Skavabölen pojat / Tampereen Teatteri

Skavabölen pojat / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 4.9. 2015, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Antti Raivio

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa : Jaakko Ohtonen, Eemu Korpela, Heikki Hela, Mari Turunen, Elina Rintala, Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Petri Koskinen, Mari Posti, Ilpo Hakala ja Kirsimarja Järvinen

 Skavabölen pojat vaatii ehdottomasti taas hiukan toisenlaisen blogikirjoituksen, ei niinkään pelkän teatteriarvostelun. Eipähän nämä minun raapusteluni ole varsinaisia kritiikkejä useinkaan olleet, vaan kirjoitelmia siitä, millaisia ajatuksia esitys minussa herätti. Minusta on jotenkin tärkeämpää tuoda niitä puolia esiin kuin sitä, että replikoiko joku näyttelijä riittävän kuuluvasti ja miten loistokas oli valaistus. Bloggarilla on vapaat kädet tekstinsä suhteen, joten saamanne pitää.

 Esitys sai reilut parikymmentä vuotta sitten ensi-iltansa Q-teatterissa ja saikin varsin lämpimän vastaanoton hienona, koskettavana aikalaiskuvauksena. Moni minunkin jututtamani ihminen muistelee sitä yhtenä parhaista näkemistään teatteriesityksistä. On olemassa myös leffaversio, jonka vuokrasin Makuunista taannoin ja aikataulusyistä (tai jostain muusta, en muista enää) jouduin ensimmäisen puolituntisen jälkeen vetämään sen pikakelauksella läpi, jotta ehdin palauttamaan sen ajoissa. Tarina jäi siis kovin etäiseksi minulle.

 Tampereen Teatterin uudesta versiosta olin kuullut lähinnä pelkkää ylistystä ja sitä, että se koskettaa ja vaikuttaa todella syvältä. Ja herättää muistoja. Siitä syystä jotenkin vähän jänskätti mennä katsomaan, olenhan minäkin 70-luvun lapsi. Onneksi oli seuraneiti matkassa, sillä paikkamme sijaitsivat harmillisesti suhteellisen kaukana (12. rivi, kun yleensä istun korkeintaan kutosrivissä nähdäkseni ilmeitä ja yksityiskohtia paremmin) ja mikä pahinta, keskellä nuorisolaisia! Luvassa olisi siis älypuhelinten valojen kajastusta, nauramista sopimattomissa paikoissa ja ylimääräistä supatusta ja levotonta hölinää.

Evert, Pirjo-äiti ja Rupert (c) Harri Hinkka, TT

 Heti esityksen alettua tulee selväksi, että aikalaiskuvaus on todella onnistunut. Kolminkertainen eläköön-huuto siis lavastussuunnittelusta Marjatta Kuivastolle ja pukusuunnittelusta Mari Pajulalle. Vakosamettia, pulisonkeja, teryleeniä, tiukkoja kauluspaitoja, peessin koko upea väriskaala asuissa ja ripulinruskeita huonekaluja. Toimii! Tsiuuuuh, Fazerin Parhaimpien makutestissä aloin välittömästi miettiä, että itse pikkutyttönä halusin aina jääkarhukarkit ja Toscat, kun taas äitini himoitsi Lactaa. Sanonta, että "pikkutytöt tykkää aina kiss-kiss-karamelleistä" ei siis kohdallani pidä paikkaansa. Sitä paitsi taisin enemmänkin popsia kettukarkkeja, ja joululahjaksi tuli aina Verraton-konvehtirasia ja villasukat. Voi kun olisi vieläkin pappa tahi mummu, joka jouluisin aina lahjoittaisi samat jutut. Huoh. Paras joululahjani ikinä oli autorata, jolla kerrostalon pojat kävivät myös ajelemassa. Ja poikanukke, jonka varustuksen tsekkasin heti ensimmäisenä. Mustavalkoiset Tarzan-leffat telkasta, Lauantaitanssit ja Heikki Hietamies ja odotettu discohitti. Voi sitä myötähäpeää kun tanssikansa irrotteli vapautuneesti tv-kameroiden loisteessa. Pinna-mehujää. Kartionmalliset Trip-mehut. Retu-kengät. Fazerin suklaanapit lootassa. Aku Ankka-limpsa. Jippo-lehti. Koululainen. Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin seikkailut, ja Viisikko! Mustikkakiisseliä, johon pudottelin leivänpaloja. Haltin häät ja Salomon Syksyn sävelessä. Syntymäpäivisin parasta ei suinkaan ollut lahjat vaan se, että koulusta päästyäni pappa oli koulun edustalla aina vastassa. Aina. Käsi kädessä käveltiin kotiin se lyhyt matka.

 Olen ainut lapsi, ja aina olen haaveksinut siitä, että voi kunpa minulla olisi isoveli. Pikkuvelikin ehkä, mutta isoveli olisi jotain. Kuka ryhtyisi siihen hommaan nyt? Isoveljeni olisi komea ja tumma, ihaillen olisin hänen meininkiään seurannut ja viisauttaan ihaillut. Luultavimmin hän ulkonäöllisesti olisi varmaankin Ron Jeremyn näköinen nykyään, mutta ihan sama. Isoveli sen olla pittää! Aina tavatessamme hän nappaisi minut turvalliseen kainaloonsa, pörröttäisi hiuksista ja sanoisi "Mitä pikkuinen?" Niin olisi sanonut aina, ja sanoisi aina hamaan loppuun asti. Meillä olisi joku oma juttu, piipattaisi toisiamme nenästä vaikkapa tai tekisimme kainalopieruja. Tai sanoisimme tavatessamme, että moro mitäs pierunaama. Sydän täynnä lämpöä silti. Kateellisena siis seurasin Evertin (Eemu Korpela) ja Rupertin (Jaakko Ohtonen) menoa ja painimista ja länkkärileikkejä. Juuri tuollaista se olisi meilläkin ollut. Olisi kehitelty tarinoita ja esityksiä, joita sitten ylpeille sukulaisille olisi joka tilanteessa esitelty. Ihanaa oli katsella taustalle heijastettuja videoita, joissa tosielämän veljekset Ukko-Ilmari ja Otso Majamaa kirmailivat onnellisina. Minä tykkäsin kirjoitella tarinoita (bravuurini on edelleen tallessa ja Tallella oleva teos "Jaska toimii hyvin", joka seuraa nuoren Jaskan seikkailuja eri paikoissa. Sivuilla seikkailevat myös myyrät, pillerinpyörittäjät, mystinen Marita ja Leena sekä oudot hahmot, kuten mummu jolla on mammuttitauti. Olen piirtänyt kuvat ja selostanut kuvatekstit, ja kirja syntyi äidin ja isän kirjoitustaidon suosiollisella avustuksella.) ja tykkään kirjoitella edelleen, kun oman väyläni näin löysin.

 Helppoa ei ole poikain elo, isä Pekka (Heikki Hela) haiskahtaa viinalle tämän tästä ja käy kirjeenvaihtoa tuoksukirjenaisen kanssa. Pirjo-äidillä (Mari Turunen) mieli heilahtelee puolelta toiselle, kuin vuoristorataa mennään. Sekalainen joukko sukulaisia Hippa-tädistä (Petri Koskinen) Ossi-setään (Esa-Latva Äijö, näin luki käsiohjelmassa Ossin kohdalla...) pitelee Kallion perheen kulisseja omalla tavallaan kasassa.

Isä ja äiti (c) Harri Hinkka 

 Olin täysin pihalla pääkallosta ja etenkin Taikuri Kinnusen hahmosta (Ilpo Hakala). Mies ilmestyi mystisesti milloin mistäkin ja mumisi kaikenlaista, vanhat sotavammat ei meidän rivillemme asti näkyneet. Aluksi en tajunnut sitäkään, miksi iskän paita on veressä. Olin myös sekaisin siitä, missä ajassa nyt mennään. Välillä kaiveltiin ullakolla, välillä suon reunassa. Kerran meinasin nukahtaakin. Isän kännihoureinen seikkailu kuin suoraan Twin Peaksista tai Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa-leffasta. Pienet discoilut ja Gary Glitterin biisi, josta tuli heti käsikirjoittaja Raivio mieleeni mutta ihan muista yhteyksistä. "Mutsis oli". Tuli mieleeni myös oma yökyläilyni perhetuttujen luona, jossa Dannyn näköinen isä rullasi illalla olkkarin maton sivuun ja pistivät discon pystyyn. Siinä menossa kaulukset ja puntit lepattivat ja meitä likkoja hävetti sohvalla, kun aikuiset pelleilee. Harmi, ettei siihen aikaan ollut älypuhelimia. Onni, ettei siihen aikaan ollut älypuhelimia! Pulisongeista ja tyköistuvista housuista tuli välillä mieleeni jokin sketsiohjelma ja sen moninaiset hahmot. Noh, vilkaisu omaan vanhaan albumiini ja hahmogalleria on melkoinen heti ensisilmäyksellä. Voi niitä hius-ja silmälasimalleja ja slipoovereja.

 Mielestäni Mari Turunen tekee parhaan roolityönsä ikinä, ainakin mitä minä olen nähnyt. Hän elää joka solullaan ja menee roolihahmollaan suoraan ihon alle. Veljeksistä etenkin Eemu Korpela vakuutti, ja poikain keskinäisissä kohtauksissa oli juuri oikeanlaista meininkiä. Koettelemuksistaan huolimatta nämä pojat tulevat pärjäämään, ainakin heille toivoo pelkkää hyvää. Eniten ehkä kosketti kaikki se, mitä heille jätettiin kertomatta ja mistä kaikesta he jäivät paitsi. Mutta heillä oli kuitenkin toisensa. Kaikilla ei ole.

 Voin sanoa rehellisesti, että minulla oli onnellinen lapsuus. Siihen mahtuu kuitenkin myös pelkoa ja inhoa, häpeää. Muitakin kuin hyviä muistoja. Tietynväriset huonekalut, pulisongit ja kauluspaidat tuovat mieleeni rappukäytävässä leijuvan vanhan viinan hajun, tupakansavun olohuoneessa, seuraavan viikon mykkäkoulun ja hiljaiset ateriahetket. Mutta selvisin kuitenkin, me kaikki selvittiin!

 Esityksen jälkeisenä aamuna heräsin ja muistan heti, että näin unta serkkupojistani. Osa sukulaisistani muistaa minut kovin itkuherkkänä pillittäjänä ja niin muistan itsekin, olin kyynelissä aika monessa tilanteessa. Uskallan myös väittää, että serkkupoikani J & M muistavat minut ihan muunlaisena. Yhtenä pojista!? Koskaan en tykännyt leikkiä nukeilla, vaan pikkuautoilla ja muilla vempaimilla. En leikkinyt kotia enkä prinsessaleikkejä, vaan Avaruusasema Alfaa ja puissakiipeilyä niin korkealle, etten päässyt enää alas. Perustettiin poikain kanssa bändikin, jonka tuotoksia nauhoitimme c-kasetille. Valokuvassa istun serkkuni vieressä suu mutrulla, koska hänellä on kourassaan enemmän pikkuautoja kuin minulla. Nämä veijarit myös tappelivat ja painivat keskenään koko ajan, ja minä koitin parhaani mukaan viihdyttää heitä esim. laulamalla omakeksimiäni kappaleita. Toimivat siis veljenkorvikkeinani. Onnellista aikaa! Nyt hokasin sen, että miksi minua ei koskaan ole meikkaaminen, shoppailu, kotileikit, vaatteet ja ns. "tyttöjen jutut" kiinnostaneet. OIen viihtynyt ja viihdyn edelleen parhaiten miesseurassa, tulen juttuun paremmin miespuolisten kanssa (toki poikkeuksiakin on) ja niin edelleen. Olen kateellinen siitä, etten pysty kasvattamaan komeita viiksiä ja turvaudun siksi irtoviiksiin! Suunnittelen taas autoradan hankkimista...

 Tämmöinen minusta tuli! Ja tämänkaltaisia muistoja nostatti Skavabölen pojat, joka ei teatteriesityksenä kolahtanut kuitenkaan ihan niin kovaa kuin odotin. Olen kuitenkin iloinen siitä, että näin tämän esityksen.

ps. entäs ne nuorisolaiset ja heidän pelätty teatterikäyttäytymisensä? Pari vilkaisua älypuhelimeen, mutta hienosti olivat nuoret mukana läpi esityksen, nauroivat ihan eri kohdissa kuin muut, hurrasivat aploodeissa ja pyyhkivät silmäkulmiaan ja meikkejään. Mahtavaa! Kyllä sydämessä läikähtää ihan erityisellä tavalla, kun nuoret ovat sankoin joukoin teatterissa ja vielä pitävät näkemästään. Toivoa siis on!

ps2. Ottoisoveliehdokkaita otetaan vastaan, heh.

(näin esityksen pressilipulla)