Haastattelussa Pihla Penttinen

Pihla Penttisen tapasin helmikuun loppupuolella 2014 Corona Baarissa Helsingissä.

Vuonna 1978 syntynyt Pihla on horoskoopiltaan neitsyt, ja hän on syntyperäinen helsinkiläinen. ”Parivuotiaana olen asunut vuoden Lappeenrannassa, isäni suku on sieltä kotoisin.”

Mitä harrastat? ”Harrastan koiran kanssa ulkoilua, ja silloin tällöin lenkkeilyä ja uimista. Joskus oon soittanut pianoa ja oon tanssinut ihan pienestä tytöstä johonkin 17-vuotiaaksi asti ihan sillai ammattimielessä, mutta niitä kumpaakaan en oo tehnyt enää pitkään aikaan. En edes muista koska olen laittanut sormet koskettimille viimeksi. Lisäksi mä harrastan sosiaalisia suhteita.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Jaa-a, on muuten hirveen vaikeeta pistää itseensä tuolla lailla vertailuun, mutta mä luulen, että se tanssitausta antaa mulle sitä, että osaan hallita kroppaani. Ei se mua mitenkään erota muista, mutta mä osaan luoda fyysisesti hahmoja aika helposti. Tanssitaustasta on siinä mielessä ollut älyttömän paljon apua, mä tunnen kroppani aika hyvin. Ja mitäs sitten ammatin ulkopuolelta kenties? Mähän oon aivan nerokas kotikutoinen parturi-kampaaja! Silloin kun mulla on sakset käsissä, niin penkissä istutaan kyllä omalla vastuulla, hah. Mulla on jopa sellainen parturi-kampaajanimikin, tai niitähän on kaksi. Toinen on Peppe Pennanen, joka leikkaa ja välillä tulee sellainen mystinen hahmo kuin Renée, hän on hiukan taiteellisempi tapaus”, Pihla kertoilee nauraen.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Laulutaito ehdottomasti! Laulamisessa on jotain sellaista, mikä menee aina suoraan sydämeen ja ihailen sitä muissa ihmisissä tosi paljon. Itse oon siinä kauheen arka enkä kovin lahjakas. Lisäksi tulee mieleen se pianonsoitto, mitä oon joskus ihan osannutkin. Jos osaisi sitä soittaa nykyään vähän paremmin, harmittaa etten oo pitänyt sitä taitoa yllä.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Kyllä vaan, isäni on näyttelijä Pertti Sveholm. Sit mulla on pikkusisko, joka on tosi kiinnostunut teatterista. Hän on 19-vuotias ja on tällä hetkellä Kallion ilmaisutaidon lukiossa.”

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä, vai oliko se sinulle ihan selvä homma jo ihan pienestä pitäen? ”On se kyllä ollut selvää kauraa niin kauan kuin mä muistan. Äiti on kyl sanonut, että mä olen pienenä puhunut jostain lääkärin ammatista tai vastaavasta, mutta niin kauan kuin mä muistan, niin se on ollut jopa niin itsestäänselvää, että silloin kun tulin täysi-ikäiseksi ja olisin jo heti voinut hakea TeaKiin, niin mä pidin pari vuotta ihan selkeesti taukoa, et en lähde hakemaan heti. Vähän mietin, että pidänkö mä sitä jo vähän liiankin itsestäänselvänä vaihtoehtona, vai voisko olla jotain muutakin. Ei tullut mitään muuta sitten mieleen. Se on ollut ihan päivänselvä juttu. Pienestä pitäen oon halunnut esiintyä ja kavereiden kanssa puuhattiin aikoinaan kaikenlaisia omia esityksiäkin.”

Olitko mukana myös koulun näytelmissä, vai oliko teillä sellaisia? ”Kouluaikoina oli aika vähän mitään esityksiä, ja kun mä tanssin silloin niin aktiivisesti, niin itse asiassa mun esiintymiskoulutus tulee sieltä puolelta. Meillä oli todella paljon kaikenlaisia tanssiesityksiä. Se nyt ei ihan suoraan näyttelemistä tietenkään oo, mutta hyvin vahvasti esiintymistä.”

”Ennen TeaKia mä olin Kellariteatterissa ja sieltä meillä irtosi omakin teatteriryhmä, jonka kanssa tehtiin muutama juttu. En siis ollut missään ilmaisutaidon lukiossa, vaan mä olin Sibelius-lukion tanssilinjalla. Se koulunkäynti jäi mulla tosin aika karusti kesken aikanaan... Isän kautta pienenä olin paljon kesäteatterijutuissa mukana, Sormusten herrassa keijukaisena tai hobittina. Se Suomenlinna on kyllä varmaan vaikuttanut myös todella vahvasti siihen, että tätä oon halunnut tehdä, koska se oli niin ihmeellinen maailma. Se on jo mestana niin paljon mielikuvitusta kiihottava paikka ja sitten kun siellä vielä tehtiin teatteria, joka tarkoittaa sitä, että aikuiset leikkii ja pukeutuu, ja itse kun sai olla siellä sadun maailmassa mukana. Tämmöiselle todellisuuspakoiselle ihmiselle se oli ihan huikeeta!” Pihla muistelee.

Milloin pääsit TeaKiin, milloin valmistuit ja mikä oli lopputyösi aiheena? ”Mä pääsin sisään tokalla yrittämällä vuonna 2001 ja valmistuin 2005. Lopputyön nimenä oli ”Paskahousun päiväkirja ja muita juttuja”, se oli aika yleisluontoinen juttu. Varmaan se jotenkin liittyi siihen, kun mulla jäi se lukio kesken aikoinaan ja mulla oli niin hirveet paineet siitä, että pelkäsin koko ajan. Mä nään edelleenkin painajaisia, että tajuan yhtäkkiä, etten olekaan valmistunut, et mulla on jäänyt sekin kesken. Pelkäsin myös sitä, etten osaa kirjoittaa mitään ja miten mä pystyn suoltamaan 30 sivua jotain tekstiä. Sit mä vaan päätin, että jotain on kirjoitettava. Näkökulmana siinä on hiukan ehkä jännittäminen ja sitä kautta kokemuksia näyttelijäntyön alkuvaiheiden tuntemuksista ja kouluajasta. Taiteellinen lopputyöni oli sit koulussa ”Jumalan rakastajassa”, mulla oli siinä kaksi roolia. Olin ensinnäkin Juska Paarman vaimo ja sit olin Raija Rintala, joka oli muoti/seurapiiritoimittaja.”

Muut opinnot? ”Tää tanssihomma nousee nyt ties monennenko kerran esiin, mutta mä olin vapaaoppilasluokalla Helsingin Tanssiopistossa ja vaikka mulla ei siitä mitään tutkintoa olekaan, niin koen että se on ollut ihan kunnon koulutus, jonka olen käynyt läpi.”

Pihla Corona Baarin edustalla / (c) Teatterikärpänen

 Jos et olisi tällä alalla nyt, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Mä joskus olen miettinytkin ihan vakavissani, että jos olisi ottanut lainaa ja käynyt semmoisen vuoden kestävän maskeeraaja/kampaaja-koulun. Mun molemmat tädit on kampaajia ja pienenä tyttönä ihailin heitä kovasti, kun ne osasi tehdä kaikkea kaunista ja muutenkin olivat niin kauniita ja ihania. Sellaisesta näpertelystä mä tykkään kyllä tosi paljon. Mutta nyt jos mun pitäisi vaihtaa alaa, niin yrittäisin kyllä tehdä elämäni mahdollisimman mukavaksi. Tekisin jotain, mikä liittyisi jollain tavalla matkusteluun tai eläimiin.”

Oletko ollut ns. tavallisissa töissä? ”Kyllä vaan, ennen TeaKia oon ollut hommissa Hesburgerissa puoli vuotta, sit mä oon ollut pari vuotta vaatekaupassa MicMacissa ja sitten olen ollut täällä Corona Baarissa bilispuolella baarihommissa. Lapsenvahtina olen ollut myös.”

Miksi olet näyttelijä? ”Se on oikeasti joku sisäinen pakko, melkein elinehdon tyyppinen pakottava tarve. Mä en jotenkin koe sitä niin, että pitäisi saada olla esillä tai pitäisi saada huomiota. Tietysti siihen liittyy jollain tapaa sekin, mutta mua kiehtoo se sadun ja leikin maailmaan meneminen, muiden ihmisten tutkiminen sitä kautta, että yrittää olla niiden nahoissa. Vaikka kuinka haluaisin sanoa myös niin, että näyttelijyys on mun oma valintani, niin kyllä siihen on vaikuttanut myös se, että se teatterin maailma on tuotu mulle niin lähelle ihan pienestä pitäen ja olen rakastunut siihen samantein. Mä olen kuulemma joskus ala-asteella jo sanonut niin, että ei mun tartte tehdä läksyjä, koska musta tulee isona näyttelijä. Mikä on kyllä sinänsä ihan helvetin tyhmästi sanottu, koska olisi tosiaan kannattanut tehdä niitä läksyjä vähän tarkemmin, niin voisi olla pikkasen laajempi käsitys tästä maailmasta. Näyttelijälle kun ei koskaan ole haittaa siitä, että on yleissivistystä. Mutta siis ihan pienestä pitäen mulla on ollut tarve ja tietoisuus siitä, että tätä on ihan pakko tehdä.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko ne ensinkään muuttuneet? ”Ennen kuin tätä on varsinaisesti ruvennut itse tekemään, niin jonkinmoinen haavekuva mulla on kyl ollut päässäni. Pienenä tyttönä en oo kauheesti nähnyt sitä raadollisempaa puolta, et millaista on kun joku työ ei meinaa millään valmistua, vaan olen kokenut enemmänkin sitä ruusuisempaa puolta. Rakkaus tätä omaa työtä kohtaan kasvaa koko ajan, ja samalla armollisuus, et tää ei oo maailman vakavin asia, eli mun ei tarvitse mennä palasiksi siitä, jos en aina onnistu tai en oo aina hyvä. Tää on kuitenkin vain työtä, vaikka onkin mun intohimoni. Ihan noin armollinen, mitä sanoin äsken, en tosin vielä osaa itselleni olla, mutta sitä kohti ollaan menossa koko ajan ja se tuntuu hirveän hyvältä. Toivoisi, ettei olisi niin riippuvainen siitä mitä muut minusta ajattelevat. Jos koko ajan pelkää sitä, et mitä jos joku pitääkin mua tosi huonona, niin silloin siitä työstä tulee tosi ankaraa, tosi yksinäistä ja aika yksiulotteistakin, koska pyrkii koko ajan vaan hyvää lopputulokseen eikä siihen, että tutkisi sitä asiaa ja pyrkisi sitä kautta tekemään parasta mahdollista työtä”, Pihla pohtii.

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”Hirveen vaikeeta on nimetä ketään tiettyä yhtä ihmistä, mulla on taipumus ihailla ihmisiä ylipäätänsä ihan valtavasti. Tietysti sitten se Ryhmäteatterin ”vanha jengi”, jokainen on haluamattaankin ollut varmaan mulle teatterimielessä kasvatti-isänä ja – äitinä. Se Ryhmiksen porukan voima oli ainakin siinä, et miten se koko homma näyttäytyy ulospäin ja mitä ne tekee yhdessä. Vaikka siellä oli loistavia yksilösuorituksiakin, niin se johtui siitä, että ne teki nimenomaan yhdessä sitä hommaa.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ryhmäteatterissa, Kellariteatterissa, Q-teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Linnateatterissa, Keski-Uudenmaan Teatterissa ja kohta olen Heinolan kesäteatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Tietyssä mielessä varmaan noi Eduskunnat, I ja II, on ollu tosi tärkeitä niin töinä kuin esityksinäkin, ja niissä pääsi rajattoman paljon tutkimaan sitä, että pystyy tuottamaan erilaisia tyyppejä näyttämölle. Ilman imitaatioita, ei pyritty siis matkimaan poliitikkoja tai muita, mutta siitä on ollut ihan hirveästi hyötyä, et on päässyt harjoittamaan itsestään sellaistakin puolta. Sit oon tehnyt kaksi Tsehovia, Ivanovin ja Platonovin. Toinen oli Kaupunginteatterissa ja toinen Kansallisteatterissa. Tosi tärkeitä klassisia naisrooleja, ja varmaan niitä viimeisiä nuoren naisen rooleja, heh. Kohta mä siirryn jo tuonne äitiosastolle. Tietenkin pitää myös sanoa, että jokainen työ on kyllä järjettömän tärkeä.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Kyllä mulla on kaksi näytelmää, jotka mä haluaisin tehdä, mutta ne vaatii vielä aikaa. Mä olen vielä liian kokematon tekemään niitä. Toinen on Kuka pelkää Virginia Woolfia ja toinen on Kohtauksia eräästä avioliitosta. Ne on jo teksteinä todella hienoja ja ne roolit on vaan ihan mielettömät! Pitää malttaa kypsyä ja odottaa ja toivoa, että tulee tilaisuus, et saisi jonkun ohjaajan ylipuhuttua, et teeppä nyt tämä ja ota mut siihen mukaan”, Pihla intoilee.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Jos saisin olla kärpäsenä katossa seuraamassa, että miten Cate Blanchett rakentaa roolihenkilöitään, niin luopuisin kaikesta maallisesta omaisuudestani. Se on niin järjettömän hieno, että mielelläni seuraisin häntä vierestä oppimismielessä, et miten tätä työtä tehdään.”

Laulamisesta kun tykkäät, niin kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Hehheh, me voitaisi vaikka meidän faijan kanssa laulaa duetto, ja kun me molemmat lauletaan niin päin helvettiä, et ehkä ne riitasoinnut jo yhdessä muodostaisi tosi mielenkiintoisen uuden näkökulman musiikkiin. Biisinä voisi olla vaikka Lentäjän poika”, Pihla nauraa ja tällä herkutellaan hetki.

Mikä on parasta teatterissa? ”Teatteri on sellainen henkinen suihku, joku puhdistautumisen kokemus joka tapahtuu jollain tavalla aina; joskus massiivisessa mielessä, joskus ihan pienesti. Tietysti on ihana katsoa tosi taitavia näyttelijöitä ihan ammattimielessä, et miten joku osaakin näytellä noin hienosti tai on ratkaissut jonkun asian hienolla tavalla. Ylipäätänsä siinä on jotain niin uniikkia, kun elävät ihmiset oikeassa tilanteessa, missä minä olen fyysisesti läsnä katsojana, aina muuttaa jotakin, pesee jotain pois.”

Vähän samaa asiaa vielä, mutta miten sinä määrittelisit käsitteen ”teatterin taika”? ”Teatteriinhan liittyy tekijöiden ja katsojien välinen sanaton sopimus, että tää on periaatteessa satua ja mikään tässä ei ole totta, mutta yhdessä sovitaan, että uskotaan siihen. Ja sitten kun tulee kuvioihin se teatterin taika, niin jollain tapaa kaikki osapuolet hetkeksi unohtaa edes tehneensä mitään sopimusta, vaan uskoo siihen, että kaikki on hetken aikaa totta. Samalla tavalla se tietynlainen vilpittömyys, joka herää ihmisessä kun näkee jotain niin hienoa, että tuntee olevansa lapsi jälleen ja näkevänsä ensimmäistä kertaa teatteria.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Toiset ihmiset, eläimet, tarinat. En sillai hakemalla haeskele mitään tietynlaisia hahmoja kun ihmisiä katselen, mutta joskus toisilta voi napata jonkun fyysisen maneerin, tietynlaisen puhetavan tai vaikkapa asenteen ja käyttää sitä sitten myöhemmin, et noin tämä minun roolihahmoni voisi toimia tässä tilanteessa ja reagoida näin.”

Podetko ramppikuumetta? ”Joo, ja joskus olen potenut todella pahastikin. Nykyään se on onneksi lieventynyt. Joskus teatterikouluaikoihin se oli niin paha, että tuntui oikeasti siltä, ettei pysty menemään näyttämölle ja sitten vielä tuntui siltä, että aina käy niin, että mulla menee jännitys fysiikkaan. Rupeaa tärisyttämään ihan hirveän paljon ja aina käy niin, tai ainakin tuntuu siltä, että heti siinä näytelmän alussa joutuu olemaan jonkun pienen esineen kanssa tekemisissä. Vaikkapa pieni tassi ja kahvikuppi kädessä, jotka sitten heti paljastaa sen jännityksen. Kauhea tutina ja tärinä! Välillä meinaa jopa oksettaa. Noi on onneksi sellaisia asioita, että niitä on pystynyt käsittelemään ja nyt se on vähän helpottanut. Just tuossa Linnateatterin ”Pojan” ensi-illassa puhuin, että meillä on ollut jo kaksi näytöstä tästä, et miksi mua nyt ensi-illassa jännittää jostain syystä vielä enemmän, et eihän tää poikkea niistä kahdesta aiemmasta mitenkään. Seuraavassa näytöksessä ei sitten taas juurikaan jännittänyt. Ihme homma. Kai se on joku liika kunnioitus sitä ensi-ilta -sanaa kohtaan, tai joku psykologinen juttu. Jännää on myös se, että eniten jännittää niitä kaikista rakkaimpia ihmisiä. Se on tosi hassua, koska tietää että ne on mun puolella ja ei ne mua hylkää, vaikka mä olisin kuinka huono. Siihen liittyy varmaan se, että niiden ihmisten, jotka merkkaa mulle todella paljon, haluaisi näkevän mut onnistumassa.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Mulla on joskus ollut jotain tiettyjä juttuja, mutta oon jo tosi tosi monta vuotta sitten päättänyt, että rikon niitä niin paljon kuin mahdollista. Musta tuntuu siltä, että niistä tuli helpommin este kuin turvaa. Jos joku ei menekään niin kuin sen kuuluisi mennä, niin siitä tulee sellainen ihmeellinen olo, että se muka pääsi vaikuttamaan siihen, että tänään meni huonommin kuin ennen. Mä en halua uskoa siihen. Jollekin toiselle nää toimii tietysti eri tavalla, mutta mulle toimii paremmin niin, että mitä vähemmän toimii jonkun tietyn kaavan mukaan, niin sen parempi. Tekee vain pakolliset asiat eikä niitäkään missään tietyssä järjestyksessä. Sit vähän voi jotain lämmitellä ja venytellä niin, että kroppa on virkeä, mut niitäkään ei minkään tietyn rutiinin mukaan. Mä oon ollut taikauskoisuuteen taipuvainen hiukan, ja sen takia oon myös pyrkinyt niistä samoista kaavoista pois, muuten en muuta kerkeiskään tekemään kuin pahoja henkiä karkottelemaan. Joskus piti kävellä aina jotain tiettyä reittiä teatterille, ja muuta hassua. Mutta yks mulla on; mä en edelleenkään mielellään viimeisen viikon aikana ennen ensi-iltaa pese roolivaatteita, tosi kiva kertoa tää muuten nyt. Joskus en oo koko harjoitusaikanakaan pessyt! Niihin pitää tarttua harjoituskaudesta jotain tiettyä taikaa...” Pihla naurahtaa.

Oletko nähnyt koskaan teatterin kummitusta? ”En ole nähnyt, mutta oon kyllä aistinut ja jopa vähän kommunikoinutkin, aika monessakin eri paikassa. Viimeksi Linnateatterissa. On vaan ollut sellainen fiilis, että täällä on jotain ja oon saattanut harjoituksissa tai ennen esitystä moikata sitä ja sanonut, että oothan meidän puolella tänään.”

Kerro joku kommellus. ”Tää menee nyt lapsuuteen taas. Tehtiin juurikin sitä Sormusten herraa Suomenlinnassa ja tää on ensimmäinen näyttelijäntyön oppi, minkä oon saanut. Se esityshän kesti kuusi tuntia ja me lapset oltiin aina siinä alussa mukana, sit oli varmaan pari tuntia kun oltiin seuraavan kerran ja sitten jos me pienimmät jaksettiin valvoa ihan loppuun asti, niin sitten me oltiin vielä siellä ihan lopussa. Koska se esitys kesti niin pitkään, niin me lähdettiin aina välillä pois sieltä teatterilta ja kerran mentiin uimaan. Esityksessä oli kohtaus, jossa hobitit on pimeässä ja pienet haltiat tulee johdattamaan ne pimeydestä pois. No, me oltiin uimassa ja sit mä sanoin, että meillä on niin kivaa täällä, että ei meidän tartte sinne mennä, et kyllä ne aikuiset pärjää siellä varmaan ilman meitäkin, kun mehän ollaan vaan lapsia ja meillä on niin pienet roolit. No, hobitit oli pimeässä heiluneet näyttämöllä ja odottaneet, että mistä ne pikku haltiattaret tuleekaan... Niitä ei koskaan tullut, me vaan iloisina uitiin ja leikittiin. Kyllä siitä sai sitten sen verran huutia jälkikäteen, että ymmärsi nimenomaan sen, että jokaisella pienelläkin roolilla, jopa sillä sinun lapsena näyttelemällä kuusella on oma paikkansa ja merkityksensä siinä tarinassa. Toi on mulle ensimmäinen konkreettinen oppi siitä, että mitä näyttelijät tekee. Heh, kyllä ne hei on ollu kusessa ne jätkät siellä näyttämöllä!” Pihla muistelee naureskellen.

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Tääkin menee lapsuuteen. Ja on kyllä vähän hassukin, mutta ihan hyvä juttu. Mä oon ollut varmaankin 6-vuotias ja tää liittyy koiran saamiseen ja paljolti siihen, että miksi mulla nykyäänkin on koira. Me asuttiin äidin kanssa kesä Etelä-Ranskassa tuttavien luona sellaisella maatilalla, jossa oli paljon erilaisia eläimiä ja mä sain koko sen ihanan kesän mennä ja olla siellä eläinten kanssa. Meno oli kuin jostain Disneyn elokuvasta, vuohesta tuli mun paras ystäväni oikeesti ja sit siellä oli karjalankarhukoira, joka sai pentuja ja synnytti ne yhteen vajaan. Mulla ei ollut aiemmin ollut elämässäni sellaista tilannetta, että saisin ihan milloin vain mennä niitä pentusia katsomaan ja olla niiden kanssa. Mulla oli niin kova emovietti, että mä kävin imettämässä niitä pienokaisia, yritin nostaa niitä tähän kuusivuotiaan tisseille imetettäväksi, ettei niillä olisi niin kova nälkä kun ne raasut itki siellä vajassa koko ajan. Voi että. Sellaista kesää ei voi olla, saa olla eläinten kanssa jatkuvasti ja pitää niistä huolta, ja elo oli kuin piirretyssä. Ihanaa!” muistelee Pihla kaiholla.

Käytkö seuraamassa muiden teatterien tarjontaa? ”Kyllä mä käyn, mutta aktiiviosuustasoni vaihtelee. Joskus mä käyn tosi paljon ja joskus vähän vähemmän. Välillä on niin, ettei kertakaikkiaan vaan jaksa käydä katsomassa, kun on itsellä töitä niin paljon ja on pää niin tukossa, ettei pystyisi ottamaan vastaan mitään. Viimeksi mä kävin katsomassa Teatteri Avoimissa Ovissa Työmiehen vaimon ensi-illan, se oli ihan tuossa pari päivää sitten.”

Tulevia roolejasi? ”Heinolan kesäteatteriin tulee kesäkuun puolivälissä ensi-iltaan ”Ilmasta rahaa” ja sitten luvassa on kamerapuolen juttuja myös. Tällä hetkellä olen HKT:n Onnelissa ja Annelissa mukana, Linnateatterin ”Pojassa” ja lisäksi Stella Polariksen improjutuissa.” (Huom. nämä olleet siis keväällä-kesällä 2014)

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain, vai oletko kenties jo tehnyt niitä? ”Oon ollut käsikirjoittamassa Q-teatterin näytelmää ”Täydellinen päivä” yhdessä Jussi Nikkilän ja Elena Leeven kanssa. Ohjaaminen kiinnostaisi kyllä tosi paljon, mutta kun en ole koskaan aiemmin tehnyt sitä, niin ajatus siitä tuntuu oudolta, että menis nyt johonkin ohjaamaan ja ihmiset vielä maksaisi siitä Se kynnys on aika korkea. Toivon toki, että joskus saisin jossain muodossa kokeilla sitäkin.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Isäni sanoi mulle joskus kun olin teini-ikäinen ja vaikea, että ”Tee ihan mitä vaan, mutta älä jää lillumaan!” Ehkä se on sellainen, joka on kulkenut sitten mun mukanani.”

Mitä muuta mahdollisesti haluaisit kertoa itsestäsi? ”Ainakin sen, että tää yksi pieni lasillinen punaviiniä on tainnut nousta jo päähän mulla, heh.”

Osaatko imitoida ketään? ”Oon tosi yritteliäs, mutta tosi huono! Imitoin vähän kaikkea, mutta helvetin huonosti.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Mun on ihan pakko vastata tähän, että Minni Hiiri ja ihan siitä syystä, että kun mä olin ihan pieni tyttö, taas näitä lapsuusjuttuja, niin mulla oli fiksaatio sekä Minni Hiireen että Disneyn Robin Hood-piirretyn Marian-neitoon, joka oli kettu. Mä sain ihan järjettömiä raivareita, kun mä halusin niin kovasti olla jompikumpi. Pompin sängyllä ja huusin, että ”Haluan olla Minni Hiiri!” enkä päässyt siitä millään yli. Siksi vastaan näin!”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ekana mä kävelisin ulkona ja pissaisin jokaiseen kadunkulmaan silloin kun pissattaa. Ja helikopteria heiluttelisin ehdottomasti, luulen että menisi muutenkin sinne penisorigamiosastolle hyvin vahvasti. En edes nousisi sängystä koko päivänä! Vääntelisin vehkeitäni vaan”, Pihla nauraa ja tähän taas takerrutaan toviksi.

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin juustoja ja hilloja ihan hirveesti, ja ihania hömppätelkkasarjoja. Musta olisi aivan ihana ajatus, että voisi vetäytyä puoleksi vuodeksi johonkin koloon, syödä juustoja ja juoda hyvää punaviiniä. Ja lisäksi siellä pitäisi olla joku laite, joka hieroisi jalkapohjia koko ajan. Ah!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Sinne ottaisin varmaankin kyniä ja paperia ja sen takia, että sieltä puusta avautuisi isompi maisema ja siellä voisi kirjoitella ja piirtää. Saako sinne majaan tuoda kavereita? Mä perustaisin sinne kerhon, joku ”Huonon huumorin kerho”. Kaikkien pitäisi kertoa tosi huonoja vitsejä koko ajan. Eväänä siellä olisi voileipiä ja gin toniceja.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä haluaisin mennä Bob Marleyn keikalle. Sit mä haluaisin mennä Globe-teatteriin katsomaan jotain Shakespearen esitystä ja lisäksi haluaisin kokea hetken heti alkuräjähdyksen jälkeen.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen pitämään ystävälleni seuraa, kun se pakkaa muuttolaatikoitaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Uni

Mistä sanasta pidät vähiten? - Lipasto

Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Haju

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Surinaa

Mitä ääntä inhoat? - Metallinen ääni, mikä tulee päänsäryn yhteydessä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ota rennosti!