Herra Hakkarainen harrastaa / Linnateatterin vierailu

Herra Hakkarainen harrastaa / Linnateatterin vierailu HML:n Teatterin Verstas-näyttämöllä

Kesto noin 40min (ei väliaikaa)

Alkuperäisteksti Mauri Kunnas
Dramatisointi ja ohjaus Sami Rannila
Lavastus Niina Suvitie
Musiikki ja äänet Kari Mäkiranta
Puvustus Anniina Kuula
Maskit Minna Pilvinen

Rooleissa : Sami Markus ja Jaakko Loukkola

  Harvoin tulee eteen esitys, jossa yhdistyy minun kaksi rakasta harrastustani : teatterissakäynti ja Mauri Kunnaksen kirjat. Minulla on kattava kokoelma Kunnaksen teoksia ja aina ensimmäisenä niistä on etsittävä niin Hakkaraiset kuin Hämähäkki-Heikitkin. Herra Hakkarainen on sen verran rakas hahmo, että niskastani löytyy ihan tatuointikin (löytyy kyllä myös Pikku Myytä ja niitä teatterinaamioita...). Tämä taisi olla kolmas näytelmä, jonka olen Hakkaraisen touhuista nähnyt. Aiemmat jutut olen nähnyt Porin Teatterissa sekä Tampereen Komediateatterissa.

 Eräänlainen perinne on näköjään myös se, että vähintään kerran vuodessa löydän itseni koululaisnäytöksestä ja minua tuijotellaan pitkään, koskapa mukanani ei ole lapsia. Ilmeisesti joku luokka oli tällä kertaa jättänyt tulematta ja katsomossa taisi olla aikuisia enemmän kuin lapsia. Se ei kuitenkaan menoa haitannut, pähkähullut jutut kun uppoavat hyvin ihan keneen tahansa, kunhan on sopivassa mielentilassa.

Siinä sitä taas mennään! 

 Herra Hakkarainen (Sami Markus) asustelee Tassulassa kera Masa Marsun (Jaakko Loukkola). Hakkarainen on tunnettu siitä, että tyyppi kävelee kaiket yöt unissaan ja touhuaa milloin mitäkin. Päivät sitten ollaan väsyneitä ja ihmetellään, kun ei uni virkistä mieltä ollenkaan. No, ilta koittaa ja herra painelee sänkyynsä vaakatasoon. Eipä siinä kauaa mene, kun jo ollaan taas menopäällä. Masa Marsu hauskasti ja kyllästyneen oloisesti tokaisee, että "Jaahas, ja siinä sitä taas mennään!" Masa kun vielä joutuu katsomaan Hakkaraisen perään, ettei tämä joudu kenties vaikeuksiin tai touhuile laittomuuksia.

 Aamulla Hakkarainen manaa sitten huonosti nukuttua yötä ja syyttää siitä liian vähäisiä tyynyjä. Uusi tyynyhän on sitten hankittava, ja sillä reissulla hän törmää Herra Makkaraan (Jaakko Loukkola), joka on juuri kuskaamassa pienokaistaan harrastuksesta toiseen. Nuorena se on aloitettava harrasteet, ettei vaan syrjäydy ja putoa kelkasta. Tyynynhankintareissuja tehdään useampikin ja aina törmätään samaan parivaljakkoon. Herra Hakkaraista ahistaa, kun hänellä ei ole mitään kivaa harrastusta, jolla leveillä muille. Umpiväsynyt Masa Marsu kyllä tietää, että öisin ei kumpikaan ole nukkunut levollisesti silmänräpäystäkään. Ja mitä kaikkea sitten herra puuhaileekaan? Ikäihmisten parkouria tietysti, vauvajumppaa (ilman vauvaa tosin, tyyny ja marsu toimikoon korvikkeena), Taiteiden yössä stailaamista ja erinäisissä somekanavissa seikkailua (on feisböökkiä ja tööttäilyä ja mitä lie) ja ehkäpä se kaikista hillittömin ikinä : Röhinä Recordsin veljeskolmikolle letinheilutusta ja hevilaulantaa. Röhinä Records-porukka on jo näky sinänsä, ja meinaan saada aika pahan hihityskohtauksen tässä.

Herra Makkara jälkikasvunsa kera 

 Välissä pistetään lauluksi ja saa hoilata mukana, jos kehtaa.

 Tällä kertaa aikuiset taisivat hörötellä jutuille eniten, lapsikatsojia huvitti varsinkin takaa-ajokohtaukset ja pääsihän marsulta paukkukin. Yhtä pienokaista hiukan pelotti, taisi olla lavastuksen valtava kuu. Ihmekös tuo, itsekin olen pienenä tyttönä pelännyt täysikuuta, ja on sitä pelästytty omaa mustikkaista naamaakin, kun peiliin vilkaisin. Traumansa kullakin!

 Varsin viihdyttävä oli tämäkin pienimuotoinen pläjäys. Vauhti oli päällä koko ajan, ja kekseliästä oli varsinkin selfie-kepin käyttö sekä kulttuuritoimittajan pikastailaus. Mutta se Röhinä Recordsin kolmikko, jota Jaakko Loukkola tasapainolaudan päällä taiteillen esitti... Se pitää jokaisen itse nähdä, sillä sitä kolmikkoa ei voi oikein sanoin kuvailla!

On tämä Sami Markus-Jaakko Loukkola kyllä mainio parivaljakko, ja hattua täytyy miehille nostaa siitä, että jaksavat vuodesta toiseen painaa pitkin ja poikin Suomea viemässä teatteria kansan luo!

Esityskuvat (c) Mirkku Merimaa

Haastattelussa Timo Välisaari

 Timo Välisaaren tapasin lokakuun alussa 2016 Ravintola Cellassa Helsingin Kalliossa. Olimme molemmat sattumalta menossa illemmalla vielä Ryhmäteatterin ensi-iltaan samoille kulmille.

Vuonna 1980 syntynyt Timo on horoskooppimerkiltään kauris. ”Oon kotoisin Vantaalta, Martinlaaksosta ja käynyt koulunikin siellä. Ei tarvinnut poistua kotikulmilta mihinkään ja voisin sanoa, että mun juureni ja henkinen kotini on siellä! Oon lähiön kasvatti. Lapsuudessa mulle tärkeä paikka oli Nurmes, mummolani oli siellä ja kaikki kesät tuli vietettyä Nurmeksessa. Kesäloman jälkeen palasin takaisin Martinlaaksoon murretta vääntäen. Sanoisin, että pieni osa mun identiteettiäni on peräisin Nurmeksesta. Lisäksi oon asunut Nastolassa, Tampereella ja nyt täällä Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Kunnosta huolta pitäminen on ollut mulla aina mukana. Kesäisin tulee paljon oltua vesillä ja mökillä pitkiäkin aikoja. Oon innostunut nyt golfaamaan, on hauskaa kun pallo lentää pitkälle. Aika paljon mä käyn myös katsomassa teatteria ja elokuvia, mutta en niitä kyllä sanoisi harrastuksiksi.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Osaan, vaikka mitä! No ei vaiskaan. Kitaraa osaan soittaa, ja parissa näytelmässäkin oon soittanut sitä. ”Populäärimusiikkia Vittulajängältä”-näytelmässä Lahden Kaupunginteatterissa mun piti soittaa Jimi Hendrixiä sähkökitaralla, ja se oli kyllä tosi kuumottavaa, koska en oo mikään virtuoosimainen kitaristi. ”Unelmanuori”-näytelmässä myöskin Lahdessa soitin yhden biisin.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi/erityistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Mä oon kyllä tosi liikunnallinen ja fyysinen tyyppi, siitä on ollut aina etua ja itse tykkään tehdä rooleja sen kautta. Niin kuin nyt tässä ”Housut pois”-musikaalissakin on ollut tärkeää, että mun hahmoni tekee hommat vähän slapstick-tyylisesti. Se on kirjoitettu niin, että tyyppi on kömpelö ja yrittää jatkuvasti tehdä temppuja, joissa epäonnistuu, joten mä pystyin hyödyntämään fyysisyyttäni siinä ja tekemään hahmon siten, että se ei pelkästään vain juokse päin seinää vaan myös naurattaisi. Lisäksi vahvuuteni näyttelijänä on se, että mä pyrin siihen, että tekemiseni lavalla ja erikoisemmatkin roolihahmoni on totta ja aitoa. Tietyssä mielessä tuo tulee multa luonnostaankin, koska mun on vaikeaa tehdä siten, että tunnen olevani jotenkin epäaito. Jos mun on vaikeaa olla, on vaikeaa myös näytellä.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Haluaisin osata laulaa paremmin, siinäpä se. Mä en oo huono laulaja, mutta kyllä mulla omat rajoitteeni siinä hommassa on.”

Timo, tiiliseinä ja tuuletusaukko... (c) Teatterikärpänen 

 Mikä on ollut isoin haaste, joka on tullut urasi varrella vastaan? ”Hair-musikaalin päärooli Claude oli kyllä iso haaste, mulla oli tosi paljon biisejä ja osa niistä oli alkuvaiheessa melko haasteellisia mulle. Ne menivät aika korkealta, mutta sain ne soimaan ja toimimaan. Se oli kyllä iso selätys ja isoin laulujuttu, mitä olen ikinä tehnyt. ”Kolme muskettisoturia”-näytelmän D´Artagnanin roolissa taas haasteellisinta oli miekkailu, ja sitähän kyllä riitti. En ollut miekkaillut sitä ennen paitsi teatterikouluaikoina, ja siitäkin oli vuosikausia. Alkeista lähdettiin ja mielestäni ihan hyvään lopputulokseen päästiin. Taistelukoreografioista vastasi Oula Kitti, joka on kurssikaverini Nätyltä ja Oula kyllä tiesi rajani hyvin ja myös sen, kuinka paljon niitä voi venyttää. Äärirajoilla käytiin kyllä, mitä harjoitusaikataulun puitteissa pystyi oppimaan ja omaksumaan”, Timo naurahtaa.

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Varsinaisia taiteilijoita ei ole, mutta kulttuurin parissa kyllä.”

Milloin sinä olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä, eli mikä tai kuka herätti kipinän? ”Jäljet juontaa Martinlaaksoon ja kouluaikoihin… olin 7-luokan keväällä seuraamassa abien penkkareita, ja koulun liikuntasalissa oli penkkarijuhla. Tyypithän järjesti ihan hillittömän shown! Niillä oli oma lava rakennettuna, valot ja bändi. Yksi opettaja ajoi vanhalla autolla, ja olivat hankkineet samanlaisen ja autoon oli spottivalo, hevimusiikki pauhasi ja yksi pitkätukka abi meni lekan kanssa hajottamaan sitä autoa. Tyyppi heilui leka kädessä auton katolla, hevi soi ja strobovalot pyöri, ja musta se oli jotain niiiiin huikeeta! Olin sitä mieltä, että wow mikä meininki ja mäkin haluan tuonne samaan lukioon. Pääsinkin, ja siellä oli paljon ilmaisutaitoa (koska oli ainut ilmaisutaitopainotteinen lukio Vantaalla) ja myös oma harrastajateatteri. Ilmaisutaito tuntui tosi mageelta hommalta ja mua pyydettiin mukaan teatteriinkin. Se oli tosi hauskaa. Asiat johti sitten siihen, että kavereiden kesken alettiin puhua teatterialan opinnoista ja kouluunhakemisesta, ja mä pääsin lukion jälkeen Nätylle. Lukiossa ollessani hain kerran TeaKiin enkä päässyt, ja heti lukion jälkeen hain molempiin. Tampereen pääsykokeet olivat ensin, ja pääsin sisään vuonna 2000. Valmistuin 2004, silloin koulu oli nelivuotinen.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli otsikolla ”Työkaluja” ja yritin koota siihen työkalupakkia, minkä olin koulussa saanut. Taiteellista lopputyötä meillä ei erikseen varsinaisesti ollut. Ehkä jonkinlainen taiteellinen lopputyö oli se, kun tehtiin Majamaan Villen ja Kainulaisen Tommin kanssa Daniil Harmsin novelleihin perustuva ”Eukko”-niminen pienimuotoinen yksinäytöksinen näytelmä. Tommi ohjasi sen, ja minä ja Ville näyteltiin. Oli varsin hauska kokemus se.”

Onko sinua mahdollisesti kiinnostanut joku muu ala, eli onko ollut suunnitelmaa B? ”Ei mulla mitään varmaa B-suunnitelmaa ollut. Olin pelannut korista koko pienen ikäni ja jossain vaiheessa tajusin, että pelitaitoni ei taida riittää ihan lajin huipulle asti, joten ryhdyin sitten jo teini-iässä valmentamaan junnuja. Olin 18-20-vuotiaana aika tosissani valmennushomman kanssa ennen kuin pääsin Nätylle. Luonnollinen jatke nuorten parissa toimimiselle olisi ollut opettajan ammatti, mahdollisesti”, Timo pohtii.

Miksi olet näyttelijä? ”Niin… Jo muinoin ilmaisutaidontunneilla tuntui siltä, että tätä mä erityisesti osaan! Näyttelemisestä tulee mulle parhaimmillaan flow-tila, hallitsen tämän homman ja vielä nautinkin siitä. Tulee hyvä fiilis! Näytteleminen on psykologista ja henkistä työtä/toimintaa samaan aikaan, se tuntuu myös hyvältä ja samalla pystyn käsittelemään itseäni ja ajatuksiani.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Apuva, en mä mitään suurta yksittäistä asiaa osaa nimetä. Yksi näyttelijäntyötä helpottava asia on se, että lavalla täytyisi mennä aina eteen päin, vaikka sattuisi mokia eikä asiat mene niin kuin niiden pitäisi mennä. Suurin virhe on jäädä lavalla ja esityksen aikana murehtimaan sitä, mitä tapahtui 30 sekuntia sitten, koska se hetki meni jo. Eteen päin!”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet tietyllä tavalla? ”Ei mulla ketään ehdotonta tyyppiä ole. Niin monen eri näyttelijän oon nähnyt tekevän aivan upeita rooleja, en osaa nostaa ketään yksittäistä tai edes muutamaa nimeä esiin.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit oikein fantasioida asialla ja valita ihan kenet tahansa? ”No, jos oikein fantasioidaan, niin olishan se aika mageeta parinkymmenen vuoden kuluttua näytellä omien lastensa kanssa. Ovat niin pieniä vielä ja urahaaveet ovat jossain kaukana tulevaisuudessa, mutta jos samalle alalle aikovat, niin mikä ettei. Itse oon saanut tästä niin paljon ja todellakin pidän työstäni.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kotkan Kaupunginteatterissa, Tampereen Teatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Pyynikin Kesäteatterissa, Ahaa Teatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Kuopiossa Tanssiteatteri Minimissä…”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö/proggis (tai jos et pysty nostamaan tiettyjä, mainitse muutama roolityö urasi varrelta). ”Vaikeaa on kyllä nimetä mitään yksittäistä juttua ylitse muiden, koska sillä hetkellä kaikki on aina tärkeää. Innostun uusista jutuista, ja ne ovat myös hyvin erilaisia kokemuksia ja eri tavalla tärkeitä. Kotkassa olin ”Veriveljet”-musikaalissa ja ”Suomisen perheessä”, Tampereen Teatterissa olin ”Macbethissa” ja ”West Side Storyssa”. Ahaa Teatterissa olin kaksi vuotta kiinnityksellä ja ehdin tehdä siellä vaikka mitä, Risto Räppääjästä lähtien. Lahdessa olin heti alkuun parissa roolissa, ”Oliver!”-musikaalin Pitkäkyntenä ja ”Viisas neitsyt”-näytelmässä Kari Heiskasen ohjauksessa.”

Timo etualalla Housut pois-musikaalissa (c) Tarmo Valmela 

 Miten määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Se on olemassaoleva asia, jota ei pysty sen kummemmin selittämään. Se vaan on!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hyvä näytteleminen innostaa mua ja usein tämä menee hyvän tekstin kanssa käsi kädessä. Työn ulkopuolella innostun milloin mistäkin, veneistä, harrastuksista, matkustuksesta, remontoinnista. Oon helposti innostuvaa sorttia eikä innostukseni yleensä edes hyydy, jaksan jauhaa samasta aiheesta vuosikausia.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Poden kyllä, välillä voimakkaammin ja välillä vähemmän.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina esityspäivinä tai ennen esitystä? ”Ei mulla oikein muuta ole, mutta yritän olla aina vähintään tuntia ennen teatterilla. En tykkää olla myöhään paikalla. Ei mulla mitään taikauskoon liittyviä juttujakaan ole, mutta olen huomannut sen, että ne jotka eivät usko kummituksiin, pelkäävät niitä eniten. Lukeudun tähän joukkoon siis itsekin.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Tää on aika varhainen kokemus ja liittyy siihen jo mainitsemaani juttuun, että ”hei, tää on vain teatteria eikä niin vakavaa ja mennään eteen päin”. Tehtiin Nätyllä ”Kesäyön uni”-näytelmää ja sukulaisiani oli katsomossa - joukossa myös tätini, joka oli päättänyt ottaa valokuvia esityksen aikana. Puhelimessa oli vielä salamavalo päällä. Ensimmäinen puoliaika meni siten, että aina välillä salama välähti yleisön joukossa ja se oli kyllä tosi kiusallista kun tajusin, että tätinihän se siellä kuvaa. Toinen puoliaika jatkui samalla meiningillä ja tuli kohtaus, jossa heräämme unesta. Ymppäsin Shakespearen tekstin joukkoon vähän omiani tyyliin ”en tiedä mitä on tapahtunut ja miten olen tässä … räps… enkä todellakaan tiedä minkä takia tätini ottaa kuvia katsomossa vaikka se on kiellettyä”. Ei muuten ottanut enää sen jälkeen!” Timo nauraa.

Tulevia roolejasi? ”Lahden Kaupunginteatteriin tulee keväällä 2017 ”Harmony Sisters” ja olen siinä mukana, Saana Lavaste ohjaa. Loka-marraskuun vaihteessa alkaa harjoitukset, mielenkiinnolla odotan.”

Mikä sarjakuvahahmo tai fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Just on iltalukemisena luettu mun pojalleni Tintti-sarjakuvia, eli vastaan Tintti. Neuvokas kaveri!”

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi? ”Sillä olisi maailman pisin pinna! Se ei hermostuisi mistään. Nimi olisi Pitkäpinnamies. Tyyppi menisi tilanteisiin, joissa tarvitaan pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä, ja pystyisi ainoana olemaan coolisti.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Jaa-a, varmaankin mä pukeutuisin mahdollisimman seksikkäästi ja lähtisin kävelemään kadulle ja fiilistelemään, erilaisiin paikkoihin”, pohdiskelee Timo ja samaan aikaan viereiseen pöytään viedään ruoka-annos. ”Kauhee nälkä muuten!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi mukaan omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Hyvä ajatus! Ottaisin älypuhelimen ja internet-yhteyden. Ai jos siellä ei olisikaan kenttää? Sit mä olisin pulassa. Ottaisin Rikos ja rangaistus-kirjan, ja lukuvalon. Siellä olisi seinät täynnä erilaisia ruoka-aineita, joista voisin itse kokata mitä milloinkin huvittaa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Rakentaisin sellaisen, jossa poikani viihtyisi. Ajankohtainen juttu. Puumaja on tilauksessa ja se olkoon ensi kesän operaationi. Tikkaat nousua varten, köydellä alas, naru jonka päässä olisi esim. ämpäri tavaroiden nostoa varten, tähystyspaikka … ja sijainninhan on oltava sellainen, että sieltä ylipäätään pystyy tähystelemään!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai tiettyyn hetkeen, minne menisit? ”Olisi kyllä kiinnostavaa nähdä itsensä ja kurssikaverinsa Nätyllä, ihmetellä ja katsella mitä silloin tuli oikein touhuttua. Nuorelle itselleni sanoisin ”Relax”.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? (samaan aikaan taustalla lähtee Europen Final Countdown soimaan…) ”Aion mennä Ryhmäteatteriin katsomaan Farmin ensi-iltaa.” (huom. Sitä ennen kävimme Hesburgerissa syömässä, koska nälkä yllätti.)

Harvinainen yhteiskuva Talle, tuuletusaukko ja Timo :) 

Viisi...neljä...kolme...kaksi...yksi…

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Häpy (naurua)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei

Mikä sytyttää sinut? - Hulluus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Pessimismi

Suosikkikirosanasi? - Närseetä!

Mitä ääntä rakastat? - Nukkuvan lapsen hengityksen ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Valehtelun ääntä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Anteeksi.

Haastattelun jälkeen Timo innostui avaamaan omat nettisivut (mukana mm. cv, showreel ja kuvia), jonne voit kurkistaa tästä linkistä. 

Timon puolison Elsa Saision hienot sivut löytyvät puolestaan tästä linkistä!   

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatteri

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Tim Firth
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Olka Horila
Lavastus Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Johanna Reilin, Birgitta Putkonen/Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Leena Viitanen, Liisa Peltonen, Ria Kataja, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen ja Henna-Maija Alitalo/Birgitta Putkonen (pieniä roolivaihdoksia Katariina Kuisma-Syrjän sairastumisen vuoksi)

 Kalenteritytöt sai Hämeenlinnassa ensi-iltansa jo liki kaksi kuukautta sitten. Ensi-iltapäivänä olin vähän yllättäen ihan toisella paikkakunnalla ja sain kyllä kuulla kunniani, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tämä myöhäisempi ajankohta oli monessakin mielessä tärkeä ja ainutlaatuinen. Siitä myöhemmin lisää.

 Näytelmän tapahtumat sijoittuvat alunperin Englantiin, mutta tässä tarina on sovitettu Suomeen ja Koivulan koulun vanhempainyhdistyksen touhuihin. Ratkaisu toimiikin hienosti ja tuo kaiken lähemmäksi ja tutummaksi, vaikka lapsettomana minulla ei olekaan omakohtaisia kokemuksia vanhempainyhdistysten puuhista. Oli kuitenkin helppoa ajatella, että noin se varmaankin menee. Naisporukka suunnittelee ja ideoi koko ajan uutta varainhankintamielessä, on jo kokeiltu söpöjä siilikalentereita ja erinäisiä leipomuksia tursuaa joka tuutista. Mokkapalat on se kovin juttu, sehän on selvä. Päällepäsmärinä toimii Pauliina (Ria Kataja), joka lavastuksenkin näkökulmasta tuntuu olevan muita ylempänä, ainakin omasta mielestään, ja sanoo aina viimeisen sanan.

 Naisporukan touhuja ja jutustelua on mukava seurata. Kaikki ovat omanlaisiaan persoonia : joukossa on touhuavaa tättähäärää, edustusrouvaa, kilttiä ja hiljaista hiirulaista. Jokaisella on ollut ja tulee olemaan oma roolinsa tilaisuuksien järjestelyissä. Popcornien tarkka pussituskin on tärkeää hommaa, jos joku niin on sanonut. Anna (Birgitta Putkonen) on kuitenkin normaalia hiljaisempi, ja pian syykin selviää. Hänen miehensä Juha (Lasse Sandberg) on sairastunut syöpään ja hoidot eivät enää tehoa. Viimeisenä toiveenaan ja mielet herkistävässä lähtöpuheessaan hän jakaa kaikille auringonkukansiemeniä kylvettäväksi. Kukat kun kääntyvät aina valoa kohti. Kirsi (Johanna Reilin) saa idean kalenterista, jossa vanhempainyhdistyksen naiset poseeraisivat ilkosillaan rekvisiitan keskellä ja kalenterin tuotolla hankittaisiin uusi sohva syöpäklinikan aulaan. Kaikki eivät suhtaudu ideaan innolla, mutta moni on valmis poseeraamaan, pidetyn Juhan muistoa kunnioittaen. Tuumasta toimeen, kalenteri tehdään ja siitä nousee valtava mediakohu.

Juha (Lasse Sandberg) ja Anna (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Useasti näytelmän aikana käy mielessä, että tämä on naisten vastine Housut pois-jutulle. Molemmissa kun on kyse muustakin kuin riisumisesta kaiken kansan edessä. On kyse yhteisöstä, ystävyydesta, itsensä voittamisesta, menettämisen pelosta, ennakkoluuloista ja niiden purkamisesta. Ajatukseni täytti myös valtavan suuri ylpeys etenkin useiden upeiden naisroolien vuoksi. Varsinkin Birgitta Putkosen vähäeleinen ja hienovireinen roolityö Annana teki minuun suuren vaikutuksen, samoin räiskyvä Johanna Reilin nauruineen ja Liisa Peltosen kokonaisvaltainen kehonkieli. Mitä askellusta ja epäryhdikyyttä! Väliajalle mentäessä olin sitä mieltä, että Liisan pitäisi perustaa yhdennaisen klovneriaryhmä.

 Onnenkyyneleet kihosivat silmiini naisten kalenterikuvia esiteltäessä. Miten upeita, hehkuvia naisia, ja jokainen sai ansaitut wau-huudot katsomosta ja väliaploodit.

 Kalenteritytöt toi ansaittua piristystä pimenevään syksyyn, sopivassa suhteessa haikeutta ja huumoria. Pidin myös kovasti Aimokoulun oppilaiden piirroksista, jotka pääsivät seinille useaan otteeseen. Niin, ja näytelmän esitysoikeuksiinhan on kirjattu, että yhden esityksen tuotto on ohjattava syövän tutkimukseen. Näin myös Hämeenlinnassa.

Etualalla Johanna Reilin 

 Näkemäni esitys 22.10. 2016 oli myös Johanna Reilinin 30v-taiteilijajuhlanäytös, jonne sain suuren ilon ja kunnian osallistua kutsuvieraana. Yleisölämpiössä oli nähtävillä kuvia Johannan roolitöistä vuosien varrelta, ja esityksen jälkeen kokoonnuimme aulaan kohottamaan maljan hienolle uralle. Puheita pidettiin. Itse herkistelin vähän liiankin kanssa. Ympärillä oli paljon ihmisiä, jotka ovat "syyllisiä" siihen, että minua aikoinaan teatterikärpänen puraisi, Johanna Reilin luonnollisesti yksi heistä. Ilman tätä teatteria, ilman näitä ihmisiä minä en olisi välttämättä se mikä olen nyt, ja on ollut etuoikeus seurata monen hienon näyttelijän vaiheita täällä kotikentälläni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Johanna Reilin ja kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Rock of Ages / Turun Kaupunginteatteri

Rock of Ages / Turun Kaupunginteatteri, Domino-teatteri

Suomen ensi-ilta 21.10. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Christopher D´Arienzo
Suomennos Teemu Kaskinen
Ohjaus Mikko Kouki
Musiikin harjoitus Jussi Vahvaselkä
Kapellimestari Ville Vihko
Lavastus Teemu Loikas
Koreografia Reija Wäreen johdolla Kiira Kilpiö, Saara-Elina Partanen, Sofia Arasola ja Reetta Korhonen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen
Videosuunnittelu ja -ajot Sanna Malkavaara

Rooleissa : Mikael Saari, Anna Victoria Eriksson, Aki Louhela, Mika Kujala, Veeti Kallio, Minna Hämäläinen, Tuukka Raitala, Olli Rahkonen, Pauliina Saarinen, Petri Rajala, Sofia Arasola, Saara-Elina Partanen, Reetta Korhonen ja Kiira Kilpiö

Bändi : Ville Vihko, Juha Keskinen, Antti Kajan, Antti Karhumaa ja Hannes Pirilä

Drew (Mikael Saari) tahtoo rokata!

 70-luvulla syntyneenä olen viettänyt teini-ikäni aikaan, jolloin yläasteen luokkakuvissa lähes jokaisella jätkällä oli takatukka ja farkkutakin selkämyksessä Iron Maiden tai W.A.S.P.-selkälippu. Tytöillä taas oli krepatut hiukset ja korvissa järkyttävät pastellisävyiset muovikorvikset. Luokkakaverini painoi kuvaamataidontunnilla itselleen uniikin itsetehdyn t-paidan, jossa oli Samantha Foxin kuva. Kadonneen aarteen metsästäjät oli kovin leffa ikinä (ja on sitä edelleenkin). Michael Jacksonin Thriller-videon ensiesitys loksautti leuat ja oli koulussa kuuma puheenaihe. Suosikista luin ekana Mauri Kunnaksen piirtämän Nyrok City-sarjiksen. Hiis ö gouldvinkkelii, ö män vit ö spaidöös tats. Ystävän kanssa olimme kirjeenvaihdossa ja kirjeet päättyivät sanoihin "ps. mulla on muuten nyt 23 Duran Duranin kuvaa ja 15 Kajagoogoon kuvaa". 8-luokan luokkaretkellä matkasimme bussilla Lappeenrantaan ja koko matkan bussissa soi c-kasetti ja sieltä luukutettiin etenkin Quiet Riotin versiota Sladen biisistä. "Cum on feel the noize" tuli kovin tutuksi tuolla reissulla, myös hiukan hidastettuna versiona koskapa mankasta meni patterit kovan käytön seurauksena. 80-laaja musiikillinen kirjo tuli hyvin tutuksi kiitos Hittimittarin, ja laidasta laitaan tuli kuunneltua kaikenlaista, halusi tai ei. Itse kuuntelin lähinnä Dingoa ja Yötä...

 Nykymusiikista en juuri piittaa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Parhaat biisit on jo tehty, parhaat ilmiöt koettu. Muutama viikko sitten ajelin paikallisbussilla pari pysäkinväliä enemmän, koska radiosta soi Michael Jacksonin Billie Jean enkä malttanut poistua bussista kesken kaiken. Ihan kuin Turussakin olisi tiedetty, mitä illemmalla olisi luvassa, sillä ruokapaikkamme taustamusana tuli koko ajan 80-luvun herkkupaloja sieltä rockimmalta puolelta. Arvuuttelimme, että mitäköhän näistäkin musikaalissa mahtaa tulla! Rock of Ages-musikaali oli olemassa ensin ja siitä sitten tehtiin hiukan erilainen leffaversio, jonka kävin katsomassa kerran eikä jäänyt isompia muistikuvia. Domino-teatteriin saavuttuamme ja käsiohjelmaa selaillessani (sen välissähän on tällä kertaa irrotettava ilmakitara, jos vaan osaa katsoa oikealta aukeamalta!) huomasin biisilistan, seuralainen ei halunnut sitä nähdä vaan pyysi minua peittämään kädelläni sivut, jotta kaikki tulisi yllätyksenä.

 Katsomon tuoli oli mukavan upottava, kuin vastakohta Peacockin koville penkeille. Seuralaisen kera innokkaina tiirailimme lavasteita ja niiden seinillä näkyviä bändijulisteita. Olisi tehnyt mieli mennä tutkailemaan hiukan tarkemmin. Tunnelma alkoi sähköistyä, savukone aktivoitui ja oli sellainen fiilis, että kohta mennään! Taustamusana soi Skid Row´ta. "Ricky was a young boy..." Bändi saapui lavalle ja Lonny Barnett (Aki Louhela) singahti esiin. Tiukat housut, takatukka ja härskit viikset ehtivät tuoda mieleeni jonkun 80-luvun kornin tv-sarjan (tai jopa pornoleffan, kääk) kun sitten lähtikin jo jalka vispaamaan meikäläisellä ja juurikin jo mainitsemani Quiet Riotin biisi räjähti ilmoille. Käsiä ilmaaan! Jeee! Hyvä meininki. Vaihdoimme hyväksyviä katseita seuralaiseni kanssa. Ja sitten lyriikat vaihtuivat lennossa suomenkielisiksi. Ja välillä taas englanniksi? Kysyn vaan, kenen idea oli tämä? Oliko tarkoitus saada kansa innostumaan tyyliin "jeee tuttu biisi, lähdenpä laulamaan mukana kas vaan enpäs lähdekään, kun sanat onkin nyt suomeksi jaa katsos vaan lähdenkin sitten kertsiin mukaan."

Lonnylla (Aki Louhela) on jotain asiaa

 Lonny Barnett pornahtavine viiksineen toimii musikaalin kertojahahmona. Itse tarina on lyhykäisesti tämä : nuori kukkea neitokainen Sherrie (Anna Victoria Eriksson) minimekkoineen ja valtavine kutreineen saapuu maalta kaupunkiin haaveenaan ura näyttelijänä ja heti kättelyssä neidon laukku vohkitaan. Samassa hässäkässä hän törmää Drew-nimiseen siloposkiseen nuorukaiseen (Mikael Saari), jolla on suurimpana haaveena olla rokkikukkona tunkiolla tai miksei muuallakin. Taiteilijanimikin on jo mietittynä valmiiksi. Megatähteyttä odotellessa Drew paiskii hommia ja roskapusseja baarissa, jonka taas omistaa Dennis Dupree (Mika Kujala). Baari on purku-uhan alla, kun pormestari kera omituisen isä-poika-saksalaiskaksikon (Olli Rahkonen ja Tuukka Raitala) aikoo rakennuttaa tilalle muuta. No, sitten on vielä rokkikukko Stacee Jaxx (Veeti Kallio), joka saadaan houkuteltua bändinsä kera jäähyväiskeikalle juurikin Denniksen mestaan ja kaikenlaista härdelliä on luvassa. Joka väliin vedetään tietysti niin voimaballadeja kuin kunnon revittelyäkin (ja tätä jälkimmäistä myös tansseissa ja etenkin Tuukka Raitalan rokkityypin stretchhousuissa). Yleisö lähtee kovin laiskasti mukaan taputtamaan tahdissa. Minä pohdin siinä lomassa, että kenellä repeää housut lavalla ekana ja montako kertaa repäistään paita edestä auki miehekkäästi. Aika monta kertaa.

 Pohdin myös sitä, että Mikael Saarella on niin käsittämättömän ja anteeksi kirosana, mutta helvetin uniikki ääni. Sen osalta Rock of Ages on kyllä melkoista namia, ja Drewn ja Sherrien upeat duetot ovatkin musikaalin parasta antia. Unelmapari, kyllä, ja kaunista katsottavaakin.

Söpöstelyä ystävysten malliin

 Lisäksi pohdin niitä Tuukka Raitalan tiukkoja housuja ja Fransin (hahmo, josta en erikoisemmin muuten pitänyt) yllättäviä muuveja. Jotain kertoo myös se, että kaikkien tykkibiisien jälkeen ensi-illan jälkeisenä yönä ja yhä edelleen päässäni soi vain ja ainostaan "Hit me with your best shot". Tämä valikoitui korvamadoksi.

 Pohdin myös sitä, että käsiohjelmassa mainitaan Olli Rahkonen, mutta lavalla en miestä nähnyt lainkaan! Näin sen sijaan Riku Niemisen kepin kanssa köpöttelevän ukkohahmon 1001 Rikua-sarjasta. Pisteet siis maskeeraus-ja peruukkiosastolle. Maskeeraus 1 - Talle 0. Minua höynäytettiin täysin.

Muutamat biisit ovat täyttä tykitystä alusta loppuun ja toimivat erittäin hyvin. Äskenmainitsemani Pat Benatarin hitin lisäksi mielessäni soi varsinkin "I wanna rock" sekä "Final Countdown". Tidi-dii-tii-ti-di-dittittii! Upea veto viiksi-Lonnylta kera kitaran!

 Veeti Kalliolta ja Stacee Jaxxilta odotin jotain tajunnanräjäyttävää menoa. Kun herra ilmestyi aluksi silhuettina lavalle, sitä ajatteli välittömästi, että kohta lähtee joku loistokas veto tästä näin ja sali räjähtää ilmaan. Toisin kävi. Veetillä on kyllä ääntä ja ulkonäköä (ja lihaksia ja tatuointeja, se tuli taas kerran todettua), mutta se ei nyt tällä kerralla tavoittanut meikäläistä. Ei värähtänyt sisimpäni ripsi, ei.

Muskettisoturit goes rock? 

 Jos Veeti oli isoin pettymys, Suurin Yllättäjä-titteli menee ehdottomasti Aki Louhelalle! Mikä ääni ja lavapreesens! Ja mitä savukoneenkäyttöä! Ja mitä camel toe-aiheisia paitoja, vaikkakin älysin tarkkailla niitä hitusen liian myöhään. Esityksen jälkeen jäimme häiläämään lavan sivustalle ja Europe-julisteen permiksiä tutkimaan, ja maskiosasto sai siinä vaiheessa toisen pisteen kun minä en tunnistanut Louhelan poikaa siviilivetimissään lainkaan...

 Erikoismaininta myös Pauliina Saariselle, waude mikä ääni! Mainitsemisen arvoisia olivat myös vauhdikkaat tanssikuviot tanssijoineen, eräskin Twisted Sister-henkinen peruukki ja vaatetuksen niukkuus useammallakin tyypillä. Muutamasta peruukista tuli mieleeni erään tamperelaisen nimeltämainitsemattoman musiikkiteatterin peruukit, mutta annettakoon se anteeksi.

 Hiukan tulee pyyhkeitä käsiohjelmalle tällä kertaa. Hienot metallinhohtoiset kannet kyllä, mutta muutama kuva ikävästi juuri taitoksen kohdalla. Keskiaukeamalla olisi pitänyt olla vähintään irrotettava Mikael Saari-fanijuliste. Onneksi oli se ilmakitara siellä kuitenkin, kiitos siitä!

 Sitten kun pikkujouluporukat aktivoituvat rokkaamaan, tämä toimii taatusti hyvänä nosteena vauhdikkaalle ja kostealle illalle. Ensi-iltayleisön joukossa oli jotensakin vaisu meininki, varsinkin lopussa kun väkeä piti "kisutella" nousemaan ylös taputtamaan. Innostunut yleisö olisi tehnyt sen spontaanisti ilman eri kehoitusta.

 Haluaisin olla kärpäsenä katossa katsomassa, kun Tuukka Raitala vetää stretchejä jalkaan, ja haluaisin nähdä uudestaan sen, miten Frans kaatui ja ponnahti tuosta noin takaisin ylös. Ja haluaisin nähdä, montako erilaista camel toe-aiheista paitaa Lonnylta löytyy. Laskekaa joku ja kertokaa sitten.

Ja hei, muistakaa unelmoida! Se lienee tarinan opetus.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Bonnie & Clyde / Teatteri Jurkka

Bonnie & Clyde / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 10.9. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Essi Räisänen
Dramaturgia ja käsikirjoitus Iida Hämeen-Anttila ja Essi Räisänen
Tila-, valo-, video- ja pukusuunnittelu Milla Martikainen
Äänisuunnittelu Pauli Riikonen
Tuotanto Teatteri Jurkka, Turun Kaupunginteatteri, Circus Maximus sekä työryhmä

Rooleissa : Essi Hellén ja Markus Järvenpää

 Parivaljakko Bonnie ja Clyde on minulle tuttu vain Freemanin klassikkobiisistä "Kaksi lensi yli käenpesän" ("oltiin Bonnie ja Clyde sekä Jekyll ja Hyde") ja jo muinoin olin tuon lauseen pohjalta siltä mieltä, että B&C on takuulla joku peloton kaksikko, jolle voi tapahtua ihan mitä vaan ja jotka on yhdessä enemmän kuin osiensa summa. Elokuvaa siis en ole koskaan nähnyt, sen tiesin että jotain on tehty, ja sen vuoksi pakomatkalla ollaan. Mutta minne? Ja mitä paetaan?

 Teatteri Jurkan piskuisessa yleisölämpiössä oli varsin tiivis tunnelma ennen esityksen alkua ja se tiivistyi entisestään, kun Bonnie (Essi Hellén) pölähti yllättäen paikalle pianon ääreen ja otti ns, tilanteen haltuun tuosta noin. Hitusen myöhemmin siirryimme yhtä piskuisen näyttämön puolelle, jonka ainoana lavastuksena toimi auto. Bonnien kauniin lauluäänen houkuttelemana Clydekin (Markus Järvenpää) saapui paikalle ja eipä aikaakaan kun nämä kaksi istuivat autossa matkalla ties minne.

 Miksi Bonnie väenväkisin halusi lähteä matkaseuraksi? Hän halusi merenrantaan, pois tylsistä kuvioistaan ja jättää kaiken entisen taakseen. Puhelin soi jatkuvasti (hetken jo luulin, että olin unohtanut jättää oman puhelimeni värinähälytyksen päälle), perhe siellä kaipaili. Bonnie ei moisesta piitannut, nyt hän olisi vapaa. "Aja! Aja! Aja!" hän käskytti Clydea ja äänessä oli havaittavissa myös paniikinkaltaista epätoivoa. Paina nyt sitä kaasua, ettemme vain jämähdä tähän paikoillemme. Auton kiihdyttäessä täyteen vauhtiinsa Bonnie työntää päänsa ikkunasta ulos ja antaan hiusten vapaasti hulmuta ilmavirrassa. Mikä vapaus ja voima! Kaikki on mahdollista! Wohoooooo! Kunpa voisin sanoa Bonnielle, että et sinä tyttökulta omaa itseäsi voi paeta yhtään mihinkään vaikka vauhti olisi kuinka kova...

Rauhallinen hetki 

 Clydella oli aluksi selkeät suunnitelmat siitä, minne mennä. Perillä odotti kuitenkin jotain muuta ja suunnitelmiin tuli ratkaiseva muutos. Jotain oli koko ajan tavoiteltava, ja niin lähdettiin toisenlaiselle tielle. Otettiin kaikki mitä irti saatiin Onnensanat-arvoista lähtien, kaikki kelpasi ja taakse ei jääty katselemaan. Pysähtyä ei voi, silloin iskee tylsistyminen ja niin parivaljakko hamuaa koko ajan enemmän ja enemmän, yhdessä ja erikseen. Haaveet ja toiveet muuttuvat lennossa : kun yhden saavuttaa, eipä se kauaa kummoiselta tunnu ja eikun uutta suunnitelmaa kehiin.

 Vaikutuin vahvasta läsnäolosta molemmilla, ja etenkin Markus Järvenpään fyysisyydestä. Olen nähnyt miehen aiemmin muutamassa produktiossa (Turussa ja Espoossa), Essi Hellénin taas livenä aiemmin vain Tom Waits-lauluillassa pari vuotta sitten. Jotenkin siinä tavassa, millä Hellén sanoo "Okei!" on jotain äärimmäisen hienoa ja liikuttavaa. Muutamaan kirjaimeen saa mahtumaan ajatuksen siitä, että kohta mennään ja sitten alkaa tapahtua, mutta kun saman lausuukin toisella tavalla, muuttuu fiilis täysin. Lausujalla on tieto siitä, että nyt ei mene ihan putkeen, mutta siitä huolimatta pientä toivoa on. Tuo sana jäi jännällä tavalla pyörimään mieleeni.

 Koko ajan mietin, että voi kun tämä saisi onnellisen lopun. Nuo tyypit ansaitsisivat sen. Toivoin, että avaisivat sen kadulle johtavan oven ja katsoja saisi itse päättää, miten siinä sitten loppujenlopuksi kävikään. Samalla saisi raitista ilmaa, sillä minä haistoin savun, kun suojapeitteen alla eturivissä istuin. Samalla teki mieli ottaa tuntematonta vierustoveria kädestä kiinni, jostain syystä. Onneksi älysin istua toisen viereen, enkä jättänyt tyhjää penkkiä vaikka olisi ollut mahikset. Yhdessä mennään, niin kuin Bonnie ja Clydekin. Onneksi.

 Rakastan tämänkaltaista teatteria, missä massiivisia lavasteita ei tarvita eikä niitä edes kaipaa. Kaikki on tässä ja nyt, intensiivinen ote tekstistä ja näyttelijät, jotka eivät kirjaimellisestikaan tunnu etäisiltä. Twerkkausta naamani edessä, silmiin katsomista. Paras paikka tämänkaltaiselle esitystoiminnalle on juurikin Teatteri Jurkassa.

Esityskuva (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Teatteri Jurkka!)

Orkesteri - The Everlast / Lahden Kaupunginteatteri

Orkesteri - The Everlast / Lahden Kaupunginteatteri, Eero-näyttämö

Ensi-ilta 5.10. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Teksti Okko Leo
Ohjaus Tapani Kalliomäki
Lavastus ja puku- sekä valosuunnittelu Tiina Hauta-aho
Äänisuunnittelu Jukka Vierimaa
Projisoinnit ja videotrailerit Antti Rautava

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Paavo Kääriäinen, Jarkko Miettinen ja Maiju Saarinen sekä Emma Wirtanen ja Aarre Reijula

 Minulla on erityisen paljon muistoja liittyen bändiin The Everlast. Kävin katsomassa näytelmän kantaesityksen ennakkoa KOM-teatterissa ja kesän 2014 vietin Hämeenlinnan Kesäteatterin kahvilassa melko tiiviisti ja melkein jo opin replatkin ulkoa, niin moneen kertaan esitys tuli nähtyä tavalla tai toisella. Suuri yleisö ei nerokkaan tekstin hienouksia kesäteatterista löytänyt ja alkoi melkoinen loanheitto, jota puitiin yleisönosastokirjoituksia myöten. Minäkin jouduin useampaan otteeseen pitämään puolustuspuheita "salaviisaan tekstin" ja näyttelijöiden puolesta, mutta kun palaute alkoi mennä henkilökohtaisuuksiin, loppui minulta konstit. The Everlastin tykkikeikka jäi Hämeenlinnan Kesäteatterin historian viimeiseksi näytelmäksi ja minä vannoin, että nyt sai kyllä Orkesterit riittää vähäksi aikaa.

 No, parin vuoden mittaiseksi tuo paussi sitten jäi, kiitos Lahden Kaupunginteatterin. Olihan tätäkin versiota lähdettävä katsomaan. Eero-näyttämön ovella meidät vastaanotti hääpari juhlatamineissaan ja viimeistään siinä vaiheessa ajattelin, että nyt on vähän toisenlainen meininki, kun päräyttävässä alkuvideossa The Everlast saapuu näyttävästi paikalle lentokoneella, katseita vaihdellaan lähikuvissa ja taustalla soi piinaavaa musiikkia elokuvasta Hyvät, pahat ja rumat.

Orkesteri - The Everlast koko komeudessaan

 Totuus paljastuu esiripun takaa. Hulppean esiintymisareenan sijaan ollaan työväentalon takahuoneessa kaukana luxuksesta. Oven toisella puolella on meneillään hääjuhla ja kohta olisi bändin aika astua lavalle ja nostaa tunnelma kattoon. Takahuoneessa makoilee uteliaan lapsen ja pörrötukkaisen peikon sekoitus Halla (Hiski Grönstrand) leopardikuvioisissa housuissaan ja bootseissa, ja kuuntelee ajankulukseen radiota, josta tuntuu tulevan Sipilän puhetta, halusi tai ei. Tunnelma on varsin odottava. Muutkin orkesterin jäsenet alkavat valua paikalle, mutta missä on Jaze (Jarkko Miettinen), bändin liideri? Jazekin suvaitsee saapua paikalle ja hänelläpä onkin mahtavia uutisia. Paikalle on tulossa entinen Idols-voittaja ja nykyinen kuuluisuus Simone Päiväperhonen (Maiju Saarinen), joka tulisi vetämään lavalle yllärinä The Everlastin vanhan (ja ainoan) hitin "Lentoon lähdit". Samalla koko bändi saisi uutta nostetta lässähtäneelle uralleen ja olisi vain ajan kysymys, milloin lähdettäisi kiertueelle Dänemarkia myöten. Halla ei tästä ajatuksesta oikein pidä, koskapa Simone sattuu olemaan hänen lähisukulaisensa, joka tulisi ja sotkisi vaan kaiken.

 Simone saapuu paikalle ovet paukkuen näyttävästi ja siinä menossa "levikset repee" aika monella. Ja kuten arvata saattaa, Halla oli täysin oikeassa siinä, että neidon saavuttua alkaisi kaaos. Herää valtaisa määrä kysymyksiä : Minne katosi hääväen karjalanpaisti? Saako jaffaa ottaa ja kuinka monta pulloa? Kuka maksaa hätäkeskussoitot? Missä on pussukka, jossa Timin (Paavo Kääriäinen) palkka? Missä on Ranen (Jori Halttunen) putkikassi? Minne on kadonnut solidaarisuus? Ja tärkeinpänä kaikista : se pienitissinen lammilainen morsian, miksi käyttäytyi kuten käyttäytyi?

Morsian, karjalanpaisti ja Simone 

 Katsoja kysyy vielä, että miten ihmeessä päädytään hetkessä tilanteeseen, jossa yksi on panttivankina ja poliisit odottavat ulkopuolella valmiina iskuun? Sääliksi käy orkesterin jäseniä. Tämänkin piti olla vain tavallinen peruskeikka, ei mitään ihmeitä ja kikkailuja. Mutta kun tapahtumat lähtevät vyörymään, ne totisesti lähtevät ja katsomossa ei voi muuta kuin seurata hämmentyneenä. Tekstin tasollahan tässä paljon liikutaan, sillä takahuoneessa ei periaatteessa paljoa tapahdu ainakaan alkupuolella. Ohjaaja Kalliomäki on pistänyt kuitenkin liikettä niveliin ja niin koko esitys vaikuttaa paljon nopeatempoisemmalta kuin aiemmat näkemäni.

Tarinan hienoushan on siinä, että tämä ei kerro vain yhdestä kulahtaneesta orkesterista suurine haaveineen. Tämä kertoo ihan mistä tahansa työyhteisöstä erilaisine yksilöineen. Uskallan väittää, että ihan jokaisella työpaikalla on Rane (Jori Halttunen), ns. vanhan liiton tyyppi, joka on ollut alalla kauan, jolla on vahva työmoraali, joka haluaa välttää ristiriitoja ja uudistuksia, joka haluaa vain että kaikilla on hyvä fiilis. Tai Timi (Paavo Kääriäinen), kera vähäisen työkokemuksen mutta teoriapuoli on hallussa, nuoruuteen vedoten helposti höynäytettävissä. Entäpä Halla? Symppis kaveri, tekee kyllä duuninsa mutta hiukan omalaatuinen ja lähes kaikki pitää vääntää rautalangasta tai toistaa, jotta varmasti menee perille, jos silloinkaan. Tai Jaze, puhuu paljon ja saa supliikillaan ihmiset kuuntelemaan ja puolelleen, vaikka jutuissa olisi paljon ilmaa ja suurin osa olisi oman egon nostatukseksi. Yhdessä kaikki kuitenkin ovat paljon enemmän kuin osiensa summa, hommat hoituu vaikka helpommallakin pääsisi. Ja sitten paikalle tulee joku ulkopuolinen (tässä tapauksessa Simone) totuuden torvi, joka osaa havainnoillaan iskeä arkaan paikkaan ja sotkee kaikkien kuviot.

 Aiemmissa versioissa Halla oli kohtalaisen rasittava jankkaaja, jonka hölmöys huvitti ja jonka seurassa minulla menisi hermot alta aikayksikön. Hiski Grönstrandin antaumuksella tulkitsema Halla sen sijaan oli jotain aivan muuta. "Silmissäsi orpo katse lapsen eksyneen" vetosi jotenkin minuun, ja ehkä myös ne trikoiden alta paljastuneet pitkät kalsarit. Tämä Halla oli sellainen, että teki ihan mieli istua viereen ja sanoa, jotta rauhoitutaanpas nyt ja näytähän sitä muistikirjaasi minullekin. Keitetäänpäs kahvit ja vähän jutellaan, kyllä se siitä kuule. Tässä olisi nippu Lucky Lukeja, luetaanpas niitä yhdessä ja ääneen.

 Orkesterin jäsenten persoonien erot korostuivat entisestään ja hokasin, että nämähän edustavat myös eri aikakausia, arkipukeutumistaan ja hiustyylejään myöten. Tyylikkäin hetki mielestäni oli Ranen hieno puhe siitä, millaista on olla työyhteisön jäsen ja mitä kaikki tämä hänelle merkitsee. Hommia ei todellakaan tehdä rahankiilto silmissä, takana on niin paljon muutakin.

 Viimeinen yllätys säästettiin vielä ihan loppuun, kun The Everlast vihdoin pääsee vetäisemään hittinsä "Lentoon lähdit" (sävel ja sanat muuten Olavi Uusivirran kynästä) ihan oikeastikin. Ja taas pieni vertaus aiempiin versioihin, joissa hyvin useasti mainittiin se, mitä soittimia kukakin soittaa. Tietysti olin ajatellut nytkin esim. Timin rumpujen taakse ja Hallan basistiksi, vaan toisin kävi ja olin iloisesti yllättynyt.

 Orkesteri - The Everlast sai minut miettimään tarkemmin me-henkeä ja jokaisen vastuuta yhteishengestä - ja karjalanpaistia! Tärkeitä juttuja kaikki.

 Esityskuvat (c) Johannes Wilenius

(Näin esityksen lehdistölipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

 Teatterin sivuilla voit käydä kurkkaamassa trailerin sekä kuunnella hittibiisin, joka muuten myös käsiohjelmana toimi hienosti! Linkki ohessa.  Erityiskiitos vielä fläppitaulusta!

Haastattelussa Antti Timonen

 Antti Timosen tapasin syyskuun alussa 2016 Linnanmäen Peacockin ravintolassa.

Vuonna 1977 syntynyt Antti on horoskoopiltaan rapu. ”Mä oon Kaustiselta kotoisin, Keski-Pohjanmaalta. Kouluni oon käynyt myös siellä, ensin tietysti peruskoulun ja sen jälkeen musiikkilukion, jonka jälkeen muutin Kaustiselta pois. Ensin kävin intin, sieltä Kansanopistoon, sieltä Kokkolan Kaupunginteatteriin töihin ja sieltä TeaKiin näin lyhykäisesti. Tällä hetkellä asun Helsingissä, oon asunut jo vuodesta ´99.”

Mitä harrastat? ”No itse asiassa tällä hetkellä en harrasta oikeastaan mitään, koska en yksinkertaisesti ehdi! Aikaisemmin oon harrastanut kaikenlaista liikuntaa – juoksin pitkää matkaa ja jossain vaiheessa treenasin omaksi ilokseni maratonia. Nyt mulla on pieni lapsi ja työt – siinä mun harrastukseni.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En, ja se on suuri miinus, varsinkin kun oon Kaustiselta kotoisin. 80-luvulla siellä aloitettiin sellainen Näppäri-toiminta, joka on viulupedagogiaa ja samaan aikaan aloitettiin kansantanssitoiminta. Mä menin Nuorisoseuran kansantanssitouhuun mukaan enkä tullut koskaan aloittaneeksi minkään soittimen opiskelua. Siihen aikaan Kaustisella oli tavallaan kolme harrastusvaihtoehtoa : joko olet urheilukentällä, Nuorisoseuran toiminnassa tai soittohommissa, ja mä tein oman valintani. Lukioaikoina mä kyllä sitten soitin rumpuja ja kävin laulutunneilla, mutta lukion jälkeen en ole enää rumpuihin koskenut. Yläasteaikoina huomasin, että mua kiinnostaa teatteriala ja mietin, että musiikkilukion käynti olisi hyvä juttu. Siihen aikaan Kaustisella ei ollut tavallista lukiota ja aloin sitten soittaa rumpuja, koska tavallaan ”piti olla” joku soitin jotta viitsii edes hakea musiikkilukioon… Instrumentteja oli oltava kaksi ja mulla ne oli rummut ja laulu. Muutamassa kuukaudessa laulu oli vaihtunut mulle ykköskurssiksi, pääinstrumentiksi ja aloin satsata sitten siihen puoleen kunnolla. Aikaisemmin en ollut laulanut kuin Nuorisoseuran kansantanhuhommissa, mutta lukiossa mulla oli hyvin innostava opettaja, joka kannusti mua sanoen, että laulamisesta voisi kyllä tullakin jotain. Mua vähän harmittaa se, etten aloittanut kunnolla mitään instrumenttiharjoittelua. Kynnyskin toki oli siinä vaiheessa korkea, koska muut lukiossa olivat takuulla soittaneet jo lapsesta alkaen ja olivat jo hyvinkin pitkällä. Ainakin mulla oli sellainen olo! En kehdannut ihan vasta-alkajana ruveta harjoittelemaan viulun kanssa. Siitä olisi kyllä ammatillistakin hyötyä, jos osaisi soittaa esimerkiksi pianoa tai kitaraa. Laulukeikalle mennessä pitää aina hommata säestäjä myös mukaan, kun mulla ei ole ketään vakituista työparia. Jos pystyisin esim. kitaran kanssa keikkailemaan, se avaisi vähän enemmän ovia”, tuumaa Antti.

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi/erityistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Laulu on selkeästi mun ykkösvahvuuteni, ehkä myös jonkinlainen monipuolisuus. Oon saanut tehdä Helsingin Kaupunginteatterissa monenlaisia töitä, enimmäkseen tietysti musiikkijuttuja mutta myös ihan puhedraamaa ja -komediaa.”

Olisiko soittotaidon lisäksi jokin muu taito, jonka haluaisit osata? ”Ei mua mikään ole jäänyt varsinaisesti ”kaivelemaan”, mutta luulen että aika monellakin tällä alalla on olo, että haluaisi kehittyä siinä mitä tekee. Laulutreeniä on tietysti koko ajan, siinähän ei tule koskaan valmiiksi. Työssä tai ammatissaoppiminen etenkin komedian puolella kiehtoo mua. Oon saanut useasti loistavan mahdollisuuden tehdä töitä hienojen koomikoiden kanssa (Esko Roine, Risto Kaskilahti, Ulla Tapaninen, Ritva Valkama...) ja seurata heidän työskentelyään läheltä, heillä on mahtava komedian rytmitaju. Mä odotan ja toivon, että tulisi sellaisia töitä, jotka haastaa mut näyttelijänä ja saisin erilaisia mahdollisuuksia hyvien työryhmien ja ohjaajien kanssa sekä oppia lisää omasta ammatistani. Missään tapauksessa mulla ei ole sellainen olo, että voisin levätä laakereillani ja mennä näillä mitä mulla nyt on. Päinvastoin! Nytkin tuota Shrek-musikaalin Farquaadia tehdessä miettii, että miten sellaisesta side kick-roolista saisi herutettua kaiken komiikan irti ja missä siellä on tietyt nanosekunnin mittaiset tauon paikat iskeä punchline juuri oikeaan kohtaan, tai pedata kaverille paikka. Tuo on voimaa, joka ajaa mua eteen päin.”

Syyspihlajan alla kera Antin (c) Teatterikärpänen

 Mikä on ollut suurin haaste tai haasteellisin roolityö urallasi tähänmennessä? ”Niitäkin on niin erilaisia. Kaupunginteatterissa mun ensimmäinen tosi iso roolini oli The Producers-musikaalissa (siitäkin on kohta kymmenen vuotta!) Leo Bloomin rooli, joka oli tavallaan kirjoitettu niin, että roolihahmoni syöttää Esko Roineelle koko ajan hyviä palloja niin, että Esko voi pistää maaliverkot heilumaan. Oli iso haaste oppia oikeanlainen rytmitys, ja olihan siinä tanssia, steppiä ja lauluakin eli tosi monipuolinen rooli, ja iso kantava tehtävä. Kielellisesti oli sitten tosi iso haaste se, kun muutama vuosi sitten näyttelin Lillanissa ruotsiksi ja se oli muutenkin vähän toisentyyppinen juttu, sekoitteli draamaa ja komediaa. En osaa kuitenkaan sanoa, että joku tietty rooli olisi ollut urallani ”The Haaste”, mä suhtaudun kaikkiin rooleihini tietyllä tavalla haasteina, että miten niistä saa parhaat puolet esiin. Vampyyrien tanssin professorin roolissa oli tasapainoilua komedian ja draaman välillä, tyylilaji kun oli sekoitus vähän kaikkea, ja lisäksi vielä virtuoosinumerot, jotka olivat tempollisesti ja laulullisesti haasteellisia. Kun tykkää työstään, työryhmästään ja muutenkin viihtyy talossa hyvin, löytyy haastetta mukavasti jokaisesta työstä. Välillä on saanut tehdä paljon ensemblea ja vähemmän isoja rooleja, ja homma on tehtävä niin, että työ tuntuu mielekkäältä pienemmissäkin rooleissa. On löydettävä oma tulokulma ja lisätä pieniä juttuja mukaan, seurata samalla mitä muut tekee.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei löydy. Mä oon tietyllä tavalla suvun musta lammas. Mummovainaani oli aktiivinen nuorisoseuralainen ja kirjoitti itselleen iltamaperinteen mukaisesti monologityyppisiä juttuja, oman aikansa stand up-komiikkaa siis, ja esitti niitä. En ole koskaan nähnyt häntä lavalla, mutta hän oli kuulemma todella hauska. Kun mä ilmoitin haluavani näyttelijäksi ja teatterialalle, suhtautuminen siihen oli tyyliin ”antaa pojan nyt haihatella aikansa, kyllä se ohi menee ja lukee sitten itsensä vaikka lääkäriksi”. TeaKiin pääsemiseni oli shokki, varsinkin isälle, joka tosin myöhemmin muutti mielensä huomattuaan, että mä pärjään ja tällä voi elää. Shokki muuttui ylpeydeksi. Mitään varsinaista suvun perinnettä meillä ei tässä hommassa kyllä ole.”

Mikä sai sinut sitten kiinnostumaan teatterista aikoinaan? ”Mulla on sellainen mielikuva, että olisin 80-luvulla katsellut Vesku Loirin menoa Uuno Turhapuro-leffoissa ja samaistunut jotenkin hirmu vahvasti siihen, en niinkään Uunoon hahmona vaan yleisesti. Matkin sitä ja näyttelin samoja juttuja kaveriporukassa, ja koulun naamiaisissa pukeuduin Uunoksi. Opettelin repliikkejä ja osaan niitä vieläkin hirmuisen määrän ulkoa… Olin silloin ehkä 8-vuotias ja ajattelin, että tuota haluaisin tehdä työkseni! Se jäi sitten muutamaksi vuodeksi. Oon kuullut, että kansantanssihommaa uudelleenviritellyt pariskunta on sanonut, että minusta näki heti silloin jo, että tuon kaverin täytyy päästä olemaan jollain tavalla esillä. Lukion kakkosella mulle tuli sitten jostain syystä mieleen, etten mä haluakaan teatteriin vaan lääkäriksi, ja kysyin rehtorilta, että mitä kursseja mun pitäisi kolmannelle ottaa, jotta voisin ylioppilaskirjoitusten jälkeen hakea lääkikseen. Rehtori kertoi kursseista ja meillä oli hyvä keskustelu, joka päättyi rehtorin toteamukseen, että ”kyllähän sä sen ymmärrät ja jos et jo ole ymmärtänyt, niin nyt sun on korkein aika tajuta se, että sä et tule viihtymään lääkärin ammatissa, koska sulla on tietty ”vamma” ja tarve olla esillä”, ja hänen mielestään teatterihaavetta ei kannattaisi kokonaan heittää pois. Mä otin kuitenkin ne suositellut fysiikankurssit ja pitkät matematiikat– enkä viihtynyt siellä pätkääkään! Se oli ihan tervanjuontia, eikä se oikeasti enää kiinnostanutkaan mua. Nyt mä muuten unohdin, mikä sun kysymys oli! Joo, siis joku esilläolemisen tarve mulla oli, ei koskaan kuitenkaan mitään sanomisen tai julistamisen pakkoa. Jotkuthan haluaa kovasti määritellä sen, millainen on oikea taiteilija ja onko esimerkiksi viihdetaiteilija oikeaa taiteilijuutta. Mulla ei ole mitään ongelmaa sen suhteen, mä oon ylpeästi viihdetaiteilija, sillä jos mä saan omalla työlläni katsojan viihtymään, se on mun mielestäni hyvä juttu. Ehkä se esilläolemisen tarve juontaa mulla juurensa jo sieltä, että oli pakko olla aina eturivissä naurattamassa kavereita. Kansantanhuesityksiinkin piti aina yrittää keksiä jotain hauskaa kikkailua!”

”80-luvullahan Teatterikoulu oli paljon esillä pitkälti Turkan ja kumppaneiden ansiosta, moni paheksui ja mua se jotenkin kiehtoi jo silloin. Jotenkin se oli automaattisesti selvää jo niihin aikoihin, että jos tälle alalle lähden, musta ei tule käsikirjoittajaa tai ohjaajaa, vaan nimenomaan näyttelijä, ja siitä lähtien se olikin haaveammattini.”

Ja sitten olit Kansanopistossa, missä? ”Mähän hain heti lukion jälkeen TeaKiin ja putosin ekassa vaiheessa. Sitten menin armeijaan, ja sen jälkeen hain uudelleen TeaKiin, putosin viimeisessä vaiheessa. Kälviällä Kansanopistossa olin sitten vuoden, ei siitä sen enempiä. Taas hain TeaKiin. Pääsykokeissa olin samaan aikaan Jarkko Lahden kanssa, jonka tunsin jo ennestään. Hän sitten sanoi pääsykokeiden viimeisessä vaiheessa, että jos hän nyt putoaa, hänellä on paikka Kokkolan Kaupunginteatteriin seuraavaksi vuodeksi. Ossi Räikkä oli teatterinjohtajana silloin, Jarkko oli ollut siellä siviilipalveluksessa ja sen jälkeen oli puhunut itselleen jonkinlaisen harjoittelijan paikan. Se ei ollut näyttelijäharjoittelijan paikka, vaan näyttämöharjoittelijan, pienessä teatterissa sai tehdä kaikenlaista kuiskaamisesta lähtien. No, Jarkko pääsi kouluun ja mä putosin viimeisessä vaiheessa. Soitin heti Ossille, että Jarkko Lahti pääsi kouluun ja minä en, otatko minut Jarkon tilalle. Ja Ossi otti! Menin sitten vuodeksi Kokkolaan (1998-99), ja siellä mä opin todella paljon. Sain näytellä Karamazovin veljeksissä ison roolin, Ossi ohjasi. Olin harjoituksissa aivan pihalla, niin pihalla kuin suoraan intistä ja kansanopistosta tullut nuorukainen voi suinkin olla tiiliskiviteoksen edessä. Harjoitusprosessi oli mulle todella hyvä preppauskurssi TeaKin pääsykokeita varten, se opetti analysoimaan kohtauksen, mitä teemoja näytellään ja mitä kautta, mitä roolihenkilöni tekee ja miksi ja niin edelleen. Ossi opetti mulle myös rohkeutta heittäytyä näyttämölläolemiseen. Olin päättänyt, että haen viimeisen kerran kouluun ja noi oli kyllä ratkaisevia juttuja mielestäni. ´99 keväällä pääsin sitten kouluun.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Otsikkona taisi olla ”Tilassa värisevä liha”, kirjoitin siitä miten musiikki voi toimia näyttelijän työkaluna tunteiden välittämisessä katsojalle ilmaisun ja myös fysiologian kautta. Luin aika paljon lähdekirjallisuutta siitä, miten musiikki vaikuttaa kehoon. Siihen aikaan TeaKissa musiikkiteatteria alettiin noteerata vähän korkeammalle, oli ollut yksi erikoistumiskurssikin. TeaKin kakkoskurssilla Jussi Tuurna tuli opettajaksi meille ja hänen kanssaan alettiin tehdä musiikkiteatteria sitten enemmänkin. Mulla oli vähän sellainen tunne, että olin musiikkiteatterikiinnostukseni kanssa vähän oppositiossa ja ehkä mulla oli sellainen ajatus, että kirjoitan jonkinlaisen puolustuspuheen. Se kuitenkin typistyi alle kolmeenkymmeneen sivuun suhteellisen henkilökohtaista analyysiä, ryyditettynä valikoiduilla tieteellisillä faktoilla siitä, miten musiikin ääniaaltovärähtely vaikuttaa kehoon. Näin jälkeenpäin se on tullut mulla vastaan yhdessä muutossa, mutta en mä sitä kovin pitkälle jaksanut lukea.”

”Taiteellinen opinnäyteeni oli vähän erikoinen… Allu Leppäkoski oli mulla proffana neloskurssilla ja aloin nelosen syksyllä kysellä taiteellisesta lopputyöstäni, joka oli mulla vielä tekemättä. Kakkos-ja kolmoskurssilla olin vieraillut Kansallisoopperassa yhdessä lastenoopperajutussa isossa roolissa ja Allu alkoi pohtia, että näkiköhän kukaan opettajistani sitä. No, molemmat laulunopettajani olivat nähneet sen. ”Pyydä, että kirjoittavat siitä lausunnon ja kuitataan sillä sun taiteellinen opinnäytteesi.” Tuli siis tehtyä! TeaKista valmistuin vuonna 2003.”

Antti lordi Farquaadina Shrek-musikaalissa (c) Tapio Vanhatalo 

 Miksi olet näyttelijä? ”Aina välillä sitä on itsekin miettinyt, kun miettii työaikoja ja palkkatasoa. Ensinnäkin mä oon onnekas, koska mulla on ollut töitä koko ajan ja oon siten pysynyt tällä alalla. Kilpailuhan on kovaa ja yksinkertaisesti töitä ei riitä kaikille. Toinen selkeä syy on se, että mä tykkään tästä työstä ja viihdyn töissä ihan sikamaisen hyvin. Oon onnekas siinäkin asiassa, että tykkään musiikkiteatterista ja oon kiinnityksellä talossa, jossa satsataan siihen. Meillä on pirun hyvä ja kovatasoinen musikaaliensemble, jota vielä täydennetään vierailijoilla. Mulla on tässä ryhmässä hauskaa ja koko ajan on sellainen olo, että oon itseäni parempien joukossa. Mulla on hauskaa niin näyttelijänä kuin siviili-Anttinakin, meillä on hyvä henki ja täällä on hyvä olla. Ja eihän se esilläolemisen tarve ja halu ole mihinkään poistunut minusta, näyttämöllä mulla on sellainen olo, että täällä mä viihdyn, ja mä viihdyn tässä ammatissa.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Niitä on paljonkin, en osaa sanoa ketään yksittäistä ihmistä. Mainitsin aiemmin Roineen Eskon ja Kaskilahden Riston… jos miettii vaikkapa Kaskista, niin hän on mielettömän hyvä ja hänellä on valtava työmoraali ja työmotivaatio. Hän on monestakin näkövinkkelistä esimerkillinen tapaus. Petrus Kähkönen on nuoresta iästään huolimatta todella lahjakas ja taitava, ja kehittää itseään koko ajan ja kehittyy. Häntäkin katson tietyllä tavalla ylöspäin. Tai Emilia Nyman, joka nytkin Shrekissä tekee pientä roolia ja ensemblea valtavan tarkasti ja pieteetillä, ja lisäksi valtavalla intohimolla. Ja sitten Martti Suosalo, joka on loistava ihan kaikessa mitä tekee! Liian vähän ehdin itse käydä katsomassa muiden tekemisiä, mutta siinäkin asiassa olen onnekas, että olen saanut olla jatkuvasti sellaisissa jutuissa mukana, joissa mulla on koko ajan itseäni lahjakkaampia ihmisiä ympärillä. Heitä kaikkia voi katsoa ihaillen ja kaikilta voi oppia jotain. Ei mulla ketään varsinaista ”esikuvaa” ole, jota olisin seurannut erityisen tarkasti aina. Leffojahan mä tykkään katsella myös ja sieltä esimerkiksi Jack Nicholson on kova ja Martin Scorsesen leffat kaikki. Hyvin harvoin mä kuitenkin katselen leffoja siten, että miettisin jonkun näyttelijän työtä analyyttisesti enkä osaa sanoa, miksi joku näyttelee hyvin.”

Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä? ”En mä osaa sanoa. Taitaa olla niin, että jos tähän vastaisi jotain, olisi myöhemmin kiva sanoa, että TUON kanssa mä oon muuten näytellyt! Mulla on loistavia vasta-ja kanssanäyttelijöitä lavalla koko ajan.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Mä koen sen niin, että on elävät ihmiset katsomossa, ja he näkevät lavalla eläviä ihmisiä. Nää on kauheita kliseitä, mutta esitys syntyy joka ilta uudelleen, vaikka tehtäisiin kuinka tarkasti koreografioitua tai ohjattua juttua, esitys on aina ainutlaatuinen tapaus joka ilta. Mulle teatterin taika tietysti tekijänä on sitä, kun tulee teatterille näytökseen ja menee bäkkärille, ja siellä on kollegat ja välillä aika roisikin huumori ja hyvin omintakeinen ilmapiiri… Kollegoiden kanssa ollaan ja tehdään, ja on kaikki se muu mikä ei näy näyttämölle. Se kaikki on mulle hirveän olennaista ammatissaviihtymisen kannalta. Katsojana mä taas nautin siitä, että mun mielikuvituksellani ja tunteillani leikitellään, ja mulle annetaan elämyksiä livenä nenän edessä.”

Podetko ramppikuumetta? ”Poden, ja todella infernaalista. Oon ihan kauhea jännittäjä! Se kyllä laukeaa sitten kun menen näyttämölle yleensä. Mä oon ihan hirvittävän huono ensi-iltaihminen ja vihaan sitä, kun kaikki hehkuttaa miten ihanaa on nyt kun on ensi-ilta. Siinä vaiheessa kun yleisöä alkaa tulla ennakoihin, mulle tulee aina sellainen olo, että enhän mäkään mene toisten työpaikalle katsomaan miten ne selviää töistään ja nauramaan, jos mokaavat jotain! Mä inhoan myös sitä, että mulle kerrotaan ketä kaikkia on katsomossa. En mä halua tietää kuin vasta jälkikäteen, jos silloinkaan. En halua tietää, koska mua alkaa heti jännittää enemmän. Mä oon patologinen jännittäjä, kyllä vaan! Ja se on ollut aina ihan samanlaista. Kyllä se sitten esitysten ja rutiinin myötä helpottaa vähän. Joka roolista löytyy kohta, josta mietin että tuossa mulla on potentiaalinen paikka mokata ja päässänihän sen rakentaa niin, että minähän se mokaan takuulla siinä ja kaikki vihaa mua ja mä en oo lainkaan niin hyvä kuin nää muut ja miks mä teen tätä roolia eikä joku toinen. Ihmisen pää on erikoinen! Näyttämöllä mua ei sitten jännitä enää ollenkaan, mutta viimeinen tunti ennen näytöstä, viimeinen vuorokausi ennen ensi-iltaa on ihan paniikkia.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Oon huomannyt sen, että mulle muodostuu joka esitykseen ikään kuin automaattisesti tietyt rutiinit. Teen asiat ennen näytöstä hyvin samalla tavalla, mutta ei mulla mitään sellaista ole, joka toistuisi näytelmästä toiseen eli mulla olisi vaikkapa ensi-iltasukat aina. Ei todellakaan. Mulle kehittyy ennen ensi-iltaa olevien läpimenojen aikana aina joku tietty rutiini valmistautua, pukea vaatteet tietyssä järjestyksessä, tehdä maski. Sitä vaan tulee automaatio enkä mä tee sitä mitenkään tietoisesti. Tän tajusin kerran Billy Elliotin yhteydessä, kun tulin autolla tänne esitykseen ja missään ei ollut parkkipaikkaa. Ajelin pitkin ja poikin, ja lopulta tulin juosten paikalle enkä ehtinyt tekemään soundcheckiä enkä muitakaan juttuja, joita olin aina siihen mennessä tehnyt. Esitys meni kuitenkin ihan hyvin siitä huolimatta ja huomasin, että tietyistä kuvioista oli tullut mulle rutiinia.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Mä aina unohdan nämä… Yks tulee mieleeni. Näyteltiin The Producersia ja Anna-Maija Tuokko näytteli Ullaa, kaunotarta johon sekä Esko Roineen että minun roolihenkilöni rakastuvat. Anna-Maija on esittänyt meille sellaisen audition-tyylisen ohjelmanumeron töitä hakiessaan ja oli vietävän seksikäs. Eskon repliikin sisältö oli suurinpiirtein se, että pitäisi nähdä vielä vähän enemmän ja mielellään vähän vähemmissä vaatteissa. Mun kuului parkaista siihen ”Ei!” ja keskeyttää tilanne, mutta tulikin freudilainen lipsahdus ja huusinkin ”Joo!” Tajusin vasta kun olin sen jo sanonut ja Esko katsoi mua ilmeellä, jonka vain E. Roine osaa… Tajusin sanoneeni aivan päinvastaista. Taisi olla ainut kerta kun oon kääntynyt sitten selin yleisöön, koska mua alkoi naurattaa. Käännyin selin ja teeskentelin itkeväni. Esko sen jotenkin klaarasi sitten eteen päin. Noita sähläyksiähän tapahtuu jatkuvasti, mutta mä aina unohdan ne armollisesti.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Olin viimeistä vuotta teatterikoulussa ja joulukuussa hiljalleen alkoi hahmottua, että keväällä valmistuisin ja jostain pitäisi saada töitä. Varasin audienssin Asko Sarkolan luokse ja päätin, että aloitan työnhakuni sieltä. Menin Sarkolan toimistoon, mulle oli kai varattu vartti aikaa ja mua jännitti todella paljon, että miten saan asiani esitettyä ja nauraako se mut ulos. Ensin puhuttiin kolme minuuttia niitä näitä, kunnes kysyin suoraan että olisko mulle töitä. Tunsin Askon jotenkuten, koska olin kouluaikoinani ollut harjoittelemassa Kaupunginteatterissa. Asko nojasi taaksepäin, hieroi etusormella leukaansa ja mä aattelin, että tää oli nyt tässä sitten. ”Kyllä sulle töitä on. Oltiin tässä jo mietitty, että sinuun pitäisi ottaa yhteyttä ja tarjota sopimusta.” Siitä lähtien oon ollut sitten Kaupunginteatterissa. Toinen hyvä muisto liittyy teatterikouluaikoihin myös. Olin aika hukassa itseni ja tekemiseni kanssa TeaKin ykkösellä, jälkikäteen ajatellen kaikki oli varmaan aika ahdistuneita. Mä mietin tosissani koulun lopettamista kesken ja lähden joulukuussa maitojunalla kotiin, ettei tää ollut mun juttuni sittenkään. Olin just muuttanut Helsinkiin ja pieneltä paikkakunnalta, ja olin aika pihalla. Siihen aikaan oli niin, että ykkös-ja kakkoskursseista vastasi yksi proffa ja kolmos-ja neloskursseista toinen, joka oli Allu Leppäkoski. Hän jotenkin näki sen, että mä en voi hyvin. Hän tuli kertomaan, että seuraavana keväänä neloskurssi tekisi Sibelius Akatemian kanssa Lapualaisoopperan ja ehdotti mulle, että voisin käydä laulamassa kapellimestarille koelaulun. Sinne tarvittaisi laulutaitoisia kundeja. Mä menin kapellimestarin luo ja lauloin sen ainoan laulun, jonka tiesin eli Kosolan tulolaulun. Meni muutama viikko ja tuli viesti, että mä näyttelisin Vihtori Kosolaa Lapualaisoopperassa Veeti Kallion kanssa puoliksi. Tuo palautti uskoni itseeni ja sen, että tän takia mä oon kouluun tullut ja tätä mä haluan tehdä. Tuosta jäi kyllä hyvä muisto ja arvostan Allua siinä, että hän tavallaan tuuppasi mua oikeaan suuntaan, vaikken ollut hänen vastuuoppilaitaan. Jos sitä ei olisi tapahtunut, mä en varmaankaan olisi nyt tässä ammatissa”, Antti toteaa.

Tulevia roolejasi? ”Mä jään vuoden alusta virkavapaalle kolmeksi kuukaudeksi, eikä mulla ole mitään hajua mitä teen palattuani. Myrskyluodon Maijahan tulee ensi-iltaan kun syksyllä 2017 palaamme päätalolle ja oletan, että talon kaikki laulutaitoiset ovat siinä mukana.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”En osaa sanoa mitään yhtä tiettyä hahmoa, mutta muhun putoaa Fingerporin huumori ihan täysillä. Jos mun pitäisi elää jossain sarjakuvatodellisuudessa, niin haluaisin mielelläni elää Fingerporissa. ”Tulit juuri mieleeni.” Oon itse sikahuono sanaseppoilija enkä ikinä itse keksi vastaavia, mutta mä nautin niistä suuresti. Olisin varmaankin joku sivuhenkilö siellä Rivo-Riitan kuppilassa, ja olisin aina hiljaa ja nauraisin vaan.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi? ”Se olisi sellainen tyyppi, jonka ei tarvitsisi nukkua koskaan! Hahmo olisi ruotsinkielinen nimeltään, Den Tröttaste. Tyyppi, joka olisi aina väsynyt muttei koskaan nuku.”

Jos ihminen menisi syksyisin aina talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin kaikki ne lukemattomat tv-ohjelmat, jotka olen tallentanut ja joita en ole ehtinyt katsomaan. Lisäksi ottaisin random-valikoiman kirjoja, mä tykkään lukemisesta mutta ehdin lukea aivan liian vähän. Sit ottaisin 5-6 suosikkileffaani dvd:llä, todennäköisesti katsoisin niitä leffoja yhä uudelleen ja uudelleen, ja kirjat jäisi lukematta. Tai sitten kävisi niin, että mulla olisi mukana matkalaukullinen kirjoja, joista olisi muutama ikisuosikkini mukana kuten Taru Sormusten Herrasta tai Linnan Pohjantähti. Lukisin niitä suosikkejani vaan ja muut jäisi avaamatta. Oon tässä suhteessa kyllä vähän kaavoihini kangistunut. Eväänä mulla olisi klassinen naudan sisäfilepihvi - melkein raakana, pinnasta ruskea ja vähän suolaa ja pippuria. Itse kokkailisin, tykkään muutenkin laittaa ruokaa. Juomana olisi soodavettä. Mä juon tolkuttomia määriä kuplavettä päivittäin, Soda Streamilla itse teen.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Aloittaisin varmaankin rakentamaan suurta ja hienoa majaa todella korkealle, ja jossain vaiheessa toteaisin, että nyt mulla ei rahkeet ja paukut riitä. Tyytyisin sitten siihen, että yksi seinä puuttuu ja kattokin on vain puoliksi. Siitä tulisi sellainen laavutyyppinen ratkaisu. Suurellisin suunnitelmin sen aloittaisin ja viimeisen päälle olisi kuitenkin listoitukset ja materiaalit suunnitelmineen, eri asia sitten olisiko ne paikoillaan. Hienot ikkunanpuitteet. Mä tykkään tehdä käsilläni ja remontoin mielelläni. Viime viikolla tein itse pihamuurin, suunnittelin itse ja nyt jännitetään, että pysyykö se pystyssä. Sinne majaan mä jokatapauksessa roudaisin hyvän patjan ja grillin, ja perheeni.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? Historian kulkua et kuitenkaan saisi muuttaa. ”Mä menisin Antiikin Roomaan. Olin yhdessä vaiheessa tosi kiinnostunut historiasta, luin paljon Suomen sotahistoriasta ja lisäksi Antiikin historiasta, oon käynyt Roomassa usein ja kiertänyt Antiikin Rooman raunioita. En voi olla ihailematta sitä, että ne rakennelmat on niin massiivisia ja ovat edelleenkin olemassa. Voi olla, että se olisi pettymyskin, eihän sitä koskaan tiedä. Joku siinä kiihottaa mun mielikuvitustani. Jos taas saisi palata johonkin tiettyyn tapahtumaan, menisin katsomaan Mäntsälän kapinaa ja aikaa ennen niitä tapahtumia. Se vaihe Suomen historiassa kiinnosti mua yhdessä vaiheessa ja varsinkin nykypäivän valossa kiinnostaa mua tosi paljon edelleenkin. Kuinka lähellä yhtäkkiä ollaan niitä samanlaisia tuulia, mitä 30-luvulla täällä koettiin!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen hakemaan lapseni hoidosta, leikin hänen kanssaan hetken ja laitan sitten nukkumaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Pusu

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

- Mikä sytyttää sinut? - Ihminen

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Riita

- Suosikkikirosanasi? - Vitun kidukset

- Mitä ääntä rakastat? - Naurua

- Mitä ääntä inhoat? - Lapsen kitinä

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ohjaaja

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliisi

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa, johan sinua on odotettu pitkään!