Katsastus / Lahden Kaupunginteatteri

Katsastus / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 31.10. 2014, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Heikki Kujanpää

Rooleissa : Tapio Aarre-Ahtio, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Loponen, Timo Välisaari, Hiski Grönstrand. Aki Raiskio, Teemu Palosaari, Eeva-Kirsti Komulainen, Minna Kivelä, Maiju Saarinen, Jori Halttunen, Aarre Reijula, Helmi Jokinen ja Taru Still

 Joni Skiftesvikin kirjoittama Katsastus on monelle tuttu Matti Ijäksen ohjaamasta kulttimainetta nauttivasta samannimisestä elokuvasta, joka sai ensi-iltansa vuonna 1988. Lieneekö montaakaan jätkäporukan illanistujaista, jossa ei olisi jonkun onnekkaasti tallentamaa VHS-kasettia pyöritelty, repliikkejä ulkoa opeteltu ja lähdetty sitten nakkikojulle uhoamaan. Ainakin haaveiden tasolla. Itsekin tuon leffan olen useammankin kerran nähnyt ja aika lähtemättömän vaikutuksen se teki heti ensikatselulla. Tältä pohjalta olikin sitten vähän "vaarallista" lähteä teatteriversiota katsomaan, koska päässä on olemassa taas vaihteeksi vertailukohde ja pettymisen vaara on huomattavan suuri. Yritin nollata päätäni taas ja aloittaa ns. puhtaalta pöydältä.

 Lyhykäisesti kerrottuna tarinan juoni on se, että Viltteri (Jari-Pekka Rautiainen) on menossa Mallun kanssa (Liisa Loponen) naimisiin, ja Mallulla on "paino etuakselilla" eli synnytyksen aika koittaa millä hetkellä hyvänsä. Viltterillä on kuitenkin isompiakin huolia, sillä rakas Hillman (auto, kyllä) pitäisi saada katsastettua ja Ruotsin puolella. Tämä perustarina pohjautuu Skiftesvikin kolmeen novelliin, ja niiden pohjalta elokuvakin aikoinaan syntyi. Teatteriversioon hän on kirjoittanut tapahtumia lisää ja taustoittanut henkilöhahmojen maailmaa, varsinaisten tapahtumien jälkeenkin. Varsin onnistunut ratkaisu tämä, sillä alkuperäistä juttua kopioimalla olisi menty metsään ja rytisten.

Mieluummin ilman kuin Hillman (c) Lauri Rotko

 Näyttämöllä vanhempi Viltteri (Tapio Aarre-Ahtio) kertoo hurjasta nuoruudestaan ja kulkee tapahtumissa mukana nuoren itsensä rinnalla. Varmasti käy vanhemmalla äijällä montakin kertaa mielessä eräskin kuuluisa toteamus "Aika velikultia!" Mukana häärää nelikymppinen Öövini (Hiski Grönstrand), joka elää ikuista nuoruuttaan sekä Mallun veli Junnu (Timo Välisaari), jota vähän koulutetaan miesten tavoille niin naisteniskennässä kuin muussakin tärkeässä toiminnassa. Tuleva nuorikko Mallu ei ole todellakaan mikään hissukka, vaan sanavalmis säpäkkä mimmi, jolla on taito kietoa mies kuin mies pikkusormensa ympärille. 

 Lavalla on myös bändi ja musiikki soi tämän tästä. Aikalaiset saavat siis samaan hintaan kunnon nostalgiatripin omaankin nuoruuteensa vaatetuksineen kaikkineen. Pukusuunnittelusta vastanneelle Sari Salmelalle siis iso plussa! Noh, alku lähtee vähän nihkeästi käyntiin Irwinin ensisinglen "En kerro kuinka jouduin naimisiin" sävelin, mutta viimeistään häissä alkaa vauhti kiihtyä. Väliajalla päässäni soi taukoamatta "Maruzella", ja tästä saa kiitoksen Teemu Palosaari, joka vetäisee kyseisen hitin häissä. "Näin ken laulaa" aloittaa pappi, ja papilla lähtee juhlinnat lapasesta hauskalla tavalla. Jossain vaiheessa mietin, että onko tämä musiikin mukanaolo ihan tarpeellista ja eikö pelkkä tarina tarinana riittäisi, mutta sitten saamme kuulla ja nähdä mainion version Baddingin kappaleesta "Moottoreiden sinfonia" Junnun ja kalenterityttöjen vetäisemänä. Jo unohtunut helmi, ja hienoa että se oli mukana tässä!

Rimpiläinen heitti ensimmäisen kiven (c) Lauri Rotko

 Katsastus ei olisi Katsastus ilman tuttuja sutkauksia, joita leffan nähneet varmasti odottavat. Niitä vain pitää olla mukana ja onneksi niitä kuullaan myös sopivassa mittasuhteessa. Halipatsuipat, mökäöljyt, Jaakko Malakiakset, Rimpiläiset... Katsomo hyrisee tyytyväisenä. "Tulihan se sieltä, heheh!" 

 Näyttelijäntyö on melkoisen tasaista ja varmaa, sivurooleissa päästään irroittelemaan ehkäpä parhaiten. Minna Kivelä etenkin hymyilyttää.  Hauska yksittäinen keksintö oli automatka Ruåtsista Suomen puolelle, kun maisemat vilistivät silmissä. Kokonaisuutena näytelmä on kuitenkin melkoisen epätasainen. Välillä on aika tahmeaa menoa, välillä villiä myllytystä ja puntit lepattaen mennään. Pidin kyllä siitä, että hahmojen taustoja ja tunnelmia raotettiin enemmän. Varsinkin Mallun pohdinnat äitiydestä sopivat hyvin mukaan. Tyylilaji oli hitusen kadoksissa ainakin itselläni ja se toi vähän ristiriitaisen olon. Ei oikein osattu myöskään päättää, että millä tavoin lopetetaan. Sopivia kohtauksia oli montakin.

 Taiteilin pitkään kolmen ja neljän tähden välillä ja vaaka kallistui kolmosen puolelle ***. Ihan jees Katsastus-reissu siis (plussaa myös henkilökunnan asianmukaisesta vaatetuksesta, näitä saisi olla enemmänkin) eli "pikku vikoja, heleppo korjata!" Hauskaa oli nähdä myös kunnon äijäporukoita katsomossa, ja sehän ei ole muuta kuin positiivista. 

Ruotsalaista vittuilua katsastuskonttorissa (c) Lauri Rotko

 ps. Pakko kertoa omakohtainen Rimpiläis-kokemukseni 80-luvun lopulta... Lukiossa pari poikaa päätti pitää esitelmän Vesa Vierikosta ja kesken esitelmän näyttivät kuuluisan nakkikojutappelukohtauksen elokuvasta. Seuraavana päivänä opettajan kysyessä poissaolijoiden nimiä joku huusi takapulpetista "Rimpiläinen" ja niin oli Mauri Antero koko viikon kipeänä. Myöhemmin luokanvalvojamme huomasi tämän suuren vilpin ja tuohtuneena määräsi koko luokallemme rimpiläiskiellon, eli sitä nimeä ei saisi enää mainita. Olipahan sitten pokassa pitämistä, kun myöhemmin uskonnonopettaja heijasti piispa Olavi Rimpiläisen kuvan taululle ja kysyi, kuka mahtaa olla kuvassa. Ei noussut yksikään käsi, ei. 

(näin esityksen pressilipulla)