Haastattelussa Marc Gassot

 Marc Gassot´n tapasin marraskuun puolivälissä 2014 kahvilassa Helsingin Kampissa.

Vuonna 1971 syntynyt Marc on horoskoopiltaan kauris. ”Mä olen kotoisin Savosta ja Ranskasta, YT:llähän mut nimettiin ”Gallian kalakukoksi”. Mä asuin 6-vuotiaaksi Pariisissa ja sen jälkeen Siilinjärvellä. Oon syntynyt Suomessa, olin kolmen kuukauden ikäinen kun muutettiin Ranskaan ja ranska on ensimmäinen kieli, jota olen oppinut puhumaan. Lapsuudenkotinani pidän siis Pariisia, mutta kaikki ns. tärkeät vuodet olen ollut Savossa. Sieltä muutin pois 1995. Lahdessa asuin vuodet ´95-´96, opiskelin Lahden Kansanopistossa silloin. Muuten olen asunut Helsingissä, paitsi että vuodet 2004-2006 asuin taas Pariisissa opiskellessani Jacques Lecoqin teatterikoulussa”, kertoilee Marc vaiheistaan.

Mitä harrastat? ”Salibandya, tai sählyähän se oikeasti on. Meillä on joukkue nimeltään ”Apollon Orvot”. Ennen oli Töölössä Apollon koulu, jossa me käytiin aina pelaamassa lauantaiaamuisin. Keskusta sitten osti koulun, ja meidän piti muuttaa pois sieltä ja nimi juontaa juurensa tästä. Samalla jengillä ollaan pelattu vuodesta 1997, porukassa on paljon alan ihmisiä ja toki muitakin. Me ollaan herrasmiessählyporukka! Olenko hurahtanut frisbeegolfiin? En, siihen mä olen liian kärsimätön ja lisäksi mulle pitää tulla urheilusta kunnon hiki. Jalkapalloa pelaan myös, just kävin pelaamassa ekan ikämiesfutispelini. Heh, kuulostaa oudolta, kyllä. Näin se aika kulkee! Haluaisinhan mä harrastaa paljon muutakin, mutta kun on kolme lasta, niin jo tuon yhden sählyvuoron ja yhden futisvuoron pitäminen viikossa vaatii työtä. Viime keväänä mä otin laulutunteja, mutta aika mahdotonta hommaa se on kun on treenit ja esitykset.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En oikeastaan. Osaan vähän rämpyttää kitarasta sointuja ja pianoa osaan pimputtaa, mutta mun repertuaarini ei ole kehittynyt yhtään sitten vuoden ´98. Mulla on edelleenkin samat biisit ohjelmistossa, heh.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Varmaankin fyysisyys ja liikkuminen, ja tietenkin miimi. Yleensä mä tykkään saada tekstistä otteen fyysisesti ja mielelläni teen fyysisiä hahmoja. Itse ainakin koen sen niin, ja lisäksi esiintyjän röyhkeys. Musta on mukavaa ottaa suoraa kontaktia yleisöön ja katsoa, että miten pitkälle sitä rajaa voi tökkiä. Se mua kiinnostaa tosi paljon. Dark Side of the Mimen lähtökohtakin oli se, että miten röyhkeä voi esityksessä olla niin, että yleisö tuntee olonsa silti turvalliseksi ja viihdytetyksi. Kaiken pointtihan on se, että tämä on leikkiä. Mä tykkään siitä, että teatteri on leikkiä ja miten niitä leikin sääntöjä pystyy venyttämään. Mulle tärkeintä on kuitenkin se, että ihmiset lähtee sieltä pois hyvällä mielellä. Juttuhan on puhtaasti komediallinen. Multa on kysytty, että miksi siinä ei leikitellä enemmän sukupuolirooleilla. Musta se ei ole sen esityksen tarkoitus, vaan tarkoitus on viihdyttää. Sen tarkoitus ei ole olla vallankumouksellinen esitys, joka muuttaisi ihmisten tavan ajatella seksuaalisista rooleista tai omasta seksuaalisuudestaan, vaan tuolla kuvastolla leikitellään niin, että ihmisillä on hauskaa. Aika laveasti vastasin muuten nyt kysymykseesi!”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mulla on lukihäiriö ja musta olisi hienoa pystyä lukemaan tekstiä prima vistana, eli niin että joku antaa mulle tekstin ja mä pystyn lukemaan sen hienosti ja niin, että se kuulostaa ajatellulta. Nyt kun mä luen tekstiä, mä joudun keskittymään ihan älyttömän paljon siihen, että mä luen tekstin oikein. Tajuan sen tekstin vasta sitten jälkeen päin. Se olisi hieno taito”, Marc haaveksii.

Vähän hämärä kuva ja poliisitkin paikalla (c) Teatterikärpänen

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Mun isoäitini oli tanssijana Lidossa, Bluebell Girls-ryhmässä. Hän tanssi 30-luvulla siellä. Siellä on jalka noussut ja rinnat heiluneet. Mun tätini oli myös showtanssija, hän tanssi Las Vegasissa. Sitten henkilö nimeltä Philibert Gassot oli Molièren ryhmässä mukana ja tehnyt siinä Tartuffen roolin. Me ei tosin tiedetä, että kuuluuko hän samaan Gassot´n sukuhaaraan meidän kanssa. Mä tein Teatteri Takomolle Raajarikko-nimisen jutun ja liitin hänet siihen mukaan, ikään kuin hän olisi samaa sukua. Isoäitinikin puhui hänestä usein.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä? ”Kuopion Musiikkilukiossa, jonne tehtiin muutamia tuotantoja yhteistyönä Kuopion Kaupunginteatterin kanssa. Suurin juttu taisi olla ”Polttavan auringon sydän”, joka oli yhteismusikaali. Sit mulla oli ystäviä, jotka haki TeaKiin. Mä ajattelin, että musta ei ole siihen enkä uskaltanut ensin hakea. En muista tarkkaan vuotta jolloin hain ekan kerran. Otin kuitenkin riskin ja tipuin heti ekassa vaiheessa. Sitten menikin monta vuotta, etten hakenut sinne lainkaan. 1995 hain uudestaan ja pääsin silloin viimeiseen vaiheeseen. Annoin itselleni kaksi vuotta aikaa päästä Teatterikouluun, ja menin tästä syystä ensin Lahden Kansanopistoon. Hain taas uudestaan ja tipuin kakkosvaiheessa. Sitten menin Ylioppilasteatteriin mukaan ja ´97 hain taas ja pääsin, eli tavoitteeni toteutui. Aika ennen Lahtea oli tyhjäkäyntiä, mä kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1991 ja tein kaikenlaisia hanttihommia. Olin mukana Kuopion Ylioppilasteatterissa myös, tosin olin vain yhdessä jutussa mukana (Equus – hevonen). Onneksi Suomessa pystyy olemaan tyhjäkäynnilläkin, että pystyy hakemaan sitä mitä haluaa tehdä. Sun ei tarvitse 15-vuotiaana tietää, että mitä haluat tehdä isona. On mahdollisuus etsiä ja hakea omaa kutsumustaan. Lahti vahvisti mun kutsumustani ja YT. Juha Hurme oli YT:llä silloin taiteellisena johtajana ja aika uskomaton meininkihän siellä oli. YT:lle pääseminen tuntui silloin isommalta jutulta kuin TeaKiin pääseminen! Sain tehdä Juhan kanssa juttuja ja sitten Esa Kirkkopelto teki ”Kostamus”-nimisen jutun, ja yhteisöllisyys sen Kostamuksen ympärillä oli sellaista, mitä en ollut koskaan aiemmin kokenut. Enkä oo muuten kokenut sen jälkeenkään, hienoa kun 30 ihmistä on sen saman jutun puolella ihan täysin.”

”Nuorempana mä ajattelin, että mun ystävät on paljon lahjakkaampia kuin minä ja mulla meni aika kauan, että sain kasattua itsetuntoa sen verran, että aloin uskomaan omiinkin kykyihini.”

Mikä sinulla oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Minä itse. Kirjoitin teatterikouluaikaiset päiväkirjani auki ja lisäksi haastattelin ihmisiä, että miten paljon olin muuttunut teatterikouluaikana ja millä tavalla. Otsikko oli ”Minä, minä, minä eli Mielistelijän päiväkirjat”. Aikamoista kipuiluahan se oli, en ole pystynyt lukemaan sitä sen jälkeen. Ajatus siitä, miksi halusin kirjoittaa päiväkirjani auki oli se, että halusin jotenkin paljastaa omaa sisäistä ajatteluani. Sitähän aina yrittää olla jotenkin fiksumpi kuin mitä on, ja näyttelijän työssä pitää uskaltaa kysyä niitä tyhmiäkin kysymyksiä. Aina sitä haluaa olla hyvä ja tunnollinen näyttelijä ja kun joku asia alkaa tökkimään tai mietityttämään, pitäisi rohkeasti nostaa käsi pystyyn. Mä koin tässä ristiriitaa siitä, millaisen kuvan mä haluan antaa itsestäni ja mitä se mun oikea sisäinen ajatteluni on. Halusin tavallaan rikkoa sitä ajattelua itselleni, että mä oon vaan tämmöinen.”

Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli Vera Kiiskisen ohjaama ”Hengittämättä ja nauramatta”, josta tuli leffakin sitten myöhemmin. Me tehtiin se Ateneumiin, ja sain näytellä kyllä hienojen näyttelijöiden kanssa. Liisa Mustonen, Robin Svartström, Matti Onnismaa, Heli Sutela ja minä.”

Muut mahdolliset opinnot? ”No se Jacques Lecoqin koulu. Musta tuntuu siltä, että teatterikouluaikani meni itsetutkiskelussa ja multa meni aika paljon opetuksesta ohi. Ranskassa olin vasta kypsä ottamaan vastaan näyttelijäntyönoppia. TeaK oli mulle tavallaan esikoulu ja Lecoqin koulu oli mulle ”pääkoulu”.”

Mitä muuta tekisit, jos et olisi tällä alalla? Onko olemassa muita vaihtoehtoja? ”Täähän vaihtelee viikottain, heh! Mä aina ihailen ihmisiä, joille näytteleminen on helppoa. Tarkoitan siinä suhteessa, että niille ei tule päähän kysymyksiä, että olenko mä nyt oikeassa ammatissa ja olenko riittävä. Jokainen proggis on aina uusi juttu ja jokaisessa proggiksessa näyttelijäntyö pitää löytää aina uudestaan. Et miten kemiat lähtee kohtaamaan juuri sen työryhmän kanssa ja löytyykö yhteinen luottamus. Asiahan on niin, et me näytellään, ja tässä välissä syntyy se juttu. Se on välillä tosi pienistä asioista kiinni, et miten se homma lähtee toimimaan. Ne samat kysymykset tulee kuitenkin joka kerta vastaan ja keskellä prosessia tulee välillä mieleen, että joku muu tekisi tämän jutun paljon paremmin kuin minä. Se on vaan vaihe, jonka läpi on kuljettava! Noh, Dark Sidessa sitä vaihetta ei ole tullut, koska kaikki se materiaali luotiin yhdessä ohjaaja Akse Petterssonin kanssa. Itse luotua kamaa on helpompi kantaa kuin toisen kirjoittamaa tekstiä.  Jaahas, heh! Kysymyshän taisi olla, että mitä tekisin jos en olisi tällä alalla... Toimittajan ammatista mä haaveilin joskus lukioikäisenä, mutta en tiedä olisinko mä hyvä toimittaja. Minusta olisi kiinnostavaa tietää asioista.”

Miksi olet näyttelijä? ”Hyvin pitkälti siksi, että mulla on halu tulla näkyväksi. Olen kaivannut ulkopuolista kehua ja teatterikoulu mahdollisti myös omaan itseensä tutustumisen, se oli vähän pakkokin. En mä vieläkään täysin tiedä kuka mä oon. Ja saan leikkiä ammatikseni mukavien ihmisten kanssa! Se on hienoa, ja siitä saa vielä palkkaakin. Hyvin jos käy, niin ihmiset vielä tykkääkin siitä”, Marc myhäilee.

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet vuosien varrella, vai ovatko? Onko ollut jonkinlaisia visioita aluksi? ”On ollut visio, ja se on ollut ihan väärä! Työ on muuttunut yksinkertaisemmaksi ja lähemmäksi itseäni. Silloin kun aloitin teatterin tekemisen, niin YT:llä oli olemassa vielä sitä ”jälkiturkkalaisuutta”. Tapa tehdä oli todella fyysistä ja liikunnallista. Silloin sitä enemmän katsoi ympärilleen ja mietti, että ”ahaa, tämmöinen meininki pitää olla”, vaikka ihan ei täysin tajunnutkaan mitä kaikkea siinä haettiin. Yritti matkia muita. Omaa henkilökohtaista kontaktia ei löytynyt. Se on löytynyt vasta tässä ihan viime vuosina, omien vahvuuksien kautta. Näin vanhempana uskaltaa luottaa myös siihen, että okei, näin mä ajattelen ja musta tämä on hauskaa ja jos muut ei tykkää, niin ei voi mitään. Aiemmin olin vähän liian arka. Lapsenakaan en ollut innostunut näyttelemisestä juuri siksi, että mussa on ollut ujo puoli. Tykkäsin olla ihmisten seurassa ja tykkäsin tarkkailla muita, mutta en ollut ensimmäisenä käsi pystyssä tai sukujuhlissa nousemassa pöydälle laulamaan tai runoa lausumaan. En ollut sillä tavalla ekstrovertti. Ikääntymisen myötä omassa kehossa viihtyminen on lisääntynyt ja samalla tavalla näyttelijäntyöni on myös helpottunut. Silloin tekee näyttelijäntyötä omalta pohjalta eikä niin, että pyrkisi vastaamaan muiden ihmisten ennakkokäsityksiin tai oletuksiin minusta itsestäni. Alkuvaiheessa lähdin vähän liian paljon miettimään sitä, että mitä muut ihmiset haluaa musta. Silloin työni tavallaan rakentui väärälle pohjalle, kuvitelma itsestäni oli väärä. Musta tuntuu, että nyt mä näyttelen koko ajan paremmin ja paremmin ja näyttelijäntyöni on helpottunut, kiitos vuosien.”

Mikä on ollut tärkein oppi, minkä olet urallasi saanut ja keneltä/mistä se on tullut? ”Tärkein oppi on tullut kollegoiltani, kun on saanut tehdä itseäni kokeneempien näyttelijöiden kanssa. Heidän hyväksyntänsä ja neuvonsa on olleet parasta oppia.”

Onko sinulla tietynlaisia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet ammatillisessa mielessä?

”Hannu Kivioja on ollut jo alusta lähtien, hänellä on niin omanlainen, hieno ja sielukas tapa näytellä. Martti Suosalo on teknisesti todella taitava. Ensimmäinen näyttelijä, joka teki muhun vaikutuksen, on Jukka Keinonen. 80-luvun lopulla hän näytteli ”Isoisän talossa”-jutussa, se kertoi pojasta, joka on mielisairaalassa. Se on eka näytelmä, joka teki muhun vaikutuksen. Et okei, teatteri voi olla tämmöistä! Elin hyvin voimakkaasti mukana siinä esityksessä.”

Jos saisit maailmasta valita kenet tahansa vastanäyttelijäksesi, kuka olisi tämä onnekas? ”Vastaan tähän Matti Onnismaa. Matti on hyvä ystäväni ja ensimmäisiä näyttelijäntyön mentoreitani, yksi tärkeimmistä. Tehtiin sitä ”Hengittämättä ja nauramatta” vuonna 2001 ja olin just valmistumassa koulusta silloin. Matilla oli siinä vaiheessa jo pitkä ja hieno ura takana. Se tapa, miten Matti otti mut vastaan ja millainen hän on ihmisenä, on jotain ainutlaatuista. Tälläkin alalla on ihmisiä, joilla on ihan järjetön ego ja se on aika sietämätöntä, ja Matti edusti/edustaa hyvää esimerkkiä ja ihmisyyttä näyttelijäntyön ulkopuolellakin.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja minkä kappaleen esittäisitte? ”Haluaisin laulaa Marilyn Monroen kanssa kappaleen ”Always look on the bright side of life”.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Turun Kaupunginteatteri, Teatteri Takomo, Espoon Kaupunginteatteri ja Kansallisteatteri ihan pian. Lisäksi olen näytellyt produktiokohtaisissa jutuissa monessakin paikassa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai työryhmä. ”No, se Hengittämättä ja nauramatta-työryhmä jo aiemmin mainituista syistä, ja Takomon Raajarikko. Sehän oli tavallaan tarina Gassot´n suvun miehistä. Mä lähdin liikkeelle isoisoisästäni Anatole Gassot´sta 1860-luvulta ja mun poikanihan oli myös mukana esityksessä. Siinä käsiteltiin sukumme vaiheita ja millaiset suhteet isillä ja pojilla on ollut toisiinsa. Omien juurien aukaisu ja putsaus. Lisäksi Espoon Kaupunginteatterin ”Sodankieltäjä”. Esityksen työryhmä oli mahtava ja siinä oli uskomattoman tärkeä sisältö, jonka takana seison edelleen.”

Mistä sitten Dark Side of the Mime sai alkunsa? ”Se sai alkunsa ihan vitsistä. Rupesin Ranskassa miimikoulussa hauskuuttamaan koulukavereitani pornomiimeillä. Meillä oli useanakin päivänä viikossa miimiopetusta ja liikkeen analyysiä, ja aloin sit vaan tekemään niitä, koska musta tuntui hauskalta ajatukselta tehdä pornoa miimisesti. Se kutkutti mun nauruhermojani ja muistakin se oli hauskaa. Homma vähän niin kuin eli mukana ja aloin tehdä synttärikeikkaa, polttareita ym. Teatteri Takomossa oli sitten kerran ”Ikävä tunnelma”-niminen klubi ja siellä esitin sit sen kohtauksen, jossa kiipeän ikkunasta sisään ja niin edelleen. Akse näki sen ja tuli mulle myöhemmin Kansallisteatterin Lavaklubilla juttelemaan, että tehdäänkö juttu tuosta. Se tuntui heti hyvältä idealta, koska olin hakenut tuollaista ja olin sitä yksin pyöritellyt ja mulla oli sellainen olo, että tarvitsen kaverin mukaan päästäkseni eteen päin. Tää oli vuonna 2012 ja juttua alettiin tehdä keväällä 2014. Sehän tehtiin aika nopealla aikataululla eli kuukaudessa. Mulla oli valmiita kohtausrunkoja mielessä ja intensiivinen kuukausi vietettiin. Karl Sinkkonen tuli vielä mukaan, hän oli säveltämässä Raajarikkoonkin musiikkia. Huhtikuun 1. aloitettiin ja saman kuun lopussa oli ensi-ilta. Sehän on tässä esittämisen myötä sit kehittynyt vielä eteen päin, ja se on hyvä asia. 13 esitystä oli huhtikuussa ja se on kuitenkin suht lyhyt aika.”

Tuota noin, onko sieltä koskaan lähtenyt joku kesken kaiken pois? ”No, on sieltä kerran lähtenyt yksi pappa pois ja sekin lähti sen takia, että oli lehdestä lukenut ja ymmärtänyt jutun niin, että siinä olisi oikeata pornoa. Se oli kauhean pettynyt! Ensin lähti pappa ja rouva lähti sitten perään, mä vähän katsoin että mitäs nyt tapahtuu. Lähdin niiden perään ja ikään kuin tein ääniä, että tapoin ne ovelle. Lipunmyyjältä kuulin sit myöhemmin, että rouva oli sanonut papalle ”Tää on p a n t o m i i m i e s i t y s !” Pappa oli sanonut lipunmyyjälle, että eihän tässä edes kiroiltu ja missä se porno oli. Pappa ei päässyt oikein kyytiin mukaan, heheh...”

Kukaan ei ole siis pahoittanut ilmeisesti mieltään tämän johdosta? ”Ei, siksi me laitettiinkin se K-18 siihen mukaan - ei niinkään sen takia, ettei paikalle saisi tulla sen nuoremmat, mutta lähinnä siksi että se toimii ihmisille lukuohjeena, jotta tietävät että voi olla rankempaa kamaa. Kaikki jotka on tulleet paikalle, ovat olleet valmiita leikkiin. Mun korviini ei ole ainakaan kantautunut sellaista, että joku olisi pahoittanut mielensä. Heheh, tässä miimihommassahan on parasta se, että mun likainen mielikuvitukseni yhdistyy katsojan likaisen mielikuvituksen kanssa. Kaikessa teatterissahan tapahtuu se, että katsoja täydentää oman kuvansa kaikesta siitä mitä näyttämöllä tapahtuu, mutta tässä se yhteistyö on vielä voimakkaampaa. Katsojan pitää olla intensiivisesti mukana, koska mähän piirrän vain pisteitä sinne ja sulla on tilaa kuvitella sinne ihan mitä haluat. Toki pienellä ohjeistuksellani... Jollain tavalla se rinnastuu taikuuteen, sä luot tyhjästä iluusion.”

Tästä sitä riittääkin puhetta ja teen yhden ehdotukseni mahdollista jatko-osaa varten...

”Mä kyllä itse tykkään sellaisesta huumorista, jossa koetellaan hyvän maun rajoja. Oli hauska lähteä kokeilemaan, että miten muut tämän ottaa. ”Ok, tämmöinen mielikuvitus mulla ja Aksella on, kuka lähtee mukaan?” Jokuhan kysyi, että mikä pointti tässä oikein on. Akse vastasi mielestäni hyvin, että ”ethän sä kysy kauhuleffoistakaan, että mikä pointti tässä nyt on!” Tää on viihdettä, joka tökkii tiettyjä rajoja. Kauhuleffoissa ihmiset haluaa turvallisesti pelätä ja tässä pyrittiin vähän siihen samaan. Se, että kuka tahansa voi joutua mukaan näyttämölle, virittää yleisön myös hyvin yhteen. Kaikkien myötätunto on sen puolella, kenet mä mukaani nappaan. Siinähän ei ole tarkoitus nolata toista ja mähän sitä tarinaa liidaan, eli hän ei joudu tekemään ratkaisuja. Hän reagoi ja tulee tarinan mukana. Tökitään rajaa mutta hellästi.”

 Tähän tyyliin : 

Mitä sinulle merkitsee ”teatterin taika”, millaisessa tilanteessa se ilmenee? ”Mä oon katsomassa teatteria, mutta esitys ja illuusio vie mut pois sieltä missä oon. Mä elän mukana siinä paikassa. Sama kuin leffassakin – unohtaa sen missä on. On niin voimakkaasti sen tarinan imemänä mukana niissä tarinoissa ja tilanteissa. Tekijänä taika tulee siitä, että tunnet ihmisten mukanaolon ja että ne seuraavat mukana. Komedioissa se on helpompaa, kun tulee naurua ja vastaavaa. Tuntee yleisön intensiteetin ja siihen katsomosta tulevaan energiaan pystyy ikään kuin nojaamaan.”

Mitkä asiat inspiroi sinua? ”Ne voi tulla niin yllättävistä lähteistä kyllä. Ihmiset ylipäätään inspiroi mua. Hmmm, tähän ei pysty vastaamaan mitenkään täsmällisesti, koska inspiraation lähteethän voi olla missä tahansa. Teatterissa mua inspiroi hyvä näyttelijäntyö ja hyvä teksti. Elämässä inspiraation lähteet vähän vaihtelee, se riippuu vähän siitä mikä kela on käynnissa. Aina on joku prosessi käynnissä ja sen kautta näkee juttuja ja hakee vaikutteita.”

Podetko ramppikuumetta? ”Poden kyllä. Jännityksen määrä riippuu vähän jutusta, mutta aina kun ylittää sen rajan kulissin ja näyttämön välillä, niin se on aina tietynlainen hyppy tuntemattomaan. Aikaisemmin se oli paljon kahlitsevampaa ja jännitin ihan helvetisti, jopa niin paljon että esitys on mennyt pieleen. Nykyään se menee pois kun on mentävä lavalle, ja on keskityttävä siihen mitä siellä teen. Nykyään jännittämistä ei pidä enää negatiivisena asiana, aiemmin syyllistin itseäni siitä, että miksi mä jännitän. Juuri sen takia koko homma sai ihan käsittämättömiä mittasuhteita, kun soimasi niin paljon itseään jännittämisen vuoksi. Nyt sen osaa ajatella niin, että virittäydyn tähän tilanteeseen ja se ei ole huono asia, vaan mä olen keskittynyt ja tämä on mulle tärkeää.”

Kun illalla on esitys, onko se heti mielessä aamulla kun heräät? ”Sillon se kyllä on, jos teet esitystä joka ei toimi. Silloin tämä muuttuu tosi paskaksi ammatiksi. Ihmiset on kuitenkin ostaneet lipun ja sun pitää yrittää nostaa sitä esitystä niin hyvin kuin mahdollista vaikka tiedätkin, että se ei toimi. Silloin tää on tosi raskasta. Tää on maailman ihanin ammatti silloin, kun saat näytellä sellaista juttua, jossa kaikki toimii sujuvasti ja siinä ei ole kuoppia. Voit vain surffata sen esityksen läpi niin, että aina on hyvä aalto alla. Huonossa esityksessä on vain pakko hakea jostain se boosti ja työryhmän kesken on saatava se homma toimimaan niillä edellytyksillä, joihin on mahdollista vaikuttaa. Huonon esityksen kohdalla heti aamusta ahdistaa kun tietää, että illalla pitää mennä tekemään jotain sellaista, joka ei ole valmista eikä välttämättä koskaan tule valmiiksi. Sellaistakin on ollut.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja liittyen esityksiin tai esitystä edeltäviin hetkiin? ”Ne vähän vaihtelee. Jotkut esitykset ei vaadi niin hirvittävää viritystä, mutta kun mä esimerkiksi tein sitä Raajarikkoa, niin kävin aina juoksemassa ennen esitystä. Dark Sidessa teen ihan pientä lämmittelyä ja venyttelyä, tietenkin maskin laitto on oma rituaalinsa. Kyllä mä myös höpöttelen itsekseni ja hengittelen, tutkailen mikä fiilis on kropassa. Eli rituaalit vaihtelee suhteessa esitykseen.”

Kerro joku kommellus..? ”Eipä oikeastaan mitään sen suurempaa ole tapahtunut, perus repliikkien unohtelemista ja semmoista. Yksi tulee mieleeni. Tehtiin Raivokabareeta Espoon Kaupunginteatteriin. Yhdessä kappaleessa hyppäsin yhden säkeistön niin, etten tajunnut sitä ollenkaan ja hyppäsin suoraan kertosäkeeseen. Sanna-Kaisa Palo tuli sanomaan esityksen jälkeen, että ”jaahas, teit sitten silleen!” ja mä olin ihan pihalla eikä mulla ollut mitään käsitystä siitä, mitä muka tapahtui. Mulla on pieni adhd ja jos en oo ihan täysin fokusoitunut, niin saatan harhautua miettimään jotain täysin muuta kesken näyttelemisen. Lopputulos voi olla sitten tuollainen. Tuntuu hassulta, että miten noin voi käydä kolmensadan ihmisen edessä. Vaivut omiin ajatuksiin kesken näyttelemisen! Se on mahdollista”, naurahtaa Marc.

Käytkö seuraamassa muiden teattereiden tarjontaa ja kuinka aktiivisesti? ”Käyn niin aktiivisesti kuin suinkin pystyn. Viimeksi kävin katsomassa Q-teatterin ”Ihanat ihmiset”, se oli tosi hieno. Magee teksti ja ihmiset näyttelee siinä helvetin hyvin. Mä haltioidun hyvästä, vaivattomasta näyttelijäntyöstä. Ihailen taitoa, oli se sitten millaista tahansa (fyysistä, laulua, näyttelemistä). Se on myös yksi tuon aiemminpuhutun illuusion suola, on hienoa ”kellua” toisen ihmisen taidossa. Ja aika paljon mä menen tiettyjen suositusten mukaan ja sit jos tulee jotain ”omaan alaan liittyvää”, kuten fyysistä tai miimiä, niin niitä mä pyrin katsomaan. Niitä vaan harvemmin Suomessa näkee, mutta esimerkiksi Edinburghissa pyrin just ahmimaan kaikki tuollaiset. Klovniesitykset kiinnostaa myös.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Joulukuun 10. tulee Kansallisteatterissa ensi-iltaan Harold Pinterin ”Petos”. Keväällä ruvetaan tekemään KokoTeatteriin Okko Leon tekstiä ”Maailma luottaa meihin”, Kaisa-Liisa Logrén ohjaa. Huhtikuussa on ensi-ilta. Tammikuussa menen opettamaan Nätylle miimiä nelosvuosikurssilaisille.”

Haluaisitko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain? Olet ohjannutkin? ”Kyllä vaan, ohjasin yhden komedian Aleksanterin teatteriin vuonna 2013, sen nimi oli ”Tervetuloa!”. Haluaisin ohjata lisääkin tulevaisuudessa. Kääntäminen mua kiinnostaa, mutta käsikirjoittamisen lahjaa mulle ei valitettavasti ole suotu.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki. (A.Hellaakoski)”

Mitä muuta mahdollisesti haluaisit itsestäsi kertoa? ”Ei tule nyt mitään mieleen.”

Osaatko imitoida ketään? ”En. Mä olen tosi huono kertomaan vitsejä tai sketsejä. Aina vannotan itselleni, että älä nyt lähde kertomaan mitään kun ei siitä kuitenkaan mitään tule, ja aina jään kiinni. Puolivälissä tarinaa jo tajuan, lähinnä muiden ihmisten ilmeistä, että kannattaa lopettaa tähän. Sketsien selittäminen sanallisesti – suuri virhe! Tää on muuten sellainen juttu, jonka haluan erikseen mainita itsestäni, heh!”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”No Tintti, se oli mun lapsuuteni sankari. Mulla on kaikki Tintti-sarjakuvat sekä ranskaksi että suomeksi. Tintti se pääsi seikkailemaan niin monissa maissa, sieltä ehkä juontaa juurensa mun lehtimiehen/journalistin haaveenikin.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Harrastaisin seksiä, heti aamutoimien jälkeen pyrkisin etsimään itselleni sopivan partnerin koko loppupäiväksi.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Villasukat pitäisi olla. Kirjoja ottaisin. Nyt kun on lapsia, on niin vaikeeta löytää itselleen aikaa lukea muuta kuin työhön sillä hetkellä liittyvää. Lapsena mulle oli kirjat tosi tärkeitä. Mä asuin pienessä kylässä isovanhempieni ja äitini kanssa, ja mulla ei ollut sisaruksia joten vapaa-aikaa riitti. Siilinjärven kirjasto osoittautui mulle hyvin tärkeäksi paikaksi. Talvipesään ottaisin paljon erilaisia kirjoja mukaan. Evääksi ottaisin pistaasipähkinöitä, kuorista rakentaisin himmeleitä. Juomaksi inkivääriolutta, sitä Crabbie´s Ginger Beeriä! Siinä on vähän prosenttejakin.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Köyden, jotta pääsisin alas sieltä. Nuolipyssyn ottaisin, jotta voisin metsästää riistaa.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Olisi kiintoisaa olla samassa avaruuskapselissa mukana Neil Armstrongin ja poikain kanssa. Et miten tapahtui se ensimmäinen kuukävely ja pitääkö se edes paikkaansa.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen kotiin laittamaan ruokaa lapsille.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Perkele

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei

- Mikä sytyttää sinut? - Energia

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Torjunta

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Lapsen naurua

- Mitä ääntä inhoat? - Lapsen itkua (ja Nokian ringtunea!)

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Palomies

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Tuulivoimaloiden korjaaja (mulla on korkeanpaikankammo)

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

ps. Dark Side of the Mime Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.11.-22.11. 2014