Sivut

maanantai 29. helmikuuta 2016

Miehiä ja ihmisiä / Hämeenlinnan Teatteri

Miehiä ja ihmisiä / Hämeenlinnan Teatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 27.2. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Olli Jalosen samannimiseen romaaniin

Dramatisointi ja ohjaus Hannu Matti Tyhtilä
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni

Rooleissa : Harri Ekonen, Juha Haanperä, Ilkka Heiskanen, Maiju-Riina Huttunen, Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Birgitta Putkonen, Sinikka Salminen, Mikko Töyssy, Markus Virtanen ja Mikko Virtanen

 Minulle on käynyt useammankin kerran niin, että olen teatterireissulta kotiuduttuani avannut välittömästi tietokoneen ja kirjoittanut blogiini heti tuoreeltaan, etenkin täällä Hämeenlinnassa nähdyistä esityksistä. Kotikenttäetu. Lauantaina kotiuduin posket innosta hehkuen ja istahdin koneen ääreen, mutten saanut aikaiseksi yhtään mitään. Havahduin monta kertaa tuijottelemasta jonnekin kaukaisuuteen ja tekstiä en saanut aikaiseksi. Mikael Saari lauloi Euroviisuissa "On It Goes". Niin se kuluu, aika. Nyt on jo maanantai, enkä vieläkään tunnu saavan mitään järkevää aikaiseksi.

 Viime vuonna näihin samoihin aikoihin oli "Sibelius - Kohtalonyhteydet" -näytelmän odotettu ensi-ilta. Minua jostain syystä jänskätti niin paljon, että unohdin kokonaan olevani alkuvuoden "tipattomalla" ja menin juomaan lasillisen valkoviiniä! Tälläkin kertaa löysin itseni viinilasi kourassa yleisölämpiöstä. Olin viime vuoden puolella hypistellyt Helsingin rautatieaseman pokkarikaupassa "Miehiä ja ihmisiä"-pokkaria ja miettinyt, että uhka vaiko mahdollisuus. Otin sen mahdollisuutena ja ostin kirjan, luinkin sen. Mietin lukiessani, että miten tämä ja tämä kohtaus mahtaa taipua teatterin lavalle, vai taipuuko ollenkaan. Onko koko kohtausta edes mukana. Mutta kuulkaas, eniten jännitti (tai ei nyt jännitti, vaan "kihelmöitti") se, että lavalla nähtäisiin combo Veljekset Virtanen. Vihdoinkin. Kolme vuotta sitten tekemässäni haastattelussa veljeksistä vanhempi, Mikko, totesi tekemässäni haastattelussa, että unelmiensa vastanäyttelijä olisi velipoika Markus. Että ehkä se päivä joskus koittaa. Tästä muutaman kuukauden kuluttua Markus totesi samassa tilanteessa, että kyllä Mikon kanssa olisi hienoa olla pitkästä aikaa lavalla.

Poika ja isä 

 Ja nyt se päivä sitten koitti. Miehiä, ihmisiä oli katsomon täydeltä. Eletään vuotta 1972. Tarinan päähenkilö on poika nimeltä O (Markus Virtanen), lukion toista luokkaa käyvä aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorukainen. Edessä on mahdollisuuksia täynnä oleva kesäloma. Kaikki on auki. Koko maailma ja elämä on auki. Sitten isä (Ilkka Heiskanen) saa sydärin, ties monennenko, ja sitä kautta potkut töistä. Parin käänteen kautta poika saa kesäduunia Lampisen (Juha Haanperä) firmasta ja sitä kautta tutustuu duunareiden meininkeihin. Ja Rekkuun (Mikko Töyssy), joka osaa kaikki maailman sanat ja niiden synonyymit, ja jonka suosikkikirja on John Steinbeckin "Hiiriä ja ihmisiä". Mukana heiluu duunariporukan lisäksi myös paras kaveri Jukka (Mikko Virtanen) ja tämän pikkusisko Karina (Maiju-Riina Huttunen).

Jukka, O ja Karina 

 70-luvun musiikkia. Taustaprojisointeja, jotka vievät tuttuihin maisemiin ja tienvarsiin. Elämänmakuinen tarina. Duunarihuumoria. Ikäviä sotamuistoja. Luvattomia radiolähetyksiä. Ensirakkaus. Toinenkin ensirakkaus. Ystävyys. Pikaviinit. Toisesta välittäminen. Kasvu pojasta mieheksi. Tulevaisuus?

 Kolme tuntia myöhemmin olin pala kurkussa ja sydän täynnä niin paljon lämpöä ja ylpeyttä, ettei mitään rajaa. Olin spontaanisti halannut ja katsonut silmiin edessäni istunutta miestä, jolla silmät kimmelsivät aivan erityisellä tavalla. Olin ylpeä hänenkin puolestaan, ja koko teatterin. Olin vaikuttunut siitä, millaisella herkkyydellä ja otteella Markus Virtanen roolinsa vetää. Pieni ja hento ote, siinä kaikki. Olin vaikuttunut siitä maagisesta pienestä hetkestä ja katseesta, jolla Ilkka Heiskanen isänä katsoi poikaansa ja katosi ajatuksissaan muistoihinsa, niin sota-aikaan kuin yhteiseen Helsingin reissuunkin. Pojasta isän sairaalavuoteen äärellä, tai silittämässä Rekun hiuksia. "Heiluttelemassa lakanoita" Siljan kanssa tai syleilemässä haparoivin käsin Karinaa. Miettimässä sitä, miten mummo on salaa vanhentunut ja muut siinä sivussa ei.

Niemi ja Lampinen vievät Rekkua 

 Roolihenkilöistä mieleeni jäivät varsinkin Mikko Töyssyn Rekku (niin liikkis etten kestä), Birgitta Putkosen Rekun äiti, Mikko Virtasen duunari Niemi, Lotta Huitin Silja, Harri Ekosen kansanmies Ala-Seppälä ja kaikissa rooleissaan Juha Haanperä, jota oli suuri ilo nähdä pitkästä aikaa teatterinlavalla. Sinikka Salmista myös, mutta piipahti niin pieniä hetkiä vainen.

 Kritisoitavaakin löytyi. Miksi ihmeessä tähänkin piti ympätä turhaa laulamista? Eikö pelkkä tarina olisi riittänyt? Musat soimaan taustalle ja sillä siisti, ei mikrofoneja käteen kaveruksille eikä varsinkaan iloista "Kyllä maalla on mukavaa"-rallia heinätöiden lomaan. Siinä vaiheessa ajattelin, että "eiiiii, ei näin!". Ja kun Poika O silitteli rauhoitellen Rekun hiuksia, olisi kohtausta voitu hieman pitkittää eikä rientää kiirellä seuraaviin asemiin. Muutama muukin kohtaus olisi kaivannut mielestäni jonkinlaista "hiljentymistä", muutaman sekunnin taukoa jotta voisi katsoja fiilistellä. Ja Rekun isä meni aluksi hiukan komiikan puolelle liikaa...

 Hämmentävää oli sitten loppukumarruksissa vielä se, miten paljon Markus Virtanen ja kirjailija Olli Jalonen toisiaan muistuttivat. Sekin liikutti. Mainitsinko jo, että vaikutuin? Ja liikutuin. Syvästi. Haluan mennä uudestaan katsomaan tämän.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

Marjana tämä on metsämansikka. Ja mustikka. Ja vadelma. Heinänkorressa.

(näin esityksen kutsuvieraana)

On It Goes

perjantai 26. helmikuuta 2016

Rakkaudesta minuun / Lahden Kaupunginteatteri

Rakkaudesta minuun / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Ensi-ilta 24.9. 2015, kesto noin 2h (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Samuli Reunanen
Lavastus ja pukusuunnittelu Aili Ojalo
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Ohjaajan assistentti Laura Huhtamaa

Rooleissa : Anna Pitkämäki, Tapani Kalliomäki, Ritva Sorvali ja Ella Mettänen

 Tähän teatterireissuuni pätee sanonta "parempi myöhään kuin ei milloinkaan", löysin tieni nimittäin toiseksiviimeiseen esitykseen (viimeinen on lauantaina 27.2.).

 Kuka missäkin viihtyy, mutta ennen näytelmän alkua kiinnitin huomioni harvinaisen värittömään ja kylmänoloiseen lavastukseen/kodin sisustukseen. Tiedän, että moinen valkoisuus on joillekin pop, itselleni siitä tulee etenkin keittiössä mieleen jokin laboratoriokoe. Laitetaan nämä ihmiset nyt tämmöiseen ympäristöön ja katsotaan, mitä tapahtuu. Väriä näytti olevan vain Sylvian huoneessa, pinkkiä sekin. Olihan tietenkin Lauri Jalovaaran värikylläiset lintumaailmasta tutut koiraan väriskaalat, tarpeettomana komerossa lojuva vihreä iltapuku koristeineen, ja ne punaiset tulppaanit, mutta vasta myöhemmässä vaiheessa nämä tulivat esiin.

 Itse näytelmä tai sen aihepiiri ei ollut minulle ennestään tuttu. Muistan kyllä jonkun hehkuttaneen muutama vuosi sitten, että tämä on paras näytelmä, mitä on ikinä missään nähnyt. Mielenkiintoni heräsi, mutta jotenkin se vain jäi sitten roikkumaan enkä tehnyt elettäkään lähteä ajoissa liikkeelle ennen kuin oli lähes pakko.

 Saamme tutustua lähemmin Jalovaaran perheeseen. Isä Lauri (Tapani Kalliomäki) on suosittu tv-kasvo, työnarkomaani ja ainakin omasta mielestään helkkarin vastustamattoman hurmaava tyyppi. Äiti Tea (Anna Pitkämäki) on kotiin jämähtänyt sisustussuunnittelija, jolla töitä ei ole ruuhkaksi asti ja päivät taitavat kulua viininlipittelyssä. Tytär Sylvia (Ritva Sorvali) on juuri teini-iän kynnyksellä ja kaipaa hyväksyntää ja huomiota niin vanhemmiltaan, koulukavereiltaan kuin pojiltakin - ja omaa koiraa. Kerrostaloon muuttaa uutta väkeä ja ainakin Sylvian toiveet kuullaan, kun Saana (Ella Mettänen) tupsahtaa muissa asioissa käymään ja kertoo, että heilläpä on myös koira nimeltään Pentti. Pistän merkille, että kaikki pajattavat omia juttujaan vuorotellen ja yhtäaikaa. Jokainen hakee huomiota omalla tavallaan, omille asioilleen. Kukaan ei kysy, mitä sinulle kuuluu ja miten sinulla oikeasti menee.

"Nyt pelataan Afrikan tähteä!"

 Olen itse kohta 46v (niin kuin Lauri Jalovaarakin kertoi olevansa), mutta tunnistin itseni Sylvian hahmosta. Minullakin on mm. pöllökuvioinen mekko, pöllöpipo, saatan edetä hyppyaskelin, halusin lapsena oman koiran, tyttönimeni on melkein sama ja lausuin l-ja r-kirjaimet j:nä. Näytelmän tapahtumiin en samaistunut, mutta jotenkin sydämestä otti erityisellä tavalla tytön puuhia ja juttuja seuratessa. Tyhjänpanttina ollut ystäväkirja. Menkkojen alku. Kömpelöt meikit koulun discoon. Miten vapauttavaa olisikaan, jos pystyisi olemaan sata vuotta lapsi ja sitten yhden vuoden kaikille hymyilevä mummo, ja sitten kuolisi pois. Ja osa pingviinirinkiä, jossa vuorotellen joku olisi keskellä piipittämässä ja muut suojelisivat kylmettymiseltä, paikkaa vaihtaen.

 Äiti lipittää viiniä, katselee apaattisena True Bloodia läppäriltä,ei vastaa tyttären kotiintulotervehdyksiin, haluaa vain pötkötellä. Seuraavana päivänä mutsissa on virtaa kuin pienessä eläimessä, kaikki asiat pistetään kuntoon kerralla ja siinä siivousvimmassa saattaa roskikseen päätyä jotain tärkeääkin. Sisustusvisioita piisaa ja Kaija Koon voimabiisit saavat eloa. Mietiskelen mielessäni, että oliskohan äiti maanis-depresiivinen, ja tähän suuntaan iskä Laurikin antaa vihjeitä. Myöhemmin havahdun siihen, että tuollainenhan minäkin olen. Yhtenä päivänä en saa yhtään mitään aikaiseksi ja nukkuisin vain, toisena päivänä siivoaisin läpi kaikki kaapit tanssiaskelien siivittämänä. Diagnoosina elämä. Aina ei vaan huvita. Silloin kyllä pitäisi edes vähän huvittaa, jos talossa on lapsia. Isäkin haluaa tehdä Sylvian kanssa vain asioita, joita tämä inhoaa yli kaiken, ja siihen päälle pörröttää juuri asetellun kampauksen uudelleen sekaisin.

Tytär ja äiti 

 Taustaprojisoinneista en kauheasti perustanut. Osui silmiini sieltä kyllä lomareissun kuva, jossa kaikki nauroivat onnellisina yhdessä. Että joskus on tämäkin perhe viihtynyt yhdessä ja heillä on ollut ihan oikeastikin kivaa! Oliskos sellainen vielä mahdollista?

 Olin tätä edeltävänä iltana KOM-teatterissa Pasi was here-näytelmän ensi-illassa ja nyt voin "ylpeänä" todeta, että molemmissa oli nähtävissä käteenvetoa, mehukattipäniköitä ja mainittiin Bill Cosby Show. Meriitti se tämäkin bongaus.

 Rakkaudesta minuun veti hiljaiseksi meikäläisen vähäksi aikaa. Se on aina hyvä merkki.

(c) esityskuvat Tarmo Valmela

 (näin esityksen kutsuvieraslipulla)

torstai 25. helmikuuta 2016

Pasi was here / KOM-teatteri

Pasi was here / KOM-teatteri

Kantaesitys 24.2. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Veikko Nuutinen
Tekstin sovitus Lauri Maijala ja työryhmä
Ohjaus Lauri Maijala
Ohjaajan assistentti Jussi Sorjanen
Lavastus Janne Vasama
Maskeeraus Leila Mäkynen
Pukusuunnittelu Niina Pasanen
Valosuunnittelu Anniina Veijalainen
Äänisuunnittelu Jani Rapo

Rooleissa : Johannes Holopainen, Robert Enckell, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff

 Näen usein unta, jossa kuljen c-rapusta d-rappuun yhä uudelleen ja uudelleen, joko ulkokautta tai sisäkautta. D-rapussa kuljen ylimpään kerrokseen ja kulma-asuntoon. Siellä istun sohvalla tai sängyllä, luen Aku Ankan taskukirjoja, ihmettelen senhetkisen parhaan ystäväni S:n isoveljen (johon olin salaa ihastunut) sängynalustaa, jossa on omituisen vaarallisen näköinen kuntoilulaitehärpäke. Asunto on aina tyhjä. Asutulta näyttää, mutta ketään siellä ei koskaan ole. Ovi kyllä aina avataan, kuka sen sitten tekeekin. Voisin mennä milloin tahansa soittamaan oikeastikin ovikelloa, sillä vanhempani asuvat edelleen samaisessa c-rapussa. En kuitenkaan mene, sillä tiedän, ettei sieltä löydy sitä mitä olen mennyt hakemaan. Sieltä ei löydy enää nuoruuttani, ja S asuu ties missä.

 Hemmo (Juho Milonoff) kuulee lapsuudenystävänsä Pasin (Johannes Holopainen) kuolleen oman käden kautta. Kuuluu laukauksen ääni, luoti kulkee Savonlinnasta Helsinkiin ja osuu suoraan ikkunan ääressä ihmettelevän Hemmon sydämeen. Lunta satelee hiljalleen. Tunnen puristavan tunteen kurkussani. Hemmo alkaa kirjoittaa muistokirjoitusta/korttia Pasille. "Pasin muistoa kunnioittaen/vaalien". Hemmo muistelee sitä, miten Pasin kanssa esittivät käärmeenlumooja-aiheisen pienen teatteriesityksen päiväkodissa, kaikki meni pieleen ja siitä huolimatta kaikilla oli hauskaa. Hetkinen. Minulle tulee hämmentynyt olo, kun yllättäen tiedän mitä Hemmo aikoo seuraavaksi korttiin kirjoittaa. Pasin itsekeksimiä sanoja, ja minä tiedän ne. Käykääpäs lukemassa tämä. Ihanaa, että mieleeni jäänyt pieni hauska tarina sai jatkoa!

 Hemmo kulkee muistoissaan takaisin Savonlinnaan ja hetkeen, jossa tapasi Pasin ensimmäistä kertaa. Pasi tepastelee paikalle hupparinnyörejä imeskellen, housunpuntit vinksallaan, ilmoittaa "Mie oon Pasi" ja pieraisee Hemmoa päin naamaa. Lämmin ystävyys saa hienon alun! Katsojille käy heti selväksi, että näillä pojilla on jännä yhteys. Toinen tekee mitä mieleen juolahtaa, toinen miettii hetken ja sitten komppaa täysillä mukana. Olen minäkin kiivennyt korkealle puuhun (pääsemättä alas) ja parvekkeen kautta toiselle, yllytyshulluna.

Pasi, Hemmon äiti ja Hemmo 

 Seuraavan parituntisen ajan seuraa vuorotellen huutonaurua ja naurun loppumista kuin seinään, yhteisestä iskusta. Pasin poistuessa lavalta kuuluu aina laukaus, joka hätkähdyttää jokaisella kerralla, ja Hemmokin tuntuu siinä kohtaa aina havahtuvan, että tämä on nykyhetkeä eikä muistoissa kulkemista. Pasia ei enää ole, mutta miksi kävi niin? Sitä ei suoraan kerrota, mutta pieniä vihjeitä jaellaan siellä täällä. Ehkä, ehkä ei. Jokainen saa päättää itse.

 Huutonaurun (ja jonkinsortin myötähäpeän) ytimessä ollaan mm. yhteisessä saunareissussa Hemmon tuplalesboäidin kanssa, riehakkaassa joystickien vemputtamisessa ja talouspaperivertauksissa, mutta etenkin legendaarisessa reissussa Laktoosilerssin (englanniksi muuten Dick Lactose, roolissa Robert Enckell kurkipotkuineen) luo. Marienhofin tunnari pamahtaa soimaan ja LL kaivaa kiljupönikät esiin, ja minä matkaan suorinta tietä Poriin ja Impolaan erääseen kerrostaloon. Kiitos vaan, en pysty enää ikinä kuuntelemaan millään lailla fiilistellen "Go West"-kipaletta. Monikohan yleisön joukossa on katsellut Sarah Youngin parhaita paloja?


 Hiljaisuus täyttää salin ja mieleni varsinkin koulumuistoissa. Kaikki esitelmänpidot, kiusaamiset, vääränlaisissa vaatteissa kulkemiset, nöyryyttävät opettajat, farkkuliiviset pojat, salaiset ihastumiset ja silmäilyt sekä päiväkirjamerkinnät muistuvat yllättäen mieleeni. Kaikki testit ja kokeet, joilla laskettiin sitä, tykkääkö vastapuoli. Koskaan ei tykännyt. Olo on välillä kuin vuoristoradassa menisi. Hidasta nitkutusta ylöspäin, hetken tasaista ja sitten taas mennään tukka putkella halusi tai ei.

 Vilma Melasniemi ja Robert Enckell urakoivat kiitettävästi useammassa roolissa, näistä parhaiten jäi mieleeni Melasniemen äitihahmo sukkahousuissaan sekä Enckellin tympääntynyt tarhatäti, toki myös painepesureiden kera hifistelevä naapuri. "Vittu mikä meininki!" tuli lattemukiaa ryystävältä Hemmolta niin sydämestä, että. Juho Milonoff tekee takuuvarmaa työtä muistojen ja omantunnon kysymysten välissä häilyvässä Hemmossa. Todellinen dynamo on kuitenkin Johannes Holopainen, joka ei pelkästään näyttele Pasia vaan oikeasti herättää koko hahmon henkiin. Pasi was here. Pasi IS here. Jossain. Koko ajan. Jokaisella omansa.


 Tavismuseo voisi sijaita ihan missä vaan ollakseen hitti. Savonlinnassa. Hämeenlinnassa. Toijalassa. Riihimäellä. Ehkä jopa Forssassa.

 Ensi-iltaan alunperin halusin seurakseni 80-luvun alun parhaan ystäväni H:n , joka mokoma otti ja lähti hiihtoloman kunniaksi laivaristeilylle. No, ei vara-avecissakikaan mitään vikaa ollut. Luulenpa, että pysytään silti alkuperäisuunnitelmassa ja mennään H:n kanssa katsomaan tämä myöhemmin uudestaan. Ei siksi, että olisimme kasvaneet yhdessä ja viettäneet yhteisen lapsuuden ja nuoruuden, kaikenlaista kokeillen. Ei. Me olimme kuin paita ja peppu 80-luvun alussa vaikka asuimme eri paikkakunnillakin. Jossain vaiheessa yhteydenpito hiipui ja sitten katosi kokonaan, kunnes roihahti uudelleen liekkiin. Haluaisin istua H:n kanssa vierekkäin, ottaa vaikka jopa kädestä kiinni jossain vaiheessa ja puristaa kovaa, ihan vaan siksi että tiedän toisen olevan siinä lähellä. Siksi.

 Menkää tekin ja ottakaa joku tietty tyyppi mukaan, jos mahdollista. Yhdessä sitten katselette öistä tähtitaivasta ja pienten talojen valoja, ja kuuntelette lopussa soivaa aikansa hittiä.

 Hedelmäksi annan tälle ihan vaan muhevan banaanin, koska 80-luvulla ei kauheasti eksoottisempaa tarjontaa ollut. Banaani riitti oikein hyvin niin kakun päälle kuin käteenkin.

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Paha äitipuoli / Kansallisteatteri

Paha äitipuoli / Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö

Kantaesitys 18.2. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Marina Meinander ja Kirsi Porkka
Lavastus ja pukusuunnittelu Katri Rentto
Valosuunnittelu Aslak Sandström
Äänisuunnittelu Mikki Noroila
Musiikki Riikka Talvitie
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen

Rooleissa : Sari Puumalainen, Juha Varis, Janna Räsänen, Fanni Noroila, Pirjo Lonka ja Karin Pacius (ja videolla Harriet Abrahamsson, Kirsti Kuosmanen, Mikki Noroila, Harri Nousiainen ja Olli Porkka)

 Joistakin esityksistä on helppo kirjoittaa, joistakin ei. Tämä kuuluu jälkimmäiseen osastoon. Halutessani saisin tästä hyvinkin henkilökohtaisen kirjoitelman aikaiseksi, mutta silloin tulisi ruodittua itseni lisäksi parin muunkin ihmisen elämää julkisesti, ja siihen minä en sentään lähde. Puolikkaana äitinä oleminen kun on minullekin tuttua hommaa, tulee vähän ehkä yllätyksenäkin muutamille.

 Paha äitipuoli-näytelmässä omilla tahoillaan kertaalleen eronneet Sari (Sari Puumalainen) ja Otso (Juha Varis) ovat törmänneet toisiinsa kosteissa merkeissä, kemiat tahi tarpeet ovat kohdanneet ja Sari löytää itsensä Otson kämpiltä seuraavana aamuna. Tuttu tarina monelle. Sari on juuri soittamassa taksia (kunhan ensin selvittää osoitteen) ja poistumassa vähin äänin paikalta, kun Otso saapuu lakanoihin kääriytyneenä paikalle eikä siitä tilanteesta sitten niin vain lähdetäkään. Aika nopeasti sitten ollaankin jo muuttamassa saman katon alle. Otsolla on teini-ikäinen tytär Rosa (Fanni Noroila) ja Sarilla pari vuotta nuorempi Roosa (Janna Räsänen), neidoilta ei paljon kysellä kun rakkaus vie.

 Sarilla varsinkin on hyvin auvoiset kuvitelmat siitä, mitä yhteiselo tulee olemaan. Totuus on kuitenkin se, että pelkkä ihana miesystävä ei riitä siinä vaiheessa, kun saman katon alla asuu kaksi naisenalkua, joista vanhemmalle nuorempi on kuin ilmaa, ja pakkaa sekoittaa visiiteillään niin Otson ex-vaimo Agneta (Pirjo Lonka) kuin Sarin vähän höperö äiti Mirjami (Karin Pacius). Edesmennyttä ystävääni lainaten "elämä ei ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa". Hattara sitä paitsi sulaa sormille ja tahmaa ihan kaiken, todistettavasti.

 Näytelmässä pohditaan paljon sitä, mitä ja keitä perheeseen kuuluu. Tämä käy ilmi etenkin Roosan koulutehtävän kautta, hän haastattelee läheisiä ihmisiään ja kysyy kaikilta samat kysymykset, joihin ei sitten olekaan niin helppo vastata miltä aluksi tuntuisi. Luojan kiitos minua ei ole kukaan koskaan haastatellut tästä aiheesta! Ties mitä suusta lipsahtaisi. Tytärten eli sisarpuolten (?) suhde toisiinsa oli mielestäni kiehtovinta antia ja hienoa, että se näkökulma oli näytelmässä myös mukana. Hyvänä esimerkkinä alkupuolen kohtaus, jossa koko perhe on "nauttimassa" yhteisestä retkestä luonnonhelmassa ja Rosa pyytää isältään tämän lupaamaa parikymppistä, kun on suostunut teeskentelemään ja ylipäätään lähtemään reissuun mukaan. Tulee itselleni mieleen yksi jouluaatto...no ei siitä sen enempää! Rosa (Fanni Noroila) on napakka pakkaus, hyvin (jopa ärsyttävän) määrätietoinen ja myös laatutietoinen shoppailuholisti, Roosa (Janna Räsänen) taas hiljainen, alistuva ja huolissaan ihan kaikesta, mitä maailmalla tapahtuu. Rosa kuitenkin näyttää yllättävällä tavalla sen, että välittää toisesta sittenkin.

Luontoretkellä koko perhe

 Fanni Noroilan mahtava asenne teki minuun suuren vaikutuksen, mutta kyllä herkullisimman roolityön tarjosi Pirjo Lonka boheemina kirjailijana ja Otson ex-vaimona. Mitä ilmeitä ja hienovaraisia eleitä, joista näki kyllä että nyt ollaan ihan muuta mieltä oikeasti, mutta skarppina koitetaan olla. Kovasti tuntui ensi-iltayleisöä naurattavan jopa huutonauruun asti tietyt sanailut ja kommentit, minua ei jostain syystä kuin vähän hymähdyttänyt. Vähän kiukuttikin. Ja loppukohtaushan se meni sitten korostetun överiksi (kunnon härdelli puhdistaa kyllä ilmaa, se on selvä) ja pallokin heitettiin katsojille, että päättäkääs itse miten tässä loppujenlopuksi kävi.

Äidit kohtaavat lämpimissä tunnelmissa 

 Väliajalla saimme vierustoverini, bloggaajakollega Isan ja seuralaisensa kera aikaiseksi kiintoisan keskustelun aiheesta. Minä jäin itsekseni pohtimaan vielä sitä, että jos tämä näytelmä olisi tehty esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, olisin kaksi kertaa miettinyt mihin soppaan lusikkani itse pistän. Ainakin nostan peukkua keskustelulle, pelisäännöille, avoimuudelle ja ties mille. Ne kun tuli itse sössittyä, ja jälkikäteen on hyvä viisastella. Kuviot toimivat tai sitten ei, meitä kun on niin moneen junaan. Jotenkin "Pahasta äitipuolesta" jäi vähän tunkkainen maku suuhun, paljon miellyttävämmän (ja puhdistavamman) kokemuksen sain Aleksanterin teatterissa viime vuonna, kun kävin katsomassa samaa aihetta käsittelevää Suomen Komediateatterin esitystä "Uusioperh(s)e".

 Reissun paras ja yllättävin anti oli muuten se, että yleisön joukossa istui Jani Volanen, jonka arvostan kohtalaisen korkealle tällä hetkellä ranking-listallani. Juu, sellainen on. Ei-julkinen.

 (näin esityksen kutsuvieraana)

 Hedelmäksi annan kumkvatin.

(c) esityskuvat Tuomo Manninen

maanantai 22. helmikuuta 2016

Hiprakkainen esiliina / Teatteri Imatra

Hiprakkainen esiliina / Teatteri Imatra, Kulttuuritalo Virran Karelia-sali

Suomenkielinen kantaesitys 13.2. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Musiikki ja laulujen sanat Lisa Lambert ja Greg Morrison
Käsikirjoitus Bob Martin ja Don McKellar
Ohjaus ja suomennos Timo Rissanen
Koreografia ja apulaisohjaaja Osku Heiskanen
Lavastus Mirva Mustonen
Puvustus Marja Liukkonen
Kampaukset, peruukit ja naamiointi Sonja Kallio
Valosuunnittelu Kare Markkola
Äänisuunnittelu ja tehosteet Keijo Miettinen
Kapellimestari, musiikin sovitus ja laulujen harjoitus Lauri Kuosa

Rooleissa : Timo Rissanen, Ami Aspelund, Aki Honkatukia, Hanna Kaskela, Heikki Pöyhiä, Anssi Valikainen, Kari Kinnari, Ulla-Maija Järnstedt, Marko Kurikka, Pirja Arponen, Laura Heinonen, Sami Sivonen, Keijo Puustinen, Ville Lamberg ja Jaana Puustinen

Orkesteri : Lauri Kuosa, Pekka Ranta, Pekka Seppänen, Ismo Vänskä, Vladimir Sgurev, Esa Niiva/Tatu Kosonen ja Heikki Kaskela

 Pienet on teatteripiirit... Kutakuinkin vuosi sitten olimme katsomassa ihanaa Hobittia Teatteri Imatran vanhassa rakennuksessa, ja sattumoisin samaan näytökseen oli tiensä löytänyt toinenkin hämeenlinnalaispariskunta. Taas ajettiin kammottavassa säässä Imatralle ja tällä kerralla kohteena Kulttuuritalo Virta. Kyllä hämmästys oli suuri, kun samainen pariskunta seisoskeli edellämme lippujonossa! No, sattumalta me emme paikalla olleet juuri kyseisenä päivänä ja siihen oli tietty syy, josta lisää tarkemmin loppupuolella.

 "Hiprakkainen esiliina" (alkuperäiseltä nimeltään "The Drowsy Chaperone") on nimeltään sellainen, että meikäläisellä ei mielenkiinto ainakaan sen perusteella heräisi. Minä en edelleenkään tunnustaudu musikaalifaniksi, vaikka viime aikoina olenkin yllättävän monta kertaa musikaalien parista itseni löytänyt. Tämän musikaalin kantaesitys on muuten nähty Broadwaylla 2006, Tukholmassa viime vuonna ja nyt siis Imatralla!

 Takanani oli pari huonosti ja levottomasti nukuttua yötä (neljän päivän sisällä kolme reissua Helsinkiin tekee kenelle tahansa hallaa), joten en ollut ihan skarppina musikaalin alkupuoliskolla ja kesti hetken aikaa, ennen kuin hokasin mistä on kyse. On siis "Mies tuolissa" (kyllä vaan, roolihenkilön nimi ja roolissa Timo Rissanen), joka vaikuttaa asuntonsa perusteella vannoutuneelta musikaalifanilta. Seiniltä kun löytyy erinäisiä musikaalijulisteita, kuten esimerkiksi Cats, Les Misérables ja Sunset Blvd. Mies alkaa jutskailla tuttavallisesti yleisölle ja esittelee tohkeissaan vinyylilevyä, jolla kaikkienaikojen suosikkimusikaalinsa "Hiprakkainen esiliina" vuodelta 1928. Levy on kulkeutunut miehen käsiin kaiketi perintönä, ja itse hän ei ole esitystä koskaan päässyt näkemään. Hän haluaa soittaa levyn meille (taitaa kuunnella sitä harva se päivä, minusta vähän tuntuu siltä...), jotta ymmärtäisimme sen nerokkuuden. Ei muuta kuin levy pyörimään, ja vaivihkaa henkilöhahmot ja musikaalin tapahtumat heräävät eloon miekkosen olohuoneessa.

Mies tuolissa fiilistelemässä levynsä kanssa

 Musikaali kertoo revyytähti Janet Van de Graafista (Hanna Kaskela), joka on rakkauden tähden valmis lopettamaan uransa ja on menossa naimisiin Robertin (Heikki Pöyhiä) kanssa. Kapuloita rattaisiin pistää sitten mm. gansterikaksikko (joka on naamioitunut sokerileipureiksi), itseriittoinen ensirakastaja Aldolpho, wanna be-revyytähti Kitty sekä tietysti musikaalin nimihenkilö, drinkkilasi kourassa heiluva hiprakkainen esiliina.

Morsian, esiliina ja sulho

 Kuka mistäkin tykkää... Musikaalin juoni ei päätä huimaa, mutta se ei olekaan mielestäni se pointti. Homman nimi kun on se, että mies tuolissa on niin fiiliksissä suosikistaan, että soitattaa levyltä parhaita kohtauksia repeatina uudelleen (ettekö muka itse koskaan tee niin?), tanssahtelee itse mukana ja muutenkin fiilistelee kokonaisvaltaisesti nojatuolissaan tai sivummalla, heittelee välikommentteja "nyt tulee suosikkikohtaukseni!" ja avautuu rakkausasioistaan itsekin drinkkilasi kourassa. Koko mies on vähän liikuttava ja vaikuttaa aika yksinäiseltä. Taitaa viettää kohtuullisen paljon aikaansa kotonaan, musikaalilevytyksiään kuunnellen?  Levysoittimen neula jää myös välillä hyppimään ja suosikkini taisi olla se, että väliajan jälkeen estradin täyttää yllättäen joku kiinalaisviritysmusikaali! Miksi ihmeessä!? No, miehellä käy siivooja ja hän välillä laittaa levyjä vääriin paikkoihin, joten levylautasella on pyörimässä aivan väärä vinyyli. Toki samalta tekijäporukalta... Loppukliimaksin koittaessa menee sähköt ja tunnelma on pilalla, sillä viimeinen kohottava loppulaulu ja sen finaali jää kesken, ja mies ei saa täyttymystään. Koko levy on siis kuunneltava alusta uudelleen ilman mitään keskeytyksiä, jotta nautinto olisi täydellinen.

 Tekstissä on mukana paljon herkullisia yksityiskohtia, sattuneesta syystä itselleni jäi mieleen miehen saarna siitä, miten ärsyttävää on jos puhelin soi kesken kuuntelusession - ja vertaa sitä suoraan siihen, jos jollakulla sattuisi soimaan puhelin kesken teatteriesityksen! Bingo!

Hurmaava Kitty ja sokerileipurit

 Mies tuolissa on eittämättä wanna be-musikaalistarba harmaan villatakkinsa uumenissa, mutta estradilla nähdään mainiota menoa etenkin rotunaisten aateliin kuuluvien daamien muodossa. Nahkahousuinen pilotti Trix (Laura Heinonen), hiprakkainen esiliina ihastuttavassa kokohaalarissaan (Pirja Arponen), veikeä Kitty (Ulla-Maija Järnstedt) sekä tietysti itse päätähti neiti Van de Graaf (Hanna Kaskela), joka hurmasi minut monipuolisuudellaan, lauluäänellään ja säihkyvällä lavakarismallaan. Hänen menoaan oli ilo seurata. Mieleeni jäi etenkin laulunumero, jossa tähti kertoo jättävänsä showmaailman, poistuu lavalta ja palaa vielä kertaalleen laulamaan, että tulihan kaikille asia varmasti selväksi, että aikoo jättää lavat.

 Lipevä ensirakastaja Aldolpho (Marko Kurikka) toi myös mieleeni oman bravuurini. Ala-asteella olimme harjoitelleet tiettyyn maahan liittyvän ohjelmiston, jonka sitten esitimme ylpeille vanhemmillemme. Minun luokalleni oli napsahtanut tietysti Espanja ja minulle lankesi suuri kunnia esittää viiksekästä tummaa hurmuria, flamencotaiteilja Don Pedroa, joka saapui suurin elkein lavalle ja lausui "Mina suuri hurmuri Don Pedro, mina rakastaa flamenco" - ja sitten viikset putosivat. Olen tässä odottanut 35 vuotta, milloin Don Pedro voisi tehdä näyttävän comebackin, mutta Aldolpho ehti näemmä ensin...

 En tämänkään spektaakkelin jälkeen tunnustaudu musikaalifaniksi, mutta olihan tämä pirun viihdyttävä ja vähän hölmöjäkin käänteitä tarjonnut pläjäys. Niistähän minä tykkään, kun kaikki ei etene ennalta-arvattavasti. Pysyy mielenkiinto lopputulosta kohtaan yllä ja pysyy paremmin hereilläkin. Teatterin taikaa oli myös se, että olin hämmästynyt siitä, että loppukiitoksissa orkesteri saapui lavalle. Minä kun luulin, että kaikki tuli levyltä...

 Miksi sitten olin Imatralla asti katsomassa tätä? No siksi, että samassa esityksessä vietettiin teatterin monitoimimies teatterinjohtaja-ohjaaja-näyttelijä-kääntäjä Timo Rissasen 30v-taiteilijajuhlaa ja minulla oli suuri ilo ja kunnia saada kutsu paikalle. Välittömästi esityksen päätyttyä Timoa onniteltiin lavalla Imatran kaupungin toimesta (prenikoita rintapieliin myös) ja omat viestinsä toivat lähimmäiset ja teatterin henkilökunta. Myöhemmin illalla juhlamaljoja kohoteltiin Imatran Valtionhotellin Linnasalissa runsaan ja erittäin maukkaan buffetpöydän antimien ääressä, hienoja lauluesityksiä kuultiin ja rupateltiin tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Juhlat olivat erittäin rennot ja lämminhenkiset, ja minäkin pääsin paasaamaan teatterista oikein urakalla. Suunniteltu spontaani steppinumero Kiti Kokkosen kanssa jäi tosin esittämättä. Isäntäkin kehtasi loppuillasta tunnustaa salaisen nuoruudenihastuksensa kohteelle (Titta Jokiselle) tunteensa.

 Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Se tuli taas todistettua. Kun kahdesti ensin kieltää, niin kolmannella kerralla napsahtaa. Löysin itseni puolenyön jälkeen seisomasta kuohuviinilasi kourassa Valtionhotellin tornisviitistä, mutta se on taas sitten ihan toinen juttu!

 Esityksen näin siis kutsuvieraana, kiitos Teatteri Imatralle ja Timo Rissaselle kutsusta ja hienoista juhlista!

 Esityskuvat (c) Ari Nakari

 Hiprakkainen esiliina voisi hedelmänä olla cantaloupemeloni.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Tavallisuuden aave / Q-teatteri

Tavallisuuden aave / Q-teatteri

Kantaesitys 19.2. 2016, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Saara Turunen
Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Lavastus Milja Aho
Valosuunnittelu Erno Aaltonen
Pukusuunnittelu Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen
Koreografia Janina Rajakangas

Rooleissa : Laura Birn, Elina Knihtilä, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen

 Monesti olen ollut Q-teatterin ensi-illoissa mukana, tällä kertaa istuin katsomossa ensimmäisessä ennakossa, kun en saanut aikataulujani oikein muuten järkevällä tavalla järjestymään. Parkkeerasin itseni vielä reunapaikalle, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti rientämään junaan.

 Huomioni kiinnittyy väkisinkin harvinaisen valjuun värimaailmaan lavastuksessa. Ei vahingossakaan mitään räikeää tai joukosta erottuvaa, telkussa näyttää pyörivän repeatilla luonto-ohjelma samanlaisista linnuista. Variksia vai mitä lie olivat. Ovesta hiippailee koruttoman rauhallisesti lavastukseen sopivaan asukokonaisuuteen pukeutunut ilmeetön nainen (Laura Birn), joka lukee ääneen lehdestä kuolinilmoituksia ja niiden kauniita muistovärssyjä.

 Ja sitten se "ihan tavallinen perhe"! Jo on iloista ja rentoa porukkaa! Paljoa ei puhuta eikä juuri toimitakaan. Äidin (Elina Knihtilä) suurimpana haaveena on olla vain osa ihan tavallista perhettä ja elää normaalia, tavallista elämää. Yleisö on vähän odottavaisin mielin aika pitkäänkin, seurataan perheen puuhia (joita ei liiemmin edes ole) tarkkaavaisena ja hissuksiin. Ovesta heilahtaa välillä flamencotanssijan helmaa ja kastanjetit soi. Mieleeni tulee ajatus, että ihan kuin katsoisi kotimaista versiota Twin Peaksista. Kaikki on mahdollista ja ovesta voisi hyvinkin tulla joku rouva koivuhalko sylissään, jos se näissä piireissä koettaisi tavalliseksi ja ihan normaaliksi käytökseksi.

Iloinen perhepotretti 

 Nauruhanat aukeavat viimeistään varsin hulvattomissa häissä, joissä suurin ohjelmanumero on kahvinjuonti ja kuppien kilkuttelu lusikalla synkassa. No, toki äiti keventää tunnelmaa hauskalla leikillä, jossa hääparin pitää kääntää satunnaisia lauseita ruotsiksi. Sulhanen takeltelee ja morsian menee häpeästä pöydän alle kyykkysilleen.

 Jotenkin sydäntäni vihlaisee Elina Knihtilän paljonpuhuvat kasvot, kun hän niin tosissaan ja liikuttunein mielin ahmii berliininmunkkia ja valmistautuu niin itsenäisyyspäivän riehakkaaseen menoon kuin joulunviettoonkin. Kyynelhän siinä kohoaa silmänurkkaan itselläkin. Miten sitä haikaillaankaan toisten kulttuurien perään ja siihen, että voi kunpa itsekin uskaltaisi vähän irrotella kuten nuo toiset. Hyvänä esimerkkinä toimii visiitti discoilemaan, kaikki pönöttävät omissa nurkissaan ja tuijottavat varpaitaan. Vasta sitten uskalletaan repäistä, kun ei ole ketään näkemässä. Olisihan se hemmetin noloa jäädä kanssaeläjille kiinni irrottelusta!

Joulunviettoa riehakkaasti 

 Erilaisuutta ihaillaan, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Esitys saa varsin synkkiä sävyjä. Jos et ole samasta muotista kuin muut, joudut heti tarkkailun alaiseksi ja sinua on oikeus kohdella ihan miten sattuu. Normaaliuden nimissä yksikin herra (Pyry Nikkilä) pistää tuulemaan niin että höynenet pöllyävät ja hyväksynnän saa sillä, että näinhän kaikki muutkin tekevät. Tämä käytös on ihan normaalia, vaikka se on kaikkea muuta. En pysty takuulla kuuntelemaan Dirlandaata enää niin kuin ennen, kiitos vaan. (En sitä kyllä liiemmin muutenkaan kuuntele, mutta tämän jälkeen vielä vähemmän.)


 Jäin pohtimaan sitä susihahmoakin, joka muristen aina tämän tästä tupsahti paikalle. Vaara houkuttaa ja kiehtoo mieltä, näkikö nainen siinä omat tukahdetut tunteensa vaiko sellaista, mitä toivoisi muiden toimesta tapahtuvan? Hmmmmm. Ja se yksi tyyppi kanniskelemassa mattoa! Ja kalsareita lipputankoon ja mahdollista natsitervehdystä siihen kylkeen? Loppukohtaus mietityttää varsinkin, toki huvittaakin mennessään hiukan överiksi.


 Ehdin siihen junaankin ja kotomatka meni ihmetellessä, että taattua Q-teatteria oli tämä, ja ehkä vielä hitusen oudompaa mitä aiemmin. Minun makuuni siis!

 Hedelmäksi/marjaksi annan Tavallisuuden aaveelle ananaskirsikan (kuivakas ja väritön kuori, jonka alla herkullinen yllätys).

Kaikki esityskuvat (c) Pate Pesonius

lauantai 20. helmikuuta 2016

Vampyyrien tanssi vol 2

 No niin. Kuten jo etukäteen arvelinkin, oli minun mentävä katsomaan Vampyyrien tanssia uudelleen. Ensi-illasta on vierähtänyt reilut pari viikkoa ja vaikka enskaritunnelmista kovasti nautinkin, heiluivat suurimmat suosikkini silloin ensemblen puolella ja heitä koetin riviltä 14 silloin kovalla yrittämisellä bongailla milloin missäkin. Vähän yllättäen parhaiten jäi silloin mieleeni Laura Alajääsken Magda-palvelija ja Twitterin puolella käydyssä kiivaassa keskustelussa ehdin jo ilmoittautumaan #TeamMagda-porukoihin vahvimmin. (Suosikeillani tarkoitan tässä tehoketjua Saari-Toiviainen-Leppänen, joista jälkimmäinen on nähty moneenkin otteseen ja pari ensimmäistä ainoastaan kerran, mutta sitäkin suuremmalla vaikutuksella.)

 Tällä kertaa löysin itseni rivin 9 keskeltä, joka siis käytännössä tarkoittaa riviä seitsemän, koska kaksi ekaa riviä on poistettu. Enskarissa edessäni istui pitkä mies, joka vei parhaat näkymät moneen otteeseen ja jouduin kurkistelemaan. Huokaisin helpotuksesta, kun tällä kertaa Marco Bjurström ei istunut suoraan eteeni vaan parin penkin päähän. Se olisi ollut jo huonoa tuuria.

 Kun Koukol (edelleen Juha Jokela) oli saanut alun urkuspektaakkelinsa soitettua, paikalle saapui Alfred (Miiko Toiviainen) ja sydämeni suli välittömästi. Samalla tapahtui outoja asioita, sillä heräsi ihan äidillisiä tunteita tuota kiharakutrista nuorukaista kohtaan, joka silmät suurina ihmetteli maailman menoa. "Voi poikakulta mihin olet joutumassa! Tulehan äkkiä pois sieltä niin mennään lukemaan sarjakuvia, juomaan kaakaota ja syömään keksejä." Ymmärrän nyt paremmin myös omaa äitiäni, joka on jokaisessa välissä huokailemassa "Voi että!" Vielä kun Alfred hymyili, koko maailma tuntui paremmalta paikalta.

Proffa ja Alfred (c) Mirka Kleemola 

 Noh, tarinan edetessä tuli tehtyä havaintoja siitä, että Risto Kaskilahti sopi ensembleen oikein mainiosti, eli ei osunut silmään mitenkään erityisen häiritsevästi, vaikka kiintiöni onkin täynnä. Mikko Vihmaa en meinannut aluksi edes tunnistaa sieltä joukon keskeltä, mutta pituuden mukaan hänet oli sitten lopulta helppo bongata. TeamMagda sai yhden jäsenen vähemmän, sillä Sanna Majuri lauloi kyllä äärimmäisen upeasti ja "Kuolema on kummaa" on edelleen tykkibiisi, mutta muuten en oikein lämmennyt Magdalle. Kari Mattilan Chagal oli oikein hyvä kaikinpuolin eikä mennyt missään vaiheessa överiksi. Anna Victoria Erikssonin Sarah oli todella ihastuttava ja taisin tykästyä häneen Raili Raitalan Sarahia enemmän. Olin myyty kreivin esitellessä tanssiaisissa daamiaan, joka posket hehkuen kulki kauniisti punaisessa juhlamekossaan. Voiko olla enää kauniinpaa!

Tanssiaiset alkavat (c) Mirka Kleemola 

 Herbertin ensiesiintyminen ei yllättäen nyt aiheuttanut minkäänlaista joukkohysteriaa yleisön keskuudessa, olin vähän ymmälläni tästä. Hän vain tuli, heilautti viittaa ja se siitä.

Isä katsoo ylpeänä poikaansa (c) Mirka Kleemola 

 Shown meinasi varastaa sitten Tuukka Leppäsen hillitön Abronsius-proffa useampaankin otteeseen. Vaikuttaisi vähän siltä, että jututkin vaihtelevat esitysten mukaan? Kirjastossa teoksia hypistellessään käteen kun osui Kamasutra ja siihen proffa tokaisi, että "tämä onkin jatko-opintoja varten". En muista, että mainittiinko aiemmin "Helka-neiti kylvyssä ja muita saksalaisia klassikoita". Herbertin ahdistellessa Alfredia ja proffan saavuttua paikalle h-hetkellä (kirjaimellisesti...) tämä loihe lausumaan "Laita se nahkavaarna takaisin sukkaan ja ala painua!" En ollut uskoa korviani! Ja olihan siellä loppupuolella kohtalaisen irroittelevaa jammailua, twerkkausta ja takapuolen hinkkausta kreivin jalkaa vasten. Bravo!

 Vampyyreitä oli hienoa katsella lähempää, nähdä kaikki taidokkaat maskit ja eleet paremmin. Suosikeikseni kohosivat tällä kertaa parrakas rastatukka (taisi olla Unto Nuora?) sekä se monen hehkuttama Wolverine-henkinen vampyyri (Sami Paasila kaiketi). Hieno kohtaus oli se, miten seinätaulun hahmot heräsivät eloon ja aloittivat hitaan vaelluksen. Seurasin muutenkin tanssijoita nyt enemmän, ihastelin musiikin monimuotoisuutta ja rakastuin Carpe Noctemissa kuultuun laukkaavaan kitaraan. Siinä oli menoa ja meininkiä.

(c) Mirka Kleemola 

 Ja kyllä, Jonas Saaren kreivi von Krolock oli kaiken sen odotuksen arvoinen. Jonas teki minuun pari vuotta sitten äärimmäisen suuren vaikutuksen Tampereen Teatterin Les Misin Javertin roolissa ja siitä asti olin odottanut näkeväni ja kuulevani miestä taas livenä. Kun "Jumala on kuollut" alkutahdit lähtivät soimaan ja kreivin hahmo ilmestyi savun keskeltä, taisin unohtaa hengittää kokonaan. Jotenkin se ryhdikkyys ja tietynlainen rauha ja varmuus , joka miehestä huokuu, iski nyt vielä kovemmin meikäläiseen. Kulmien kohottelua juuri oikealla hetkellä. Onneksi tätä herkkua ei tarvinnut odottaa kahta vuotta kauempaa, ja keväällä on mahdollista nähdä sama upeus vielä halutessaan moneen kertaan. Moni on hehkuttanut Mikko Vihman kreivin tulkintaa ja kyllähän hänkin ON varsin pätevä rooliinsa, mutta minun sydämeni sanoo toisin.

(c) Mirka Kleemola 

 Eipä tämä toinenkaan kirjoitus mitään asiantuntijalausuntoja tarjonnut, ei suinkaan. Edelleen mennään fiilispohjalta ja siinä minä olen oman itseni paras asiantuntija. Jaa mihinkö tiimiin minä nyt haluan kuulua? Haluan kuulua #TeamAlfredKrolockAbronsiukseen. Sellaista ei kuulemma voi olla ja valinta pitäisi tehdä, mutta hei, mun tiimi ja mun säännöt.

 Pakko muuten mainita sellainen huomio, että hyvin ei rakkausasioissa ole mennyt Miiko Toiviaisen roolihahmoilla. Viime kesänä Mikael Saari vei neidon Miikon Albertin nenän edestä ja nyt tulee takavasemmalta (itseasiassa oikealta, jos tarkkoja ollaan) toinen Saari, joka vie naisen Alfredin käsistä! Epäreilua, että kesällä nuorukaiselle jäi käteen vain kampa ja nyt pesusieni. Joskohan kolmannella kerralla lykästäisi? Täytyy vain toivoa, että roolihenkilön nimi ei ala A-kirjaimella eikä mukana ole ketään Saari-sukunimen omaavaa... Vai miten olisi tv-sarja "Unelmien poikamiesvampyyri"?

maanantai 15. helmikuuta 2016

Töppöhörö ja bloggaritapaaminen

Töppöhörö / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 28.1. 2016, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Juha Hurme
Ohjaus Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Lavastus Matti Rasi ja Juha Hurme
Valosuunnittelu Matti Tiilama
Äänisuunnittelu Raine Ahonen

Rooleissa : Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov

 Töppöhörö on "komedia miehestä Suomessa ja Suomesta miehessä". Päähenkilö on 35-vuotias Viki (Jarkko Lahti), jolla on aikamoinen uho päällä. Viki on oikeastaan kaikkea muuta vastaan, paitsi halpaa kaljaa, lihaa ja urheilua. Vikillä on mielipide ihan jokaiseen asiaan, ja tietenkin juuri se ainoa oikea mielipide. Niitä sitten kirjoitellaan nettiinkin jokaiseen mahdolliseen foorumiin, älypuhelin on ahkerassa käytössä. Ennen väliaikaa Viki bongaa lehdestä tarjouksen kunnon lihakimpaleesta, ja sitä mies lähtee innoissaan sitten Prismasta hankkimaan.

(c) Tuomo Manninen 

 Ensimmäisen näytöksen aikana minulla (ja vierustovereillani) oli vaikeuksia pysyä hereillä. Keskittymiskyky ei ollut huipussaan, mutta jotenkin Vikin tunnin mittainen yksinpuhelu oli salakavalan kiehtovaa seurattavaa eikä vähiten siksi, että Jarkko Lahti sai paikoitellen melkoisen vauhdin päälle. Hattua pitää ihan nostaa. Väliajalla keskustelimme muutaman bloggarikollegan kesken tästä ja hiukan oli ristiriitaiset fiilikset siitä, mitä tällä kaikella nyt oikeastaan halutaan sanoa. Emme päässeet oikein minkäänlaiseen lopputulokseen asian suhteen.

 Näytelmä jatkui, ja Viki palasi lihanhakureissultaan. Laukusta lihan sijaan tupsahtikin ulos Simpeleen seudun karjalanmurteella puhuva raikas Helinä-keiju (Alina Tomnikov), joka puheillaan pakotti Vikin vaihteeksi kuunteluoppilaaksi. Kävi ilmi myös se, että jatkuvasti kämmenessä oleva tuijottelun kohde ei ole ollutkaan älypuhelin, vaan peili. Viki myös ruinasi yhtä olutta, jonka sitten joi ahnaasti. Olut tietenkin paljastui totuusseerumiksi, ja sen jälkeen Viki puhuikin asioitaan ja ajatuksiaan hiukan toisenlaiselta kantilta. Jaa-a. Minulle jäi päällimmäisenä mieleen tästä kaikesta se, että mielipidekirjoittelijat luulevat kertovansa totuuden kaikista muista, vaikka todellisuudessa he vain kertovat itsestään. Tai jotain. Edelleenkään en tiedä, mikä tässä oli koko homman pointti, mutta hyvin Jarkko ja Alina roolinsa vetivät ja jokainen varmasti kokee Töppöhörön eri tavalla. Niin kuin narikkajonossa ollut vanhempi mies, joka sanoi seuralaiselleen tiivistetysti "Ensi puhui Jarkko yksin ja sitten Alina yksin ja sitten taas Jarkko. Ei tässä ollut mitään järkeä! Ihan perseestä!"

 Ennen Töppöhöröä meillä oli ihkaensimmäiset "Kulttuuribloggaajien kokoontumisajot", jotka aloitimme yhteistapaamisella Kansallisteatterin vieressä olevassa nepalilaisessa Mount Everest-ravintolassa. Parituntinen vierähti rattoisissa merkeissä ja teatterista tietenkin tuli paasattua niin paljon, että viereisestä pöydästäkin heiteltiin välikommentteja. Ruokailun jälkeen siirryimme Kansallisteatterin pääovien eteen, josta teatterikuraattori Pirjo Virtanen meidän nouti. Seuraavan tunnin aikana meitä kierrätettiin mm. lavastamossa, puvustamossa ja pitkin lukuisia käytäviä. Kuinkahan moni lienee eksynyt, aika sokkeloista nimittäin on! Samalla kuulimme kiehtovia tarinoita ja taustoja Kansallisteatterin historiasta, tapasimme valtaisan Mörkö-hahmon, otimme suuren näyttämön haltuun Töppöhörön lavasteissa ja näimme kenkävaraston, joka sai etenkin naiskollegat hurmoksen valtaan. Minulla ei ollut kameraa mukana enkä liioin tehnyt muistiinpanoja, mutta linkittelen muiden bloggauksia tähän sitä mukaa kun niitä julkaistaan. Oman juttunsa ovat ainakin julkaisseet Nuotin vierestä-blogin Maiju sekä Pilkkuun asti-blogin Isa, noissa siis ainakin muutama kuva kierroksen varrelta. Isa kirjoitti toisenkin jutun, johon linkki tässä. Simo taisi saada eniten irti itse Töppöhöröstä, ainakin analyysia pukkasi aika tuoreeltaan. Katrin kirjoituksessa paljon kuvia ja faktatietoa itse teatterirakennuksesta.

 Kansallisteatterin aulan portaikossa Pirjo nappasi meistä varsin luokkaretkihenkisen yhteiskuvan, josta meikäläisen voi bongata pönöttämästä eturivistä (porukan lyhyin kun olen...). Varsin onnistunut kuva muuten! Kuvassa siis Simon enkelit alias Thalian Hedelmät ( Simon ja minun lisäkseni Maiju, Linnea, Laura, Katri ja Isa).


 Kiitos Kansallisteatterille ja bloggarikollegoille mukavasta ja mielenkiintoisesta päivästä!

Ai niin, Thalian Hedelmät jakaa niitä hedelmiä/marjoja  nykyään... Annan Töppöhörölle rusinan.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Laulu on meren laulu / Meriteatterin vierailu Tampereen Teatterissa

Laulu on meren laulu - lähdön ja paluun balladi

Meriteatterin vierailu Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä

Ensi-ilta heinäkuussa 2014 Röölässä, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anni Mikkelsson
Valosuunnittelu Nadja Räikkä

Rooleissa : Laura Halonen, Vera Veiskola, Antti Autio, Esa-Matti Smolander, Jussi-Pekka Parviainen ja Antti Tiensuu

 Meriteatteri on nuorten teatterintekijöiden vuonna 2013 perustettu vapaa ammattiteatteri, jonka kotisatama sijaitsee Naantalin Rymättylässä, Röölän satamassa. "Laulu on meren laulu" on toinen osa Röölän sataman tarinoihin pohjautuvasta Lähtö-trilogiasta, jonka ensimmäinen osa oli nimeltään "Merimies, muija, kalamiehen koira" ja kolmas "Eikä merta enää ole". Kukin esitys on itsenäinen kokonaisuutensa, jonka voi katsoa tuntematta aikaisempia osia.

(c) Vilma Vantola 

 Vaikka pyrin suhteellisen aktiivisesti seuraamaan, mitä kaikkea teatterikentällä tapahtuu, menee minulta harmillisen paljon juttuja sivu suun. Tämäkin jäi heti kaivelemaan, kun viimekesäisen Teatteri Telakan vierailun jälkeen bloggarikollegani Laura kirjoitti tästä mielenkiintoisen jutun. Viime syksynä onnekseni huomasin, että Meriteatteri on tulossa keväällä taas vierailulle Tampereelle ja ostinkin heti lokakuussa lipun.

 Ja vihdoin koitti odotettu ilta. Istahdin katsomoon, näyttämölle oli rahdattu sillitynnyreitä ja muuta asiaankuuluvaa rekvisiittaa. Jostain syystä nenääni tuli jostain tervan tuoksu, en ole varma kuvittelinko vain. Näyttämöllä oli myös muutama saapaspari odottamassa täytettä ja kun niin tapahtui, matkasin Saukko-laivaston matkassa hetkeksi jonnekin ihan muualle.

 Heti ensimmäinen laulu "Siittämisen ja kivun laulu" (säv. Antti Autio ja Hannes Mikkelsson, san. Arto Melleri) osuu ja uppoaa. Laulu on aluksi hillittyä ja kepeää, mutta kun porukka ottaa lisää volyymiä, minulla nousee iho kananlihalle. "Aina on jonkun kevät jonkun syksy jonkun kevät jonkun syksy" jää pyörimään pitkäksi aikaa mieleeni, sitä elämän kiertokulkua parhaimmillaan ja runollisimmillaan. Hitusen myöhemmin tutustutaan Saukko-laivaston miehistöön ja etenkin kapteeni Aalto (Antti Tiensuu) heittää aika rouhevaa läppää. Sympatiani saa puolelleen messikalle Onni Saari (Antti Autio), jolla on kovasti intoa ja yritystä monenkin asian suhteen. Tässä vaiheessa en kuitenkaan ole ihan varma, onko esitys sittenkään ihan minun makuuni. Jutut saavat minut vain hymähtelemään, ei ulvomaan naurusta muiden kanssa.

 Paikallisilla nuorilla naisilla on kummallakin omanlaisensa haaveet ja selkeät suunnitelmat tulevaisuuden suhteen. Lahja (Laura Halonen) haluaa mahdollisimman pian pois sillinhajusta, ehkä jopa Turkuun tai Ruotsiin asti. Lempi (Vera Veiskola) haluaa oman talon ja laiturin, joka ei lähde ajelehtimaan ensimmäisessä myrskyssä. Eteen tulee kuitenkin tilaisuuksia ja valintoja, jotka vievät tytöt toisenlaisiin suunnitelmiin. Elämä usein vie, ja lopussa voi moni todeta Lahjan sanoin "Mitään en saanut mistä haaveilin, mutta sain silti kaiken". Voi, kun itsekin voisin vanhempana ja viisaampana todeta joskus samaa!

 Tarinat, käänteet ja laulut vievät minut mukanaan kuin varkain. Vaikutun nuorten meriteatterilaisten ilmaisusta ja monipuolisuudesta. Pala kurkussa seuraan Onnin ja Lahjan rakkaustarinaa, joka saa siivet alleen pienestä kauniista Onnin kirjoittamasta runosta ja Lahjan vasta-argumenteista, joita sitten eri tyylein esitellään. Lauluista suurimman vaikutuksen taitaa tehdä Mikko Anderssonin (Jussi-Pekka Parviainen) kitaran kera vetäisemä irkkutyylinen voimaralli. Siinä oli saappaanpolkaisut paikallaan! Miettiväisenä seurailin pienten lyhtyjen käyttöä, kukkien istutusta kädet mullassa, palmikoiden letitystä, Jokke Jonssonin (Esa-Matti Smolander) surullisen hahmon merimiestä humalassa hapuilemassa. Kiukutti, mutta myös säälitti. Nerokas veto oli verrata yleisöä valtaisaan silliparveen! Aikamoisen saaliin saivatkin, ansaitusti.

Onni ja Lahja (c) Vilma Vantola 

 Tajusin vasta jälkikäteen, mitä minulle tapahtui. Odotin jotain aivan muuta (lähinnä haikeita balladeja saaristolaiselämästä tms.) ja sainkin paljon enemmän. Teatterilla on kyllä ihmeellinen vaikutus. Ajatukset jäävät muhimaan yön yli, jalostuvat, saavat lisää merkityksiä ja taas tuntuu koko maailma ja elämä hitusen erilaiselta kuin eilen.

 Laulu on meren laulu, mielettömän elämänmakuinen kokonaisvaltainen kokemus! Mietin, millaista olisi ollut nähdä tämä siellä Röölän satamassa, kun merituuli pyörittää samalla hiuksia ja jostain kuuluu lokkien kirkuna.

 Huom. Tänään 12.2. on esitys vielä nähtävissä Frenkellillä ja "Eikä merta enää ole - kotimatkan laulu" (eli trilogian kolmososa) huhtikuussa Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa sekä Telakalla Tampereella. Pitäisi varmaan aktivoitua lippujen suhteen heti eikä jättää viime tippaan...

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Kultalampi / Hämeenlinnan Teatteri

Kultalampi / Hämeenlinnan Teatterin ja Riihimäen Teatterin yhteistuotanto

Ensi-ilta 10.2. 2016 Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä

Kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ernest Thompson
Suomennos Arto af Hällström
Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo
Lavastus Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Tiina Joutsen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Kari Paukola

Rooleissa : Johanna Reilin, Ilmari Saarelainen, Mika Piispa, Maija Siljander, Lasse Sandberg ja Otto Rantanen/Preeti Pesä

 "Kultalampi" on monelle tuttu vuonna 1981 valmistuneesta elokuvasta, jonka päärooleissa nähtiin Henry Fonda sekä Katharine Hepburn. Näytelmänä Kultalampi sai ensi-iltansa kuitenkin jo vuonna 1978. Muistan hämärästi koosteen Oscar-gaalasta, jossa nähtiin pätkiä elokuvasta, mutta itse elokuvaa en ole koskaan nähnyt - ja tässä tapauksessa voisi lisätä mukaan sanan onneksi. Tiesin hitusen teemoista, mutta muuten varsin avoimin mielin paikalle.

 Näytelmä sijoittuu Yhdysvaltoihin Mainen osavaltioon, mutta heti alusta alkaen oli helppoa kuvitella kaiken tapahtuvan suomalaisella kesämökillä, järven rannalla. Pikkulinnut livertelevät puissa, ilmapuntari mökin seinällä, valokuvia, kirjoja, nukkevanhus, kirjavilla kankailla päällystetyt rakkaat lepotuolit ja ikkunasta suora näkymä järvelle, jossa kuikkapariskunta uiskentelee. Lavastus vei heti ihan muualle.

 Liki 50 vuotta yhteiseloa on takana Ethel ja Norman Thayerilla (Johanna Reilin ja Ilmari Saarelainen), jotka saapuvat kesäksi Kultalammelle, kuten kymmeniä kertoja aiemminkin. Aktiviteetit ovat mökillä varsin moninaiset - Ethel keräilee polttopuita ja makoisia mansikoita, sillä aikaa Norman on tutkinut paikallislehdestä työpaikkailmoitukset. Sanaillaan välillä varsin pisteliäästi, kaiken takana on kuitenkin pitkä liitto, syvä rakkaus ja luottamus toiseen. Yhdessä on hyvä olla näin, ei ole kiire enää minnekään. Aika kulkee omaa tahtiaan. Välillä taivastellaan iäkkään lesboparin edesottamuksista, välillä syödään voikkoleivät ja nautitaan lasilliset mehua. Itsekeitettyä, olettaisin. Puuhissa ja jutuissa on kuitenkin havaittavissa pientä surumielisyyttä ja kenties luopumistakin. Onko tämä viimeinen kesä Kultalammella?

Ethel ja Norman (c) Aki Loponen, Loma Graphics Oy 2016

 Usein päivää piristämään saapuu nauravainen postiljooni Charlie (Lasse Sandberg), mutta isoimman ilouutisen tuo tytär Chelsea (Maija Siljander), joka ei vanhempiaan turhan usein tunnu käyvän tapaamassa. Tällä kertaa hänellä on kuitenkin mukanaan poikaystävä Bill (Mika Piispa) ja tämän teini-ikäinen poika Billy (ensi-illassa Otto Rantanen/Preeti Pesä), joista etenkin jälkimmäinen tuo uutta virtaa varsinkin Normanin päivärytmiin.

 Täytyy heti alkuun sanoa, että nyt on melkoinen helmi tarjolla, joten onnittelut tälle yhteistuotannolle! Ja onnea teille, jotka olette jo tehneet lippuvarauksen, sillä kevään esitykset niin Hämeenlinnassa kuin Riihimäelläkin myivät loppuun jo kauan ennen ensi-iltaa. (Muutamia hajapaikkoja näkyisi olevan maaliskuussa Hämeenlinnassa, mutta ei kauaa...) Etenkin Ilmari Saarelainen ja Johanna Reilin näyttävät mallia siitä, millaista on pallotella repliikkejä taitavan vastapelurin kanssa. Katsomossa ei voi muuta kuin seurata haltioituneena ja rentoutuneena, "noin se tehdään just niin kuin pitääkin". Ja onhan se Immu nyt suunnattoman ihana, vaikka vaan istuskelisi tuolissaan eikä puhuisi mitään. Hienoa oli myös seurata, miten sukupolvet kohtasivat niin tarinassa kuin tosielämässäkin. Koskaan ei ole liian myöhäistä korjata tulehtuneita välejä, ja miten paljon meillä kaikilla voikaan olla toisillemme annettavaa! Samalla karttuu sanavarastokin, oppii uusia taitoja, löytää kenties uuden harrastuksen. Ennen kaikkea voi löytää sen, jonka luulee jo kertaalleen menettäneen. Suurella ylpeydellä seurasin myös Ilmari Saarelaisen ja Otto Rantasen yhteisiä kohtauksia, Otto kun sattuu olemaan nuorin haastateltavani kolmen vuoden takaa.

Chelsea (Maija Siljander) (c) Aki Loponen

 Kultalampi on lämminhenkinen, syvältä kumpuavaa naurua, liikutusta ja ajatuksia herättävä näytelmä. Tuli lisäksi suunnaton tarve ottaa yhteyttä omiin vanhempiini (vaikka tänään juuri kyselin kuulumiset) ja hankkia välittömästi muheva lepotuoli + rahi. Ja suklaakeksejä ja mehua.

 Minä ja pari muuta bloggaria päätimme ryhtyä jakamaan tähtien sijaan hedelmiä/marjoja yms.  näkemillemme esityksille, joten täältä pesee ensimmäinen : Kultalampi on herkullinen, mehukas ja kypsä luumu!

"Hyvästi, Kultalampi!" "Ei, vaan näkemiin, Kultalampi!"

 (näin esityksen kutsuvieraana)

maanantai 8. helmikuuta 2016

Läski / Teatteri Takomo

Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta / Teatteri Takomo

Ensi-ilta 8.1. 2016, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Raisa Omaheimo
Dramaturgia ja ohjaus Elina Kilkku
Ääni-ja videosuunnittelu Tomi Flyckt
Valosuunnittelu Jari Piitulainen
Koreografia Mikko Orpana
Skenografia Tomi Flyckt ja työryhmä

Rooleissa Raisa Omaheimo

 Tiesin jo etukäteen, että tämä tulisi olemaan koko teatterissakäyntihistoriastani (mukaanlukien niin menneet kuin tulevatkin esitykset) se kaikkein henkilökohtaisin ja ehkä kipein kokemus. Se varmasti naurattaisi, se takuuvarmasti nostaisi ikäviä asioita mieleen, se itkettäisi. Minulla oli jo ensi-iltaan varaus, mutta samalla viikolla oli ne superpakkaset ja tietokoneenikin hajosi ja oli viikon huollossa, joten en pystynyt ostamaan junalippuja netistä enkä varsinkaan printtaamaan mitään ulos. Tekosyitä kaikki. Suurin syy varaukseni perumiselle oli se, että minut valtasi paniikki. Mitä jos kaikki muut ensi-iltayleisössä mahtuisivat normimittoihin ja minä olisin ainoana paikalla läski katsomassa Läskiä? Että joku naureskelisi ovella, että "tuotako me tultiin katsomaan". Surullista mutta totta.


 Uskaltauduin tekemään uuden varauksen vasta muutaman ylistävän kritiikin ja kommentin luettuani ja siksi, etten muista aikoihin mediassa hehkutettavan mitään näin paljon. Ajankohtaisohjelmat tarttuivat aiheeseen ja Raisa Omaheimo oli haastateltavana yhdessä jos toisessakin kulttuuriohjelmassa. Läski täytti ruudun, jesh! Olin varannut lipun alunperin viimeiseen esitykseen, ja sen jälkeen tulikin vielä lisäesityksiä niin helmikuulle kuin syksyllekin, koska nyt kaikki haluavat nähdä tämän. Sana kiirii ja liput viedään käsistä, mikä on äärimmäisen hienoa.

   "Täällä konsertissa pitäisi olla joku painorajoitus sisäänpääsyvaatimuksena!" sanoi nainen Tavastialla Dingon konsertissa. Vastasin, että eipä tänne ÄO:takaan ole kyselty. 

 Tälläkin kertaa meno Takomolle jännitti jollakin tavalla. Eniten jänskätti se, miten itse esityksen aikana minulle käy. Purskahdanko itkuun, hajoaako tuoli alle (niin ei ole onneksi kertaakaan vielä käynyt), tunnenko suurta yhteenkuuluvaisuuden ja samaistumisen tunnetta ja nyökyttelen jatkuvasti, että noin on minullekin käynyt? Takkini vetoketju hajosi ratikassa menomatkalla ja olisittepa nähneet vastapäätä istuneiden poikien ilmeet, kun yritin epätoivoisesti saada vetskaria takaisin kiinni siinä istuessani. Itse asiassa pojat eivät minuun päin vilkaisseetkaan, vaan keskustelivat intensiivisesti jääkiekosta. Minä vain kuvittelin, että he katsovat minua paheksuvasti ja ivallisesti nauraen.

 "Sä olet tosi kiva, mutta voin alkaa seurusteleen sun kanssas vain jos pudotat muutaman kymmenen kiloa. Kaverit nauraisi mulle kuitenkin", laittoi nettituttavuus viestiä ensimmäiseksi ja viimeiseksi jääneen tapaamisen jälkeen. Vastasin, että kasvata sinä kaljuusi ensin kunnon hiukset. 

 Esityksessä Raisa Omaheimo ottaa mikrofonin kauniiseen käteensä ja antaa palaa. Välillä meno on kuin stand up-esityksessä ja yleisö ulvoo naurusta, minä myös. Kuvitellut tilanteet kyllä naurattavat, mutta entä jos kaikki olisi sattunut myös omalle kohdalle? Naurattaa silti, ja kuitenkin olen kyyneleet silmissä lähes koko ajan. Minäkin olen "feikannut" lentokoneessa turvavyön olevan kiinni. Minäkin olen epätoivoisena etsinyt vähän juhlavampaa vaatetta kaupoista, tuloksetta. Minä olen jättänyt vastaamatta muuten kiinnostavaan kirjeenvaihtoilmoitukseen, koska "rillipäät ja läskit älkööt vaivautuko". Minut on passitettu kiehtovasta huvipuistolaitteesta pois, koska turvakaari ei mennyt riittävän alas. Sattuneesta syystä minä rakastan uimista, mutta minua ei nähdä uimahalleissa eikä kylpylöissä, vaan käyn pulahtamassa vuokramökin rannasta kulahtaneissa uikkareissani polskimaan. Juoksen karkuun lähes joka kerta, kun joku kaivaa kameran esiin. Samasta syystä täällä blogissa minua ei nähdä kuvissa poseeraamassa haastattelemieni tyyppien kyljessä eikä muutenkaan. Kuka sellaisia kuvia haluaisi katsella? En ainakaan minä. Mennään siis teksti edellä ja toivon, että se riittää jos on riittänyt tähänkin asti. Kävikö kenties jo mielessä, että minulla on helvetin huono itsetunto? Ainut asia mihin olen tyytyväinen itsessäni on silmät. Ne ovat kuulemma todella kauniit. Niistä olen kommentteja saanut lähes kyllästymiseen asti. Olen myös aika tyytyväinen näihin teksteihini, useimmiten.

 "Ai, et sä näköjään ollutkaan äitiyslomalla?" totesi asiakas palattuani vuorotteluvapaalta takaisin töihin. En vastannut mitään, poistin naisen FB-kavereistani vähin äänin.

 Raisa kertoo monologissaan, että kymmenen vuotta sitten tämä esitys ei olisi ollut hänelle vielä mahdollista. Ymmärrän hyvin. Itsekseni kuitenkin ajattelin, että voi kunpa tämä esitys olisi tehty jo kaksikymmentä vuotta sitten. Itsetuntoni saattaisi olla toista luokkaa, ja olisin ehkä rohkeampi etenkin omien valintojeni suhteen. Minä kun olen tarttunut ensimmäiseen tarjolla olleeseen työpaikkaan ja jämähtänyt siihen vailla mitään kunnianhimoa (ammattiylpeyttä toki tunnen), koska olen pelännyt (ja pelkään edelleen) sitä, että en saisi enää uutta työpaikkaa. Minä olen myös takertunut epätoivoisesti toivottomiin suhteisiin aikoinani ja pitänyt kynsin hampain kiinni ihan vain siksi, koska pelkäsin jääväni loppuiäkseni yksin ja vaille rakkautta, jos nyt tästä suhteesta lähden. Ei ollut varaa valita monesta tarjolla olevasta sulhasehdokkaasta, vaan oli napattava kiinni ensimmäisestä tyypistä, joka jonkinlaista kiinnostusta osoittaa. Vaikka tietäisi jo valmiiksi, että tässä ei hyvin käy. No, myöhemmin on käynyt ihan hyvinkin ja sen suhteen on onnellinen loppu tällä tarinalla, se pitää mainita ihan erikseen.

 "Oletko Japanista kotoisin, kun näytät ihan sumopainijalta", totesi satunnainen paikallinen mies ulkomaanmatkallani. Nauroin, ja myöhemmin itkin hotellihuoneessa enkä halunnut lähteä uima-altaalle enää. 

 Arvaattekin varmaan, että kursivoidut pätkät ovat lauseita, joita minulle täysin tuntemattomat ihmiset ovat sanoneet päin naamaa. Jostain kumman syystä ne ovat jääneet mieleeni, sanasta sanaan. Pahimpia kommentteja en pystyisi ikinä julki kirjoittamaan, sillä niitä ovat sanoneet joskus ihan ne kaikkein lähimmät ihmiset. Näiden kommenttien vuoksi olen vähän kuin laulun menninkäinen. En viihdy auringossa ja päivänpaisteessa, vaan kuljeskelen hämärän turvin. Siten teen itseni muka näkymättömämmäksi. Toivoa kuitenkin on, tiedän sen jo nyt. Hankin itselleni taannoin kuntosalikortin ja siellä sitä ähelsin laitteissa yhdenkin kerran pelkkien salskeiden miesten ympäröimänä. Kerrankin yksi tuli sanomaan, että "sulla on muuten komea paita" ja toinen sanoi hauista pumpatessaan, että "tule tänne viereen vaan, kyllä tänne sopii". Olen tämän blogini myötä saanut myös kuulla mm. seuraavanlaisia kommentteja ihan kasvokkain "Voi kunpa sinunlaisiasi olisi enemmän", "Olet ihana ihminen", "Sä oot ihan huippu tyyppi!".


 Miinuksen puolella olevaa itsetuntoa ei yksi erinomaisen loistava teatteriesitys korkeuksiin nosta, mutta plussan puolelle mentiin. Istuin eturivissä ja loppukiitoksissa nousin minäkin ylpeänä, kyyneleet silmissäni aplodeeraamaan Raisalle. Poislähteissä katseeni kohtasi sekunnin sadasosaksi vaalean normimittoihin mahtuvan naisen kanssa. Hänelläkin oli kyyneleet silmissään ja hän näytti siltä, että olisi halunnut halata. Olispa halannut, mietin nyt. Katse kuitenkin kertoi jo paljon.

 Kotomatkalla takin vetoketju hajosi taas, mutta siitä vähät välitin. Painelin sateessa takki auki ja maailma tuntui hitusen paremmalta paikalta. Mielessä pyöri se, että "rillipäät ja läskit älkööt vaivautuko. Ei - vaan, kusipäät älkööt vaivautuko!" Maailmaan ja elämääni mahtuu nykyään hyviäkin ihmisiä ja kaikki ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Heistä pidän kiinni enkä välitä muista. Vielä kun saisi toteutumaan sen käsiohjelmassa olleen lauseen : "Täydellisessä maailmassa jokainen voisi katsoa peiliin ja sieltä katsoisi vastaan ihana tyyppi."

 Kiitos Raisa ja Elina, tästä on hyvä jatkaa!

esityskuvat (c) Kari Hakli

 (näin esityksen kutsuvieraana)

"Et säkään muuten varmaan paina niin paljoa kuin miltä sä näytät!" totesi asiakas iloisesti.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Vampyyrien tanssi / Helsingin Kaupunginteatteri

Vampyyrien tanssi / Helsingin Kaupunginteatteri, Peacock-teatteri

Ensi-ilta 3.2. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Michael Kunze
Sävellys Jim Steinman
Suomennos Marika Hakola
Ohjaus ja koreografia Markku Nenonen
Kapellimestari Eeva Kontu
Lavastus Jani Uljas ja Jari Ijäs
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen
Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen, Henri Karjalainen, Anu Laaksonen, Milja Mensonen ja Jaana Nykänen

Lavalla (osassa rooleista kaksoismiehitys) : Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Jonas Saari, Mikko Vihma, Antti Timonen, Tuukka Leppänen, Vuokko Hovatta, Leenamari Unho, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Sanna Majuri, Laura Alajääski, Kari Mattila, Risto Kaskilahti, Samuel Harjanne, Juha Jokela, Hanna Mönkäre, Sofia Hilli, Kirsi Karlenius, Sampo Kerola, Ilkka Kokkonen, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Tiina Peltonen, Peter Pihlström. Tuukka Raitala, Inka Tiitinen ja Kaisa Torkkel

 Kevyttä vampyyrikuumetta/huumaa/kiimaa oli ilmassa jo hyvän aikaa sitten, kun HKT kertoi tämän produktion saapumisesta Peacockiin. Nyt muutaman ennakon ja keskiviikkoisen ensi-illan jälkeen ilma alkaa olla jo tässä vaiheessa kohtalaisen sakeana ylistävistä kommenteista, kritiikeistä ja blogikirjoituksista ja hitaana hämäläisenä minä ehdin kantamaan oman korteni vaarnani kekoon vasta pari päivää ensi-iltahuuman jälkeen.

 Musikaali perustuu Roman Polanskin ohjaamaan kulttimainetta nauttivaan, kieli poskessa tehtyyn kauhuklassikkoon "The Fearless Vampire Killers" vuodelta 1967 (suomeksi Vampyyrintappajat - anteeksi, mutta hampaanne ovat niskassani). Polanski myös ohjasi musikaalin alkuperäisproduktion Wieniin 1997, ehti siis vierähtää 30 vuotta siinä välissä. Suomeen musikaali löysi tiensä lakeuksien kautta, kun 2011 Seinäjoen Kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Dance of the Vampires ja monelle mikään ei ollut enää entisensä. Oli aika ennen Seinäjoen vampyyrejä ja aika sen jälkeen. Itsekin kävin ihan peräti kahdesti katsomassa, heti ensi-illan jälkeen ja Jyri Lahtisen kreivi von Krolockin haikeana hautuumaalla haahuilun ja laulelun jälkeen päätin, että tämä on nähtävä ja koettava uudestaan. Olin sitten myös viimeisessä esityksessä, joka jätti kyllä tietynlaisen kutinan. Tässä sitä taas ollaan ja kutina on jälleen yltynyt!

Kreivi ja Sammumaton polte

 Tarinassahan professori Abronsius (Antti Timonen/Tuukka Leppänen, ensiksimainittu ensi-illassa roolissa) saapuu nuoren assistenttinsa Alfredin (Petrus Kähkönen/Miiko Toiviainen) kanssa läpi tuulen ja tuiskun pieneen transsilvanialaiseen kylään tarkoituksenaan vähän tutkiskella ja etsiä käsiinsä vampyyrejä. Parivaljakko majoittuu majataloon, jossa ei olla kuultukaan moisista verenimijöistä, ja siitä huolimatta riemulaulut kynsilaukasta raikaavat ja valkosipuliletit toimivat kaulakoruina. Alfred rakastuu ensisilmäyksellä majatalon isäntä Chagalin (Risto Kaskilahti/Kari Mattila) kauniiseen Sarah-tyttäreen (Raili Raitala/Anna Victoria Eriksson) ja tunne on molemminpuolinen. Harmi vaan, että viehättävään ja kylvyssä alvariinsa viihtyvään neitokaiseen on iskenyt silmänsä myös salaperäinen kreivi von Krolock (Mikko Vihma/Jonas Saari) , joka saakin vieteltyä houkuttelevilla puheillaan ja punasaapikaslahjoillaan (ja ehkäpä myös nahkahousuillaan ja muilla ulkoisilla avuillaan...) Sarahin linnaansa öisiin tanssiaisiin ja ties mihin muuhunkin. Tämähän ei käy päinsä, ja tyttären perään ensin rientää Chagal - huonolla menestyksellä. Proffa ja Alfred koettavat sitten paremmalla onnella perässä.

Proffa ja Alfred yllättyvät 

 Kokeillaanpas vielä äitimuorini tyyliä juonenkerronnan suhteen : "Höpsähtänyt tukka pystyssä-prohvessori menee sulattelemaan jäätynyttä kroppaansa majataloon kera nättikasvoisen kiharatukkaisen pojan. Lauletaan vähän. Kylvyssä on ilkosillaan Sharon Taten näköinen tyttö ja sen näkee niin kiharatukka kuin komea kreivikin. Ja sitten lauletaan taas ja sitten rohvessori ja poika lähtevät linnaan etsimään pesusientä ja tyttöä eikä siinä sitten hyvin käy. Voi hitsi miten komeita vampyyrejä oli ja upeaa laulantaa! The End."

 Päätin heti, etten lähde vertailemaan Seinäjoen ja Helsingin versioita ainakaan suuremmin näin julkisesti. Aika mahdotonta se olisikin, ja turhaakin. Sen voin todeta, että Seinäjoen vetojen jälkeen mielessäni pyöri repeatina kreivin laulama "Jumala on kuollut" ja ihan pelkästään sen kappaleen takia menin katsomaan musikaalia uudelleen. Tällä kertaa päässäni on kaksi päivää soinut Magda-palvelijan (Laura Alajääski/Sanna Majuri) "Kuolema on kummaa"-soolon melodia ja muutenkin katselin silmät kiiluen tuota uhkeaa upeaäänistä rotunaista! Mitä lie Peacockin hengitysilmaan lisätty, vai johtuiko se kenties siitä, että enskarissa katselin maailmaa vampyyripiilareiden läpi? Laurasta tuli jotenkin mieleeni Sonja Lumme, joka teki aikoinaan UIT:n jutuissa ison vaikutuksen minuun television välityksellä. Ajattelin varmaan, että siinä on Nainen eikä mikään tyttönen.

Magda ja Chagal 

 Raili Raitala oli Sarahina myös Pohjanmaalla ja silloin jo mietiskelin, että tämähän on ihan kansainvälisen tason meininkiä! Että kuka tämä upeaääninen kaunotar oikein on ja missä hän on piileskellyt, musikaaleja kun en kauheasti ollut aiemmin seuraillut. Pidin hirmuisen paljon Sarahin lookista, joka viittasi kunniakkaasti alkuperäiseen elokuvaversioon.




 En ole nähnyt Petrus Kähköstä isossa roolissa kovinkaan usein - tai sitten en ole vain aiemmin juuri kiinnittänyt häneen paljoa huomiota. HKT:n  "Kummitusjunassa" fanituksen siemenet kylvettiin ja nythän ne versot puhkesivat täyteen kukoistukseensa! Minusta tuli siis Petrus-fani, kyllä! "Sarah´lle" sai minutkin huutamaan "waude" ja muutenkin musikaalin myötä koko Alfredin roolihahmo kasvoi hienosti poikasesta mieheksi. Antti Timosen professori oli minun makuuni ehkä hiukan liian koominen ja koheltava, toki minuakin huvitti kastuneet kalsarit, tiedon painotus ja kirjojen hypistely, ja melkoista tekstimäärää oli hänellä kyllä laulettavanaan parissakin kohtaa.

Alfred ja unikohtaus 

 Mikko Vihman aiemmista roolitöistä muistan takuuvarmasti ainoastaan "Kaunotar ja Hirviö"-musikaalin ällönlipevän torttutukkaisen Gastonin, mutta tämä kreivi von Krolock kyllä porautui verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Salskea olemus, komeat piirteet, liehuvat viitat ja upeat takit, hypnoottinen katse, nahkahousut, "Sammumaton polte"... Minä olisin mielelläni nähnyt ne jo poistetut pornahtavat viiksetkin, joista promokuvien julkaisun jälkeen nousi melkoinen kohu. Magda oli saanut sukat pyörimään jaloissa ja pohdinkin, että mikäs nyt kun kreivi ei saa samaa aikaan. Ja tadaa, sitten olikin vuorossa "Carpe Noctem" (näin minä asiantuntevasti osaan nimetä tietyn unikohtauksen) ja paikalle pölähti nahkahousuinen kreivi avonaisine paitoineen ja minä näytin peukkua vierustoverilleni ja pyyhkäisin ohimennen kuolavanan suupielestäni. Toimii!

Kreivi ja proffa jammailevat 

 Erikseen täytyy tietysti mainita myös kreivin hurmaava poika Herbert (Samuel Harjanne), joka teki kaikkienaikojen näyttävimmän ja mieleenpainuvimman pikapyrähdyksen lavalla ensiesiintymisessään. Väliaploodit ja innokkaat huudahdukset kaikuivat katsomosta, ja syystäkin. Varsin viekotteleva näky Herbert oli myös kylpytakissaan kutsuhuutoja laulellessaan, ja siinä Alfredia kyllä vietiin sata-nolla.

Repikääs tästä, tuumii Herbert!

 Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin vampyyrikööri pukuineen ja maskeineen. Mitä enemmän hyytävänihanaa porukkaa lavalla kiemurtelee, sen enemmän meikäläinen nautiskelee. Michael Jacksonin Thriller-videon ensiesitys muistuu aina mieleeni, ja samanlaista vaarallista ja ah niin kiintoisaa on laumassa verenhimoisia, Robert Smithin näköisiä tyyppejä. Ihan sama, onko naisia vai miehiä, kaikki kelpaa minulle.



 Yllättävän hyvin lavastevaihdot toimivat ja kätevästi eteemme avautui niin majatalonäkymät, kreivin linnat portaikkoineen, hautuumaat kuin kryptatkin. Hitusen häiritsi muutamaan kertaa näkyvästi töröttävät pyörät. Toki ilman niitä ei lavasteita äkkiä paljoa pyöritellä, mutta olisi ne kai voinut peittää jollain rotalla tai verihyhmällä? Onneksi edessäni istui aika pitkä mies, joka muutenkin peitti näkyvyyden välillä liiankin hyvin, eli jouduin vähän kurottelemaan. Kaula pitkällä kun kurottelee...lieni siis taka-ajatuksiakin. Josta tulikin mieleeni, että aion viritellä makuuhuoneeseeni paljun tai kylvyn ja lauleskella enemmän, josko joku tulisi parvekkeen kautta vokottelemaan. Kunhan jättää pois sen Lordi-henkisen siipi/viittavirityksen, jonka kera kreivi kylpyhommia laskeutui häiritsemään.

 Muutama rehellinen soraäänikin : en pitänyt Koukolista (Juha Jokela) enkä maneereihinsa uponneesta Risto Kaskilahdesta Chagalina. Kiintiö sitä huumoria tuli jo kerran aiemmin täyteen, jonka jälkeen annoin vielä uuden mahdollisuuden ja hyvin toimikin vähän aikaan. Nyt täyttyi kaskilahtikuppi taas ääriään myöten, ei kauheasti naurattanut.

 Lopputiivistelmä ja kieli pois poskesta toviksi: HKT:n Vampyyrien tanssi on hyytävänihana ja ammattitaitoinen kokonaisuus. Puvuista ja vampyyreistä ja kattokruunuista täydet kympit. Moninkertainen eläköönhuuto Petrus Kähköselle, Raili Raitalalle, Mikko Vihmalle ja Laura Alajääskelle eritoten, ja koko ensemblelle. Vai voiko vampyyreille eläköönhuudella? Mikä olisi vastine? Eläköön ainakin Eeva Kontu ja koko orkesteri!

 Käsiohjelma oli myös hyvä esimerkki siitä, miten tehdään kiintoisaa luettavaa. Herkullisia kuvia, sopivasti historiikkia niin itse musikaalista kuin vampyyreistäkin, biisiluettelo, taustaa työryhmästä. True Blood ainoastaan loisti poissaolollaan, siitä pieni miinus. Eric Northman ja nahkahousut! (meinasin ensin kirjoittaa Eric Forrester, voi apua!)

 Lienikö sitten vampyyripiilareissani syy siihen, että ratikkamatka Helsingin rautatieasemalle vaihtui lennossa kävelymatkaan miesseurassa Pasilan asemalle ja baariin? Löysin asemalta vitosen setelin ja oitis tuhlasin sen karpalolonkeroon, punaista sen olla pittää. Baarimikkonainen ei katsellut silmiini yhtään sen enempiä, oli kai tottunut pistäväkatseisiin asiakkaisiin.


 p.s jos musikaali tehdään vähän kieli poskessa, niin tehdään blogikirjoituskin. Sitä saa mitä tilaa. Rakkaudella tämä oli kirjoitettu, ja onhan se selvää, että olen jo lähtökuopissa katsomaan toistakin miehitystä. Itse asiassa muutamankin kerran. Siitä lisää myöhemmin ja lisää kuvia... Linkittelen tähän asiantuntijalausuntoja, kunhan niitä toisen enskarin jälkeen esim. Lauralta ja Siiriltä ilmestyypi.

esityskuvat (c) Mirka Kleemola, HKT

(näin esityksen kutsuvieraana)