Sivut

maanantai 19. lokakuuta 2015

Sotilaspoika / Teatteri Vanha Juko

Sotilaspoika / vierailu, Teatteri Vanha Juko

Ensi-ilta keväällä 2015 Lappeenrannan Kaupunginteatterissa, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Alkuperäiskäsikirjoitus Dalton Trumbo

Sovitus ja ohjaus Essi Räisänen

Roolissa Johannes Holopainen

 Alkulämmittelyksi : Perjantai-iltana oli tarkoitus matkata junalla Lahteen. VR oli taas päättänyt, että lisätäänpäs vähän jännitystä Teatterikärpäsen elämään ja niin ensimmäinen junayhteys Riihimäelle oli heti kättelyssä liki 10min myöhässä. Kävin paniikissa tiedustelemassa aseman lipunmyynnistä, että mahtaako lähijuna Lahteen odottaa ja milloin lähtisi mahdollinen seuraava junayhteys. Lähijunan odottelu selviäisi vasta kuulemma myöhemmin ja seuraava juna olisi Lahdessa perillä klo 18.52. Kyynelsilmin vuodatin virkailijoille, jotta lähijunan on PAKKO odottaa, sillä seuraavalla junalla en ehtisi ajoissa teatteriin ja taksireissuunkaan ei olisi varaa. Kyseessä olisi hyvin intensiivinen monologiesitys, jonne ei päästettäisi ketään myöhästynyttä sisään kolistelemaan ja tunnelmaa pilaamaan. Toinen virkailija oli valmis lyömään 20 € vetoa sen puolesta, että lähijuna odottaa. Oltiin yhteisen asian äärellä, mutta silti epävarmoin mielin astuin junaan, joka lopulta saapui asemalle. Riihimäkeä myöhässä lähestyessämme tuli kuulutus, jotta kaikki vaihtoyhteydet odottavat kiltisti tämän junan matkustajia. Tuli niin helpottunut olo, että melkein itku pääsi!

 Lyödäänpäs seuraavaksi faktat tiskiin : 'Sotilaspoika' (Johnny Got His Gun) on Dalton Trumbon vuonna 1939 julkaistu romaani, jonka pohjalta 1971 hän myös ohjasi samannimisen elokuvan. Välähdyksiä leffasta nähdään myös Metallican One-biisissä, joka myös perustuu samaan kirjaan. (Jostain syystä muuten inhosin syvästi kyseistä kappaletta parikymppisenä, älkää kysykö miksi.) Teoksessa nuorukainen lähtee sotimaan ensimmäiseen maailmansotaan ja herää myöhemmin sairaalasta pelkkänä torsona - vailla käsiä ja jalkoja, silmiä, korvia, suuta. Tunto on jäljellä. Kepeä aihe monologille, eikö?

 Olen tässä huomannut, että tapani kirjoittaa on muuttunut aika tavalla. Ennen tuli ruodittua hyvinkin tarkkaan sitä, mitkä osa-alueet näkemissäni teatteriesityksissä toimivat ja mitkä ei. Nyt kirjoitan usein siitä, mitä tunteita esitys minussa nosti ja miten se muuten minuun edetessään vaikutti. Toisista jutuista on hyvinkin helppo kirjoittaa ja tekstiä syntyy aika vaivattomasti, toiset taas jäävät kaivelemaan sisuksia rotan lailla ja tyhjää ruutua saa tuloksetta tuijottaa pitkäänkin. Tänään olen istunut tietokoneen ääressä jo useamman tunnin...

 Ennen esityksen alkua odottelimme sisäänpääsyä aulassa ja koin mielenkiintoisen ja antoisan rupatteluhetken helsinkiläisen herrasmiehen kanssa, joka olin vaikuttunut Johannes Holopaisen roolityöstä KOM-teatterin Vallankumous-näytelmässä. Teatterista olisi riittänyt puhetta pitempäänkin, mutta sitten salin ovet avattiin ja marssimme sisään. Vähän jännittikin.

(c) Ilkka Saastamoinen

 Kolmeen riviin jaettu katsomo ympäröi valaistua pöytää, jonka päällä makaa lakanalla peitetty hahmo. Siteillä peitetty pää hakkaa pöydällä olevaan kitaraan. Valot vilkkuvat. Minulta katoaa ajan-ja paikantaju kokonaan ja välittömästi. Lakanan alta paljastuu nuori poika repaleisissa vaatteissaan. Kaikki tiedämme, miksi vaatteet ovat tuossa kunnossa. Poika, Joe, repii siteen kasvoiltaan ja katselee ympärilleen hämmentyneenä. Ei tunnu oikein tajuavan missä on ja miksi on. Jalat eivät kanna ja kaikki raajat tuntuvat vain epämääräisiltä ulokkeilta, joiden liikerataa ei pysty itse ohjaamaan. Joe liikkuu eteen päin toukkamaisena möykkynä pitkin lattiaa. Tuntuu pahalta nähdä toisen hätä, mutta tämä on vasta alkua. Pian poika kulkee katsojan luota toiselle ja etsii kadonnutta sormustaan. "Oletteko nähneet sormustani? Tässä se on aina ollut. Tässä näin." On pakko vilkaista ohimennen, että omat sormukseni ovat tallella. Poika tajuaa pian, että sormuksen lisäksi puuttuu koko sormi, käsi, molemmat kädet. Jokainen on varmaan joskus nukkunut niin, että herätessä toinen käsivarsi on puutunut ja heiluu tunnottomana puolelta toiselle. Joe ravistelee hätääntyneenä käsiään. Itse huomaan vaivihkaa puristavani toisella kädellä toista, ihan vain siksi että tiedän niiden molempien olevan paikoillaan. Sen sijaan toinen jalkani vaikuttaa puutuneelta enkä pysty painamaan sitä lattiaa vasten, vaikka yritän. Jossain vaiheessa 'One' lähtee soimaan varkain ja minun tulee yllättäen todella kylmä ja pieni tärinä on päällä koko seuraavan tunnin.

 Joe haluaa kertoa meille muistoistaan, tyttöystävästään, haaveistaan. Mitä kaikkea olisi voinut kokea ilman sirpalepommia. Me kuuntelemme. Itse tosin havahdun jossain vaiheessa vain tuijottamaan kuohuviinilammikossa räpiköivää, Tuntematon sotilas-pelikortteja viskovaa tai mikrofonin kanssa maanisesti heiluvaa nuorukaista. Meno on kuin Sielun veljien keikalla parhaimmillaan - paljon ääntä ja vielä enemmän liikettä. Kuulen puheen, mutta se tuntuu tulevan jostain kaukaa. Muistuu mieleeni ystäväni, joka vakavan sairauskohtauksen myötä makasi ulkomailla sairaalassa ja kuuli kaiken mitä ympärillä puhutaan, kuuli kysymykset voinnistaan muttei osannut vastata mitään, sillä puhekyky oli kadonnut täysin. Yritti pelkillä silmillään viestiä tuntemuksiaan, mutta niistä paistoi lähinnä huoli ja hätä siitä, palautuuko puhekyky koskaan takaisin.

(c) Ilkka Saastamoinen

 Nyt ihan lähietäisyydellä Joe saa yllättävän yhteyden hoitajan kanssa ja saa viestittyä sanomaansa omilla konsteillaan. Silmät syttyvät, toivo herää. Miten ne silmät jäävätkin taas mieleeni! Ja se miten eräs mieskatsoja nyökyttelee hitaasti päätään kuin osoittaakseen, että juuri noin tätä pitää tulkita. Esityksen päätyttyä sama mies sulkee silmänsä suhteellisen pitkäksi aikaa ja vaikuttaa selvästi liikuttuneelta. Minä en enää tiedä, mihin katsoisi. Katselen sormiani, joihin on roiskunut hiukan tekoverta.

 Sotilaspojan kohdalla en voi aloittaa lausetta sanoilla "Pidin tästä siksi, että..." En pitänyt yhtään siitä, millaisia tuntemuksia esityksen aikana mielessä liikkui. Kylmä aalto pyyhkäisi niin moneen kertaan lävitseni. Kotimatkalla kävi moneen kertaan mielessä se, miten itsestäänselvänä asiana on pitänyt sitä, että voi kävellä omin jaloin, koskettaa kädellään, sanoa sanottavansa kun siltä tuntuu, katsella ympärilleen ja kuunnella.

 Johannes Holopaiselle syvä kumarrus Sotilaspojasta. On aina suuren arvostuksen paikka, kun joku pistää itsensä 110 % likoon ja on yleisön edessä paljon muutakin kuin pelkkiä lausuttuja repliikkejä.

ps. Sotilaspoika vierailee Kansallisteatterissa kahden näytöksen verran 15. ja 16.1. 2016! Menkääpä katsomaan!

4 kommenttia:

  1. Taidettiin olla samassa esityksessä: https://erinomaisuutta.wordpress.com/2015/10/18/johannes-holopainen-sotilaspoika/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan! Kiitos erinomaisesta tekstistäsi. Jännää, koska minunkin piti jonnekin kohtaa kirjoittaa viettäväni Johannes Holopais-viikkoa, koska olin maanantaina katsomassa Nummisuutareita...

      Poista
    2. Voisitko tästä eteenpäin lisätä teksin alkuun koko työryhmän nimet

      Poista
    3. Pienimuotoisempien esitysten kohdalla se on mahdollista, isommissa koko työryhmän luettelointiin menee käsiohjelmastakin välillä parikin sivua... Hyvä vinkki kuitenkin!

      Poista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).