Haastattelussa Pelle Heikkilä

 Pelle Heikkilän tapasin tammikuun puolivälissä 2015 Cafe Talossa Helsingin Hakaniemessä.

Syntymävuotesi? ”1978, se onkin hyvä että kysyit! Mä aina välillä unohdan minä vuonna olen syntynyt ja lopetin laskemisen kun täytin 28. Jaa miksi? Jotenkin se tuntui hyvältä iältä – ei ole enää poika eikä vielä ihan mies, ja se sopi mulle hyvin. Roikun siinä kiinni vielä, heh. Oikeesti mä kyllä odotan sitä, että alan tulla vähän harmaaksi. Tulee arvokkuutta lisää”, kertoilee Pelle ja mainitsee vielä horoskooppimerkikseen kaksonen.

Mistä olet kotoisin? ”Espoosta, Nöykkiön poikia. Siellä on paljon metsää ja se teki hyvää nuorelle miehelle. Luontourpoilua tuli harrastettua. Pääkaupunkiseudulla olen muuten asunut koko ikäni, mutta parisen vuotta asuin Loviisassa. Lähdin vähän rauhoittumaan sinne, ainakin ajatuksena oli se, mutta siinä taisi käydä vähän päinvastoin. Mulla oli vähän vaikea nuoruus ja sitä yritettiin korjata monellakin tavalla.”

Mitä harrastat? ”Kaikki jotenkin liittyy työhöni. Mä liikun paljon. Nyt mä treenaan maratonia varten, ensi kesänä olisi tarkoitus juosta. Työhön liittyy se, että yritän pitää itseni kunnossa. Mä kirjoitan jonkunverran, käsikirjoitusideoita ja sellaista. En ole vielä sillä saralla päässyt eteen päin, mutta tykkään kirjoittaa ja mua kiinnostaa se maailma. Lukeminen on nyt valitettavasti viime vuosina jäänyt vähän pienemmälle osalle, mutta esim. venäläiset klassikot oli jossain vaiheessa tosi kova juttu. Luonnossa liikkuminen on mulle henkireikä. Ollessani pieni me telttailtiin paljon tuolla itärajan tuntumassa, isäni on merikapteeni ja lomilla hän halusi aina mahdollisimman kauas merestä. Kalastus on myös rentouttavaa, ah!”Pelle hehkuttaa.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Kitaraa jonkin verran, tosin jos joku sanoisi, että vedä a-molli, en osaisi koska mulla on ihan eri nimikkeet niille. Kyllä mä olen kirjoittanut laulujakin, mutta mulla on jotenkin jännä rytmitaju, vähän erilainen. Yhdessä jutussa oli kohtaus, jossa lauloin kitaran kanssa, mutta se otettiin harjoitusvaiheessa pois. Ei se johtunut siitä ettenkö olisi osannut, se ei muuten vaan sopinut siihen esitykseen mukaan. Tuo on aika herkkä laji, laulaminen ja soittaminen siis näyttelijälle ylipäätään. Ainakin mulle. Laulaessa ollaan jotenkin niin ”alasti”. Näyttämöllä voin olla alasti muuten ja tehdä ihan mitä vaan, mutta laulaminen on mulle haaste ja haluaisin kokeilla sitä enemmänkin.”

Mikä on ammatillisessa mielessä sinun vahvuutesi/erityistaitosi omasta mielestäsi? ”Niitä on niin monta... Mä oon aika analyyttinen ja pystyn nopeasti tekemään päätöksiä ja pääsemään ns. asian ytimeen. Mä mietin tosi paljon lavalla liikkumista, eli missä kukin on ja missä mun pitäisi olla, vähän niin kuin ohjaajan näkökannalta sitä kokonaiskuvaa, ja suunnat tulee itsestään, niitä ei tarvitse edes miettiä. Sit mä oon fyysinen ja aika rohkeakin. Näistä suurin osa johtuu siitä, että meillä oli professorina TeaKissa Erik Söderblom, joka on ohjaaja, fiksu ja hieno ihminen. Hän antoi jotenkin leimansa koko mun kurssilleni ja oikeastaan koko hänen aikakautensa oppilaille, eli näytteleminen on tavallaan ohjaajapainotteista. Analyyttinen puoli tulee hyvin voimakkaasti esiin meillä Teatteri Viiruksessa, jossa voidaan itse tehdä päätöksiä siitä, kuka ohjaa ja niin edelleen.”

Entä niitä erityistaitoja? ”Karisma! Hahhah! Mä osaan tehdä paperista kukan. CV:ssä mulla lukee miekkailu, akrobatia, ratsastus, kielet (suomi, ruotsi englanti), kamppailulajit. Kaikki on tarvittaessa opeteltavissa, jos vain on riittävästi aikaa. Rakastan niitä haasteita! Isoin haaste on ollut se, että ”He ovat paenneet”-elokuvaa varten mä lihoin 10 kg. Sain ottaa kesällä samalla t-paidalla aurinkoa, mutta en ilman paitaa.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Murteita mä haluaisin osata, mä olen aika huono niissä. Jotkut oppii sen tuosta noin vaan, ajan kanssa se multakin kyllä onnistuu. Mä olin joskus nuorempana hinaajalla töissä siellä Loviisassa ja muu porukka oli Raumalta. Se puhe tarttui ja oli se kyllä aikamoista, kun suomenruotsalainen jätkä puhuu oikein vanhaa Rauman murretta.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, ei todellakaan mitään. Meillä ei olla koskaan edes käyty teatterissa eikä siitä ole puhuttukaan kotona.”

Milloin sinä sitten kiinnostuit teatterista? ”Samana vuonna kun hain sisään. 11-vuotiaana näin yhden teatteriesityksen (se oli Svenska Teaternilla ”Herr Huu”) ja seuraava kosketus teatteriin oli se, kun pääsin TeaKiin. Muuten ei teatteri kiinnostanut mua pätkääkään - koulussakin lintsasin, jos joku urpo teatteriryhmä tuli esiintymään meille. En ole ylioppilas, oon ollut vähän semmoinen hunsvotti. Jossain vaiheessa mä ymmärsin, että näyttelemisessä tarinankerronta on ”jotain”, vaikken mä en edes tiennyt että se on tarinankerrontaa. Joku mua siinä kiehtoi! Sit vuonna 2005 mä hain TeaKiin ja pääsin heti sisälle. Mun vahvuutena oli varmaan se, että olin erilainen ja mulla ei ollut mitään teatteritaustaa. Lisäksi olin vähän vanhempi, eli 28 ja mulla ei ollut tosiaankaan mitään hajua teatterista. Samaan aikaan haki Viktor Idman ja Oskar Pöysti, jotka on mukana myös Viiruksessa. Molemmat tulevat teatteriperheistä, ja oli jännä huomata heidän stressinsä pääsykokeissa. Mä menin sinne lähinnä kokeilemaan, että katsotaanpas mitä tästä tulee. Valmistuin sitten vuonna 2010, ja samana vuonna saatiin myös Viirus-teatteri. Siellä ollaan oltu nyt viisi vuotta. Vuoden Teatteri 2014!”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Saaristoteatteri – Skärgårdsteatern”, 20 vuotta vanha perinne. Joka vuosi se tehdään, ja silloin kun TeaKin ruotsinkielisellä puolella on kolmoskurssilaisia, ne tekee sen silloin. Ensin sitä harjoitellaan koulussa ja sitten pyöritään kuukausi tuolla saaristossa. Mennään ympäri Ahvenanmaan ja takaisin, ja paikkoihin jonne teatteria ei yleensä viedä. Ei mennä siis isoihin paikkoihin, vaan pyritään menemään pienempiin pitäjiin. Utö, Korppoo, Nauvo... Tuosta ei ollut kukaan kirjoittanut aikaisemmin, ja se kiinnosti mua kovasti. Tuo on myös aika hyvä lähtökohta opiskelijoille, koska esitystä vedetään monta kertaa ja esitys kehittyy siinä ajanmyötä ja samalla oppii roudaamaan, rakentamaan lavastusta. Kaikki on mukana tavalla tai toisella tuotannossa, lavastuksessa, buffassa. Se on kyllä hieno juttu! Olen valmistumiseni jälkeen ollut mukana kerran ihan ammattilaisena. Esitykset on saaneet aina loistavan vastaanoton ja ne ovat olleet lähes kaikki loppuunmyytyjä. Paikalliset oikein odottaa näitä tapahtumia ja väki kokoontuu sinne tapaamaan toisiaan ym. Ohjelmisto on ollut laidasta laitaan, kevyttä kesäteatterimeininkiä, kaikki mahdolliset farssit ja ihan tätä varten kirjoitettuja juttuja myös. Ihana perinne!”

Pelle 28v / (c) Teatterikärpänen 

 Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Jos mä en olisi mennyt TeaKiin, mä olisin varmaan vankilassa... en tiedä. Jännä kysymys. Silloin kun hain TeaKiin, mua ei kiinnostanut mikään muu, korjaan mua ei oikeestaan kiinnostanut yhtään mikään, enkä tiedä minne muualle olisin ajautunut silloin. Puusepäksi varmaan, koska niin kuuluu vastata. Markkinointi ja myyntihommat olisi voinut kiinnostaa, päiväkotisetä voisin olla myös. Sit muuten mä harrastan sijoittamista. Pari vuotta sitten mä päätin, että mun pitää ymmärtää mitä sijoittaminen on. Ensinnäkin siksi, että voisin esimerkiksi häissä keskustella sijoittamisesta jonkun vieressäni istuvan sijoittajan kanssa sujuvasti. Tähän asti on sujunut ihan hyvin. Mä kutsun itseäni Suomen ainoaksi vasemmisto-kapitalistiksi, se saisi lukea mun hautakivessäni myös. Mutta oikeasti, mä en tiedä mitä muuta mä tekisin. Näytteleminen on niin siistiä ja mä rakastan sitä! Mulle teatteri on leikkiä, mutta myös vakavaa. Tässä pitää olla paloa mukana. Jos tuntee leipiintyvänsä (huomaako sitä muuten itse?), pitää tehdä jotain muuta. Mä olen näyttelijä siksi, että haluan olla utelias. Mua kiinnostaa monikin asia. Mä rakastan elämää, mutta mua harmittaa se, että se on niin lyhyt. Mä haluaisin oppia kaiken! Olisi niin paljon kaikkea, mitä haluaisin oppia, nähdä, kokea ja tuntea. Haluan myös olla aktiivinen ja vaikuttaa ja provosoida sopivassa määrin.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? ”Mä en tiedä, että ovatko ne muuttuneet, koska mullahan ei ollut oikeastaan mitään lähtökohtaa. Sen mä tiedän, että on olemassa erilaisia näyttelijöitä. On niitä, jotka oppivat vuorosanat ja lausuvat ne, ja sitten on niitä, jotka elävät ja hengittävät sitä. En tiennyt, että on niin paljon ihmisiä, joiden sielusta tai tietoisuudesta iso osa pyörii teatterissa koko ajan jollain tavalla. Teatteria miettii tiedostamattaan koko ajan, ja se oli mulle yllätys.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja keneltä/mistä se on tullut? ”Mitään ”one-linereita” en ole saanut tai tyyliin ”muista nyt, näyttelijänä sinun pitää blaa blaa blaa”, mutta enemmänkin ne pitkät keskustelut taiteesta, elämästä, rakkaudesta, kuolemasta, intohimosta, vihasta ja surusta esimerkiksi Erik Söderblomin ja Dick Idmanin (kahden eri koulukunnan miehiä) kanssa sekä rakkaan vaimoni (hän on näyttelijä myös) sekä muiden kollegoideni kanssa ovat tuntuneet tärkeiltä.”

Onko sinulla omia esikuvia, joita ihailet tai katsot tietyllä tavalla? ”Ei nyt varsinaisia esikuvia... Hyviä on monta, mutta eri tavalla. Mulla ei ole ketään tiettyä yhtä ”gurua”. Kaikilla on omia vahvuuksia ja heikkouksia, toiset vaan osaa peittää fiksummin ne heikkoutensa. Rakastan seurata etenkin pieniä yksityiskohtia, ei niinkään kokonaisuutta tietyissä tyypeissä. Hei mun on pakko mainita nyt kuitenkin yksi, jota en ole edes paljon nähnyt, ja hän on Hannu- Pekka Björkman. Tähän liittyy yksi sisäpiirin läppä liittyen mun johonkin tulevaan taiteilijajuhlaani, eli ystäväni ovat heittäneet, että palkkaavat sinne HP:n nousemaan kesken esityksen ylös ja taputtamaan ”Pelle, Pelle, Pelle!” ”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Haluaisin näytellä vaimoni Sophian kanssa. Me oltiin TeaKissa samaan aikaan, mutta sen jälkeen ei olla näytelty yhdessä. Se olisi kiinnostavaa. Siinä olisi kyllä omat riskinsä, mutta mua kiinnostaa se, että mitä meille tapahtuisi lavalla, kun näyttelee ihmisen kanssa, jonka kanssa on parisuhteessa. Hei! Mä haluaisin näytellä tän herran kanssa, joka näytteli NYPD Blue- poliisisarjassa Andy Sipowitzia. Mikäs hänen nimensä nyt olikaan... Dennis Franz! Hieno tyyppi, herkkä ja vahva samaan aikaan. Ai että, mulla tulee ihan kylmät väreet kun ajattelen häntä yksin istumassa siinä sängyn reunalla nukuttamassa pientä poikaansa työpäivän jälkeen. Huh huh!” fiilistelee Pelle.

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Haluaisin laulaa Eddie Vedderin kanssa kappaleen ”Black”. Huikeeta!” intoilee Pelle ja laulaa pätkän.

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Dramatenilla Tukholmassa puoli vuotta työharjoittelussa ja sitten Viiruksella, en missään muualla. Ja Q-teatterissa 24 Hour Plays´ssa tietenkin... Mä en ole muuten hirveästi näytellyt suomeksi, tv-sarjoissa ja elokuvissa kyllä, mutta teatterissa en ja se kiinnostaisi mua kovasti. Suomen kieli on lähellä sydäntäni ja se taittuu multa aika hyvin myös.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Mulle on älyttömän vaikeeta vastata tähän. Huh! Se saattaa jopa vaihdella päivästä riippuen. TeaKissa Akse Petterssonin ohjaamassa ”Shopping and fucking”-näytelmässä esitin yhtä päähenkilöistä, se ei varmaankaan ollut roolisuorituksellisesti mikään hyvä mutta esityksenä kyllä. Yksi vanhempi kollega (homoseksuaali) tuli esityksen jälkeen sanomaan, että hän ei ole koskaan aiemmin esityksen aikana itkenyt samaan aikaan kuin hänellä seisoo. Musta se oli aika erikoinen, mutta hyvä arvostelu! Näytelmä oli brutaali, herkkä ja siinä oli aitoa rakkautta, kahden miehen välistä. Tuo on varmaankin yksi parhaimmista.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Raskolnikov teoksesta Rikos ja rangaistus. Vaikea teos ja vaikea teema, kirjana kolahti kovaa.”

Missä sinun mielestäsi on teatterin taika? ”Kyllä se on kohtaamisessa, eikä pelkästään katsomon ja näyttelijöiden välisessä. Mulle teatterin taika lähtee alkuvaiheen keskusteluista puvustamon ja lavastusmiesten kanssa, ei siitä että seison lavalla huijaamassa teitä kaikkia. Kommunikointi eri työvaiheiden välillä on erittäin tärkeää, kaikki lähtee siitä. Taikuutta on myös siinä, että kollektiivisessa mielessä me siirrytään jonnekin, rakennetaan lavalla se maailma yhdessä. Niin kuin tuossa ”24 Hour Plays”-näytelmässämme mä nojasin siihen pianoon San Fransiscossa ja sisälläni tunsin oikeasti olevani siellä, ja se on hienoa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tää on ehkä erikoinen vastaus, mutta mua kiinnostaa tosi paljon vankilat ja se, miten ihminen pärjää vankilassa. Mä katson tosi paljon vankiladokkareita. Se inspiroi mua elämään ja olemaan, nauttimaan ja ottamaan sisään vaikutteita. Kun on katsonut näitä dokkareita, missä joku istuu kolminkertaista elinkautista 15-vuotiaana tekemästään rikoksesta eikä tule koskaan vapautumaan, mutta päässään ja sydämessään hän on vapaampi kuin minä. Mä yritän olla vapaa, mutta mikä mua sitoo? Miksi me ei arvosteta tätä? Mulla on yksi mantra, jota aina hoen ” Tää on elämää!” Jonkun hyvän hetken ääressä, esimerkiksi tämä hyvä latte, mä muistutan itseäni siitä ja kerään valkoisia kiviä mun aika mustapainotteiseen selkäreppuuni. Hyviä muistoja ja hetkiä.”

Podetko ramppikuumetta? ”Kyllä, mutta tervettä sellaista. Ensi-illat on sellaisia, että niitä voin miettiä turhankin paljon. Viikko pari ennen ensi-iltaa mä olen enemmän tai vähemmän jossain ihan muualla koko ajan, sen jälkeen mä en oikeastaan edes mieti asiaa liiemmin. Mä tiedän, että juttu on mun kropassa ja pyrin lähtemään siihen tilanteeseen niin, että lähden katsomaan mitä tänään tapahtuu. Mä en stressaa liikoja enkä mieti sitä, olenko hyvä vai huono. Totta kai mä lämmittelen vähän, avaan ääntäni ja katson, että rekvisiitta on paikallaan … ja sit mennään! Mä vihaan sitä odottamista, kunnes vihdoin pääsee lavalle.”

Sinulla ei ole siis mitään erikoisia rituaaleja? ”Ei todellakaan. Mä en käytä samoja kalsareita koko ajan enkä piilottele lavan alle appelsiineja, niin kuin jotkut kuulemma tekee. Heheh! Yksi nimeltämainitsematon kollega jemmasi mehua ja appelsiineja lavan alle, ja hänellä ei ollut missään vaiheessa mahdollisuutta käydä niitä sieltä hakemassa, mutta tärkeintä oli että ne oli siellä.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Me ei harrasteta viimeisen esityksen piloja Viiruksella, se ei kuulu vaan meidän tapoihin. Noh, kerran meillä oli sitten ruotsalainen teknikko, joka oli uusi talossa ja oli kohtaus, jossa minä näen ylinopeuskameran ottaman valokuvan vaimostani juuri ennen kuolemaansa, ja tämä tapahtui siis hänen hautajaisissaan. Kohtaus on tosi herkkä ja traaginen, ja saan sitten valokuvan käteeni. Kas, tämä uusi teknikko oli vaihtanut kuvaksi oman kuvansa, jossa hän, iso mies, makaa kyljellään pelkät stringit päällään. Se oli kyllä kauhea tilanne, kun tiesi ettei yksinkertaisesti voi nyt nauraa! Yritettiin pitää pokkaa kauhealla puristuksella ja onnistuttiin siinä.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Wau! Yksi hyvä muisto liittyy nuoruuteeni. Mulla oli paha olo ja lähdin kotoani todella masentuneena ja äitini tuli mun perääni portaille ja huusi perääni ”Pelle!” Mä käännyin ympäri, äitini katsoi mua itkien ja sanoi, että ”Jos mä vaan pystyisin, niin mä laittaisin sut takaisin masuuni ja pitäisin susta huolta, ja mä luulen että viihtyisit siellä.” Mä tajusin, että tuo nainen rakastaa mua enemmän kuin mitään muuta, ja se rakkaus on pysyvää, vaikka tekisin mitä.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Nukketeatteria teen tällä hetkellä ja kohta sitä aletaan vetää myös suomeksi. ”Näkymätön lapsi” on esityksen nimi, huikea esitys ja myös vaikea. Nukketeatteri on niiiiin haastavaa! Lähdetään sen kanssa kiertueelle myös, päiväkoteihin ym. Tarkoitus olisi lähteä esittämään sitä myös vankiloihin siten, että isä/äiti voisi vankilassa katsoa esityksen lapsi sylissään, ja jälkeenpäin olisi keskustelua. Tämä konsepti ei tosin ole vielä varmistunut. Berliinin Elokuvafestivaaleille lähden kohta myös. Syksyn proggikset Viiruksella on vielä vähän auki ja kuvauksista en pysty sanomaan vielä mitään.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata itse jotain? ”Ehdottomasti kiinnostaa, näytelmiä varsinkin. En ole ollut vielä hirveän aktiivinen sen suhteen, mutta kiinnostus on kova.”

Onko sinulla mottoa? ”Kiinnostunut viimeiseen asti. Ihan sama mikä on kyseessä. Kaikki kiinnostaa! Uteliaisuus omaa vaimoa kohtaan, lapsia kohtaan, maailmaa, elämää, tuonpuoleista. Ei pysähdy ajatusvirrassa! Ja innostus itseään ja omia ajatuksiaan kohtaan myös.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti kertoa itsestäsi? ”Mä olen kaksikätinen! Ja mulla on yllättävän kuiva päänahka. Hahhahhahah! Tärkeä tieto.”

Mikä supersankari olisit ja miksi? ”Se olisi sellainen, joka auttaisi lapsia hädässä (varsinkin sodan keskellä olevia lapsia) ja se saisi aikuiset ymmärtämään, että jättäkää nyt v*ttu ne lapset rauhaan! Sen nimi olisi Möykkymies. En tiedä miksi vastasin tuon nimen. Hah. Sit sellainen supersankari olisi myös hieno, joka voisi muuttaa normaalin veden vichyksi. Vichymies olisi ehkä sen nimi! Voi luoja näitä...”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä haluaisin kokea ja ymmärtää sen, että miltä tuntuisi olla nainen jota ei oteta tosissaan. Keskustelisin miesten kanssa monista asioista ja tulisiko tytöttelyä vastaan. Loppuillasta varmaan olisin pitkään suihkussa ja ihmettelisin omaa vartaloani. Haluaisin myös synnyttää, ehkä. Ja imettää!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin varmaan kynän ja paperia, koska ennemmin tai myöhemmin mulla tulisi niin tylsää, että olisi pakko alkaa kirjoittaa ja piirtää. Ottaisin myös ison tynnyrillisen viskiä, jotta varmasti riittäisi. Ruuaksi ottaisin anoppini tekemää makaroonilaatikkoa, aivan fantastista ruokaa! Ja vaimoni tekemiä vietnamilaisia rullia ja äitini tekemää pastasalaattia. Niillä voisin elää loppuelämäni.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Tää on pakko kertoa nyt, vaikka onkin vähän nolo juttu. Pienenä olin löytänyt ”tuhmia lehtiä” jostain ja mulla oli puumaja, jonne juoksin ne lehdet paidan alla. Vanhempani istuivat juomassa kahvia ja katsoivat ikkunasta kun juoksin ohi. Kaikki lehdet levisi just siihen eteen. Paniikissa tunkesin ne takaisin paidan alle ja kiipesin ylös majaani. Isäni tuli puun alle huutelemaan, että ”Tule alas sieltä vaan, me tiedetään mitä sulla siellä on!” ja voi sitä häpeän määrää! Nyt mä tekisin sen saman hahahhahahah.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin Hitlerin bunkkeriin sanomaan sille, että ”Oo urpo hyvällä tavalla!” Toisaalta mua kiinnostaisi mennä sotaan yhdeksi päiväksi. Olisi hienoa nähdä Borneon sademetsät ennen tuhoa. Mua kiinnostaa kyllä historia, mutta siellä on tapahtunut niin paljon kaikkea pahaa. En haluaisi palata sinne. Liian vähän urpoilua!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi, nyt kun tiemme eroavat? ”Mä siirryn seuraavaan pöytään, näkyy olevan tuttuja tuolla. Sen jälkeen menen kauppaan, sitten kotiin, laitan lapset nukkumaan ja sen jälkeen lähden pelaamaan kaverini kanssa pleikkaria. Tosin vaimoni ei vielä tuota tiedä, joten voi olla etten saa lupaa...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Papi (=isä)

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Pettynyt

- Mikä sytyttää sinut? - Silmät

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Katkeruus

- Mikä on suosikkikirosanasi? - Persesuti

- Mitä ääntä rakastat? - Lapsen hengitystä

- Mitä ääntä inhoat? - Itkua

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Loka-auton kuljettaja, paskakaivonpuhdistaja

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lasten psykiatrisella osastolla hoitohenkilönä 

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”En olisi uskonut!”

 ps. Pellen nettisivut löytyvät täältä