Haastattelussa Sari Siikander

 Sari Siikanderin tapasin toukokuun lopussa 2014 Cafe Talossa Helsingissä, ennen UIT:n näytöstä Ilosofian oppitunnista.

Vuonna 1964 syntynyt Sari on horoskooppimerkiltään rapu. ”Syntynyt olen Valkeakoskella, joka on tehdaskaupunki siinä Tampereen kupeessa. Juuso Waldenin hengessä, jalkapallon ja paskanhajun seassa on vartuttu”, Sari naurahtaa viitaten paperitehtaiden ominaistuoksuun.

”Tällä hetkellä mä asun Nurmijärvellä, mä en olen mikään ”citytyttö” ollenkaan. Mulle sopii tuo Nurmijärvi-Klaukkala -seutu, sillä siinä on jotain samaa kuin mun syntymäkaupungissani – pieni ja yhteisöllinen paikka. Musta on ihana olla töissä täällä Helsingissä, tulla tänne ja viettää täällä vapaa-aikaakin, mutta aina mä kaipaan kotikulmille, koska luonto on siellä heti kun ovesta astuu ulos. Kyllähän mä opiskeluaikoinani asuin täällä Kalliossa ja sen jälkeenkin vielä kymmenen vuotta, mutta aina mun kaipuuni on ollut maalle. Eihän tuo Klaukkalakaan nyt ihan ”maallamaalla” ole, mutta verrattuna Helsinkiin...”

Mitä harrastat? ”En varmaankaan mitään sellaista, joka ei jollain tavalla liittyisi työhöni. Jos mä koen jotain harrastavani, niin se on tanssi. Mä jäin siitä Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta totaalisesti koukkuun noihin kilpatanssilajeihin, ja niitä mä pyrin harrastamaan aina kun mulla vaan suinkin on mahdollisuus osallistua johonkin kurssille tai ottaa yksityistunteja. Se paritanssi on niin hieno laji! Tätä voin sanoa ihan harrastukseksi kyllä, koska harvemminhan teatteriesityksissä on mukana senkaltaista tanssia.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Voi en! Mä oon ollut tosi laiska kouluaikoina opettelemaan nuotteja. Mulla on ollut kyllä melodika ja joskus lukioaikoina osasin sitä jopa vähän soittaakkin, mutta se taito on kaikki kadonnut ja nyt mä katson kaihoten kun lapseni soittaa nokkahuilua ala-asteella nuoteista. Opetuksen taso on kyllä huikeeta. Siitä se vaan vetelee ja minä en osaa mitään. Mulla on ihan oma tapani tulkita nuotteja ja jotenkin klaaraan sen, mutta jos tulee jotain ylennys – tai alennusmerkkejä, niin olen heti pulassa.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Mä luulen, että tuon impron myötä (joka on mun toinen rakkauteni tämän UIT:n lisäksi) mä olen aika laaja-alainen. Vaikka komediaviittaa mun hartioilleni kovasti ripustetaankin, niin mä en itse kuitenkaan koe sitä niin, että mua pystyisi niin helposti lokeroimaan. Ja sitten impron ja siihen liittyvien koulutusten myötä mun taskuuni on jäänyt paljon sitä, että mä olen varmaankin aika hyvä työryhmässä. Mä olen sidosaine, hengenluoja ja saatan ihmisiä ymmärtämään toisiaan. Mä olen myös perustunnollinen, eli teen tunnollisesti oman kakkuni, harjoittelen kiltisti ja niin edelleen.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”No ehdottomasti mä voisin vielä kehittyä sekä tanssijana että laulajana hirveästi, ja ihailen ihmisiä joille on lauluääntä suotu, koska musiikin mahdollisuus vaikuttaa ihmiseen on niin hirvittävän suuri. Sitä välillä kaihoten katsoo jossain rokkikonsertissa, että miten teatterissa voisi saada aikaan samankaltaisen pitkäkestoisen tunnemyllerryksen. Musiikki menee suoraan solutasolle ja muistoihin. Ihminen voi teatteriesityksen aikana liikuttua hetkeksi ja reagoida sen tarinan vietävänä ja saada suuria tunne-elämyksiä, mutta se palaute suhteessa esiintyjään ei ole koskaan niin suoraa kuin se, mihin musiikki pystyy. Ne on sellaisia mun ikuisuuskehittämisalueitani, joissa haluaisin olla paljon taitavampi. Taitaa tässä mulla vuodet loppua kesken... ”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole kyllä. Meidän sukuhan on käsityöläisammattipohjainen ollut kautta historian, ylioppilaitakaan meidän suvussa ei ole kuin ihan muutama. Isänpuolelta mun yhdet sukulaiset pyörii Kaustisella soittamassa viulua, heillä on sellainen perheorkesteri. Se on ainut kytkös, jonka laskisin taiteeksi.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Valkeakoskella keskikouluaikoina meillä oli äidinkielenopettaja, joka rakasti teatteria yli kaiken ja hän rupesi pitämään meille näytelmäkerhoa. Me tehtiin joulujuhlanäytelmä ja katsomossa istui Saara Mäkelä, joka oli Valkeakoskella hyvin aktiivinen henkilö. Saara oli huomannut sitten, että täällähän on paljon nuoria, jotka tykkäävät näytellä, ja pohti miksei Valkeakoskella ole nuorisoteatteria. Siltä istumalta hän sitten päätti, että yrittää perustaa sellaisen ja hänellä oli siihen Työväenopiston kautta mahdollisuuksia. Ja kas, niin Valkeakoskelle perustettiin nuorisoteatteri, johon mä sitten menin mukaan. Valkeakoskihan on teatterin kannalta hirvittävän hyvä kaupunki siinä mielessä, että siellä on edelleenkin yksi harvoista ammattijohtoisista harrastajateattereista. Silloin kun minä oli nuori, siellä oli johtajana Matti Kuikkaniemi ja tehtiin kyllä todella korkeatasoista teatteria. Se on kyllä tavallaan yksi mun keskikouluni teatterimaailmaan. Muistan, kun menin sinne purukumia jäystäen ja Kuikkaniemi sanoi mulle, että ”jos sä kuule tänne aiot tulla, niin purkka pois suusta ja opettele puhumaan.” Seuraavaksi opetettiin sitten se, että harjoituksista ei olla koskaan pois, paitsi jos on omat hautajaiset ja niistäkin on ilmoitettava etukäteen. Tietyt teatterin lainalaisuudet tuli heti kättelyssä, purkka pois ja ”ihme nuorisoässä” pois puheesta. Ja tavallaan kun mä olin siellä nuorisoteatterin puolella, niin aikuisten harrastajateatterin puolelle tuli Cabaret, mä en edes tiennyt mikä se on, mutta siihen haettiin tanssityttöjä. Minä menin sitten auditioneihin ja ikää taisi olla 13-14 silloin. Mä en tajunnut, että ne tanssitytöt oli ilotyttöjä ja mulle sanottiin, että voitko mennä kotiin kasvamaan. Mä en itse tätä muista, mutta äitini jaksaa kertoa tätä, eli olin tullut sieltä tuohtuneena ja sanonut, että ”minähän en sinne mene ennen kuin soittavat!” Äitini oli ajatellut, että siihen loppui sitten meidän Sarin teatteriharrastus, että kuka sitä nyt kotoa soittelee. Et pitääkö olla noin mustavalkoinen ja jääräpää! Mä olin niin loukkaantunut siitä, mitä mulle siellä sanottiin. No, sitten kävi niin, että teatterille tehtiin ”Niskavuoren nuori emäntä”, ja siihen tarvittiin Kustaava ja mulle tulikin se puhelinsoitto sitten! Sille tielle mä sitten jäin ihan totaalisesti. Se oli mulle ihan toinen koti se Valkeakosken harrastajateatteri.”

”Kustaavan ja TeaKin välissä tapahtui sitten sellaista, että ensinnäkin mähän hain kouluun viisi kertaa. Ne ensimmäiset kerrat meni vielä niin, että ”noh, mä olen vielä niin nuori”, olin 17-vuotias kun ekaa kertaa sinne hain. Sit mä hain Jyväskylän Kaupunginteatteriin näyttelijäharjoittelijaksi, siihen aikaan oli vielä ns. oppisopimuspaikkoja. Olin siellä sitten kolme vuotta ja osallistuin näyttelijäharjoittelijoiden pitkään jatkokoulutuskurssiin. Se oli hieno koulutus, me oltiin kaksi viikkoa ensin Suvirannassa ja syksyllä pari viikkoa Helsingissä, ja sitten seuraavan vuoden aikana johtavat opettajat kävivät katsomassa kaikki ensi-illat sillä paikkakunnalla, missä oltiin näyttelijäharjoittelijana, ja antoivat palautetta. Olin sitten tosiaan siellä Jyväskylässä ja mulle tuli sellainen olo, että mä en osaa! Kun ruvettiin viidettä prinsessaa vääntämään, niin mä tajusin, että mä en pysty oikeesti tekemään näistä erilaisia ja mä en osaa yhtään mitään! Päätin sitten, että vielä kerran mä haen kouluun... ja sit mä pääsin. Se oli vuonna 1990 ja valmistuin 1994. Nätyyn mä en hakenut koskaan, jotenkin se varmaan tuntui siltä, että Tampere oli liian lähellä kotia. Oli päästävä Helsinkiin.”

Sari / (c) Teatterikärpänen

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli ”Tunne ja totuus teatterissa”. Mua kiinnosti, ja kiinnostaa toki edelleenkin, tunneilmaisun monimuotoisuus. Mua kiinnosti se, että kuinka paljon mun pitää oikeasti itse tuntea niitä tunteita, jotta yleisö tuntisi tunteita. Vai onko se kaikki oikeesti tekniikkaa, jolla mä voin huijata yleisön tuntemaan, ja kummalla saa suuremman tunnereaktion aikaiseksi. Mulla oli siinä Diderot ja Stanislavski vastapooleina tieteelliseltä tutkimuspuolelta. Mä olin ihan suossa sen kanssa! Mä en pystynyt tekemään, enkä pystyisi vieläkään tekemään, sellaista itselleni vedenpitävää loppupäätelmää tästä aiheesta. Se on musta todella mielenkiintoinen aihe, ja se, että mikä se totuus on? En tiedä vieläkään. Mut kun mä itse istun katsomossa, niin mä paljon mieluummin katson jopa keskeneräisempää ja rösöisempää, jos siellä on havaittavissa joku lämpö ja palo, kuin sellaista, joka on kylmää ja teknisesti taitavaa. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että siinä mun lopputyössäni se peruskysymys on ollut sellainen tietty läsnäolon vaade, et mikä on se läsnäolo joka sytyttää katsojan, eikä niinkään se tunne. Mä olen varmaan ollut menossa jotain tuonkaltaista pohdintaa kohti, mutta olen ollut silloin niin nuori, etten ole sitä tajunnut. Niin, ja taiteellinen lopputyöni oli Juha Lehtolan ”Loppuun asti lystikkäät” Kino Helsingissä. ”

Onko sinulla muita mahdollisia opintoja teatteriin liittyen? ”Jotain laulukursseja on ja Suvirannan kursseja näyttelijäntyöhön liittyen, mutta mun suurin kurssittajani on varmaankin Stella Polaris, koska me tilataan sinne melkeinpä vuosittain ulkomailta itsellemme kouluttajia. Vaikka se tavallaan on meidän improesityksiä parantavaa koulutusta, niin eihän se myöskään ole millään lailla poissuljettu näyttelijäntyöllisestä koulutuksestakaan.”

Kertoisitko vähän lisää, miten päädyit Stella Polarikseen mukaan? Oletko ollut heti alusta mukana? ”Mä en ollut ihan siinä alkurysäyksessä mukana, mutta yli 20 vuotta olen jo mukana ollut. Sekin on sellainen kohtalonsanelema oikku. Me oltiin just valmistuttu, ja mä olin käymässä Anna-Elina Lyytikäisen luona ja hänellä oli jokin paperilappu pöydällä. Impron toi aikoinaan Suomeen Tytti Oittinen, ja hän siinä lapussa kirjoitti, että ”Pidämme avoimen improkurssin freelancereille. Jos olet kiinnostunut, niin tervetuloa mukaan”. Minä sain siitä lapusta hirveet ”kilarit”, et miksen minä oo saanut tämmöistä kirjettä! Otin sen lappusen ja siltä istumalta soitin Tytille, joka nauraa luurin toisessa päässä. Lappu oli aluksi laitettu niille, jotka olivat jo jossain vaiheessa ilmoittaneet kiinnostuksensa improa kohtaan, ja totta kai sain mennä mukaan. Menin sitten ensimmäiselle viikonloppukurssille, ja sille tielle taas jäin. Tunsin heti, että nyt olen kotona ja tässä on jotain sairaan makeeta!”

Mitä mahdollisesti tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Silloin kun mä lähdin hakemaan kouluun viimeistä kertaa niin mä päätin, että jos en nyt pääse kouluun, niin mä lopetan koko näyttelijän ammattini, koska mä koin että musta ei voi koskaan tulla hyvää pystymetsäläisenä. Muistan, että silloin 20 vuotta sitten mua kiinnosti myös sisustussuunnittelijan ammatti ja taisin katsella vähän niitä koulutuksiakin, mutta ajattelin heti, että en voi hakea tuonne koska en osaa piirtää. Mutta jos mä nyt ajattelen, että työt loppuisi tähän, niin kyllä mä varmaan jossakin muodossa opettaisin. Ei musta varmaan ihan luokanopettajaksi olisi, mutta musta siellä on sellainen maasto, jossa tällä teatterialan koulutuksella olisi paljon annettavaa. Mua jotenkin häiritsee se, että meillä ei lapsille opeteta vuorovaikutustaitoja. Miksei se voisi olla oppiaine, niin kuin monessa Euroopan maassa on? Mua kiinnostaa myös se, miten erilaisia me ollaan. Ei olla samanlaisia oppijoita. Mulla on ollu kansakoulussa niin mahtavat opettajat, ne on antanu mun olla sellainen kuin mä oon. Mä olin ykkös-kakkosluokalla kauhean levoton enkä pystynyt olemaan tuntia paikallani. Opettajani ei koskaan kokenut sitä ongelmana. Hän näki, että mulla alkoi olla levoton fiilis ja sanoi, että ”sä voit Sari mennä tuonne luokan taakse kävelemään vähän” ja mä sain kävellä, enkä ikinä häirinnyt ketään. Seurasin opetusta kyllä, en vain pystynyt istumaan paikallani. Luulen, että nykypäivänä täntyyppinen lapsi saisi diagnoosin adhd ja passituksen erityisluokalle.”

Miksi olet näyttelijä? ”Huh, iso kysymys. Mä luulen, että mun elämäntehtäväni jollakin tavalla on tuottaa ihmisille iloa ja elämyksiä. Onnellisuushan ei ole itsestäänselvyys, ja silläkin hetkellä kun sulla on vaikeeta etkä ole onnellinen, niin jos mä pystyn tuottamaan jollekin ihmiselle kahden tunnin unohduksen, niin se jo tavallaan onnellistuttaa. En mä nyt mikään hyväntahdonlähettiläs ole, et kyllä mä sillai olen peruspuurtaja ja perustyöläinen, mutta se miksi tulee tehtyä mielellään myös komediaa ja revyytä on osittain se, että ihmiset voi saada hetken unohduksen omasta arjestaan. Ja sitten kun pääsee tekemään draamaa, niin voi sitä kautta kokea elämyksen ja katharsiksen ja puhdistautumisen. Mun mielestäni nauru ja itku kulkee niin käsi kädessä, et jos mä pystyn tuottamaan naurua tai itkua niin jeeeee.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia ammatillisessa mielessä? ”Mä en ole koskaan ollut mukana ns. fanikulttuurissa, eli on vaikeeta sanoa, että olisi yhtä tai kahta tiettyä. Enemmänkin mä arvostan ihmisiä, jotka tekee nöyrästi ja kokonaisuuden eteen töitä. Näillä aamuilla ja näillä ammattivuosilla huomaa selkeästi, että paljon enemmän vaikuttaa se kenen kanssa tekee, kuin se että mitä tekee. Viime viikollakin sanoin just yhdessä pikavaihdossa Kaisalle (Mattila) ja Puntille (Valtonen), että ”voittekste kuvitella, me ollaan muka töissä!” Ja mä oikeasti tarkoitan sitä, koska meillä on niin ihana se keskinäinen tunnelma ja vain sieltä voi mun mielestä löytyä sellaista, joka on jotain suurempaa kuin yksi plus yksi. Se tulee sieltä ihmisistä ja keskinäisestä luottamuksesta ja yhdessälöytämisen riemusta.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita kenet tahansa? ”Uuuuuuu! Ei nyt mennä näyttelijäntyöllisillä avuilla, mutta jos mä saisin haudastakin nostaa jonkun kanssani lavalle, niin kyllä mä haluaisin olla samassa kohtauksessa lavalla Marilyn Monroen kanssa. Johtuu ehkä siitä, että itse esitin häntä sata kertaa Tampereen Työväen Teatterissa ja yritin tutustua hänen sielunelämäänsä. Sen jos voisin kokea, että mikä siinä on se totuus.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mä kyllä haluaisin ottaa noi kaikki meidän pojat! On oikein hieno, terävä ja metallinen musikaalisoundi joka Rantanivan Mikolla on, Puntin käheä täyteläinen rokkisoundi ja Heikki Helan ”suklaata valuu sieraimista”-soundi. Valitse noista nyt sitten!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa olin kokopäiväisenä iltanäyttelijänä ennen kuin menin Jyväskylään. Sitten olen tehnyt Kotkan kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Ryhmäteatterissa, Stella Polariksessa ja lisäksi Aleksanterin teatterissa tein sen oman juttuni ”Sellofaania”, ja sen kanssa olen kiertänyt sitten Oulussa, Turussa ja vaikka missä.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”No Marilyn ehdottomasti, siinä nimenomaan se komedia ja tragedia kulki niin käsi kädessä. Se on mun ainut rooli, jossa mä olen saanut suuren näyttämön loppukiitoksissa standing ovationit monta kertaa. En voi unohtaa sitä ikinä. Se oli myös mun ensimmäinen musikaaliroolini, eli siinäkin mielessä käänteentekevä. Sit jollain kummallisella tavalla mun täytyy sanoa Viivi ja Wagner, koska se vei kolme vuotta mun elämästäni. Niitä oli tosin kaksi eri juttua, mutta ne tehtiin peräkkäin. Jotenkin se oli niin kummallista näytellä kaksiulotteista sarjakuvahenkilöä ja yrittää tehdä siitä kolmiulotteinen, ja kun se henkilö ei muutu lainkaan, eli yrität saada siitä vielä mielenkiintoisen parituntisen. Kyllähän mun ensimmäinen UIT:ni on kauhean merkityksellinen myös, nythän taitaa olla jo yhdestoista kerta kun olen mukana. Löysin revyyn. Nämä mainitsen, et jos ajattelee mihin suuntaan sitä sitten kulkee. Tuo on vähän hankala kysymys muuten, koska nehän on aina rakkaimpia mitä on just tekemässä. Ja jos alkaa miettiä, että miltä kantilta kysymystä ajattelee... Esimerkiksi mun ja Neil Hardwickin ensimmäinen yhteinen juttu oli ihana, koska saimme tutustua toisiimme ja sen jälkeen ollaan tehty paljonkin yhteistyötä.”

Miten määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? ”Ai miten se ilmenee mulle näyttämöllä? Se on totaalinen itsensä unohdus, luottamuksen ja riemun sekamelska, johon ei mahdu yhtään ainutta omaa ajatusta. Siitä syntyy taika, joka perustuu sille, että se luottamus kanssaihmisten kesken Puntin sanoin ”meidän olohuoneessa” on niin suuri. Totaalinen pelottomuus.”

Kerro joku kommellus! ”Aina tuota kysytään, ja mun mielestä niitä ei koskaan tapahdu, heh! Ainut mitä mulla tulee mieleen on UIT:ssa tapahtunut, kun Rauli Badding Somerjoki-potpurin aikana moshattiin ja mulla lentää peruukki päästä suoraan katsomoon. Se oli tietysti juuri ”se kerta” kun se tv-taltioitiin, ja se jäi vielä lopputulokseen mukaan. Kaikilla muilla on hienosti hiukset ja mulla on vaalea sukkahousu vain päässä. Ai niin, yks toinen vielä! Ja tääkin on tapahtunut UIT:ssa. Ai kauheeta! Silloin nää kokkiohjelmat teki tuloaan ja minä ja Sinikka Sokka olimme kaksi huippukokkia. Hieno ja hyvä sketsi, ja sen lopussa oli sitten oikea tomaatti. Sen piti olla vain punch line, eli piti muka heittää se tomaatti vain, mutta mulla olikin kerran niin hikinen käsi ja se tomaatti lensi viuuuuuuuh suoraan yleisöön, ja mä näin kun se lissahti yhden rouvan valkoiseen jakkutakkiin! Mun piti sitten mennä kuuluttamaan mikkiin esityksen jälkeen, että ”arvoisa rouva, saatte pesettää takkinne UIT:n laskuun, voisitteko tulla ilmoittautumaan. Pyydämme anteeksi, se ei ollut tarkoitus eikä kuulunut esitykseen, vaan se oli näyttelijän vahinko.” Nainen sitten tuli ja oli vaan, että tämmöisiähän sattuu.”

Onko sinulla mottoa? ”Päin vaaraa ja häpeänkynnyksen yli!”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Just tällä hetkellä mä haluaisin olla Roope Ankka, jotta mulla olisi ihan hirveästi rahaa. Ihan puhtaasti taloudellisista syistä! Muuten en haluaisi olla sellainen kitupiikki, jakaisin kyllä rahojani jos olisin yhtä rikas kuin Roope, ja kavereillakin olisi kivaa.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä varmaan haluaisin tutkia sitä kliseistä väitettä, että miehen ajattelu pyörii ns. p*llu-jalkapallo-viinapullo -akselilla, koska mä en halua uskoa, että se on totta. Mun mielestä miehet on ihania, älykkäitä ja charmantteja. Mä varmaan kävisin todistamassa itselleni, että mä olen oikeassa naisena siinä, että mies on oikeasti paljon moniulotteisempi kuin mitä kliseisesti annetaan aina ymmärtää. Ja että mieskin voi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kynttilän ja kirjan, koska pitää olla tunnelmavalaistus. Nykyäänhän mä tarvisin sitten myös silmälasit, mutta ehkä jos ihminen nukkuisi talviunta oikeasti, niin meillä ei olisi näitä ikänäköasioita ollenkaan. Lisäksi pitäisi olla myös Fazerin Sinistä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Kyllä se tunnelma pitää saada sinne puumajaankin, eli kyllä mä sinnekin ne kynttilät roudaisin. Tulen kanssa täytyisi olla kyllä varovaisempi. Lyhty majakaksi ikkunalaudalle. En tiedä miksi, mutta puumajaan mä ottaisin kyllä punkkua. Se johtuu ehkä siitä, että sieltä näkee kauas ja siellä voisi chillailla ja ottaa vähän punkkua. Ai kavereitakin saa ottaa! Mahtavaa! No sittenhän meillä olisi bileet. Punkkua, kavereita ja sitten ei enää tarttiskaan mitään sisustaa, kun siellä ei olla ihan itsekseen. Saa olla aika askeettinenkin maja, koska ne ihmiset luo sen tunnelman.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, mutta et voi esimerkiksi muutaa historian kulkua, niin minne menisit? ”Tämä on kauhean henkilökohtainen eikä liity maailmanhistoriaan, mutta meidän suvussa on tehty sukututkimusta. Kun mun lapseni Josefiina syntyi, nämä mun viulistisukulaiseni antoi mulle sellaisen käärön, jossa oli tästä sukututkimuksesta. Ihmettelivät sitten, kun en kommentoinut mitään heti. 1800-luvulla on elänyt Josefiina Siikander, ja mä en tiennyt siitä antaessani lapselleni mun mielestäni maailman kauneinta nimeä. Niitä tarinoita alkoi sitten selviämään. Hän on ollut vanhapiika ja hän on ollut ompelija, ja kiertolainen on tullut tupaan ja kysynyt, että ”Saanks mie ruokaa?” Josefiina oli vastannut, että ”Sie saat sitten ko väki tulee pellolta jos jottain jää”. Kiertolainen oli odottanut aikansa, eikä sitten malttanut nälissään odottaa kauempaa ja oli lähtenyt soppakattilaa kohden. Josefiina oli ottanut seinältä haulikon ja sanonut, että ”Eks mie sanonu, että sie saat jos jottain jää!” Ja toinen tarina, joka on säilynyt hänestä on sellainen, että ”jos siulla on Josefiinan ompelema nappi, niin sepä ei irtoakaan koskaan”. Mä haluaisin nähdä tämän Josefiinan! Nää tarinat hänestä, miten topakka ja vahva nainen hän on ollut, on vaikuttaneet siihen, että ajattelen, miten minun pienestä Josefiinastani kasvaa yhtä vahva nainen meidän sukuun.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen meikkiin. Käynnistetään tämä työviikko tästä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Vittu

Mikä sytyttää sinut? - Himo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Valehtelu

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Syvä lapsen nauru

Mitä ääntä inhoat? - Porakone

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Juristi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kiva kun tulit!