Täynnä elämää - kenraaliharkoissa

Vappuaatolle pamahti Teatterikärpäselle yllättäen vapaapäivä normitöistään, ja mitenkäs sitä muuten viettäisi kuin teatterin parissa edes jollain tavalla... Sain nimittäin mahdollisuuden mennä seuraamaan Täynnä elämää -esityksen kenraaliharjoituksia Kellariteatteriin Helsinkiin.

 "Täynnä elämää" on musiikkipitoinen teatteriesitys, joka kertoo Jyri Honkavaaran elämäntarinan. Jyri tuli tunnetuksi etenkin Ratsia-bändin laulavana kitaristina ja biisintekijänä, ja Ratsia taas voitti vuonna 1979 Rockin sm-kilpailujen uuden aallon sarjan. Esityksen käsikirjoituksesta vastaa Jyrki Pylväs, ohjauksesta Perttu Leinonen ja lavalla nähdään Tomi Alatalo ja Antti Laukkarinen. Esityksen tuottaa Circus Maximus.

 Aurinkoisessa vappusäässä astelimme Kellariteatterin hämyiseen "luolaan" ystäväni kanssa, ja muutama muukin kiinnostunut katsoja saapui paikalle. Reilua tuntia myöhemmin olimme täynnä elämää! Wau! Vaihdoimme ohjaajan kanssa muutaman sanan ja Tomin kanssa juttelimme vielä ulkona tovin.

Antti ja Tomi / (c) Mitro Härkönen

En halua tässä vaiheessa paljastaa mitään oleellista esityksen kulusta, mutta sen voisin todeta, että tässä kyllä hemmotellaan niin teatterin ystäviä kuin "vanhan liiton" väkeäkin. Erittäin mielenkiintoinen proggis luvassa, ja Täynnä elämää onkin nähtävillä useallakin eri paikkakunnalla toukokuun aikana. Esityskalenteri löytyy tämän linkin alta, ja samoilta sivuilta voit halutessasi lukea lisää esityksen synnystä. (Hämeenlinnan Suisto-klubin esityksen liput ovat myynnissä Hämeenlinnan Teatterin lipunmyynnissä, ja samana iltana Suistolla on mahdollisuus kuulla myös kolmea bändiäkin. Koko tapahtuman liput myynnissä ainakin Tiketin kautta.)

Täynnä elämää on ensi-illassa perjantaina 2.5. KokoTeatterissa, ja aion olla takuulla paikalla.

Perjantaita ootellessa voi tästä kuunnella Lontoon skidit vuodelta ´79.

Ilosofian oppitunti / UIT

Ilosofian oppitunti / UIT, Arena-näyttämö

Ensi-ilta 24.4. 2014, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre

Kapellimestari Antti Paavilainen

Lavalla : Puntti Valtonen, Heikki Hela, Kaisa Mattila, Sari Siikander, Mikko Rantaniva ja Jean S

Tanssijoina : Kiira Kilpiö, Suvi Salospohja, Katrin Vaskelainen ja Kalle Lähde

 UIT:n mainio revyy on aina varma varhaiskesän merkki ja harvinaista herkkua siinä mielessä, että UIT:n iloittelut toimivat hyvin myös television välityksellä. Kaikista esityksistä kun ei voi sanoa samaa... Ihme ja kumma on se, että olen aiempina vuosina yhtä poikkeusta lukuunottamatta tyytynyt katsomaan tämän kotosalla mukavasti olohuoneessa. No, nyt sitten olin oikein ensi-illassa mestoilla ja ilmassa oli suuren tapauksen tuntua jo ennen ensimmäistäkään tahtia. Paikalla oli ns. kaikki ja siellä minäkin salamavalojen räiskeessä ihmettelin menoa ja mietin suoraan töistä matkaan lähteneenä, että olenko nyt ihan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja kyllä, olinhan minä! Olin paikalla siksi, jotta voin tässä nyt kirjoittaa ja levittää tätä ilosanomaa eteen päin.

 Parastahan tämä on ihan paikanpäällä, sehän on selviö. Hävettää tosin tunnustaa, että lavastuksen kikat tajusin vasta käsiohjelmaa tutkaillessani... kirjojahan siellä oli pötköllään siellä sun täällä. Tietysti, ilosofian oppitunnista kun on kyse. Noh, parituntiseen mahtuu kaikenlaista ja muutamissa ohjelmanumeroiden yhteydessä huomasin vain tuijottavani lavan tapahtumia vain pienehkö hymynkare suupielessä. Hitler-imitaatiot (irtoviiksistä huolimatta) alkaa olla jo loppuunkaluttu juttu, samoin parisuhdekurssin kuvioille en kauheasti lämmennyt. Sekin tuntui jotenkin kovin tutulta ja jo kertaalleen nähdyltä. Enemmän nauratti vieressäni istuneen sangen tunnetun mieshenkilön spontaanit reaktiot yhden jos toisenkin hahmon edesottamuksiin. "Ponsorit" tuli esiteltyä sangen erikoisella tavalla, ja vaikka olenkin murrefani ja hurahtanut etenkin savolaistyyppeihin, pitikö oma ohjelmanumero tälle oikein saada? Ilmeisesti piti.

 Mutta sitten... koko työryhmä ensinnäkin veti sangen mainion ja ammattitaitoisen shown, nautin musiikista ja koreografioista ja siitä, että jokainen sai oman huippuhetkensä. Huomasin kuitenkin, että jo alkumetreillä kiinnitin erityishuomioni herra Puntti Valtoseen. Moni on varmaankin nähnyt sen yhden YouTube-videon, jossa jonkun rantalomakohteen zumba-vetäjä jää toiseksi eräälle tuntemattomaksi jääneelle herralle, joka samalla tavalla vie huomion ja sympatiapisteet välittömästi. Kun on rytmi veressä, on rytmi veressä ja voi että miten se tekemisen ilo ja riemu näkyy ja kuuluu kauas! Pisteet Puntille ehdottomasti illan viihdyttävämmästä ja jollain tavalla liikuttavimmasta ohjelmanumerosta heti alkupuolella. Pariskunta tutkii "aarrekarttojaan" (tiedättehän nämä kartat, jokainen voi askarrella leikkaa ja liimaa -tyylillä kuvia unelmistaan ja haaveistaan) ja mies alkaa haikeana muistella lapsuuttaan, jolloin näki hurmaavan balettiesityksen. Upea Kalle Lähde siinä vielä tanssimassa, ja  tuli sellainen Billy Elliot -hetki kyllä. Mutta mitäs sitten kävikään! Bändi alkaa soittaa "Moves like Jagger"-biisiä ja hetken kuluttua Puntti liitää sulavasti pitkin ja poikin lavaa muina jormauotisina. Ei huono! Yleisökin oli ihan liekeissä, ja illan kovimmat aplodit ja hurraukset taisi tulla jo tässä kohtaa. Totesin seuralaisellenikin, että vaikka esitys lähtisi alamäkeä tästä, talletan tämän muistini arkistoihin ja palaan tähän hetkeen. Oli se sen verran komeaa! Haluan muuten nähdä äijäbalettia! Missäs sellaiseen olisi mahdollisuus? Jostain syystä tuli tämmöinen ajatus nyt mieleeni...

Puntti liitää / (c) Markku Ojala 

Kuten jo mainitsin, koko poppoo veti erittäin hyvin ja kokonaisuus oli siis sangen onnistunut. Mukanahan on aina ajankohtaisia juttuja, politiikkaa ja muuta. Osansa sai perussuomalaisten huumorimielessä tehdyt jännät tempaukset, työhyvinvointiasiat ja parisuhteen kiemurat. Arto Nyberg (Mikko Rantaniva) haastatteli Jutta Urpilaista (Sari Siikander) ja avautui siitä, että sana-assosiaatiotestiä ei ole kukaan vieraista osannut tehdä oikein. Kaksi tamperelaispariskuntaa vieraili Musiikkitalossa ja vähän takakireän oloinen opas ei meinannut oikein lämmetä Kummeli-imitaatioille. Heikki Hela oli mainio myös miehenä, joka ei oikein osannut ilmaista tunteitaan ja saikin itselleen tunnestuntin käyttöönsä. Naiset irroittelivat Erinin biisin tahdissa ja Kaisa Mattila sai kolmen miehen täydellisen huomion, ja miehet lurittelivatkin kaikki mahdolliset rakkauslaulut ja muutkin tilanteeseen sopivat biisit piirittäessään naista. Ja entäs se Jean S:n veto! Suomalaiset miehetkö muka jäykkiä ja kielitaidottomia...ehei!

Arto jututtaa Juttaa / (c) Markku Ojala

Lopuksi voisin todeta, että erittäin viihdyttävä Ilosofian oppitunti! Tekisi mieleni mennä ihan uudestaankin katsomaan, oli siinä niin verrattoman hienoa menoa useampaankin otteeseen. Suosittelen siis lämpimästi, ja esityksiähän on muuallakin kuin Helsingissä. Lisätietoja esityksistä UIT:n sivuilta. 

 Annan neljä tähteä **** . Erikoismaininnat Puntille, tunnestuntin kehonkielelle ja Kalle Lähteelle.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Mykkänäytelmä

Mykkänäytelmä / Nätyn, TeaKin ja Aalto-yliopiston yhteistyö

Ensi-ilta 10.4. 2014 Nätyn Teatterimontussa, kesto noin 1h 35min (ei väliaikaa)

Ohjaus Antti Haikkala (TeaK)

Käsikirjoitus Antti Lehtinen (TeaK)

Rooleissa : Eino Heiskanen (TeaK), Ella Lahdenmäki (TeaK), Ella Mettänen (Näty), Joonas Snellman (TeaK), Antti Tiensuu (Näty) ja Hegy Tuusvuori (Näty)

 Näty, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu ja Aalto-yliopisto toteuttavat yhteistyössä neljä kotimaista kantaesitystä, joista "Mykkänäytelmä" toteutetaan Tampereen yliopiston Teatterimontussa. Teos on osa TeaKin kolmannen vuosikurssin dramaturgian-, näyttelijäntyön-, ohjaaja-, valo- ja äänisuunnittelija-opiskelijoiden sekä Aalto-yliopiston näyttämölavastuksen ja pukusuunnittelun opiskelijoiden yhteisopetusta.  Nätyltä "Mykkänäytelmässä" on mukana kolme kolmannen vuosikurssin näyttelijää ja loput ovat mukana Helsingissä tehtävissä produktioissa. Kolme muuta produktiota ovat nimeltään "Kahdeksan askelta pituussuuntaan, kolme poikittain", "Transfinlandia" sekä "Kaikkivoisivat".

 "Olipa kerran tyttö, joka ei sanonut sanaakaan.
  Olipa kerran perhe, eikä enää ollutkaan.

  Olipa kerran äiti, joka lähti kapakkaan.
  Olipa Buster Keaton, puhunut ei ollenkaan.

  Oli luettu satu ja laskettu lampaat.
  Oli vaiettu katu ja harjattu hampaat.

  Oli aamu, oli päivä, oli yö. 
  Oli lapsi ja kolmivuorotyö.

  Oli ilta ja junan raide.
  Oli silta ja matala kaide.

  Oli telkkari ja laajakaista.
  Oli helkkarin harmaanlaista.

  Oli kaupunki ja talo ja puu.
  Oli tyttö ja suljettu suu. "

 Nämä kantaesitykset ovat siitä mainioita, että yhtään ei ole käryä siitä, että mitä on luvassa. Oheinen runo on Nätyn sivuilla olleesta infosta ja pelkästään jo sen perusteella esitys vaikutti sen verran kiintoisalta, että paikalle oli lähdettävä. Vielä kun kaikki näyttelijät (ja muukin työryhmä) olivat minulle täysin uusia tuttavuuksia, niin luvassahan ei voi olla muuta kuin yllätyksiä. Joskus yllätykset ovat lässähtäneet heti alkumetreillä, mutta Mykkänäytelmän kohdalla koko paketti aukesi vasta aivan lopussa ja se jos mikä on aina kiehtovaa.

 Laskeuduin siis Teatterimonttuun avoimin mielin, mitä toki yleensäkin teen katsomoon istuessani, mutta joskus päässäni on ollut jo hyvinkin voimakas ajatelma tulevasta ja tietynlaisia odotuksia. Nyt käsissäni oli paperilennokiksi muotoiltu käsiohjelmalappunen (jihuu!) ja päässä hiljainen toive "Nuoret, yllättäkää minut!"

Kertojaääni aloittaa, äiti ja tytär puuhastelevat omiaan puhumatta toisilleen. Ahaa, tässäkö ei siis todellakaan puhuta lainkaan? Junan äänet kaikuvat, tyttö viestittää pahvinpalalla isälleen, että tämä palaisi pian kotiin. Äiti puhuu, mutta Hilja-tyttö pysyy hiljaa. Tytön suuret silmät viestittävät jotain, olisi paljon kysymyksiä mutta kiireinen äiti häslää jo muualla. Mieleeni jää erityisesti pari asiaa. Tytöllä on todella vahvat hampaat ja hän käyttää niitä moniin eri tarkoituksiin, joista puiden oksistossa kiipeily lienee sieltä hyvällä tavalla erikoisimmasta päästä ja ihmisten pureminen taas ei. Toinen asia on se nerokas lause, että kaikilla on ääni, vaikka eivät osaisikaan puhua.

Antti Tiensuu ja Ella Mettänen / (c) Ella Kiviniemi

Pian olen suloisesti sekaisin, sillä lavalla temmeltävät niin mykkäelokuvan hahmot, Buster Keatonit, komeaääniset hammaslääkärit, junat ja äidin uudet deittikaverit, terapiaistunnoista puhumattakaan. Ei voi muuta kuin ihmetellä ja kummastella, ja siten toiveeni yllätyksellisyydestä täyttyi hienosti. Välillä en oikein tiennyt ketä ja mitä olisin seurannut, kun joka puolella tapahtui. Harmittaa vähän, etten ehtinyt tästä kirjoittamaan heti kotiuduttuani, sillä osa tunnelmasta on häipynyt viikon sisällä ikävästi unholaan. Mutta kyllä, puolitoistatuntinen meni kuin siivillä Mykkänäytelmän parissa. Syykin Hiljan puhumattomuuteen taisi löytyä ja isän mysteeri ratketa. Silkkaa nerokkuutta oli tapa, jolla hahmot pompsahtivat estradille. Ja ne tennispallot! Wau!

 Sain enemmän kuin uskalsin edes ajatella ja tämä lupaa hyvää tulevaisuutta ajatellen näin teatterikokijan näkökulmasta.

 Mykkänäytelmälle neljä tähteä ****.

Haastattelussa Puntti Valtonen

 Puntti Valtosen tapasin marraskuun alussa 2013 Tampereen Työväen Teatterin henkilökunnan tiloissa ennen The Addams Family – musikaalin alkua.

Vuonna 1961 syntynyt Puntti on horoskoopiltaan vaaka, ”tasapainoisuuden huipentuma”.

Mistä olet kotoisin? ”En mistään, ja kaikkialta! Jos näin fyysisiä lähtöominaisuuksiani katsotaan, niin syntymäkaupunkini on Kemi, ja sen jälkeen oon asunut Tampereella, lyhyen pätkän Tukholmassa ja Helsingissä noin niinku ”virallisesti”. Mikään paikkakunta ei ole kuitenkaan koskaan tuntunut sellaiselta, että ”wau, tämä ja ehdottomasti tämä”, vaan mä olen tavallaan koko ikäni ollut matkalla. Ex-avovaimoni asuu nuoremman poikani Akun kanssa Helsingin Lauttasaaressa ja siellä olen aina kun mulla on aikaa, sitten mulla on oma pieni kaksio Helsingin Käpylässä, jossa olen myöskin aina kun mulla on aikaa, ja lisäksi majailen täällä Tampereella rakkaani luona aina silloin kun on aikaa, eli olen kolmen asunnon loukussa tavallaan. Plus tietysti keikoilla vietetyt hotellituokiot, joista en osaa kyllä tuumailla niin, että ovatpas ahdistavia kokemuksia. En ymmärrä mitä tarkoittaa hotellikuoleminen, koska aina on kirjoja, kuntosalia... Aikoinaan tuli ryypiskeltyä paljon, enää ei sitäkään. Elämä on hienoa ja matkustaminen on upeeta! Olemme matkalla!” Puntti hehkuttaa heti alkuun.

Mitä harrastat? ”Kaikkea tuota edellämainittua, heh! Sikäli onnekkaasta tilanteesta voi puhua, että en koe olevani töissä, koska mä pidän teatterista ja musiikista ja rakastan kaikkea sitä mitä mä teen. Se on mun harrastukseni ja tapani olla olemassa. Jos huomaan, että näyttäisi siltä että kalenteri on tyhjä (ja vaikkei näyttäisi edes siltä) , niin mä mietin heti, että missä ja miten voisi toteuttaa tietynlaista kokoontumista sen ja sen kaverin kanssa. Esimerkiksi tulossa on yksi kvartettijuttu, jonka kanssa aiotaan temmeltää ympäri Suomea musiikkipitoisesti. Se tosin tähtää vasta syksyyn 2014, koska mukana on neljä heppua (minä, Timo Kärkkäinen, Mikko Rantaniva ja Jussi Lampi), jotka kaikki on omalla tahollaan sitoutuneita mihin on, ja sen vuoksi yhteisen aikataulun parsiminen kasaan on melkoista ristipistoa. Niin mikä sulla muuten oli se kysymys, en muista enää. Juu harrastukset! Musiikki, lukeminen ja liikunta.” (Edit. huhtikuu 2014. Kvartetin nimi on Hiipparikvartetti.)

Mitä eri soittimia osaat soittaa? ”Kitaralla olen aloittanut koko tämän touhun, se on mun pääsoittimeni. Jos tarvis vaatii, niin toki pystyisin soittamaan myös bassoa ja hyvin niukalti pianoa. Ja sitten tämä mölyäminen eli lauleskelen hyvin mielelläni.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi/vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä? ”Sen täytyy kyllä liittyä jotenkin siihen tuntemukseen, että mun mielestä näyttämö on mun kotini. Se on ainoa paikka, missä mun ei tarvitse näytellä. Siellä kaikki on toistaiseksi tuntunut luontevalta ja luonnolliselta, joukkueesta ja jutusta riippuen enemmän tai vähemmän – juuri näin tämä tarina kerrotaan ja mitä vähemmän on sellaista oloa, että tarvii näytellä, niin sitä paremmin se menee. Luulen, että se on se. Ehkä sitä ei voi sanoa asenteeksi, se on se suhtautuminen tähän toimeen. Se varmaan on mun vahvuuteni, ja mä olen kyllä myös hyvä joukkuepelaaja”, pohtii Puntti.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin osata enemmän tanssia. Mä olen hyvin liikunnallinen ollut koko ikäni, mutta tanssittu on niin vähän, että näillä aamuilla se oppiminen alkaa olla sen verran hitaahkoa. Sitä olisin halunnut tehdä enemmänkin vuosien saatossa, mutta tällä hetkellä en niin kauheasti enää. Auttavasti temmellän tuolla kyllä kun juttuja tehdään.”

Löytyykö suvustasi muita teatteri-tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Tietääkseni ei, eli olen tällä osastolla siis suvun musta lammas. Äiti sanoi joskus veljeni vaimolle, että hän olisi nuoruudessaan halunnut näytellä ja on ollut kauhean tyytyväinen siitä, että saa seurata mun tekemisiäni sitten näyttämöllä. Isäkin on joskus ollut nuoriso-ohjaajana ja ties missä kuvioissa, ja on kuulemma aina ajautunut näyttämölle, mutta varsinaisesti tässä ammatissa ei ole sukulaisistani ketään.”

Missä vaiheessa sitten kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? Oliko se ennen Juice-aikoja vai miten? ”Itse asiassa kuvio meni sillä tavalla, että mä en edes tiennyt että musta tulee näyttelijä ennen kuin mä pyrin kouluun. Silloinkin mä pyrin vuonna ´85 ja meillä oli just Saimaa-risteily menossa ja sieltä kävin viimeisessä vaiheessa pääsykokeissa enkä tiennyt vielä silloinkaan, että tuleeko musta näyttelijä. Mä pääsin ekalla yrittämällä Nätyyn. Jos en olis päässyt, niin en edes tiedä olisinko yrittänyt toista kertaa. Mä olin tasan kaksi kertaa käynyt teatterissa ennen kuin menin kouluun. Kuusivuotiaana näin Kemin Kaupunginteatterissa Öljyköljy ja pensapensa – nimisen näytelmän ja sitten vuonna ´83 Kesäyön unelman Pyynikin Kesäteatterissa. Mulla ei siis ollut teatterista minkäänlaista käsitystä, eli tulin pyrkineeksi kouluun josta en tiennyt yhtään mitään. Kyllähän se ajatus ihan mun omassa huterassa pääkopassani sitten syntyi, siihen tosin vaikutti tuttavuuteni Matti Pellonpään kanssa jo 80-luvun alkupuolella ja sitä kautta myöskin tulin törmänneeksi ihmisiin, jotka tuntui olevan samanhenkisiä. Tunsin oloni kotoisaksi siinä seurakunnassa, jonka myötä oli sitten luontevaa hakeutua senkaltaiseen yhteisöön ja ympäristöön. Tosin en näyttelemisestä mitään tiennyt, mutta Grand Slamin kanssa oltiin sellainen estradihörhölauma ja siinä näyttämölläoleminen tuli sillä tavalla tutuksi, että se oli kiehtovaa. Ja sitten pyrin, pääsin ja tässä olen. Teatteri tuli kuvioihin vähän takavasemmalta, en sitä sillai osannut aiemmin edes aatella. Mun ainoa haave, mitä mulla on töiden suhteen ollut, on ollut rockmuusikko ja sit yllättäen kaikki toteutui hirvittävän nopeasti. Ne haaveet toteutui, jotka oli naiivissa mielessään sanoiksi pukenut ja joutui tavallaan jopa tyhjän päälle, että mitäs nyt kun nää onkin tässä. Onneksi kuitenkin pyrin kouluun, kyllä mä tässä tunnen enemmän olevani kotona kuin soittimen kanssa. Nää on kaikki kuitenkin tukeneet toisiaan, eli periatteessa samaa asiaa mä teen edelleenkin, oon mä sitten näyttämöllä laulamassa, soittamassa, kertomassa tarinaa tai tanssimassa. Yritän kertoa jotain. Niin ja koulu loppui 1989, mä en tehnyt lopputyötä koskaan eli en ole valmistunut.”

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla? ”Oon spekuloinut sitä itsekseni monesti. En oikeasti edes tiedä! Vaikee sanoa, mulla ei oo selkeetä mielikuvaa siitä, että mitä olisin. Teatterikoulu muutti niin merkittävästi tän mun koko touhun, ja tää tosiaan tuntuu niin luontevalta. Suoraansanottuna mulla ei oo tähän kysymykseen vastausta!”

Vauhdikkaasta miehestä vauhdikas kuvakin... / (c) Teatterikärpänen

Miksi olet näyttelijä? ”Se tuntuu äärimmäisen luonnolliselta tavalta katsella tätä maailmaa ja vielä kun saa olla tekemisissä ihmisten kanssa, joista 99% on hurmaavia. Matkalle mahtuu kovin vähän kokemuksia epämieluisista kollegoista. Toki niitäkin on, koska ihmisiä tässä ollaan. Edellisestä vastauksestani päätellen mä en tiedä, mitä muuta mä voisin tehdä. Tää juttu tuntuu omalta”, summaa Puntti.

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien saatossa? ”Siitä nuoren ihmisen uhosta, siitä miten tärkeetä tää on ja miten tärkeä ite on, niistä onneksi oon jo aika etäällä. Elämä on läiminyt karvaisella tassullaan aina välillä, että ei tämäkään niin tärkeetä oo, jonka seurauksena siis suhtautuminen on muuttunut paljon rennommaksi. Siitä taas on ollut välitön apu kaikkeen tähän tekemiseen, mitä tämän alan ympärillä tapahtuu. Rentouden löytäminen on ollut suurin ero ja suurin muutos. Joskus mä jännitin niin paljon, että mä oksensin ennen ensi-iltoja ja joskus muuten vaan ennen esitystä jännityksen myötä, ja koin aina suuren rauhoittumisen kun kävelin näyttämölle. Huomasin, että siellä onkin hyvä ja rauhallinen paikka olla. Kyllä se rentoutuminen ja egosentrisyydestä ulospääseminen on ollu ne suurimmat muutokset, liekö tuo nyt sitten ihan puhtaasti iän tuomaa seesteisyyttä vaiko mitä.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Niitä on oikeesti aika paljon ja myös se, että kun suhtautuminen tähän hommaan on muuttunut, niin ei oikein tee mielikään nostaa ketään hirveesti jalustalle. Suomessa on olemassa vaikka kuinka paljon loistavia näyttelijöitä joiden kanssa olisi ja on ilo tehdä töitä. Ja mä en erityisesti ”seuraa” ketään, sellaisen seurannan merkitys on häipynyt mulla ihan olemattomiin. Tässä ja nyt merkkaa niin paljon enemmän.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Monessa on tullut oltua, mutta kiinnityksellä mä oon ollut Tampereen Teatterin Musta rakkaus – teatteriryhmässä heti koulun jälkeen ´89 syksystä ´92 kevääseen ja sitten Helsingin Kaupunginteatterissa. Syksyn ´92 olin Tukholmassa Finska Riksteaternissa ja sieltä sitten HKT:lle, jossa olin 7 vuotta kiinnityksellä ja siitä kaksi vuotta virkavapaalla. Lisäksi oon vieraillut Turun Kaupunginteatterissa ja Työviksessä virallisesti. Ja UIT tietysti! Sitten on oltu eri puolilla Suomea (Hämeenlinna, Espoo...) ja kesäteattereissa myös”, Puntti luettelee.

Yksi kotimaisista suosikkielokuvistani on Markku Pölösen ohjaama ”Emmauksen tiellä”. Kerrotko vähän sen synnystä. ”Suurin oppimuksellinen asia oli se, että se oli täydellinen alleviivaus ja allekirjoitus sille, miten tätä työtä tehdään. Sehän kuvattiin päivässä. Sitä treenattiin ensin stunthenkilöiden kanssa ja mä oon kuvissa varmaan 80 % siitä leffasta ja ajattelin ensin, että ei tästä tuu yhtään mitään, mä en pysty tätä leffaa tekemään, tää ei vaan kanna! Mutta eräänä kauniina päivänä kollegat tuli sitten paikalle ja mulle tuli ”ai niin, eihän mun tarvi olla ittestäni kiinnostunut, vaan noista muista!” ja sitten kuvattiin. Tämän työn ja tekemisen ydin on siinä, että on kiinnostunut muista ja siitä syntyy se vuorovaikutus, mikä näkyy näyttämöllä ja elokuvissa ja joka paikassa. Emmauksen tiellä oli hurmaavaa tehdä, tykkäsin siitä paljon ja herra Pölösen kanssa on erittäin mukavaa toimia. ”

Mitä sinulle tuo mieleen sanapari ”teatterin taika”? ”Muiden puolesta en osaa sitä sanoa, mutta se tuntuma syntyy vaan siitä yhteisestä tekemisestä, varsinkin jos itse on katsomossa. Joskus syntyy sellainen todellinen tuntu, että unohtaa katsovansa teatteria ja seuraakin vaan, että mitä noille ihmisille käy ja tapahtuu, ja se on mun mielestä teatterin taikaa, kun teatterin lumo on tullut katsomoon saakka ja tarinassa on tosiaan niin mukana, ettei enää ajattele olevansa teatterin tilassa, jossa joku mulle esittää jotain. Se on hienointa mitä on, ja mä koen sen niin.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Ei ole sellaisia, jotka ikään kuin menisi paikasta toiseen, vuodesta toiseen ja jutusta toiseen. Ne syntyy jutun myötä; joskus täytyy laittaa rekvisiittaa tai tulla maskiin tiettyyn aikaan tai jotain muuta valmistautumista siihen alkavaan esitykseen. Siitä kaikesta muodostuu jonkunnäköinen rituaalintapainen, mutta mitään siihen juttuun liittymätöntä mä en kyllä tunnista tekeväni.”

Kerro joku kommellus. ”Tehtiin aikoinaan Frenckell-näyttämölle Tulitikkuja lainaamassa ja pikkupossu tietysti karkasi katsomoon, sitä sitten yritettiin metsästää ja hakea ja se oli hyvin jännittävää. Yritettiin epätoivoisesti vielä kehitellä tekstiä, joka olisi ollut jutussa oikeasti mukana. ”Katso vielä tuolta toisen ojan takaa!” Sitten Helsingin Kaupunginteatterissa oli farssi ”Korvia kuumottaa” ja sanoin iskurepliikin, jolla Leena Uotilan piti tulla näyttämölle. Mitään ei tapahdu eikä häntä kuulu, jolloin klassisesti yritän ”Mitä, kuulinko oikein? Onko tuolla oven takana joku?” ja menen katsomaan siitä ovesta, josta Nennen pitäisi tulla. Siellä kaksi naisnäyttelijää Heidi Herala ja Leena Uotila iloisesti juttelevat keskenään ja katsovat närkästyneinä minuun päin, että miksi tuo tuossa on. Ja sitten syntyykin säpinää! Se hetki jäi kyllä mieleeni kun muistelee, miten riemullista on viettää näyttämöllä tuokio yksikseen nopeassa farssissa, joka perustuu siihen, että väärä henkilö tulee ovesta sisälle ja ajoitushan on kaiken a ja o”, nauraa Puntti.

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Keski-Uudenmaan Teatteriin tulee Jamppa Tuomisesta kertova Aamu toi, ilta vei – juttu, ensi-ilta on helmikuun alussa 2014 Kerava-salissa. Maaliskuun alussa alkaa sitten UIT:n harkat ja siellä on ensi-ilta huhtikuun loppupuolella. Syksystä en ole vielä sopinut mitään, mahdollisesti tulee se kvartettijuttu ja sitten meillä on sellainen Kelvottomat 4 – merkkinen joukkue, jossa on Jussi Lampi, Tuomas Uusitalo, Antti Tammilehto ja minä, ja sitäkin on aateltu jatkaa, ja Henrya ja Alicea Jaana Saarisen kanssa. Uutta ei oo siis tässä vaiheessa sovittuna.”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen tilaisuus? ”Relaa, ei tää oo niin kauhean vakavaa. Se vakavuus tuntuu nuoria aina riepovan, kun kaikki on alussa niin pelottavaa, et kuinka selviää jne. Kyllä se nuori kaverikin aika altis innostumaan oli, ja se mahdollisti kyllä sitten kaikenlaista. Mutta että rennomminkin tätä pystyy tekemään ilman, että tarvii pelätä sitä, etteikö viesti mene perille.”

Onko sinulla mottoa? ”Kattellaan!”

Osaatko imitoida ketään? ”Urheiluselostaja Ilmo Lounasheimoa tulee imitoitua tuossa Henry ja Alice – näytelmässäkin. Jos sitä harjoittaisi ja harrastaisi enemmänkin, niin kyllä mä muutamaa henkilöä pystyisin imitoimaan.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Kapteeni Haddock! Loistava hahmo ja äkkipikaisuudessaan hurmaava. Aikoinaan oli myös tällainen sarjis kuin Teräsmiehen poika, jossa oli sitten Aurinkopoika, jolla oli auringon voimat ja se kuumensi tarpeentullen viholliset pois jaloistansa. Se mä haluaisin myös olla.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Viettäisin sen päivän luultavasti kattellen! Mä yrittäisin ymmärtää ja kokea sen mitä tää on, siitä nyt on kovin vähän tietoa. En osaa sanoa mitä mä erityisesti tekisin, kun mun mielestä me tehdään samoja asioita, ollaan samojen asioiden äärellä ja sukupuolikysymystä en oo ajatellut muuta kuin kohteena. Hurmaavia olette! Luultavasti se päivä menisi havaintojen ja aistimusten kartoittamiseen, ymmärtämiseen ja kokemiseen. Osaisin varmaan myös meikata sen jälkeen paremmin.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta että heräät kesken kaiken? ”Kirjoja pitäisi olla paljon, ja kaikenlaisia kirjoja! Nykyään yrittää ja onnistuukin syömään aika terveellisesti, et ruokapuoltakin pitäisi olla kaikenlaista siellä. Puuroa, salaattia, hedelmiä … ja tietenkin konvehteja! Niillä pärjäisin hyvin, ja ihanaa leipää tietysti pitäisi olla myös.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Nuo samat, heheh. Noilla eväillä ja kirjoilla pääsee pitkälle.”

Jos voisit matkustaa aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä mä varmaan menisin johonkin 50-60 – luvulle. Oon syntynyt ´61, mutta sitä aikakautta ymmärtäisi paremmin, jos sitä katselisi nyt.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen vessaan ja sen jälkeen laitan piilolinssit päähän ja alan laittaa maskia.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Toistaiseksi

Mistä sanasta pidät vähiten? - Joku kieltosana, ”älä”

Mikä sytyttää sinut? - Uteliaisuus, kuunteleminen, lämpö, positiivisuus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Ylimielisyys, halveksunta

Suosikkikirosanasi? - Mä käytän niitä kaikkia, välillä vahvasti ja välillä liudentaen

Mitä ääntä rakastat? - Rakas hengittää vierelläni

Mitä ääntä inhoat? - En kaipaa naapurin poran ääntä hirveesti

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ei liity kysymykseen ja ammattiin mitenkään, mutta tuli mieleen että ulkomailla haluaisin asua joskus pitempään.

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliisi, en tiedä kestäisinkö sitä, että pitäisi olla jatkuvasti ihmisen pahuuden kanssa tekemisissä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa puupää!

Haastattelussa Annamaria Karhulahti

 Annamaria Karhulahden tapasin helmikuun alussa 2014 Cafe Talossa Helsingin Hakaniemessä.

Vuonna 1984 syntynyt Annamaria on horoskoopiltaan kalat. ”Mä olen Keski-Pohjanmaalta Halsualta kotoisin, pieni paikka siinä Kaustisen vieressä. Virallisesti tällä hetkellä asun Lahdessa. Musiikkilukion oon käynyt Kaustisella, kolme vuotta meni siellä. Ilmajoella kansanopistossa oon ollut vuoden tanssi-ja teatteritaiteen linjalla, Karjaalla ruotsinkielisessä kansanopistossa vuoden ja sitten tulinkin Lahteen Mutelle. Lahdessa olen asunut vuodesta 2005”, kertoilee ”Ammi”.

Mitä harrastat? ”Mitä niitä harrastuksia nyt sitten on? Täytyy oikein miettiä, et mitä tekee sillai, että oikein irtautuu arjesta... Mä luen aika paljon ja olen nyt tunnustautunut telefiiliksi, eli seuraan tv-sarjoja, lähinnä Neflixistä. Kaikki scifi-ja fantasiajutut on mun suosikkejani, tällä hetkellä etenkin Doctor Who, ja Stargate on kestosuosikki. Mutta aika kaikkiruokanen oon. Leffassa ei tuu enää niin paljon käytyä, mutta joskus sitäkin. Uimassakin käyn sillon tällön.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Pianolla mä olen aloittanut 8-vuotiaana ja pianoa soitin lukion kakkosluokalle asti, eli kymmenen vuotta kävin tunneilla. Tällä hetkellä taidot on niin, että itseäni ja oppilaitani voin säestää, mutta en mä nyt menis esiintymään pianon kanssa minnekään. Kitaraa osaan soittaa myös niin, että saan perussoinnut. Kyllä mä kaikista soittimista jonkinlaisen äänen saan aikaiseksi. Paitsi trumpetista!”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Kyllä se on tämä musiikillisuus ja laulu. Kun nyt itteensä saa kehua, niin laulu on mulla todella vahva, ja muhun tukeudutaan aika paljon vaikkapa tuolla musikaaliharjoituksissakin. Mä olen myös luotettava, vakaa pohojalaanen luonne! Mä tajuan yleensä kerrasta mitä pitää tehdä ja sit mä teen sen samalla lailla loppuun asti. Nyt oon antanut itselleni armoa sen suhteen, että mun ei tarvitse tietää mitä kaikki muut tekee, eli keskityn vaan niihin omiin juttuihini. Ihmiset on kysyneet multa usein, et mites tää nyt menikään, ja mä oon yleensä aina tiennyt, et miten se menee. Sit mä oon motorisesti aika lahjakas, vaikken mä mikään tanssija tai urheilija olekaan siinä mielessä. Erikoistaitoja? Hmmm, mä oon vähän sellainen, että mä aina haalin kaikkia uusia taitoja ja opettelen kaikkea uutta ihan mielenkiinnosta. Mä osaan esimerkiksi heiluttaa poi-palloja, näitä narun päässä olevia palloja. Oon mä vähän yrittänyt opetella hankalampiakin temppuja niillä, mutta en ole vielä oikein sisäistänyt. Niitä on parissa esityksessäkin tullut käytettyä, esimerkiksi Aladdinissa.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kaikki akrobatiajutut! Niitä mä tykkään tehdä. Aikoinaan kakarana kesäisin harjoittelin tuntikausia nurmikolla jotain puolivoltteja. Sellaisia haluaisin osata enemmän. Hei, ja mä haluaisin osata stepata! Pari perussteppiaskellusta osaan, mutta sitä olisi hauska osata sillai tuosta noin vaan...”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Taiteellisella alalla olevia on kyllä, mutta näyttelijöistä en tiedä että olisi muita paitsi mun ”sokeriserkkuni” eli kolmannen polven serkkuni Panu Hietalahti (nyk. Valo), hän opiskelee Nätyllä ja taitaa valmistua nyt keväällä. Oltiin lukiossa samalla luokalla ja tehtiin siellä musikaaleja ja muuta. Kanteleensoittajia on meidän suvussa paljon, isän puolelta varsinkin. Lähes kaikki tää mun muusikkous on tullut sieltä iskän puolelta. Niin ja mun siskoni on kuvataiteilija.”

Milloin kiinnostuit teatterista/esiintymisestä? ”Varmaan ihan syntymässä oon saanut jo teatterikärpäsen puraisun. Sen mä muistan, että olin kakarana melkoinen linssilude, nykyään en tosin enää oo. Siskon kanssa tehtiin kaikenlaisia nukketeatterinäytelmiä, ala-asteella esiinnyin kaikissa joulujuhlissa totta kai, tehtiin välitunneilla omia näytelmiä. Halsuallahan meillä oli sellainen luovan ilmaisun kerho, joka oli yläasteikäisille. Koko ala-asteen ootin, että pääsee yläasteelle, jotta pääsee ”Luovikseen” mukaan. Musiikkilukio mulla oli tähtäimessä koko ajan, mutta missä vaiheessa se sitten puraisi niin, että halusin tästä ammatin? Lukiossa varmaan tajusin sen, että tätä voi oikeasti opiskella ja tehdä. Yläasteen lopussa taistelin muuten pitkään sen asian kanssa, että meniskö kampaajakouluun vaiko ei, onneksi kuitenkin valitsin sitten sen musiikkilukion. Siellä sit tehtiin vuosittain aina musikaaleja ja se oli aina se vuoden kohokohta. Lukion kakkosella kuulin tuosta Lahden Mutesta ja tähtäsin sit sinne. TeaKiin mä en oo koskaan edes halunnut. Vuonna 2005 aloitin sitten Mutella, ja valmistuin 2009, ja 2010 hain Lahden ammattikorkean laulupedagogipuolelle, jossa opiskelin vuoden. Olin kaksi vuotta välivuodella ja viime syksyn alusta vain läsnäolevana, ja nyt vuoden alusta irtisanouduin. Se niistä klassisen laulun opettajaopinnoista! Mulla itselläni ei ole mitään klassista laulua vastaan ja tykkään sitä itsekin laulaa myös, mutta en tykkää opettaa sitä.”

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et nyt olisi tällä alalla eli olisiko joku vaihtoehto B? Kampaajako? ”Se kampaajapuoli oli kyllä toinen mahdollisuus siinä ja edelleen tykkään laittaa hiuksia, muiden hiuksia varsinkin. Kampaaja-maskeeraaja ja teatteripuolella varsinkin ei olisi ollenkaan huono vaihtoehto!”

Miksi olet nyt tällä alalla? ”Miksi? No siksi, heh! Mä tykkään tästä ihan älyttömän paljon. Mulla on oikeastaan aika itsekkäät syyt. En mä oo millään sellaisella missiolla tässä, että parannetaan maailmaa tai koulutetaan ihmisiä. Yleisön reaktioista ja aplodeista saa välillä sellaiset kicksit, että! Ja sit se itsensä ylittäminen siinä mitä tekee, ja se että saa olla joku muu tai moniakin muita, eikä vaan tämä tylsä itsensä. Saa mennä jonkun toisen nahkoihin, ihmisen tai eläimenkin. Mä kun oon vähän tämmöinen introvertti arka luonne, niin sit saa sen mahdollisuuden räjäyttää potin niin sanotusti! Ottaa lavan ja yleisön haltuun, heh. Ja se fiilis jälkeenpäin, kun oot antanut paljon itsestäs ja kanavoinut jotain, ja vaikka oot kuinka väsynyt, niin ei tunnu missään kun on niin hyvä fiilis. Ja mä rakastan tehdä musikaaleja ja haluaisin, että ihmiset tajuaisi, että musikaalit ei ole pelkkää viihdettä, vaan niissä on oikeasti sanomaa. Vaikka ne usein kääritäänkin ns. hattaraan, niin siellä on oikeasti pohjalla oikea tarina, oikeat motiivit ja oikea opetus. Mun mielestä siinä ei oo mitään väärää, jos haluaa vaan että yleisö nauttii ja viihtyy”, Annamaria julistaa. ”Eli ehkä vähän myös yleisön koulutusta…”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? ”Hakalan Katja siellä Luoviksessa opetti meille aika hyvin sitä näyttelijän arkeakin, eli mulla oli aika realistiset kuvat jo silloin, ja lukiossakin ohjaajat puhui aina tosi realistisesti siitä, että mitä se arki on. En mä oikein tiedä, kun en mä niin hirveästi ajattele! Kyllähän sitä on totta kai tullut lisää taitoja ja tekniikoita työkalupakkiin, mut mun omat ajatukset on ollu aina hirveen realistiset tästä alasta, eikä ne oo varsinaisesti muuttuneet. Oon kysellyt ja omaksunut sitä tietoa enkä oo lähtenyt mukaan siihen ajatukseen, että ”sitten kun minä olen kuuluisa ja rikas”. Mä en oo mikään analyyttinen ihminen silleen, mä oon tarkka ja teoreettinen kyllä, mutta mä en loputtomasti analysoi mitään teosta tai omaa työskentelytapaani, mä vaan teen! Mä lähinnä yritän elää hetkessä myös sen näyttelijäntyön kanssa, ja mulla on aina ollut kunnioitus auktoriteetteja kohtaan, esimerkiksi mulle ohjaajan sana on laki.”

Annamaria poseeraa / (c) Teatterikärpänen

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”Onhan niitä. Viime kesänä mä kävin Turussa katsomassa Risto Räppääjän ja siinä Sinikka Sokka oli taas niiiiiin hyvä. Mä Sinikalle sanoinkin esityksen jälkeen, että mä oon niin sun fani. Sen esityksen jälkeen rupesin oikein muistelemaankin, että mähän oon aina ihaillut Sinikka Sokkaa, hänen äänenkäyttöään ja kaikkea. Häntä kyllä katson ylöspäin, ja onneksi hänen kanssaan oon päässyt tekemään töitäkin, opiskeluaikoinani tehtiin ”Cats”-musikaalia Lahdessa. Laulajaesikuvia on sitten tuolla Amerikan puolella, Broadway-tähtiä Idina Menzel ja Kristin Chenoweth, ja Lindsay Mendeziä olen nyt kuunnellut tosi paljon. Helen Sjöholm täytyy sanoa myös, hän on ruotsalainen musikaaliartisti. Ulkomaalaisista näyttelijöistä tykkään erityisesti Gary Oldmanista ja Sandra Bullockista, ja Benedict Cumberbatchia ihailen myös. Kotimaisista... Vesku Loiria mä arvostan sillai kokonaisvaltaisena taiteilijana. Hienoa on myös se, että oon päässyt tekemään töitä lapsuuden idoleitteni kanssa, esimerkiksi Esko Roineen kanssa Zivagossa ja Eero Saarisen kanssa Tarzanissa.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Lahden Kaupunginteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Samppalinnan kesäteatterissa, Pesäkallion kesäteatterissa, Heinäsuon kesäteatterissa ja Lahden Uudessa Kesäteatterissa. Sitten Polar Illusionsin kanssa tehtiin se Aladdin, Lahden kulttuuritoimella oon ollut kesäproggiksissa ja Vaasan asuntomessuilla tehtiin parveketeatteria, heh.”

Omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Ne on varmaan vasta edessäpäin, koska mähän en oo hirveästi sillai ”rooleja” tehnyt. Viime kesän Myllysaaren kauniin Justiinan Sofie Grönstrand oli roolisuorituksellisesti mieleenpainuva kyllä itsellenikin, ja mut kyllä muistetaan Lahden medioissa siitä. Lahden Kaupunginteatterin Hairia oli myös kiva tehdä.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Chess-musikaalin Florence on ollut mulle aina yksi haave. Sitten Kiss Me Katen Kate, äänellisesti siinä pääsis leikkimään paljon, klassinen Cole Porter -musikaali. Tietysti Monty Pythonin Spamalotin Lady of the Lake, siitä mä osaan ne biisitkin jo ulkoa... Ja sit on tietysti miljoona muutakin musikaalia, jossa vaan haluaisi olla mukana, mut noi olis ehkä sellaiset roolit, jotka tulee ensimmäisenä mieleen. Ja Sondheimin Into the Woodsin noita ja The Lion Kingin Rafiki!”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Tällä hetkellä se olisi tuo Benedict Cumberbatch tai sitten David Tennant.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Ehdottomasti Tommy Körbergin kanssa vetäisin jonkun biisin Chessistä, hän on tehnyt sen alkuperäisen Anatolyn roolin West Endissä ja myöhemmin Ruotsissa. Se olisi kyllä aika jees!”

Mikä on parasta teatterissa? ”Työkaverit. Oon saanut todella hyviä ystäviä ja tavannut mahtavia tyyppejä, joiden kanssa voi pitää hauskaa niin lavalla, lavan takana kuin vapaa-ajallakin. Ja aina tapaa uusia ihmisiä uusissa proggiksissa.”

Määrittele sanapari ”teatterin taika”, mitä se sinulle merkitsee? ”Mun mielestä se on siinä, että mitä yleisö näkee ja mitä ei näe... Zivagossakin esimerkiksi on kohtaus, jossa mä nään paikaltani samanaikaisesti ensinnäkin yleisön ja lisäksi lavan taakse. Kulisseissa on aina niin erilaista kuin lavalla, eikä yleisö voi aavistaakaan, minkälainen härdelli siellä voi olla päällä samaan aikaan, kun lavalla vedetään herkkää rakkauskohtausta”, Annamaria nauraa.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Musiikki inspiroi mua. Mun mielestä olisi jotenkin paljon helpompi elää, jos elämässä olisi soundtrack. Jos mä johonkin kävelen, niin mulla on aina napit korvilla ja musiikki soi. Mä hahmotan maailmaa musiikin kautta. Mä en oo sillä tavalla luova ihminen, että mä loisin jotain itse. Musiikki inspiroi mua tulkinnassa siten, että pitää ajatella kokonaisvaltaisesti sitä kappaletta. Jos tuijottaa vain pelkkiä sanoja, voi tulkinnasta pudota puolet pois. Pitää huomioida myös melodia ja harmonia, ja koko tunnelma. Kaikki vie tarinaa eteen päin.”

Podetko ramppikuumetta? ”Vähemmän nykyään. Isoissa proggiksissa, jotka on harjoiteltu hyvin, ei tarvitse jännittää. Joskus on tullut sellainen tilanne, että seisoo lavalla eikä muistakaan repliikkiään, niin se kyllä jännittää ja se on hirvein tunne ikinä! Ja jos pitää mennä omana itsenään johonkin outoon tilanteeseen esiintymään, niin silloin jännittää myös.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Totta kai joka proggikseen muotoutuu omanlaisensa rutiinit, että missä järjestyksessä mitäkin tehdään...meikki, kampaus, vaatteet. Tietysti aina äänenavaus kuuluu mun rutiineihin, ja proggiksesta riippuen myös lämmittelyt. Esitys menee aina sitten omalla painollaan, missä kohtaa on pieni paussin mahdollisuus ja muuta. Saattaapa tulla mukaan jotain hassujakin juttuja, esim. Catsin ja Hairin vedin niin, että aina piti olla sellainen pehmeä Carmolis-karkki huulessa sulamassa...”

Kerro joku kommellus! ”Tehtiin Mutella Chydeniuksen säveltämää Sevillan parturia, ja siitä oli aika vähän treenejä ja siitä tehtiin tyylillisesti vähän sellainen sekametelisoppa. Oltiin kuitenkin varmoja että kyllä me tää osataan. Mä olin siinä sitten kreivinä ja olin ihan varma siitä, että mikä kohtaus oli menossa... ja sit se ei ollutkaan se kohtaus! Muut oli lavalla ja mun olisi pitänyt olla siellä myös. Olin vaan edellisen biisin jälkeen kävellyt pois lavalta ja muut jäi sinne. Palasin vielä takaisin tuijottamaan, että mitä te siinä teette, ei nyt oo tää kohtaus. Ohjaaja, joka oli pianossa myös niin hyppäs siitä sitten mulle huutamaan, että etkö sä nyt osaa! Onneks tää mun kömmähdys meni siihen tyylilajin piikkiin. Moni luuli, että tää oli suunniteltu juttu nimenomaan ja tuli oikein jälkikäteen kysymään!”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Blondia tehtiin Samppalinnassa. Siellä kun on se pyörivä katsomo, niin viimeisessä näytöksessä yks näyttelijä tavallaan johdattaa sitä katsomoa kohti viimeistä kohtausta, jossa on ne valmistujaiset. Kaikki oltiin kauheen tunteellisella päällä ja ruvettiin itkemään siinä viimeisen biisin aikana, mut se oli sellaista hyvää rääkymistä, meillä oli niin mahtava työryhmä siinä ja oltiin vietetty koko kesä yhdessä”, Annamaria muistelee.

Tulevia roolejasi? ”Tarzan-musikaalissa olen yksi äitiapina ja kesällä olen LAUKESin ”Pieni lemmenleikki”-jutussa mukana.”

Onko sinulla mottoa? ”Miks ihimeessä tehä hitaasti, jos voi tehä nopiaa. Ja toinen ’Aina on keritty, vaikkei oo kiirettä piretty.”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Ehdottomasti Doctor Whossa se Tohtorin apuri.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä en varmaan tekisi yhtään mitään normaalista poikkeavaa. Makaisin vaan sohvalla ja katsoisin Netflixiä, heh!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Heh, tietokoneen ja nettiyhteyden, arvaa miksi? Suklaata ottaisin ja Cokista, niillä sitä pärjäisi hyvin.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Haluaisin rakentaa sinne kirjaston, ja siellä voisin sitten käydä aina lukemassa ja mennä välillä takaisin sohvalle katsomaan Netflixiä. Iso tyynykasa pitäisi siellä olla myös.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Jos olisin se Tohtorin apuri, niin voisin mennä ihan minne vaan. Haluaisin nähdä dinosauruksia etenkin.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä juoksen maskituoliin ja sitten alkaa Tohtori Zivagon esitys.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Aina

Mistä sanasta pidät vähiten? – Ihqu, jaxuhali, rakkauspakkaus…

Mikä sytyttää sinut? - Kunnioitus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kiittämättömyys

Suosikkikirosanasi? - Mä tykkään yhdistellä, eli vittusaatanaperkele.

Mitä ääntä rakastat? – Ihmisten lauluääntä

Mitä ääntä inhoat? - Lasten ääniä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Indiana Jones-tyylinen arkeologi-seikkailija

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Luokanopettaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? -”Käyhän kuule joskus toiste uudestaan!”

Haastattelussa Jonas Saari

 Jonas Saaren tapasin helmikuun alussa 2014 Ravintola Sävelessä Helsingin Hakaniemessä.

Vuonna 1985 syntynyt Jonas on horoskoopiltaan vesimies. ”Mä olen syntynyt Berliinissä ja olen asunut siellä neljä vuotta. Sanoisin kuitenkin niin, että olen Keski-Suomesta Keuruulta kotoisin ja mun juureni on siellä. Keuruulla mä asuin suurimman osan nuoruuttani, kävin ala-ja yläasteet ja osan lukiosta. Kanadassa kävin sitten lukion loppuun. Jyväskylässä asuin viitisen vuotta, opiskelin filosofiaa ja tein siellä myös paljon teatteria. Helsingissä olen asunut nyt 3,5 vuotta, koulun merkeissä”, Jonas kertoilee.

Mitä harrastat? ”Osa harrastuksistani kuuluu omaan ammattitaitooni jo, eli laulaminen, soittaminen ja tanssi, mutta varsinaiset harrastukset taitaa olla aika tylsiä, eli elokuvien katselu ja tietokoneella oleilu, jos sitä nyt harrastukseksi voi kutsua. Lukeminen myös siiinä määrin, että haluaisin lukea paljon enemmän kuin oikeasti ehdin lukemaan. Pienenä mä luin ihan hirveesti kaikkea, mutta nyt tuntuu, että ei ole aikaa eikä tietynlaista pitkäjänteisyyttä siihen. Elokuvia mä pyrin parhaani mukaan katsomaan ihan leffateatterissa, se on kuitenkin aina kokemuksena täysin erilainen verrattuna vaikkapa siihen, että ensin lataat sen leffan koneelle ja katsot pätkissä sitten kun ehdit. Kun painat sitä pausea ja leffa pysähtyy, niin se koko maailmahan pysähtyy ja kun myöhemmin jatkaa, ei välttämättä enää pääse siihen tunnelmaan. Nythän on nää Netflixit ja muut, mutta niihin en ole vielä ehtinyt ajan kanssa paneutua.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Kitaraa mä osaan soittaa. 7-vuotiaana aloitin siitä ihan klassiset opinnotkin, mutta se ei silloin oikein inspiroinut mua. 15-vuotiaana aloitin sit uudestaan kuunneltuani Leonard Cohenia ja muita pohdiskelevia lauluntekijöitä ja sain siitä sitten inspiksen kun pystyin laulamaan mukana, että mäkin haluan soittaa ja sillä tiellä nyt ollaan. Oon tehnyt omaa musiikkiakin sitten lopulta, sellaista mies ja kitara – tyylistä. Kolme albumia ehdin tehdä ennen koulua, se on kauhean innostavaa ja inspiroivaa puuhaa. Harmittaa, että nyt ei ole ollut sille aikaa, kun koulu ja työ on vienyt ajastani niin paljon. Harrastuksiin voisi myös lisätä tämän kitaransoiton. Kolme vuotta kun olin ollut koulussa ja olin kandivaiheessa – ja se on aika tiukka rupeama ja paketti – niin huomasin, että olin sen aikana ottanut kitaran käteeni vain muutaman kerran ihan vain soitellakseni. Siis ettei ollut mikään koulun produktio kyseessä, johon tarvittiin joku kappale tai vastaava.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Musikaalisuus ja kehonkieli eli vahva fysiikka, kun mulla on tanssitaustaa. Näyttelijäntyöllisesti mä olen ikääni nähden tehnyt jo aika paljon ja olen ihan nuoresta pitäen päässyt tekemään monipuolisesti kaikenlaista. Mun näyttämöllinen tajuni on aika kehittynyt ja sitä tietysti toivoo voivansa koko ajan kehittää lisää. Näyttämöllinen tarkkuus on mun vahvuuteni myös. Tuolla koulussa näitä jokaisen ominaislaatuja on tunnistettu, että missä on hyvä ja vahva. Mä olen aika pohdiskeleva näyttelijä ja opettajat ovat olleet sitä mieltä, että oonko mä kenties liiankin tiedostava näyttelijä, mutta itse koen, että se on vaan vahvuus. Perusvastakohta-ajatteluhan on se, että ohjaajilla on ne suuret ajatukset ja ne yrittää jotenkin saada tän apinalauman hallintaansa. Mun vahvuuteni on myös siinä, että mä pystyn ohjaajan kanssa keskustelemaan niistä teemoista ja aiheista, ja niin kaikkien näyttelijöiden pitäisikin, mutta mulla on myös oikeasti kiinnostusta sellaiseen syvälliseen pohdiskeluun”, Jonas toteaa.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Juuri tänään kun olin aamulla koulussa akrobatiatunnilla, niin tajusin, että haluaisin olla siinä vieläkin parempi. Aika hyvä mä olen siinä jo, et jos ohjaaja haluaa jotain puolivolttia vaikkapa niin varmasti onnistuu, mutta haluaisin sellaista suvereniteettiä lisää.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Äidin puolelta on ollut niin, että sekä äitini että enoni ovat aikoinaan olleet hyvinkin kiinnostuneita teatterista, kun ovat miettineet mitä haluavat elämässään tehdä. Äidistä tuli sitten psykologi ja enoni on ollut armeijan palveluksessa töissä. Psykologia on kauhean mielenkiintoinen ala siinä mielessä, että moni näyttelijähän vastaa kysymykseen ”miksi näyttelet” siten, että ihmispsykologia kiinnostaa ja sitä pääsee lavalla tutkimaan, ja mullakin se on kyllä yksi syy. Psykologia kiinnosti mua nuorena jo hyvin paljon ja sitäkin olisin voinut lähteä opiskelemaan, mutta valitsin sitten filosofian. Niin, lisäkseni ei siis ole muita teatterialalla, eli olen ainoa. Hyvin ylpeitä ovat valinnastani olleet ja en ole kokenut mitään sellaista, että sitä olisi katsottu jotenkin pahalla tai että olisin nyt suvun musta lammas, ehei. Mua on kovasti aina kannustettu ja viety jo ihan pienenä teatteriin.”

Mistä sinun teatteri-innostuksesi siis alkoi? ”7-vuotiaana menin Keuruun lasten ja nuorten näytelmäpiiriin ja siellä oli vetäjänä Eine Joutsjoki. Tunnistin sen ilon, innon ja leikin heti omakseni ja tuntui siltä, että hei tämähän on kivaa. Kun löytää sen oman juttunsa elämässään ja silloin loksahtaa, niin heti tajusin miten mukavaa hommaa se on. Kolmannesta luokasta olin ilmaisutaitopainotteisella luokalla ja siellä meillä oli Raija Komonen opettajana, ja hänen kanssaan tehtiin paljon teatteria sen kolmen vuoden aikana. Lapsuuden aikana näiden hienojen ihmisten avittamana mulla tuli jo sellainen olo, että tästä mä tykkään. Kanadassa sitten suoritin lukion loppuun ja siellä oli sellainen Libby Mason -niminen opettaja meillä. Tein siellä kansainvälisen ylioppilastutkinnon ja siinä opiskellaan vain kuutta ainetta. Jos vertaa Suomen lukioon, niin kolmesta aineesta voi opiskella meidän pitkän oppimäärän, ja teatteri oli yksi niistä. Voisi siis todeta, että mulla on ollut hienoja, vahvoja naisia tukenani elämäni eri vaiheissa, ja he ovat sitten innostaneet mua astelemaan tänne Thalian alttarille”, Jonas toteaa ylpeänä.

Hiukan epätarkka kuva haastateltavasta... / (c) Teatterikärpänen

”Vuonna 2004 mä kirjoitin ylioppilaaksi siellä Kanadassa ja tulin sitten Suomeen armeijaan Keuruulle. Sit olin kouluavustajana puoli vuotta, ja se palautti uskoni ihmisyyteen armeijan jälkeen. Se Kanadan koulu oli sellainen kansainvälinen koulu, eli väkeä oli yli sadasta kansallisuudesta ja siellä puhuttiin rauhasta ja rakkaudesta, ja siitä sitten suora leikkaus Suomen armeijaan, huh. Vuonna 2005 mä hain sitten ekaa kertaa TeaKiin ja pääsin iltapäivään asti, ja sit putosin jatkosta. Olin siihen aikaan vielä melko röyhkeä nuorukainen ja ajattelin, että mähän vaan menen heittämällä sinne kouluun... Oli hirmu vahva tunne siitä, että mitä mä haluan tehdä. Samoihin aikoihin mä hain sitten filosofiaa opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon, ja pääsin sitten sinne. Siellä sit vietinkin viisi vuotta elämästäni ja valmistuin yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Mulla on myös pätevyys filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajaksi.”

”Sellaisen pienen oman teatterikoulun mä kävin jo silloin Jyväskylässä ollessani. Välillä täytyy oikein ihmetellä, että missä vaiheessa mä olen niitä opintoja oikein ehtinyt tekemään, kun viiden vuoden aikana tein varmaan kymmenen eri teatteriproduktiota ja olin improteatterissa, tein tanssia ja kaikkea mahdollista teatteriin liittyvää. Pääasiassa olin Jyväskylän Ylioppilasteatterissa. Jyväskylässä on oikein hyvä ja aktiivinen ylioppilasteatteri, ja sain paljon ystäviä myös niistä piireistä. Jyväskylän Huoneteatterissa tein myös pari juttua, se on tietääkseni Suomen vanhin harrastajateatteri. Palo tehdä teatteria oli mulla kyllä koko ajan kova. Kun en heti ekalla yrittämällä TeaKiin päässyt, niin nostin sitten heti kaikki defenssit pystyyn ja päätin, että se ei oo mua varten ja kyllä mä löydän jotain muuta, enkä sit myöskään hakenut sinne moneen vuoteen. Nätylle mä hain pari kertaa, vuosina 2006 ja 2009 ja niistä pääsykokeista mulle jäi jotenkin mukavampi olo silloin, mutta eipä sekään riittänyt siellä sisäänpääsyyn, vaikka pitemmälle pääsin kuitenkin”, Jonas muistelee.

”Tokaa kertaa hain sitten TeaKiin vuonna 2010. Olin just silloin valmistumassa opettajaksi ja olin tehnyt hirveesti teatteria ja oppinut paljon asioita tekemällä teatteria. Jotenkin oli itsellä sellainen fiilis, että katsotaanpa tämä kortti nyt vielä. Hyvin vahvasti oli sellainen olo, että nyt haen viimeistä kertaa ja jos ei nappaa, niin jääköön tämä teatteri nyt sitten hyväksi harrastukseksi vain. Ehkä se ajatus sitten toi omalla kohdallani rentoutta ja varmuutta, ja pystyin menemään rentona raadin eteen. Se mitä mä olin pitkään pyöritellyt ja pyörittelen tässä edelleenkin on se, että sit kun se rakas harrastus, johon tavallaan mentiin aina päivän päätteeksi, muuttuukin ammatiksi... Tiedostan kyllä sen, että se ei olekaan enää se, jonka pariin mennään jonkun muun homman jälkeen, vaan se on se, mistä mennään päivän päätteeksi pois. Aivoissa pitää tapahtua tietty naksahdus kaikilla, jotka tästä ammattia itselleen aikovat.”

Jonas koulussa / (c) Panu Poutanen

Ehditkö yhtään tekemään opettajan töitä tai vastaavaa? ”Silloin kun olin valmistumassa, niin pari tuntia ehdin niitä töitä tehdä siellä samassa paikassa, missä tein harjoittelunkin, eli en todellakaan juuri mitään. Tavallaan on kauhean kivaa, että on kuitenkin joku toinenkin ammatti, johon voi tarvittaessa tukeutua. Näyttelijäthän saattaa koulun loputtua tipahtaa sellaiseen ”ohoh, mitäs nyt sitten?”- tilaan jos ei olekaan hommia, ja varsinkin ne jotka haluaa jäädä tänne pääkaupunkiseudulle. Ymmärrän, että jos on Helsingissä syntynyt ja koko ikänsä täällä asunut, niin ei varmaan ehkä ole niin halukas lähtemään muualle. Koulun nykyiset proffat H-P Björkman ja Elina Knihtilä ovat vähän leikillään sanoneetkin, että ”te voitte istua tuolla Rytmissä litkimässä latteanne ja odottaa, että se elokuvaohjaaja soittaa pääroolista, tai te voitte ottaa kiinnityksen jostain maakunnasta ja tehdä oikeasti tätä työtä, koska siellähän vasta ne kouluaikoina annetut taidot ja työkalut otetaan käyttöön, ja pääsee tekemään paljon erilaista”. Toi on ihan hyvä pointti, mä en ainakaan aio jäädä sitä lattea litkimään, vaikka tällä hetkellä en tiedäkään mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kyllä mä työtä haluan ensisijaisesti tehdä, enkä elää mitään boheemia taiteilijaelämää.”

Jos et olisi valmistumassa tälle alalle, millä alalla mahdollisesti olisit? Opettajanako? ”Kyllä se opettaminen tuntui kauhean hyvältä ja saattaa olla jossain vaiheessa omaa uraa, että niiden jonkinlainen inspiroitu yhdistelmäkin voisi olla mahdollista. Et jos vaikka näyttelijänä ei ura urkenisi, niin teatteripiireissäkin voisin opettaa ja se olisi itselleni yksi ihan mahdollinenkin visio tulevaisuudesta. Mua myös kiinnostaa mahdollisesti jatko-opinnot teatterista, se olisi enemmänkin sellaista taiteellisen ja akateemisen elämän yhdistämistä. Saattaisin olla myös akateemikko, sillä akateeminen pyörittely ja pohdiskelu on myös aina kiinnostanut mua”, visioi Jonas.

Miksi haluat näyttelijäksi? ”Kauheasti olen tätä pohtinut ja saan pohtia varmaan jatkossakin. Musta tuntuu siltä, että eri aikoina elämääni se on muuttunut se ihan perimmäinen halu, ja nyt tuntuu siltä, että ne kaikki syyt on yhtä isoa könttiä. Se alkuperäinen syy, joka lähti sieltä Einen näytelmäpiiristä oli se, että se oli leikkiä, iloa ja luomisen riemua ja nää jutut alunperin kiinnitti mun huomioni teatteriin. Sitä ei voi myöskään kieltää, että mullakin on yhtenä osana hyväksynnän tarve eli se, että onhan se imartelevaa kun sua katsotaan lavalla, ja se tuntuu hyvältä. Laajemmin tuo liittyy ehkä siihen, että teatteri on aina hetkessä tapahtuvaa, elävää ja läsnäolevaa vuorovaikutusta opetelluissa olosuhteissa. Nykyään on päällimäisenä ehkä se, että mulla on halu kertoa tarinoita, tutkia ihmisen psykologiaa ja vaikuttaa ihmisiin. Ei mulla välttämättä ole ollut mitään brechtiläisiä kuvitelmia siitä, että jotenkin muuttaisin yhdellä esityksellä ihmisten elämänkatsomuksen, mutta ne parhaimmat esitykset, joita itse olen nähnyt, on jollain lailla jääneet kaivelemaan. Siinä esityksessä on ollut joku kulma tai väittämä, joka on puhutellut ja siitä on herännyt omia ajatuksia vielä päivienkin päästä. Se voima teatterilla on ja sekin kiinnostaa mua kovasti. Parhaimmillaan myös se teatterin luoma yhteisöllisyys ja työryhmä on sitä, että siellä ei olla yksin lavalla tai esitetä omaa erinomaisuuttaan, vaan yhdessä kanssanäyttelijöiden kanssa eletään ja ollaan toisillemme läsnä. ”Voi nauraa ja vilkuttaa kanssanäyttelijälleen roolin takaa”, kirjoitti Nikkilän Pyry kandintyössään ja se on musta kauhean kauniisti sanottu.”

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä, vai ovatko ne muuttuneet? ”On tullut tosi paljon työkaluja tai lähtökohtia siihen, että miten sitä omaa näyttelijäntyötään voi lähestyä tai että miten ajatella omasta tekemisestään. Että kun olen sellainen mietiskelevä ja pohdiskeleva tyyppi, niin teatterin lavalla mä en ole kuitenkaan koskaan pohtinut liikoja. Se on ollut mulle tavallaan ”vapauden alue”, missä ei ole tarvinut liikoja miettiä asioita. Mulla on kauheasti laajentunut se perspektiivi, että mitä ylipäänsä ajatella teatterista. Itse pyörittelin omassa kandintyössäni fokusta, tai ”fokus” oli se sana mikä siellä toistuvasti nousi esiin, et missä omat ajatukset on siellä lavalla ollessa. Et jos ajatukset on vain omassa itsessä ja omassa tekemisessä, niin silloin sä et kommunikoi lavalla kanssanäyttelijöiden kanssa. Tiina Pirhoselta, joka on näyttelijäntyön lehtorina, oon saanut valtavasti sitä, että kuinka ollaan kontaktissa lavalla ja kuinka vaikututaan vastanäyttelijästä, kuinka tehdään toinen hyväksi lavalla. Sellainen välitön läsnäolo ja kiinnostus toista kohtaan, niin kuin meillä tässä nyt. Sen kyllä aistii, jos sitä ei jostain syystä ole.”

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”On kyllä, ja ne liittyy eri aikakausiin ja tavallaan eri kohtiin omassa elämässä. Ihan nuorena ihailin kovasti Jim Carreyta, olin sellainen samanlainen ilveilijä ja naamanvääntelijä silloin. Conan O´Brien oli myös yksi, siinä on sellaista samanlaista hervottomuutta ja höpöyttä. Jenkkinäyttelijöitä katsoo jotenkin niin eri tavalla kuin suomalaisia näyttelijöitä varsinkin nyt, kun tähän ammattiin on valmistumassa. Monet niistä suomalaisista näyttelijöistä, joita nytkin katsoo ylöspäin, on sellaisia, joiden kanssa on edes jutellut ja saattaa ehkä jopa jonain päivänä tehdä töitä. Se on niin erilaista, koska ne ihmiset ei oo vain kuvia valkokankaalla. Nyt kun tää musikaalipuoli on tullut tähän myös mukaan ja oon päässyt sitä tekemään, niin sieltä genrestä on noussut esikuvaksi Ramin Karimloo, joka tekee esimerkiksi Phantomia ja sitten Philip Quast, hän on tavallaan mun Javert-esikuvani. Hollywood-näyttelijöitäkin löytyy sitten tietysti, esimerkiksi Robin Williams. Robin on siitä jännä, että kun hän tekee komediaa niin hän on melkein aina hauska, mutta kun hän tekee draamaa niin hän on aina homman ytimessä! Jim Carrey on tehnyt myös laajalla skaalalla, ja mä arvostan kyllä sellaisia näyttelijöitä, jotka handlaa koko kirjon. Suomalaisista haluan mainita etenkin Taneli Mäkelän, joka on mun kumminäyttelijäni.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereen Teatteri on mulle ensimmäinen virallinen ammattiteatteri. Aikaisemmin sit tosiaan olin Jyväskylän Ylioppilasteatterissa, Huoneteatterissa, Teatterikoneessa, Keuruun Talkooteatterissa ja Keuruun kesäteatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi merkittävä roolityö. ”Tällä hetkellä tuo Javertin rooli Tampereen Teatterin Les Misissä on sellainen, jonka takana seison ihan täysin. Jännä juttu on se, että TeaKin kolmosvaiheessa oli lista biiseistä, joista piti valita yksi, opetella ja esittää se raadille ja siellä sattui juuri olemaan Javertin soolo ”Stars” … ja nyt yhtäkkiä mulle onkin avautunut sellainen mahdollisuus, että olen saanut tehdä Javertia kun Sören on ollut kipeänä. En sano, että se olisi kuin mulle tehty se rooli, mutta koen olevani kotona siinä; en tosin ole niin jyrkkä ja tarkka kuin hän, mutta joku jämptiys siinä on ja se musiikkikin on kirjoitettu niin, että se on koko ajan iskulleen. Sit toinen rooli, minkä nostaisin on Tanssiteatteri Krampissa, ai niin sielläkin olin ennen koulua, tehty Dracula. Se oli tosi iso ja hieno Antti Viitamäen, jyväskyläläisen renesanssimiehen, ohjaama ja säveltämä produktio, tehtiin se yhteen vanhaan tehdashalliin, rakennettiin sinne 250-paikkainen katsomo ja sellaista. Olin tosi tyytyväinen Draculan roolista, se oli iso ja merkittävä juttu. Siellä tajusin sen, minkä oon tajunnut täällä Les Misissä myöskin, kun oon tehnyt ensemblessa kymmentä eri roolia: kaikkien pitää olla lavalla, jotta se juttu on se juttu. Pääroolit totta kai kannattelee sitä yleistä tunnelmaa, siinä on aika paljon vastuuta ja sen mukana se koko homma saattaa nousta tai kaatua. Mutta ensemble yhdessä vastaa koko esityksen energiasta ja päämäärästä.”

Muina Javerteina / kuvasi Anssi Valikainen

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Näitähän ei saisi sanoa ääneen, kun sitten ne ei ikinä toteudu... Perusvastaushan lienee se, että haluan tehdä hyvässä työryhmässä ja hyvässä jutussa hyvän ohjaajan kanssa. Mut jos mä oon ihan rehellinen, niin musikaalipuolelta Phantomin rooli kiinnostaisi mua kovasti, vaikka ikäni puolesta se Raoul sopisi kyllä mulle tällä hetkellä paremmin. Tosin tässä tehdään nyt Javertia, jossa olisin omimmillani reilusti myöhemmässä vaiheessa, heh. Eli vastaanpas sillä lailla, että unelmieni rooli olisi tehdä Javert vielä joskus uudestaan! Sitten kun mulla on 20 vuotta lisää elämänkokemusta takana. Toivottavasti pääset katsomaan senkin version sitten!”, Jonas innostuu.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos voisit valita ihan kenet tahansa? ”Voisin sen Robin Williamsin kanssa tehdä Kauppamatkustajan kuoleman, tai Pitkän päivän matka yöhön. Joku missä olisi paljon näyteltävää ja suuria tunteita, isoja salaisuuksia ja ratkottavia asioita.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja minkä kappaleen laulaisitte? ”Sen täytyy olla joku sellainen, jonka ääni sois hyvin yhteen mun äänen kanssa...Vastaan Leonard Cohen ja me voitais vetäistä se Cat Stevensin vuoropuhelumainen ”Father and Son”-laulu.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Iloisuus, positiivisuus, rakentavuus. Sellaiset ihmiset, jotka ovat helliä ja ymmärtäviä. Nauru. Hyvä musiikki. Auringonpaiste. Kiireettömyys. Hyvät ystävät. Kauneus. Rakkaus”, Jonas luettelee nauraen.

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? ”Se varmaan tapahtuu siinä jossakin yleisön ja näyttelijöiden välissä hetkellisesti ja arvaamatta. Se on yhteistä hengitystä, kuuntelua, iloa, reagointia ja läsnäoloa. Pysähtymistä. Ymmärrystä. Inhimillinen, katoava hetki, kun silmät ja sydämet suurina katsomme ja vaikutumme toisesta ihmisestä. Jaamme yhteisen tilan, hetken ja ihmetyksen. Konkreettisia esimerkkejä olen kokenut lukemattomia, eniten ehkä impron parissa, mutta nykyisessä Misérablesissakin on tullut eteen hienoja, pieniä taian hetkiä.”

Podetko ramppikuumetta? ”En pode. Mulla esiintymisjännitys katosi jonnekin, en tiedä mitä sille tapahtui. Se vaan katosi tuossa alle parikymppisenä. Jossain vaiheessa mä vaan aloin luottaa siihen, että jos lavalla kaikki on kunnossa, mä luotan vastanäyttelijöihini ja mä tiedän mitä siellä tapahtuu, niin siellä on kiva olla, eikä mun tarvitse pelätä pahinta. Totta kai pienet perhoset vatsassa ennen esitystä kuuluu asiaan.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”En oo vielä ainakaan löytänyt mitään sellaista, joka aina pitäisi tehdä. En oo kauhean taikauskoinenkaan, et ehkä senkään takia ei ole mitään sellaista, että pitäisi olla tietyt sukat aina tai tietynlainen äänenavaus. Nyt tosin Les Misissä oon huomannut, että aina ennen Javertin itsemurhaa, joka on ehkä se haastavin kohta siinä roolissa, niin mä huomaan, että mulla aina vähän kädet hikoaa ja just ennen kuin mä menen lavalle, niin mä pyyhin käteni kertaalleen siihen Javertin kaapuun. Se tapa on vaan jotenkin muodostunut, se luo kai jonkinlaista turvaa siihen. Mut ei oo mitään isoja fiksaatioita, et näin pitää aina tehdä tai se esitys menee muuten pieleen.”

Kerro joku kommellus, joka on sattunut sinulle tai jollekin toiselle lavalla? ”Viimeisin joka muistuu Les Misérablesista nyt mieleeni on kohtaus, jossa olemme ABC-kahvilassa opiskelijoina ensimmäistä kertaa suunnittelemassa barrikadien nostamista. Ennen kuin pyörö paljastaa meidät opiskelijat, niin opiskelijoiden johtaja Enjolras, jota esitti sinä päivänä virolainen Lauri Liiv, pieraisee ihan hervottoman kuuloisen ja hajuisen pierun juuri ennen kohtauksen alkamista. Siinä sitten Lauri kohtauksen ja musiikin edetessä alkaa itse repeillä ja hajoilla omalle pierulleen ja meillä muilla on suuria vaikeuksia viedä kohtaus loppuun kunnialla nauramatta.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Mä tein joskus itselleni sellaisia muistimuistoja, et ”muista tämä hetki”. Usein ne on kyllä pitäneet. Tulee ekana mieleen nyt yksi vappu. Mä oon Amsterdamissa pyörän päällä, aurinko paistaa kevään ensi säteitään ja imen itseeni sitä aurinkoa, koska takana on pitkä talvi, hymyilen ja tuuli vähän tuivertaa, ja mä pyöräilen sellaisella seudulla, jota mä en edes tunne, mutta se ei haittaa.”

Tulevia roolejasi? ”Olen menossa kesäksi Imatran Kesäteatteriin, sinne on tulossa Aikuinen nainen, Paula Koivuniemen musiikkiin perustuva musikaalikomedia. Koulun penkille tai paremminkin jumppamatoille on tarkoitus palata sitten syksyllä.”

Ehditkö käydä seuraamassa muiden teatterien tarjontaa yleensä? ”Helsingissä opiskellessani olen pyrkinyt näkemään täällä kaiken mahdollisen. Nyt kun esitykset pyörii Tampereella viiden esityksen viikkotahtia, niin on ehtinyt vähän vähemmän käydä. Ennen kaikkea olen tykännyt Kansallisteatterin meiningistä, mutta myös pienemmät teatterit Ryhmis, KOM ja Q-teatteri ovat tehneet tosi hienoja juttuja. Koulussa TeaKilla olen myös katsonut kanssaopiskelijoiden demoja ja esityksiä suurella innolla ja rakkaudella. Viimeksi olen nähnyt West Side Storyn Lahdessa ja Ikuisesti sinun- vierailuesityksen KokoTeatterissa. Jälkimmäisestä pidin jotenkin tavattoman paljon.”

Kiinnostaisiko sinua käsikirjoittaminen tai ohjaaminen tulevaisuudessa? ”Molemmat kiinnostavat, mutta niiden aika lienee hiukan myöhemmin. Nyt haluaisin mahdollisimman monipuolisesti paneutua ja haastaa itseäni näyttelijänä.”

Osaatko imitoida ketään? ”Pienenä hauskuutin muita imitoimalla julkisuuden henkilöitä, opettajia ja oppilaitakin, eli peilisolut on jo pienestä pitäen toimineet aika vahvasti. Bravuuri-imitaatioita on monia, muun muassa Andy McCoyta ja Adolf Ehnrothia tuli aikanaan imitoitua. Tietenkin ne oli Jukka Puotilalta nuorena napattuja juttuja. Nykyään sitä imitoi lähinnä tuttujaan ja kaikissa tilanteissa se ei välttämättä olekaan enää hauska ja hyvä asia!”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Mä olisin sellainen omakeksimä Ajatuslentomies, joka pystyy ajatuksen voimalla lentämään. Tai sitten se osaa lentää vain ajatuksissaan, heh.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Ekana nyt mietin sitä, että minkänäköinen nainen mä olisin, et jos olisin itseninäköinen mutta nainen, niin ei hirveesti kävisi flaksi kyllä, heh. (Äläs kuule sano, toteaa haastattelija tähän.) Mikä se paikka sitten olisi, missä sitä naiseutta ymmärtäisi yhden päivän aikana parhaiten...ehkä mä menisin yleiseen saunaan naisten puolelle. En suinkaan tirkistelemään toisia naisia, vaan keskustelemaan miehistä. Eikun joo, mä keräisin yhteen kaikki naiset jotka mut tuntee ja kysyisin niiltä, että minkälainen se Jonas on miehenä, jotta ymmärtäisin sitten kenties miehisyyttäni paremmin.”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin tummaa suklaata ja sushia. Sitten ottaisin iPadin, mutta ilman nettiyhteyttä. Olisin ladannut sinne ennakkoon joitain hyviä leffoja, joita sitten katselisin.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Kitaran, viltin, viiniä, patonkia, juustoa ja suklaata. Ystäviä ja rakkaita, jos ne saa tulla sinne.”

Jos voisit aikakoneella matkustaa menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Maailmankaikkeuden tai elämän syntymisen hetkeä olisi aika hulppeata seurata. Jos otetaan kuitenkin vähän enemmän kulttuurihistoriallista kontekstia, niin olisi kiva mennä Antiikin Kreikkaan fiilistelemään filosofien kanssa ja tekemään teatteriesityksiä.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen kotiin ja mölläilen hetken ennen nukkumaanmenoa. Aamulla on sitten tanssitunti koululla.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ylimielisyys

Mikä sytyttää sinut? - Itsevarmuus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Epärehellisyys

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittusaatananperkele!

Mitä ääntä rakastat? - Sellon ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Liian twängättyä, nasaalia ja narisevaa ihmisääntä.

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Teurastaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Seuraavan jutun harjoitukset alkaa!”

Les Misérables Tampereen Teatterissa 30.4. 2014 asti. Kiirehdi!!

Virallinen cv-kuva / (c) Panu Poutanen