Haastattelussa Tuukka Leppänen

 Tuukka Leppäsen tapasin syyskuun alussa 2013 Helsingin Kaupunginteatterin henkilökunnan kahvilassa.

Vuonna 1982 syntynyt Tuukka on horoskooppimerkiltään rapu. ”Mä oon kotoisin Lahest, just niin, Lahest. Mulla on juuria kyllä aika paljon kaikkialla. Isän äiti on kotoisin Karjalasta Laatokan pohjoispuolelta, äidin äiti on Terijoelta, isän isä on Keski-Suomesta ja äidin isästä tiedän tosi vähän. Olen siis puolikarjalainen ja periaatteessa puolikeskisuomalainen! Synnyin Lahdessa. Muutin Helsinkiin kesällä 2003, samana vuonna kun pääsin TeaKiin, ja siitä pitäen mä olen asunut Helsingissä ja tykästynyt kyllä kaupunkiin. Nyt tää tuntuu kodilta enemmän kuin mikään muu kaupunki.”

Mitä harrastat? ”Laskuvarjohyppyä, aloitin toissakesänä. Jäin koukkuun siihen. Se on aikaavievää puuhaa, mutta kun siihen uhraa muutaman aurinkoisen viikonlopun kesässä, niin se on ihan mukavaa hommaa. Käyn tuossa Kouvolan vieressä Utissa. Ai se Utin ABC on sulle tuttu paikka. Siellä ABC:llä näkyy tämmöisiä täriseväkäsisiä kavereita, jotka on just hypänny sen ensimmäisen hyppynsä ja tulee rauhoittumaan sinne. Mulla taitaa tällä hetkellä olla 24 hyppyä takana. Alkuun se on aina hidasta puuhaa, tarvitaan pari hyppymestaria eli ohjaajaa alkuun ja jatkossa yksi, ja siinä ei voi mennä ihan omaan tahtiinsa. Siellä voi olla välillä vähän ruuhkaa, joskus tulee päiviä jolloin pystyy hyppäämään vain yhden tai kaksi hyppyä. Eka hyppy oli kyllä kokovartalopaniikki. Ei se tuntunut niin pahalta kun kuvittelee, että mä hyppään ulos ehjästä lentokoneesta neljän kilometrin korkeudesta. Se opetettiin niin hyvin. Me käytiin aluksi kaksi iltaa teoriaa, eri komentoja et mitä sä teet lentokoneessa eri vaiheissa ja sitten huomaat vaan jossain vaiheessa, että mä oon nyt seurannut tätä komentosarjaa, joka on jo tuolla selkärangassa ja oho, nyt mä oon ulkona koneesta. Siinä vaan astutaan koneesta ulos eikä edes katsota maahan ekoilla hypyillä. Mä en pysty pointtaamaan mitään tiettyä hetkeä, että milloin mä siitä hyppäämisestä innostuin, mutta sanotaan näin lyhyen kaavan mukaan, että kun on lahtelainen mäkihyppääjä taustaltaan ja sitten kun mäkihyppy loppuu, niin johonkin pitää päästä lentämään. Ehkä se ajatus on muhinut tuolla jossain ja sit kun on katsonut tarpeeksi paljon noita basehyppyvideoita, niin oon aatellut, että nyt on pakko lähteä kans kokeilemaan. Mun mielestä harrastuksissa pitää olla se pointti, että sä saat fokusoitua ja tyhjennettyä oman pääsi kaikesta muusta ja keskityttyä vaan siihen yhteen asiaan, ja laskuvarjohyppy on siihen kyllä ihan omiaan. Se on ihan oma saarekkeensa jossain kaukana, muualla. Siinä ei mietitä mitään koreografioita, vaan että onko kaikki sokat ja vaijerit ja muut paikallaan”, Tuukka selvittää.

”Lisäksi mä koutsaan futisjunnuja, oma poika on 13-vuotias ja se innostui 6-7 vuotta sitten futiksesta ja mä lähdin siihen mukaan sit sellaisena isä-valmentajana. Oon ollut siitä asti siellä poikien mukana, vedän treenejä ja toimin niiden fysiikkavalmentajana. Aika riitti ennen paremmin, kun pienempänä pojilla ei ollut niin pitkiä koulupäiviä ja ehdittiin pitämään treenejä tuossa klo 15-18 välillä, mullahan on silloin usein vapaata. Mutta nytpä niillä rupeaa olemaan niin pitkiä koulupäiviä, ettei ne ehdi treeneihin ennen kello kuutta ja mulla alkaa olla vaikeuksia olla enää mukana, koska oon illat töissä suurimmaksi osaksi!”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Osaan soittaa monia, mutta huonosti. Soitin selloa pitkään, 12 vuotta. Samaan aikaan kun harrastin sitä mäkihyppyäkin. Mä olin vaan niin onnettoman laiska harjoittelemaan, pari kertaa viikossa 15min, niin ei sellaisella tahdilla kyllä sellistiä tule. Jotenkin se jäi kuitenkin ”johonkin”, ja musta tuli nyt viime perjantaina sellon kanssa levyttänyt artisti. Ei olis vanhat maikat tätä kyllä uskoneet koskaan! Soitin tuossa Yökyöpelit-näytelmässä selloa yhdessä biisissä, ja nyt YLE osti Yökyöpeleiden oikeudet ja siitä tehdään lastenohjelma ja levy, joka nauhoitettiin viime viikolla. Mä pääsin soittamaan yhden raidan myös, jesh! Sit mä muuten soitan vähän kitaraa, komppaan itseäni huonosti ja vielä huonommin soitan pianoa, mutta tavallaan sillai, että pystyn treenaamaan biisejä itse ja etsimään pianolla juttuja ja vähän soittamaan, että saa käsityksen siitä, että millainen biisi on kyseessä. Pianolla en lähtis keikalle kyllä ikinä! Kitaralla en lähtis itekseni keikalle. Olen tehnyt jonkinverran duokeikkaa kyllä, ja siinä pitää mukana olla sellainen vakaa kitaristi, jolla on homma hallussa niin, että mä pystyn sitten jotenkin vaan uimaan siinä mukana. Mutta pääasia, että näyttää hyvältä, heh!”

Tuukka Leppänen / kuva Teatterikärpänen

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ammatillisessa mielessä? ”Toi on vaikee kysymys. Nuoren miehen itsevarmuudella pystyin pitkään sanomaan, että mä osaan kaikkea vähän, kaikkea uskottavasti. Nyt kun on kasvanut vähän vanhemmaksi, niin huomaan tiettyä lempeää myötähäpeää tuntien, että ei se kyllä ihan niin mene. Kyllä mulla joku sellainen taito on, että mä opin teknisiä asioita aika helposti tiettyyn pisteeseen asti ehkä siitä urheilutaustastani johtuen, ja etenkin kun mäkihyppy vaatii monenlaisen asian omaksumista ja monenlaista kehonkäyttöä, niin sitä kautta nappaa kyllä aika nopeasti uusia juttuja. Tietenkin samalla huonona asiana on se, ettei meinaa malttaa mitään asiaa sitten oikein treenata kunnolla, et ne jää usein puolitiehen. Ammatillisessa mielessä en tiedä voiko mun kohdalla laulamista erikoistaitona mainita, se kuuluu vähän niinku asiaan kaikilla jo perustaitona. Onhan mulla sitten toi venäjän kielen opiskelu, se on puoliksi ammatillinen juttu ja puoliksi ihan harrastus. Meillä on yhteistyötä yhden moskovalaisen teatterin kanssa, sieltä käy porukkaa täällä ja me käydään välillä siellä vierailulla. Mä innostuin kielestä, koska halusin oppia ymmärtämään heitä ilman tulkkia, jotta se kommunikaatio olisi välittömämpää, ja pari vuotta sitten innostuin tosissaan siitä. Nyt opiskelen enemmän tai vähemmän säännöllisesti ja yritän saada kieltä haltuun. Sen kielen avulla pääsee kyllä paikalliseen sielunmaisemaan vähän paremmin kiinni. Kieli itsessään kertoo jo niin paljon luonteesta.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Näyttämöllä kuunnella toista ihmistä niin, että oma reagointi olisi sen jälkeen vähän enemmän impulsiivisempi. Luottaisi vähän enemmän omiin vaistoihinsa sen kautta, että oppisi kuuntelemaan toista paremmin. Se sudenkuoppa, mihin itseriittoinen nuorimies usein putoaa on se, että näyttämöllä ei muka ole ketään muita kuin hän, ja sieltä kuopasta on ollut kova matka pois. Mulla on vähän sellainen kutina nyt, että se matka on hyvässä vauhdissa, mutta on siinä vielä paljon tekemista”, Tuukka avautuu.

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia tai taiteellisia lahjakkuuksia? ”Ei ihan lähisuvustani, mutta äitini serkku on Soila Komi, joka jäi nyt Kansallisteatterista eläkkeelle. Ja hänen tyttärensä Saimi Hoyer (os. Nousiainen), joka on kyllä malliuransa ja julkisuuden kautta esiintymisalalla. Näyttelijöitä ei mun käsittääkseni muita ole. Lisäksi setäni on tanssiorkesterimuusikko.”

Milloin kiinnostuit teatterista? ”Teininä mä tein ensimmäiset juttuni, kun olin yläasteella musiikkiluokalla, ja kyllä se meni vähän niin, että mut raahattiin sinne ensimmäisiin juttuihin tyyliin ”nyt olisi tämmöinen juttu tulossa ja koe-esiintyminen on tuolloin ja sinähän muuten tulet sinne”. Lahdessa oli tuolloin kulttuurisihteerinä Riittakatriina Manninen-Louhensalo, joka otti mut vähän emomaisesti siipiensä suojaan. Olin mukana Louhensalon luotsaamassa Pähkinäteatterissa sellaisena ulkojäsenenä, ja samaan aikaan tehtiin melkeinpä saman porukan kanssa kaksi uutta kesäteatterimusikaalia nuorten voimin, vuosina ´98-´99. Oskari Katajisto, joka on ”vanha” lahtelainen ja nuorisoteatterilainen, tuli sitten ohjaamaan meitä. Siinä vaiheessa kun on teini, joka etsii elämälleen suuntaa, niin onhan tuollainen auktoriteetti, Turkan koulutuksen käynyt tyyppi melkoinen yhteenhitsaaja siellä ja se oli kyllä hyvä lähtösysäys. Oskari pisti meidät punnertamaan ja juoksemaan aamulenkkiä! Fame oli mun ensimmäinen ammattilaisproduktioni Lahden Kaupunginteatterissa ja samaan aikaan pyrin musateatterilinjalle, joka aloitti silloin. Mä olin siinä pioneeriporukassa, eli ekalla vuosikurssilla joka sinne otettiin, ja sit pääsin Fameen avustajaksi. Jotenkin kummallisesti kävin siinä välissä armeijankin ja seuraavana vuonna koulu jatkui, ja olin Yön sisaressa avustajana ja Honkimäen Paavon understudyna. Seuraavana vuonna tehtiin Astoria, mä ehdin olla vielä kevätkauden sekä koulussa että Astorian harjoituksissa. Nämä produktiot oli siis Lahden musateatterissa. Keväällä 2003 pääsin Teakiin ja Bjurströmin Marcon Hairiin, jota esitettiin Peacockissa Linnanmäellä, ja muutin Helsinkiin. Se oli iso muutos, kun musta tuli helsinkiläinen ja teatterikoululainen. Päivät olin koulussa ja illat Peacockissa. Mutta siis vastaus kysymykseesi on se, että vähän vahingossa tulin teatterialalle, ja jossain vaiheessa tajusin, että ei mulla oikeastaan ole mitään muuta vaihtoehtoa. Kun mä lähdin lukioon, niin mulla oli vielä tavoitteena se, että musta tulee kirurgi. No, nythän musta tuli tohtori, heh! Silloin musiikki oli vain harrastus eikä näyttelijänhommat tulleet edes vaihtoehtona mieleen. Se lukeminen ei vaan napannut pitemmän päälle, sitä kaipasi jotain tekemistä ja teatteri vastasi siihen huutoon kyllä”, Tuukka muistelee.

Olitko lapsena koulunäytelmissä tai näytelmäkerhoissa mukana? ”Yleensä ihmisillä on se, että ne muistaa olleensa koulunäytelmässä enkeli tai puu tai kivi, mä en muista edes niitä! Jossain tonttuleikissä muistan kyllä olleeni mukana, siinäpä se.”

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Kaksi vuotta kävin Lahden ammattikorkeakoulun musiikinlaitoksen musiikkiteatterilinjalla, huh mikä nimi! Se on 4,5 – vuotinen koulutus, mutta mä suoritin siitä vain kaksi. Teakiin pääsin vuonna 2003 ja valmistuin 2007. Ekalla yrittämällä pääsin sisään, enkä vielä tänä päivänäkään tiedä että miksi. Ehkä mulla oli siinä joku rentous, kun ei ollut mitään sellaista pakkoa, että mä ehdottomasti haluan tänne, vaan että alalle yritetään ja käyn nyt kokeilemassa. Sit ovi aukesi, ja hyvä niin.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Otsikko oli ”Esiintyjästä näyttelijäksi”, se oli just tätä problematiikkaa, että kun itseriittoinen mies menee näyttämölle tekemään musikaalia, niin se on tietyllä tavalla itsensä esittelijä ja esiintyjä, ja siitä miten se energia, joka suunnataan suoraan yleisön kasvoille on just sitä, että ne sanoo ”voi kun nää nuoret on niin ihania ja taitavia”. Kun sen energian saa käännettyä niin, että yleisö ei istu penkissä enää takakenossa vaan se istuu eteen päin, et mitä siellä lavalla oikein tapahtuu! Joku sellainen, että käännetäänkin se energia ja fokus lavalla toisiin ihmisiin, kuunnellaan toisia että mitä ne tekee. Yhtäkkiä siitä tulee huomattavasti paljon mielenkiintoisempaa. Vaikka teatteria tehdään yleisölle, niin se on kuitenkin kanssanäyttelijöiden kuuntelemista.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Halusin siis jossain vaiheessa olla kirurgi, se oli mulla ihan selkee ajatus joskus 90-luvun lopulla. Ajettiin jossain pohjoisessa vahingossa jäniksen päälle ja heitettiin se jänörukka tien sivuun. Ajettiin majapaikkaan ja mulla tuli sitten ajatus mieleen, että mä haluaisin täytättää sen jänön. Lampsin pari-kolme kilometriä sinne kolaripaikalle ja leipäveitsen kanssa nyhersin siellä veret pupusta penkalle, ja roudasin sen sitten mökin pihaan ja avasin sillä samalla tylsällä veitsellä vatsaa auki. ”Haa, katotaas mitä täältä löytyy!” Ja löytyihän sieltä kaikkee lämmintä... Jotenkin siitä jäi sitten sellainen fiilis, että oon mielenkiinnolla seurannut miten ihminen toimii. Jos mulla täällä on vapaa-aikaa, niin mä hengailen tuolla meidän hierojien tai osteopaattien mestoilla ja seuraan mitä ne tekee ja mihin asentoihin ne siellä väkeä vääntää. Musta se on loputtoman kiehtovaa! Eli ehkä mä olisin lääkäri tai kirurgi, ja sehän tapahtuukin niin että tuosta noin vaan sormia napsauttamalla mennään lääkikseen... Tässä Zivagossa on yksi sellainen kohtaus, jossa vähän supersankarimaisesti poistan luodin. Toinen ammatti, josta mulla on ehkä vähän romantisoitukin kuva, on puuseppä tai vastaava. Luulen, että siinä on vähän sellainen juttu, että menet verstaalle, olet yksin, keskityt siihen yhteen asiaan, muokkaat jotain esinettä, josta näet heti sen duunin mitä oot tehnyt ja sehän on niin kuin meditaatiota. Tää voi olla tosi raaka yleistys ja voi olla ettei tää pidä paikkaansa ollenkaan, mutta näyttelijöillä kun ainakin teatterityö on sellaista, mistä ei jää jälkiä lainkaan; esitykset tulee ja menee, ne elää hetken ja kuolee pois, niin onko sitten tarve saada synnytettyä jotain pysyvää?” Tuukka pohtii.

Miksi olet näyttelijä? ”Mä koen, että sillä mitä tekee yhdessä muiden kanssa, siitä jää jälki katsojan sydämeen tai nahkaan. Jos jokapäiväinen työsi perustuu sille sopimukselle, että joku tulee katsomaan sinua kun teeskentelet olevasi joku muu, niin sehän tarkoittaa sitä, että ihminen tulee teatteriin täysin avoinna. Hän haluaa, että hän vaikuttuu jotenkin. Sellaisen asian edessä ei voi olla muuta kuin nöyrä ja toteuttaa sitä toivetta eri tavoin tietenkin, nöyränä oleminen ja nöyristeleminen on eri asioita. Tää on sellainen ammatti, missä mä voin toteuttaa tai palvella itseäni niin hyvin, että siitä on hyötyä mulle. Itseään voi toteuttaa niin, että nimenomaan kuuntelee muita ja tekee jotain sellaista, mikä tuntuu aidolta katsojasta, joka vaikuttuu ja toivottavasti yllättyy. Jos sä menet katsomaan juttua, joka on sinulle läpikehuttu, niin se kokemushan jää usein vähän vajavaiseksi. Se yllättäminenkään ei saa olla itsetarkoitus, tää on niin monimutkainen kudelma tää koko juttu. Ammattitaitoahan on se, että se yllätys säilyy. Et lavalla tiedetään tekevämme yllätystä, se ei synny vahingossa, mutta että se tulee oikein! Tämä on yllättymisen ja yllättämisen taidetta!”

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Ensinnäkin se on muuttunut niin, että se mielenkiinto on kohdistunut fyysisistä, ulkoisista asioista enemmänkin pään sisään. Se on se isoin muutos, ja sitä kohti haluan mennä, sitä haluan hakea. Ei liene kummallista, jos mietitään ihmisen peruskasvua. Siinä vaiheessa voi olla vielä itseriittoinen, kun ei ole vastuussa muista. Ja siinä vaiheessa kun olet vastuussa muista, niin tärkeimmäksi asiaksi muodostuu se, mitä sanot toisille. Elämästähän tässä kerrotaan. Joku on sanonut sellaisen kliseen, että kirjailijan pitää elää sellainen elämä, että siitä on jotain kirjoitettavaa. Sama pätee näyttelijöihinkin. Ei tätä ammattia voisi tehdä, ellei olisi empatiakykyä kaikennäköisiin mielenliikkeisiin. Pitää ymmärtää ihmisen kasvua, pitää ymmärtää mitkä asiat vaikuttaa. En väitä olevani asian ekspertti, mutta jokainenhan on oman elämänsä ekspertti. Jos mun elämäni riittää siihen, että joku voi tulla mua katsomaan ja tunnistaa, että ”mä tiedän tuon tyypin”, niin se riittää mulle.”

Tuukka ja kahvilan "maisemat" / kuva Teatterikärpänen

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Musta on aina hienoa tavata sellaisia ihmisiä, jotka on oman alansa mestareita. Me tehtiin täällä vuonna 2005 sellaista kiinalaiskomediaa ”Väärennetty morsian”. Meillä oli ohjaajana ja opettajana Pekingin oopperan eläkkeellejäänyt klovni Kong Xinyuan. Kaveri oli seitsemänkymppinen ja oli erikoistunut nuorten naisten rooleihin. Se oli kyllä niin kertakaikkisen huikea kaveri, mä en oo ikinä tavannut teinipissiksempää ihmistä kuin hän! Vanhan kiinalaisen viuhkan kanssa esitti meille teinityttöä. Kaikki liikkeet oli jotenkin niin harkittuja, siinä oli siroutta ja syvyyttä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, hän osasi vain yhden sanan englantia (okei), mutta silti me ymmärrettiin häntä aivan täysin. Jokainen ajatus oli niin selkeä, kun hän teki sen lavalla. Toinen hyvä esimerkki on Ana Vásquez de Castro, hän on espanjalainen commedia dell´arten taitaja ja hänellä on hämmästyttävä taito olla ihan mitä vaan. Hänen työskentelyään voisi seurata vaikka kuinka kauan ja ihastella sitä taitoa, miten hän vai pudottelee juttuja kuin helmiä. En niistä itselleni mitään helminauhaa saisi, koska mulla ei taito riitä. Se vaatisi ensin hirveästi töitä.”

”En ole koskaan kuvitellut olevani ”kuin joku”, että haluaisin olla niin kuin joku. Täällä näkee mahtavia kollegoja, ja kaikilta heiltä voi oppia jotain, niin nuorilta kuin vanhemmiltakin, että siinä mielessä jokainen on mun esikuvani. Seuraan esimerkiksi sitä, miten joku vanhempi kollega käyttää aikaa, miten artikuloi tai tekee itsensä selkeäksi. Nuoremmilta taas oppii muita juttuja. Mutta olen mä kyllä ihan henkeen ja vereen Heikki Nousiais-fani! Hän pysäytti mut tuossa teatterin takana viime keväänä Viulunsoittajan jälkeen ja kiitti esityksestä. Kyseli siinä samalla, että ”sinustako se Zivago tulee” ja mä olin todella hämmentynyt, koska sen tilanteen olisi pitänyt mennä ihan toisinpäin! Seela Sella on myös ihana, hänessä on sellainen tietty lämpö, jonka hän saa kanavoitua omaan tekemiseensä, sellainen pohjaton empatiakyky. Kun ei yritä olla itseään suurempi, niin yllättäen ihminen kasvaakin itseään suuremmaksi. Mä luulen, että se menee niin.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Mä vähän saivartelen nyt, koska kysymyshän on ihan mahdoton. Ikinä kun ei voi tietää, että kenen kanssa kemiat toimii. Mutta siitä huolimatta mulla tulee ihan ekana Kate Winslet mieleen, ja sitten Cate Blanchett. Ja kyllähän se mieltä kutkuttaa ajatella, että jos pääsis vaikka Elisabeth Taylorin kanssa näyttelemään. Olis se mageeta päästä muina burtoneina katsomaan...”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? (miettii pitkään) ”Hei kuka se oli se Little Voice? Mikä sen nimi nyt oli...Jane Horrocks! Laulaisin hänen kanssaan ihan mitä vaan, hänessä on jotain niin tenhoavaa. Jane Horrocks feat. Tuukka Leppänen, ja mun nimi olisi julisteessa ihan pienellä.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ammattiteattereista Lahden Kaupunginteatterissa, UIT:ssä (Peacockin Hair ja Saturday Night Fever oli UIT:n alaisia) ja Helsingin Kaupunginteatterissa.”

Omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Ensinnäkin Next to normalin Gabe, joka opetti mulle intensiivisyyttä lavalla ja kuuntelua, ja oikeestaan Viulunsoittajan Perchik, koska siinä osasin kanavoida energiaani myös muihin. Noh, Zivagosta en voi vielä sanoa kun se ei ole valmis, mutta jos kysyisit kuukauden päästä niin vastaisin sen. Se on nyt mun ensimmäinen aikuisen miehen roolini ja se nimenomaan vaatii sen, että pitää olla vastuussa muista. Tykkäsin myös ihan älyttömästi Cats-musikaalista Lahdessa, se oli sellainen energinen rääkki. Sanotaan vielä näin, että Maija Poppasen Perttuna mä olen viihtynyt kaikkein parhaiten.”

Millaisessa tilanteessa ”teatterin taika” ilmenee sinulla parhaiten? ”Se on siinä yllätyksessä. Ensinnäkin siinä, kun katsoja yllättyy ja itse yllättyy siitä, että katsoja yllättyy – tai kenties ei ylläty. Se on myös siinä, kun toista kuuntelemalla tekee automaattisesti asioita, jotka tuntuu oikeilta. Ja siinä, että vaikka kuinka laskelmoisi etukäteen, niin ei voi koskaan tietää mitä harjoituksissa tulee ilmi. Reploja voi lukea etukäteen, kaikkea voi ajatella analyyttisesti etukäteen, mutta sitten kun mennään lavalle ja ollaan siellä toisen ihmisen kanssa, niin kun se kuuntelu toimii, siellä syntyy ihania ja mahtavia asioita, jotka tuntuu hyvältä. Mä kiteytän sen vielä näin, että aina kun uusi produktio alkaa, niin jokainen näyttelijä tuntee olevansa ihan surkea. Ekoissa harjoituksissa on kaksi vasenta jalkaa, ei osaa puhua, ei kävellä, ei edes hengittää. Sen tunteen sietäminen kun tietää, että yhdessä kun tehdään ja mietitään ja saadaan aikaan asioita. Ja kun alkaa syntymään asioita, jotka näyttää ja tuntuu hyvältä, niin löytyy se tarkoitus ja siinä on se tekijän taika. Katsojan taika on siinä yllätyksessä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi tinkimätön ammattitaito. Mua inspiroi se, että tässä ammatissa, niin kuin toki monessa muussakin, on hirveen helppo jäädä jumiin tiettyihin asioihin ja jäädä jurnuttamaan, levittää sellaista negatiivista energiaa tyyliin ”kun ei tää toimi eikä tääkään toimi”. Tässä on pakko oppia malttamaan ja odottamaan ja olemaan rauhassa. Ja sitten kun tapaa sellaisia kollegoja, jotka ei ole moksiskaan epämiellyttävyydestä, jotka pystyy kaiken tän keskellä pitämään yllä positiivista energiaa, niin se inspiroi. Siihen kun joskus pystyisi itsekin”, Tuukka huokaa.

Podetko esiintymisjännitystä? ”En niin pahaa, että tuntisin olevani tukossa ennen esitystä ja joka laukeisi sitten vasta näyttämöllä. Sellaista mukavaa kutinaa on aina ennen ensi-iltaa. Mä olen huono jännittäjä, se on enemmänkin keskittymisasia.”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja” ennen esitystä? ”Jokaiseen esitykseen muodostuu omat rituaalinsa. Joskus ennen esitystä, esim. Catsia, olen käynyt lenkillä, jotta saan itseni lämpimäksi, joskus heittelen kahvakuulaa, joskus en tee mitään. Se rytmittyy jotenkin sen mukaan, että onko mulla aikaa ennen maskia vai maskin jälkeen. Se riippuu myös siitä, että minkälainen roolin henkinen ja fyysinen tila on ensimmäisessä kohtauksessa. Vakituista rytmiä ei ole, se muodostuu jokaisen produktion kohdalla erikseen.”

Kerro jokin legendaarinen kommellus! ”Poppasessahan sattui ja tapahtui, kun siinä oli teknisesti kaikenlaisia juttuja ja kävelin esimerkiksi katossa. Se vaijerisysteemi, millä liikuin kattoa pitkin meni aika ajoin epäkuntoon, ja jouduin selkä savupiippua vasten puristuneena kahdeksasta metristä huutamaan näytöksen poikki. Samassa Poppasessa oli ongelmia kattonostimien kanssa. Kerran kävi niin, että olin samana päivänä ollut harjoitushuoneessa, missä oli Maija Poppanen-kirja. Katsoin sitä kirjaa ja ajattelin, että jos meidän esitys joskus menisi poikki, niin aikuisethan kyllä jaksaa odottaa, mutta lapset ei ja jotain pitää tehdä siinä välissä, että lapset viihtyisi. Mäpäs otan tuon kirjan, jos sellainen katkos vaikka sattuu. Sit menee kolme tuntia ja pam … Mä istuin lavan reunalla ja luin kirjaa yleisölle”, Tuukka nauraa.

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Mulla on ollut aika onnellinen elämä ja niitä tilanteita on kyllä paljon. Hyviä hetkiä voi olla tosi paljon, ne voi olla ihan pieniä. Ne voi olla just sen tyylisiä, että nukahtaa riippumattoon esimerkiksi. Ne tuntuu just siinä hetkessä maailman parhaimmilta ja ne muistaa vielä tänä päivänäkin. Sit on paljon isoja asioita, jotka on tuntuneet hyvältä. Me mentiin vaimon kanssa salaa naimisiin kotona, meillä oli naapurin tuttavapariskunta ja vaimon poika ja maistraatin henkikirjoittaja. Sit ruvettiin sen jälkeen soittelemaan, että arvatkaas mitä ollaan tehty. Teatteriin liittyen mukava hetki on ollut se, että ensi-iltapäivänä mulla on ollut sellainen tapa, että mä meen teatterille jo päivällä makoilemaan sinne lavasteisiin, olen hetken siinä tilassa ajattelematta yhtään mitään. Mä tykkään siitä, että mut yllätetään ja mut on yllätetty täysin niin lavalla kuin lavan ulkopuolellakin, ja en ole voinut muuta tehdä kuin aukoa suutani. Se on mahtavaa, koska silloin on kontrolli jollain toisella. Voi vain olla vietävänä, ja se on välillä mukavaa.”

Muita töitäsi tai tulevia roolejasi? ”Mä en tiedä tulevasta elämästäni yhtään mitään, yleensä aina jossain vaiheessa käydään johtajan kanssa juttusilla ja mietitään, että mitä tehdään tän jälkeen. Mulla ei ole minkäännäköistä käsitystä siitä, että mitä teen Zivagon jälkeen. Jotain laulukeikkahommaa ja dubbauksia on tiedossa.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Haluaisin olla Spiderman. Se on vähän semmoinen ruipelo niin kuin minäkin ja jostain syystä mä samaistun siihen. Mikäköhän se syy on? Ei mitään hajua. Mä olisin mieluummin Robin kuin Batman, koska sillä on enemmän vapauksia eikä niin suurta painolastia. Spidermankin on vähän sellainen, että isot asiat vaan tapahtuu, se ei oo itse tekemässä niitä, vaan se joutuu elämään niiden tapahtumien mukana.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä haluaisin etsiä käsiini jonkun miehen ja ymmärtää, että miten ne ajattelee. Et näänkö mä sen asian, sen sellaisen peruskonfliktin, joka päivittäin tulee eteen. Et ymmärtäisinkö mä sen naisena paremmin kun mä nään, että miten mies ajattelee. Ehkä tää on törkeetä yleistystä, mutta menköön! Jotenkin tutkia sitä tiedostamatonta asiaa, joka meissä on. Mitä ei pysty sormella osoittamaan, mutta mistä me tiedetään miehen ja naisen ero. Mä kokeilisin 12cm korkeita korkoja, koska mun mielestä kuudella sentillä käveleminen ei ole mikään ongelma. Ehtiskö sitä hankkiutumaan raskaaksi ja synnyttämään päivässä? Tai miltä tuntuisi naisen orgasmi!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Houkutteleva ajatus! Kaikki elektroniikkavehkeet mä jättäisin pois. Hyvä kirja tietysti pitäisi olla. Ei. Mä en ottaisi sinne mitään, koska olisi mahtavaa pystyä olemaan hetken aikaa kaiken tän kaaoksen keskellä pelkästään omien ajatustensa kanssa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Tinttejä! Ai sä ottaisit Lucky Lukeja! Rakenna siihen viereiseen puuhun maja, niin voitais tehdä sitten vaihtareita. Ja Anut ja Antit olisi yhteisiä! Ootko lukenut niitä? Anu ja Antti sirkuksessa. Lucky Luket on kyllä huikeita. Muistan kun oli se ”Rantanplan saa perinnön”, niin mä käänsin sen päässäni, että Rantanplan saaperin nön. Et mikä ihmeen nön? Ja se Arkajalka oli huikea, tervausta ja höyheniä koko ajan!” Tuukka nauraa ja seuraa keskustelu parhaista Lucky Luke-kirjoista.

Jos voisit matkustaa aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen, minne matkaisit? ”Mä haluaisin nähdä sen hetken, kun joku päättää, että tämmöinen ihmisryhmä on ihan turha maan päällä, tää pitää kokonaan poistaa. Mä haluan päästä sen kaverin pään sisään, joka keksi että juutalaiset pitää tappaa. Joku sellainen tilanne, jossa ihmisestä tulee peto ja tunteeton ihminen. Parhaita ja positiivismepia hetkiä on sitten ne, kun joku keksii jotain vahingossa. Oho-hetkistä syntyy ne parhaat ideat!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden tuonne Pienelle näyttämölle tutustumaan orkesteriin ja laulamaan niiden kanssa Zivagon biisit läpi.”

Mitä muuta haluaisit sanoa? Sana on vapaa. ”Teoksissa, jotka mullistaa maailmaa ja jotka korjaa maailman vääryyksiä, ei ole mitään vikaa. Se on hyvä, että sellaisia on ja ne on tärkeitä, mutta kaikki ei voi olla samaa eikä kaikki voi korjata maailman kaikkia vikoja. Suurin osa katsojista on kuitenkin sitä porukkaa, joka sitten onnistuttaisi pelottamaan pois liian prokokatiivisillä esityksillä. Meidän täytyy miettiä, että millä me tähän katsojakuntaan vaikutetaan, millä asteella ja millä voimakkuudella me naksautetaan asioita niiden päässä. Jokaisen teatteriesityksen pitää pystyä muuttamaan ihmisessä jotain. Kuulostaa kliseeltä, mutta sen pitää pystyä nostamaan se peili siihen eteen, et katsokaa itseänne, tämmöisiä me ollaan. Hyvänä esimerkkinä Spring awakening pari vuotta sitten; yks kollega istui katsomossa ja tuli esityksen jälkeen sanomaan, että hänestä on sairasta puhua siitä, että musikaalit olisi jotenkin kliseitä tai että niissä ei olisi mitään sanomaa. Et hänelle on riittävästi sanomaa siinä, että ensin itkee silmät päästään yleisössä ja miettii, että millä ihmeellä hän ohjaa heidän kaksi teini-ikäistä tytärtään tän kaiken läpi ilman että syntyy samanlaista jälkeä mitä näyttämöllä näkyy. Et siinä on mulle ihan tarpeeksi maailman mullistamista. Tai ei ehkä mulle, mutta että näiden esitysten tarkoitus on herättää ajattelemaan, et mitä mä voisin tehdä omassa elämässäni toisin ja olla muille parempi ihminen. Sit ollaan jonkun oikean asian ääressä. Se, että tekijöillä on usein tarve muuttaa maailmaa, mutta että millaisella skaalalla sen tekee, niin jokainen voi päättää sen itse.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ole hyvä

Mistä sanasta pidät vähiten? - Älä

Mikä sytyttää sinut? - Arvoituksellisuus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tympeys

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Saunan sihinää

Mitä ääntä inhoat? - Kumiseva häly

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kirurgi

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puhelinmyyjä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Onkohan tässä tullut joku virhe?