Remote Helsinki / Rimini Protokoll

Remote Helsinki / Rimini Protokoll, osana Korjaamo Teatterin Stage-festivaalia

Ensi-ilta 12.6. 2016, kesto noin 1h 40min kokonaisuudessaan

#Remotehelsinki työryhmä :
Konsepti Stefan Kaegi
Ohjaaja Jörg Karrenbauer
Äänisuunnittelu Nikolas Neecke ja Ilona Marti
Dramaturgit Juliane Männel ja Aljoscha Begrich
Tuottaja Alexander Weinstein

  "Remote Helsinki -esityksessä yhdistyvät performanssi, opastettu kaupunkikierros, ääni-installaatio ja tietokonepeli", kerrotaan esittelyssä. Vastaavanlainen "teos" on aiemmin vedetty mm. Berliinissä ja Milanossa. Esityksessä 50 ihmistä kulkee kuulokkeet päässä ennaltasuunniteltua reittiä pitkin Helsinkiä ja kuulokkeissa tekoäly ohjailee tekemisiämme ja haastaa ajattelemaan sekä katsomaan tuttuja, itsestäänselviäkin asioita uudella tavalla.

 Vähän jännitti etukäteen, että joutuuko reitin varrella kenties sooloilemaan ja nolaamaan itsensä totaalisesti muiden silmissä, ja entä jos eksyy porukasta ja pilaa koko homman? Pelkoni olivat turhia, onneksi bloggaajakollegani Linnea oli ehtinyt kulkea reitin ennen minua ja sai minut rauhoittumaan. Hän lisäksi suositteli hyviä kävelykenkiä ja näin #remotehelsinki-konkarina voin minäkin nyt todeta, että kyllä mukavat kengät olivat tarpeen plus avoin, ennakkoluuloton mieli. Siinä valtit. Ja helteellä ehkäpä vesipullo, jonka itse unohdin kokonaan.

(c) Teatterikärpänen 

 Kokoontumispaikkana ja lähtöpisteenä toimii Hietaniemen hautausmaa, jossa olin ihan ensimmäistä kertaa. Voi miten kaunista ja rauhoittavaa! Sääkin suosi meitä, joten samalla tuli nautittua kauniista kesäpäivästä. Kokoontumispaikalla ihmiset jutustelivat pienryhmissä ennen alkua, moni oli tullut kaveriporukalla paikalle, minä tuttuun tapaani yksin. Odottelu olikin yksinäiselle tylsää, mutta oli hauska seurailla ihmisten ilmeitä ja katseita lähtöhetken lähestyessä. Kaikilla oli vähän sellainen "mitähän kohta oikein tapahtuu"-ilme.

 Ihan ensimmäiseksi saimme käskyn etsiä lähistöltä jokin puhutteleva hautakivi ja mietiskellä hetken sen äärellä. Kuka oli tämä henkilö ja millaisen elämän hän eli? Kauaa ei ehditty mietiskelemään, kun ääni korvissa käski lähtemään liikkeelle. Ja voi, mehän lähdettiin. Enempää en nyt paljasta, että mitä kaikkea tulikaan reitin varrella tehtyä ja missä kaikkialla seikkailtua, jotta tämän lukijoillekin säilyisi ahaa-elämyksiä.

Hautausmaalla 

 Sen kuitenkin sanon, että olipahan kokemus. Silmäni aukesivat uudella tavalla ja koin koko olemassaoloni aivan erityiseksi. Välillä sain päähäni omituisia ajatuksia, jotka hetkeksi vetivät otsaa ryppyyn koskapa hämmästelin niitä itsekin. Välillä taas aurinkolasieni takana liikutuin kyyneliin asti. Olen usein kärsinyt tietynlaisesta ulkopuolisuuden tunteesta, joka valtaa etenkin isossa joukossa. Tunnen olevani yksin ajatusteni kanssa, ja muut ihmiset ja koko elämä kulkee joka suunnasta ohi. Nyt osana isompaa joukkoa olin yksi muista ja kuitenkin oma yksilöni, tärkeä osanen. Tarkkailin, katselin. Minua katseltiin ja liikkeitäni seurattiin, jännästi kääntyi kulma toisinpäin montakin kertaa. Satunnaiset ohikulkijat ihmettelivät, että mitähän porukkaa se tämä mahtaa olla. Saimme pitkiä katseita ja jopa aplodeja. Pride-viikkokin vielä menossa Helsingissä.

 Sadan minuutin aikana en vaihtanut sanaakaan kanssakulkijoideni (kirjaimellisesti) kanssa, yhdessä kuitenkin koimme iloa ja vaihdoimme useita katseita sekä hymyjä. Minun joukkoni. Tuli kuitenkin vaihe, jolloin teki mieli nousta ja sanoa "älkää menkö pois!" Kaikki kun eivät sittenkään kuule samoja ohjeita...

 Kuka meitä oikein täällä ohjailee? Lukeeko joku ajatuksiamme? Miten ennalta-arvattavasti loppujenlopuksi käyttäydymmekään? Lopussa seurasin katseellani satunnaista naista, jonka ajattelin ensin astuvan kadun yli, katsovan itseään hetken näyteikkunasta ja sen jälkeen kääntyvän kulman taakse, pois katseeni ulottumattomista. Nainen teki juuri niin kuin ajattelin. Kulman takana saattoi tehdä jotain aivan muuta. Sitä en tule koskaan tietämään.

 Sitä en myöskään tule tietämään, ketä olivat nämä ihmiset, joiden kanssa reittini kuljin välillä yhdessä ja erikseen. Muutamaan olisi ollut hauska tutustua lähemminkin. Kuka oli se tummatukkainen nainen, joka innolla ponkaisi pystyyn kun muut vain ihmettelimme. Kenen kanssa juoksin käsikynkkää. Lopussa tuli myös äärimmäisen surullinen olo, kun ajatukset palasivat takaisin lähtöpaikkaan. Näinhän se on, että suurin osa elämänsä varrella kohtaamista ihmisistä on vain ohikulkumatkalla tai siinä vierellä vain pienen tovin. Hetken kuluttua et muista enää kasvoja, et ääntä, et kävelytyyliä.

 Muistoksi jäi tästä kuitenkin tämä valokuva, jonka pysähdyimme ottamaan erään katupeilin alla. Siinä se on kokonaisuudessaan, minun ryhmäni ja yhteiset sata minuuttia.

 Hyvät kengät ja avoin mieli on ne, joilla pärjää pitkälle. Hyppää kun käsketään, mutta älä ihmeessä hyppää! Rapakuntoista saattaa paikoitellen hengästyttää, mutta kaveria ei jätetä...

 Lisäinfoa Remote Helsingistä nettisivuilta.

(Näin ja koin esityksen vapaalipulla, kiitos kutsusta!)