Maalta kaupunkiin / Myllysaaren Kesäteatteri

Maalta kaupunkiin / Myllysaaren Kesäteatteri

Ensi-ilta 8.7. 2016, kesto noin 1h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus, ohjaus ja musiikki Tero Porali
Puvustus Lauri Järvinen
Koreografiat Leena Keizer
Lavastus Talkooväki

Rooleissa : Anssi Hyvönen, Anni-Maija Koskinen, Jori Lahtinen, Aino Paranko, Roosa Vilèn, Satu Lemola, Sami Ulmanen ja Marika Huomolin

Orkesteri (jota tosin ei nähdä lavalla): Tero Porali, Jussi Koskinen, Reino Palto, Erno Palto ja Uolevi Tepponen

 Huhuilin alkukesästä uudenlaisten kesäteatterikokemusten perään ja sehän on kantanut hyvin hedelmää tässä kesän mittaan. Lahden Myllysaaressa olen kerran aiemminkin ollut muutama vuosi sitten, jolloin kyseessä oli LauKesin ensimmäinen tuotanto "Myllysaaren kaunis Justiina". Saavuimme paikalle tuolloin 'maitse' ja ihastuinkin hienoon miljööseen. Myllysaaren kesäteatteri on nimittäin vanha suuli, joka toimii talvisin Lahden Purjehdusseuran veneiden säilytyspaikkana, ja sieltä on hienot maisemat Vesijärvelle.

 Maalaisidylliä kerrakseen oli tulomatkalla jossain Lammin ja Lahden välillä, kun keskellä peltoa seisoi joku nuori isäntä luuri korvallaan. Jotenkin auringonvalo osui nuorukaiseen hienosti, vai miksi siihen niin kiinnitin huomioni. Oliko hän sitten tiluksiaan mittailemassa muuten vain ja keskeltä peltoa päätti soittaa morsmaikulleen, mene ja tiedä.

 Tällä kertaa emme saapuneet Myllysaaren Kesäteatteriin maitse, vaan tartuimme tilaisuuteen saapua paikalle vesiteitse ja niin ajoimme ensin Lahden Matkustajasatamaan, josta oli ILMAINEN laivakuljetus mestoille. Mahtavaa! Olimme sen verran ajoissa paikalla, että ehdimme nauttimaan myös Kahvila Karirannan herkullisista antimista ja väistelemään samoille apajille lenteleviä ampiaisiakin. Laivareissu sujui varsin nopeasti ja se vähän harmittikin, kun vesillä olisi voinut ajella kauemminkin.

 Ennen esityksen alkua ehdin kiinnittämään huomioni varsin tomeraan ja suloiseen pieneen käsiohjelmien jakajaan, joka huomautti vielä erikseen tietystä mainoksesta ja asiantuntevasti raportoi puhelimeen, että onko katsojat jo paikoillaan ja esitys voi hiljalleen alkaa.

 Itse esitys lähtikin sitten räväkästi käyntiin. Ollaan jossain 60-luvulla. Saimme heti tutustua maalaispoika Olaviin (Anssi Hyvönen), joka 36-v iästään huolimatta suhtautui vähän kaikkeen uuteen lapsenomaisen innostunein ilmein ja katsein. Nyt lähdetään maalta kaupunkiin ja lehdestä käännettäköön uusi sivu! Optimismi oli huipussaan ainakin siihen asti kun joku kertoi, ettei postiauto sunnuntaisin kulje ja Olavin piti palata vielä takaisin kotiin. Voi sitä kiukun määrää ja kirosanat tulivat niin sydämestä, että. Vähän kävi Olavia sääliksi. Ämpärinvientiäkin oli luvassa ja heti ajatukset liisivät Esko Hukkaseen, tuohon legendaariseen näyttelijään, joka menehtyi samalla viikolla.

Mauri ja Olavi miettivät seuraavaa siirtoa 

 No, Olavi ottaa sitten lähdön uusiksi ja kaupunkiin päästään vihdoinkin, savolaisesta viäräleokabussikuskista huolimatta. Monenlaista sählinkiä piisaa niin asunnon kuin työpaikankin kanssa, kaikki kun ei suju ihan tuosta noin. Bunkataan uuden tuttavan Maurin (Sami Ulmanen) luona ja tutustutaan myös tämän tyttöystävään, äitiin ja äidin uuteen (hiukan omituisen ensivisiitin tekevään) miesystävään, josta tuli Karoly Garam mieleeni. Vähän jorailemassakin käydään, ja etsitään tietysti sitä työpaikkaa. Huvitti kovasti se ohje, että töitä saa siten että soitellaan ovikelloja ja kysytään töitä. No, jos nyt ei kuitenkaan ihmisten koteihin mentäisi...

 Kaikissa mahdollisissa väleissä tietysti vähän lauletaankin ja esitetään varsin viihdyttäviä tanssikuvioita. "Töihin ja duuniin"-kappaleesta sain melkoisen korvamadon itselleni, ja takuulla soi päässäni jokainen kerta kun töihin ja duuniin mun mentävä on.

Kampaamon neitoja 

 "Maalta kaupunkiin" tarjosi muutaman tarkoituksellakin hiukan överin hahmon, positiivisella tavalla mukavan kotikutoista meininkiä, lempeää huumoria, vauhdikkaita mieleenpainuvia kappaleita ja taidokasta laulua. Myönnettävä on, että viihdyin katsomossa oikein hyvin! Esityksen kompakti kestokin oli passeli, mitään ei ollut turhaan venytetty.

 Paluumatkalla autoimme monen käsiparin voimin iäkkäämmän rouwan Kymppi-laivan kyytiin ja luulimme ehtivämme sopivasti Anttilan konkurssialeenkin, paitsi että mokoma oli mennyt kiinni jo klo 20. No, mainoksen uhreina etsimme sitten Jonen Grillin ja menimme ostamaan 'ne kuuluisat' lihamukit (pahvimukissa kebablihaa, salaattia ja muuta tykötarvetta). Ei oikein vakuuttanut lihamuki minua kyllä...

Esityskuvat (c) Emilia Porali

(näin esityksen vapaalipulla, kiitos Myllysaaren Kesäteatterille!)

Nunnia ja konnia / Samppalinnan Kesäteatteri

Nunnia ja konnia / Samppalinnan Kesäteatteri

Pohjoismainen kantaesitys 22.6. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Musiikki Alan Menken
Sanoitus Glenn Slater
Teksti Cheri Steinkellner ja Bill Steinkellner
Suomennos Heikki Sankari, Kristina Vahvaselkä ja Jussi Vahvaselkä

Ohjaus ja sovitus Heikki Sankari
Musiikin sovitus ja harjoitus Jussi Vahvaselkä
Kapellimestari Markus Länne
Koreografi Sami Vartiainen
Lavastaja Niina Suvitie
Puvustaja Kaarina Kopola
Kampaaja-maskeeraaja Petriina Suomela
Tarpeistonvalmistaja Jaana Jussila
Äänisuunnittelu Eero Auvinen
Valosuunnittelu Taina Möysä

Rooleissa : Maria Lund, Satu Paavola, Pauliina Saarinen, Annamaria Karhulahti, Tuija Piepponen, Annina Rubinstein, Hanna Silander, Kia Laitakari, Kaisla Ollila, Suvi Salospohja, Sofia Arasola, Maija Pihlajaoja, Sonja Pajunoja, Hilma Raussi, Harri Helin, Lauri Ketonen, Martti Manninen, Anssi Valikainen, Mikko Jokinen, Juuso Porekari, Viljami Hotanen ja Kenneth Mellin

Orkesteri : Markus Länne, Petter Järvi, Kimmo Gröhn, Juha Keskinen, Ari Kataja, Jani Riihimäki ja Ville Vihko/Timo Kajamies

 Nunnia ja konnia -musikaali perustuu samannimiseen elokuvaan (alkuperäiseltä nimeltään 'Sister Act'), jonka pääosassa heilui Whoopi Goldberg. Elokuvaa en ole jostain syystä nähnyt kokonaan (vain pieniä pätkiä ja nunnia laulamassa vauhdikkain elkein), joten kuullessani tämän olevan Samppalinnan tämänkesäisen jutun en ollut aluksi lainkaan innostunut. Pari aiempaa Samppiksen kesää olivat olleet minulle enemmän tai vähemmän järkytyksiä/suuria pettymyksiä, mutta nähtyäni sitten esiintyjälistan päätin antaa Samppalinnalle vielä uuden mahdollisuuden voittaa minut puolelleen. Niin löysin erittäin kauniina aurinkoisena keskiviikkona itseni ensin Toijalan asemalta junaa odottamassa tunnin vaihtoyhteyden takia ja sitten väistelemässä PokemonGo-pelaajia väliltä Turun rautatieasema-Samppalinna.

Kyllä lähtee! 

 Tapahtumat ja katsomo pyörähtivät käyntiin ihme kyllä ajoissa, vielä muutamaa minuuttia vaille esityksen alkua oli väkeä vielä paljon odottamassa katsomoonpääsyä. Vesipullojakin meni kiitettävästi kaupaksi ja nestetankkauksen tärkeydestä erinomaisesti muistutettiin, ettei vaan kukaan kupsahda helteen uuvuttamana katsomoon. Heti alusta alkaen oli hyvä svengi päällä! Yökerholaulaja Deloris Van Cartier (ja sukunimi etenkin lausuttava niin kuin Cartier, tiedättehän, ja roolissa Maria Lund valloittavine kiharapilvineen) näyttää heti mikä on homman nimi : nyt mennään eikä meinata! Hyvä fiilis suorastaan vyöryi päälleni jo tässä vaiheessa siitäkin huolimatta, että tanssityttö Tinan (Sofia Arasola) afrosta tuli mieleeni oma kampaukseni 80-luvun loppupuolelta. En muistele kovinkaan lämmöllä sitä. Hetkeksi myös pelästyin, että historia toistaa itseään, kun lavalla ilmestyi Baddingin näköinen hahmo parinvuodentakaisesta Matti ja Teppo-spektaakkelista ja kävi mielessä, että vaikka kuinka yrittää unohtaa sen kesän, aina jostain näitä muistoja pulpahtelee esiin, halusi tai ei. Tällä kertaa Baddingin näköinen hahmo ei kauaa kuvioissa ketkutellut, kun yökerhon omistaja ja Deloriksen rakastaja Curtis (Lauri Ketonen) pisti miehen päiviltä, ja paikalla oli pari muutakin ketkua eli TJ komeine pulisonkeineen (Anssi Valikainen) sekä takatukkakihara-Pablo (Mikko Jokinen). Pahaksi onneksi tilanteen näkee myös Deloris, ja jos ei olisi nähnyt, olisi tämän leffan/musikaalin juoni loppunut kovin lyhyeen. Alkaa ajojahti, ja Deloris löytää tiensä poliisiasemalle, jossa onkin varsin komea ja etenkin upeaviiksinen poliisimies Ricky (Martti Manninen). Mies paljastuu Deloriksen vanhaksi koulutoveriksi Hiki-Rickyksi, ja tämä järkkää neidon todistajansuojeluohjelmaan ja piileksimään Curtisin oikeudenkäyntiin asti.

Deloris ja tanssitytöt 

 Sopiva piilopaikka löytyy kirkon uumenista ja Deloris soluttautuu nunnien joukkoon ja vaihtaa nimeäänkin, kaikki kun ovat mallia Sisar Maria Sitäjatätä. Nunnat ovat tottuneet vähän rauhallisempaan menoon ja abbedissa (Satu Paavola) ei tunnu millään sulattavan sitä, että nyt joukossa on hiukan räväkämpi tyyppi, joka tuntuu vielä villitsevän muita käytöksellään. Niin kuitenkin lienee, että Delorikselle on annettu tehtävä ns. Korkeammalta taholta ja musikaalisena tyyppinä mimmi pistääkin nunnien kuoron uuteen vauhtiin. Hän kannustaa muita käyttämään rohkeammin omaa ääntään ja kunnolla irroittelemaan jos siltä tuntuu, ja niin laulava nunnaporukka herää aivan uuteen eloon. Jumalanpalveluksiin virtaa väkeä ja penkit täyttyvät, pappi kailottaa "hyvistä viboista" ja nunnat vetävät kaavunhelmat korvissa niin hienoja muuveja ja svengaavia biisejä, että itsekin tekisi mieli nousta ylös jammaamaan, hihkumaan ja hytkymään puolelta toiselle. Jotenkin samaistuin muuten Sisar Maria Lazaruksen mainioon hahmoon (Tuija Piepponen) ja siinä sitä olisikin meikäläiselle unelmarooli. Upeaäänisestä nunnajoukosta nousivat esiin myös Sisar Maria Patrick (Annamaria Karhulahti, joka on aina loistava) sekä Sisar Maria Robert (Pauliina Saarinen). Niin se kuitenkin on, että koko esityksen dynamo on edelleen varsin maaginen ilmestys Sisar Maria Lund (unohdin sen nunnanimen...). Mielessä kävi useasti, että tuossa jos missä on poweria ja 'munaa'!

 Väliajalla sattui muuten hauska pikku juttu, en jaksanut lähteä paikaltani mihinkään koska väkeä oli ryysikseen asti, ja vieressäni istuneen iäkkäämmän seurueen ainut miespuolinen jäsen lähti toivioretkelle jäätelötuuttien hakuun muiden jäädessä odottamaan. No, herra saapui kolmen tuutin kera takaisin ja tokaisi "Löytyihän niitä!" ja vieressäni istunut harmaahapsinen vaimoke heitti takaisin "Jaa Pokemoneja vai?", tökkäisi minua kylkeen kyynärpäällä ja päästi ilmoille oikein hersyvän naurun. Sitä sitten hetken naurettiin. Tämmöinen hyvä fiilis ja ilmapiiri oli koko ajan ilmassa, enkä kuullut kenenkään valittavan porottavasta auringosta, liian kovaa soivasta musiikista tai kovista penkeistä.

 Koska esityksen nimi on 'Nunnia ja konnia', ei tässä keskitytä pelkkiin nunniin vaikka heidän touhujaan olisi kieltämättä enemmänkin seurannut. Konnat tietenkin pääsevät Deloriksen jäljille ja orastavaa lempeäkin on ilmassa ja Paavikin saadaan vierailulle! Enpä paljastele sen enempiä. Musikaaleissa olen nähnyt paljon notkealanteisia äijäporukoita viemässä katsojien huomion, mutta kyllä tässä naiset jyrää kunnon joukkovoimalla. Upeimmista sooloista sen sijaan vastasivat mielestäni miehet - Curtis ja "Tunnen naiseni" sekä Ricky ja "Samaan kykenen" saivat yleisön intoutumaan taputtamaan kädet rakoille. Lisäksi tunsin suurta ylpeyttä Rickyn eli Martti Mannisen soolon yhteydessä. Väliaploodeita kuultiin kiitettävän paljon muutenkin, yleisö oli siis sangen tyytyväisellä päällä ja syystäkin.

 Sanonta "kolmas kerta toden sanoo" pitää näemmä paikkansa. Olen toki useammankin kerran Samppalinnassa käynyt, mutta ei tullut kolmatta ei-niin-loistavaa juttua peräkkäin. Erittäin svengaava, viihdyttävä, ammattitaitoinen ja nautinnollinen meininki oli tällä kertaa!

Esityskuvat (c) Robert Seger

(näin esityksen lehdistölipulla)

Yhden tähden hotelli / Riihivuori Teatteri

Yhden tähden hotelli / Riihivuori Teatteri, Muurame

Ensi-ilta 9.6. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus, ohjaus ja lavastuksen suunnittelu Heikki Vihinen
Puvustus ja tarpeisto Tiina Oksanen
Äänet, tehosteet ja miksaus Mika Savolainen
Valosuunnittelu Arto Saarelainen

Rooleissa : Sanna Pietiäinen, Joni Leponiemi, Suvi Salomaa, Jouni Huhtaniemi, Anette Ekholm ja Pauli Hanhiniemi

Orkesteri Varsovan Liitto : Ari Kankaanpää/Heikki Markkula, Valtteri Tynkkynen, Janne Salkolahti ja Mikko Rekonen

 Oli ehtinyt vierähtää 1,5 viikkoa edellisestä teatterireissustani ja hetken (todellakin pienen hetkisen vain) ehdin pohtimaan, että mitäpä jos alkaisikin käymään harvakseltaan teatterissa, jotta ehtisi tehdä muutakin ja jaksaako sitä vapaasta viikonlopusta uhrata puolet kesäteatterireissuun Keski-Suomeen. No, ikävöimästä itseni yllätin ja niin sitä suunnattiin auto kohti Riihivuorta, joka näemmä toimii laskettelukeskuksena talvisin. Vuorelle oli muuten melkoinen nousu! Mietin, että selviäisikö sitä hengissä lainkaan, jos yrittäisi polkupyörällä tietä ylös? Luultavimmin minun kunnollani ei.

 Olimme paikalla erittäin hyvissä ajoin ja paikalla oli myös tuttuja Jyväskylästä (teatteriharrastus yhdistää), joten mikäs siinä oli rupatellessa mukavia ennen esityksen alkua. Itse esityksestä minulla ei ollut juurikaan ennakkotietoa. Muistan hämärästi, että vastaavaa oli vedetty muutama kesä sitten Sappeella ja siinä oli vetonaulana Jorma Kääriäinen. Jäi näkemättä kyllä se, vaikka Jorma hieno artisti onkin.

 Teatteri sijaitsi kauttaaltaan katetussa "linnakkeessa" ja mieleeni tuli ensin, että kas nytpä ollaan jossain luxusluokan autotallissa, jossa on Jallu-pullot siistissä rivissä baaritiskin hyllyllä, spa-osasto ja orkesterikorokekin vielä. Näyttämö ei siis kauheasti häikäissyt. Sitten takaseinä aukesi ja sen takaa paljastui upeat näkymät Päijänteelle ja myöskin tuore aviopari Jokke ja Laura Savolainen (Joni Leponiemi ja Suvi Salomaa), jotka olivat varanneet vähän toisenlaisen häämatkan korpihotelli Ansakorpeen. Hotellia ja kaikkea muuta toimintaa pyörittää Ansa (Sanna Pietiäinen) ja kävi mielessä, että taas näitä yksinäinen-nainen-pyörittää-yksin-bisnestä-ja-voivoi-ja-kohta-tulee-entinen-heila-ja-koko-porukka-keksii-keinon-saada-liiketoiminta-nousuun - tyylinen juttu, joka kuulosti kovin tutulta juoniratkaisulta. Tuoreen avioparin lisäksi paikalle saapuu myös Ketolan pariskunta (Jouni Huhtaniemi ja Anette Ekholm), jolla on liitto rakoilemassa sekä iskelmätähti Kari "Kerma" Koistinen (Pauli Hanhiniemi), jolla on selkeästi ollut Ansan kanssa jotain sutinaa ja aina vakkarihuone vapaana odottamassa.

Kerma ja Ansa 

 Jo heti alkuvaiheessa totesin mielessäni, että tämä näköjään kuuluu sarjaan teatteriesityksiä, joita ei katsota minkäänsortin kriitikkolasit päässä. Juoni kun oli täysin ennalta-arvattavissa ja varsinaisesta teatterielämyksestä tämä oli kyllä kohtalaisen kaukana. Kyse olikin sitten aivan toisentyyppisestä elämyksestä. Varsovan Liitto kun ei ollutkaan mikä tahansa humppaorkesteri ja heti ensimmäisenä biisinä tuore sulho Jokke kajautti ilmoille käskyn/pyynnön/kehoituksen "Anna mulle lovee", ja meikäläistä vietiin kuin kuoriämpäriä. Bändi oli muuten siitä jännä, että sieltä lähti soimaan biisi kuin biisi ja jos erehtyi sanomaan esim. taikasanat "rakas", jo lähti Tapsa Kansan hittibiisin ensitahdit soimaan. Kerma Koistinen taas totesi, että hänellä on tästä asti aikaa ja yhteislaulun ainekset olivat siinä. Pauli Hanhiniemi on kyllä sen sortin artisti, että miehen esiintymistä katselisi ja kuuntelisi ikuisuuden (tosin ei Leponiemen Joniakaan koskaan ole väkisin joutunut katsomaan...). Kukaan toinen ei tiettyjä biisejä tulkitse niin kuin hän itse. Lauluvoimaa löytyi kyllä muultakin sakilta. Ansa lauloi aikuisesta naisesta niin kuin aikuinen nainen osaa, Kirsi Ketola (Anette Ekholm) revitteli Ingallsin Laurasta varsin vakuuttavasti.

Nuoripari Savolainen (Joni Leponiemi ja Suvi Salomaa) 

 Näytelmässä kumottiin ennen väliaikaa melkoinen määrä drinkkejä. Väliajalla osa katsojistakin maisteli nimikkoshotteja Kerma ja Sinko, meikäläinen nautti yhden makkaran kirjaimellisesti kaikilla mausteilla, sillä sinappiin lensi joku ötökkä. Väliajan jälkeen estradille raahusti varsin kalpeata, mutta samalla värikästä sakkia. Garderoobista oli kaivettu kaikenlaista päälle peruukkeja myöten ja tietennii kuultiin "Äiti pojastaan pappia toivoi" ja saatiin keskustelu kääntymään Pieni talo preerialla-sarjaan ja sen ikonisiin hahmoihin (tässä vaiheessa vetäistiin se Ingallsin Laura hihasta). Mielessäni palasin muutaman vuoden taakse Kesälahdelle Kiteen kupeeseen, jonka paikallisessa baarissa kolme isäntää istui varsin hartaina tuopit käsissään nurkkapöydässä keskellä päivää (yhdellä oli suurinpiirtein pilkkihaalarit päällä, kesällä) katsomassa Pieni talo preerialla ja yksi kehui, miten hieno mies on Charles. Tämä tarina on tosi!

 Yhden tähden hotelli kohosi mielessäni viiden tähden hotelliksi siinä vaiheessa, kun Kerma Koistinen saapui paikalle kumisaappaissa ja erävehkeissä ja näytti aivan Nuuskamuikkuselta. Vain piippu puuttui! Kuultiin sitten nimittäin Moody Bluesin "Nights In White Satin" (lienee suomenkieliseltä nimeltään Sametinpehmeä yö?) sellaisena tulkintana, että melkein itku pääsi meikäläiseltä. Upea veto!

 "Osoita taas elämän tarkoitus, oon ehtinyt jo unohtaa sen" ... Näin se menee. Kökölläkin juonella selvitään voittajina maaliin, ja tämän esityksen vahvuudet on jossain ihan muualla kuin käsikirjoitus-ja ohjauspuolella. Laulujen välissä voi aina katsella niitä taustan upeita kesäisiä maisemia, eipä ole vastaavaa nähty muualla. Kotimatkalla voi myös ihmetellä Hotelli Harjunsalmea, joka kohta peittyy kasvillisuuden alle ja aina siinä vaan muutama auto pihassa on...

 Pakko muuten lopuksi mainita, että esityksen jälkeen pääsin vihdoinkin tapaamaan Hanhiniemen Paulin ihan kasvokkain. Mieheni kanssa olimme nimittäin ensitreffeillä Kolmannen Naisen keikalla kymmenen vuotta sitten, ja hääpäiväkin on juuri tuo keikkapäivä. Otettiin Paulin kanssa pilviotsie! (Kamera ehti napata kuvan ennen kunnon poseerausta, mutta onhan tämä hauska näinkin.)

Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

(näin esityksen vapaalipulla, kiitos Riihivuori Teatteri!)

Vaahteramäen Eemeli / Turun Kesäteatteri

Vaahteramäen Eemeli / Turun Kesäteatteri Vartiovuorella

Ensi-ilta 16.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Musiikin sävellys Georg Riedel ja Laura Hänninen
Suomennos Leena Havukainen
Laulujen suomennos Leena Havukainen ja Arto af Hällström
Ohjaus ja koreografia Miika Muranen
Puvustus Marjo Haapasalo
Lavastus Elena Turja
Tarpeiston suunnittelu ja valmistus Pirita Linden ja Jaana Ala-Lähdesmäki
Äänisuunnittelu Mikko Koskinen
Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu Alisa Oksanen
Musiikin sovitus, harjoituttaminen ja taustanauhat Laura Hänninen

Rooleissa : Valtteri Lehtinen, Pihla Pohjolainen, Samuli Muje, Sohvi Roininen, Maija Koivisto, Antti Lang, Miiko Toiviainen, Ville Mäkinen, Anna Pukkila, Jenni Helenius, Mikko Kauppila, Tiina Pasanen, Joonatan Perälä, Saara Sillvan ja Jarkko Kallionpää

 Astrid Lindgrenin Eemeli-kirjat eivät ole minulle lainkaan tuttuja, eivät liioin Peppi Pitkätossutkaan. Lapsena taisin keskittyä kirjojen sijaan lukemaan sarjakuvia (Nakkea ja Aku Ankkaa), vaikka kirjastoautolta vinoja pinoja kirjojakin kotiin raahasin. Mitä lie opuksia ne sitten olivat, Vakoilijan käsikirjaa ja muuta varmaankin. Eemeli-aiheiset elokuvat tuli katseltua sitten hyvinkin tarkkaan ja muistan olleeni hivenen pihkassakin vilkkusilmäiseen veikeään pellavapäiseen Eemeliin, jota näytteli Jan Ohlsson. Googletus paljasti, että Jan on nykyään 54-vuotias ja pellavapäinen edelleen. Sing-duudel-dei-sing-duudel-deiii ja tietokonealalla, jotenkin lipevän näköinen tyyppi. Näin ne lapsuuteni haaveet murenivat hetkessä. Elokuvista muuten suosikkikohtaukseni oli se, kun ilkeä Komentoora putosi sudenkuoppaan ja se, kun possuressu ja kukko menivät popsimaan käyneitä kirsikoita, ja otukset toikkaroivat kännipäissään pitkin pihoja. Eri hauskaa oli pikku-Tallesta se!

Markkinameininkiä, etualalla Eemeli (Valtteri Lehtinen) 

 Turun Kesäteatterissa Vartiovuorella en ollut koskaan aiemmin käynyt, Luostarinmäellä kylläkin muutaman kerran. Olisihan se pitänyt muistaa, että sisäänkäynti teatteriin on samoilta kulmilta, vaan ei. Vesisateessa lähestyin koko mestaa ihan väärästä suunnasta ja meinasi hetkittäin jo usko loppua, etenkin kun sateenvarjoni oli mennyt tuulessa ympäri muutamaankin otteeseen. Tulipahan tehtyä pieni kävelylenkki pirteässä kesäsäässä.

 Eemelin metkuja oli lähtenyt katsomaan kolonna isovanhempia lapsenlapsineen ja äitejä ja isiä piltteineen. Meikäläinen siellä taas oli kuin orpo piru ja muutama muksu katselikin minun touhujani aika pitkään kera ilmeen "omituinen täti kun on yksistään täällä". Lapsille ja lapsenmielisille tämä tietysti on, joten kohderyhmässä ollaan vahvasti! Hiukan ennen esityksen alkua itse Eemeli (Valtteri Lehtinen) ilmestyi talon katolle kurkistelemaan ja aiheutti pientä hässäkkää katsomon puolella, jossa selvästi aktivoiduttiin. Jossain takanani istui muuten tomera kommentoijapoika, joka muisti selostaa koko ajan mitä kohta lavalla mahdollisesti tulee tapahtumaan (aina ei mennyt kommentit kohdalleen, kuten se että Eemeli ei ampunut pyssyllä rosvoa päähän) ja alkuvaiheessa kuului topakka toteamus "Hei tosi paljon porukkaa täällä Vaahteramäellä!" silmäillessään ympäri katsomoa.

 Heti alusta alkaen oli selvää, että tässä esityksessä on menoa, meininkiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita yllin kyllin. Ja omituisia hahmoja, se tuli myös selväksi... Miika Murasen ohjauksia olen sen verran monta jo nähnyt, että osaakin odottaa sitä, että paikallaan ei juuri pönötetä vaan koko ajan on jotain liikettä meneillään ja repliikitkin huudellaan vauhdissa. Kyllä siinä hiekka pöllysi kun Kissankulman väki pisti tanssiksi ja muutenkin vipinää kinttuihin, vähän vettäkin ripsi mutta se ei meitä katoksen alla istuneita haitannut lainkaan.

Eemeli, Iida ja Pöperö-Maija 

 Tuttuja juonenkäänteitähän Vartiovuoren Eemelissä on : soppakulho jää päähän ja tohtorin luona visiteerataan (Mistä näitä hivenen outoja viiksekkäitä tohtoreita muuten sikiää? Ne ovat näemmä uusiutuva luonnonvara, tällä kertaa tohtorintakki päällä häiläsi Mikko Kauppila, joka tuli viime vuonna tutuksi Työviksen Mestaritontun seikkailujen yli-innokkaana nuoren Mick Jaggerin näköisenä prinssinä.), pikkusisko Iidaa hilataan lipputankoon ja naamaa maalataan siniseksi, Liina-piian hammasta poistetaan, käydään markkinoilla ja kaveerataan Aatu-rengin kanssa, isä astuu hiirenloukkuun ja jää jumiin ulkohuussiin ja pitoja järjestetään. Missä oli muuten veripalttu? Valtaisaa nakkimakkaralenkkiä heiluteltiin ja hupaisaa oli se, että tässä vaiheessa edessäni istuvaa porukkaa alkoi hiukoa ja kaivoivat nakkipaketin jostain esiin. Kyllä harmitti, etten itse älynnyt moista.

 Huippusöötin hymypoika-Eemelin touhuja seuratessani hokasin, että ei hän ole mikään tahallinen metkuilija! Kovastihan hän on avulias poika ja haluaa vain muiden parasta, eihän tahallaan keppostele. Mitä nyt isän saappaan kaataa täyteen vettä, jotta tulee puhdasta ja mitä nyt Iidaa hilaa lipputankoon, jotta tämä näkisi hiukan kauemmas. Itseäni harmittaa vietävästi, etten aikoinani itse älynnyt leikkiä esim. serkkupoikain kanssa lavantautia! Mikä innovaatio! Vielähän sitä ehtisi, mutta voisi töissä tulla sanomista jos istuisin kassan takana naama sinisenä.

Anttoni-iskä jumissa 

 Anttoni-isän (Samuli Muje) kärvistellessä vatsakipujen kanssa huussissa tuli taas todettua se, että pieruhuumori se kestää sukupolvesta toiseen. Voi sitä naurun määrää! Takaa-ajokohtaukset ovat myös ns. varma nakki, jolla pikkukatsomon saa villiintymään. Välillä olikin aika levotonta meininkiä katsomossa, hölinää ja välikommentteja oli niin runsaasti, etten aina edes kuullut mitä näyttämöllä sanotaan tai lauletaan. Kommentit liittyivät niin estradin tapahtumiin, rosvon mahdolliseen piilopaikkaan, pissahätään kuin myös siihen, että juuri se käsilläollut pillimehu ei tällä kertaa kelvannut. Niin välitöntä ja aitoa, vain lastennäytöksissä on näin rento meininki ja hölinä ei liiemmin häiritse vaan ikään kuin kuuluu asiaan. Täysin hiljainen lapsikatsomo on harvinaisuus ja hivenen pelottavakin ajatus.

 Pelkällä naurulla ei kylläkään selvitty, sillä tiettävästi ainakin yksi pikkuneiti pillahti itkuun aina Pöperö-Maijan (Miiko Toiviainen) nähdessään, enkä tarkoita nyt itseäni. Elokuvissa Pöperö-Maija oli vähän höppänähkö viirusilmäinen liinapäinen mummeli ja nyt kaikkea muuta! Heti kättelyssä Pöpis kiipesi katolta helmat korvissa kissa suussaan (?) ja veteli sellaisia kauhukuvia lavantaudista ja muusta, että vähemmästäkin alkoi katsomossa polvet tutista. Muori vielä muistutti herttaisen mummelin sijaan taiteilija Outi Heiskasen ja jo ikääntyneen lettipäisen Game of Thrones-lohikäärmeäidin sekoitusta, ja mukana oli myös aimo tujaus erästä uteliasta Vanha-Jaakkoa. Sen verran kiinnostuneena Pöperö-Maija tutkaili niin markkinoiden parrakasta naista kuin rempseää ja salskeaa Pulteriakin. Miiko on kyllä elementissään näissä erikoisissa hahmoissaan, siitä olen jaksanut paasata pitkin kevättä ja paasaan jatkossakin tilaisuuden tullen.

Aatu etualalla markkinoilla, parrakas nainen vihreissä vas.

 Muista hahmoista ja roolihenkilöistä varsin eläväisinä mieleeni jäivät suloinen pikku-Iida (Pihla Pohjolainen), ei-niin-pahansisuinen iskä (Samuli Muje), pöhkö tohtori (Mikko Kauppila) sekä mystinen Varpunen (Jarkko Kallionpää). Välillä tuntui, että näyttelijöitä olisi ollut määrällisesti enemmänkin kuin tämä porukka, sen verran moniin rooleihin väki taipui. Hauska oli myös Luukas-hevonen (Ville Mäkinen), ikkunoista kurkkiva mummosakki ja tohtorin odotushuoneessa istunut nainen neljän pienen nyytin kera. Mieleeni jäi myös kahvikestien hidastettu nyökyttelevä jutustelukoreografia. Olipahan muuten mahtavan kokoisia lihapullia ruokakesteillä!

 Odotin vähän, että lopuksi olisi yhteislauluna kajautettu "Vooooooooi herranjestas minkälainen lapsi oli hännnnn", mutta eipä sitä tullut ja jokainen täten laulelkoon kotonaan sydämensä kyllyydestä, siinä samalla kun maalaa pikkusiskonsa naamaa ei-vesiliukoisella tussilla siniseksi.

 Semmoinen oli meikäläisen ensivisiitti Vartiovuorelle. Kyllähän siellä viihtyy niin nuoret kuin vanhatkin. Ensi kesänä näyttämön valloittaa Rölli!

Esityskuvat (c) Viacheslav Vinokurov

 (näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Vartiovuoren väelle kutsusta!)

Myyntimies Berthold / Linnateatteri

Myyntimies Berthold / Linnateatterin pihanäyttämö

Ensi-ilta 16.6. 2016, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Antto Terras
Ohjaus Petteri Summanen
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo
Maskeeraussuunnittelu Krista Stenberg

Rooleissa : Kalle Lamberg, Tom Petäjä ja Jenni Banerjee

 Joistakin esityksistä on hirmuisen vaivatonta kirjoittaa, joistakin ei. Tämä esitys kuuluu jälkimmäiseen ryhmään ja siksi, että ei ole oikein mitään mistä kirjoittaa. Yritän nyt kuitenkin saada jotain aikaiseksi, ettei tulisi vuoden sisällä jo toista saman teatterin esitystä, josta en saa kirjoitettua riviäkään... Jenni Banerjee on minulle aiemmin tuttu vain elokuvista ja elokuvatuttuna pysyy tämänkin jälkeen, Kalle Lamberg (vai oliko nimi sittenkin Lambert?) ja Tom Petäjä ovat tulleet vuosien varrella tutuiksi Turun seudun moninaisista esityksistä ja minulla on varsin lämpöisiä ajatuksia molempia herroja kohtaan. Ihan heidän vuokseen yritän olla kohtelias mutta silti rehellinen.

Berthold (Kalle Lamberg) (c) Mika Nurmi 

 Linnateatterin sisäpihalle on pystytetty isohko teltta, jonka suojissa on kaikkien hyvä olla sateelta ja viimalta suojassa. Kaiketi kuvittelin sisätiloja jotenkin teatterimaisemmiksi, mieleni teki kääntyä kannoillani teltan ovensuussa kuin näin pöytä-ja tuolijärjestelyt. Tuntui muutenkin siltä, että olin paikalla ainut joka oli reissussa yksin ja tullut katsomaan nimenomaan vain esitystä, eikä syömään ja juomaan samalla. Mikäs siinä, voi mennä työporukalla tai ystävien kesken kätevästi rentoutumaan eikä siinä ole mitään väärää, mutta minä tunnun saavan näppyjä tämänkaltaisista paikoista. Ihan liikaa häiriötekijöitä, ja aina en ole kauhean sosiaalisella tuulella ryhtyäkseni juttusille pöytäseurueessa istuvien tuntemattomien ihmisten kanssa. Onhan se toki kiva, että on näitä tämänkaltaisia tiloja, joissa voi samalla nauttia moninaisia virvokkeita ja syödä vaikkapa herkullista salaattia. Voi olla myös selin näyttämöön ja hölöttää joutavia vierustoverin kanssa, tai kytätä avoimesti viereisessä pöydässä istuvia silmäätekeviä ja kommentoida kovaan ääneen, kuka on kenenkin kanssa tullut ja meniskö pyytämään nimmarin. Voi myös kaataa juomat päälleen, ihan miten vain. Minä yritin hengittää rauhallisesti ja keskittyä vain ja ainoastaan näyttämön tapahtumiin, mutta kieltämättä se oli vaikeaa, kun viereisessä pöydässä istui eräs punaposkinen myyntimies Jethro.

 Lavalla heiluva moottoriturpa ja vahvalla turun murteella höpöttävä myyntimies Berthold (Kalle LAMBERG) on toki fiktiivinen hahmo, eikä hänellä ole niin mitään tekemistä todellisten henkilöiden kanssa ... paitsi ehkä hiukan. Asuntokauppojahan näyttämöllä tietysti hiotaan ja konstit on monet, sano. Kalle on kyllä hämmentävän paljon erään toisen myyntimiehen näköinen ja oloinen punaisine poskipäineen. Eittämättä supliikkimies, en tiedä lankeaisinko minä moisiin myyntipuheisiin tiukan paikan tullen. No, asuntonäyttöön kuitenkin tulee pariskunta (Tom Petäjä ja Jenni Banerjee, ketäs muutakaan), jolle sitten hartaudella esitellään kaikki huoneet ja vähän ylimääräistäkin. Kuntotarkastajakin paikalle tupsahtaa, käydään pikaisesti Jeth.. eiku Bertholdin lapsuudessa ja taas jatketaan kaupantekoa. Pari uhanalaista eläintäkin lavalla käy esittäytymässä. Tom Petäjän liito-orava oli aikamoinen näky!

Jenni, Tom ja Kalle (c) Mika Nurmi 

 Sanotaanpa nyt näin, että mitään suurta teatterielämystä tästä en toki odottanutkaan, mutta vähän enemmän olisi yritystä voinut olla etenkin käsikirjoitus-ja ohjauspuolella. (Petteri Summasen ohjaushommelit eivät ole minua kyllä nyt vakuuttaneet yhtään, päinvastoin.) Taputin kohteliaasti muiden mukana ja nauroinkin, koska en halunnut vaikuttaa ilonpilaajalta ja hyviin tapoihin kuuluu taputtaa välillä. Eniten nauratti kyllä kohtaus, jossa pariskunnan parempi puolisko oli vessassa ja sieltä kuului epämääräisiä ääniä, ja kaffepöydässä istuneilta herroilta meni pokka. Etenkin Tom Petäjän pokanpitoyrityksiä oli hauska seurata, ei muuta kuin pullaa naaman eteen vain niin kyllä se siitä. Pieni paikallistuntemus olisi ollut kyllä paikallaan, turkulaisvitsit kun avautuvat ja uppoavat kantaväestöön hiukan eri tavalla ja saivat yleisön repeämään nauruun moneen otteeseen. Minä hymähtelin hiukan mukana.

 Tämä ei totisesti ollut minun juttuni, mutta monen muun varmasti on joten toivotan onnea ja menestystä uudelle pihanäyttämölle. Parasta esityksessä oli napakka ja lyhyt kesto, ja sympatiapisteitä hirmuisen paljon näyttelijäkolmikolle. Kiitos ja anteeksi...

 Kättä päälle ja käsiraha!

 (näin esityksen vapaalipulla)

Haastattelussa Jarkko Pajunen

 Jarkko Pajusen tapasin maaliskuun lopussa 2016 Steam Coffee-kahvilassa Helsingin Kaisaniemessä.

Vuonna 1970 syntynyt Jarkko on horoskoopiltaan neitsyt. ”Oon syntynyt Varkauden aluesairaalassa. Ihan vähän aikaa asuttiin Jyväskylässä, mutta alle parikymppiseksi asti asuin Kuopiossa. Työn puolesta oon asunut vaikka missä, koska oon koko urani ollut freelancer ja siten vieraillut monessakin paikassa, mutta pitempiä aikoja en ole muualla asunut. Tällä hetkellä asun Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Ne liittyy aika pitkälti työhöni jollakin tavalla, eli lukeminen ja elokuvien katselu. Yleensä oon lukenut jotain teatteriin liittyvää, jos on työn alla jokin juttu ja syventänyt aihetta lukemalla siitä lisää. Viime aikoina oon innostunut lukemaan elämäkertoja, itse kun pyörin paljon fiktion parissa. Esimerkiksi Lauri Meren kirjoittama Jussi Jurkan elämäkerta oli todella hyvä ja mielenkiintoinen, siinä tuli samalla paljon suomalaisen teatterin historiaakin. Nyt mulla on täysin uusi harrastus – pilates! Se on mulle tärkeä harrastus, koska tässä alkaa ikää tulla ja mulla oli selkä aika huonossa kunnossa, työ on kuitenkin hyvin fyysistä. Pilateksen aloitettuani selkäongelmat katosivat. Suosittelen! Kyllä mä kävelenkin aika paljon, mutta ei mulla mitään sellaisia varsinaisia harrastuksia ole, koska ei ole aikaa keskittyä niihin kunnolla.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En kyllä lähtis kehumaan asialla. Oon mä kitaraa rämpyttänyt ja jotain rytmisoittimia soitellut, en muuta.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi/erikoistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Mä laittaisin kyllä vahvuudekseni sen, että mä ainakin pyrin olemaan mahdollisimman laaja-alainen ja joustava. Jotain osaan paremmin ja jotain huonommin, jotain opin ja jotain en opi koskaan. Erikoistaidoksi voisi mainita sen, että välillä intoonnun tanssimaan todella epämääräisellä tavalla. Modernia tanssia, eikä siihen tarvita edes musiikkia”, Jarkko naurahtaa.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kaikkeahan sitä voisi osata paremmin. Oon alkanut tykätä musikaaleista paljon, mutta oon myös hyväksynyt sen, etten pysty itse laulamaan niin hyvin mitä niihin vaadittaisi. Oon ollut musiikkinäytelmissä mukana ja se olisi vielä hienompaa, jos olisin parempi laulaja. On myös olemassa sellaisia osa-alueita, joista en edes tiedä mitään! Uutta tekniikkaakin on tulossa teattereihin, 3D:tä ja muuta. Maailma muuttuu. Yleisö tulee kohta katsomaan meitä hologrammeina ja itse maataan jossain Bahamalla. Itse en sellaista ihan välttämättä haluaisi nähdä, mutta sinne suuntaan maailma on menossa.”

Mikä on ollut suurin haaste, joka on tullut urasi varrella vastaan? ”Vaikea sanoa, koska kaikkiin liittyy jotain haastetta aina… Olihan se kyllä aika erikoista, kun olin Italiassa näyttelemässä yhdessä elokuvassa, enkä osannut sanaakaan itse kieltä ja silti näyttelin italiaksi. Mulla oli ihan kunnolla repliikkejäkin, eikä niitä edes dubattu paremmiksi jälkikäteen. Ei sen mun roolihenkilöni tarvinnut puhua mitään hyvää italiaa, mutta kuitenkin! Jokaiseen juttuun on kyllä liittynyt jotain erikoista. Joskus on todella paljon tekstiä, joka pitää saada toimimaan ja joskus on niin, että tekstiä ei ole ja rooli pitää hallita jotain muuta kautta.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ihan lähisuvusta ei ole, mutta serkkujani on kyllä teatterialalla. Ukkini oli esittänyt joskus nuorukaisena Tukkijoella-näytelmässä Pölhö-Kustaan roolin ja olisi ollut kiinnostunut näyttelemisestä enemmänkin, mutta joutui sitten 17-vuotiaana sotaan. Sota sotki monella kuviot.”

Jarkko Pajunen (c) Teatterikärpänen

Milloin olet itse kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Se meni niin, että varsinaisesti mä kiinnostuin siitä yläasteen lopussa tai lukion alkupuolella. Sitä ennen näytteleminen oli mulle täysin vieras ajatus, tosi pelottavaa ja kummallista. Sitten se varmaankin meni niin, että ensin mä kiinnostuin äidinkielessä ainekirjoituksesta ja sitä kautta teatterista, mulla tapahtui vain joku naksahdus päässä. Käytiin jotain varmaan äidinkielentunneilta katsomassakin. Koulussa jouduin tekemään esitelmän jostakin näytelmästä ja menin kirjastoon. Yritin valita kaikista lyhyimmän tekstin, koska en olisi kuitenkaan kovin pitkää tekstiä jaksanut lukea. Päädyin lainaamaan Beckettiä, ja innostuinkin siitä ihan valtavasti! Teksti oli 'Viimeinen ääninauha' ja tein siitä jonkun esityksenkin – laitoin banaaninkuoria piirtoheittimelle ja sellaista. Beckett on edelleenkin mun suosikkini näytelmäkirjailijoista.Alkukiinnostuksen jälkeenhän oon ollut sitten ihan koko ajan kiinnostunut teatterista. Mähän pelasin ennen tosi aktiivisesti jääkiekkoa ja olin siinä tosi hyvä, ja sitten lopetin pelaamisen kuin seinään ja menin Kansalaisopiston näytelmäkerhoon.”

”Toinen juttu oli sitten se, että Kuopion Kaupunginteatterissa vieraili kuuluisan liettualaisen Eimuntas Nekrosiuksen ohjaama Vanja-eno ja jostain olin saanut lipun sitä katsomaan. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään, en Tsehovista enkä kielestäkään, mutta esitys oli mielettömän vaikuttava alusta loppuun. Eikä ihme, siitä versiosta puhutaan vieläkin. Mä näin siis vähän vahingossa parhaimman näytelmän kymmeniin vuosiin, enkä ymmärtänyt siitä mitään mutta kuitenkin ymmärsin. Koin jonkinlaisen valaistumisen siellä ja salakavalasti mulle taisi tulla vahva tunne siitä, että minäkin haluan näyttämölle. Hain sitten Teatterikouluun ja ensiyrittämällä 18-vuotiaana pääsin/jäin ensimmäiselle varasijalle.”

”Ennen TeaKia mä olin Kuopion Ylioppilasteatterissa ja sitten meillä oli sellainen poikkitaiteellinen ryhmä, jonka kanssa käytiin Moskovassakin esiintymässä 80-luvun lopulla. Meillä oli 'Hirvensormus-show', ja siinä oli eläinhahmoja, sähkökitaroita, rumpuja ja kaitafilmejä. Se oli ihan undergroundia, vähän nykyajan meininkiä.”

”Tampereella Nätyn pääsykokeissa tuli myös käytyä (siellähän oli Spede Pasanenkin raadissa) ja siellä tutustuin Sesa Lehtoon, ja Milko Lehto oli päässyt TeaKiin ohjaajapuolelle. Mä muutin sitten Helsinkiin myös ja perustettiin teatteriryhmä nimeltään 'Hullut siat'. Kirjoitettiin omia tekstejä ja niitä sit esitettiin 90-luvun alussa. Pääsin sitten Helsingin Yliopistoon lukemaan kotimaista kirjallisuutta, se jäi sit kesken. Koko ajan on ollut jotain projektia päällä. TeaKiin pääsin 1993 ja valmistuin 1997.”

Mikä sinulla oli kirjallisen lopputyön aiheena? ”Se oli tavallaan tutkimus, jonka nimi oli 'Roolihenkilön katoileminen' ja se oli prosessikuvaus taiteellisesta opinnäytteestäni, joka oli Espoon Kaupunginteatterissa nähty Lanford Wilsonin näytelmä 'Polta tämä'. Se oli hieno juttu ja mulla iso, hieno rooli. Se rooli oli muuten alunperin kirjoitettu John Malkovichille eikä sitä ole Suomessa esitetty sen enempiä. Löysin opinnäytteeni pari vuotta sitten yhdestä pahvilaatikosta, luin hiukan ja mietin, että onpas fiksua ja kirkasta ajattelua, ja että tähän täytyykin palata ajan kanssa myöhemmin. Havainnot olivat hyvin aitoja ja tarkkoja, en ollut sensuroinut mitään”, muistelee Jarkko.

Oliko sinulla ns. B-vaihtoehtoa urasuunnitelmaksi? ”Mustahan piti tulla ammattilaisjääkiekkoilija ja sitten vaan keksin, että eipä musta tulekaan ja menin Kansalaisopistoon. Peli oli pelattu siinä. Oli mulla joskus sellainen kausi, että onko näytteleminen sittenkään mun juttuni. Ajattelin, että taidan ruveta kirjoittamaan, ja oon mä näytelmä -ja kuunnelmatekstejä kirjoittanutkin, ja koitin tutkia sitä asiaa enemmänkin, mutta kaikki johti koko ajan takaisin näyttelemiseen. Mulla oli siis pieni kyselyvaihe päällä muutama vuosi sitten. Mietin myös, että mikä muu ala mua voisi kiinnostaa, mutta ei ole mitään muuta! Enhän mä edes osaa mitään muuta. En pystyisi menemään mihinkään rakennuksille töihin tai muualle. Näyttelemisen kauttahan tulee tutuksi niin moni eri ala, voi tarkastella niitä mutta ei tarvitse osata oikeasti. Tarvitsee vain uskottavasti esittää osaavansa.”

Miksi sitten olet näyttelijä tänä päivänä? ”Siihen ei välttämättä ole mitään yhtä tiettyä syytä. Mulla on ollut aikoja, jolloin olen yrittänyt lopettaa näyttelemisen koska töitä ei ole ollut tai työ on ollut hyvin sirpaleista, ja oon miettinyt että onko tässä mitään järkeä. Jotenkin koen sen sitten niin, että olen elämässäni tuntenut aina vähän tietynlaista sivullisuutta (ei mitenkään ahdistavassa mielessä), mutta teatterissa ja näyttelemisessä se tunne onkin kääntynyt toisinpäin. Näyttämöllä saan olla olemassa ja jotenkin täysillä juuri siinä hetkessä, ja sitten siitä pääsee pois. Siviilielämässäni en välttämättä haluaisi olla äänessä tai esillä koko ajan.”

Oliko sinulla TeaKiin päästessäni jonkinlainen visio siitä, mitä näytteleminen on? ”Silloin visioni oli varmasti hyvin lähellä urheilua ja jääkiekkoa, ja sehän on hirveän intensiivistä ja siinä on tietty ryhmä ja peli, johon keskitytään. Fyysisestihän se on hyvin lähellä teatterin harjoitteluprosessia. Myöhemmin mieleen tuli sitten ajatus, että teatteri ei ole mitään kilpailua eikä siinä voi voittaa eikä hävitä. Teatterin keinoin kerrotaan asioita ja avataan uusia maailmoita, ja näin jälkikäteen ajatellen niinhän se just on! Välillä sitä ei tosin aina muistanut. Jotain jännittävää, tärkeää ja arvokasta siinä olen oppinut näkemään.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä tai keneltä se on tullut? ”Hmmm… joku asia on liittynyt johonkin tiettyyn näytelmän prosessiin tai tiettyyn elämänvaiheeseen – pitää ymmärtää, että ihmisellä on erilaisia vaiheita elämässään. On aikoja, jolloin mistään ei meinaa tulla yhtikäs mitään ja asioiden oppimiseen menee aikaa, ja se voi ahdistaa kovastikin tai esimerkiksi väsyttää. Se on kuitenkin ihan normaalia, ja siihenkin pitää suhtautua tavallaan 'ilolla' – silloin se koko homma kääntyy lopulta voitoksi. En tiedä kenen ajatus tämä alunperin on, mutta ”Taidetta syntyy silloin, kun energia voittaa väsymyksen”. Freelancerinahan mä oon ollut niin monenlaisissa paikoissa ja joka paikasta on tarttunut mukaani aina jotain tärkeää. Kaikki liittyy toisaalta ihan maalaisjärkeen ja käsityöläisyyteen.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, joita ihailet tai arvostat erityisen paljon? ”En nyt sanoisi heitä varsinaisesti esikuviksi, mutta on olemassa muutamia näyttelijöitä, joita katsoessani tulen jotenkin aina hyvälle tuulelle : Erkki Saarelasta oon tykännyt aina, samoin Vesa Vierikosta. Heidän tekemisessään on huumoria, leikkiä ja järjettömyyttä, ja samalla noiden asioiden kautta voi olla hirmuisen terävä. Onhan niitä toki muitakin, mutta nämä herrat tulivat ensimmäisenä mieleeni. Molemmat ovat olleet mulla myös opettajina TeaKissa.”

"Kohti valoa!"

Kuka olisi 'unelmiesi vastanäyttelijä', jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Mä haluaisin mennä 1500-luvulle näyttelemään henkilön nimeltä Tiberio Fiorelli kanssa. Hän oli kuulemma kuuluisa siitä, että pystyi naurattamaan yleisöä puoli tuntia ihan vain pelkästään esittämällä pelästynyttä. Mä haluaisin näytellä hänen kanssaan ja katsoa, miten tuo on mahdollista.”

Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Paul McCartneyn kanssa voisin laulaa kappaleen Let It Be, Hartwall Areenalla.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt, vieraillut olet varmaan monessakin? ”Aijai, oon vieraillut monessa ja sitten ollut näissä ns. vapaissa ryhmissä mukana. No, oon näytellyt Espoon Kaupunginteatterissa, Ryhmäteatterissa, Lappeenrannan Kaupunginteatterissa, Kouvolan Teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Linnateatterissa, KOM-teatterissa, Q-Teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja päälle monenlaisia projekteja.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Onhan niitä tärkeitä juttuja paljonkin. TeaKissa aikoinaan luettiin teatterihistorian kursseilla näytelmiä ja jotenkin Ibsenin 'Villisorsa' kolahti muhun todella kovaa. Mikko Roiha ohjasi sen sitten Lahden Kaupunginteatterin ja Työviksen yhteistuotannoksi ja pääsin näyttelemään siinä Hjalmar Ekdalia. Siinä tajusi sen vanhan näytelmän voiman. Myöhemmin kuulin eräältä venäläiseltä ohjaajalta, että juuri tämä Hjalmar Ekdalin rooli on yleisesti sellainen, joka muuttaa näyttelijäänsä eniten. Sitä olikin kyllä käsittämättömän hieno näytellä, ja vielä kun pohjalla oli pitkäaikainen muisto koko jutusta. Opinnäytteeni Espoossa (se 'Polta tämä') oli tärkeä juttu, samoin Ryhmäteatterin 'Idiootti' ja siinä Rogozinin rooli heti perään. Muutama vuosi sitten perustettiin Kaisa El Ramlyn kanssa Teatteri K09 ja siinä esitettiin Eugene O´Neillin 'Kovaosaisten kuu', se on jatkoa näytelmään 'Pitkän päivän matka yöhön'. Olin siinä Jim Tyronin roolissa. Älyttömän hieno teksti! Juha Jokelan käsikirjottaman ja ohjaaman 'Mobile Horrorin' kantaesityksessä Teatteri Jurkassa olin Seppo, ja koko näytelmä oli valtava onnistuminen koko ensemblelta. Sitä esitettiin 2003-2005, yli 300 esitystä. Katsojat nauroi alusta loppuun ja jotenkin se vaan osui ja upposi tiettyyn aikaan. Parhaimmillaan meillä oli kymmenen näytöstä viikossa ja taukoamatonta höpötystä koko juttu. Oli se hurjaa! Liput oli myyty loppuun vuodeksi eteen päin, eli mun historiaani kuuluu myös tämmöinen hittikokemus. 'Padovalainen' on tietysti tärkeä myös, koska esitin sitä lähes parikymmentä vuotta sitten teatterikoululaisena ensin ja nyt oon palannut tekstiin uudelleen, ja ymmärränkin sen ihan eri tavalla kuin aiemmin.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin 'teatterin taika', vai voiko sitä edes määritellä? ”Kaikki lähtee tarinankerronnasta ja näyttelijästä, siinä puhtaassa hetkessä on taikaa. Ollaan hetki yhdessä, jossain ihan muualla parhaimmillaan. Se hetki on ominaista vain teatterille, ja siinä ei ole muita välineitä kuin näyttelijä kertomassa tarinaa.”

”Nyt on muuten pakko kertoa tähän väliin, että olin 90-luvun puolivälissä kaksi viikkoa Bangkokissa joulupukkina. Oli ihan jumalattoman kuuma niissä pukin vetimissä, ja olin kansainvälisessä koulussa, jossa oli paljon englantilaisia ja amerikkalaisia lapsia. Alkoivat sitten piinata mua, että jos kerran menen savupiippuun, niin miten pääsen pois sieltä. Olin lämpöhalvauksen partaalla ja mietin, miten pääsen nopeiten tästä tilanteesta. Keksin sitten, että pukilla on 'magic key, taika-avain', jolla pääsee pois. No, tietysti lapset pyysivät sitten näyttämään sen avaimen. Avasin vain (tyhjän) käteni, ja kaikki uskoivat, että siinähän se avain on, ja kysymykset loppuivat ooooooo-huokauksiin. Siinä oli taikaa!” Jarkko muistelee.

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Ilo, uteliaisuus, uudet asiat, rohkeus.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Kyllä poden, mutta se vaihtelee jutun mukaan ja on kyllä mielestäni ihan olennainen osa teatterintekemistä.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä tai esityspäivänä? ”Sekin riippuu aina esityksestä. Yleensä kaikki liittyy ajankulkuun, mun pitää tietää paljonko kello on ja sen kautta hahmotan esityksen kulun. Jotenkin olen yrittänyt ajatella niin, että kaikki tapahtuisi esityksen aikana eikä ennen tai jälkeen, keskittyminen ja jännittäminen ja muu.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Tää on kyllä legendaarinen ja itse sen itselleni aiheutin, ja liittyy vuoteen 1994, jolloin myös olin mukana 'Kesäyön uni'-näytelmässä Kuopiossa. Loppupuolella on hääkohtaus, jossa käsityöläisporukka esittää todella surkean näytelmän hääpareille. No, siellä Puijon metsikössä sattui olemaan myös yksi mäkihyppääjä, jolle oltiin pitämässä polttareita, sillä oli sukset teipattuna ja umpikännissä, ja porukka pyöri siellä pitkin metsiä. Minä sitten keksin, että mitäpä jos houkuttelisin heidät mukaan lavalle kohtaukseen! Näin sitten tapahtui ja tää kaveri katteli ympärilleen lavalla ja tokaisi ”Hyvä yleisö! Älkää koskaan menkö naimisiin!” ja lähti pois. No, yleisöhän luuli että tämä kaikki kuului esitykseen mukaan… oli kyllä niin täydellinen ajoitus repliikille. Enää en lähtisi vastaavaa tekemään, oli se kyllä ihan hullu idea mutta tuolla kertaa toimi. Se porukkahan olisi voinut alkaa riehua siellä ja vaikka mitä!”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Minäpä kerron yhden nuoruusmuiston. Kuwaitin sota oli just alkamassa ja saatiin yhden kaverin kanssa päähämme lähteä Egyptiin juuri silloin. No, sota sitten alkoi ja me oltiin Luxorissa, kaikki muut turistit olivat lähteneet jo pois ja kaikenlaista pelottelua oli. Näin sitten auringon ja ajattelin, että täällä paistaa ihan sama aurinko kuin Suomessakin, ja tajusin siinä maapallon koon ja sen, että saman auringon alla täällä ollaan ja että pääsenköhän takaisin vielä.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Televisioon on tulossa Johanna Vuoksenmaan uusi 12-osainen sarja 'Ex-onnelliset', kuvaukset loppuivat juuri. Matti Ijäksen uutta tv-elokuvaa kuvataan myös parhaillaan, nimeltään 'Rakkaus ja laki'. Ryhmäteatterin 'Kesäyön uni'-näytelmässä Suomenlinnassa olen mukana. Lisäksi ohjaaja Miko Jaakkolan ja näyttelijä Sesa Lehdon kanssa olen kehittelemässä uudenlaista teatterikonseptia, johon liittyisi uudenlaista tekniikkaa. Ryhmämme nimi on PSF-kollektiivi ja ensimmäinen esityksemme on nimeltään 'Varjot syvenevät', sen ensi-ilta on syyskuun lopussa KokoTeatterissa. 'Padovalaisen' kanssa olen suunnitellut lähteä kiertämään jossain vaiheessa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei mulla mitään virallista ole, mutta kehittelin sellaisen vähän mattinykäsmäisen jutun 'elämä on ihmisen mukavuusaluetta'.”

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi sinun taikavoimasi? ”Mun voimani olisi se, että pystyisin siirtymään tai siirtelemään muitakin ihmisiä ajassa eteen-tai taaksepäin. Että tuo pärjäisi paljon paremmin jossain ihan muualla, siirränpä sen sinne. En lähettäisi itseäni, vaan muita!”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä lähtisin testaamaan kaupungille sitä, miten minut otetaan vastaan eri tilanteissa, ja sitten antaisin tilanteen viedä.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin sen aikakoneeni sinnekin! Tai kahvinkeittimen. Se olisi tärkeä. Ja sähköä myös. Ja kahvia, heh. Ruuaksi ottaisin munakoisolasagnea. Jostain tuli nyt mieleen, että mä haluaisin kuulla siellä erilaisia kieliä, joita en edes välttämättä ymmärtäisi. Minusta on muutenkin hauska kuunnella kieliä, joista ei ymmärrä mitään.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Nuorempana harrastin lintujentunnistamista ja kerran näin pyrstötiaisen pesän, sehän on sellainen pallo. Tekisin samanlaisen, mutta tietysti isomman. Sinne ottaisin mukaan kahvinkeittimen ja maapähkinöitä, heh.”

Jos nyt oikeasti voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? Et voisi kuitenkaan muuttaa historian kulkua. ”Ehkä menisin katsomaan Tiberio Fiorellin esitystä… Minusta olisi myös mielenkiintoista olla vuodessa 1917 ihan tässä samassa paikassa, Helsingissä, rautatieaseman ja Kansallisteatterin kulmilla.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion mennä kohti valoa, aurinko paistaa ulkona hienosti. Kevät on tuloillaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Ilo

- Mistä sanansat pidät vähiten? - Ei

- Mikä sytyttää sinut? - Tuli

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Sameus

- Mikä on suosikkikirosanasi? - Perhana

- Mitä ääntä rakastat? - Lintuja

- Mitä ääntä inhoat? - Koneita

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Meribiologi

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kokoomuksen piirijohtaja

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Ei oo mittää hättää!”

Niskavuoren Heta / Paimion Kesäteatteri

Niskavuoren Heta / Paimion Kesäteatteri

Ensi-ilta 1.7. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Hella Wuolijoki
Ohjaus ja lavastuksen suunnittelu Mikko Kouki
Musiikin sävellys ja ohjaus Outi Ollila
Puvustuksen suunnittelu ja toteutus Marjo Muntola
Maskeerauksen suunnittelu Ida Aalto-Setälä
Äänisuunnittelu ja miksaus Heikki Merenkylä, Vertti Silver

Rooleissa : Pauliina Salonius, Marko Pekkarinen, Kristian Lehto, Lassi Turve, Selina Pietilä, Laura Flemming, Venla Lattu, Milena Pietilä, Urpo Helenius, Piia Koriseva, Salla Järvinen, Turo Entonen, Matilda Renko, Vilma Koskela, Reijo Ikala, Ulla Strang, Pentti Kallio, Riitta Rantanen, Jari T. Virtanen, Nana Saaristo, Mira Lattu, Miia Mäkinen, Jarmo "Ruuben" Toivonen, Ville Kuosmanen, Justus Pietilä, Mikko Mäntylä ja Martta Entonen

Orkesteri Hetat : Outi Ollila (kapellimestari ja koskettimet), Isabella Warnicki (sello) ja Katriina Rainio (viulu, alttoviulu ja saha)

Lammentaustan Santeri ja Heta 

 Toukokuinen reissuni Kaarina-teatterin Kurjiin poiki ensi-iltakutsun Paimion Kesäteatteriin ja koskapa työvuorotkin osuivat sopivasti kohdilleen, tuli sitten taas avoimin mielin lähdettyä kohti varsinaista Suomea. Mikäpäs siinä oli ajellessa ensimmäisen virallisen kesäteatteripäivän kunniaksi, sää oli jälleen mitä mainioin ja matkalla katsoin taas ihaillen maalaismaisemaa ja ymmärsin jotain olennaista koko Suomen kesän kauneudesta, rypsipellotkin jo keltaisina hehkuivat ja kuski mokoma ei suostunut pysähtymään sen vertaa, että olisin saanut napattua väriloistosta kuvia. Kesäteatterille löysimme kätevästi ja olimme paikalla sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme nauttimaan ennakkopullat ja jäätelöt sekä ihmettelemään sitä, että kesäteatterin parkkipaikan ja varsinaisen teatterialueen välissä oleva suojatie johti suoraan ojaan.

 Katsomoon päästyämme ihastelin hienoa tuliterää katosta, joka oli talkoohengen ja yhteen hiileen puhaltamisen taidonnäyte ja pitkäjänteinen projekti, josta oli vihdoin tullut totta. Käsiohjelmasta lueskelin lisää katoshankkeesta. Katsomo oli muutenkin oikein mukava, kerrankin oli jaloille kunnolla tilaa eikä tarvinnut istua missään sumpussa eikä liioin nousta ylös, jos joku oli menossa ohitse suuntaan tai toiseen. Lisää tuollaisia katsomoita! Näytelmän lavastus toi vahvasti mieleen sen, että nyt ollaan suomalaisuuden ytimessä. Vasemmalla katsomosta päin oli vielä idyllinen postikorttimainen maisema aittoineen, mielessäni jo odotin sieltä nuoren Tauno Palon astelevan pussihousuissaan, heinänkorsi suussa ja silmät kiiluen kosioretkelle. Olin valmis lyömään vetoa, että joku sieltä näytelmässäkin astelisi. Arvatkaapa vaan, olisiko kannattanut moinen veto suorittaa?

Tuolta puun takaa voisi Tauno astella.

 Niskavuoren meiningit on monella selkäytimessä ja kuulunee ihan yleissivistykseen edes jotain tietää Hella Wuolijoen luomasta suvusta. Itsekin olen muutamat Niskavuoren näytelmäversiot nähnyt ja niissä jos missä on draamaa, paatosta, tunteen paloa, kaipuuta sekä napakkaa dialogia ja julistusta. Niskavuoren Heta on jäänyt hiukan muiden hahmojen varjoon, joten onneksi Paimion Kesäteatterissa tartuttiin tähän näytelmään, jotta Heta pääsee kunnolla parrasvaloihin.

 Ja totta totisesti Heta oman näytelmänsä on ansainnut. "Iloitse sinä häähuone"-tyylisessä alkukohtauksessa on tosin kaikkea muuta kuin iloinen meininki. Heta (Pauliina Salonius) on naitettu vähän väkisin Akustille (Marko Pekkarinen), joka nyt vaan sattuu olemaan myös Niskavuoren entinen renki. Akusti ei ihan ole Hetan sydämen valittu, vaan nainen on tullut aiemmin vietellyksi raamikkaan Lammentaustan Santerin (Turo Entonen) toimesta. Santeripa on nyt pihkaantunut ihan toiseen neitoseen ja Heta on pakkonaitettu Akustille, siitä ei päästä mihinkään, mutta tästä se koko kylmyys ja katkeruus saa sitten alkunsa. Hetalla ja Akustilla on nyt oma pikkuinen mökkinsä, Muumäki, ja uusi ihana yhteiselo voisi alkaa. Hah, sanon minä! Entinen renki on nyt isäntä ja varsin työteliäs ja reilun miehen maineessa onkin, mutta Hetalle Akusti tulee aina olemaan se Niskavuoren renki, ja Muumäelle ei kenelläkään ole asiaa ennen kuin uusi ja uljas 'pytinki' olisi valmis. Eihän siinä sitten menekään kuin parisenkymmentä vuotta...

Jaakko ja Akusti 

 Akustilla on erinomaiset välit kaikkien kanssa ja etenkin suojattinsa Siipirikon (Vilma Koskela), joka toimii Muumäellä epävirallisena piikana. Heta katkeroituu katkeroitumistaan ja kylvää pahaa mieltä ympärilleen puheillaan sekä tylyllä ja tympeällä asenteellaan. Omat lapsetkin pelkäävät häntä. Vain satunnaisesti kylmä hymy käväisee Hetan kasvoilla ja silloinkin vain, jos on ollut mahdollisuus jotenkin pönkittää omaa egoaan ja suuruudenhulluuttaan. Lämpöä ja lempeä ei Hetalta kenellekään heru, ei edes satunnaisvierailuita tekevälle Lammentaustan isännälle, josta koko soppa sai alkunsa. Mielessään Heta varmaan liihottaisi onnellisena hymy korvissa sydämensä valitun syleilyssä, jos kaikki olisi mennyt aikoinaan toisin. Minun käy kovasti sääliksi välillä Hetaa. Että voikin olla ihminen kylmä. Miksei voisi jo katsoa eteen päin eikä haikailla menneitä, päästäisi irti ja alottaisi kaiken alusta. Näkisi kaiken sen hyvän ja kauniin ympärillään, rakastavan aviomiehen, terveet ja kauniit lapset, katon pään päällä, metsät ja viljavat pellot. Mutta ei. Heta pitää päänsä, ja ihan sielusta ottaa. Viulu soi taustalla, välillä sahakin. Linnut laulavat puissa, aurinko paistaa, pieni tuulenvire käy.

 Pauliina Salonius nimiroolissa on kirjaimellisesti jäätävän hyvä ja samalla todella herkillä ja avoin. Loistosuoritus. Kovasti pidin myös Akustista sekä Siipirikosta, Lammentaustan isäntä oli kuin suoraan kotimaisesta vanhasta elokuvasta ja ihastelin myös väliajan jälkeen ilmestyneitä komeita viiksiä hänellä. Hurjan paljon pidin myös 'isänsä pojasta' Jaakosta (Lassi Turve), jotenkin hirmuisen symppiksenoloinen kaveri. Joku sai Jaakosta kyllä oivan aviomiehen itselleen. Jännää oli myös huomata se, miten aiemmat roolityöt vaikuttavat mielikuviini. Vallesmanni kun asteli ryhdikkäästi taloon, olin heti sitä mieltä että siinä on kunnian mies, hänen sanaansa voi luottaa kuin kiveen! Pentti Kallio kun oli Kaarina-teatterissa Jean Valjeanin roolissa.

 Suosikkikohtauksekseni muodostui loppupuolella nähty pesänselvitystilaisuus, jossa rengin mystistä arkkua availtiin vihdoinkin ja ahneus oli kyllä huipussaan tässä. Yleisön joukosta kuului ilmiselviä tuohtuneita puuskahduksia, kun Heta antoi taas tulla tekstiä. Perhana, jos on itse elänyt sydän kylmänä ja katkerana, pitääkö sitä samaa lientä juottaa seuraavillekin sukupolville! Ahneus alkoi mennä jo farssin puolelle. Surullistahan tässä on se, että samanmoista meininkiä on ihan oikeastikin olemassa (ja samanlaisia ihan oikeitakin ihmisiä) ja liekö yhtään perinnönjakotilaisuutta käyty riidoitta läpi, jos on jaettavaa ja jakajia enemmänkin. Suku on pahin, ainakin näissä kuvioissa.

Pesänselvittelytilaisuudesta 

 Ei se Heta varmasti oikeasti niin hirviömäinen tapaus ollut, eihän? Olihan hänellä varmasti onnellisiakin hetkiä yhdessä Akustin kanssa, muutoinkin kuin hienosta pytingistä ja omaisuuden määrästä puhuttaessa, olihan? Silittelihän Heta varmasti edes joskus lastensa hiuksia, kertoi iltasadun, peitteli nukkumaan?

 Pala kurkussa sitä aplodeerattiin sitten koko hienolle porukalle, ja kuultiin vielä muutama puhekin ensi-illan kunniaksi. Paimiossa ollaan syystäkin ylpeitä kesäteatterista ja koko alueen yhteisöllisyydestä, minäkin tunsin ylpeyttä vaikka olen ihan muualta! Ihailtavaa toimintaa ja esimerkillistä meininkiä. Lisäinfoa kesäteatterista täältä. Kotomatkalla ei isäntä suostunut edelleenkään pysähtymään rypsin vuoksi. Mokomakin tyyppi. Ja rakas silti, vaikkei aina teekään niin kuin minä käsken...

 Esityskuvat (c) Marika Mulari ja Merita Seppälä

(näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Paimion Kesäteatterille kutsusta!)

Ojaan päättyvä suojatie 

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Pesäkallion Kesäteatteri

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Pesäkallion Kesäteatteri, Lahti

Ensi-ilta 29.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja sovitus Satu Säävälä
Lavastus, puvustus ja tarpeisto Tuuli Pesonen
Koreografia Juuli Hyttinen ja työryhmä
Musiikki Tuure Kilpeläinen, Jarno Karjalainen, Jiri Kuronen ja Rocka Merilahti
Musiikin sovitus Stella Kullström ja työryhmä
Äänet Masa Taponen
Kapellimestari Stella Kullström

Rooleissa : Mikko Laine, Birgitta Taussi, Kalle Sulalampi, Laura Nuuttila, Juuli Hyttinen, Joonas Kuokkanen, Veera Rinkinen, Stella Kullström, Aapo Ravantti ja Joonas Mäyrä

Bändi : Stella Kullström (viulu ja koskettimet), Aapo Ravantti (basso), Veera Rinkinen (kannel) ja Joonas Mäyrä (lyömäsoittimet ja sähkökitara)

 Huhuilin tuossa alkukesästä uusien kesäteatterikokemusten perään ja hyviä vinkkejä tuli monestakin suunnasta. Pesäkallion Kesäteatteri Lahdessa oli yksi niistä, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt ja tulikin sitten tartuttua täkyyn, kun kalenteristakin löytyi juuri Pesäkallion kokoinen kolonen. 'Mies, joka ei osannut sanoa ei' on monelle tuttu Risto Jarvan 70-luvun samannimisestä elokuvasta, muistan hämärästi nähneeni sen joskus ja pääroolissahan heilui Antti Litja. Hämeenlinnan Kesäteatterissakin näytelmän olen nähnyt joskus vuosia sitten, en tosin muista siitä muuta kuin sen, että leffassa kertojaäänenä toiminutta hevosta esitti teatteriversiossa Ola Tuominen...

 No, tässä Pesäkallion versiossa ei hevosia nähty eikä kuultu (enkä niitä sen puoleen odottanutkaan, hevoskiintiö ehti jo täyttymään kuluneelta viikolta koska edellispäivänä olin ollut Ypäjällä), mutta yllätyin iloisesti käsiohjelmaa lukiessani, sillä musiikkina olisi melkeinkaimani Tuure Kilpeläisen tuotantoa. Kotoa lähtiessä oli muuten myös varsin hieno sää ja isäntä/kuski oli sitä mieltä, että ylimääräistä takkia ei reissussa tarvita koskapa lämmintä on luvassa. Toisin kävi, olin nimittäin jo alkuvaiheessa aika kylmissäni katsomossa (viluviluvilu ja kalikalikali) Omaa hölmöyttäni siis palelin. Kiinnitin huomioni heti kylttiin 'Kaken valinta'. Vanhana Kake Singers-fanina mieltä lämmittää aina, jos jossain lukee Kake. Tässä tapauksessa Kake toimi kauppiaana.

Mies, joka ei osannut sanoa ei (mutta osasi kyllä laulaa) 

 Jos minut olisi tuotu liina silmillä katsomoon tyystin tietämättä siitä mitä on luvassa, olisi alkukuvasta visioni ollut seuraavanlainen : kyseessä täytyy olla joku Hyvät, pahat ja rumat-musikaali, koskapa nurkan takaa asteli reippain askelin esiin mustiinpukeutunut hattupäinen potentiaalinen palkkamurhaaja, joka onneksi näytti enemmän Mikael Saarelta kuin Lee Van Cleefiltä.  Viiksetkin puuttui. Pian kuitenkin selvisi, että hänhän on Aimo Niemi (Mikko Laine), joka on palannut Amerikasta takaisin kotikulmilleen ja on ammatiltaan pappi ja toimisi paikkakunnalla parisuhdeneuvojana. Aimo sekoittelee pakkaa hiukan enemmän kuin olisi tarvis ja menee mm. kirjoittelemaan nimeään toisensa kumoaviin adresseihin. Parisuhdeneuvojakin tulee jaettua huolella ja niillä neuvoilla saadaan väeltä sekaannusten takia pasmat sekaisin kertaheitolla. Tietysti Aimolla omakin sydän on kovilla, kun ensitöikseen törmää säpäkkään ja kiehtovaan Millaan (Birgitta Taussi).

 Paikkakunnalla asustelee monenlaista sakkia, niin kuin nyt näissä jutuissa yleensäkin tuppaa asustelemaan. Valintamyymälää pyörittää jo mainittu Kake (Kalle Sulalampi), joka on paitsi kaikkien 70-luvun pulisonki- ja teryleenimiesten prototyyppi, myös melkoinen häntäheikki. Kakella on pirtsakka vaimo Anna (Laura Nuuttila), joka joutuu paljon oleilemaan yksinään koskapa herra kauppias on niin paljon ns. matkoilla. Sitten on tietysti viinaanmenevää maalaria (Joonas Kuokkanen) ja tämän uhkeaa vaimoa (Veera Rinkinen), joka pyörittää hulavannetta muuten varsin mielenkiintoisella tavalla. Ja sitten on kauppiaspariskunnan poika Petteri (Joonas Mäyrä), joka parituntisen aikana ansaitsee melkoisen määrän markkoja pitäessään suunsa supussa, ja lauma hiukan montypythonhenkisiä mummohahmoja. Näillä mennään.

Kake ottaa lähikontaktia kansioonsa

 Ilman musiikkia tämä olisi varsin perinteistä kesäteatterimeininkiä eli sekaannuksia, kännissä toikkarointia, hauskahkoja peruukkeja ja vähän paljaita pakaroitakin. (Ei siis tarvitse odottaa syksyyn asti, jos mielii nähdä miesten ottavan housut pois Lahden seudulla! Pyllyvaroitus lienee siis paikallaan!) Hauskaa toki, mutta ei mitenkään yllättävää. Mutta voi pojat, musiikkinumerot sitten nostavat meiningin ihan uusiin sfääreihin ja kylmät väreet menivät moneen otteeseen muustakin kuin tuulesta. Nämä tyypit kun eivät vaan pönötä asemissaan laulamassa, vaan otetaan niin sanotusti tila haltuun ja nähtävillä onkin sangen mielenkiintoisia koreografioita. Mieleeni jäi etenkin upeasti keinahteleva 'Oi onnenmaa' ja herrakolmikko nostelemassa lavalla maaten synkassa jalkojaan, sekä flamencohenkinen 'Rakkaudella on nälkä', jossa etenkin Kake kuumensi tunteita kehonkielellään ja adressikansiota itseään vasten hieroskelullaan. Hienosti muuten Kilpeläisen kappaleet toimivat tässä yhteydessä muutenkin! Kyllä saa olla sukunimestään ylpeä.

 Väliajalla sitten menin ostamaan lämmikkeeksi makkaraa ja isäntä intoutui tekemään niin makkaramyyjien kanssa tuttavuutta toiseenkin kertaan kuin kehumaan 'Millalle' ohimennen sitä, kuinka kovasti esityksestä tykkää. Harvinaista tämmöinen käytös, itse olen usein suuna ja päänä kehuja latelemassa mutta harvoin jo väliajalla... Toinen puolisko aloitettiin sitten kohtalaisen runsaassa vesisateessa, mikäs meidän siellä katoksen alla oli ollessa mutta näyttelijöitä kävi vähän sääliksi sateen vuoksi. Asenne ja hyvä meininki ei sateesta kuitenkaan yhtään latistunut, päinvastoin. Toivoin toki, että varsinkin märällä lavalla pyöriskelevät pääsisivät mahdollisimman nopeasti lämpöiseen suihkuun esityksen jälkeen ja vaihtamaan kuivat vaatteet ylleen.

Milla, Anna, Seija ja kaksikin Kaken valintaa... 

 Koko paketti saatiin sitten onnellisesti kasaan iloisenrempseän 'Eloon!'-kipaleen kaikuessa ja voin todeta, että kyllä kestää kiittää. Mainiota, ihanaa ja osaavaa porukkaa tämä Pesäkallion väki. Myönnettävä on, että taisin vähän pihkaantua siihen salskeaan Aimoon ja kyllä Kakellekin sisimpäni ripsi värähti useampaankin kertaa. Isäntä puhui Kakesta vielä kotonakin, joten vaikutus on tehty! Taisi täten Pesäkalliosta tulla meidän tuleville kesäteatterireiteillemme vakiopaikka. Mielenkiinnolla jäämme odottamaan, mitä ensi kesänä on luvassa.

 Bändin kanteleelle ja viululle vielä extrapisteitä sekä sille, että paikalle oli hyvät opasteet.

 Esityskuvat (c) Mikko Sirviö

(Näin esityksen vapaalipulla, lämmin kiitos Pesäkallion väelle kutsusta!)

My Fair Lady / Ypäjän Musiikkiteatteri

My Fair Lady / Ypäjän Musiikkiteatteri

Ensi-ilta 17.6. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Alan Jay Lerner
Musiikin sävellys Frederick Loewe
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus ja koreografia Sami O. Vartiainen
Musiikin johto Kari Mäkiranta
Taistelukoreografiat Arttu Malin
Lavastus Oskari Löytönen
Puvustus Piritta Kämi-Conway

Rooleissa : Noora Tyni, Johannes Keskinen, Kalle Tulander, Pekka Virtanen, Ilona Rauhala, Juha Lindgren, Arttu Malin, Tuike Oja, Asko Vainio, Virpi Seppänen, Tapani Rasila, Sirkka Ursin, Markus Töhönen, Hannele Vainio, Eija Ojansuu, Tapani Rasila, Pinja Fält, Elli Hintsanen, Milla Käkönen, Heini Liukkonen, Nina Mäkelä, Marjo Velling, Helena Jaatinen, Hanna Lepänkoski, Isabella Strandén, Seija Mustamo, Vilma Helenius, Kaisla Kotituomi, Taika Kotituomi, Tinka Kotituomi, Vesa Riipinen, Jussi Toivonen, Pirkko Herd, Sofia Mäkelä, Piitu Timonen, Nikolai Frolov, Meri Pakarinen, Teija Hämäläinen, Senni Jokinen, Laura Kankaanpää, Pihla Mäkiranta, Lilian Pärni, Teresia Strandén sekä Tara-koira ja hevosia (toivottavasti löysin kaikkien nimet!)

Pickering, Doolittle ja Higgins 

 No ni. Mähän olin nääs ny sitte jo toista kertaa Ypäjän Musiikkiteatterissa. Viime vuanna oli tosi hianoo kattella sitä Täällä Pohjantähren alla, ja ny sitte vuarossa oli Mai Feöör Leiri, joka on mulle tosi tuttu teos. En tosin tiä miks, koska oon nähny sen vaan kerran aiemmin Mansessa (en siinä tyäväen teatterissa vaan siinä toisessa nääs) ja varmaan sitte useemman kerran telkasta. Viä fiastaan hianon miakkamiähen tiä, kyä te tiiätte. Tän musikaalin juanihan on semmonen, että voneetikko vai mikä liä rohvessori Hikkinsin Henkka törmää torilla kukkia myyvään Eliza Roolitleen, joka puhuu ihan kauheella tavalla, sillai niinku tavallinen kansa puhuu eli leveesti ja silleen. No tää Henkka haluu opettaa tätä likkaa puhuun hianosti ja sit se lyä eversti Pikkerinkin kans vetoo siitä, että näin tulee tapahtuun ja silleen. Onnistuuko nää ukot vai ei, sehän täs on jännää.

 En säiren tähren lähre Vantankoon enkä Vorssaan, vaan Ypäjälle. Hämeenlinnasta lähteissä oli tosi hiano keli ja mehän oltiin tosi ajoissa paikalla. Meitä ei tosin päästetty parkkipaikalle viälä, koska päivänäytöksen väki oli vasta palaamassa autoilleen. Mitä hittoo! No, me mentiin sit shoppaileen vähämmatkan päähän Sivaan vähä evästä. Huamasin sit katsomossa, et näähän on saanu ihan selkänojatkin penkkeihi, mikä oli ja on muuten tosi hiano juttu! Mää miätin, että mikä ihme aamutakki tolla yhellä kaverilla on päällään, mut se olikin se Henry Higgins (Kalle Tulander) ja se veti koko esityksen se sama takki päällään eli kai se ei sit ollukkaa mikää aamutakki sit kuitenkaa. No sit tää eversti Pickering (Johannes Keskinen) heilu miakan kanssa siinä ja aattelin, että missäs vaiheessa tässä on miakkoja aiemmin heiluteltu. Komee takki oli silläkin kundilla kyl, vähän niinku jostain Sormusten herrasta tai silleen, tai siitä sarjasta jota ny aloin katella netistä ja jossa talven tulosta varotellaan koko ajan. Ei o viä näkyny. No sit on tää kukkia myyvä Eliza (Noora Tyni), joka puhu kyl tosi mukavan rouheella tavalla ja laulo tosi kauniisti. Jotenki siitä likasta tuli miäleeni se Turusen Tarja, se joka laulo siinä Nitvississä joskus ennenku sai potkut. Huamasin, et niitä miakkatyyppejä kävi kääntymässä lavalla enemmänki ja mä miätin vähän niinku siinä Sannin kipaleessa että mitähän hittoo, täähän alkaa käydä miälenkiintoseks! Kyl tästä väestä lauluääntä lähtee ja väkee oli tiätty joukkokohtauksissa enemmänki siinä pyärimässä. Kyllä lähtee nääs! Oli muuten myäs yx koira ja hevosiaki. Oli komeeta kyl kattoo niitä, hevone on hiano eläin vaikka niitä vähän pelkäänki ku ne on nii isoja. Tällä rohvessorilla oli talourenhoitaja Piöös (oikeesti Pearce, Ilona Rauhala), joka tais olla vähä pihkassa siihe Henkkaan, otteet oli vähä sellaset. No mikäs siinä, olihan se Henkka tosi salskee kaveri ja eversti kyl kans. Ne jätkät muuten katto toisiaan välillä silleen, et mä jo ootin niitten välille tulevan jotain sutinaa jossain vaiheessa. Ja mä en tiiä mistä se ajatus tuli, mutta jotenki tää Henkka teki kädellään leveessä kaaressa liikkeen ja pokkuroi siinä takkeineen, ja mulle tuli miäleen se Jonas Saari kreivinä Vampyyrien tanssissa. Elizakin kekkuloi kylvyssä ja siitä lähtien mulla oli miälessä, että tekispä nää joskus kesäversion niistä vampyyreistä. Portaatkin olis valmiina mistä laskeutua tanssaamaan ja se kreivi vois tulla mestoille siältä pellolta lavan takaa sillai vaivihkaa. "Hyvää iltaa älä säikährä noin, kaipuu yön enkelin luaksesi toi täältä mettän kautta ja silleen!" Kaikkee sitä päässä liikkuu kesken Mai feör leirin.

Arttu Malin ja Pirkko Herd 

 Väliajallahan mulle viime vuanna laulettiin makkarakojulla joku serenaati niitten myyjien toimesta, tällä kertaa mulle sanottiin vaihtorahoja ootellessa että "haistele tätä makkaraa ny sillä aikaa ku laitat rahat lompsaan" ja musta se oli tosi hauskasti sanottu. Tääl Ypäjällä on kyl tosi hyvä meininki! No sit me mentiin takasin katsomoon ja tänä vuannahan mä olin valkannu paikat ihan keskeltä, et varmasti ollaan sateen sattuessa katoksen alla. Tiätty alko sit sataan just ja katoshan rullataan sivuilta, eli me saatiin ihan viimetteeks katosta pään päälle, eli taas osasin näemmä valkata hyvin. No ei tässä sokerista olla. En säiren tähren lähre Vantankoon. Hetkinen. Kokeillaanpa uudestaan.

 "En säiden tähden lähde Fandangoon". Tulihan se sieltä, ja opin tuossa väliajalla kirjoittamaankin kunnolla. My Fair Lady taitaa kuulua siihen kategoriaan, joka on tehty aina samalla tavalla. Tuttua ja turvallista siis, ja toisaalta vähän tylsääkin. Kun on nähnyt yhden version, on nähnyt kaikki muutkin versiot ja siitä syystä yksi kerta Tampereen Teatterissa vuosia sitten on minulle tähän asti riittänyt. Siitä huolimatta otin riskin ja varasin liput Ypäjälle, koska viimevuotinen meno vakuutti minut siitä, että täällä on aivan erityinen tekemisen meininki. Vasta sen jälkeen korviini kantautui tieto, että tämä onkin hiukan erilainen versio rakastetusta musikaalista. Nyt musikaalin nähtynä haluaisin nähdä Viulunsoittajan katolla miekka kädessä, tai entä jos Mustalaisleiri muuttaisi taivaaseen vähän toisella tyylillä? My Fair Ladyssä nähtiin taidokasta miekkailua, hevosia, elävää tulta ja varsinkin yksi otus, jolla oli iso merkitys koko tarinankin kannalta. Vähän erilainen oli loppuratkaisukin siis, tai enhän minä kyllä edes muista, että miten se 'oikeasti' loppui. Ei ainakaan siten miten nyt.

Täältä pesee, tuumii Henkka!

 Pidin hirmuisen paljon Noora Tynin railakkaasta menosta ja erittäin kauniista lauluäänestä. Hyvin vetivät herrat Tulander ja Keskinen myös, ja professorin ja everstin hahmoihin tuli hiukan lisämausteita juonittelun ja viininlitkimisen muodossa esimerkiksi. Proffa kiersi Elizan ympärillä tosiaankin kuin kreivi von Krolock Sarahin, siitä mielikuvasta oli hankala päästä irti kun sen kerran päähäni sain. Täysin posketon hahmo oli sitten Arttu Malinin antaumuksella tulkitsema unkarilainen Zoltan Karpathy, josta tuli mieleeni sekoitus Vlad Seivästäjää ja Boratia, älkääkä edes kysykö miksi. Lopussa nähty tulimiekkojen heiluttelu oli erittäin hienoa katsottavaa, minä niin tykkään elävästä tulesta. Koko porukanhan tässä voisi luetella erikseen, siellä kun tehtiin kärrynpyörää ja kaikenlaista muutakin lavalla. Pirkko Herdin koko olemus ja näyttävä ohiratsastus ilman satulaa oli WOW! Odotin, että olisi lopussakin vetänyt oikealta vasemmalle niin että hiekka olisi pöllynnyt.

 Kyllä sen tiesin, että Ypäjällä osataan, ja osataan näköjään myös yllättää paatunutkin katsoja. Ypäjän taika ei pettänyt tälläkään kertaa, tosin tämähän oli vasta toinen visiittini. Ensi vuonna olisi luvassa sitten musiikkipitoista versiota Seitsemästä veljeksestä! Jihuu!

 Esityskuvat (c) Iina Wahlström
 Lavastuskuva (c) Arttu Malin

Lavastus illan hämyssä