Haastattelussa Jerry Mikkelinen

Jerry Mikkelisen tapasin Hämeenlinnan Teatterin yleisölämpiössä marraskuun puolivälissä 2014, Humiseva harju-näytelmän harjoitusten tauolla.

Vuonna 1967 syntynyt Jerry on horoskoopiltaan vaaka. ”Mä oon Helsingistä alunperin kotoisin, tosin syntymässä kävin Lappeenrannassa. Tällä hetkellä asun Tampereella, ja siellä olen asunut valmistumisestani lähtien, muutin sinne kun menin kiinnitykselle Työvikselle.”

Mitä harrastat? ”Ne vähän vaihtelee, mutta laskettelu on sellainen harrastus, joka on säilynyt aina. Sekin on tosin vähän on/off-juttu ja TeaK-ajan se oli kokonaan mulla kadoksissa. Innostuin sitten lajista taas suksitekniikan kehityttyä, kun vauhdin hurmaan pääsee ihan täällä Suomessakin kunnolla. Kesäisin sitten heilutaan vaikkapa rannalla perheen kanssa. Lenkillä mä käyn välillä. Vanhemmiten musta on tullut vähän mukavuudenhaluinen ja laiskakin. Kokkaan mielelläni, luen, kirjoitan... Vuonna 2011 mä valmistuin Salfordin yliopistosta Manchesterista elokuvakäsikirjoittajaksi ja oon nyt pikkuhiljaa ruvennut kirjoittamaan esimerkiksi Malttia ja Valttia.”

Mitä sanoisit sinun vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä? ”No, mä luulen että fyysinen teatteri on vahvimpana. Jossain vaiheessa mä olin innostunut commedia dell´artesta ja opiskelinkin sitä. Pikku Kakkosen Maltissa ja Valtissahan ne hahmot on aika fyysisiä ja meidän keikoillakin itse show on fyysinen. Tehdään mm. hidastettuja törmäyksiä autoilla turvavöiden kanssa ja ilman, ja se vaatii kyllä kehonhallintaa. Lisäksi sanoisin, että mä oon suht monipuolinen ja rytmisesti nopea. Pekka Heikkinen käytti joskus sanaa ”sinkeä”. Mä taivun aika hyvin vakavista rooleista komediallisiin, ja vaikken itseäni varsinaisesti laulajana pidäkään, niin lauluroolejakin mulle on suotu.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Soittotaito varmaankin. Kouluaikoina oli se pakollinen nokkahuilu ja sillä osasin soittaa sen ”ostakaa makkaraa”-jutun. Ai sulla oli kans, heh! Jossain vaiheessa mä omistin harmonikan ja saksofonin ja kitarankin, mutta mä oon peruslaiska sillä tavalla, että jos mulle ei anneta tehtävää jossa niitä soittimia tarvittaisiin, niin ei vaan tule opetelleeksi sitten mitään”, Jerry naurahtaa.

”Sanaton teatteri on sellaista, mitä ihailen kovasti ja se myös kiinnostaa mua. Sirkustaide esimerkiksi. Sanattomassa teatterissa on hienoa se, että kieli on täysin universaali. Se vaan on niin marginaalissa, että Suomessa ei ole kauheasti kysyntää. Itselleni tuo on kääntynyt tarinankerronnalliselle puolelle, eli käsikirjoitan juttuja ja se antaa myös sen mahdollisuuden, että perheellisenä saan olla enemmän kotona. Tavoittelen ehkä myös sitä, että saan luoda ihan alusta alkaen omia juttuja, ettei pelkästään tekisi ”muiden töitä lihaksi” vaan toisin esiin omia ajatuksiani ja juttujani.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, mä oon perheen musta lammas. Paitsi että mun jälkeeni on kyllä tullut! Minun innoittamanani, ehkä, siskoni Satu päätti, että hänkin haluaa näyttelijäksi. Hän mm. sai roolin Oscar-palkitusta Susanne Bierin ohjaamasta ”Kosto”-elokuvasta, ja hassua on se, ettei täällä kukaan edes tiedä sitä! Täällä arvostetaan papereita niin paljon, ja koska hän ei ole kouluttautunut näyttelijäksi Suomessa, tuosta ei ole ollut mitään mainintaa missään. Aika harva suomalainen näyttelijä on ollut mukana Oscar-palkitussa elokuvassa... Hän kävi muuten myös tuon saman käsikirjoituskoulunkin, suosittelin sitä hänelle ja hän valmistui sieltä pari vuotta myöhemmin kuin minä.”

Milloin olet kiinnostunut näyttelemisestä/teatterista/esiintymisestä? ”Äitini sanojen mukaan hyvinkin pienenä. Itse muistan hämärästi sellaisen tapauksen, että oon ollut pikkupoikana Särkänniemessä ja siellä on ollut ilmeisesti Teatteri Mukamaksen nukketeatteriesitys, ja siellä sai käydä kokeilemassa nukkeja. Mä olin kehittänyt nukella melkoisen merirosvotarinan ja äitini kertoi, että teatteri-ihminen oli sanonut hänelle, että ”teidän pojallanne on lahjoja, mutta voisi olla, että noin verisiä tarinoita ei kerrota vielä noin pienille”. Hah! Olin itse heittäytynyt tarinaan aikamoisella tavalla ilmeisesti, itse en kyllä muista tätä tarkkaan. Joskus myöhemmin huomasin sitten, ettei tämä pankkivirkailijan homma ole oikein mun juttuni ja innostuin valokuvaamisesta. Niihin aikoihin valokuvasin ihan älyttömän paljon, itse kehittelin pimiössä kuvia. Päädyin sitten hakeutumaan maskeeraajan ammattiin, opiskelin sitä vuoden päivät ja valmistuin maskeeraajaksi. Jostain kumman syystä sain päähäni mennä Ylioppilasteatterin pääsykokeisiin Helsinkiin ja hakeutumaan sinne nimenomaan maskeeraajaksi. Jonkun kumman sattuman kautta löysin itseni esittelemästä siellä maskeerauskuvieni kansiota ja sen lisäksi näyttelijäntyön tehtävien parista. Multa sitten kysyttiin, että haluaisinko näytellä. Keskustelin asiasta ensin äitini kanssa ja hän tokaisi, että ”ainahan sä oot halunnut näyttelijäksi!” ”Ai oonko!?” No, jatkoin niissä pääsykokeissa vaiheesta toiseen ja pääsin Ylioppilasteatteriin, vuonna 1989. YT:llä olin kolme vuotta. Heti seuraavana kesänä aloin hakuprosessin TeaKiin ja kolmannella kerralla tärppäsi. Ihan hyvä, etten päässyt sinne heti ensimmäisellä kerralla. TeaKiin pääsin 1992 ja valmistuin 1996”, muistelee Jerry.

”Merirosvotarinan jälkeen en siis ollut millään lailla teatterin kanssa tekemisissä. Mä hain kyllä Kallion lukioon, mutta säikähdin tosi paljon nähtyäni ilmaisutaidon luokan. Mä pelkäsin esiintymistä, vaikka mulla oli kova vietti kertoa tarinoita. Se tila oli jotenkin niin iso ja avara, reunassa oli penkit ja edessä pieni koroke. Näin itseni yksin siellä. Mulle siis esiteltiin koulun tiloja, ja olisin päässyt varasijalta sisään. Päätin kuitenkin, että menen mieluummin Roihuvuoren lukioon ”tavallisten ihmisten pariin”. Unohdin koko teatteriasian lukioajoiksi, ja sithän tuli armeijat ja muut. Pankissa sit kuittienrepimisen myötä tajusin, että haluan tehdä jotain muuta kyllä. Niihin aikoihin tosiaan kuvittelin, että musta tulee valokuvaaja. Hainkin sitä opiskelemaan, mutta viimeisen tehtävän palautus jäi vähän viimetippaan ja se sit jäi. Sattuman kautta ajauduin tilanteesta toiseen. Kaikesta on kuitenkin ollut matkanvarrella hyötyä, myös merkonomintutkinnosta jonka suoritin YT:n aikoinani. Kun valmistuin merkonomiksi, sain samana päivänä tiedon että mut on hyväksytty TeaKiin. Siitä se sit lähti.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Mikki Hiiri merihädässä eli näyttelijä itsenäisyyden ja hyväksynnän ristiaallokossa vältellen häpeän karikoita”. Se oli tämmöinen eksistentiaalinen pohdiskelu ja alkoi ikään kuin mun päässäni, jonka sisällä oli kaksi minua, jotka keskustelivat. Mä koin jotenkin vahvasti, että oon oppinut paljon ja toisaalta taas tiesin, etten tiedä todellakaan kaikkea. Mulla oli muodostunut jo vahva tunne siitä, että jotkut asiat syvenevät kokemuksen myötä ja ymmärrys kasvaa. Ymmärsin myös sen, että koko ajan tulee enemmän ja enemmän kysymyksiä. Mitä nuorempi on, sitä enemmän luulee tietävänsä. Päässäni oli siis dialogi käynnissä ja siellä oli kysymyksiä ja vastauksia, joita olin löytänyt matkanvarrelta. Siellä oli ihan selkeä kaari siitä, että mitä minulle näyttelijänä on tapahtunut ja mitä olen oppinut näyttelemisestä, lopun jätin tietyllä tavalla avoimeksi. Oon joskus jälkeen päin lukenut sitä ja tuli tunne, että mähän oonkin ollut silloin fiksumpi kuin mitä olen tänä päivänä! Ehkä mä oon miettinyt silloin enemmän asioita...”

”Taiteellinen lopputyöni oli Sganarellen rooli Molièren commedia dell´arte-näytelmässä ”Rakkaus lääkärinä”. Helminen tuli Työviksestä TeaKiin katsomaan mun lopputyötäni ja tarjosi työsopimusta heti esityksen jälkeen. Se oli sillä taputeltu.”

Jerry Mikkelinen (c) Teatterikärpänen

 Onko tässä välissä ollut ns. vaihtoehtoa B, eli millä alalla mahdollisesti olisit nyt, jos et olisi näyttelijä? ”Aika vähissä on varmaankin ne näyttelijät, jotka eivät olisi miettineet koskaan mitään muuta vaihtoehtoa. Kauppaopistossa ollessani olin sitä mieltä, että haluaisin olla lakimies. Ja se valokuvaaja tietysti. Jossain vaiheessa koin viehtymystä myös IT-alaan, onneksi en sille alalle sitten päätynyt. Nykyään mä saan näppylöitä kaikista kännyköistä ja läppäreistä ja muista. Mä en jaksais enää perehtyä niihin laitteisiin. Ennen kaikki uusi kiinnosti, nykyään haluan enemmänkin karsia niiden käyttöä.”

Miksi sitten olet näyttelijä? ”Jaa-a. Sattumien summa. Mulla on tarinankerronnan vietti niin voimakas. Mikään itsestäänselvyys se ei ole mulle kuitenkaan koskaan ollut, ihmisten katseen alaisena oleminen ja siihen tilaan astuminen ei ole ollut mulle mikään helppo ratkaisu. Eihän se ihan ”tervettä” ole! Ei normaali ihminen hakeudu tarkoituksella sellaiseen tilanteeseen, jossa häpeän tilaan joutumisen vaara on suuri. Epäonnistuessa häpeän kokemus on voimakas. Toisaalta taas hyväksynnän saaminen onnistuessa kompensoi varmaankin jotain lapsuudesta? Nuorena oon ehkä ajatellut asioita jotenkin kunnianhimoisemmin, eli oon toivonut ehkä enemmän julkisuutta – ne on kaikki kyllä vanhemmiten kadonneet! Nykyään haluan tehdä hyvässä porukassa, kertoa hyviä tarinoita ja sen myötä olenkin tehnyt paljon lapsille. Ensin olin Ahaa Teatterissa muutaman vuoden ja sitten loin Maltin ja Valtin. Oon kokenut sen niin, että sieltä ei tule samanlaista keinotekoista julkisuuteen liittyvää painetta, vaan se on puhtaasti rehellistä palautetta katsojalta. Lapset ostavat hulluimpiakin ajatuksia ja leikkejä. Onhan tämä aikuistenteatterikin leikkiä omalla tavallaan, mutta ihmisille on tullut paljon enemmän esteitä sille, että mitä hyväksytään ja ”ostetaan”. Koko ajan mennään enemmän ja enemmän realismin ehdoilla”, pohdiskelee Jerry.

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”No jos puhutaan ihan puhtaasti näyttelijäntyöstä, niin muutosta on eniten tapahtunut Ylioppilasteatterissa, teatterikouluaikana ja ehkä välittömästi sen jälkeen, mutta sen jälkeen ei ole tietyt asiat oikeastaan muuttuneet. En tiedä, että onko se hyvä vai huono asia. Mä lähden jotenkin sellaisesta peruslähtökohdasta, että mukana on teknisiä asioita, jotka muuttuvat tilasta ja muusta riippuen. Jos mietin sitä, mitä on esimerkiksi kahden näyttelijän välillä, niin kaikilla on hyvin erilaisia tapoja. Suurin asia, mikä on tapahtunut, on ehkä siinä, miten hallitsee sen varsinaisen näyttelemistilanteen ulkopuolella olevia sosiaalisia tilanteita. Itse näyttelemisen ytimessä ei ole tapahtunut merkittävästi, koska sehän on sitä, että on läsnä ja reagoi. Ja on vahvasti oman roolihenkilönsä puolella. Mä ajattelen niin, että mut on viety johonkin maailmaan ja mulle on annettu sen roolihenkilön repliikit ja maali, mihin ollaan menossa – sen mukaan sitten toimin olemalla läsnä siinä tilanteessa. Loppujenlopuksihan näytteleminen on hirmu simppeliä! Haastavimmat asiat ovat sitten itse sen näyttelemistilanteen ulkopuolella, joko ennen varsinaisen näyttelemisen alkua tai sen jälkeen. Se hyppy voi tapahtua vain sekuntia ennen. Kohtauksen jälkeen aletaan sitten keskustella, ja siinä vaiheessa mukaan tulee jokaisen oma ego ja omat käsitykset. Mulle merkittävää ja haasteellista on myös se, etten lähde rajoittamaan toisen ihmisen tekemistä tyyliin ”voitko tehdä nyt noin, jotta mä voin tehdä sitten näin” tai ”voitko jättää tekemättä noin”. Mä yritän välttää tuota viimeiseen asti itse, enkä pidä siitä jos joku toinen tekee niin. Sehän on ohjaajan tehtävä ja sitä kautta tilanteesta muodostuu tavallaan peli. Toinen tekee jotain sellaista, mitä mä en odota ja mun pitää reagoida siihen. Rakentavasti voidaan toki keskustella, ”mitä jos tekisit noin”. Mut enhän mä voi mennä sanomaan R-kioskin myyjällekään, että ”et voi hymyillä noin, en pidä siitä!” ”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja keneltä/mistä se on tullut? ”Kyllä mä sanon, että se on tullut useammaltakin henkilöltä, konkarinäyttelijöiltä. Esimerkin kautta. Ensimmäisiä varmaan on Aarre Karén ja Esko Salminen Kansallisteatterin ”Cyranossa”. Työvikseen tullessani Juha Muje näytti hyvää esimerkkiä ja Heikki Kinnunen on myös yksi, jonka kanssa oon saanut kunnian näytellä Tampereen Teatterin ”Likaisissa käsissä”. Se on hienoa kun näkee, että jollakin on niin paljon kokemusta, että se ei hätäänny jostain asiasta. Heikillä esimerkiksi yhdessä näytelmässä katosi teksti hetkeksi päästä ja mä näin sen. Se otti jotenkin niin hienosti roolihahmossa kontaktia kuiskaajaan, Heikki esitti puoluejohtajaa ja ihan kuin olisi huikannut sihteerilleen jotain. Teatterissa ”hiljaista tietoa” ei pysty oikein muulla tavalla välittämään, kuin tietyllä tavalla kädestä pitäen. Tästä hyvä esimerkki on Työviksessä Kalle Holmbergin ohjauksessa tehty ”Tie Tampereelle”, jännä yhteensattuma kun se oli mun eka juttuni siellä. Helsinkiläispoika tulee Tampereelle ja tuonniminen juttu odottaa. Tein runoilija Juhani Siljon roolia etunäyttämöllä ja taustalla oli hyvinkin tunnettuja näyttelijöitä ja ohjaajana tosiaan Kalle, olin tositoimissa heti koulun jälkeen. Juha Muje oli jotenkin pannut merkille, että mulla on pohdintaa roolin lähestymistavasta. Verkkareissa siinä oltiin, harjoitusvaiheen alku kun oli menossa. Juha tuli mun luo ja kuiskasi, että ”sullahan on tässä kohtauksessa pitkä takki, eikö? Nostat jalkasi tuohon tuolille, heität takinhelmaa sivuun ja alat lausumaan runoa”. Mä oivalsin, että sillähän mä saan lähtölaukauksen ja hyvän alkuasennon sille, millainen Siljo tavallaan on ja tein Juhan vihjeen mukaan, ja se oli siinä! Se avasi mulle koko roolin, tämä yksi ele jonka Juha mulle antoi, ikään kuin antoi avaimet kouraan ja kukaan muu ei varmasti edes huomannut sitä. Kävi vinkkaamassa ilman sen suurempaa numeroa. Mulle se oli todella iso asia.”

Taisit vastata tuossa jo seuraavaankin kysymykseen, eli onko sinulla ammatillisia esikuvia? ”Kyllä vastasin, vanhempia kollegoja joiden kanssa mulla on ollut suuri ilo ja kunnia tehdä töitä. Saarelaisen Immun voisin mainita noiden aiempien lisäksi myös.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Anthony Hopkins! Hänen ammattitaitonsa on niin käsittämätön. Nuorempana ihailin suunnattoman paljon myös Christopher Walkenia, hänellä on erikoislaatuinen tapa olla. Näitä olen kylläkin nähnyt elokuvissa vain. Taltioinneista tulee mieleeni ”Godota odottaessa”, jossa mukana oli Steve Martin ja Robin Williams. Se pätkä oli jostain käytävänraosta kuvattu, ja jengi ulvoi naurusta. Suvereenia meininkiä!”

Kenen kanssa haluaisit esittää dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Apua, mulla ei ole koskaan ollut mitään haaverooleja tai muuta... Paula Vesalan kanssa olisi hienoa laulaa! Todella muuntautumiskykyinen ja monipuolinen laulaja.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Teatterissa, Kansallisteatterissa, Rauman Teatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Teatteri Siperiassa, Ahaa Teatterissa, Teatteri 2000:ssa ja Ylioppilasteatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Riippuu vähän siitä, että katsotaanko uran kannalta vai sen kautta, miten mä itse olen kokenut sen? Itse kokenut, ok. Kaksi todella tärkeää sijoittuu TeaKiin. Toinen oli ”Hamlet” ja toinen ”Niskavuoren nuori emäntä”, jossa mä näyttelin Juse-muoria. Nää oli peräkkäin. Hamletissa oltiin sellaisessa tilanteessa, että koin koulun loppuvan siihen. Timo Torikka ohjasi sen ja sanoi, että tällä aikataululla yksikään itseään kunnioittava teatteri ei lähtisi edes tekemään tätä. Se sanoi noin heti ekoissa harjoituksissa, ja tuolta pohjalta piti sitten lähteä toisella vuosikurssilla tekemään. Mä en tahtonut oppia millään repliikkejä, koska koin niin suuria paineita näytelmän suhteen. Jotain aukesi juuri viime hetkillä, mutta tie oli todella tuskainen. Heti perään tehtiin sitten Niskavuorta, ja Juse-muorin rooli oli taas maailman leppoisin! Fiilis oli leikittelevä ja keveä, ja mummosta tuli tosi hassu. Kokemuksellisesti nämä olivat tosi tärkeitä juttuja oman tekemisen kannalta. Jouduin ensin äärimmäiseen stressitilanteeseen ja heti perään sain aivan toisenlaisen kokemuksen. Lopputyöni ”Rakkaus lääkärinä” oli myös merkittävä ja Työviksessä eka juttu ”Tie Tampereelle”. Työviksen Kellariteatteriin tehtiin Heikkisen Pekan kanssa yhdessä Dario Fo´n ”Uskomattomia tarinoita” ja se oli myös hieno juttu, kaksin tehtiin koko homma ja siinä oli enemmän vastuuta. Teatteri 2000:n ”Reearuu” oli mukava. Rauman ”My Fair Lady” oli myös merkittävä, ei niinkään näyttelijäntyöllisesti, lauloin siinä niin ison roolin Higginsinä. Siitä kokemuksesta tuli usko, että pystyn tekemään tarvittaessa myös tämänkaltaisia isoja rooleja. Se oli myös aikamoinen menestys koko esitys. Kaikista tärkeimpänä kuitenkin omalla kohdallani pidän Malttia ja Valttia, sen koko konseptin ja idean keksiminen ja luominen nollasta. Siitä on tullut Pikku Kakkoseen klassikko, ja sitä on todella nastaa tehdä. Paljon tehdään keikkojakin, isoista messutapahtumista päiväkoteihin. Levyä on jossain vaiheessa varmaankin myös tulossa, kuvakirja ilmestyi juuri. Ihanaa päästä kuitenkin välillä tekemään aikuisillekin teatteria!” summaa Jerry.

Miten sinä määrittelet sanaparin ”teatterin taika”, millaisessa tilanteessa se sinulle ilmenee? ”Se ilmenee siten, että lavalta tullessa tajuaa, että olen ollut jonkinlaisessa flow-tilassa. Kaikki palaset on naksahtaneet paikoilleen. En ole puskenut enkä suorittanut, vaan olen reagoinut oikeassa kohdassa oikealla tavalla vastanäyttelijän reaktioihin ja samaan aikaan yleisö on nauliintunut siihen tilanteeseen myös. Tulee sellainen tuuletusfiilis niin kuin jalkapalloilijalla maalin jälkeen. Teatterin taika voi tapahtua katsojalle silloinkin, kun itsellä voi olla arkinen tunnelma.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”En enää, oon joskus kokenut. Lopputyössäni käsittelin niitäkin asioita ja tajusin, että jännittäminen johtuu mulla siitä, että mä ennakoin; pelkään, että tapahtuu jotain. Kun mä tiedostan mistä se johtuu, niin mä olen jotenkin kouluttanut itseni ajattelemaan niin, että lavalle ei ikinä kuole ja tällä kokemuksella oon myöskin oppinut sen, että mitä tahansa tapahtuukin, ei se kuitenkaan ole kauhean vaarallista. Ei kannata ruveta himmailemaan. Jos näyttelijä epäilee omaa tekemistään, se näkyy ja se on sitten siinä. Senkin mä oon huomannut, että harjoittelu on paras lääke jännittämiseen. Mitä enemmän treenaa, sitä varmempi on siitä, että ainakin se menee niin kuin on harjoiteltu. Mitä enemmän jättää sinne epävarmuustekijöitä, sitä enemmän pelkää sitä että jotain tapahtuu. Se on vähän työmoraalistakin kiinni.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Heikkisen Pekka sanoi mulle jo TeaKissa, että mun kanssa on mielenkiintoista näytellä, kun ei koskaan tiedä mitä mun suustani tulee. Tää juontaa juurensa Hamletiin, jossa esitin Hamletia ja Pekka esitti Poloniusta, ja oli se kohtaus, jossa Hamlet esittää Poloniukselle hullua. Hamlet sanoo siinä, että ”Näettekö tuolla kaukana tuon pilven, joka näyttää melkein kamelilta?” ja Polonius vastaa siihen, että ”Niin, eikö se näytäkin aivan kamelilta.” Minä sitten sanoin, että ”Näettekö tuolla kaukana tuon kamelin, joka näyttää melkein … pilveltä?” Paljastin siinä repliikin sisällä vielä, että nyt tuli moka. Pekka vastasi, että ”Nii-in, eikö se näytäkin aivan pilveltä!” Veljeni oli vielä katsomassa ja hän ei lainkaan hokannut, että siinä tapahtui sählinkiä sanoissa. Aikamoisia mokiahan siellä lavalla voi tapahtua, ennen kuin yleisö tajuaa että nyt on tapahtunut virhe.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Reilun viikon kuluttua tulee ensi-iltaan siis tämä Humiseva harju, jossa minulla on Heathcliffin rooli. Sen jälkeen mulla ei ole muita teatteritöitä tiedossa. Maltti ja Valtti työllistää mua koko ajan, kirjoitan ym.”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Tinteistä mä oon tykännyt kovasti, seikkailupuoli kiinnostaa. Ja Corto Maltese myös, samasta syystä vaikkakin erilaista meininkiä. Pikkuisena mä tykkäsin Rasmus-nallesta ja sehän seikkailee myös!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä varmaan harrastaisin seksiä, koska haluaisin tietää miltä se naisesta tuntuu. Haluaisin kokea myös menkat, heh. Lasta en haluaisi synnyttää!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit mukaan omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Vanhoja amerikkalaisia musikaaleja, lämmintä kaakaota ja paahtoleipiä!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne matkaisit? ”Oon mä sen verran mukavuudenhaluinen, että mihinkään metsästäjä-keräilijäkulttuuriin saakka en haluaisi mennä. Mä menisin 60-luvulle, vaikka oonkin ´67 syntynyt. Maailmassa jotenkin tapahtui kauhean paljon silloin kaikenlaista mielenkiintoista. Ranskan Rivieralle 60-luvulle, kyllä!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä:

- Mistä sanasta pidät eniten? - Kyllä

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei

- Mikä sytyttää sinut? - Halaus

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Syyllistäminen

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Veden liplatusta

- Mitä ääntä inhoat? - Liitua tauluun

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Valokuvaaja

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Investointipankin johtaja

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!