Keuhkot / Kansallisteatteri

Keuhkot / Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö

Suomen kantaesitys 18.9. 2015, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Duncan Macmillan

Ohjaus ja suomennos Juha Jokela

Näyttämöllä Ria Kataja ja Mikko Nousiainen

 Ei lavastusta, ei ääniä, ei valoja, ei pukuvaihtoja, ei väliaikaa eikä edes käsiohjelmaa. Lavalla kaksi näyttelijää ja loistava teksti, joka vie mennessään heti alusta alkaen. Ollaan siis perusasioiden äärellä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt, ilman mitään sen kummempia "kikkailuja" ja tehokeinoja. Ensin näyttelijät esittäytyvät ja Mikko Nousiainen kertoo hiukan taustoja näytelmälle. Kaikki alkaa kuin vaivihkaa, parin sekunnin hiljaisuus ja edessämme on Mikon ja Rian sijasta Mies ja Nainen.

 Aluksi kauppareissulla, parkkipaikalla mies ja nainen keskustelevat siitä, olisiko nyt sopiva aika hankkia lapsi. Mies ei tosin juuri suunvuoroa saa, nainen hoitelee puhumisen ja monenlaiset argumentit. Eipä se menekään niin, että napsautetaan sormia ja ilmoitetaan, että nyt sen teemme. Ei ainakaan tämän pariskunnan kohdalla. Keskustellaan siitä, onko edes järkevää hankkia lasta tähän maailmaan ja siitä, että kaikkien ei edes pitäisi olla vanhempia. Välillä suusta lipsahtaa ajatuksia, joita ei ehkä kannattaisi sanoa ääneen. Rehellistä puhetta kuitenkin ja selvää on, että miehen ja naisen välillä on syvä luottamus. Uskaltaa olla rehellinen ja näin avoin. Itsestänikin tuntuu välillä siltä, että nyt tulee sellaista puhetta joka ei sovellu ulkopuolisten korville - eli unohdan olevani teatterissa...

(c) Stefan Bremer, Kansallisteatteri

 Tapahtumapaikat vaihtuvat lennossa ja puheiden perusteella selviää, missä milloinkin ollaan. Tunnelma on hyvin intiimi ja intensiivinen, katsomossa ei turhia yskitä ja mikä parasta, kukaan ei uskalla supattaa vierustoverilleen mitään kesken kaiken eikä rapistella pastillien kanssa. Kunpa näin olisi aina! Nauretaan toki ja eläydytään muuten, mutta ei mitään häiritsevää.

 Elämää ei voi suunnitella kovin tarkasti, sillä yllätyksiä tulee väistämättä eteen. Mies ja nainen ovat niin vereslihalla välillä, että melkein unohdan hengittää. Siitä muistutetaan näyttämölläkin. Hengitä. Rauhassa. Jännitän heidän puolestaan ja toivon pelkkää hyvää. Tuntuu siltä, että aluksi kyse on vain näiden kahden ihmisen välisestä asiasta, mutta kokonaisuus kasvaa hiljalleen paljon suuremmaksi ja laittaa väkisin pohdiskelemaan. En ole koskaan ollut varma siitä, miksi minulla ei ole lapsia ja tämän jälkeen olen vielä epävarmempi sen asian suhteen...noin esimerkiksi.

(c) Stefan Bremer, Kansallisteatteri

 Aika meni kyllä todella nopeasti. Jännä sattuma oli se, että samana aamuna rannekellostani oli loppunut patteri ja olin pitkästä aikaa ilman kelloa. Kerran, pari vilkaisin tyhjää rannettani ja sitten näytelmä jo loppuikin. Oli tämä kyllä hieno kokemus. Aistia taas noin läheltä kaikki ne tunteet, joita roolihenkilöt kokivat. Dialogi oli varsin luontevaa, suomennoksesta siis kiitos ohjaaja Jokelalle. Hyvin tuli esille myös se, että koko työryhmällä on täytynyt olla luja luottamus toinen toisiinsa. Eihän näin "iholla" voisi kai muuten ollakaan? Loistavaa näyttelijäntyötä on myös ilo seurata, ja tässä nähtiin kaksi hyvin erilaista näyttelijää, joiden yhteispeliä oli suuri nautinto katsella, kuunnella ja kokea kaikki se yhdessä.

 ps. Keuhkot muuten vierailee Hämeenlinnan Teatterissa huhtikuussa 2016

(näin esityksen pressilipulla)