Made in Bangkok / Tampereen Teatteri

Made in Bangkok / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 4.10. 2012, kesto 2h 30min väliaikoineen

Ikäsuositus yli 15-vuotiaille

Ohjaus Johanna Freundlich

Rooleissa Mikko Kanninen, Lari Halme, Esa Latva-Äijö, Eeva Hakulinen, Ilpo Hakala, Jerry Wahlforss, Veera Tapanainen ja Ida Sofia Fleming (ja äänirooleissa Mikko Hänninen ja Risto Korhonen)

Taustaa : Brittiläisen kirjailija-ohjaaja Anthony Minghellan käsikirjoittama tirkistys kaukomatkailuun on saanut kantaesityksensä Lontoossa jo vuonna 1986 ja on edelleen järkyttävän ajankohtainen. Hänen tunnetuin teoksensa on Englantilainen potilas, joka voitti aikoinaan Oscar-palkinnon parhaasta ohjauksesta. Tässä näytelmässä ryhmä länsimaalaisia tekee välilaskun Bangkokiin. Jokaisella on omat odotuksensa ja toiveensa matkasta ja ne saavat hämmentäviä ja yllättäviä käänteitä tarinan edetessä. Ennen kaikkea katsomon puolella ollaan hämmentyneitä omista ajatuksista.

Eeva Hakulinen ja Mikko Kanninen / kuva Harri Hinkka,TT

Plussaa : Näyttelijät olivat lavalla jo yleisön saapuessa paikalle ja mitä aiemmin saapui, sitä enemmän ehti seuraamaan heidän käytöstään lentokentällä ja tekemään kenties jo omia johtopäätöksiä siitä, kuka tulee käyttäytymään milläkin tavalla tarinan käänteissä. Porukasta erottui jo tässä vaiheessa selkeästi pari hahmoa - ylienerginen jatkuvasti äänessä oleva Gary Alexander (Lari Halme) sekä turvallisuutta ja rauhallisuutta huokuva hammaslääkäri Edward Gover (Ilpo Hakala). Mielenkiintoista todellakin oli se, miten alkuvaiheessa ajatteli todella stereotyyppisesti kaikista roolihenkilöistä ja valitsi omat "sankarinsa ja inhokkinsa". Tarinan edetessä ei sitten loppupeleissä enää tiennyt, kenen puolella on ja kuka tekee oikein, kuka väärin. Hämmentäviä ajatuksia pää täynnä! Pidin näytelmän visuaalisesta puolesta erittäin paljon. Musiikki, värimaailma ja valot veivät kauas pois marraskuisesta pimeydestä ja se toi jonkinlaista rauhaa näihin käänteisiin. Roolituspuolella tuntui kaikki menneen nappiin, kaikki olivat nimittäin erittäin loistavia. Britterin pariskunta Eeva Hakulinen ja Esa Latva-Äijö tuntui aluksi oikealta perusmeiningin kulttuurimatkailijaparilta, mutta kummallakin löytyi sitten hiukan erilaiset kiinnostuksen kohteet ja intressit. Kauttaaltaan valkoiseen pukeutunut Adrian West rastoineen (Mikko Kanninen) huokui koko olemuksellaan tyyneyttä ja luotettavuutta, toisin kuin assarinsa Gary. Ärsyttävä, röyhkeä ja juuri siksi niin ihana Lari Halme! Olen pitänyt hänen tyylistään jo pitkään ja tälläkään kertaa mies ei pettänyt. Mieletöntä heittäytymistä! Ilpo Hakalan hammaslääkäri, Maailman terveysjärjestön avustaja mr Gover oli täynnä hyvyyttä ja kohteliaisuutta niin paljon, että lopulta epäilykseni heräsivät. Mielikuvitukseni tosin teki minulle tepposet, eli menin ajatuksissani liiankin pitkälle. Kaiken keskellä häärää ahkera ja ystävällinen Net (Jerry Wahlforss), hotellityöntekijä joka on valmis täyttämään vieraiden jokaisen toiveen ja pitämään heidät tyytyväisinä. Ja tietysti ihanat Veera ja Ida Sofia, joiden tehtävänä oli olla hiljaisia, kauniita ja nöyriä tyttöjä. Jokaisella tosiaan omat motiivinsa toimia miten toimivat ja katsojalle jää tehtäväksi jäädä kiinni omista ajatuksistaan ja omista moraalikäsityksistään. Lisäplussaa vielä informatiivisestä, kompaktista käsiohjelmasta!

Lari Halme, Jerry Wahlforss, Mikko Kanninen ja Esa Latva-Äijö / kuva Harri Hinkka,TT

Miinusta : ei moitittavaa

Muuta : En ole koskaan käynyt Thaimaassa, joten minulla ei ole minkäänlaisia omakohtaisia kokemuksia näistä reissuista. Kaikki perustuvat toisten kertomuksiin ja ennakkoluuloihin, ja niiden perusteella olen tehnyt aikoinaan omat johtopäätökseni. Mieleeni jäi lause "Mitä täällä tapahtuu, kertoo meistä!" Joku yleisössä aplodeerasi spontaanisti sen kuultuaan. Esityksen jälkeen olin syvän hämmennyksen vallassa pitkään, hiljainen ja itkuinenkin. Luulin näkeväni hassunhauskaa komediaa ehkä, mutta kovin montaa kertaa minua ei naurattanut. Näytelmä herätteli ja pisti ajatukset moneen kertaan niin sekaisin. Tätä on teatteri parhaimmillaan. Tämä jäi kaihertamaan pitkäksi aikaa. Enkä edes lopulta tiedä miksi!? Minähän en ole tehnyt mitään, vai olenko?

Made in Bangkok saa täydet viisi tähteä *****.

Urakkaporukka / Tampereen Työväen Teatteri

Urakkaporukka / Tampereen Työväen Teatterin Vanha päänäyttämö

Ensi-ilta 4.9. 2012, kesto noin 2h 10min väliaikoineen

Ohjaus Pentti Kotkaniemi

Rooleissa Heidi Kiviharju, Janne Kallioniemi, Aimo Räsänen, Miia Selin, Tommi Raitolehto, Jyrki Mänttäri, Ilkka A. Jokinen ja Tuire Salenius

Taustaa : Tanskalaisen Line Knutzonin käsikirjoittama näytelmä on pyörinyt täysille katsomoille aiemmin niin Tukholmassa, Göteborgissa kuin Kööpenhaminassakin. Absurdista huumoristaan tunnettu Knutzon on tällä hetkellä Pohjoismaiden kiinnostavimpia näytelmäkirjailijoita, ja hänen teksteistään on Suomessa aiemmin nähty ainakin Riihimäen teatterissa pyörinyt Pian koittaa aika. Tässä näytelmässä nuoripari Annika ja Hannes (Heidi Kiviharju ja Janne Kallioniemi) asustelevat keskellä rakennustyömaata, josta on tarkoitus tulla oma unelmien koti ihan pian. Rakennushommelit näyttävät tosin vähän venähtäneen, vaikka hommia paiskotaan (kirjaimellisesti) aamusta iltaan ahkeran urakkaporukan toimesta...

Ylhäällä Heidi Kiviharju ja Janne Kallioniemi, remppamiehinä Ilkka A. Jokinen ja Aimo Räsänen / kuva Janne Renvall,TTT

Plussaa : Alkuasetelma oli herkullinen, remppa todellakin näytti olevan pahasti kesken ja tarinan edetessä homma senkun hankaloitui. Musiikki pauhasi ja hurtti huumori lensi rakennusmiesten kesken. Yleisöstä kantautui naurua tämän tästä, joko katsomossa oli paljon remppamiehiä tai sitten itse remontin/rakennushommien keskellä eläneitä ja siksi oli helppo samaistua tapahtumien kulkuun. Matkoillaan mahtaillut ystäväpariskunta Jatta ja Kari (Miia Selin ja Tommi Raitolehto) oli mainio, Jatan tapa sulkea silmät ja paeta omaan maailmaansa oli ovela ja itse aion kokeilla joskus samaa... Minihameen kanssa taisi olla myös hiukan hankaluuksia! Kovasti huvitti myös kohtaus, jossa Annika ja Kari visualisoivat mielessään takan paikkaa ja käyvät oikein ulkona katsomassa, että miltä se mahdollisesti näyttäisi ikkunasta katsottuna. Sille ei myöskään voi mitään, että kunnon vessahuumori jaksaa naurattaa aina ja se perinteinen, eli jonkun kompurointi portaissa. Aimo Räsänen vastaavana mestarina oli jees, vaikkakin sangen "aimoräsänen" eli taattua laatua muttei mitään uutta ja yllättävää. Mieleeni jäi lause "Ette te maallikot näistä mitään ymmärrä", itseäni ainakin vedätettäisiin noissa hommissa ihan 100-0. Valmistuihan se unelmakotikin sitten, mutta hiukan eri tavalla mitä aluksi luultiin.

Miinusta : Ei tämä nyt ihan sellainen ollut mitä ennalta kuvittelin, etenkin siinä vaiheessa tarina lähti mielestäni väärille urille kun työmiehiä alkoi vain katoamaan eikä niitä sen enempiä kukaan ihmetellyt. Hanneksen äiti (Tuire Salenius) saapui paikalle ja odotin varmaan vähän enemmän noloja tilanteita ja hassuja sattumuksia remontin keskellä, mutta ei. Jonkinlaista romanssintynkää myös odotin hänen ja Virtasen (Ilkka A. Jokinen) välille... Loppua kohti tuli ihme kiire ja asioiden todellinen luonne paljastui jotenkin hätäisesti vain sivulauseessa. Ymmärrän toki, että loppupuolella pidetty viulukonsertto oli siksi, että taustalla saatiin lavasteita vaihdettua, mutta jotenkin se siinä tilanteessa tuntui sangen päälleliimatulta ja turhalta kuviolta. Loppu tuli myös vähän yllättäen ja jäin vain ihmettelemään, että noinko helpolla pariskunta tekosistaan sitten pääsi. Enemmän odotin sellaista remppamiesten keskinäistä kohkaamista tosiaankin.

Muuta : Hulvattomaksi komediaksihan tätä kovasti mainostetaan, mutta minulta meni ainakin muutama vitsi sitten totaalisesti ohi. Ehkä olisi naurattanut enemmän, jos olisi ollut jotain omakohtaisia kokemuksia moisista raksahommista ja remontin keskellä asustelemisesta. Ehkä ei. Tämä oli sellaista peruskauraa, josta ei juurikaan jäänyt jälkipolville muisteltavaa mahtavana teatterielämyksenä.

Urakkaporukka saa kolme tähteä ***.

Haastattelussa Turkka Mastomäki

Turkka Mastomäen tapasin Hämeenlinnan Verkatehtaan kahvilassa elokuun loppupuolella.

Vuonna 1970 syntynyt Turkka on horoskoopiltaan rapu. Hän kertoo olevansa kotoisin Hämeenkyröstä, tosin lapsuutensa hän vietti Noormarkussa. Tällä hetkellä hän asustelee Hämeenlinnassa.

Mitä harrastat? ”Koiraharrastus ja koiranäyttelyt lähinnä. Leonberginkoiran rotuun ja mielenmaisemaan tutustuminen on vallannut viimeisen vuoden aikana vapaa-ajan hyvin paljon ja kaikenlainen nikkarointi myös. Ai niin ja pelaan kerran viikossa sulkapalloa!” Turkka kertoo.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Näissä harrastuksissani olen kehittynyt mielestäni koko ajan, rakennuspuolella etenkin ja siitä olen suorastaan ylpeä. Olen rakentanut itse sellaisen betonisen holvisavusaunan maan alle, oli mulla aika-ajoin siinä apua mutta pääosin se on mun kädenjälkeni joka siinä näkyy.”

”Ammatillisessa mielessä olen omasta mielestäni suht laaja-alainen, eli otan haltuun jutut hilpeästä komediasta vakavampiin aiheisiin. Musiikilliset lahjani ovat keskinkertaiset. Vaikeaa sanoa että mikä olisi se ”mun juttu”. Kesällä kun ohjasin ekaa kertaa, olin todella iloinen huomattuani, että on sen verran jäänyt takkiin että sekin puoli hoitui. Aluksi vähän pelotti ja jännitti lähteä siihen mukaan!”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin osata soittaa jotain instrumenttia, mielellään sellaista jolla pystyisi helposti itseään säestämään. Sanotaan nyt esimerkiksi vaikka kitara. Se olisi kyllä tosi kiva ja siitä olisi varmasti hyötyä myös ammatillisessa mielessä. Sehän ei oo mitään maailman vaikeinta hommaa jos ei vaadi itseltään ihan mahdottomia, eli sen voisi vielä joskus ottaa asiakseen ja opetella.”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia ihmisiä? ”Kolmesta vanhemmasta sisaruksestani nuorin harrasti ja oli hetken aikaa ammatissakin 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa, mutta sitten hän jätti nää hommat ja mä sain hänen kauttaan jonkinmoisen innoituksen ja idean tästä, en nyt sanoisi kutsumuksesta, vaan siitä että lähdin pyrkimään tähän ammattiin”, Turkka muistelee.

Turkka Mastomäki / kuva Teatterikärpänen

Siskon innoittamanako siis lähdit tälle tielle? ”Lukiossa mut pakotettiin kerran esiintymään puurojuhlassa, kun mä olin sillai passiivinen noissa yhteistoiminnoissa. ”Nyt sun on kannettava kortesi kekoon!” Join kassillisen pussikaljaa jotta uskalsin mennä näyttämölle ja sit mä vedin siellä imitoiden ja improvisoiden sellaisen Kylli-täti -shown ja se oli mahtava menestys! Mä en oikeesti esiintynyt aiemmin, olin nuorempana pohjimmiltani ujo. Mä vaan katoin sitä siskoni teatteritouhua ja katoin niitä jengejä ja vaikutuin niistä näytelmistä ihan hirveesti, et toi vois olla mun juttu. Vanhemmat joskus vei mua nuorempana teatteriin, mutta ei siitä silloin mitään kipinää vielä syttynyt. Lukion tokalla kaverin kanssa laitettiin hakupaperit Teakiin, se oli meidän yhteinen salaisuutemme. Se toinen meni sitten pääsykokeisiin ja mä en. Aattelin silloin, että ei ei tuommosta hömpötystä vaan että joku konservatiivinen ammatti pitää olla ja ensin käydään lukio loppuun ja mietitään ihan rauhassa vaihtoehtoja. Niin se sitten loppujenlopuksi menikin. Mä kävin lukion loppuun, kirjoitin ylioppilaaksi, menin armeijaan ja aattelin, että siellä pikkuhiljaa joku asia valkenisi mulle. Olin armeijassa Heikki Vihisen kanssa samaan aikaan ja Pote muistaa, että mä olisin siellä puhunut haluavani näyttelijäksi. Itse en kyllä muista sellaista sanoneeni. Sen muistan, että faija toi mulle sinne lakikirjat että nyt rupeet poika lakia lukemaan, ja mä avasin ne ja suljin samantien. Loput 11kk ne kirjat oli kiinni ja vieläkin mä arvoin ja ihmettelin, ja olinhan mä vuoden kunnalla lapiohommissakin. Ehkä se viimeinen niitti oli sitten se, kun mä olin ollut armeijassa metsäkeikoilla ja sun muuta yhden talven ja seuraavan talven olin lapionvarressa, niin mietin että kyllä sisätöihin on päästävä ja sit mä hain Teakiin.”

”Oli mulla kyllä muutamia muitakin vaihtoehtoja mielessä, esim. historiaa lukemaan. Välillä vähän sapettaa, että voi vitsi miksen mä valinnut sitä... Harkitsin myös lentäjäksi kouluttautumista, mutta noin se nyt meni! Noin sen piti mennä. Ja mähän olen ollut lentäjäkin, kaksi vuotta tehtiin sitä sarjaa ”Samaa sukua, eri maata”. Onhan näissä hommissa eroja...nykyään mä aloitan päivän sillä että mä menen tuonne mustaan pimeään huoneeseen keinovaloihin, kun taas lentäjä nousisi puolessa tunnissa tuonne pilvien yläpuolelle ja näkisi joka päivä auringon.”

”Pääsin sitten Teakiin ensiyrittämällä sisään ja opiskelin siellä ´91-´95. En ole tosin koskaan valmistunut sieltä. Jaa miksikö? Siksi, koska Franzénin Pete kielsi mua valmistumasta. Jaa miksi? Sen takia, koska luuserit valmistuu ja lahjakkaat otetaan sieltä kesken koulun pois... Ei mulla hirveesti jäänyt opintoja kesken, lähinnä se kirjallinen opinnäytetyö multa puuttuu ja jotain muuta. Se vaan jäi silloin eikä se silloin siinä painanut. Sen jälkeen se on kiusannut mua tasaisesti kohta 20v, et jos mä joskus teenkin jotain muuta ja olisi joku virallinen ammatti ja paperi. Jos mä vaikka muutan Joutsenoon ja haen sieltä kulttuurisihteerin virkaa niin miten mä haen sitä...” Turkka naurahtaa.

”Meidän kurssi oli kyllä tosi kova ja hyvä porukka, olen onnellinen siitä että kaikki ovat pärjänneet hienosti niin alalla kuin elämässään muutenkin. Samaan aikaan oli Tommi Korpela, Tommi Eronen, Peter Franzén, Janne Reinikainen, Esa-Matti Lång, Jussi Johnsson, Timo Tuominen ja mimmeistä Katja Joutsijoki, Petra Karjalainen, Sari Puumalainen, Kirsi Mustalahti, Anu Sinisalo, Susanna Mikkonen ja Kirsi Ylijoki.”

Ei lainkaan hassumpi kattaus...

Miksi olet näyttelijä? ” Kyse on ollut alunperinkin enemmän siitä porukan hengestä eikä niinkään siitä että haluaisi olla esillä. Se tarinankerronta ja yhteisöllisyyden luominen, ja se että hengitetään yleisön kanssa samaan tahtiin, annetaan elämyksiä ja vaikutteita. Välillä aina tietysti tulee niitä hetkiä, ettei aina jaksa olla kauhean motivoitunut ja kaikki jutut ei välttämättä sovi mulle, mutta kuitenkin se on ammattitaito joka on aina olemassa siellä. Joka juttu kuitenkin aloitetaan aina alusta ja tyhjältä pöydältä, mutta sekin on yksi osa sitä ammattitaitoa, että tuntee ja tietää ja hallitsee sen tilanteen ja osaa käyttää itseään siinä. Parhaimmillaan se on toi mitä mä ensin sanoin ja se on se lähtökohta sille, miksi mä olen lähtenyt teatteria tekemään!”

Jos et olisi näyttelijä, millä alalla mahdollisesti olisit nyt? ”Lentäjäksi taidan olla jo liian vanha, että kai mä sitten olisin se historianopettaja joka jaarittelisi luokan edessä niitä historiallisia tarinoita..” Turkka nauraa.

Onko sinulla omia esikuvia? ”Kyllä mä ihailen hirveesti moniakin. Kouluaikoina oli ihan selkeesti esikuvana Heiskasen Kari, se oli meillä proffana. On niitä ollut, tässä iän myötä se on pikkuisen vähentynyt. Se on kääntynyt enemmän nyt niin, että niitä sillai tarvii vähemmän. Aina sitä vähän varastaa, lainaa, käyttää mielikuvitusta että miten joku teki tuon, käyttää tavallaan hyväkseen niitä esimerkkejä ja esikuvia mitä on ollut. Tosiaan Heiskanen oli aikoinaan, Esko Salminen, Kari Väänänen. Ulkomaisista Robert DeNiro ja Christopher Walken.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ” DeNiro tietenkin. Tuli myös eräs toinenkin mieleen ja osaan kohtuullisen hyvin imitoida häntä ja mua on väitetty vähän samannäköiseksikin, eli olisi ollut mielenkiintoista saada näytellä yhdessä Jussi Jurkan kanssa!”

Jurkka vaiko Turkka? / kuva Teatterikärpänen

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja tärkeimmät roolisi? ”No Tampereen Työväen Teatteri ja tärkein rooli oli Jouko Turkan ohjaama ”Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa”, näyttelin siinä filosofian tohtori Pekka Himasta, satakunta esitystä olin siinä mukana ja sit lähdin pois Tampereelta ja se jäi pyöriin vielä pitkäksi aikaa. Se oli ihan huikee menestys 90-luvun puolivälissä, todella mielenkiintoinen ja hieno juttu. Sit olen ollut Tampereen Teatterissa, sieltä sanoisin tärkeimmäksi roolityökseni Othellon tässä muutama vuosi sitten, se oli yks raskaimpia ja vaikeimpia töitä. Lohdukseni sitten luin että se on ollut myös Esko Salmiselle ja monelle muullekin se vaikein rooli. Sit mä piipahdin Kansallisteatterissa yhdessä näytelmässä ja sitten Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäteatterissa yksi tärkeimmistä rooleistani, eli Tuntemattoman sotilaan Koskela. Kesäteattereissa olen ollut muuallakin, Pyynikillä olen ollut neljänä kesänä Kalle Holmbergin Pohjantähti-trilogiassa ja useampana kesänä myös Hämeenkyrössä. Sinne tehtiin mm. tosi hieno juttu, Panu Rajalan sovitus ja ohjaus F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus, olin siinä sellainen kirjailija-kertoja – hahmo. Siinäpä ne.”

Miten tänne Hämeenlinnaan sitten ajauduit? ”Ai niin olenhan mä Hämeenlinnan teatterissakin ollut,heh! Asuin pitkään Helsingissä ja kävin Tampereella töissä, aattelin siinä reissatessani että miksi ihmeessä mä en asu Hämeenlinnassa, kaunis pieni kaupunki ja keskellä kaikkea. Sit tuli tuo Sani kuvioihin ja hänen kanssaan rampattiin Nurmijärveltä Tampereelle. Sit freelancerina etsin seuraavaa duunia ja soitin Hämeenlinnan teatteriin et olisko teillä mitään, ja Kuikkaniemen Matilla oli mulle rooli tuohon Niskavuoreen kunhan ensin tekisin Viulunsoittajassa Perchikin roolin ja siinä se sitten oli! Sit mä näin yhden asuntoilmoituksen ja näytin sitä rouvalle, tartuttiin siihen kiinni ja muutettiin tänne. Niskavuori oli kyl yksi isoimmista näyttämöduuneista mitä oon koskaan tehnyt ja hyvin merkittävä sillä tavalla, koska oon aina halunnut tehdä Niskavuorta, rakastan sitä yltiöpateettista draamaa ja sitä kuitenkin niin perisuomalaisuutta mitä siinä samaan aikaan on. Se osoittautui monella tavalla haasteellisemmaksi mitä olin kuvitellutkaan, lopputulokseen olin kyllä hyvin tyytyväinen. Koitin siinä roolityössäni tuoda esiin vähän erilaista miesnäkökulmaa mihin Niskavuorissa oli aiemmin totuttu, ja onnistuin siinä kyllä mielestäni.”

Miten sitten päädyit ohjaamaan kesällä Sappeelle ”Noin seitsemän veljestä”? ”Oltiin sovittu Sanin kanssa, että kun meillä on se 2v tytär niin toinen vaan tekee kesän duunia ja toinen on lapsen kanssa. Laskin kuitenkin äkkiä mun budjetin ja huomasin ettei rahat riitä mitenkään. Eurooppa Nelosesta soitettiin, että lähtisinkö näyttelemään Haavelaivaan Keski-Suomeen. Sanoin etten missään nimessä voi sinne ainakaan lähteä, että eikö teillä ole lähempänä mitään. Kuulin sitten, että Sappeella ei ole ohjaajaa ja mä sanoin että ”Nyt on!” Ajatuksena oli, etten koko kesää roiku näytöksissä vaan teen alkukesän duunia ja sit on aikaa olla lapsen kanssa. Ja niinhän se sitten menikin! Ottivat sen riskin, ettei mulla ollut aiempaa kokemusta ohjauksesta. Toivon, että jatkossakin joku soittaisi ja tarjoaisi ohjaushommia. Se oli mulle haaste ja mä sain siitä hirveesti lisäenergiaa ja hyvää fiilistä. Miten se porukka siellä toimi ja leikitteli ja haastoi toisiaan, sitä on teatteri parhaimmillaan kun yleisökin näki miten paljon me nautittiin.”

Onko sinulla jokin roolihaave? ”Olen saanut tehdä tosi hyviä, Koskelat ja Othellot ja sketsipuoltakin. Varmaan niitä rooleja tulee koko ajan sen mukaan miten tää oma elämä tulee muuttumaan ja antamaan. Nyt en pysty nimeämään mitään tiettyä.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”Vähän väliä, aina kun sataa vettä ja aina kun väsyttää aamulla ja pitää mennä tuonne pimeeseen... En missään nimessä oo sillai katkerasti katunut, mutta aina joskus sitä haaveilee että voi hitto, olis voinut olla joku toinen homma... Mut kyllä tää on niin paljon antanut ja rikastuttanut, ja oon saanut upeita ihmisiä tavata. Parastahan tässä on työkaverit, ja ehdoton miinuspuoli on sitten noi työajat.”

Minkälaisessa roolissa koet olevasi omimmillasi? ”Traagisemmat hahmot on ehkä mielletty muidenkin silmissä lähimmäksi mua, mutta on mulla ollut hiton hauskaa noissa huumoripläjäyksissäkin. Mutta ei musikaaleissa!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mikä milloinkin. Mä kopioin monia asioita omasta tyttärestä tohon satuun (Kaunotar ja Hirviö). Pääosin muut ihmiset inspiroi mua, mä tarkkailen muita ihmisiä aika paljon. Myös musiikista saan monta kertaa sellaista tietynlaista potkua juttuihin, kirjoista ja elokuvista. Nuorena jo tajusin sen, että sellainen tietyntyyppinen ihmisten tarkkailu (en tarkoita mitään kyttäämistä) on ollut mulle aina enemmän tai vähemmän kiinnostavaa.”

Kärsitkö ramppikuumeesta tai esiintymisjännityksestä? ”Kyllä ja erityisesti ensi-illoissa. Suu kuivuu, hikee pukkaa ja pelkää ettei muista mitään, tulee pieniä paniikkihäiriömäisiä oireita, mutta niistä yleensä selviää aika nopeasti, et sit kun menee vaan lavalle niin se menee ohi. Ei mulla ihan valtavaa esiintymisjännitystä oo, yleensä nää jutut on niin hyvin harjoiteltuja et sit kun saa jostain ohjenuorasta kiinni ja tekee sen niin kuin sen on tehnyt, niin silloin tietää että siitä selviää. Parhaimmillaan on niin varma siitä jutustaan että sillä pystyy pelaamaan ja leikkimäänkin.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja tai taikauskoon liittyviä juttuja ennen esitystä? ”Mä aina kyllä kehittelen jonkun idioottimaisen jutun, että esim. Niskavuoressa mä söin Mynthon-pastilleja niin paljon että... no niillähän on niitä laksatiivisia vaikutuksia. Taikauskoon liittyen on niitä, että plaria ei saa heittää lattialle ja jos se tippuu niin sitä pitää suudella, teatterissa ei saa viheltää... Yleensä joka esitykseen tulee joku juttu ihan puolivahingossa, kerran mulla piti olla pussillinen niitä äiteliä autonrenkaita, tungin niitä suun täyteen, nielaisin ja sit näyttämölle”, Turkka naurahtaa.

Suisto-klubin ovi auki !! / kuva Teatterikärpänen

Kerro jokin hauska sattumus! ”Onhan sitä kaikennäköistä sattunut, mutta yksi mitä mä jaksan aina lämmöllä muistaa koko loppuelämäni on sellainen, kun menin teatterikoulusta Työvikseen ja paikkasin Nuojuan Mikaa yhdessä näytelmässä (Solveigin laulu). Siinä mun roolissani ei ollut montaa repliikkiä, meillä oli yksi lyhyt harjoitus vaan päivällä ja illalla oli esitys. Siinä oli sellainen kohtaus, jossa poljetaan Saarelaisen Immun kanssa polkupyörällä ja kaadutaan ja tää mun hahmo rupeaa etsimään sitä isoisää. Kaikki nyt tietää että se on ruotsiksi ”fafa” (farfar) ja mä kun en oo ikinä ruotsinkielestä niin välittänyt eikä sitä oo tarvinnut osata.. No siinä esityksessä sit kaadutaan sillä fillarilla ja mä mietin että ”Mikä perkele se sana nyt oli!” ja sanoin sit ”DEFA” ja Immu putoo niin hirveeseen räkätysnauruun ja mua nolottaa niin älyttömästi tietysti oma sivistymättömyyteni, et en ees ton vertaa ruotsia muistanut et se on fafa eikä mikään auton sisätilanlämmitin!”

Kerro jokin oikein hyvä muisto! ”Olin 25-vuotias ja päässyt just koulusta ja ruvettiin tekeen Jouko Turkan kanssa kanssa Tampereella töitä. Olin aika kovan paikan edessä ja selviän siitä ihan kohtuudella ja päästään ensi-iltaan. Veikko Sinisalo tulee ja ottaa mut siitä juhlaryhmästä vähän sivuun ja sanoo ”Oot sä Himanen kova jätkä!” Se oli 25-vuotiaalle nuorelle pojalle aikamoinen juttu, että Turkan jutusta selviää ja sit tulee vielä tällainen ikoni sanomaan mulle näin. Se teki todella hyvää nuoren pojan itsetunnolle , ja itsekin koitan nykyään aina muistaa, että miten kannustetaan työkavereita ja nyt ohjatessa Sappeella noita nuoria kundeja, et en lytännyt enkä pyrkinyt kiusaamaan tai latistamaan heitä vaan päinvastoin, muistin aina kiittää että ”Hyvä jätkät, hyvää duunia!”

”Samasta jutusta on toinenkin muisto, jostain syystä nää pyörii nyt mun mielessäni. Suutuin Jouko Turkalle ja aattelin et ”Jumankauta äijä nyt mä näytän sulle närhen munat!” kun se keskeytti koko ajan ja se oli helkkarin ärsyttävää. Sit se oli varmaan puoli tuntia keskeyttämättä ja haukku kaikki muut näyttelijät, se puhutteli mua Himaseksi roolinimellä koko ajan ja sanoi ”Himanen löi multa nyt niin luun kurkkuun etten mä pysty sanoon yhtään mitään!” (Jouko Turkan äänellä...)

Kerro vähän tulevista rooleistasi! ”No nyt täällä Hämeenlinnassa olen koko perheen satunäytelmässä Kaunotar ja Hirviö herra Hosuanin roolissa ja sitten sellainen kuin Perheistä parhain. Keväällä mä lähden vierailemaan Tampereen Teatteriin, teen kuninkaan roolin Hamletissa. Se on ensi helmikuussa ensi-illassa.”

Osaatko imitoida muitakin kuin Veikko Sinisaloa tai Jouko Turkkaa? ”No jos mä vaikka imitoisin sulle Sauli Niinistöä nyt tässä, hänhän yleisesti ottaen puhuu pikkuisen tähän tyyliin...”

Ja sitten hiukan Jussi Jurkkaa myös!

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Hämähäkkimies, koska se pääsee vaklaamaan ihmisten ikkunoista sisään et mitä ne oikeasti touhuaa iltaisin.”

Mitä tekisit, jos saisit viettää päivän naisena? ”Voi hyvänen aika. Lohduttaisin puutteessa olevia miehiä!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Mulle tulee kauhea makeanhimo kun herään päikkäreiltäkin, joten kai mä ottaisin suklaata ja karkkia. Pari koria kaljaa, sipsejä ja röökiä riittävästi...”

Jos saisit palata yhteen päivään menneisyydessäsi, minne palaisit? ”Menisin siihen päivään kun mun tyttäreni syntyi.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä näyttelijöille :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Pelko

Mikä sytyttää sinut? - Kollektiivinen ilo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kateus

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Sello

Mitä ääntä inhoat? - Liikennevalojen piipitys

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Maanviljelijä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Asianajaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - No Turkka, ihan hyvinhän se meni!

Kolmen naisen kohtauksia / Teatteri Siperia

Kolmen naisen kohtauksia / Teatteri Siperia,Tampere

Ensi-ilta 19.10. 2012, kesto noin 2h väliaikoineen

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa Karoliina Blackburn, Miina Maasola ja Marika Heiskanen

Taustaa : Näytelmässä lapsuudesta asti toisensa tuntenut naiskolmikko tapaa jälleen yhden syntymäpäivien merkeissä. Nyt eletään elämän ruuhkavuosissa ja jokainen naisista on jotain vailla, kuka mitäkin. Karoliina Blackburnin esittämä Kirsi etsii tasapainoa perheen ja uran välillä, sydänkohtauskin pysäyttää vain hetkeksi. Miina Maasolan esittämä Sonja hakee voimaa ja etsii itseään meditaation avulla, kolme lasta ja neljännestä haaveillaan. Marika Heiskasen naishahmo Riikka on hoitovapaalla oleva kahden pienen lapsen äiti, joka on miehensä kanssa ostanut vanhan kyläkoulun ja remontti vie hermot ja aikaa pois parisuhteelta. Näytelmä on valmistettu ns. devising-tekniikkaa apuna käyttäen, eli näyttelijät ovat tuottaneet itse näytelmän tekstin kokonaisuudessaan ja ohjaajan tehtävänä on ollut johdatella näyttelijät erilaisten ajatusten ja alkujen luo, ja siltä pohjalta "Kolmen naisen kohtauksia" syntyi.

Miina Maasola, Marika Heiskanen ja Karoliina Blackburn / kuva Harri Hinkka

Plussaa : Ensinnäkin pidin lavastuksesta hyvin paljon, värimaailma miellytti silmääni kovasti ja sama toistui myös näytelmän esitteissä ja käsiohjelmassa. Alku lähti kiintoisasti käyntiin, kun Kirsi soittaa sairaalasta miehelleen. Heti tuli selväksi, että varmaankin hän on hyvin kiireinen ihminen, joka taitaa vaatia itseltään liikaa. Aika suorituskeskeistä olikin Kirsin elo ollut, kovin tutulta tuntui koepapereiden esittely äidille. Kovasti pidin Karoliina Blackburnin miesroolistakin, taitavaa havainnointia. "Niin tuttua" kuului yleisöstä useaankin otteeseen ja vapautunutta naurua naiskatsojien suusta, kun Riikka talutti kaatosateessa pyörää ostoskassien ja lasten kanssa. Moni varmasti tunnistikin tuttuja tilanteita niin remonttikaaoksesta kuin aamiaispöydästäkin. Itse lapsettomana en tietenkään pystynyt samalla tavalla "samaistumaan" tilanteisiin, mutta hyvin pystyin kyllä kuvittelemaan että noinhan se varmaan ajoittain menisi. Parisuhdeongelmista on jokainen takuulla kärsinyt ja sieltä tunnistin itseni, kuin myös ensimmäisistä alkoholikokeiluista. Liikuttavaa oli Riikan lähtö ravintolaan ja pikavipin ottaminen, komean miehen kanssa kohtaaminen ravintolassa oli jotenkin hellyyttävää. Sonja taas oli joka välissä meditoimassa ja ottamassa pientä palaa omaa aikaa, ja lopussahan se sitten avautuikin eri tavalla ja Sonja tajusi jotain suurta. Kaikki naiset olivat kyllä rooleissaan mielettömän hyviä ja avoimia, myös muuntautumiskykyisiä.

Miinusta : Näytelmässä oli paljon myös tanssillisia, sanattomia kohtauksia ja pieninä annoksina ihan jees, mutta pitempi tanssikohtaus itseäni kyllä jo puudutti vaikka hyvinhän nekin kuviot vedettiin.

Muuta : Toivoisin joskus näkeväni sellaisen "naisnäytelmän", jossa joukossa olisi lapseton nainen ja miten se vaikuttaisi ystävyyssuhteisiin ja ympäristöön... Pidän kovasti näistä Teatteri Siperian tuotannoista, ne antavat hyvin paljon ajattelemisen aihetta vielä pitkäksi ajaksi eteen päinkin!

Teatterikärpänen antaa Kolmen naisen kohtauksille neljä tähteä ****

Liz-musikaali / Tampereen Työväen Teatteri

Liz-musikaali / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Maailman ensi-ilta 6.9. 2012, kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Käsikirjoitus Eppu Nuotio ja Tiina Brännare

Ohjaus Tiina Brännare

Rooleissa : Maria Lund, Sinikka Sokka, Toni Harjajärvi, Laura Alajääski, Emmi Kaislakari, Mika Honkanen, Vesa Kietäväinen, Juha-Matti Koskela, Matti Pussinen-Eloranta, Jari Ahola, Kristiina Hakovirta ja Jari Leppänen

Taustaa : Maailman kauneimmaksi naiseksi syystäkin tituleerattu näyttelijätär Elizabeth Taylor olisi tänä vuonna täyttänyt 80 vuotta. Kahdeksan kertaa naimisissa ollut Liz eli glamourintäyteistä elämää ja rakasti hullun lailla Richard Burtonia, jonka kanssa oli kahdesti naimisissakin. Tässä musikaalissa ikääntynyt Liz (Sinikka Sokka) saa nuorelta tuottajalta (Toni Harjajärvi) vielä kerran mahdollisuuden olla elokuvan päätähtenä. Muistot palaavat hänen mieleensä ja niiden kautta estradille saapuu nuori Liz (Maria Lund), lukuisat elokuvaroolit, rakkaudet, kipeät muistot ja menetykset.

Maria Lund ja Vesa Kietäväinen / kuva Petri Kovalainen,TTT

Plussaa : Musikaali on täynnä näyttävyyttä ja Hollywood-henkistä glamouria, lavasteet ovat prameita ja puvut ja korut huikaisevan kauniita. Molemmat Lizit loistavat rooleissaan ja ovat kuin esikuvansa. Joku häiritsee minua Maria Lundin puhetyylissä, hänen äänensä on jotenkin "terävä" ja metallimainen!? Upea kaunotar hän kuitenkin on, ja kantaa ylväänä niin puvut kuin korutkin. Vanhempi Liz oli myös sangen hurmaava näky ja Sinikka Sokka on roolissaan myös hyvin uskottava ja herkkä. Maria Lundin Lizistä löytyi myös kunnon kipakkuutta ja temperamenttiakin! Aloituksesta pidin kovasti, taustalla vain safiirisilmät. Hauskasti oli toteutettu myös se, miten alussa häävalssattiin kaikkien kahdeksan (oikeastaan seitsemän, sillä yhden kanssa oltiin tuplat) aviomiehen kanssa samaan aikaan. Huumoria tarjosi myös Jättiläisen kuvaukset ja etenkin James Deanin (Jari Ahola) "ratsastaminen". Tanssijat olivat taitavia ja katosta laskeutunut ilma-akrobaatti myös. Miehistä pidin etenkin Lizin viimeistä aviomiestä esittäneestä Mika Honkasesta, Rock Hudsonista (Juha-Matti Koskela) sekä nuoresta tuottajasta (Toni Harjajärvi). Richard Burton (Vesa Kietäväinen) oli aika kirveellä veistetty, särmää ja säpinää löytyi kyllä yhteisistä kohtauksista Lizin kanssa. Laura Alajääski Angel-avustajana oli myös oiva, ja koiruus alkupuolella oli mukava ylläri aina. "You are my destiny" oli musikaalin komein biisi!

Maria Lund ja Sinikka Sokka / kuva Petri Kovalainen,TTT

Miinusta : Näyttävyyttä oli kyllä vaikka muille jakaa, mutta tuli mieleen sanonta "moni kakku päältä kaunis". Aika huttuahan tämä oli ja vilkuilin kelloa useaan otteeseen, että kauanko tätä piinaa pitää vielä katsoa. Kohtaukset alkoivat hyvin, mutta sitten tapahtuu joku käsittämätön käänne, joka vei pohjan kaikelta. Tanssijat tulivat mitä oudoimmissa asuissa ja mitä ihmeellisimpiä kuvioita, ja etenkin musiikkivalinnat hämmästyttivät. Kleopatra alkoi näyttävästi lavasteilla ja faaraohenkisillä miestanssijoilla, mutta juuri kun pääsee tunnelmaan niin lähtee "Pretty woman" soimaan ja tanssataan sen tahdissa. Haloo! Kas kun ei tullut "Walk like an Egyptian". Tankotanssijat ja siihen kohtaukseen kuuluva kappale?? Macarena? Thrillerin tahdissa hautakivien seassa?? Hautausmaalla tausta oli hieno, mutta ihmettelen kohtausta suuresti. Sairaalassa katosta laskeutunut, vaikkakin taitava, ilma-akrobaatti oli jotenkin outo myös. Homma olisi toiminut jossain taustalla, mutta että suoraan sängyn päälle? Loppu oli vähän outo myös, kuningatar Elisabeth ja jäi mietityttämään, että onko tääkin jostain leffasta ja kohta tulee tanssijoita pilaamaan...

Muuta : Muu yleisö tuntui tykkäävän kovasti ja kuului jopa "bravo"-huutoja välillä, mutta itselleni jäi niin tyhjä olo tästä kuin vain suinkin voi olla. Pyhästi päätinkin sitten, että vastedes yritän kiertää kaukaa tämäntyyliset musikaalit. Haluan jotain mietittävääkin kotiinviemisiksi! Tämä oli sellainen "tulipahan tämäkin nähtyä"-kokemus...

Lizille vain kaksi tähteä **, toinen niistä pääosille ja toinen puvustukselle

Stella Polaris / Improvisoitu näytelmä

Stella Polaris / Improvisoitu näytelmä, vierailu Hämeenlinnan Teatterissa

14.11. 2012, kesto noin 1h 40min väliaikoineen

Lavalla Micke Rejström, Sari Siikander, Kirsti Kuosmanen, Jami Hyttinen ja Teijo Eloranta

Taustaa : Stella Polaris-ryhmä sai alkunsa jo vuonna 1990, kun Espoon Teatterin silloinen johtaja kutsui parikymmentä freelance-näyttelijää improvisaatiokurssille. Kurssin jälkeen ammattinäyttelijät perustivat tämän ryhmän. Improvisoitu näytelmä syntyy siten, että aluksi näyttelijät pyytävät yleisöltä aiheen, josta sitten tehdään kokoillan näytelmä pelkästään improvisoiden. Lavalla oli myös improvisoitua musiikkia.

Plussaa : Aluksi ehdotettiin Talvivaaraa aiheeksi, mutta onneksi se sivuutettiin ja mainittiin kylläkin muutamassa kohtaa, muttei sentään koko aiheena. "Siivouspäivä" oli sitten näytelmän nimi. Huh huh, melkoinen siivouspäivä siitä muodostuikin! Oli mies jolla oli pakonomainen tarve kerätä antiikkia asuntonsa täyteen, oli toinen mies joka halusi luopua ylimääräisistä tavaroistaan ja etsi oikee feng shuita, oli pari alle kouluikäistä pikkulasta tarhassa, oli väkeä ulkoavaruudessa etsimässä älyllistä elämää toiselta planeetalta. Kokonaisuus muodostui huikeaksi jatkumoksi ja tarinassa oli jopa tolkkuakin! Ilahduttavan paljon katsomossa oli nuorisoa, joka malttoi myös keskittyä tarinan seuraamiseen. Väliajalla kuulin takaani hyvän kommentin nuoren miehen suusta "Että noi näyttelijät on todella sympaattisia!" Juurikin niin, kaikki olivat ihan huikeita persoonia. Omiksi suosikeikseni nousivat kuitenkin Sari Siikander ja Jami Hyttinen, joista jälkimmäinen etenkin oli vallan mainio pikkupoika. Hienoa että Stella Polaris vieraili teatterissamme, suunnitelmissa on ollut mennä katsomaan heitä Kaapelitehtaalle "omaan teatteriinsa", mutta homma on peruuntunut milloin mistäkin syystä.

Miinusta : Ei moitteita!

Muuta : Jos vain suinkin mahdollista, menkää ihmeessä katsomaan näitä Stella Polariksen juttuja. Yllätys voi olla melkoinen ja kaikki eivät nimittäin moiseen improiluun pysty! Useampi kertakaan ei ole pahitteeksi, sillä jokainen näytelmähän on oma kokonaisuutensa. Itse aion mennä katsomaan lisää tätä!

Stella Polariksen "Siivouspäivälle" täydet viisi tähteä *****

RENT / Aleksanterin teatteri

RENT / Aleksanterin teatteri, Helsinki

Ensi-ilta 19.10. 2012 , kesto noin 2h 35min väliaikoineen

Ohjaus Marco Bjurström

Koreografia Mindy Lindblom

Kapellimestari Antti Vauramo

Rooleissa : Ilona Chevakova, Saana Liikanen, Natalil Lintala, Mira Luoti, Sonja Pajunoja, Sanna Parviainen, Saga Sarkola, Raine Heiskanen, Ilari Hämäläinen, Panu Kangas, Matti Leino, Heikki Mäkäräinen, Mikko Nuopponen, Peter Pihlström ja Osku Ärilä

Taustaa : Rent- musikaali on Jonathan Larsonin luoma teos, josta tuli suuri hitti New Yorkissa 1996. Tarinan pohjana on Puccinin La Bohème-ooppera, joka kertoo pariisilaisista taiteilijoista. Tässä tarina on sijoitettu New Yorkin East Villageen, jossa näytelmän henkilöt roikkuvat vallitsevien yhteiskuntarakenteiden reunamilla etsien omaa tulevaisuuttaan ja paikkaansa. Kahdeksasta päähenkilöstä neljä sairastaa AIDSia, vuokrat on maksamatta ja ihmissuhteet haasteellisia, mutta siitäkin huolimatta Rent on tarina rakkaudesta ja toivosta. Rentin kolmesta pääparista yksi on naispari, yksi miespari ja yksi perinteinen heteropari. Tämä on ensimmäinen Helsinkiin tehtävä ammattilaisversio tästä legendaarisesta rock-musikaalista!

kuva Lasse Lindqvist

Plussaa : Heti alkuun on tunnustettava, ettei minulla ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta tästä musikaalista, eli en ollut nähnyt missään koskaan mitään versiota, en elokuvaa tms. Laulutkin olivat ihan vieraita, eli menin katsomaan jälleen avoimin mielin vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia siitä, millainen Rentin "pitäisi olla". Tukka meinasikin lähteä päästä kun ensimmäinen kunnon rokkibiisi pamahti käyntiin ja Roger (Raine Heiskanen) lähti laulamaan. Huikea karisma miehellä ja tyyli, pidin oikein kovasti koko miehen suorituksesta tässä musikaalissa. Ihan uusi tuttavuus koko Raine, mutta jostainhan se on aloitettava, ollut mukana näemmä vaikka missä... Toinen miespuolinen suosikkini oli Heikki Mäkäräinen Mark Cohenin roolissa, vihdoinkin pääsin kuulemaan ja näkemään häntä oikein kunnolla. Jesh, Heikki laulaa selkeästi ja puhtaasti, oikeastaan aika täydellinen musikaaliääni hänellä kyllä. Tykkäsin ja tykkään! Laulullisesti homma toimi kyllä muillakin ja musiikkihan oli ihan mahtavaa. Yhtään kappaletta ei sen sijaan jäänyt mieleeni, ehkäpä siksi että musikaali ja musiikki ei ollut aiemmin tuttua!? Naisista pidin eniten Sanna Parviaisen esittämästä Maureenista, hänellä oli kunnon meininkiä ja heittäytymistä ja punaiset kutrit leiskuen hän pisti menemään. Mira Luoti strippari-Miminä oli positiivinen yllätys, vaikkakin jatkuva ketkuttelu ja kiemurtelu telineissä alkoi puuduttamaan. Vähempikin olisi riittänyt. Peter Pihlström Angelina oli sangen näyttävä tapaus, tosin oliko hänen tarkoituskin olla niin yliampuva ulkonäöllisesti? Ilmeisesti, tosin lopun herkässä ja kauniisti toteutetussa lähtökohtauksessa oli yliampuvuus kaukana ja minulla kyyneleet silmissä. Musikaalin läpi minulla pyöri ja jäi viimeisenä mieleen ajatus, joka käsiohjelmassakin mainitaan ohjaaja Bjurstömin toimesta "Jokainen meistä syntyy, elää ja kuolee yhden kysymyksen kanssa : Kelpaanks mä? Arvokkainta mitä voimme toisillemme vastata on : Kelpaat ja juuri sellaisena kuin olet". Kaikki etsivät hyväksyntää jollain tapaa, ja rakkautta. Jäi myös mieleen se, että valtavalla intohimolla ja energialla tämäkin musikaali tehtiin ja tässä maassa on paaaaljon lahjakkuutta, jota ei voi muuta kuin ihailla!

Tom ja Angel / kuva Lasse Lindqvist

Miinusta : Vaikka tosiaan menin paikalle ilman suuria ennakko-odotuksia, olin silti pikkiriikkisen pettynyt. En nimittäin kokenut mitään valtavaa tunnekuohua tai sellaista, että tämä pitää ehdottomasti nähdä uudestaan. Joukkokohtaukset olivat aavistuksen sekavia ja varsinaista sekametelisoppaa välillä, en pidä siitä että en saa sanoista selvää! Se kuulemma kuului asiaan ja tämän musikaalin luonteeseen, mutta henkilölle jolle se ei ole tuttua, se ei ole mitään muuta kuin sekavaa ja sellainen laskee pisteitä kyllä. Näyttäviä tanssikohtauksiakin odotin, mutta nekin jäivät aika vaisuiksi.

Muuta : Kaunis tarina, laulajat ja musiikki sitten nostivat pisteitä ja uskallankin suositella tätä kaikille. Huvitti se kohu minkä musikaali sai aikaan jo päiviä ennen ensi-iltaa, "roiseja kohtauksia ja K-18 - materiaalia". Hah! Omat ennakkoluulot vaan romukoppaan ja nauttimaan näistä lahjakkaista esiintyjistä. Rent sai nimittäin lisänäytöksiä keväälle ja se nähdään Aleksanterin teatterissa 27.2. - 16.3. 2013 välisenä aikana. Jos nyt syksyllä jäi näkemättä, niin keväällä sitten!

Teatterikärpäseltä Rentille neljä tähteä ****

Fiftari -musikaali tulossa toukokuussa

Hämeenlinnan teatterin päänäyttämön valtaavat karismallaan toukokuussa kunnianhimoiset teatterinharrastajat, teatterialan ammattilaiset sekä alalle tähtäävät nuoret! Toukokuun 23. päivä ensi-iltansa saava Fiftari!-musikaali on sähäkkä tarina nuorilta nuorille (ja miksei muillekin) ja vie katsojat suoraan 50-luvulle. Luvassa on huikeita tarinankäänteitä; pahamaineinen jengijohtaja on kuollut hämärissä olosuhteissa ja tilanne aiheuttaa ryhmän sisäisen ristiriidan siitä, kuka perii paikan vallan kahvassa ja kuka joutuu lähtemään. Jokaisen on osoitettava tarpeellisuutensa ja lunastettava oma paikkansa.

Kuinka pitkälle sinä olisit valmis menemään teoissasi pysyäksesi porukoissa, kuuluaksesi johonkin?

Käsikirjoitus Emmi Pietikäinen ja työryhmä, ohjaus Laura Pantke, koreografia Anu Palevaara, kapellimestari ja sävellys Oskari Paappanen, laulujen sanat ja sävellys Sauli Sipponen, rooleissa mm. Miikka Anttila, Nelli Auriola, Minna Helkiö ja Riku Laine

Lisätietoja Hämeenlinnan teatterin sivuilta tämän linkin alta,  musikaalin omat blogisivut löytyvät täältä  ja liputhan ovat jo myynnissä.

Miksikö Teatterikärpänen sitten teki aiheesta ihan oman postauksen? No siksi, että Teatterikärpänen aikoo seurata musikaalin valmistumista enemmänkin ja lähempää. Lähiaikoina menen seuraamaan harjoituksia ja kuljen tekijöiden mukana aina ensi-iltahuumaan asti. Luvassa siis raporttia aiheen tiimoilta enemmänkin, tekijähaastatteluja ja tunnelmia...

Pressiä ja enskaria ja haastista pukkasi

Muutama viikko sitten järjestettiin kaikille kiinnostuneille avoin luentotilaisuus, jossa Hämeenlinnan teatterin johtaja Heikki Paavilainen kertoi teatterin historiasta ja nykytilasta. Tilaisuus oli hyvin rento ja Heikki ei järjestänyt mitään kalvosulkeisia, vaan jutteli ja tarinoi kaikenlaista vastaillen myös yleisön esittämiin kysymyksiin. Väkeä olisi saanut olla paikalla enemmän, mutta kyllä tämä silti oli hyvin antoisa tilaisuus. Kiintoisia olivat myös jonkun yleisön edustajan paikalle tuomat vanhat valokuvat teatterin näytelmistä! Ne laitettiin kiertämään ja yleisö sai tutustua niihin itsenäisesti omaan tahtiinsa. Minäkin sain osani, sillä Heikki esitteli yllättäen minut ja kertoi, että pidän netissä blogia ja olen nähnyt valtavasti esityksiä myös Hämeenlinnan teatterissa. Sain kertoa mm. muutamista suosikkinäytelmistäni. Lopuksi sai esittää ohjelmistoon omia toiveitaan. Minun ykköstoiveeni on ja pysyy ; kunpa joku joskus tekisi Uspenskin absurdista lastenkirjasta "Takuumiehet" teatteriversion! Nyt on pieniä toiveita ilmassa sen näkemisestä joskus...

Tämän syyskauden aikana olen saanut kutsut Hämeenlinnan teatterin ensi-iltoihin ja parisen viikkoa sitten olin ensimmäistä kertaa pressin ominaisuudessa Tampereen Työväen Teatterin TTT-klubilla ensi-illassa. Se oli hyvin jännittävä kokemus kaikin puolin, sillä olihan paikalla kaupungin kulttuuriväkeä hyvinkin monipuolisesti. Teatterikärpänen suorittikin monipuolisesti erinäisiä "bongauksia" lempparinäyttelijöistään yleisön joukossa."Ihan kusessa" oli siis tuon esityksen nimi, ja siinähän Lari Halme pisti itsensä totaalisesti likoon. Esityksen arvosteluni löytyy täältä blogistani tämän linkin takaa.

Viime viikolla olin sitten elämäni ensimmäisessä pressitilaisuudessa! Tampereen Teatteri järjesti Kulttuurikahvila Kivessä yhdistetyn brunssin ja lehdistötilaisuuden, jossa esiteltiin talvikauden neljä uutta ensi-iltaa. Tilaisuus vähän jännitti minua ennalta, sillä kuvittelin että homman päätteeksi tapahtuva kysymysten esittäminen tekijöille tapahtuu niin, että kukin vuorollaan viittaa, esittelee itsensä ja kysyy kysymyksensä. Totuus olikin sitten ihan toinen... Homman päätteeksi lehdistön edustajat valokuvaajineen jalkautuivat ohjaajien ja näyttelijöiden luo ja esittivät siinä kysymyksiään. Hyvä tietää seuraavaa kertaa varten! Sain minäkin sentään jotain aikaiseksi, esittäydyin parille ihailemalleni näyttelijälle ja sovittiin alustavasti haastattelusta blogiini keväälle. Kivaa! Olisi ollut mahdollista jutella myös esim. Taneli Mäkelän ja Ilkka Heiskasen kanssa, mutta ujous voitti tällä kertaa. No, silti oli hauskaa istua samassa pöydässä Heikki Kinnusen ja Tuija Ernamon kanssa ja vähän jutskaillakin.

Tampereen Teatterissa luvassa siis lähiaikoina vielä neljä ensi-iltaa. 29.11. enskarinsa saa uusi sovitus Miika Nousiaisen suositusta Vadelmavenepakolaisesta. Ohjaajana toimii Pentti Kotkaniemi ja "kansallisuustransvestiitti" Mikko Virtasen roolissa vierailee yksi suosikeistani, Miska Kaukonen. Miska ja kumppanit esittivät pätkän eräästä kohtauksesta ja erittäin lupaavalta vaikuttaa. Naurutakuu!
Joulukuun 7. päivä ensi-iltansa saa Saiturin joulu, josta kaavaillaan jokavuotista perinnettä teatteriin. Hienoa! Näin viime vuonna Kansallisteatterin version juuri joulun alla ja se jos mikä toi kunnon joulufiiliksen. Tommi Auvinen ohjaa Tampereen Saiturin ja pääroolissa vierailee Ilkka Heiskanen, joka veljensä Karin kanssa taitaa nyt sitten olla "Suomen viralliset Saiturit". Näytelmästä esitettiin myös pieni pätkä, Ilkka oli hyvin herkullinen saitana Scroogena!
Tammikuun 31. päivä saa Frenckell-näyttämöllä ensi-iltansa Yasmina Rezan kirjoittama suurmenestys Taide. Tommi Auvinen toimii ohjaajana myös tässä ja näytelmän kolmikkoa esittävät Taneli Mäkelä, Esa Latva-Äijö ja Ville Majamaa.
Teatteritalo täyttää ensi vuonna 100 vuotta ja juhlanäytelmänä nähdään itse Hamlet, jonka ohjaa Mikko Viherjuuri ja toteuttaa samalla pitkäaikaisen unelmansa. Hän aikoo pistää niin näyttelijänsä kuin katsojatkin ajattelemaan, ja Hamletin nimiroolissa nähdään Tomi Alatalo. Ensi-illassa Hamlet on 21.2. Todella kiintoisa talvikausi siis luvassa.

Sokerina pohjalla minua sitten haastateltiin viime viikolla paikallislehteen ja aiheena nimenomaan tämä "teatterikärpäisyyteni" ja harrastukseni yleensäkin. Haastis jännitti tietenkin pikkuisen ennakkoon, vaikka tuttu mies haastattelemassa kävikin. Mukava kokemus se kuitenkin sitten oli ja valokuvatkin olivat harvinaisen onnistuneita. Kiinnostuneet voivat lukaista valmiin jutun tämän linkin alta.

Muistakaahan myös, että Facebookista löytyy blogilleni omat sivut myös ja ihan "Teatterikärpäsen puraisuja"-nimellä. Sinne tulee linkkejä blogini juttuihin ja satunnaisesti muutakin teatteriasiaa ja teattereiden omia linkityksiä. Käykäähän tykkäämässä sivusta mikäli olette Facebookissa !:)

Näkijä / Tekijä , Nätyn IV-kurssi

Näkijä / Tekijä, Nätyn IV-kurssin opiskelijat, Tampereen Yliopiston Teatterimonttu

Ensi-ilta 8.11. 2012 , kesto väliaikoineen noin 2h 20min

Käsikirjoitus : Hannu Salaman "Siinä näkijä missä tekijä"-romaanin luennan pohjalta työryhmä

Ohjaus : Mikko Kanninen

Näyttelijät Näty IV-kurssin Olli Haataja, Panu Hietalahti, Reetta Kankare, Topi Kohonen, Anna Kuusamo ja Jaakko Mikael Ohtonen

Avustavat näyttelijät Näty II-kurssin Antti Autio, Anna-Elisa Hannula, Emma Hautala, Markus Lappalainen, Ella Mettänen, Antti Tiensuu ja Vera Veiskola

Taustaa : Hannu Salaman romaani "Siinä näkijä missä tekijä" on julkaistu jo vuonna 1972. Kirja on Pispala-eepos tamperelaisen työväenluokan vaiheista ja kuvaa Salaman lapsuusvuosien kasvuympäristön tapahtumia sota-ajan molemmin puolin. Näkijä / Tekijä taas syntyi siten, että työryhmä lähti tutkimaan asiaa ensinnäkin kysymysten "Onko maailmassa jotain vialla?" ja "Mitä sille pitäisi tehdä?" pohjalta. Salaman romaani luettiin, järjestettiin workshop ja käytiin Vapriikissa museokierroksella tutustumassa Tampere 1918-näyttelyyn. Pohdittiin, millaisia ajatuksia kaikki tämä herättää ja millaisia mahdollisuuksia se synnyttääkään näyttämölle. Tuloksena nykyteatteria parhaimmillaan ja tuorein näkökulmin, ja etenkin erilaista tilankäyttöä.

Hitler kuulee delfinaariosta... / kuva Annamari Tolonen

Plussaa : Aloitus oli ovela. Ulkona mm. Finlandia-hymniä laulaneet valkokaartilaiset eivät olleetkaan osa jotain muuta porukkaa (kuten luulin), vaan yllättäen porukka marssi aulaan yleisön vielä odotellessa näyttämötiloihin pääsyä ja tämä olikin osa itse esitystä. Mielenkiinto heräsi heti! Itse esitys lähti käyntiin yhteislaululla, Kansainvälistä laulettiin osittain innokkaasti, osittain vaisusti... Tampere vallattiin ja Pussy Riot-mainen meininkikin täytti Teatterimontun. Itse tarina kerrottiin perheen vanhempien, Maijan ja Santun, sekä Harri-pojan näkökulmia vuorotellen. Jokaisessa roolissa oli kaksi näyttelijää, jotka vaihtuivat usein lennossa. Ihan aluksi se hämmensi minua, mutta nopeasti tajusin mistä on kyse ja pysyinkin hyvin kärryillä siitä lähtien. Esityshän oli kooste pitkähköjä monologeja, joissa tarinaa vietiin eteen päin. Pidin erittäin paljon siitä, että tapahtumat kerrottiin osittain kameroiden kautta ja videokuvan välityksellä. Tämä on sitä nykytekniikan hyödyntämistä ja vie ovelasti tapahtumat ulos itse varsinaisesta tilasta. Taustalla pyöri myös liikkuvaa kuvaa Pispalasta ja Amurin työläismuseosta. Nuoret näyttelijät olivat kauttaaltaan erittäin luontevia ja jokainen näytti, että täältä pesee! Näistä nuorista kuullaan vielä ja olen erittäin iloinen ja ylpeä siitä, että olen päässyt todistamaan heidän pohjatonta energiaansa ja tuoreita ideoitaan opintojensa tässä vaiheessa. Väliajan jälkeen tarina lähti vähän rönsyilemään jääkiekkomatsinkin suuntaan, "Poika saunoo" tarjosi aika hillitöntä videokuvaa. Lopuksi näyttelijät tulivat esittäytymään ihan omana itsenään ja kertoivat kukin, että olivat tutkineet tarkemmin omia ennakkoluulojaan tiettyjä asioita kohtaan ja taustalle sitten videoraporttia aiheen tiimoilta. Seurakuntien ylläpitämässä Musta lammas-projektissa käytiin tutustumassa (päiväkeskus mm. syrjäytyneille ja vähävaraisille), naurujoogassa, thai-hieronnassa ja verenluovutuksessa. Eniten mieleen kuitenkin jäi Topi Kohosen suvereeni esitys, jossa Perikato-elokuvasta tutussa kohtauksessa YouTube-hitiksi noussut "Hitler kuulee milloin mistäkin"-pätkä esitettiin siten, että taustalla pyöri varsinainen nauha suomenkielisine teksteineen (tällä kertaa Aatu kuuli Särkänniemen delfinaariosta) ja Topi oli kameran edessä Hitlerinä ja esitti "vuodatuksen" livenä saksaksi. Huh! Esitys olisi toiminut mainiosti ilman näitä lopun videoitakin, mutta oivallinen lisä ne kyllä olivat ja itsellenikin heräsi paljon ajatuksia ja kysymyksiäkin.

Miinusta : Menin paikalle aika avoimin mielin ilman ennakkoluuloja, koskapa ajattelin että nuoret pistävät joka tapauksessa tuulemaan ja tulossa on varmasti jotain täysin aiemmasta näkemästäni poikkeavaa. Tämä pitikin hyvin paikkansa ja siksipä en miinuspuolia esityksestä löydäkään!

Muuta : Olin ensimmäistä kertaa Teatterimontussa, joka sijaitsee Tampereen yliopiston alueella. Aluksi en meinannut löytää koko paikkaa, mutta hyvät opasteet toivat perille ja aion kyllä jatkossakin visiteerata kyseisessä paikassa. Pyörivä katsomo pienehkössä sisätilassa oli aika kokemus! Näkijä / Tekijä vielä tämän viikon nähtävillä, 17.11. viimeinen esitys. Kaikki kiinnostuneet ehdottomasti paikalle!

Teatterikärpänen antaa Nätyn porukalle neljä tähteä ****

Kreivitär Mariza / Tampereen Työväen Teatteri

Kreivitär Mariza / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 31.10. 2012, kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Ohjaus Markku Nenonen

Rooleissa : Kristiina Hakovirta, Pentti Hietanen/Jyrki Anttila, Jari Leppänen/Jouni Kokora, Helena Rängman/Johanna Lesonen, Heini Dahlroos, Tuukka Huttunen, Ilmari Saarelainen, Maija-Liisa Majanlahti ja Jukka Wennström

Taustaa : Emmerich Kálmánin Kreivitär Mariza on yksi maailman rakastetuimmista opereteista. Rikas ja naimaton kreivitär saa hätistellä kilpakosijoita kintereiltään jatkuvasti ja hämäykseksi laittaa lehteen ilmoituksen, jossa on mennyt kihloihin kuvitteellisen paroni Zsupánin kanssa. Kun paroni sitten oikeasti ilmestyykin oven taakse, on soppa valmis. Kreivitär rakastuu tilanhoitajaansa, joka todellisuudessa onkin köyhtynyt kreivi. Tämän sisko taas ilmestyy paikalle ja kreivitär luulee häntä tilanhoitajan rakastajattareksi ja sydänsurujahan siitä syntyy...

Kristiina Hakovirta ja Pentti Hietanen / kuva Jonne Renvall

Plussaa : Verhon noustua hämmennyin kun orkesteri oli etualalla ja koko ajan näkyvillä, ja varsinainen lava oli normaalia korkeammalla. Istuin itse ylempänä joten tämä ei juuri haitannut alkuhämmennyksen jälkeen, mutta miltä mahtoi tuntua eturivissä istuneista? Orkesterin unohti ihan täysin, välillä tuli silmäiltyä viulisteja ja patarumpuja, kun yksi näyttelijöistä uhkasi pudota sinne... Alku oli jotenkin sekava, minulta meni täysin ohi miksi Tassilo (tässä Pentti Hietanen) oli tilanhoitajana juuri siellä ja miksi hän oli köyhtynyt. Komeasti Hietanen kyllä laulaa ja olen hänestä kyllä aiemmin pitänyt, mutta miten hän ei jotenkin minua "sytyttänyt" nyt? Kreivitär Mariza (Kristiina Hakovirta) oli upea, näyttävä nainen ja kaunis ääni oli hänelläkin. Huumoripuolta tarjosivat ruhtinas Populescu (Jari Leppänen), hän rauhoitteli itse itseään koko ajan jos joku muu ei sitä ehtinyt tekemään, sekä operettipuolelle aluevaltauksen tehnyt Tuukka Huttunen paroni Zsupánin roolissa. Zhupán oli kaunis ja älykäs omien sanojensa mukaan, joskin pikkuisen yksinkertaiselta hän vaikutti.. Ilmari Saarelainen palvelija Tschekkona oli mainio, etenkin humalaista esittäessään yleisö hykerteli kauttaaltaan. Vaatteista pidin kovasti, etenkin kreivittären ylväs uhkeus pääsi puvuissa oikeuksiinsa. Lavastus oli vähän vaisu ja halju, kristallikruunut olivat toki näyttäviä mutta muuten ei ollut mikään loistelias. Tämä ei ollut minulle mitenkään tuttu operetti aiemmin, joten kappaleetkin olivat minulle vieraita. Orkesterista pidin kovasti ja etenkin viuluista. Komeasti kyllä laulettiin, ei siinä mitään.

Jari Leppänen, Kristiina Hakovirta ja Tuukka Huttunen / kuva Janne Renvall

Miinusta : Pääparin ensikohtaaminen ei ollut minusta mitenkään tajuntaaräjäyttävä kokemus, siinä ei kipinöinyt. Olin monessakin kohtaa että hohhoijaa ja huomasin vilkuilevani kelloa, joka on hyvin hyvin harvinaista. Juoni oli aavistuksen sekava, tilanhoitaja saa potkut ja pian on taas takaisin tiluksilla. Välillä tuli outoja taukojakin, ihan kuin olisi mietitty että mitäs seuraavaksi piti sanoa. Ylhäältä katsottuna näytti välillä myös siltä, että etenkin Hietanen katseli laulaessaan orkesteria? Ihmettelin myös Maija-Liisa Majanlahden pientä roolia, häntä olisi katsellut kauemminkin.

Muuta : Olen henkeen ja vereen teatteri-ihminen, mutta tulipa todistettua se etten ole operetti-ihminen. Ensimmäinen operettikokemukseni oli tämä ja vähään aikaan ei moinen kyllä houkuttele, ellei rooleissa ole sitten jotain toista uutta aluevaltausta kokeilevaa... Tuukka Huttunen oli oikeastaan syy miksi tämän halusin nähdä, ja hän ei pettänyt tälläkään kertaa. Sain siis sen mitä lähdin hakemaankin!? Kokonaisuus ei sen sijaan minua koskettanut juurikaan, vaikka kappaleet kauniita olivatkin. Muu yleisö sen sijaan tuntui kovastikin nauttivan ja se heille suotakoon.

Marizalle kolme tähteä vainen ***

Näillä palkoilla ei makseta / Lahden Kaupunginteatteri

Näillä palkoilla ei makseta (Ei makseta! Ei makseta!) / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 17.10. 2012, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Kimmo Kahra

Rooleissa : Ritva Sorvali, Jarkko Pajunen, Anna Vihanto, Jari-Pekka Rautiainen, Mikko Jurkka ja Aarre Reijula

Taustaa : Näillä palkoilla ei makseta - näytelmän on kirjoittanut italialainen Dario Fo, joka on tunnettu yhteiskuntakriittisistä ja satiirisista teksteistään. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1997. Tässä näytelmässä elinkustannusten jatkuvaan nousuun kyllästyneet naiset nousevat kapinaan ja kantavat kassikaupalla tavaraa ulos supermarketista maksamatta. Kotona tavarat tietysti pitää piilottaa pois aviomiesten katseiden alta ja siitä syntyy loppupeleissä sellainen soppa että alta pois. Naiset kehittävät sellaisen juonikuvion, että siitä on paha selviytyä kuivin jaloin. Poliisit tekevät tupatarkastuksia ja linnunsiemensoppaa keitellään...

Jari-Pekka Rautiainen, Jarkko Pajunen, Ritva Sorvali ja Anna Vihanto / kuva Tarmo Valmela

Plussaa : Aiheeltaan näytelmä oli hyvin ajankohtainen, hinnat senkun nousee ja kukaan ei tee mitään. Tuli katsottua vielä juuri kuntavaalien alla tämä, ja aihe pisti mietityttämään todella. Alku oli vähän junnaava, mutta väliaikaa kohti saatiin jo kunnon vauhti aikaiseksi ja jäikin sellainen kutkuttava tunne, että saas nähdä jatkuuko vauhti vielä väliajan jälkeenkin. Jatkuihan se, ja meno vaan yltyi! Minkälainen show saatiin yllätysraskaudesta aikaan ja millaisia selityksiä väki kehitti pahasta pinteestä päästäkseen. Naiset Ritva Sorvali ja Anna Vihanto olivat mainioita! Eniten pidin kuitenkin miesten toilailuista, Jarkko Pajunen ja Jari-Pekka Rautiainen säätivät puolisoina melkoisella meiningillä. Hauskaa oli nähdä J-P Rautiainen saman päivän aikana kahdessa tyystin erilaisessa roolissa! Shown meinasi kuitenkin varastaa Mikko Jurkka poliisien ja vaikka minkä rooleissa, tuntui että mies on joka paikassa ja putkahti milloin mistäkin. Jostain syystä en aina ole pitänyt hänen puhetyylistään (jotenkin tuo mieleen teatraaliset vanhat Suomi-leffat), mutta tässä se toimi kyllä. Ilmapallona maassa makaava poliisi oli huikea, ja hänen piilottamisensa vaatekaappiin. Liiasta kiroilustakaan en juuri ole perustanut, mutta tässä oli todettava että oikeaan paikkaan oikein napakasti lausuttu perkele toimii myös aina! Loppukohtauksesta pidin mielettömästi ja siitä miten ihmiset sulautuivat taustalla olevaan maalaukseen. Ajatuksia heräsi kyllä.

Anna Vihanto ja Ritva Sorvali / kuva Tarmo Valmela

Miinusta : Välillä nämä Dario Fo´t tarjoavat liikaakin tekstiä ja alussa tuntui siltä, että pelkäksi puheeksiko tämä nyt menikin, että lisää vauhtia ja pökköä pesään heti! Kuten jo aiemmin mainitsinkin, niin lähtihän se siitä sitten käyntiin kunnolla. Välilauleskeluista ja kaapistatrallatteluista en sitten kyllä tykännyt yhtään, ilman niitäkin olisin pärjännyt oikein hyvin.

Muuta : Varsin hupaisaa ajanvietettä oli tämä näin kaamosaikaan, ja toimii kyllä muinakin ajankohtina. Värimaailma oli kiva, sellainen räväkkä!

Tämä farssi saa Teatterikärpäseltä neljä tähteä ****

Salainen puutarha / Lahden Kaupunginteatteri

Salainen puutarha / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Ensi-ilta 1.9. 2012, kesto noin 2h väliaikoineen

Ohjaus Tommi Erkko

Rooleissa Liisa Loponen, Jari-Pekka Rautiainen, Lumikki Kouki, Leena Kokko-Saukkonen, Teemu Palosaari, Jorma Helminen ja Aki Raiskio

Taustaa : Frances Hodgson Burnettin jo vuonna 1911 julkaistu Salainen puutarha kertoo pikkutytöstä nimeltään Mary Lennox. Tyttö asuu Intiassa ja tuntee olonsa kovin yksinäiseksi. Vanhemmat kuolevat traagisesti maanjäristyksessä ja Mary lähetetään Englantiin setänsä luo asumaan synkähköön kartanoon. Alkuvaikeuksien jälkeen tyttö saa uusia ystäviä ja lisää rohkeutta, ja hän löytää tiensä pitkään lukittuna olleeseen salaiseen puutarhaan. Tarina on kertomus ystävyyden ja itsensä voittamisen voimasta!

Liisa Loponen ja Teemu Palosaari / kuva Lauri Rotko

Plussaa : Ensinnäkin lavastuksesta pidin hyvin paljon ja miten valoilla ja varjoilla saatiin tunnelmia, vähän jopa pelottaviakin tuntemuksia aikaan. Maanjäristys oli toteutettu hienosti ja se, miten jylhänä ja synkkänä kartano taustalla kuvattiinkaan. Alkupuolen Mary (Liisa Loponen) oli ärsyttävä kiukuttelija ja marisija, mutta yksinäisyyttään tyttöparka huomiota haki. Liisa oli hyvin pikkutyttömäinen, tosin välillä hän taas vaikutti hyvinkin aikuismaiselta ja se sopi rooliin hyvin, sillä kasvoihan Marykin marisijasta rohkeaksi, onnelliseksi tytöksi. Rakastan "Scarborough Fair" -kappaletta ja sen käyttö monessakin kohtaa (ja etenkin soittorasiassa) nosti kyyneleet silmiin ja haikean mielen itsellenikin. Äidin hahmon kulku taustalla oli myös liikuttava. Lumikki Kouki oli todella mainio Martha-palvelustyttönä ja hänen murteensa oli herkullista makustelua. Pidin myös Teemu Palosaaren esittämästä Dickon-pojasta, hän oli hyvin kujeileva ja poikamainen veijari. Jari-Pekka Rautiainen oli myös huippu "kyhmyselkäisenä" Colin-poikana, kiukuttelevasta ja jatkuvasti suklaata mankuvasta pojasta tuli aivan toinen tyyppi voitettuaan itsensä. Maryn, Dickonin ja Colinin yhteiset hetket olivatkin näytelmän parasta antia, vaikkakin pientä mustasukkaisuutta oli havaittavissa kolmikon touhuissa... Lisäpojot myös Colinin kiharoista!

Tyynysotaa a´la Lumikki Kouki ja Liisa Loponen / kuva Lauri Rotko

Miinusta : Odotin itse salaisesta puutarhasta jotain todella mykistävää ja upeaa, jotenkin se kuitenkin jäi vaisuksi. Enemmän värejä ja enemmän kukkia kiitos! Valoa ja vihreyttä ja vehreyttä kyllä löytyi, ja katsomosta kuulunut spontaani lapsen ääni "waaaaauuu!" toi hymyn huulille, mutta itselleni se ei ihan niin maaginen kokemus ollut mitä ennakkoon odotin. Avain puutarhaan löytyi myös jotenkin "oudosti".

Muuta : Näytelmä sopii kaikille kouluikäisistä ylöspäin, tämä olisi oivallinen teos mennä katsomaan vaikkapa isovanhempien kanssa?? Aika tummia sävyjä oli välillä, joten en ihan pienimmille suosittelisi. Itselläni ei isovanhempia valitettavasti ole enää elossa, kävin sen sijaan mieheni kanssa katsomassa eikä kumpaakaan pelottanut yhtään...

Salaiselle puutarhalle neljä tähteä **** !!

Yksi mies,kaksi pomoa / Helsingin Kaupunginteatteri

Yksi mies, kaksi pomoa / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 11.10. 2012, kesto 2h 40min väliaikoineen

Käsikirjoitus Richard Bean

Suomennos Mikko Koivusalo

Ohjaus Neil Hardwick

Rooleissa : Rauno Ahonen, Tidjân Ba, Sanna-June Hyde, Markku Toikka, Iikka Forss, Sari Siikander, Santeri Kinnunen, Anna Lipponen, Sauli Suonpää, Tommi Huovinen, Antti Timonen ja Sami Paasila sekä lisäksi The Brighton Peers-yhtye

Santeri Kinnunen / kuva HKT, kuvaaja Tapio Vanhatalo

Taustaa : "Yksi mies, kaksi pomoa" perustuu Carlo Goldonin näytelmään "Kahden herran palvelija", joka yksi commedia dell´arte - tyylin taidonnäyte. Tuossa tyylilajissa oli hyvin tyypillistä, että näyttelijät viljelevät hyvin roisia puhetta, leikkivät ruualla, puhuvat suoraan yleisölle ja jopa vetävät näitä mukaan esitykseen pilkan kohteeksi. Tämä versio on tuotu 60-luvulle ja näytelmässähän herra nimeltään Francis Henshall (Santeri Kinnunen) yrittää selviytyä kunnialla siitä, että on lupautunut palvelemaan kahta pomoa samanaikaisesti ja tietäähän sen, että kommelluksitta ei selvitä mitenkään. Charlie "Ankka" Clenchin (Rauno Ahonen) luona vietetään tyttären kihlajaisia ja yllättäen paikalle saapuukin neidon aiempi sulhanen, jonka piti olla kuollut...

Tommi Huovinen, Sauli Suonpää ja Santeri Kinnunen / kuva HKT, kuvaaja Tapio Vanhatalo

Plussaa : Tässä oli sellaista samankaltaista hillittömyyttä kuin koheltavassa brittikomediassa parhaimmillaan ja hetkittäin mieleeni tuli jopa klassikkojen klassikko "Illallinen yhdelle". Aluksi tuntui, ettei näytelmä lähtenyt oikein käyntiin, mutta kun estradille saapui Santeri Kinnunen liian lyhyissä punteissaan, olin myyty. Sitä ennen olin toki ehtinyt ihastella etenkin Iikka Forssin upeaa kampausta, polkkis heilahteli hienosti puolelta toiselle ja mies kyllä klaaraa "ylinäyttelemisen" jalon taidon sopivassa kohtaa. Sari Siikander Dollyna oli varsin verevä ilmestys ja pidin myös paljon Sanna-June Hyden pirtsakasta Paulinesta. Nautin kohtauksista, joilla ei oikeastaan ollut mitään tekemistä juonenkulun kanssa, esim. Pelastusarmeijan sotilaan perässä juoksentelu ja hienojen volttien teko toimi. Yleisön käyttö nosti esiin hämmennyksen tunteita lähes sydänkohtaukseen asti jatkuneen naurukohtauksen jälkeen, että olikin yhdellä miehellä sopivat leivät mukana ja Pekka & Jaakko saivat painavan matka-arkun kannettavakseen. Lavalla tapahtuu myös jotain niin uskomatonta, että se herätti kovasti kysymyksiä väliajalla ja mietitytti vielä kotonakin. En pysty/voi/halua paljastaa enempää, jokaisen on itse tultava toteamaan tämä... Yksittäisistä kohtauksista mieleenpainuvin todellakin oli ruokien tarjoilu kahteen eri kabinettiin, etenkin kun mukana oli sähläämässä iäkäs ensikertalainen tarjoilija Alfie (huippu Tommi Huovinen). Raukka putoili portaikkoon tämän tästä, sai tällejä ovesta ja perunanlohkot lentelivät yleisöön asti. Kinnusen ja Forssin lisäksi suosikkini oli Sauli Suonpää Stanley Stubbersina, että voikin mies olla samalla tyylikäs ja hillitynoloinen ja puhua sitten ihan päättömiä! ( toim.huom. ei yllättävää, jos on lukenut Saulista tekemäni haastattelun...) Askel oli välillä kuin "Hupsun kävelyn ministeriöstä" ja yleisön nauruhermoja kutkutti rakkaudessa riutuvan miehen kieriskely lattialla pitkin ja poikin. Hauskaa oli myös se, miten näyttelijä Antti Timonen partoineen jännästi huomioitiin ihan omana itsenään yhdessäkin kohtauksessa. Iikka Forss oli veitsineen myös mainio... Pidin lavastuksesta kovasti, etenkin kaukana häämöttävä laituri iltavalaistuksessa oli hyvin kaunis. Myös bändin käyttö oli oikein passeli, viihdytti yleisöä myös ennen esitystä ja väliajalla, ja näin väki pääsi sopivaan tunnelmaan. Välillä musisoitiin esityksenkin aikana ja silloin näyttelijätkin pääsivät esittelemään erityisosaamistaan mm. sähkökitaran ja pyykkilautavatsan läpsyttelyn muodossa.

Miinusta : Aluksi tuntui tosiaan, ettei homma oikein lähde käyntiin. Paikoitellen tuntui myös, että juttua tulee liikaa ja osa juonenkäänteistä menikin sitten ohi. Vähän liikaa sellaista saman asian jauhamista ja "omituista höpöttämistä". Jäin myös miettimään bändin todellista tarvetta, veihän se musa oivallisesti sopivaan aikakauteen ja sermin takana lavasteita vaihdeltiin soiton ajan, mutta kuitenkin. Odotin myös enemmänkin sellaista "ovifarssia" ...

Muuta : Muutama vuosi sitten näin "Kahden herran palvelijan" Työviksessä ja sekin kyllä oli oikein hyvä, kiintoisaa oli siis nähdä tämä nykyaikaan tuotu versiokin. Ja kyllä, tämä toimii myös mainiosti näin pikkujouluaikaan ja muutenkin!

Teatterikärpäseltä irtoaa neljä tähteä ****

Ihan kusessa ! / TTT-klubi, Tampere

Ihan kusessa ! / Tampereen Työväen Teatterin TTT-klubi

Ensi-ilta ja pohjoismainen kantaesitys 1.11. 2012, kesto noin 1h 40min väliaikoineen

Käsikirjoitus Becky Mode

Suomennos Timo Mikkola

Ohjaus Mika Eirtovaara

Lavalla Lari Halme

Taustaa : Amerikkalaisen Becky Moden käsikirjoittama näytelmä on alkuperäiskielellään nimeltään "Fully Committed", tuota viljelläänkin tässä useaan otteeseen eli ollaan "täysin sitoutuneita" kun ei saa sanoa "täynnä". Lähtöasetelma on se, että työtön näyttelijä on töissä kaupungin suosituimman ravintolan puhelinvaihteessa. Parin sekaannuksen vuoksi miesparka vastailee puhelimeen yksin ja puheluitahan tulee jatkuvalla syötöllä. Hermoja vaaditaan ja niitä näyttelijäntaitojakin, sillä kaikki asiakkaat eivät suinkaan ole hyvällä päällä ja kaikenlaisia erikoistoiveitakin on aina tietystä pöydästä Saarenmaan valssin laulamiseen. Hommasta tekee kiintoisan sitten se, että Lari Halme esittää siis yksin nämä kaikki tyypit...

kuva Petri Kovalainen

Plussaa : Toistan jo itseäni, mutta olen aina pitänyt Lari Halmeesta, ja nimenomaan ihaillut miehen taitoa käyttää kehoaan kokonaisvaltaisesti työvälineenään. Lavalla ei vaan seistä ja replikoida, vaan aina on jotain "äksöniä". Laskeskelin, että rooleja on tässä kaikenkaikkiaan 31 ja niihin vaihdetaan kirjaimellisesti lennossa, puhetyyliä ja asentoa muuttamalla. Ihan hillitöntä siis! Puhelin soi siihen tahtiin että katsojakin hengästyy, saatikka sitten itse näyttelijä. Jestas että Halme on taitava, ei voi muuta sanoa. Ensi-iltayleisössä nauru raikasi ja mies sai useat väliaplodit. Muutama hahmo tuntui naurattavan muita enemmän, itse pidin erittäin paljon "isästä" joka soitti pojalleen töihin useaankin otteeseen ja kyseli tämän joulunviettosuunnitemista. En nyt ole ihan varma muistanko oikein, mutta eläkeläinen Antero Rauhanen pisti myös parastaan ja savvoo viäntävä kokki. Jonotusmusiikki laitettiin välillä päälle ja se oli ihana "Careless whisper", tässä sai Halmekin pienen hengähdystauon aina ja sitten taas mentiin eikä meinattu. Kesto oli juuri sopiva, ei liian lyhyt eikä liian pitkä ja kaikki päättyy onnellisesti vaikka alussa ei siltä totisesti vaikutakaan.

Miinusta : ei moitteita

Muuta : Esitys sai ensi-iltansa passeliin aikaan, tämä nimittäin sopii kuin nenä silmään kaikille pikkujouluporukoille ja kannattaa kyllä muidenkin käydä katsomassa kunnon nauruterapiaa. Mietin myös, että moniko näyttelijä suoriutuisi moisesta urakasta? Ei kovinkaan moni, Lari Halme on yliveto ja siksi tämä esitys ansaitseekin täydet pisteet.

Teatterikärpäseltä täydet viisi *****

HOMO! / Kansallisteatteri

HOMO! / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta ja kantaesitys 21.9. 2011 , kesto väliaikoineen noin 3h 15min

Ohjaus Pirkko Saisio

Sävellys Jussi Tuurna

Rooleissa : Juha Muje, Rea Mauranen, Kristiina Halttu, Anna Paavilainen, Johannes Holopainen, Katariina Kaitue, Seppo Pääkkönen, Riku Nieminen, Markku Maalismaa, Antti Luusuaniemi, Timo Tuominen ja Olavi Uusivirta

Taustaa : Pirkko Saision käsikirjoittama ja ohjaama anarkistinen musiikkifarssi HOMO! kulkee myös alanimikkeellä "outojen ooppera". Sitä tämä totisesti kyllä oli... Tarinan kulkuhan on kutakuinkin niin, että ensinnäkin Veijo Teräs (Juha Muje) on naimisissa kansanedustaja Hellevi Teräksen kanssa (Rea Mauranen). Perheen au-pairina toimii nuori ja salskea, kadulta löytynyt Moritz (nuori ja salskea Johannes Holopainen), joka myös kerää homoista ja heidän riiteistään aineistoa Hellevin poliittisiin tarkoitusperiin. Moritz törmää öisillä retkillään mm. Tom of Finlandiin ja Pisuaarin ritarikuntaan (josta herkkä laulukin...) , Veijo taas tuntee oudohkoa vetoa Moritziin ja lisäksi törmää menneisyydessä tapaamaansa vänrikkiin ja mm. William Shakespeareen. Hellevin omatunto (Kristiina Halttu) taas puolestaan lähtee omille teilleen ja esiintyy milloin missäkin valepuvussa pitkin kaupunkia. Tarinassa tietysti seikkailevat Hitlerit, Stalinit, Mikkelin piispat, H.C. Andersenit ja pienet joutsenet jotka esittävät tanssin. Lopussa perustetaan Homolandiaa jonnekin Pohjanmaan perukoille, tietenkin.

kuva Laura Malmivaara

Plussaa : Tästähän joko pitää tai sitten ei, varmasti jakaa mielipiteet aika tarkkaan. HOMO! valittiin viime vuonna Vuoden näytelmäksi ja kyllähän tässä tietysti ansionsa oli, menin vähän sillä asenteella katsomaan että vastaan voi tulla ihan mitä vaan ja niin siitä totisesti kävikin. Hyvät näyttelijät tietenkin houkuttelivat myös, etenkin kun oli vihdoinkin mahdollista nähdä livenä niin Timo Tuominen, Antti Luusuaniemi kuin Olavi Uusivirtakin. En ollut aiemmin myöskään nähnyt Riku Niemistä livenä, ja hän tarjosikin positiivisimman yllätyksen. Hän osoitti olevansa todellakin muutakin kuin tv:stä tuttu pelleilijä, etenkin fyysinen puoli ja äänen käyttö oli huippuluokkaa. Olihan se kiintoisaa nähdä näitä uroksia nahkavetimissään ja muissa tiukoissa asusteissaan, että ihan senkin puolesta kannatti mennä katsomaan... Alku oli mainio! Näyttämöllä vain ovi, josta Juha Muje tuli tiukahkoissa trikoissaan ja alkoi puhua Lumikki-juttuja. Pidin kovasti orkesterin jatkuvasta läsnäolosta näyttämöllä ja musiikki muutenkin oli sangen monipuolista ja aika yllättävääkin. Kaikesta mahdollisesta sitä herkkiä balladeja saakin aikaan! Lavastusta ei juurikaan ollut, mutta lasiarkusta putkahti Lumikkia myöten milloin mitäkin ja se yläilmoissa kulkeva ramppiviritelmä oli oikein toimiva. Miesrivistöt marssimassa siellä tahdissa ja välillä pistettiin poskivalssiksikin. Moritzin ja Atikin (Olavi Uusivirta) yhteisissä kohtauksissa oli sopivasti kemiaa ja värinää, samoin pidin yllättäen kohtauksesta jossa alokas Teräs (Riku Nieminen) pääsee kunnolla käskyttämään vänrikkiä (Timo Tuominen). Historiasta putkahtaa milloin ketäkin estradille ja näiden mahdollisia homoyhteyksiä spekuloidaan. On Albert Speeriä ja Churchilliä, DaVincistä lähtien. Käsiohjelman henkilögalleria huvitti, sieltä kun löytyy kaikkea aina jääkiekkoilijoista ja kääpiöistä homoihin piknikillä. Olen aina tykännyt Anna Paavilaisesta ja pidin jälleen, perheen tytär Rebekka oli oivallinen roolityö ja Anna-fanitus siis jatkuu edelleen vielä voimakkaampana. Huumoria esityksessä oli tietysti mukana ja selkeää provosointia ja ironiaa, Juha Muje otti yleisön haltuun pelkillä eleillään ja ilmeillään välillä. Kyläilyreissu homopariskunnan luo tomutti monenkin ajatusmaailmaa varmasti. Lopun kokoontuminen lavalle roolihahmojen ulkopuolella oli jännä ja toimiva veto,ainakin minun mielestäni. "Olis jossakin maa" liputti suvaitsevaisuuden ja vapaamman rakkauden puolesta ja oli hieno kappale loppuun.

Johannes Holopainen  ja Olavi Uusivirta / kuva Laura Malmivaara

Miinusta : Ehdottomasti liian pitkä kesto. Teatterin tosifanillekin kolme tuntia ja rapiat alkaa olla sietokyvyn äärirajoilla, siinä alkaa istumalihakset olla kyllä kovilla. Olihan tämä myös aika sekametelisoppa, joka loppujen lopuksi kaikessa sekavuudessaan kääntyi positiivisen puolelle.

Muuta : HOMO!n viimeinen esitys oli viime lauantaina 27.10. Onneksi ehdin näkemään, tiedänpähän mistä viime vuonna etenkin kohistiin ja vieläpä aiheesta. Välillä kyllä kannattaa käydä katsomassa tämmöisiä "hieman erilaisia" vetoja! Yleisö kyllä tykkäsi kovasti ja porukka bändiä myöten sai arvoisensa hurraavat suosionosoitukset!

HOMOlle neljä tähteä ****

Selin Riku Nieminen, edessä Juha Muje / kuva Laura Malmivaara