Teatterikesäni ja vähän Hippaloitakin

Minun tämänvuotista Teatterikesääni voisi myös kutsua tynkä-teatterikesäksi, viime vuonna näin sentään peräti kolme esitystä ja tänä vuonna puolitoista. Joka vuosi olen myös suunnitellut pitäväni osan kesälomasta Teatterikesän aikaan, hankkisin liput todella moneen erilaiseen esitykseen, hotellihuoneet ja muut hyvissä ajoin ja sitten oikein uppoutuisin tunnelmaan. Suunnittelun asteelle on sitten jäänyt kaikki, lomat tuli pidettyä jo toukokuussa ja VR:n aikataulu-uudistus sotki sitten loputkin kuviot. Esityksistä olin monia jo ehtinyt näkemään (mm. Grimm Book of Horrors, Onnellisuuden tasavalta, Tavallisuuden aave, Play rape), mutta monta kiintoisaa jäi näkemättä iltavuorojen ja aikataulusurkeuksien vuoksi. Eniten jäi harmittamaan "Eeva Kontu feat. Lauri Viita"-konsertin missaaminen.

 Teatterikesäni alkoi maanantaina 1.8. Pakkahuoneelta Ruusu Haarlan kirjoittamalla ja ohjaamalla "RUSKA - rakkauden kuvia"-tragikomedialla. Esitys oli aiemmin nähty TeaKissa ja näyttämöllä olivat Aksa Korttila, Heikki Ranta ja Sonja Salminen. Esityksessä puitiin Ruska-tytön (Sonja Salminen) havaintojen kautta lapsuutta, äitisuhdetta, itsetuntoa, perhettä ynnä muuta. Myönnän, etten oikein missään vaiheessa saanut minkäänsortin otetta koko esityksestä ja tragikoomiseksi kääntyi koko maanantainen reissuni, sillä esitys tuntui venyvän ilmoitettua paljon pitkäkestoisemmaksi (tämä on muuten yksi asia joka myös ketuttaa) ja jouduin lähtemään väliajan lopussa jo rautatieasemalle, jotta varmasti ehdin siihen kuuluisaan viimeiseen junaan. Jos esitys olisi ollut huippukiinnostava, olisin ottanut riskin ja katsonut loppuun asti, mutta nyt jätin leikin kesken. Tietysti jäi vähän mietityttämään, miten perheelle loppujenlopuksi kävi.

 Lauantaina suuntasin ensin Hippaloille (Hämeenlinnassa järjestettävä lasten taidefestivaali) ja siellä kohteena  "Clip!" ja lavalla vain yksi mies (kanadalainen Philippe Trépanier). On kyseessä kansainvälinen konferenssi, ja tämä miekkonen on tekemässä lavalla hienosäätöä, jotta puhujia varten kaikki mahdollinen olisi varmasti paikoillaan. Kuten arvata saattaa, kohkaamiseksihan se menee heti kättelyssä, kun avaimia ei löydy sitten mistään. Sähelletään tikapuiden ja vaatetelineen kanssa, edes jugurttipurkkia mies ei saa ongelmitta auki. Tasaisin väliajoin ilmiömäisen showmiehen elkeet puskevat kuitenkin pintaan ja mies kyllä käyttää kaikki tilaisuudet hyväkseen vähän tanssia mopin kanssa ja jammailla muutenkin. Jotenkin tuli Robbie Williams miehen tyylistä mieleeni... Hommatkin hoituvat aikanaan ja nämä mies kuittaa "Professionell!"-heitolla. Ammattimies on ammattimies. Käy ilmi, että hän on hakenut sirkukseen töihin mutta saanut pakit. No, eittämättä miehen lahjakkuus menee järjestäjänä kyllä hukkaan. Lasten taidefestareista kun on kyse, oli katsomo täynnä lapsia vanhempineen ja oli siellä muutama ilman lapsia (kuten minä) ja voi sitä kikatuksen ja välihuuteluiden määrää! Aikuisellekin "Clip!" tarjosi mitä parhainta nauruterapiaa pitkään aikaan, ja lopussa nähtiin myös valtavan hieno ja taidokas diabolonpyörittelynumero. Professionell! Esitys on muuten nähtävissä joulukuun alussa Espoon Kaupunginteatterissa, suosittelen lämpimästi kaikille lapsille ja lapsenmielisille. Esityksen kesto oli tunnin.

(c) Renald Laurin

 Hippaloilta talsin rautatieasemalle ja lueskelin odotusaulassa kirjaa reilun tunnin (Juha Hurmeen "Hullu", tulossa Teatteri Telakalle joulukuussa). Henkilöjunalla Tampereelle ja jutuista päätellen melkein kaikki muut olivat matkalla Eppu Normaalin juhlakeikalle Ratinaan. Junassa kuulin keskusteltavan myös siitä, ettei Tampereelta pääse iltaisin enää pois, öhöm. Tampereelle saavuttuamme alkoi järjetön kaatosade ja vaikka aikaa esityksen alkuun oli reilusti, oli otettava taksi ja sillä huristelin kohti Tampereen Työväen Teatteria.

 Minun pääohjelmistoni ainoa näytös oli Seinäjoen Kaupunginteatterin "Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa", jota piti mennä jo keväällä katsomaan, mutta aikataulut eivät millään osuneet kohdalleen. Harmitti ihan älyttömästi, mutta onneksi esitys tuli valituksi Teatterikesään (ja näkee sen marraskuussa Espoon Kaupunginteatterissakin!). Vuonna 1996 kantaesityksensä Työviksen Kellariteatterissa saanut Jouko ja Juha Turkan näytelmä oli oman aikansa teatteritapaus ja muistan sen, että äitini kävi kyseistä esitystä katsomassa ja jälkeenpäin sanoi, että se oli surkeinta ikinä. Mielenkiintoni heräsi tietysti heti! Itse en tuohon aikaan teatteria juuri seurannut kuin satunnaisesti ja Jouko Turkastakin oli muiden mielipiteiden pohjalta syntynyt jonkinlainen mielipide.

 Ja nyt siis olimme jälleen Kellariteatterissa, mistä kaikki lähti. Takanani istui Eila Roine (joka oli mukana alkuperäisessä näytelmässä), saliin saapuessa vitriinissä oli Jouko Turkan valokuvan edessä kynttilä palamassa (samalla viikolla oli julkaistu tieto siitä, että Turkka on menehtynyt heinäkuun lopulla.) Jotenkin jännä tunnelma. Esitys alkoi 10min myöhässä, koskapa pari katsojaa seikkaili jossain ihan muualla. Varttia myöhemmin katsomosta kuului monenlaista pulinaa ja minun päässäni ainut ajatus siinä vaiheessa oli, etten tule ikinä ehtimään siihen viimeiseen junaan, mutta kesken en täältä lähde, en missään tapauksessa.

Jukka Puronlahti ja Topi Kohonen (c) Jukka Kontkanen

 Reilut pari tuntia myöhemmin oloni on sellainen, kuin olisi tullut kuljettua mankelin läpi ja sitten pyöritelty tehosekoittimessa ajatukset mullinmallin. Teatterissa kun on oikeastaan parasta se, että tulee täysin yllätetyksi ja vieläpä huijatuksi, ja että joutuu vaivihkaa muuttamaan mielipiteensä jostakin henkilöstä tai asiasta. Näimme roolinsa menettäneen vanhemman naisen, nuoren filosofi Himasen, vimmaisen vääpelin ja ilman pikkuhousuja keekoilevan Herun, Turkan oppilaita videolla, kermavaahtoa, kalsareihin tungettuja kirjoja ja c-kasetteja, hikeä ja kyyneleitä, kyseenalaista dreijausta, tulisia katseita, kiviä, huutoa ja uhoa. Mitä koimme, se onkin sitten taas ihan toinen juttu. Olin jonkin aikaa rypenyt eräänlaisen henkilökohtaisen teatterikriisin keskellä, kun syystä tai toisesta olin lyhyen ajan sisällä joutunut perumaan neljä eri esitystä ja yhdestä lähtenyt kesken kaiken pois. Oli päällä ajatus, että jätän kohta koko leikin kesken, kun mistään ei tule yhtikäs mitään. Ja sitten tulee tämä "Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa", joka pisti ajatukset täysin uuteen järjestykseen monenkin asian suhteen. Itse esitys ja toteutus pisti sen verran sanattomaksi, etten osaa muuta sanoa kuin että TÄTÄ ON TEATTERI PARHAIMMILLAAN!! Perkele! Juuri näin! Kiitos!

 Ohjaus ja sovitus Antti Mikkola, valo-ja videosuunnittelu sekä lavastus Tiiti Hynninen, pukusuunnittelu Leena Rintala, äänisuunnittelu Sami Silén, alkuperäinen videotaltiointi  Raimo Mikkola ja Juhani Heikkonen, rooleissa Anna Ackerman, Topi Kohonen, Jukka Puronlahti ja Mia Vuorela.

Mia Vuorela ja Topi Kohonen (c) Jukka Kontkanen 

 Alunperin esityksen piti päättyä klo 20.20 ja se päättyi noin 20.45. Sehän tarkoitti sitä, että kipitin läpi puiston ja painelin liikennevaloista piittaamatta Keskustorille, jossa olin klo 20.55 ja hyppäsin taksiin ja kerroin, että pitäisi ehtiä 21.07 lähtevään junaan. Eikun menoksi. Jäimme jokaisiin liikennevaloihin jumiin, mutta ihmeen kaupalla ehdin junaan. Jäi vielä minuutti hengähdysaikaakin, tosin veren maku suussa. Jos en olisi ehtinyt, olisin varmaankin tullut taksilla Hämeenlinnaan. Tai sitten seuraavalla junalla Helsinkiin ja sieltä bussilla kotiin. Kumpi olisi painanut vaakakupissa enemmän, aika vai raha? Se jäi nähtäväksi.

 Kotona katselin Yle Areenasta sopivasti esitettyä Jouko Turkka-aiheista dokkaria, jossa mies pisti nuoria teatterikoululaisia esittämään milloin mitäkin tunnetilaa (paikalla mm. Mari Rantasila, Sari Mällinen, Mikko Kivinen, Jari Pehkonen, Kai Lehtinen ja Martti Suosalo). Minuun teki edelleen suuren vaikutuksen se Turkan silmissä loistanut into ja palo. Toivon itsekin näkeväni sellaista, joka saisi samanlaisen liekin syttymään katseeseen. "Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa" oli juuri sellainen, ja teatterikriisini on ohi ainakin toistaiseksi.