Haastattelussa Ville Tiihonen

Ville Tiihosen tapasin helmikuun lopussa 2014 Cafe Talossa Helsingissä. Juuri nelikymppisiään viettänyt Ville on vuosikertaa 1974 ja horoskooppimerkiltään kalat. ”Käpylästä mä oon kotoisin, ja tällä hetkellä mä asun täällä Kalliossa.”

Mitä harrastat? ”Nyt en oo kyllä kerinnyt harrastamaan juuri mitään, mutta mä oon piirtänyt koko ikäni ja oon opiskellut graafista suunnittelua TaiKissa, eli vois sanoa että se on myös mun harrastus. Mä teen sitä kyllä silloin tällöin myös työkseni edelleenkin.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En osaa, siinä oon kyllä täysin kykenemätön. Munniharppu on oikeestaan lähimpänä sitä, mitä voisin sanoa osaavani, mutta en mä oikeasti sitäkään osaa! Rumpuja mä haluaisin osata soittaa, se on niin fyysinen soitin ja sillai kokonaisvaltainen. Rytmistä mä tajuan jotain, melodia on ollut aina hankalampaa.”

Mitä sanoisit vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä? ”Muut saisi kyllä vastata tähän… Kari Heiskanen puhui tossa taannoin mun sisäisestä rauhasta, ja mä koen sen läsnäolona. Improvisaatiota mä oon tehnyt aika paljon, ja siinä mä oon aika nopea ja fyysinen. Mulla on nopea reagointikyky. Kuuntelemaan mä oon pyrkinyt aina, sieltähän se tulee”, Ville pohtii.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata laulaa hyvin. Mä olen vallan keskinkertainen laulaja, eli ääntä kyllä on, mutta mä en osaa laulumielessä käyttää sitä niin hyvin. Mä tunnen kyllä niin paljon hyviä laulajia, et sekin tyydyttää mua kun kuulen heidän laulavan.”

Onko suvussasi muita teatterialalla olevia? ”Setäni on näyttelijä Vesa Repo, hän on Kuopion kaupunginteatterissa tällä hetkellä. Vanha KOMilainen, ollut myös Lahdessa ja Kajaanissa. Tää sukulaisuus ei oo koskaan tosin ollut se syy, miksi mä oon ajautunut tälle alalle, päinvastoin se on saattanut olla jopa varoittava esimerkki”, Ville hihittelee.

Milloin sinua puraisi teatterikärpänen, eli milloin kiinnostuit näyttelemisestä/teatterista? ”Ensinnäkin aika myöhään verrattuna moniin kollegoihini ja kurssikavereihin. Mulla on paljon ystäviä, jotka on ollu tähän ikään mennessä jo 20 v tällä alalla ja itse oon ollut vasta vajaa kymmenen vuotta. Joo, eli se ajatus tuli tuossa 90-luvun loppupuolella. Olin kypsähtänyt niihin graafikonhommiin jotenkin, tuli eräänlainen stoppi siinä, että tässä ei voi olla kaikki. Se graafikon homma on aika yksinäistä perseellään istumista lähinnä, ja mä oon kuitenkin ollut aina sillai sosiaalinen hahmo, tykkään tehdä ihmisten kanssa hommia ja hosua. Kaipasin muuta ja yhtäkkiä sitten nasahti, et hei toihan se on! Hain Teatterikouluun ollessani vielä TaiKissa, enkä ollut siis koskaan aiemmin tehnyt mitään teatteriin liittyvää, se maailma ei koskaan ollut sellainen, että mulla olisi ollut sinne hinkua. Itsellenikin se tuli sitten vähän yllätyksenä, et se on se. No, sit hain TeaKiin ja pääsin pari vaihetta eteen päin ja Raila Leppäkoski antoi mulle erittäin kannustavaa palautetta, eikä mulle jäänyt ollenkaan paska fiilis siitä etten päässyt sisään, koska en tiennytkään siitä mitään. Siellä oli mun mielestä hauskaa ja älytöntä. Leppäkosken palautteen seurauksena mä ajauduin hakemaan Kellariteatteriin, johon pääsin. Menin sinne pääsykokeisiin mun vanhan lukiokaverin kanssa, joka pyysi mua messiin kun enhän mä tiennyt noita paikkoja. Lisäksi broidini, joka oli ollut Kallion lukiossa, ehdotti että hakisin Ylioppilasteatteriin, ja sit mä hain sinne kuukausi sen jälkeen kun olin päässyt Kellariteatteriin. Sit mä ikään kuin loikkasin teatterista toiseen ja se olikin mahtava päänavaaja. Olin siellä kaksi vuotta, tein kaikki mahdolliset jutut mitä tuli vastaan ja siinä välissä hain uudestaan TeaKiin. Vuonna 2001 pääsin sit sisään, kolmannella yrittämällä. Siihen aikaan koulu oli vielä nelivuotinen, eli valmistuin sitten 2005”, kertoilee Ville leppoisasti vaiheistaan.

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli sellainen yleisaihe, jonka nimi oli ”Jätä sikseen, jätä sikseen”. Se oli kokoelma erilaista tavaraa, mitä olin kirjoittanut näyttelemisestä, elämästä ylipäätään ja ihmisenä olemisesta. Mä sitä pläräsin tuossa pari vuotta sitten ja edelleenkin siellä on sellaista matskua, mikä on kuranttia itselleni eikä vain häpeällinen kokoelma päiväkirjamerkintöjä. Monet jutuista on täsmentyneet ja joistakin ajattelen ihan eri tavalla nykyään, mutta paljon on sellaista, joka on ollut pohjalla aina ja on edelleenkin. Tokihan siellä oli myös piirroskuvitusta, tietysti, koska en aina oo jaksanut vaan kirjoittaa. Hahah! Vähän sellaista filosofisluontoista pohdintaa siellä oli ja sitten tietysti räävittömyyksiäkin”, nauraa Ville.

Entäs se taiteellinen lopputyö? ”Se tehtiin TeaKissa muutaman kurssikaverin kanssa ja nimenä oli ”Jotain mätää Haapaniemenkadulla – revyy”. Mä sen pääosin kirjoitin ja ohjasin. Siinäkin oli hetkensä, kyllä... Se oli vähän samantyyppinen kuin se mun kirjallinenkin vetoni, kauheesti sälää kaikesta mahdollisesta – ihmeellinen tilkkutäkki, katkelmia Shakespearesta Kafkaan ja itsekirjoitettua tekstiä. Ai niin, ja olihan siinä myös nukketeatteriosio, tuli ykskaks mieleen! Joku apina luki Nietzscheä tai mitä lie. Ei helvetti, olinkin jo unohtanut tuon! Anteeksi nämä voimakkaat tukisanat! Hauskaa oli, sanotaan näin. Pakko kertoa yks anekdootti tähän liittyen vielä, heh. Siinä oli yks sellainen kohtaus, joka oli pitkään ihan mahdoton ja siitä ei meinannut tulla yhtään mitään siinä muodossa. Juha Hurme oli meillä ohjaavana opettajana siinä ja kävi kattomassa välillä ”päältä”. Juha on ensimmäisiä tyyppejä, johon oon törmännyt teatteripuolella sieltä YT:ltä lähtien ja arvostan häntä suuresti. No, oltiin joku läpimeno tehty ja siinä oli se yks sama kohtaus, joka ei liikkunut mihinkään ja sitä vaan roikotettiin mukana. Tultiin sitten palautteessa just siihen kohtaukseen ja Juha sanoi ”Joo aivan ylivoimaisen mielenkiintoinen kohtaus tämä ei ollut”, musta se on parhaimpia palautteita mitä mä oon koskaan saanut!”

Kertoisitko jotain niistä aiemmista opinnoistasi. ”Juu, valmistuin sieltä Taideteollisesta muuten samaan aikaan kuin TeaKistakin, koska jätin sen silloin kesken ja keskitin kaiken tarmoni teatteriin. Mulla oli tosiaan tullut mitta vähän täyteen sitä graafista puolta. Myöhemmin mua sitten jäi vähän harmittamaan, kun sen olin kuitenkin aloittanut ja kuluttanut siihen niin paljon aikaa. Vaikken mä ole niillä papereilla koskaan mitään tehnytkään ja niitä ei oo koskaan kyselty, niin lähinnä itselleni halusin jonkinlaisen päätepisteen sille, että oon sen suorittanut. TeaKin vikalla vuosikurssilla olin lietsonut itteni jotenkin sellaiseen maaniseen vaihteeseen, et tosiaan tein sen taiteellisen lopputyön, kirjoitin ja ohjasin, tein yhden etydin ykköskurssilaisille ja sen kirjallisen opinnäytteen. Lisäksi mä tentin vielä kaikki rästiinjääneet taidehistoriat alta pois ja muutaman muunkin jutun TaiKista. Että silleen. Freelancer mä oon ollut siellä graafisella puolellakin 90-luvun alusta lähtien.”

Ville (c) Teatterikärpänen

Olet julkaissut myös kolme sarjakuvakirjaa (Sieltä jostakin, Taas sieltä jostakin ja Yhä sieltä jostakin). Mites ne syntyivät? ”En mä niitä koskaan ajatellut julkaistavaksi silloin kun mä niitä lähdin tekemään. Mulle oli vaan muodostunut hirvee itsekritiikki piirtämistä kohtaan. Oon ikäni piirtänyt ja jossain kohtaa se touhu meni sellaiseksi, että en saanut mitään aikaiseksi, kun heti ekasta viivasta lähtien olin jo tuomitsemassa sitä. Yritin päästä siitä eroon ostamalla huonoimmat välineet mitä keksin, eli hankin makkelipaperia ja lasten huopakynät parilla eurolla. Rupesin sit vaan suttaamaan ihan mitä vaan. Kynät oli pussissa ja otin sieltä, riippumatta väristä rupesin vaan tekemään. Piirtäessä alkoi tulla sit jotain muuta mieleen, se oli vähän niin kuin improvisaatiota yksin kynällä. Piirsin viivan, josta tuli ensin jotain mieleen, se näyttää ehkä jalalta etc. Sen lisäksi siihen saattoi tulla joku puhekupla tai läppä. Niitä piirtelin sitten aikani ratoksi päivisin kahvilassa ja jossain vaiheessa aloin näyttää niitä kavereille, kun alkoi olla luonnoskirja täynnä. Niille naureskeltiin kovasti ja sit näytin puolitutuillekin, et mitäs tuosta sanotte, ja ihmiset nauroi katketakseen. Kävin sitten näyttämässä niitä WSOY:llä puolitutulle kustannuspäällikölle ja se ihastui niihin ikihyviksi ja sanoi siltä istumalta, että tehdääs näistä kirja! Luulin ensin, että se pelleilee. Sit ne julkaistiin ja musta se oli hauska bonus siihen.”

Netistä löytyi yksi kirjallisuusaiheinen keskustelunpätkä tähän liittyen ja siellä luki, että ”Ville Tiihosen kirja on paskinta mitä oon ikinä kirjastosta lainannut”. Mitäs sanot, luulen että osaat arvostaa tämmöistäkin palautetta? ”Mahtavaa! Oon tosi otettu tästä. Kyllä olisi harmittanut jos olisi moisen ostanut, nyt sen sai palauttaa kirjastoon takaisin”, nauraa Ville.

Millä muulla alalla olisit, jos et olisi tällä alalla? Olisiko jotain C-suunnitelmaa siis? ”Varmaan siinä tapauksessä mä pyrkisin tekemään samaa. Tää on mun lempihommaani, vaikea keksiä mitään muuta. Vaikka mutkan kautta tähän vähän päädyinkin, niin näytteleminen on mulle se juttu. Oikeestaan myös vähän kaikki tältä alueelta, eli en mä näe mahdottomaksi sitä, että jossain vaiheessa kirjoittaisin tai ohjaisin.”

Miksi olet näyttelijä? ”Aha! Just joo. En tiedä. Varmaankin se liittyy siihen lähtökohtaan, mistä äskenkin puhuttiin, eli mun vaan pitää saada heilua ja päästää ääntä ihmisten kanssa.”

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien saatossa, vai ovatko muuttuneet? ”Varmasti ovat muuttuneet paljonkin, mutta niin salakavalasti, että en ehkä osaa vastata tähän. Oon ehkä ajatellut idealistisemmin aiemmin, mutta musta tuntuu etten silti oo luopunut mistään periaatteistani. Ainakin tää on mukavampaa kuin ennen. Musta on ensiarvoisen tärkeetä se, että on nastaa tehdä sitä niiden ihmisten kanssa, kenen kanssa sitä tekee. Ennen sitä kuvitteli, että tekee vain niin, että yleisö saisi siitä jotain, mutta senhän on pakko tulla sitä kautta, että me voidaan vaikuttua toisistamme siellä muiden keskellä ja vasta sitä kautta on mahdollista saada yleisökin siihen mukaan. Jos kaikki siellä vaan hippaloisi itsekseen ja yrittäisi kovasti tehdä vaikutusta tai ajaa jotain asiaa läpi yleisölle, niin se pakka kyllä hajoaisi siihen. Ja se tarttuu. Jos mä nyt teen sun kanssa tässä kohtausta ja meillä kulkee tää näin, niin kyllä siitä saisi joku muukin kiinni. Mut jos me puhutaan toistemme ohi ja pakerretaan yksin tässä, niin siihen ei kyllä pääse kukaan muukaan väliin ja silloin koko homma jää etäiseksi. Yleisöä ei saa tietenkään unohtaa, mutta että me voitais tässä nyt saada keskenämme jotain aikaiseksi ja hyvällä fiiliksellä, niin siitä voisi aueta muuhunkin suuntaan.”

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”Onhan niitä tietysti. Ei mulla oo minkään James Deanin kuvaa seinällä, jos sitä tarkoitat, mutta tietysti on olemassa helvetisti ihmisiä jotka inspiroi, joita ihailee ja joiden näyttelijyydestä ja tekijyydestä on jotenkin vaikuttunut. Joka puoleltahan saa vaikutteita, mutta en mä osaa sanoa, että onko mitään yhtä. Tai osaan sanoa ettei oo mitään yhtä, mutta nimeämättä nyt sen kummemmin ketään niin vastauksena kysymykseesi sanon ”on!” Heh. Se vähän vaihteleekin. On kausia, jolloin mä olen kiinnittynyt johonkin ja katson kaikki mitä siltä on tarjolla tai mitä se on tehnyt, ja seuraavassa hetkessä puolen vuoden päästä se onkin joku toinen, unohtamatta sitä edellistä myöskään! Joskus löytää uusia, nuorempia, vanhempia, samanikäisiä. Eikä se katso sitä, että onko se tehnyt paljon vai vähän. Jotkut Amerikan järkäleet on tietysti kaikille lapsesta asti tuttuja ja joskus oon tsiigannut niitä niin, että tuossapa on hienoa tekemistä. Sit saattaa tuosta noin tulla joku tyyppi puun takaa, josta kukaan ei oo aiemmin kuullutkaan tai nähnytkään. Tai käy katsomassa jossain harrastajateatterissa jonkun jutun, ja jonkun ominaislaatu vaan yhtäkkiä nasahtaa, ja mielellään tietysti pöllii siltä jonkun jutun. Se voi tulla ihan mistä vaan ja jostain ihan toisesta suunnasta. Yhtäkkiä joku biisi inspiroi tai joltain ihan toiselta alalta saa uutta kulmaa omaan tekemiseensä. Joku vaan tekee jotain luovaa ja saan siitä kiinni.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ylioppilasteatteri, Q-teatterin ja Ryhmäteatterin yhteistyö oli aikanaan se Veljeni Leijonamieli, Ryhmäteatteri, Teatteri Telakka Tampereella, Kansallisteatteri ja Helsingin Kaupunginteatteri. Unohdinko mä nyt jotain...? Sithän mä tein niitä runojuttuja aikoinaan ja niitä oli vähän siellä sun täällä, mut ne ei ollu minkään varsinaisen teatterin nimissä.”

Runojuttuja? ”Juu, mä voitin 10 v sitten sen Vuoden nuori lausuja –kilpailun. Jos siitä aiheesta voi nyt kilpailla...”

Mitä sanoisit omasta mielestäsi tärkeimmiksi roolitöiksesi? ”Siellä Telakalla tehtiin pari juttua. Ne oli sellaisia, ettei ollut mitään varsinaista käsistä, vaan yhdessä työryhmän kanssa teimme. Siellä oli sellaista hakua välittömään yleisösuhteeseen, et ei ollut sellaista ”me täällä nyt näyttelemme ja te siinä katselette”. Parhaimmillaan me onnistuttiinkin siinä, ja siitä tuli ns. yhteinen juttu. Siellä sain uutta lavallaolemiseen, suhteesta yleisöön ja muihin ihmisiin siinä lavalla, jonkunlaisen peruskiven. Samoin Stella Polaris on vaikuttanut muhun tosi paljon, se improvisaatio ja varsinkin niiden pitkien näytelmien tekeminen. Se on ollut ihan keskeistä omalle duunille ja miten oon kehittynyt suhteessa läsnäoloon. Enhän mä niin montaa sellaista ns. perinteistä roolia ole edes tehnyt, kourallisen vaan.”

Miten päädyit improvisaation pariin? ”Sitä oli sivuttu YT:llä jo, ja TeaKissa tuli lehtoriksi Tiina Pirhonen, joka on Stella Polariksen perustajajäseniä. Me oltiin ehkä kolmoskurssilla silloin ja oltiin vissiin ensimmäinen kurssi, jolle Tiina rupesi pitämään improvisaatiota sillai enemmän. Sain siitä jotenkin heti kiinni. Koulun jälkeen sitten Stella kartoitti uusia tyyppejä ja Tiina kutsui mut ja Penttisen Pihlan sinne, ja jossain vaiheessa ne halusikin meidät sitten jäseniksi. Mä luulen, että toi impro sopii mun näyttelijänlaadulle ja mulle henkilönä hyvin, johtuen varmaan siitä, että mä oon aika nopee ja aika verbaalinen. Se tuntui heti jotenkin hyvältä tavalta tehdä ja siinä oon oppinut todella paljon läsnäolosta ja kuuntelemisesta, ja siihenhän tää touhu oikeestaan just perustuukin.”

Olet lukenut myös äänikirjoja, eikös niin? ”Kyllä vaan, sitäkin on tullut tehtyä. Vares-kirjoja oon nyt lukenut vakituisesti aika monta vuotta, ja kaikkea muutakin. Yleensä ne on ollut osastoa sotakirjat ja dekkarit, koska tää ääni nyt on tämmöinen. Se varmaan sopii paremmin sellaiseen touhuun. Mut oon mä kyllä jotain Hevisaurustakin lukenut...” Ville naurahtaa.

Mitenkäs se äänikirjan nauhoitus sitten toimii, ei kai sitä kerralla lueta putkeen? ”No ei tosiaankaan. Jos ääni kestäiskin, niin ajatus hajoaa ja keskittyminen herpaantuu. Kolmen-neljän tunnin pätkissä lukeminen on muodostunut aika hyväksi rytmiksi, yhden tai kahden tauon kanssa. Siinä pystyy keskittymään vielä niin, ettei rivit rupea hyppimään silmissä ja kirjan laajuudesta riippuen siinä menee sitten x-määrä sessioita. Sekin on nopeutunut sitten niin, että vähemmän tulee virheitä kuin aiemmin. Se on kyllä mukavaa puuhaa, mä tykkään tosi paljon siitä mikrofonin kanssa puljaamisesta ja siitä, että sen tekstin saa soljumaan niin, että se kuulostaa myös kuultuna järkevältä. Kaikki teksti ei anna valmiuksia siihen automaattisesti, vaan pitää tehdä enemmän töitä, jotta se kuulostaa tolkulliselta. Oon lukenut radioon pari vuotta sellaiseen kirjallisuusohjelmaan myös, oon lukenut sinne laidasta laitaan tekstiä, proosasta lyriikkaan, nykyteksteistä muinaiskamaan. Tosi kivaa hommaa! Runouden lukeminen on ollut keskeistä ihan tohon näytelmätekstien ymmärtämiseen ja ajatuksen hahmottamiseen, koska se on niin tiivistä kieltä ja se, miten se ajatus siellä kulkee, auttaa mulla ainakin muuhunkin tekstiin”, selventää Ville.

Tässä välissä pidettiin tupakkatauko, ja ulkoa palattuaan Ville huutaa jo kaukaa ”Paina nyt äkkiä sitä rec-nappulaa, mulla tuli yksi ajatus mieleen tuolla tupakalla...” ja minä teen työtä käskettyä. ”Tuli tupakalla mieleen siitä kun kysyit, että miten ajatukset ja suhtautuminen näyttelemiseen on muuttunut. Mä tiivistin sen tuolla päässäni nyt niin, että se on muuttunut suorittavasta enemmän mukanaeläväksi. Aluksi sitä jotenkin vaan suoritti sitä tointa mikä on annettu ja nyt siinä elelee mukana. Sanoisin, että nyt tää on kuohkeampaa ja rennompaa tämä tekeminen!”

Olet freelancer, miksi? Onko tarjottu kiinnitystä? ”Se on tuntunut sopivan mulle. Kuten sanoin, oon ollut jo sieltä 90-luvun alusta freelancer ja välillä tuntuu siltä, etten oo tottunut siihen edelleenkään. Aina on epävarmuustekijöitä kosolti ja välillä stressaa, että onko hommaa vaiko ei. Mutta silti tällä hetkellä mä en näe mitään tarvetta varsinaisesti kiinnittyä mihinkään. En tiedä miten olisi käynyt, jos joku olisi tarjonnut kiinnityksen!? Mä oon tähän asiantilaan kyllä erittäin tyytyväinen, mä tarvin myös sellaista joutilasta aikaa voidakseni hyvin. Niin, että töitä on paljon mutta ei liikaa. Ei noita omia juttuja, siis sarjikset ja muut, olis edes syntynyt, jos olisin koko ajan töissä. Jotenkin tarviin sen ajan vain olemiseen, kävelyyn ympäriinsä tai istumiseen kaffelassa. Se on ollut mulle kauheen tärkeetä aina.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Mulla on ollut pitkään toi Peer Gynt, älä kysy miksi, en tiedä. Jossain vaiheessa se vaan viehätti, ja viehättää toki edelleenkin, mä en oo nyt vaan lukenut sitä taas moneen vuoteen. On niitä toki muitakin, mutta se on sellainen, joka on pitkään ”vaivannut” mua.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Kate Winslet! Ja Meryl Streep. Noi nyt tuli ekana mieleen, ja sitten parikymmentä muuta siihen päälle vielä.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Heheh. Petja Lähteen kanssa! Mä toki lauloin sen kanssa hiljattain tossa, mutta ei puhuta siitä… Ai Petja vastasi Tom Waits! No todellakin, tietysti Tom Waits! Mä vastaan sen myös”, nauraa Ville.

Mikä on parasta teatterissa? ”Väliaika!”

Miten sinä määrittelet käsitteen ”teatterin taika”? ”Stella Polariksessa varsinkin on ollut monta sellaista hetkeä, jota mä pidän teatterin taikana. On ihmisiä lavalla, mutta muutenhan meillä ei ole siellä muuta kuin pari tuolia eli ei oo mitään lavasteita tai rekvisiittaa. Kaikki tehdään miimisesti, ovet ja kahvikupit ja muut. En muista tarkkaan sitä kohtausta, mutta siinä näytelmässä oli hetki, jossa oli paljon väkeä lavalla ja siinä tilassa käsiteltiin niitä samoja miimisiä esineitä, mitä joku oli jättänyt toiselle puolelle ja kaikki oli siinä samassa hetkessä. Joku muisti jonkun esineen, joka oli sen juonen kannalta hyvin tärkeä, ja kävi ottamassa sen. Sitä mä pidän teatterin taikana, että ollaan tavallaan tyhjässä ja kaikki on ns. samalla kartalla siinä tilassa, missä ei oikeesti oo mitään, ja yleisö silti näkee sen kaiken. Se tökkii mukavasti mielikuvitukseen.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Nauru, repeily! Yhteiset hetket, kun sillai ”klikkaa” jonkun kanssa. Se voi olla vaikka maalauskin, näät sen taiteilijan tunteen ja vimman, ja tajuat mistä siinä on kyse! Yleensä siinä käy vielä niin, että mua alkaa naurattaa, koska siitä tulee niin hyvä fiilis kun päässä naksahtaa et hei, täällä ei olla itekseen ja on mahdollista saada yhteys!”

Kärsitkö ramppikuumeesta? ”En oikeastaan. Joskus oli sellaistakin, mutta se on mennyt vähän niinku ohi. Luulen, että suurin syy on tuo Stella Polariksessa vääntäminen, kun siellä ollaan joka ilta sen tilanteen edessä, että ei ole mitään muuta mihin tukeutua paitsi ne toiset ihmiset. Vaikka olisi se käsiskin, niin voihan silloinkin tapahtua jotain yllättävää - ja tapahtuukin. Musta on nastempi ottaa kaikki vastaan niin, ettei tiedä mitä tapahtuu. Enhän mä tiedä huomisestakaan mitään, vaikka mulla on kalenterissa merkintöjä. Suotta sitä jännittämään.”

Onko sinulla jotain omia rutiineita, joita toistat ennen esitystä? ”Ei mulla oo mitään fiksattuja, se proggis aina päättää sen mun puolestani. Täs kohtaa mä meen maskiin ja sitä ennen oon tullut taloon tiettyyn aikaan tai oon syönyt tiettyyn aikaan ja tossa välissä mä käyn röökillä. Mutta ei mulla oo mitään sellaista tiettyä, millä mä keskityn. Joskus mä hölötän ihan näytelmän alkuun asti, joskus olen hiljaa itsekseni.”

Kuulin vähän huhua There´s no Harri -näytelmän Mynthoneista? ”Hah joo, siellä piti olla jättiaski sinisiä Mynthoneita tupakkakopissa aina ja jos ei ollut, alkoi olla aika kärttyistä porukkaa. Mulla oli muuten aina myös mansikkakeittoa mukana, ja mä otin sitä aina tietyissä kohdissa. Kerran siitä Studio Pasilan viereisestä K-kaupasta oli mansikkakeitot loppu ja ostin sit vadelmakeittoa ja se esityshän meni ihan perseelleen, jotenkin oudosti meni se. Heheh. Me muuten myös piilotettiin varamynthonit sinne tupakkakopin pöydän alle, teippasin sinne yhden hätärasian. Voi helvetti sentään. Sori taas mä kiroilen. Ei sitä siellä enää oo, se varmaan syötiin teippeineen kaikkineen!” Ville nauraa.

Kerro joku kommellus, sellainen jossa olet ollut itse mukana tai kaverille on sattunut vieressä! ”Jaa että ”tää ei käyny mulle vaan mun kaverille, öhöm!”- tyylinen? Noh. Tää on just tätä. Jos joku sanoo, että kerro vitsi, niin yleensä ei tuu mieleen kyllä yhtään mitään! Mennään eteen päin, mä kerron sulle kohta hyvän kommelluksen tässä jos muistan.”

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Musta tuntuu, että mun elämäni on sarja erilaisia kommelluksia ja mitään erityistä ei nyt nouse mieleen. Mutta hyvistä hetkistä vielä, liittyen tuohon mitä aikaisemmin jauhoin, kun tajuaa että kaikki on samalla kartalla. Yhtäkkiä sillä ei oo eroa, että ootko lavalla vai katsomossa. Varmaan toistan itteeni, mut tää on tärkeetä! TeaKissa Philip Boulay piti meille klovneriakurssia ja oli mun vuoroni pelleillä siellä lavalla. Siinähän on tiettyjä sääntöjä mitä noudatetaan ja muut nauroi, ja klovnitouhussa pitää ottaa aina huomioon noi asiat. Se koko touhu meni jotenkin älyttömän hysteeriseksi ja mä nauroin itse siellä lavalla ja kurssikaverit nauroi katsomossa, ja siinä mä tajusin ekaa kertaa sen, millaista se on kun se hetki on yhteinen. Se on jotenkin uskomaton tunne se yhteys. Se oli käänteentekevä hetki mulle, ja se on muuten ehkä myös vastaus siihen minkä takia tätä teen. Ja sitä samaa tapahtuu sosiaalisissa tilanteissa ja kaiken aikaa. Sitten kun se tapahtuu teatterissa suuremman väkimäärän kanssa, niin onhan se poikkeuksellista”, Ville hehkuttaa.

Käytkö katsomassa paljon muiden teatterien esityksiä? ”Kyllä mä käyn. Sekin on vähän ajoittaista. Joskus on sellainen kausi, että mä käyn katsomassa kaikki mitä menee ja joskus ei vaan jaksa, etenkin jos on itellä paljon töitä. Tänäänkin oon taas menossa, heh heti kun tuli vähän vapaata. Mut joo, kyllä mä pyrin käymään, koska mua kiinnostaa mitä muut tekee ja mitä täällä tapahtuu.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi, voiko niitä paljastaa vai onko ne salaisuuksia vielä? ”En pysty sanomaan muuta kuin että 10.3. alkaa Nelosella uusi sarja ”Mustat lesket” ja oon mukana siinä. Se on 12-osainen draamasarja, jossa on pääosissa Pihla Viitala, Malla Malmivaara ja Wanda Dubiel, ja mä näyttelen siinä Pihlan aviomiestä. Muusta en voi vielä puhua, täytyyhän nyt salaisuuksiakin vähän olla...”

Onko sinulla mottoa? ”Ei oo, mä en oo mottomiehiä. Aina tulee kyllä kavereiden kesken joku läppä, jota sitten jankuttaa koko ajan tyyliin ”Mene ja tiedä.” Noista ei oo kyllä elämän ohjenuoriksi tai miksipäs ei olisi.”

Olisiko kenties jotain muuta, mitä ehdottomasti haluaisit itsestäsi kertoa? ”En mä kyllä tiedä, kai näistäkin hölinöistä jonkinlaisen kuvan saa. Varmaan ainakin sen, että hölisen sekavia ja paljon! Ja se on muuten ihan just oikeensuuntainen kuva”, Ville myhäilee.

Osaatko imitoida ketään? ”Osaan imitoida erästä ystävääni, joka on nimeltä mainitsematon suomalainen miesnäyttelijä.”

Mikä supersankari hal...? ”Wolverine!!! Se on kovin.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Yhden päivän vaan? Enpä kerro! Viettäisin kyllä varmaan railakkaasti. Kyllä se sinne osastolle varmaan menisi heti, mitä sä meinaat.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Olisko v*ttu vähän siistiä! Sori... mä innostuin taas. Varmaan ottaisin vessan, luulen että olisi heti hirvee kusihätä kun herää. Kai sinne jotain ruokaakin voisi ottaa. Jotain yöpalaa. Jaa että jos ei tarvis olla vessaa? Hmmm. Joo-o, kyllä mä sen vessan sinne muuten haluan, sanot mitä sanot! Mun talviunipesässä pitää olla vessa. Ja sit ruuaksi määrittelemätöntä yöpalaa. Kun eihän sitä tiedä, mitä tekee herätessä mieli katsos. Room service JA vessa. Hyvinvarusteltu kylpyhuone. Vaihtopaita ja -kalsarit tarvis myös olla, koska varmaan hikoilisi nukkuessaan kun kuluttaa sitä vararavintoa. Pitäähän sitä olla jotain vararavintoa ennen kuin menee nukkumaan.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Hyvät kiikarit ja makuupussin. Älä kysy miksi. Eipäs, kun siellä pitäisi olla samat asiat kuin siellä talvipesässäkin. Hehee! Musta olis kyl hyvä, jos puussa olisi hyvinvarusteltu kylpyhuone. Ja kiikarit, et vois kato vaklaa viereiseen puuhun. Ja röökiä pitää olla. Se olisi vähän niinku joku hobittiluola, mutta puussa.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin ihan mielenkiinnosta kuuntelemaan, että mitä se Jeesus oikeesti jutteli. Haluaisin myöskin käydä vähän vilkaisemassa, että miten ne rakenteli niitä pyramideja. Karsee urakka. Tai mä haluaisin nähdä minkä tahansa ajan, jolloin yhteiskunta ja teknologia on ollut hyvin erilaista, ja jos olisi mahdollista puhua samalla kielellä ihmisen kanssa vaikka 2000 tai 20000 vuotta sitten, niin mä oon ihan varma, että se mikä meitä ihmisiä liikuttaa, mitkä on pelot ja toiveet, niin ei ne eroa paljon siitä mitä nykyään. Mä oon vakuuttunut siitä, että olisi mahdollista tulla toimeen ja päästä yhteyteen niiden ihmisten kanssa tuhansien vuosien takaa, ja se jos mikä olisi kiinnostavaa. Ei aina välttämättä se, mitä tapahtui.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä menen tapaamaan mun ystävää ja sitten me mennään katsomaan Q-teatteriin Kaspar Hauseria.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Niitty

Mistä sanasta pidät vähiten? - Näitä hirveitä uusia sanoja kuten jaxuhali

Mikä sytyttää sinut? - Nauru

Mikä sammuttaa intohimosi? - Negatiivisuus, kyynisyys, epäoikeudenmukaisuus, yleinen kiinnostuksen puute

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittusaatana. Perkele. Jumalauta. Kaikki ne on saatana mun suosikkeja, heh!

Mitä ääntä rakastat? - Kun on muuten ihan hiljaista ja imaisee röökistä ekan kerran, kun se paperi palaa ja kuuluu sellainen hiljainen ritinä

Mitä ääntä inhoat? - Kirskuntaa, pauketta, kolinaa, tai kun joku lapsi ei voi hyvin. Se on vaikeeta.

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Stuntmies

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Jossain konttorissa

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Surprise!”

 Tällä hetkellä Villeä näkee silloin tällöin Stella Polariksen lavalla, HKT:n Järki ja tunteet - näytelmässä eversti Brandonin roolissa sekä Nelosen Mustat lesket - sarjassa.