Sivut

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Carola - Ei aina käy kuin haaveillaan / Hämeenlinnan Teatteri

Carola - Ei aina käy kuin haaveillaan / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 13.9. 2014, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Johanna Reilin (käsikirjoitus Tuija Wuori-Tabermannin kirjan pohjalta)

Lavalla Birgitta Putkonen

Muusikot Kalle Penttilä ja William Suvanne

 Carolan kappaleet tulivat minulle viimeistään tutuksi reilut kymmenen vuotta sitten, kun Hämeenlinnan Kesäteatterin "Keinukallion tanssit"-näytelmässä kuultiin monta tämän ainutlaatuisen ja monipuolisen laulajattaren tunnetuksi tekemää sävelmää. "On hunajainen muisto tuon kesän nyt vain" jäi mielen perukoille sen verran vahvasti soimaan, että oli hankittava kokoelma-cd, jota aika tiuhaan kuuntelinkin seuraavana syksynä. Vaikka en ole sitä levyä aikoihin kuunnellutkaan, vahvisti se mielikuvaani Carolasta upeana, tummaäänisenä tunteiden tulkkina.

 Hämeenlinnan Teatteri räväytti sitten eteeni Carolasta uuden puolen, josta en aiemmin tiennyt mitään. Laulajatar kärsi suunnattoman voimakkaasta esiintymispelosta, jota lievitettiin lääkkeillä ja alkoholilla. Suunnaton helpotus oli päätös esiintymisten lopettamisesta, ei enää suorittamista ja jatkuvaa laittautumista. Voi vain olla ja nauttia tekemättä mitään, kulahtaneet villasukat jalassa. Lopettamispäätöksen jälkeen hän teki vielä menestyksekkään paluun 80-luvun puolella. Mieleeni painui käsiohjelman takanakin mainittu lause "Mä pelkään myöntää itselleni, että halu laulaa ei ehkä lähdekään musta itsestäni, vaan toisten ihmisten tarpeista."

(c) Hämeenlinnan Teatteri

 Birgitta Putkonen ei pyri tekemään suoraa näköiskuvaa tummaäänisestä laulajattaresta, mutta hienosti hän tulkitsee niin rakastumiset, arjen haasteet, pelkotilat ja uran nousuhetket. Birgitan Carola on avoin ja toiveikas, mutta samalla kovin hauras ja haavoittuvainen. Kaikesta näkee, että hänen ja ohjaaja Johanna Reilinin välillä vallitsee syvä luottamus. Esitys ei kaunistele mitään, se on rohkea ja rehellinen veto. Ammattitaitoiset muusikot vielä lavalla tukemassa kuin itse Carolalla konsanaan.

 Pidin kovasti siitä, että Verstas-näyttämö oli tällä kertaa muunnettu vähän hämyiseksi jazz-kapakan tyyliseksi paikaksi ja että katsomossa saattoi halutessaan siemailla samalla vaikkapa lasillisen viiniä tai olla siemailematta. Katsoa vaan ja nauttia, kuunnella mitä päähenkilöllä on kerrottavana. Pidin myös tavasta, millä Carolan rakkaudet esiteltiin. Rakkaushan on kuin villapaita, joka lämmittää, joten silitettävän paidan kaulusta nuuhkiessa ja paita päällä voi tuntea toisen läheisyyden ja lämmön. Ja sitten paita meneekin vaihtoon ja uutta kuosia tilalle.

(c) Tommi Kantanen, HMLn Teatteri

 Tuttuja kappaleita kuullaan tietenkin ja itselleni tuli yllätyksenä se, miten monella eri kielellä laulaminen luonnistuikaan. Tunteet vaihtelivat, kun kuljettiin herrojen kanssa pellon laitaa tai kuunneltiin meren laulua. Monia minulle uusia, upeita kappaleita kuultiin, ja niistä monet herkistivät mielen oikein kunnolla. Mukaan vielä huilu, saksofoni, haitarikin. Aika täydellistä. Usein laitoin silmät kiinni ja fiilistelin, annoin musiikin viedä.

 Ainut miinus tulee äänentoistosta. Välillä etenkin saksofoni soi niin kovaa, että korviin sattui ja paikoitellen Birgitta Putkosen vahva ääni kuului liian voimakkaana. Tällä volyymilla esitys olisi kuulunut loistavasti vaikkapa Vanaja-salin takimmaisellekin penkkiriville, nyt oltiin kuitenkin huomattavasti pienemmässä tilassa ja ääntä tuntui paikoitellen olevan liikaakin. En tiedä, istuimmeko sitten otollisessa paikassa vai mikä oli.

 Carolalle neljä tähteä ja lisäkiitokset mielenkiintoisesta käsiohjelmasta ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

2 kommenttia:

  1. Hei Talle

    Minusta on kovin hauskaa lukea näitä sinun kritiikkejäsi ja juttujasi teatteritekijöistä.

    En voi sen enempää puuttua siihen, että oliko Carolan äänisuunnittelu hyvä tai huono, koska en ole vielä nähnyt kyseistä esitystä, mutta haluaisin tuoda kuitenkin muutan asian esille tästä sinun kritiikistäsi äänentoistoa kohtaan.
    Useinhan käy juuri näin, että äänisuunnittelu tai niin kuin tässä kirjoitit äänentoisto, huomataan vasta sitten kun se ei toimi. Sitä pidetään itseisarvona ja monissa tilanteissa jopa lähes turhana. Tämä johtuu mielestäni pitkälti siitä, että näyttelijätyöllä on parituhatvuotiset perinteet ja sitä myöten myös esimerkiksi lavastus ja puvustus ovat olleet mukana teatterituotannoissa useita satoja vuosia.
    Äänisuunnittelu sellaisenaan, kuin mitä se nykyisin on kehittyi 1950-60-luvuilla kelanauhojen ja kaiuttimien kehittyessä. Se hyvin usein koetaan vieläkin alku- kohtaustenvaihto- ja loppumusiikiksi, ovikelloiksi ja puhelimien pirinäksi.
    Näin oli ehkä vielä 90-luvun alussa, mutta nykyisin asia on toisin. Äänisuunnittelija on tuotannon alkumetreistä ensi-iltaan saakka täysipainoisesti mukana teatteriteoksen valmistuksessa. Hän tekee ennakkosuunnitelmat, valitsee tarvittavan laitteiston ja valmistaa näytelmän äänet ensi-iltaan saakka. Äänisuunnittelu on alisteista näytelmän dramaturgialle ja ohjaajan tahdolle. Toisinaan näytöksen äänisuunnittelija myös jaa esityksen äänet. Eli kyse ei ole pelkästään äänentoistosta. Äänentoisto ovat kaiuttimet, miksauspöytä ja mikrofonit. Äänisuunnittelua on se, kuinka niitä käytetään.

    Aina ei kaikki mene niin kuin on suunniteltu ja siinä vaiheessa syyttävä sormi osoittaa todennäköisimpään kohteeseen. Mutta jos ajatellaan Verstas-näyttämöä, lähes akustoimatonta tilaa, sekä sitä miten siellä on tällä kertaa haluttu maksimoida katsomopaikat ja laittaa katsomot kolmeen eri osaan. Tämä tarkoittaa sitä, että jos satut istumaan lähellä saksofonia, soitinta joka vahvistamattomana pystyy antamaan lähes 100dB:n äänenpaineen, niin varmasti voi korviin koskea. Tai jos ajatellaan kappaletta jossa pianisti soittaa noin 80dB:n lujuudella, niin äänimiehen on nostettava laulu noin 90-95dB:n jotta sanat kuuluisivat. Varmasti koskee taas. Mutta onko tämä äänisuunnittelijan vika?
    Tavallaan kyllä, mutta ehkä sitten ei täysin kuitenkaan. Tietyt soittimet ovat sellaisia, että niitä on pakko soittaa lujaa, jotta niistä tulee puhtaat äänet ulos. Näistä saksofoni on yksi ongelmallisimmista. Lisäksi muusikotkaan eivät ole puhtaita koneita, vaan usein hekin luiskahtavat moodiin ja alkavat revittelemään. Yleensä silloin ääniosastolla alkaa nousta hikikarpaloita ja ärräpäitä. Vielä kun käytössä olevat pallomalliset pantamikrofonit poimivat kaiken lavamökän laulun lisäksi ja sitä kautta tahtomattaan vahvistavat muutakin kuin laulua ja tila-akustiikka tuo mukaan omat haasteensa.
    Sitä en osaa vielä sanoa olisiko jotain voinut tehdä toisin, koska tosiaan omilta ensi-iltakiireiltäni en ole vielä Carolaa ennättänyt näkemään, mutta pelkäänpä, että vastaukseni olisi joka tapauksessa:
    ”Teatterityö on yhteistyötä ja se on aina osiensa summa.”

    terveisin

    Harri Kuittinen
    Äänisuunnitteli
    TeM

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Harri varsin informatiivisesta kommentista! Me istuimme viimeisessä rivissä aivan oven vieressä ja siinä väliajalla ainakin vieressäni istuneet rouvat puhuivat, että "sama meininki kuin televisiossa, eli puhe hiljaisella ja musiikki tulee sitten niin jumalattoman kovalla". Itselläni osui tuo foni ainostaan korvaan pari kertaa, ei tietenkään koko aikaa. Äitiäni (jolla kuulolaite...) kävi taas niin paljon korvaan, että joutui ottamaan kuulolaitteen pois päältä väliajalla ja sitten ei kuullutkaan enää puhetta kunnolla. Tää nyt taas tietenkin hiukan eri juttu eikä koske kaikkia...

      Poista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).