Sivut

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Suorittajat / Teatteri Siperia

Suorittajat / Teatteri Siperia

Ensi-ilta 15.10. 2015, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Marika Heiskanen ja Miika Muranen

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa Marika Heiskanen ja Miika Muranen

 Minulla on ollut lieviä suorituspaineita tämän kirjoittamisen suhteen, sillä yleensähän olen pyrkinyt kirjoittamaan näkemästäni esityksestä heti seuraavana päivänä ja nyt on kulunut peräti kolme päivää...  Paineet ovat siis kovat, ja jotta kirjoitushomma ei lipsahtaisi seuraavan viikon puolelle (ja jotta "to do"-listalta saisi pyyhkäistyä taas yhden homman pois), on tartuttava toimeen.

 Teatteri Siperian tilathan löytyvät nykyään samasta talosta Työviksen kanssa, ja minulla ja seuralaisellani oli lieviä perillelöytämisvaikeuksia aluksi. Olimme kuitenkin ensimmäisinä paikalla ja siinä oli jutustelun ohessa aikaa täytellä käsiohjelmasta löytynyt suorittajatesti, jonka tulos hiukan yllätti : olen nippanappa perussuorittaja, lähes alisuorittaja!

 Salin ovien auettua löysimme itsemme eturivistä ja samalla kävi mielessä, että ei kai tässä joudu jotenkin osaksi esitystä. Hetkeä ennen näytelmän alkua mielessä kävi myös aatos siitä, että nytpä näen Miika Murasen ensimmäistä kertaa näyttelemässä lavalla, kun tätä aiemmin olin tutustunut vain hänen ohjaajapuoleensa. Ajatuksissani hieroskelin käsiäni yhteen.

 Aiemminhan Teatteri Siperia pyysi ihmisiä kirjoittamaan suorittamisestaan, ja minäkin täällä blogissani tuota pyyntöä jaoin. Yllätys olikin melkoinen kun heti kättelyssä selvisi, että kirjoituksia oli tullut meilitse tasan kaksi kappaletta! Kukahan mahtoi olla se toinen, kysyn vaan? Väistämättä tuli mieleen, että olenko tosissani nyt sitten kuinkakin suuressa osassa ajatusteni kanssa osana esitystä ja tunnistanko itseni liiankin monta kertaa. No, tosiasia on kuitenkin se, että tietyt osiot kolahtivat täysillä ja samaan aikaan siellä sun täällä katsomossa hihkaistiin riemusta, eli meitä oli paikalla muitakin samankaltaisia. Huh, mikä helpotus! Minä rakastan erilaisia listoja, joita tietokoneeni on täynnä. Jos ne katoaisivat jostain syystä bittiavaruuteen, olisinko pulassa ja paniikin kourissa? En, sillä aina voisin kirjoittaa uusia. Rakastan kirjoittaa listoja ja tutkailla niitä jälkeen päin, huomata kuinka typeriä ne ovat, deletoida koko listan ja kirjoittaa uudestaan. Kalenterissani on vain työvuoromerkinnät sekä teatteririennot ja vastaavat, eikä edes värikoodattuna niin kuin eräillä...

 Esityksen alaotsikkona on 'komedia suorittamisesta'. Olikin suorastaan vapauttava tunne, kun sai nauraa etenkin niille kohtauksille, joista tunnisti itsensä edes jollain tavalla. Kunnon vertaistukea ja fiilis siitä, että hei, ei suorittaminen olekaan niin haudanvakava asia kuin alunperin luulin. Muistelen, että kirjoituksessani pidin suorittamistani enemmän tai vähemmän negatiivisena asiana, mutta se on myös merkki siitä, että tietyt asiat tulee hoidettua juuri silloin kun pitääkin ja pysyy vire päällä, kun on tekemistä. Videolla lapset, opiskelijat ja työikäiset pohtivat omaa suhdettaan suorittamiseen. Jännä havaita, miten ajatukset muuttuvat vuosien kertymisen myötä.

Kympin tyttö avautuu (c) Venla Moisala

 Näyttämöllä sitten nähdään mm. kesäteatteristakin tutun Kylli-tädin (Marika Heiskanen) paluu (tämä kohtaus meni jotenkin yli hilseen minulta), täydellisen äidin prototyyppi, leffaroolin toivossa ohjaajan ällöttävään pyyntöön mukisematta suostuva näyttelijätär sekä Miika Murasen antaumuksella tulkitsema timmikroppainen morsian. Pala nousi kurkkuun Heiskasen pullonkerääjäsedän tarinassa ja Murasen pikkupojassa, joka haluaisi futistreenien ja musiikinteorian sijaan vain tanssia tanssia, vailla mitään paineita.

Morsian (Miika Muranen) ottaa selfien (c) Venla Moisala

 Lopuksi jäimme pohtimaan paikkaa, missä ei tarvitsisi suorittaa yhtikäs mitään, olla vaan ja nauttia. Sinne palasimme Fazerin Parhaiden voimalla (jo toistamiseen tänä syksynä!) ja kiertävästä kiposta kaivelin itselleni tietysti jääkarhukarkin. Papereita rapistellessamme ja makeisia mutustellessamme saimme seurata jälleen videolta, mitä vanhempi ikäpolvi on mieltä suorittamisesta. Hiiteen mindfullness-värityskirjat ja muut, tilalle kiikkustuoli ja seinälle hitaasti mutta varmasti raksuttava mummolakello!

 Kotikulmilla rautatieasemalla bussia odotellessani havaitsin toisella pysäkillä roskista kaivelevan vanhemman miehen (olen nähnyt saman miehen useampaan otteeseen asemalla nuokkumassa reppu selässään, minne lie matkansa käynyt odotustilan sulkemisen jälkeen?). Muistin laukussani olevan tyhjän limsapullon ja kävin viemässä sen miehelle. Mies ilahtui suunnattomasti ja jatkoi matkaansa asemahallia kohti. Se olisi auki vielä reilun tunnin. Olin iloinen siitä, että päivän hyvä työ tuli näin suoritettua, mutta hetken kuluttua tulikin hyvin surumielinen olo, kun mieleeni muistui esityksen pullonkerääjäsetä.

Pullonkeräystä (c) Venla Moisala 

 Kiitos Teatteri Siperialle oivallisesta vertaistuesta ja uusistakin ahaa-elämyksistä!

(näin esityksen kutsuvieraana)

2 kommenttia:

  1. Haa, toinenkin jääkarhukarkkien ystävä! Sen minäkin kulhosta kaivoin. (Ai miten niin tartuin oleelliseen?)

    VastaaPoista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).