Amadeus / Seinäjoen Kaupunginteatteri

Amadeus / Seinäjoen Kaupunginteatterin Alvar-näytämö

Ensi-ilta 14.2. 2015, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Peter Schaffer

Ohjaus Ain Mäeots

Rooleissa : Esa Ahonen, Topi Kohonen, Liisu Aurasmaa, Maria Pere, Heikki Vainionpää, Jani Johansson, Mari Pöytälaakso, Eija-Irmeli Lahti, Mia Vuorela, Jelena Jokelin-Muilu, Anna Ackerman, Timo Ristilä, Johanna Niemelä, Saija Pekkala, Pekka Hautala, Jiri Laurila, Minna Nortunen ja Sauli Leinonen

 Vähän jännitti, kun junaliput oli hankittu hyvissä ajoin ja torstaille luvattiin myrskyä ja vaikka mitä. Jännitti siinä mielessä siis, että kulkevatko junat ajallaan, ehdinkö koko päivänäytökseen ja mistä asti tulen tällä kertaa VR:n piikkiin taksilla kotiin. "Pettymys" olikin suuri, sillä kovasta tuulesta huolimatta aikataulut pitivät täydellisesti niin mennessä kuin tullessakin.

 Suuntana oli siis Vuoden teatteriksikin valittu Seinäjoen Kaupunginteatteri. Olin sen verran hyvissä ajoin paikalla, että suunnistin teatterin ala-aulassa olevaan ravintolaan ja lounaalle. Oli oikein maittava ja monipuolinen lounas, hintakaan (9,5 €) ei paha. Suosittelen, jos olette päiväsaikaan liikkeellä!

 Amadeuksen olin nähnyt aiemmin vuosia sitten teatteriversiona Tampereen Työväen Teatterissa (Milos Formanin ohjaama elokuva myös tuttu), Mozartina tuolloin häiläsi Jari Ahola ja Salierina Auvo Vihro. Mietin tuolloin, että Vihro tekee nyt taatusti elämänsä roolin ja kuka tahansa Salierin roolin jatkossa pääseekään tekemään, voi onnitella itseään.

Mozart ja Salieri (c) Jukka Kontkanen

 Ensimmäiset aploodit irtoavat matineanäytöksen yleisöltä ennen kuin yksikään roolihenkilö on astunut lavalle. Venticellot, sanansaattajat  (Maria Pere ja Heikki Vainionpää) pyyhältävät katsomon takaa lavan kulmille, yleisönedustajallekin tarjotaan lasillinen viiniä. En tosin muista, mille maljaa nostettiin. Riutunut ja räytynyt Salieri (Esa Ahonen) rullailee itsensä tuolin avulla lähemmäs, hänellä on tärkeää kerrottavaa. Edessäni istuvia nuoria poikia tuntuu naurattavan, he näkevät Salierin varmaankin jonkinsortin sketsihahmona ja kieltämättä hahmossa vähän tragikoomisia piirteitä jostain syystä on.

 Yllättäen Salieri tempaisee myssyn ja peruukin päästään, ponkaisee tuolista ylös, pudistelee pölyt pois vaatteistaan, vetäisee uuden peruukin päähänsä ja mies on jälleen täynnä virtaa. Kekseliästä! Näytelmä lähtee kunnolla käyntiin. Salieri kertoo siitä, miten Jumala toimii hänen kauttaan ja jumaluus virtaa suoraan musiikkiin. Venticellot (joista tuli mieleen pari variksia...) kertovat, että Eurooppaa kiertää hurmaamassa ihmelapsi W.A. Mozart ja siitähän kateuden siemen on ensi kertaa kylvetty.

 Salierin ja Mozartin (Topi Kohonen) ensikohtaaminen on hykerryttävä, tosin Mozarthan ei toista miestä edes näe kun on vauhti päällä kirmaamassa Constanzen, tulevan vaimonsa perässä pitkin poikin kirjastoa. Salieri istuu leivoksineen päälleenheitetyn viitan alla hiljaa kuin hiiri, ja ilme on mahtava kun viitta napataan ohimennen pois.

(c) Jukka Kontkanen

 Tummassa lavastuksessa kamariherrat ja muut vaaleine peruukkeineen ovat kunnon väriläiskiä. Itävallan keisari Josef II (Jani Johansson) on varsinainen näky ja huvittava tapaus nauruineen. Huomioni tosin varastaa väkisinkin Mozart, joka on vaaleine irtonaisesti liehuvine pehkoineen ja värikylläisine, tyylikkäine takkeineen kuin aikansa Michael Monroe, yhtä energinenkin. Topi Kohosen Mozart on ärsyttävän ihana ja ronskipuheinen rietastelija, jonka toimia ja puheita on helppo vierestä paheksua ja samalla salaa ihailla. Mikä meininki! Mozartin muodonmuutos duracell-pupusta riutuneeksi, hulluuden rajamailla heiluvaksi hahmoksi on sydämeenkäypää seurattavaa, ja Kohonen tekee roolinsa taiten.

 Ennakkotiedoista ja -kuvista poiketen Constanzen roolissa nähtiin Anna Ackerman, ja oikein raikkaan roolityön jälleen tekikin. Vauhtia piisasi yhteisissä kohtauksissa Mozartin kanssa, erikoinen suhde totisesti näillä kahdella. Constanze pysyi miehensä rinnalla loppuun asti kurjista olosuhteista huolimatta, tosin hetkeksi tilanne oli hänellekin liikaa.

 Entä Salieri ... muistan miten hyytävä Vihro roolissa oli. Ahosen Salieri oli loistava sekin, mutta toisenlaisella tavalla. Muka-ystävä, joka tarjosi olkapäätä ja samalla puukotti selkään. Vähän surullinen hahmo. Jumala oli hänet hylännyt ja tässä oli sitten lopputulos sitä, mitä kateus ja katkeruus saa aikaan.

(c) Jukka Kontkanen

 Näyttelijöistä pidin kovasti, kokonaisuus sen sijaan hiukan uuvutti. Kohtalaisen raskasta seurattavaa nimittäin, kuin ne kirjaston massiiviset hyllyköt. Paljon tekstiä ja paljon asiaa. Muutama nokkela oivallus ja yllätyksellinen ratkaisu (mm. pysähtyneet hahmot). Figaron häät! Taisin nähdä sen joskus 30v sitten telkasta ja mieleeni muistui melodioita ja jopa suomenkielistä versiota. Lähtemätön vaikutus siis. Nyt olen nähnyt aika monessa näytelmässä samankaltaista massiivisten elementtien pyörittelyä ja siirtelyä, se rupeaa pikkuhiljaa puuduttamaan...

 Lopetus hämmensi hiukan myös. Olisin lopettanut ensimmäiseen versioon, sillä se oli todella vaikuttava ja osoitti jälleen tyhjän tilan mahdollisuudet tehokeinona. Sen jälkeen seurasi vielä pari kohtausta, ja pitihän esityksen sitten päättyä samalla tavalla kuin alkoikin, eli Venticellot poistuvat sinne mistä tulivatkin. Jää vain hiljaisuus, ja sitä olisin suonut "kuunnella" hitusen pitempään. Muutaman sekunnin hiljaisuus ja sitten vasta aploodit. mutta vierustoverini aloitti aplodeeraamisen välittömästi ja se siitä sitten. Taika murtui.

 Yhdessä kohtauksessa muuten havaitsin pienen lipsahduksen, tai ainakin korvani poimivat sieltä pelkän Sebastian Bachin (Skid Row´n laulaja) kun olisi varmaankin pitänyt puhua Johann Sebastian Bachista? Jäin hetkeksi miettimään, että mitä korvani oikein äsken kuulivatkaan ja jäin miettimään Bachia, että mikä hänen nimensä nyt ylipäätään oli.

 Tässä kohtaa päätän myös luopua tähtien jakamisesta kokonaan, sillä ne eivät kerro totuutta itse näytelmästä. Ne kertovat jotain vain minulle juuri minun katsomiskokemukseni jälkeen, jollekin toiselle näytelmä avautuu ihan eri tavalla. Tähtien jako on minulle itselleni konsti luoda eroa eri katsomiskokemusteni välille, ja usein olen kahden vaiheilla. Pidän siis tästä eteen päin tähdet omana tietonani, ja uskon että se muutos ei teitä lukijoitakaan haittaa. Teksti siis puhukoon puolestaan.

 Yksi asia on PAKKO mainita vielä tähän loppuun, koska vastaavaa on toistunut siellä sun täällä ihan liikaa itselleni ja muille. Ne puhelimet, ne v#&@n puhelimet!! Amadeuksen aikana neljä eri puhelinta pärähti soimaan eri puolilla katsomoa. Mikä ihmeen konsti tähän oikein auttaisi? Minua häiritsee myös äärettömän paljon joidenkin kanssakatsojien tapa kommentoida ääneen esityksiä vierustovereilleen, kuin istuttaisi sohvalla ja katsottaisi telkkaa ja päiviteltäisiin tapahtumia. Tämä riippuu vähän esityksen lajista tietysti, mutta etenkin draamaa seuratessani ote herpaantuu täysin, jos jossain kommentoidaan tapahtumia tai tulevaa. Ihmiset, ottakaa kanssakatsojat huomioon!

 Mainittava muuten on myös se, että salista poistuessani edessäni kulki muutama nuori tyttö (koululaisia oli aika mukavasti katsomassa) ja yksi totesi näytelmän olleen huomattavasti parempi kuin elokuvan. Jes!

(näin esityksen pr-lipulla)