Yön kulkijat / Tampereen Teatteri

Yön kulkijat / Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 19.3. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Conor McPherson

Ohjaus Mikko Viherjuuri

Rooleissa : Jukka Leisti, Esa Latva-Äijö, Anna Andersson, Mikko Hänninen ja Martti Manninen

 Heti kärkeen elvistellään sillä (ja tämän tulen varmaan muistelmissanikin mainitsemaan, jos minulla on muisti vielä Tallella silloin), että minäpä se olen ollut samalla lavalla Heikki Nousiaisen ja Tuire Saleniuksen kanssa! Entä miten tämä on mahdollista? Olivat mokomat jakaneet katsomon kahteen osaan, joista neljä riviä oli näyttämöllä! Kyllä vaan. Pieni intiimi katsomo, välissä kaistalemainen näyttämö ja tietysti varsinainen katsomo. Minun paikkani sijaitsi kakkosrivillä tässä pienemmässä katsomossa ( Heikki ja Tuija jossain takanani) ja kyllä siellä kieltämättä oli aika kuumottavat oltavat varsinkin esityksen alkua odotellessa. Tuntui, että kaikki tuijottaa ja onko tukka hyvin ja näkyykö kello. Hauskaa oli seurata väen saapumista isompaan katsomoon ja jestas miten hyvin valojen himmennyttyä näkyikään, kuka räpeltää vielä älylaitteensa kanssa. Komeasti hohkasivat kasvot ja "eihän tämä mihinkään näy". Kyllä muuten näkyy, takariviltä asti! Tämä uudenlainen katsomokokemus ei ollut minulle täysin uutta, mutta näin läheltä seuraaminen oli jännä ja mielenkiintoinen kokemus. Saisi olla mielestäni enemmänkin erilaisia katsomoratkaisuja, jos tila vaan antaa myöten. Ensimmäinen peukku siis tälle!

 Tapahtumat sijoittuvat dublinilaistaloon ja sen yhteen huoneeseen, jossa asustelee alivuokralaisena Tommy (Jukka Leisti). Tommy ei taida olla mikään siivousintoilija, sillä huone on täynnä kaikenlaista rojua, tiskaamattomia astioita ja jumalattomia määriä erilaisia lehtiä. Seinällä matkailujulistetta Suomeen, The Great Escape-leffajulisteita ja Marvin Gayen jullari. Talossa asuu myös Maurice (Mikko Hänninen), yllättäen leskeksi joutunut vanhempi, hitusen alkoholisoitunutkin jäärä, jolle Tommy on aina ollut kuin oma poika. Huoneessa yöpyy myös silloin tällöin Doc (Esa Latva-Äijö), himpunverran hitaalla oleva kaveri. Jotenkin tästä parivaljakosta tulee mieleeni Hiiriä ja ihmisiä-tarinan kaksikko George ja Lennie, Docista vähän myös Sydämen asialla-sarjan David. Toinen on selkeästi vähän rasittava tapaus toisinaan ja kaiken saa vääntää rautalangasta, mutta kaksikon välillä on tietynlainen yhteys ja "kaveria ei jätetä"-mentaliteetti on vahvana, vaikkakin toisen hitaita hoksottimia Tommy myös käyttää härskisti hyväkseen selkeästi. Aikamoiselta koijarilta Tommy muutenkin vaikuttaa.

Doc, nauriit ja Tommy (c) Harri Hinkka, TT

 Näytelmä alkaa dramaattisesti Tommyn saapuessa asunnolle nuoren naisen kanssa, jolla on kasvot veressä. Aimee (Anna Andersson) on pahoinpidelty poikaystävänsä toimesta ja vaikuttaa selkeästi hyvin aralta ja pelokkaalta. Tommy haluaa auttaa neitokaista, suojelusvaisto herää. Kaiken keskelle pölähtää sitten pöllittyjen nauriiden kanssa sympaattinen Doc (jonka nimi on muuten väännös Brianista...). Jutustelun lomassa alkaa yhdestä jos toisesta hahmosta paljastua uusia puolia. Tommy sanoo, ettei ole samanlainen kuin muut. Ja pöh, petyin häneen pahasti kuitenkin hetken kuluttua!

 Aluksi on vähän sellainen olo, että mitäköhän tästä oikein kehittyy. Teksti kulkee, näyttelijäntyö on rentoa ja sujuvaa. Leisti ja Latva-Äijö etenkin tuntuvat uineen roolihahmojensa nahkoihin oikein kunnolla, niin luonnikkaasti heidän yhteispelinsä sujuu. No, tämä kaksikko on häärännyt Frenckell-näyttämöllä sen verran monessa näytelmässä viimeaikoina, jotta ihmekös tuo. Leisti on ihanan rento ja tuntuu pistelevän välillä omiaankin, Latva-Äijö taas on niin sydämeenkäyvän symppis, että mieli tekisi käydä halaamassa Docia ja vähän jammailla Marvin Gayen tahdissa, popsia ehkä muutama ranskalainen (tai jopa nauris) yhdessä. Kerrankin muuten näkee, mitä tavaraa näyttämöllä sijaitsevat lootat ja laatikostot pitävät sisällään. Tulee vähän semmoinen tirkistelyfiilis kun oikein kurottaa katsomaan, että löytyykö deödöranttia vaiko ei laatikon kätköistä.

 Ja alkaahan sitä sitten tapahtua, huh! Voisi sanoa, että jos olisin nähnyt nyt Martti Mannisen lavalla ensimmäistä kertaa ja myöhemmin huomaisin miekkosen tulevan minua kadulla vastaan, vaihtaisin välittömästi kadun toiselle puolelle tai ainakin ohittaisin hänet katsekontaktia vältellen viimeiseen asti. Anteeksi kiroilu, mutta helvetti mikä nilkki ja puistattava tyyppi hänen roolihahmonsa onkaan! Brrrrr. Mahtavaa nähdä Martti pahis-Kennethin roolissa. En ostaisi siltä mieheltä käytettyä autoa enkä sen puoleen myisikään mitään moiselle niljakkeelle.

Kenneth ja Aimee (c) Harri Hinkka, TT

 Niinhän siinä taas kävi, että tarina vei mennessään. Koko ajan toivoi, että kaikki kääntyisi parhain päin eikä musta aukko imaisisi sisäänsä. Sieluni syövereihin porautui Doc-mussukka, joka kyynelisin silmin katsoi Tommya ja kysyi hämmentyneenä "Miten minun  sitten käy?" Voi että oli niin paha mieli hänen puolestaan siinä vaiheessa. Eikä mies itse asiassa sitten niin hitaalla ollutkaan, mitä aluksi vaikutti. Onneksi on olemassa kiehtova unimaailma, jossa kaikki on mahdollista ja voi kohdata vaikkapa viisaan Itämaan tietäjän.

 Ja minä sanon, että onneksi on teatteri, jossa ihmiset välittävät tunteita ja kertovat tarinoita toisille ihmisille. Kiitos Tampereen Teatterille tästä elämyksestä! Näytelmästä tuli lämmin fiilis, vähän samantapainen olo kuin ikilempparistani "Inishmaanin rammasta".

 Aluksi meinasin antaa neljä tähteä, mutta päivän hautuneena huomasin kuinka paljon tästä tykkäsin ja täräytän taas täydet pinnat *****.

(näin esityksen kutsuvieraana)