Haastattelussa Tomi Alatalo

Tomi Alatalon tapasin maaliskuun loppupuolella 2013 Tampereella Kulttuuriravintola Kivessä, Hamletin päivänäytöksen jälkeen.

Torniossa 1981 syntynyt Tomi on horoskooppimerkiltään kaksonen. ”Keminmaasta mä virallisesti oon kotoisin, sillä siellä mä oon asunut koko nuoruuteni. Lisäksi oon asunut Kemissä, Torniossa, Kokkolassa, Helsingissä ja Tampereella, ja toki oon pyörinyt siellä sun täällä sekä duunin että bändikeikkojen vuoksi. Tällä hetkellä mä asustelen Helsingissä”, leppoisa Tomi kertoilee.

Mitä harrastat? ”Sanotaan näin, että musiikki ja skeittaus on ne mun kestoharrastukseni. Enää mä en tee itse musiikkia, koskapa nää hommat on tämmöisiä, niin se on aika harva bändi jolle sopisi se, että ”joo mä oon messissä, mutta vain maanantaisin”. Joo että sunnuntaisin voitais treenata ja maanantaisin käydä keikoilla! Se siis ei oikein natsaisi aikataulullisista syistä, mutta kyllä mä siis omaksi huvikseni edelleen soittelen. On meillä kavereitten kanssa yks bändi eli ikuisuusprojekti, mutta ei sillai vakavasti mitään enää.”

Mitä soittimia osaat soittaa? ”Kitara on mulle se ykkössoitin, mutta mut on skidinä laitettu pianotunneille, että sieltä on niinku peräisin tietynlaiset pohjat, ja sitten mä olen soittanut bassoa myöskin bändeissä. Rumpuja mä soitan sen verran punkisti, että siitä ei kehtaa sillä lailla paukutella henkseleitä, mutta sanotaan, että sellaisen perusnäyttelijän mä pieksen rumpujensoitossa, mutta en oikeeta muusikkoa.”

Soitit siinä Markkasen Juhon bändissäkin joskus, eikö? ”Joo, Järjestyshäiriössä mä soitin bassoa. Itse asiassa se meni sillä tavalla, että mä tulin soittamaan syntetisaattoreita niitten levylle. Syntikka on enemmänkin sellainen maalailu-ja fiilistelysoitin, jolla luodaan ambienssiä. Samoihin aikoihin niiden basisti lähti muualle ja mä sit hyppäsin siihen kelkkaan sitä kautta. Nätyssähän me oltiin Juhon kanssa samaan aikaan. Sillä oli se bändi siinä koko ajan, ja se tasapainoili sen ja koulun välillä. Se tässä on hauskaa, että mä tsekkailin sivusta sitä sen touhua ja olin silleen, että ”Hitto jätkä aikoo tosissaan hoitaa noi molemmat hommat!”, ja yhtäkkiä mä löydän itseni ihan samasta sopasta”, Tomi muistelee naureskellen.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Voi että, noi tommoset ittensä keulimisasiat on jotenkin vaikeita. Voisin sanoa, että mä osaan tehdä sinne päin ja päin v***ua vähän kaikkee, et mä voisin antaa itsestäni sellaisen hirmu monipuolisen kuvan, mutta en mä oikeesti osaa kyllä mitään! Sehän tässä on hienoa tässä teatterin tekemisessä, kun ei oikeesti tartte osata mitään, riittää vaan kun esittää osaavansa! Ehkäpä toi pantomiimin opiskelu on sellainen, mikä mulla on jollain tavalla repertuaarissa ja sitä ei ihan jokaisesta luurista löydy. Sitäkin mä yritän tavallaan jemmata jonnekin, mä en tykkää siitä että ikään kuin metodi näkyy, mutta totta kai se on mulla olemassa. Ehkä se on sellainen spesiaalimpi juttu, mitä ei Suomessa hirveesti harrasteta.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Hyvä kysymys! Oon kyllä ollut ihan tyytyväinen siihen mitä on ja oon myös tuon punkharrastuksen myötä oppinut sen, että mitään ei tartte oikeesti osata, vaan riittää että tekee oikeella asenteella. Mutta nyt jos oikein fantasioidaan, niin mä haluaisin olla ihan ilmiömäinen akrobaatti! Sirkustaiteilija! Mulla on kavereita, jotka on tosi hyviä sirkustaiteilijoita ja niitä olen sillä lailla katsellut vierestä tyyliin ”voi että kun pystyis ite olemaan messissä.” Mut sinne ei oo kyllä asiaa.”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Ei löydy kyllä muita. Paitsi että saattaa olla yksi, mutta en oo ihan varma sittenkään onko se mulle sillai sukua.. Parempi olla kuule sanomatta yhtään mitään nimiä, kuitenkin menee mun arvailuni täysin metsään!”

Milloin kiinnostuit teatterista ja oliko siihen syynä joku henkilö tai asia mahdollisesti? ”Yläasteella oli kaksi tyttöä, jotka oli ekat jotka sanoi mulle, että oonko ikinä miettinyt, että teatteri voisi olla mun juttuni. Mun mielestä ne niinku istutti sen ”pahan siemenen”, joka rupesi sitten sisällä itämään. Siellä missä olin, ei kuitenkaan ollut sillä tavalla mahdollisuutta teatteria harrastaa, ja harrastajateatteri tuntui musta muutenkin tosi vieraalta. En ollut yhtään varma siitä mitä mä haluan ja tiesin vaan, että teatteri on sellainen kokonaistaidemuoto, jossa yhdistyy visuaalisuus, tekeminen, kirjallisuus ja sellaiset asiat, jotka on kaikki ollu tosi lähellä mua. En kuitenkaan ollut yhtään varma siitä, että mikä osa-alue teatterissa kiinnostaisi eniten. Sit

tietysti kaikki Teatterikoulut ja muut tuntui tosi kaukaisilta tuolta Keminmaasta katsoen, vaikka siskokin asui Helsingissä ja ei se itse Helsinkikään sillai...oikeestaan jo Kemin kaupunginteatterikin tuntui mulle tosi utopistiselta paikalta! Sit satuin kerran kuulemaan baarissa sivupöydästä, että Kokkolaan perustetaan teatteri-ilmaisunohjaajan koulutus ja ne keskusteli siitä, että mitä kaikkea se koulutus pitää sisällään. Mä olin silloin kouluavustajana ja siihenkin liittyi pedagogisia opintoja. Mähän kaavailin ittestäni myös opettajaa, mutta aattelin etten kuitenkaan jaksa lukea niin paljon enkä oo tarpeeksi fiksu siihen. No okei mä kuulen sivukorvalla tuosta ja aattelin, että tuo voisi olla sellainen, johon voisin viskata paperit ja samalla saisin vähän vihjettä siitä, että mistä siinä hommassa on kyse. Ja kun mä sinne pääsin sitten sisään ihan pystymetsästä, oli se mulle paljon isompi juttu kuin näyttelijäntyönkoulutukseen pääseminen, koska se oli mulle ihan selkeä

elämänmuutos ja uusi suunta. Olin silloin 21-vuotias ja siihen asti mun eloni oli ollut sellaista vaeltelua, oli sellaista ja tollaista.”

Tomi Alatalo / kuva Teatterikärpänen

Mistä ne tytöt sitten sai päähänsä, että sussa voisi olla aineksia? Piditkö koulussa jotain showta vai? ”No niille tytöille kyllä pidin, heh. Oltiin yhden frendin kanssa tehty omia telkkarijuttuja, videoita ja sketsipätkiä, ehkä niitä nykyään voisi kutsua jo teatteriksi. Tehtiin vähän modernimpaa meininkiä jo silloin. Tää mun frendi on muuten nykyään matemaatikko ja edelleen mun hyvä ystäväni. No nää tytöt sitten antoi meille aina palautetta meidän tekemisistä, ja myöhemmin alkoi tulla suurempaakin sukseeta peruskoulun ja lukion piireissä. Asiahan on niin, että näyttelemisessä ja luokan pellenä olemisessa ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Spedeily ei millään tavalla korreloidu siihen, että kuinka hyvä sitä sitten on stagella. Monien neroushan tulee siitä, että ne voittaa sen oman kuorensa tavallaan. En mä kuitenkaan itseäni minään luokan pellenä pitänyt koskaan. Kyllä se mullakin liittyi sellaiseen hyväksynnän hakemiseen, mitä ei muuten kokenut saavansa. En nyt lähtis enempää määritteleen, että millainen olen silloin ollut, koska itelle se oma kokemus on ollut kuitenkin erilainen. Pitäisi mennä jututtamaan mun luokkatovereita tai opettajia aiheesta.”

Olitko sitten koulun ala-asteella näytelmissä tai vastaavissa mukana? ” Mun ensimmäinen roolini oli Keminmaan ala-asteella Peppi Pitkätossu-kevätnäytelmässä hevosen perse! Heheh, juu juu! Aluksi mä olin hevosen pää, mutta sitten mut alennettiin. Sit mä varmaan päätin, että mä kostan vielä kaikille ja rupean näyttelijäksi. Että nyt kun kerran kysyit, niin ehkä tässä onkin takana sellainen pidempiaikainen kuvio...sieltä se saattaakin se kaiken ydin löytyä! Perhana minä vielä näytän kaikille, jonain päivänä vedän paremmin kui tuo tuossa Tommin roolissa”, Tomi nauraa.

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”No sen kaksi vuotta siellä Kokkolassa teatteri-ilmaisun ohjaajapuolella ja sieltä sitten Nätyyn, jossa opiskelin viisi vuotta 2004-2009 ja olen siis maisterismies. Pääsin ekalla yrittämällä sisään. Hain yhtäaikaa Teakiin ja Nätyyn, ja Nätyn tulokset tuli ensin ja Teakissa pääsykokeet vielä jatkui. Huomasin sen, että mä viihdyin tuolla Nätyn pääsykokeissa ja se oli mulle sit selkee, että kun pääsin sisään niin päätin olla käymättä loppuun niitä Teakin pääsykokeita. Tää voi kuulostaa vähän sellaiselta henkseleiden paukuttelulta, etten sitten viittinyt enää mennä Teakin pääsykokeisiin, mutta totuus on se, että olin silloin aika väsynyt ja huomasin siellä Nätyn kokeissa jo, että tää on jotain sellaista, mikä saattaisi tehdä mulle hyvää. Koin, että se istuu jotenkin mun tarpeisiini paremmin.”

Muistatko vielä mikä oli lopputyösi aiheena? ”Joo muistan toki sen hyvin vielä, sen nimi oli ”Mono No Aware”, joka on japanilainen termi/taidemuoto ja se tarkoittaa herkkyyttä asioiden edessä. Mä tutkin siinä suomalaista teatterin näyttelijäntyön traditiota, jota mun mielestä täällä ei oo. Meillä on muoti-ilmiöitä, mutta ei varsinaista traditiota. Jos joku ilmiö on ollut olemassa 80- luvulla viisi vuotta, niin mun mielestä kyseessä ei silloin ole vielä traditio vaan aalto. Hippikulttuurikin oli aalto, eli asia joka resonoi eteenpäin, mutta ei ole vielä traditio, kun taas esimerkiksi itämaisilla jengeillä on juttuja, joita on väännetty tuhansia vuosia. Yritin tätä tietynlaista juurettomuutta kartoittaa sitten verrattuna siihen missä sitä on. Vähän se oli sellaista sillisalaattia ja

ammuin varmaan sellaisella isolla katkaistulla haulikolla ihan mettään, ehkä sieltä yks hauli osui johonkin, mutta... Totta kai opinnäytteet on aina tietyn periodin ajatuksia ja itekin jos lukisin sitä nyt, niin olisin varmaan että ”Woooou mitä hittoa!”. Ymmärrän sen, että se pitää kirjoittaa tietynlaisessa hybriksessä, koska se on sellainen asia, että silloin myöskin voi olla vähän puhtaammassakin tilassa, kun ei ole vielä elämän kolhut muokanneet mukautumaan. Voi näyttää epäkypsältä näin meidän niinku kokeneiden silmissä, mutta siinä vaiheessa kun tuo oppiminen muuttuu sellaiseksi, että me tuijotetaan nuorempaa minää tai nuorempia ihmisiä yleensäkin ikään kuin yläkulmasta, niin mun mielestä silloin se oppiminen tyssää, silloin me ruvetaan katsomaan vain yhteen suuntaan ja sit siinä vaiheessa kun me itse ollaan vanhoja, niin ei enää ole suuntaa mihin katsoa. Ja vanheneminen ja viisastuminen ei ole automaattinen asia, päinvastoin vanheneminen ja tyhmeneminen on. Koko ajan ite koitan tsekkailla noita nuoria tyyppejä, et mikä se niiden meininki on, koska sieltä voi vähän haistella, että mihin suuntaan tässä ollaan menossa.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Musta vähän tuntuu nyt kyllä siltä, että en kyllä tiedä. Ehkä mä olisin joku peruskoulunopettaja, tai en mä sitäkään kestäisi. Mun sisko on opettaja ja mä kunnioitan sitä niin paljon, että mä tajuan et musta ei olisi siihen. Mut jos pitää nyt joku tähän sanoa, niin se sitten...”

Oletko ollut muissa töissä? ”Jaa niinku oikeissa töissä vai? Kaksi viikoa mä Keminmaassa rakentelin lauteita ja se oli sitten siinä. Siinä ne oli kuules mun oikeet työt, heh! Oon mä isäni kanssa ollu puusavottahommissa, mettässä on vesurilla hakattu.”

Miksi olet näyttelijä ja miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vaikka siitä hetkestä kun pääsit Nätyyn? ”Vastaan nyt ensin tuohon toiseen kysymykseen. Se, minkä mä luulin olevan silloin intohimoa, näyttäytyy mulle nykyään ehdottomuutena, ja se tietty ehdottomuus on vaarallista sen takia, koska se lukkiuttaa kaikenlaisen etsimisen, et mä olen ikään kuin siinä vaiheessa päättänyt, että mikä on hyvää ja mikä on huonoa. Ja jos mä nyt 31-vuotiaana oon päättänyt, että mikä on oikea metodi ja mikä on totuus, niin sittenhän mulla ei oo enää mitään etsittävää! Ja homma kuolee siihen. Okei, tässä tullaan taas ikään kuin tähän traditioasiaan. Sen mä ymmärrän, että joku Pekingin oopperan jäbä on neljännessä polvessa etsimässä jotain zen-juttua, mutta mä en oo minkään zenin perässä. Mä olen nykyään enemmän avointa kysymysmerkkiä mitä mä silloin ennen olin. Silloin mulla oli tosi paljon tietoa. Nyt mä tajuan, että on hienoa kun en tiedä, ja sitä mä tässä etsiskelen, että mistä tässä on kyse. Ja samalla mä vastaan siihen, että miksi olen näyttelijä. Olisin voinut vastata siihen jotain kaikenkattavaa, mutta nyt mä otan selvää. Sovitaan niin, että mä otan selvää ja otan sitten suhun yhteyttä kymmenen vuoden päästä, että nyt mä tiiän!”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Jos mun pitäisi jotain sanoa, niin mä sanoisin että Juha Hurme ja Hanno Eskola. Molemmat on monessakin määrin enemmän dramaturgeja ja teatteriohjaajia, mutta niiden kuvat tähän touhuun on vaikuttaneet muhun eniten. Siinä on vielä sekin, että mä yhtäaikaa tein Hurmeen kanssa ja yhtäaikaa Eskolan kanssa, ja siinä on kaksi täysin erityylistä kaveria. Molemmat on brechtiläisiä, mutta se niiden teatterin estetiikka on täysin erilainen. Jaa mitäkö tarkoittaa brechtiläinen? No siinä hyväksytään se, että teatteri on keinotekoista, eli se on itsessään leikkiä eikä tirkistysikkuna elävään elämään. Eli toisinsanoen sen ei tarvitse olla täysin luonnollista ollakseen kiinnostavaa. Tässä on jotain sellaista, mitä mä tällä hetkellä koitan katsoa mahdollisimman sivusta, eli mä yritän rikkoa sen. Mut joo, Hurmeen Juha on myös mun

lempparinäyttelijäni, koska se on mun mielestäni Suomen ainut punk-näyttelijä, joka ei välitä hittoakaan siitä, että näytteleekö hän oikein, vaan että siinä on tavallaan joku henki, joka pärähtää siihen. Hannon juttu taas on sellaista tosi tarkkaa muotoa ja monimutkaista kerroksellista ajattelua. No sitten sellaisia ”oikeita tähtiä” on tosi vaikeeta sanoa, koska mä oon enemmänkin fanittanut aina niinku roolisuorituksia. Kun skidinä näki jonkun hienon roolityön esimerkiksi Daniel Day-Lewisilta, niin aatteli kyllä että huh huh. ”Isän nimeen” oli kyllä kova, näin sen silloin lapsena ja on mulla muuten ollut hyvä maku silloin, jos mä oon sen silloin jo bongannut ja aatellut itekseni, että toi on varmaan tosi hyvä! Toinen mikä tuli samoihin aikoihin oli Holly Hunter, joka Pianossa veti täysin hiljaisen roolin ja se kanssa teki ison vaikutuksen, että toi tyyppi joka ei puhu on se kaikista mielenkiintoisin. Nykyään mä oon diggaillut vaikka tuosta Cate Blanchettista, mun mielestä siinä on jotain, missä yhdistyy hienolla tavalla sellainen riskinottaminen ja silti se päätyy helposti katsottavaan malliin. Totta kai tulee vastaan aina roolisuorituksia jotka kolahtaa. Musapuolella varmaan toi Nick Cave on ollut pitkään se kovin juttu. Ekan kerran kun kuulin sitä niin mä aattelin, että okei, tää on nyt tässä ja mun ei tarvi itse tehdä musaa yhtään enempää, koska tää tekee sitä niin paljon paremmin kuin kukaan muu. Skidinä mä kuuntelin ensin Metallicaa ja sit se vaihtui punkkiin, ja punkhommat loppui siihen kun kuulin ekaa kertaa Radioheadin OK Computerin, ja siitä asti oon niitä diggaillut. Edelleenkin se punk on mulla mestoilla, punk ei kuole koskaan, juuri niin kuin sen sanoit, mutta se Radiohead muutti sen ajatusmaailman, että voi tuo popmusakin olla ihan siistiä.”

Käytkö katsomassa muiden esityksiä ja mikä on viimeaikoina kolahtanut? ”Se menee vähän kausittain. Välillä on kausia, jolloin viimeinen asia mitä mä haluan tehdä on mennä katsomaan teatteria, jotenkin vaan haluan mahdollisimman paljon etääntyä siitä. Sitten taas tällä hetkellä musta on kivaa seurailla, et meniskö jotain sellaista mitä mä en olis nähnyt. Edellinen mikä kolahti oli nimeltään ”Tulipunainen hevonen” Q-teatterissa. Se muljautti täällä sisällä jotain, eikä vähiten tuon Jani Volasen takia, se oli ihan huikee siinä. On ollut myös kiva huomata, että mua ei enää kiinnosta mennä sillai punakynä kädessä katsomaan teatteria, joskus nimittäin menin sellaisena teatteripoliisina sinne katsomaan. Nykyään mä tykkään mieluummin kokea asioita kuin analysoida niitä, tuntuu että mä missaan jotain tosi olennaista teatterista, jos mä pidän sen ammattiminän kokonaan päällä. Tuntuu, että mulla se kuului siihen opiskelijavaiheeseen, kun etsi muutenkin itseään ja omaa identiteettiään. Nyt voi vaan olla ja kokea!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Olen paljon tehnyt sellaisia kiertuejuttuja, jotka lasken todella tärkeiksi, mutta ne ei oo mitään virallisia teatteritaloja. Olen kiertänyt Aleksis Kiven Kullervon kanssa vaikka missä. Sit nää vankilatekstit oli sellaisia, että niillä kierrettiin vankiloita ja sit sen vankilamonologin kanssa olen kiertänyt baareissa ja vaikka missä. Se juttu on koottu yhden jäbän kirjeistä, Juha Hurme kävi sen kanssa kirjeenvaihtoa ja antoi sille tehtäviä mistä kirjoittaa, ja dramatisoi niistä teksteistä sitten sen jutun. Sen jutun nimi on ”Antti Kristian Hautamäki” ja sen kanssa oon kiertänyt tosiaan vankiloissa ja baareissa ja kaupunginteattereissakin. Sitten olen ollut ainakin Tampereen Teatterissa, Työviksellä, Kouvolassa ja yksittäisiä juttuja Joensuussa, Oulussa, Kajaanissa, Pyynikillä, Vartiovuorella ja Peacockissa.”

Mitkä ovat olleet omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Toi Antti Kristian Hautamäki on mulle sillai ehkä henkilökohtaisesti tärkein, koska siinä yhdistyy aika moni asia. Sit jos puhutaan isommista teattereista, niin siinä Pyynikin Häräntappoaseen Pasi Rutasessa onnistuin yhdistämään jonkun senaikaisen oman näkemyksen siitä, että mitä tää touhu voisi olla sillai, että se osuisi myös katsojiin. Ja onhan tää Hamlet, mutta se on nyt vielä kesken. Puhun siitä mielelläni lisää sitten kun se on tehty, eli kun olen saanut vähän etäisyyttä siihen. Vaikeahan se on tietenkin sanoa, että mistä roolitöistä on saanut eniten, koska voitothan voi olla muitakin kuin taiteellisia.”

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”Freelancer olen nyt, ja mulle sopii tää rytmi tällä hetkellä oikein hyvin. Tavallaan tiivistettynä freelancerina mä hyppään näytelmään messiin, mutta jos mä olisin kiinnityksellä, mä kävisin koko ajan töissä ja se saattais ruveta ahdistamaan mua. Mut oikeesti mä en tiedä kummastakaan hirveesti, et parempi etten mä rupee vertaileen niitä sen enempiä.”

Onko sinulla jotai roolihaavetta? ”Ei mulla oo kyllä. Mulla ei oo koskaan noi isot roolit eli Hamletit ja Jeesukset mitään haaveita olleet kyllä. Siihen liittyy niin monta asiaa, että missä yhteydessä joku rooli olisi kiva tehdä. Mutta Rikhard III olis kyllä hieno rooli. Siinä on selkeesti päähenkilö, jonka motiivit on todella härskit ja sit se, että sille on kirjoitettu fyysiset rajoitteet. Ja jos niitä ei olis, niin tekis ne vaikka itse! Itse asiassa mulla oli joskus villi visio, että olisi tosi siistiä tehdä Hamletin rooli sillai, että sillä olis ässävika! Mut sit kun se tilaisuus rooliin tulikin, niin mulla sitten ei ollutkaan kanttia kokeilla”, Tomi naurahtaa ja esittää pätkän ässävikaisen Hamletin monologia.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Voi voi, kukahan se olisi? Varmaan joku lapsuuden sankarini. Mutta sit joku Arnold Schwarzenegger … apua mä en tiedä! Se olis kauheeta kun haluisi näytellä jonkun kanssa, mutta että sitten se vaikka paljastuisikin ihan kusipääksi koko tyyppi.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Kyllä mä voisin PJ Harveyn kanssa laulaa dueton. Toisaalta Nick Cave teki sen jo ja teki sen varmaan paljon paremmin kuin minä.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En oo, kyllä tää on niin selkee homma mulle, en mä osaa mitään muutakaan.”

Mikä on parasta työssäsi? ”Ihmiset. Saa uusia ystäviä ja mikään ei oo kai sen arvokkaampaa.”

Entä miinusta? ”Jos alkaa klo 10 treenit aamulla, niin aaaarghhhh se on mulle kyllä ihan kauheeta!”

Millaisessa roolissa koet olevasi omimmillasi? ”En mä sillai osaa sanoa, olisi kiva sanoa tähän että mä oon niin hirveen monipuolinen... Mut et jos jonkun roolin tekee tietyllä tavalla ja sit sen seuraavan samalla tavalla, niin mulle tulee heti hirveät morkkikset. Sano sä kun oot nähnyt mut niin monessa eri jutussa, mitä sä oot mieltä? Ääh, hypätäänkö seuraavaan kysymykseen jooko?”

Joo, mutta ensin vastaan Tomin esittämään kysymykseen ja kerron omat mielipiteeni hänestä, ja pääsemme oikein hyvään yhteisymmärrykseen siitä, että millaisessa roolissa hän on omimmillaan.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hyvä musa, ja sit jos mä nään jotain kivaa. Mä yritän olla mahdollisimman paljon auki ympäristölle, mutta en mä sillai tarkkaile esimerkiksi ratikassa ihmisiä, mulla on mielikuvitus sitä varten.”

Podetko ramppikuumetta? ”Oon potenut tosi paljon, mutta se on muuttanut muotoaan siihen suuntaan, että en enää laske sitä sellaiseksi. Jännitän niin kuin kuka tahansa muukin, mutta pyrin kanavoimaan sen oikein ja ajattelemaan sen tavallaan ystävänä. Totta kai se on niin, että pelkojen kanssa pitää olla tekemisissä ja se on ollu mulle joskus tosi vaikeeta, mutta oon tosi iloinen siitä, että se on muuttunut asioiden hyväksymisen kautta. Kyse on pitkälti siitä, että mihin keskittyy. Se voi auttaa fokusta, jos sen osaa kanavoida oikein. Silloin se

ihan perusoleminenkin vaikuttaa siihen yleiseen vireystilaan.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita toistat ennen lavalle menoa? ”Joo on mulla tiettyjä, mutta mä pyrin muuttamaan niitä sillai etten mä fakkiinnu johonkin, koska mä pelkään sellaista kontrollifriikkiyttä. Kyllä mä aina kuitenkin lämmitän kroppani ja ääneni.”

Onko sinulla jotain taikauskoon liittyviä juttuja? ”Ei oo. Mä harrastin yhdessä vaiheessa sellaista, että mä kiittelin kauheesti, jos joku toivotti hyvää ensi-iltaa. Tein sen ihan vaan kettuillakseni ja sen takia, kun osa väestä meni siitä jotenkin palasiksi. Mut enää en tee sellaista.”

Oletko nähnyt koskaan teatterin kummitusta? ”En oo, missä se oikein viipyy?”

Kerro jokin omituinen sattumus, joka on tapahtunut kesken näytöksen! ”Ilmeisesti mä olen liian vähän aikaa ollut tässä duunissa, koska ei tuu nyt mieleen mitään mainitsemisen arvoista. Oi! Yksi tyyppi kai kuoli kesken esityksen, mutta tää ei oo mikään hauska juttu kuitenkaan. No mä kerron sellaisen painokelpoisen version tästä … Me ollaan yhdellä alavireisellä Kullervo-keikalla yhdessä kylässä ja se esitys menee vähän muutenkin sinne päin, ja sitten kun viimeinkin päästään loppuun, missä on Kullervon loppumonologi menossa ja mä aattelen silleen niinku että ”enää viisi lausetta niin homma on paketissa” ja sanon tän lauseen, jossa Kullervo on siis tappamassa itseään ”Käyköön näin, tämä paikka on oiva päätösmerkki retkelleni täällä, tässä kuolla sopii, tässä kanerva valittaa ja itkee”, ja sitten kuuluu yleisöstä sellainen piiitkä huokaus ja kops, ja vaimo alkaa vieressä toistaa miehensä nimeä ja sit kysellään lääkäriä. Mä mietin vaan, että olipa huono keikka. Sydänkohtaus se varmaan oli, toivon että hän selvisi hengissä. Oli hiljainen automatka kotiin kyllä.”

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Se kun tuli ukkosmyrsky Grand Canyonin yllä, se oli aika hieno näky. Tää tapahtui viime lokakuussa. Se oli sellainen näky, joka ei ihan heti kohdalle uudestaan tule.”

Kerro vähän tulevista rooleistasi! ”Kesällä on Krapin kesäteatterissa Tuusulassa Juha Hurmeen ohjaama Nummisuutarit, olen siinä Esko. Vedetään nyt nää klassikot pois alta, sen jälkeen mä keskityn ihan pienempiin proggiksiin joista kukaan ei tiedä mitään.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain itse? ”Silloin kun mä opiskelin siellä Kokkolassa ja vaiheilin, että mikä se on se mun juttuni, niin siellä sai kaikenlaista testailla. Tällä hetkellä mä olen tosi tyytyväinen tähän tonttiin, erittäin mielelläni vaan näyttelen. Se että mä rupeisin ohjaamaan vaatisi sen, että mulle pitäisi tulla ensin tarve sanoa jotain sitä kautta ja sitä mulla ei nyt vielä ole.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”On mulla parikin. Toinen on toi Hunter S. Thompsonin ”When the going gets weird, the weird turn pro” ja toinen on Lapin legendaarisen tarinaniskijän eli Klunssilan lause ”Huumorimielellä ja lissää paskaa housuun.”

Mistä haaveilet? ”En mä mistään kummemmista, siitä että tulis kesä ja pääsis skeittaileen ulos.”

Osaatko imitoida ketään? ”Ihan tarpeeksi hyvin, en tosin oo mikään imitaattori. Opettajiani ja ohjaajia osaan ainakin...”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Mä olisin Swamp Thing, se on sellainen itse luonto. Metsänhenki. Se on lähempänä jumalhahmoa kuin jotain supersankaria, se voisi muuttua välillä eläimeksi tai tulla juttelemaan jossain ihan kelle vaan.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Se ilmeinen on tietenkin se, että koskettelisin itseäni. Varmaan ihmettelisin sisällä koko päivän. En mä varmaan baanalle lähtisi, eikun joo. Yrittäisin tehdä kaikki normirutiinit ja kattoisin miten ne eroo siitä, miten miehenä ne tekee.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta että heräät kesken kaiken? ”Aseen! Jos mä meen talvella johonkin poteroon yöksi ja herään sieltä nälkäisenä, niin... Ai sieltä ei pääse pois. No en mä sillä aseella sitten mitään tekisi. Siinä tapauksessa mä ottaisin pari bissee ja fetapiirakkaa.”

Jos voisit mennä aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen tai ajankohtaan, minne menisit? ”Menisin kattelemaan Amerikan meininkiä about vuoteen 1967, silloin ehkä tapahtui suuri populaarikulttuurinen vallankumous, mikä vaikutti koko maailman kuvioihin. Iso konservatismin ja liberalismin yhteentörmäys.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Joo!

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei

Mikä sytyttää sinut? - Huumorintaju

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kusipäisyys

Suosikkikirosanasi? - Saatana, mä käytän sitä monessa tilanteessa

Mitä ääntä rakastat? - Nauru

Mitä ääntä inhoat? - Kun tyhjennetään lasiroskista

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Rallikuski

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliisi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - No huh huh!!