Niskavuoren naiset / Lahden Kaupunginteatteri

Niskavuoren naiset / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 19.1. 2013, kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa : Mirja Räty, Kai Vaine, Elsa Saisio, Anna Vihanto, Liisa Loponen, Anna Pukkila, Markku Haussila, Maija Rissanen, Timo Välisaari, Kai Kokko, Maarit Peltomaa, Aki Raiskio, Jorma Helminen, Lumikki Väinämö, Aada Himanen/Venla Vihanto ja Pinja Vuorinen/Elina Assiep

kuvat Lauri Rotko / Lahden Kaupunginteatteri

Taustaa : Hella Wuolijoen "Niskavuoren naiset" ilmestyi jo 1933, eli tasan 80 vuotta sitten. Suomalainen mieli on kuitenkin kuin kallio, joka ei siinä ajassa juuri mihinkään muutu, ja siten sen teemat ovat edelleen ajankohtaisia ja osa suomalaista sielunmaisemaa. Yhteisön paine, rakkauden kaipuu, jalat alta vievä intohimo, pettymys, raastava mustasukkaisuus... Esitys on tosin sijoitettu nyt 50-luvulle, jolloin ohjaaja Miika Murasen mukaan se on saatu meitä hiukan lähemmäksi. Juonihan menee niin, että kylälle saapuu nuori ja kaunis opettajatar Ilona (Maija Rissanen) , jolla tuntuu olevan omaa tahtoa ja mieltä enemmän kuin muiden soisi hänellä olevan. Mokoma kevytkenkäinen naikkonen; pukeutuu housupukuun ja harrastaa öisiä kävelyretkiä yksin, eikä ole kiinnostunut liittymään kaikenmaailman kylätoimikuntiinkaan. Näytelmäkerhohan on jo kaiken huippu! Raikas tuulahdus siis, aikalailla jämähtäneeltä meno kylällä vaikuttaakin... Niskavuoren Aarnen (Kai Vaine) ja Ilonan katseet kohtaavat, ja se onkin menoa sitten. Aarne on perheellinen mies, on Martta (Elsa Saisio) ja ihanat lapset, mutta hän on kuitenkin myös isänsä poika. Niskavuoren vanha emäntä Loviisa (Mirja Räty) on aikoinaan naitu taloon rahojensa vuoksi ja kokenut karvaita pettymyksiä rakkaudettomassa liitossa, nyt itsensä kovettaneena pitää Niskavuoren kulisseja kaikin keinoin pystyssä. "Ei tästä talosta ennenkään ole miesten perään lähdetty!" Aarne on kahden tulen välissä. Valitseeko hän suvun paineen alla perhe-elämän, josta intohimon liekki on sammunut aikaa sitten, vai valitseeko hän Ilonan ja vapauden? 

kuva Lauri Rotko

Plussaa : Pidin alkuasetelmasta jo heti kättelyssä, ennen kuin esitys ehti edes virallisesti alkaa. Näyttelijät istuivat pareittain penkeillä, oli herttaista ja ihanaa ja sitten alkoikin viima käymään ja tuli ns. lunta tupaan. Katsomossakin tuli vähän kylmä. Tässä esityksessä käytettiin myös Rajaton-lauluyhtyeen lauluja ja instumentaaliversioitakin kappaleista. Lauluja korostettiin tanssin keinoin ja liikekieli oli runollista ja kaunista. Koreografiasta vastaaville ohjaaja Muraselle ja Reetta-Kaisa Ilekselle peukku ylös. Erityisen hieno ja pysäyttävä kohtaus oli se, missä naisryhmä alushameissaan tanssi ja lauloi tuskaansa ulos tyhjän aviovuoteen ympärillä. Rintaa raastava tunne oli käsinkosketeltavissa kyllä. Alussa vietettiin perinteisiä Loviisanpäiviä kahvittelun merkeissä, naiset istuivat nutturoisaan siveinä rivissä kupposet käsissään, miehet sen sijaan riehakoivat ja pistivät jalalla koreasti toisessa huoneessa ja otettiin siinä vähän miestä väkevämpääkin samalla. Kaiken tämän keskelle saapuu Ilona hiukset valtoimenaan, vaaleassa liehuvassa mekossaan ja tietäähän sen miten siinä käy. Jännää symboliikkaa oli kyllä, jättikokoisia sydänpipareita hiljaa mutustellaan ja murretaan pieniä paloja, lopulta pistetään sydän puoliksi ja murskataan pieniksi siruiksi lattialle. Loviisa häärää hopea-astioiden keskellä, hypistelee kynttilänjalkoja ja lisää koruja kaulaansa koko ajan. Vaurautta on ja kaikenlaista hienoa tavaraa on, kulissit ovat siis kunnossa ja mammonasta ei ole pulaa. Rakkaudesta ja intohimosta sen sijaan on pulaa, mutta ei Ilonan ja Aarnen välillä. Näiden kahden välillä kipinöi ja aistikasta menoa on lakanoiden välissä. Martta piehtaroi yksistään omissa lakanoissaan... Ennen väliaikaa nähtiin hieno kohtaus, jossa Martta turkissaan pedon lailla hyökkää rakastavaisten välistä mutta nämä tästä viis veisaavat, vaan kietoutuvat toisiinsa entistä tiukemmin. Naisilta etenkin upeita roolitöitä! Elsa Saisio oli uskomaton! Suorastaan huikea Martta, vahva lauluääni kantoi takuulla salin takaseinään asti ja mykisti katsojat tunnepitoisuudellaan. Ihmeellisesti sitä vaihtoi puolta katsojana, ei oikein aina ollut ihan varma että kenen puolella oli. Tärkeintä lie kai kuunnella sydämensä ääntä, vaikka joutuisi tekemään raskaita ja vaikeita päätöksiä. On sitä itse kukin välillä joutunut punnitsemaan, että kumpi painaa vaakakupissa enemmän, järki vaiko tunteet, vaikkei mitään kolmiodraamoja sentään ole aiheutettukaan... Jotenkin kävi sääliksi se Simolan isäntäkin (Timo Välisaari), kukkapuskat senkun suurenivat ja varmasti oli mukava mies hän, mutta kun ei kipinöi niin ei kipinöi. Minkäs teet. Mieleeni jäi vielä sekin, miten lapset leikkivät viattomia leikkejään, turkki päällä kontataan lattialla ja hoetaan Aarnea. Voi pieniä! Ilonan tunnustus ”kuulusteluissa” jäi myös hyvin mieleeni, ”Ei se ollut sinun miehesi. Se oli aivan toisenlainen mies...” Viulu on suosikkisoittimeni ja suureksi ilokseni tässä oli paljon viulumusiikkia mukana, etenkin instrumentaaliosuuksissa. Kyyneleet silmissä oltiin siis koko ajan. Oli sellainen olo, että tässähän pakahtuu. Loppukohtaus oli niiiiiiin upea, että luulin jo että sydän pysähtyy. Yksi hienoimmista lopetuksista ikinä! Loviisan kuuluisa lausekin sieltä tuli. Esityksen päättyessä yleensä vaihdamme matkaseuralaisen kanssa (ellen olen yksin liikenteessä) heti muutaman sanan, nyt vaihdoimme merkitsevän katseen ja siinä oli kaikki. Ei tarvittu muuta. Tämä oli kyllä upea elämys ja muistutti hyvin paljon TTT : ssä näkemääni Anna-Liisaa, joka kosketti ja liikutti todella paljon. Näin siinä käy kun perinteiseen tarinaan yhdistetään tanssia ja musiikkia – lopputulos on pysäyttävä ja jää pitkäksi aikaa takuulla mieleeni yhtenä tämän kevään hienoimmista teatterielämyksistä.

Katse kertoo kaiken... / kuva Lauri Rotko

Miinusta : Musiikki pauhasi välillä liian kovaa ja en oikein pitänyt laulujen huutokohtauksista, sanoistakaan ei aina saanut selvää. Kesto oli aika pitkä, muutamaa kohtausta olisi voinut vähän tiivistää. Tiedän sen, että Telefooni-Sandran ja Serafiinan hahmot ovat tarinan koomisin osa, mutta jotenkin tässä välillä tuntui, että kerättin vain irtonauruja heillä. Yleisö kun tuntui hekottelevan etenkin Serafiinan pelkälle olemukselle ja syystäkin, mutta …

Muuta : Lavastuksesta, valoista ja puvustuksesta myös lisäpointseja, naisten mekoista ja alushameista pidin etenkin ja Niskavuoren vahvoista seinistä ryijyineen. Aika paljon näkee miesvoittoisia näytelmiä, joissa miehille on tarjolla vahvoja rooleja vaikka kuinka. Hienoa kuitenkin, että on sitten myös näitä Niskavuoria, joissa naiset vievät ja miehet vikisevät. Kiitos tästä!

Niskavuoren naisille täydet viisi tähteä ***** . Väliajalle lähdettiin vahvassa nelosessa, mutta sen verran tuli vielä tunteenpaloa, että täydet pinnat napsahti.