Haastattelussa Sampo Sarkola

 Sampo Sarkolan kanssa istuimme lokakuun alkupuolella 2013 Cafe Pirittan terassilla Helsingissä.

Vesimiehen merkeissä 1978 syntynyt Sampo on paljasjalkainen helsinkiläinen. ”Töölöstä olen kotoisin. Vuoden olin vaihto-oppilaana Islannissa, mutta muuten olen täällä asunut ja asun edelleen.”

Mitä harrastat? ”Musiikkia lähinnä. Aiemmin mä keräsin vinyylejä, mutta nyt en niitä enää osta kun ne vie niin paljon tilaa. Keikkoja käyn kuuntelemassa paljon. Olen siis aktiivinen musiikinkuuntelija. Sit mä käyn salilla ja harrastan muuta sellaista urheilua, jotka kuuluu vähän tähän ammattiinkin. Ei mulla oikeestaan oo mitään sellaista harrastusta, että vaan istuisin kotona ja keräisin postimerkkejä. Se musiikki on aina ollut mulla päällimmäisenä. Itsekin oon soittanut. Nuorempana soitin kitaraa, tosin kaikkihan soitti kitaraa silloin nuorena, mutta oikeesti se on ollut musiikinkuuntelua ja sit olen soittanut levyjä myös jonkin verran, sellaista klubimusiikkipainotteista konemusaa, mutta en ammatikseni enkä sillai vakavissani”, Sampo kertoo.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä erityistaidoiksesi? ”Jaa-a! Ensimmäisenä tulee mieleen fyysisyys, mutta en mä mikään akrobaatti kuitenkaan oo, et ei mulla ihan sellaista taustaa ole. Mä lähestyn roolitöitä aika lailla fyysisyyden kautta. En mä pysty sanomaan mitään sellaista erityisosaamista. On mulla kyllä sitten muuta osaamista, joka ei liity näyttelijäntyöhön, eli mullahan on puusepän koulutus. Sitä oon tehnyt jonkin verran, voiskin muuten sanoa, että se on myös mun harrastukseni. Siihen menee aika paljon aikaakin kesäisin, olen nyt rakentanut hirsitaloa itselleni. Se on vielä puolivalmis, mutta tulee kyllä parin vuoden päästä valmistumaan. Mutta täähän nyt ei liity näyttelijäntyöhön mitenkään”, naurahtaa Sampo.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Pianoa olisi kiva osata soittaa. Mun veli ja sisko soitti molemmat nuorempana ja soittaa edelleen, mutta kun mä heitä nuorempana kuuntelin sitä jatkuvaa pimputusta, niin mä en silloin sitten itse koskenut koko soittimeen, mutta nyt näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ihan kiva osata soittaa.”

Seuraa erittäin hölmö kysymys, mutta onko suvussasi muita tällä alalla olevia? ”Onhan niitä. Mun siskohan on ohjaaja ja faija on tuossa naapuritalossa (nyökkää Kaupunginteatteriin päin) näyttelijänä ja teatterinjohtajana. Äidinpuolelta serkkuni on näyttelijä, Robert Enckell, ja hänen poikansa on nyt opiskelemassa TeaKissa.”

Missä vaiheessa kiinnostuit teatterista, vai oliko se selkeä homma jo nuorena sinulla? ”Kyllä se oli aika selkeetä jo lapsena, mutta tietysti on ollut sellaisiakin jaksoja elämässäni, että en ole käynyt katsomassa esityksiä enkä harrastanut sitä millään tavalla. Otin vähän etäisyyttä koko hommaan ja kokeilin muita asioita. Kuitenkin sitten palasin kun tiesin ja tunsin, että tulen pyrkimään TeaKiin jossain vaiheessa.”

Olitko lapsena koulun näytelmissä tai vastaavissa mukana? ”Olin kyllä kaikissa mahdollisissa kevät -ja joulujuhlissa mukana. Yläasteella meillä oli sellainen opettaja, jota kiinnosti teatteri kovasti ja me tehtiin ihan oikeita näytelmiäkin. Se oli muistaakseni sellainen näytelmäkerho, johon sai itse ilmoittautua ja sitten aloitettiin harjoitukset. Siellä jaettiin oikein vastuualueitakin, oli puvustuspuoli ja valomiehet, ja mä olin sitten näyttelijänä”, Sampo muistelee hymyillen.

Sampo Sarkola / kuva Teatterikärpänen

Mitä opintoja sinulla on takanasi? ”Peruskoulun jälkeen lähdin vuodeksi ulkomaille silloin lukion ekalla. Mulla oli ollut aina haaveena se, että haluaisin käytännön ammattiin ja puutyö oli aina ollut mun lempiaineeni. Menin sitten puusepänkouluun ja kävin sen koulutuksen loppuun, ja menin siitä sitten suoraan TeaKiin vuonna 1997, valmistuin 2001. Kävin sen ruotsinkielisen puolen, koska mun äidinkielenihän on ruotsi. Molemmat vanhempani puhui ruotsia, joten se oli mullekin sitten luontevaa mennä sinne ruotsinkieliselle puolelle.”

”Kesken sen puusepänkoulun mä kävin 17-vuotiaana pyrkimässä ekaa kertaa suomenkieliselle puolelle enkä päässyt, tipahdin ekassa tai tokassa vaiheessa jo. Sen jälkeen oli ruotsinkielisen puolen haut, nehän otti porukkaa sisään vain joka toinen vuosi ja seuraavalla kerralla hain sitten molemmille puolille. Taisin laittaa paperit molempiin, mutta kävin sitten vain ruotsinkielisen puolen hakuprosessin läpi ja pääsin sisään. Voi siitäkin on jo kauan aikaa, 16 vuotta sitten!” Sampo huokaisee.

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit, eli onko sinulla ollut jotain varasuunnitelmaa? ”Jaahas...tota mä en ole edes miettinytkään koskaan, kyllä se aina oli jotenkin niin vahvana mulla se näyttelijän ammatti. Ei mulla mitään vakavaa vaihtoehtoa kyllä ollut. Kokkikoulu joskus ehkä kiinnosti mua (nauraa), mutta ei mulla oikeesti ollut mitään varasuunnitelmaa!”

Miksi olet näyttelijä? ”Siihen on monta vastausta. Yksi pääsyy on varmaan se, että teatterissa se työyhteisö, mikä siellä tekee töitä, on ensinnäkin aika avarakatseista ja liberaalia, ja usein siellä on aika vahvoja persoonia, joihin on mukava tutustua ja saada vaikutteita, keskustella. Teatterin kautta saa myös monta mahdollisuutta nähdä tätä yhteiskuntaa, se ei ole yksitoikkoista millään tavalla. Kun otetaan näytelmästä kiinni ja aletaan harjoitella, niin siinä aukeaa ihan uusi maailma ja uudet näkökulmat ja uudet aiheet, mistä oppii. Vaikka se usein onkin aika pintaraapaisua, niin tuntuu siltä, että saa ottaa osaa johonkin sellaiseen, mitä ei ole kokenut aikaisemmin tai osannut edes ajatella. Samalla tavalla näytelmän näkeminenkin saattaa avartaa näkemystäsi maailmasta, eikö? Mutta … toinen ja luonnollinen vastaus kysymykseesi on se, että musta tuli näyttelijä koska mä pääsin Teatterikorkeaan, ja onhan tää ihan tottakin. On monta näyttelijää, jotka ei ole käyneet minkäänlaisia alan kouluja, mutta siitä mä en pysty itse sanomaan, että olisko musta tullut näyttelijä jos en olisi päässyt kouluun. Olisinko mä lähtenyt kenties ulkomaille kouluttautumaan? Sitä en tiedä. Koulutusmahdollisuuksia on ulkomailla niin monia, Suomessa TeaKilla ja Nätyllä on vähän monopoliasema tällä alalla. Niin, ja onhan niitä kansanopistojakin, olet ihan oikeassa.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Kyllä se on muuttunut niin, että olen muuttunut kuluttajasta tuottajaksi, eli TeaKiin kun meni, niin ajatteli sitä enemmän niiden näytelmien kautta, et mitä itse on nähnyt ja mitä haluaisi tehdä. Se kaikki oli jotenkin lähtökohtaisesti sitä, että minkälaista teatteri on sen oman kokemuksen kautta. Sit se alkoi muuttua sisäänpäinsuuntautuneesta enemmän ulospäin. Sen koulunhan tarkoitus on olla enemmänkin sellaista sisäänpäinsuuntautunutta tutkiskelua ja niiden omien rajojen rikkomista, sehän on se pointti. Siinä vaiheessa kun pääsee kouluun, ne rajat on vielä silloin aika suppeat ja niitä on vaan pakko laajentaa joka suuntaan. Sen kun on käynyt läpi ja pääsee harjoittamaan tätä ammattia, niin huomaa että se oppiminen jatkuu yhä. Vaikka moni kauniisti ajatteleekin, että tän pitäisi olla rajojen rikkomista koko ajan, niin eihän se sitä oo. Tää ei oo mitenkään hirveen poliittisesti korrektia sanoa, mutta se on tän ammatin todentamista tietyllä tapaa, tarjoaa yleisölle sitä mitä osaa. Totta kai niitä rajoja pitää rikkoa, joskus tulee oikein nälkä lähteä hajottamaan niitä omia kaavoja, mutta ei se pelkästään sitä voi olla.”

Missä sinulla itselläsi on ”rajat paukkuneet”? ”Tietyllä tapaa tuossa Kipupisteessä niitä rajoja rikottiin kyllä. Se tyylilaji on niin riisuttu ja pelkistetty, ja kun siinä ei sillä tavalla rakenneta illuusiota niin vahvasti, vaan siinä on se dokumentaarinen puoli myös. Siihen harjoitteluun ja siihen koko näytelmään piti suhtautua niin, että sen riisuu siihen uskottavuuteen ja se uskottavuus taas tulee siitä, että ei tarvitse todistaa kenellekään, vaan että se on, ja siinä oli tietyllä tavalla uusi keino tehdä. Olen tehnyt paljon juoninäytelmiä, missä rakennetaan se tarina ja se maailma, ja tässä se kaikki oli niin riisuttua ja meni siihen todellisuuteen olematta kuitenkaan sitä, mutta nimenomaan tällä pelkistetyllä muodolla saatiin se aikaan. Sellaista mä en ollut tehnyt aikaisemmin.”

Tässä vaiheessa oli kerrottava Sampolle omat kokemukseni Kipupisteestä esityksen aikana, kun muutamaan otteseen unohdin täysin, että olen katselemassa näytelmää enkä suinkaan kolmea vankia näyttelemässä. Katsomossa vähän jopa pelotti välillä...

”Se ei kuitenkaan ole niin kuin teatterileikki, mikä se voisi olla, että näyttelijä ikään kuin astuu ulos roolistaan ja on suorassa kontaktissa yleisöön, vaan me ollaan astumatta ulos niistä rooleistamme ja pyritään siinä tilassa olemaan niin vähän näyttelijöitä kuin mahdollista. On kuitenkin paljon kikkoja ja tapoja, joilla sä voisit tehostaa sitä näyttelemistäsi. Tuossa pyrittiin karsimaan kaikki ne pois, koska yleisö aistisi sen niin herkästi, että nyt tää menee näyttelemisen puolelle väärällä tapaa. Sitähän yleisö myös haluaa, että asioita näytellään ja nähdään ne suuret käänteet ja tunteet, mutta tässä ei maalattu sillä pensselillä ollenkaan. Ja se oli kiinnostavaa kyllä! Voin siis sanoa, että siinä rikottiin niitä rajoja, mutta ei niin, että se olisi ollut hirveen haastavaa tai olisin haastanut itseni siinä, vaan se oli vain uusi tapa tehdä.”

Mikä on vaikeinta näyttelijäntyössä? ”Ei oikeastaan mikään, ja kaikki. En mä pysty sanomaan mitään yhtä asiaa. Näytteleminenhän ei ole vaikeaa, sen kuuluukin näyttää kevyeltä ja romanttinen komedia siinä kevyessä tyylilajissaan on äärimmäisen vaikeaa, koska sun pitää kuitenkin pistää itsesi likoon ja satsata siihen , vaikka olisi kuinka kevyt aihe, koska katsoja aistii sen, jos sä et tee tosissasi. Mutta vaikeaa se ei ole. Kyllä se varmaan on se itsensä ylittäminen ja voittaminen joka kerta. Onhan tää tietyllä tavalla kestävyyslaji, tää toisto ja itsensä alttiiksipaneminen kerta toisensa jälkeen, siinä ei saa muuttua kyyniseksi ja herkkyys pitää pysyä siinä mukana. Ei saa tottua liikaa itseensä, se on se vaikein homma”, Sampo kiteyttää ajatuksensa.

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa? ”Parasta on yleisön kohtaaminen. Sitä odottaa aina. Kun ennen ensi-iltaa sieltä tulee ne ensimmäiset koeyleisöt, niin on siinä vaiheessa jo aika kypsä ja valmis kaiken sen materiaalinsa kanssa eikä jaksaisi yksin sitä enää tyhjälle salille esittää, niin kyllä sitä yleisöä odottaa, että ”Tulkaa jo!” Ja sitten kun te vihdoin olette siinä, niin ei siihen kyllä pety, vaikka se odottamisaika on pitkä. Odotus palkitaan aina!”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, tai sellaisia joiden uraa arvostat tai ihailet muuten? ”Mä oon aina tykännyt Anthony Hopkinsista älyttömän paljon, ja Jack Nicholsonista myös. Isoja nimiä, mutta pidän niistä kyllä. En mä näitä kotimaisia nimiä ala sanomaan, paljon hienoja näyttelijöitähän on olemassa. Niitä on niin monta. Mutta kyllä mun täytyy sanoa, että teini-ikäisenä näin Jouko Klemettilän ekaa kertaa sellaisessa näytelmässä kuin ”Hirvikuningas” Aleksanterin teatterissa, niin siinä kyllä oli sitä jotain. Se on jäänyt mulle todella mieleen.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ennen Lilla Teaternia, joka on nyt osa Kaupunginteatteria ja jossa olen nyt kiinnityksellä, olin Viiruksessa ja Svenskanissa. Sit mä olen näytellyt Q-teatterin kesäteatterissa, ja sit meillä oli Strangin Pekan kanssa sellainen oma produktio, joka tehtiin heti koulun jälkeen. Haluttiin nähdä se koko prosessi alusta loppuun. Jatkettiin sitä koulua tavallaan, ei otettu heti kiinnitystä. Nää on ne teatterit. Helsingissä olen pysynyt koko ajan. Lillanissa mä olen enimmäkseen tehnyt töitä just tän kaksikielisyyden takia. Silloin kun olin siellä ensimmäistä kertaa, niin sehän oli ihan oma teatterinsa, nyt se tosiaan on osa HKT:ta. Pekka Strang oli siellä aikanaan johtajanakin, ja se oli luonnollista että mäkin olin sitten siellä.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Kaikki on olleet kyllä tärkeitä, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Sanotaan kuitenkin näin, että mielenkiintoisimpia näytellä on olleet sellaiset, että aina kun se näytelmä on lähtenyt käyntiin, niin on ollut sellainen olo, että siellä tapahtuu jotain mikä on ollut poikkeavaa verrattuna muihin. Yks oli ”Pitkän päivän matka yöhön” Svenskanissa ja sit oli sellainen kuin ”Farbrors dröm” (suomeksi Vanhan ruhtinaan rakkaus) Lillanissa, se on sellainen Dostojevskin hassu komedia. Nää nyt tulee päällimmäisenä mieleen. Sitten Amadeus oli aika erikoinen rooli esittää myös. Siitä voisi kyllä sanoa, että harjoittelujakso oli mielenkiintoisempi kuin ehkä itse esitys sitten...”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei mulla kyllä ole. Ne työt jotka tulee, niin ne mä teen ja niistä mä innostun. Ei ole haaveita sen suhteen, että ehdottomasti pitäisi saada tehdä joku tietty rooli. Mä en itse asiassa edes tiedä minkä takia näitä haaveita ei ole! Periaatteessa mä ehkä haluaisin, että mulla olisi joku haave mihin pyrkiä, sehän voisi olla ihan hyvä!” Sampo naurahtaa.

Kerro joku tilanne, missä sinulle on näyttäytynyt ”teatterin taika”! ”Tehtiin muinoin ruotsiksi Strangin Pekan kanssa Kiviä taskussa eli Stenar i fickan, Svenskaniin heti koulun jälkeen. Myöhemminhän se siirrettiin sitten Lillaniin se esitys. No me oltiin sellaisella mininäyttämöllä, joka on pieni studionäyttämö Svenskanissa. Samaan aikaan oli isolla näyttämöllä Peer Gynt ja siellä olikin yllättäen sairastapaus ja niiden piti perua se esitys. Kello oli silloin kahtakymmentä vaille seitsemän. Sanoin Pekalle, että mennäänpä katsomaan mitä siellä isolla näyttämöllä oikein tapahtuu, koska siellä oli yleisöäkin jo paljon paikalla. Esirippu oli kiinni ja näyttelijät istuu siellä lavalla ja harmittelivat, että ei tule nyt esitystä. Lars Svedberg oli siellä silloin teatterinjohtajana. Me sanottiin, että kyllä me voitais tulla tänne esittämään se meidän kappale tuolta pieneltä puolelta, jos teille vaan käy, se meidän yleisökin mahtuisi tänne isolle puolelle. Svedberg oli just menossa aulaan kertomaan yleisölle, että esitys on peruttu. Me saatiin se kiinni just siinä salin ja yleisölämpiön välissä ja kysyttiin, että sopisiko et tultaisiin esittämään se meidän juttu. Hän teki sitten pikaratkaisun ja suostui siihen. Yleisö päästettiin saliin ja me kannettiin itse meidän rekvisiitat, niitä nyt ei tosin edes paljoa ollut, pari hattua ja pari takkia, ja sit me pyydettiin meidän valomiestä vähän korjailemaan valoja sinne. Ja ääniraita meillä oli myös, että pystyisikö sitä ajamaan isolta näyttämöltä. Tasan seitsemältä se meidän esitys alkoi ja siellä oli täysi katsomo! Silloin kun me aloitettiin niin sovittiin, että tehdään kaikki vähän hitaammin kuin siellä pienellä puolella, muuta neuvoa meillä ei oikein ollut itsellemme antaa siinä uudessa tilanteessa. Esitystä oli mennyt viitisen minuuttia kun huomasin, että siellä oli niitä parvekkeita joissa myös istui yleisöä, että sinnekin suuntaan pitää muistaa näytellä välillä. Samalla huomasin, että siellä oli niitä valorakennelmia, joissa roikkui valomiehiä rakentamassa meille valotilanteita ihan tyhjästä. Meidän oma valomies antoi siellä koko ajan ohjeita niille muille, ja esitys pyöri samalla koko ajan. Se oli kyllä niin huikeeta!” Sampo kertoo ja jää tuijottamaan hetkeksi kaukaisuuteen tätä muistellessaan.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Musiikki ja elokuvat.”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Kärsin kyllä. Se ilmenee mulla unettomuutena ja sellaisina fokusoimisina, että silloin kun ensi-ilta lähenee niin näkökenttä muuttuu suppeammaksi, ei oikein nää muuta maailmaa. Ensi-ilta taitaa jännittää mua enemmän kuin se eka yleisö. Ajattele, toisaalta siis odotan sitä yleisöä ja toisaalta jännitän! Se jännitys saapuu salakavalasti aina vaihteleviin aikoihin, jossain vaiheessa se tulee kuitenkin ja sit sä vaan ikään kuin voitat sen, ja sit se ei enää palaa. Se kyllä saattaa tulla myös ihan niissä ennakoissakin ja silloin se enskari on iisimpi. Se jännitys usein laukeaa sitten siinä kun menee ekaa kertaa lavalle, ja sitten se unohtuu.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja tai vastaavia, joita toistat esityspäivinä? ”Ei mulla sillä tavalla ole rituaaleja, mutta silloin kun on esityspäivä, niin on kyllä hirveetä huomata vasta iltapäivällä, että perkele mullahan onkin tänään esitys! Heh! Yleensä sen kyllä tiedostaa ja se on tuolla takaraivossa jo heti aamusta herättyäni. Ei se esityspäivä muuten eroa muista, mutta joku keskittyminen siinä on, joka tähtää siihen iltaan. Ajatukset on siellä.”

Kerro joku hyvä muisto! ”On niin paljon hyviä muistoja ja se kertomani Svenskanin homma jäi mulle pyörimään nyt mieleen. Kaikki ensi-illat, jotka oon Strangin Pekan kanssa näytellyt, on hyviä muistoja. Ja erityisen hyvä muisto on se, kun tehtiin tuo ”Omaka par” eli ”Odd couple” (suomeksi Yhden asunnon loukussa) Lillaniin, sen ensi-ilta oli äärettömän hauska.”

Käytkö seuraamassa muiden töitä teattereissa? ”Kiinnostaisi kyllä käydä, mutta nyt mä en oikein ole ehtinyt kun kotona on kaksi pientä lasta ja ne vapaat illat jotka on, niin en oikein kehtaa lähteä mihinkään, vaikka mieli tekiskin. Nyt en ole pitkään aikaan kyllä päässyt katsomaan mitään.”

Tulevia roolejasi ja muita töitäsi, mitä pystyt kertomaan? ”Nyt harjoitellaan Lillaniin sellaista uutta brittinäytelmää, tehdään se siis ruotsiksi ja sen nimi on ”Bara för dig”. Se kertoo miestenlehden toimituksesta ja naistenlehden toimituksesta, tulossa on juoninäytelmä, mutta ei ihan perinteinen kuitenkaan. Mä esitän siinä tän miestenlehden päätoimittajaa, joka on kyllä aikamoinen vekkuli. Sellainen on nyt työn alla. On erittäin hauska näytellä noin hyvinkirjoitettua dialogia, britit kyllä osaa sen. Se tulee nyt marraskuun alussa ensi-iltaan. Oletko koskaan nähnyt ruotsinkielistä näytelmää? Nyt tulet sitten katsomaan, kyllä sä ymmärrät mitä siinä puhutaan. Se juoni on aika yksinkertainen. Siinä miestenlehdessä on siis keskiaukeamatyttö, ja nämä tytöthän lähettää usein itse niitä kuviaan lehtiin, mutta tässä on ongelmana se, että se tyttö on 14-vuotias ja se on valehdellut ikänsä, että on 18. Isä näkee sitten sen kuvan ja lähtee selvittämään sitä, että kenen on vastuu ja mitä sille tilanteelle voisi tehdä. Tästä aukee kyllä niin monta näkökulmaa siihen tarinaan ja tähän yhteiskuntaan, nimenomaan tähän nuorison ihannointiin ja aika raadolliseenkin mediamaailmaan. Internet vaan boostaa sitä koko hommaa, se on hyvin ajankohtainen näytelmä. Sit mä odotan innolla, että mä pääsen harjoittelemaan Kaupunginteatteriin sellaista … tai mä en muuten tiedä saanko mä puhua tästä! Heh, hupsista! Mun pitääkin nyt lyödä jarrut pohjaan, sori. Ei viitsitä nyt soittaa isällekään ja kysyä, että mites on...” Sampo naureskelee.

Edit 31.10. Keväällä Helsingin Kaupunginteatteriin tulee näytelmä Toveri K, josta lisätietoja tämän linkin alta.

Onko nyt mitään leffarooleja tiedossa? ”Ei ole nyt tiedossa, tää syksy on ollut mulla niin kiireinen, ettei ole ollut aikaa mennä mihinkään koekuvauksiinkaan. Jouluksi tulee ensi-iltaan yksi romanttinen komedia, jossa mä olen mukana ja muistaakseni keväällä tulee toinenkin romanttinen komedia, olen nyt siirtynyt pahisrooleista näihin, ja kaksi vuotta sitten tehtiin Irina Björklundin kanssa yksi taide-elokuva, se tulee nyt talvella ainakin telkkarista ja yrittävät saada sille myös leffakopiota. Puolentoista tunnin ihan oikea taide-elokuva on se, todella abstraktia.”

Noista pahisrooleistasi tuli vielä mieleen, että vaihtavatko ihmiset kadun toiselle puolelle jos tulet heitä vastaan? ”(naurua) Ei nyt sentään, ei niin ole käynyt. Ei mua kyllä sillai tunnisteta, mutta jos olisin joka viikko telkkarissa niin sitten voisi olla eri juttu.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain itse? ”Käsikirjoittaminen mua kiinnostaa. Ei niinkään se kirjoittaminen vaan ihan se ammatti, musta se on huikeeta, että joku voi olla ammatikseen näyttelmäkirjailija. Se on mulle vähän mysteeri ja siksi se kiinnostaa. Ohjaaminen ei kiinnosta mua yhtään, näyttelijäntyössä on mulla niin paljon tutkittavaa vielä.”

Onko sinulla mottoa? ”Mulla on sellainen motto, että sä olet just niin hyvä kuin sun edellinen esitys.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Mä luulen että mä haluaisin olla Batman. Siinä on niin iso ristiriita siinä henkilössä.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä lähtisin alusvaateostoksille koko päiväksi!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille syksyllä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Ottaisin varmaan polttopuita ja tulitikkuja myös. Pistäisin nuotion pystyyn ja katselisin sitä tulta. Ruokapuolesta kyllä mä varmaan jotain kylmäsavulohta ottaisin mukaani sinne.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Ottaisin vinyylisoittimen ja pari hyllymetriä vinyylejä. Puusta kuuluisi musiikkia kauas, olisi sinne kyllä tarvinnut sähkötkin sitten vetää.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen, minne matkustaisit? ”Mä lähtisin katsomaan gladiaattoreita Roomaan, joo ehdottomasti!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä menen voice massageen seuraavaksi tästä, eli äänihuulten hierontaan. Kerran aiemmin olen ollut ja siitäkin on yli kymmenen vuotta aikaa. Odotan innolla, en oikeastaan yhtään tiedä että mitä siellä on luvassa!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Talo

Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

Mikä sytyttää sinut? - Perhe

Mikä sammuttaa intohimosi? - Apaattisuus

Suosikkikirosanasi? - Se v-alkuinen

Mitä ääntä rakastat? - Kesäsateen ropina

Mitä ääntä inhoat? - Herätyskello

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Olis nastaa olla kyllä lätkäammattilainen!

Missä ammatissa et haluaisi olla? - En haluaisi nyt loukata ketään, mutta veturinkuljettajalla on varmaan aika tylsää suhata sitä samaa rataa edestakaisin!

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Tämä ei ole totta!”

Sampo Sarkola ”Actors in Scandinavia”-sivulla (mukana myös videomateriaalia)

Sampo Sarkola ImdB:ssä

Kipupiste-traileri löytyy täältä.

Sampo HKT:n syyskauden avajaisissa Kipupiste-tunnelmissa