Äidin rakkaus / Kansallisteatteri

Äidin rakkaus / Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö

Kantaesitys 15.3. 2017, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Marko Järvikallas
Ohjaus Liisa Mustonen
Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen
Valosuunnittelu Ilkka Niskanen
Äänisuunnittelu Maura Korhonen
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen

Rooleissa : Kristiina Halttu, Markus Järvenpää ja Eero Aho

 Omapohja ja psykologinen trilleri on sellainen yhdistelmä, että meikäläisellä heräsi mielenkiinto välittömästi tämän näytelmän julkistuksen jälkeen, ja kiinnostus kasvoi vielä lisää kun kävi ilmi, että suuresti fanittamani Eero Ahokin olisi näyttelijäporukassa mukana. Kävi kyllä mielessä, että pitääköhän ottaa varmuuden vuoksi vaihtokalsarit matkaan mukaan, jos meno äityy liian jännäksi...

Äiti (Kristiina Halttu) ja poika (Markus Järvenpää) 

 Katsomo oli tällä kertaa jaettu kahteen osaan ja näyttämö sijaitsi puoliskojen keskellä. Minä torppasin itseni eturiviin, kaiketi ollakseni paremmin tapahtumien ytimessä. Myöhemmin tämä osoittautui toisaalta hyväksi, toisaalta huonoksi ideaksi...

 Alussa on romantiikkaa ilmassa. Saara (Kristiina Halttu) ja Tapani (Eero Aho) istuvat pöydän ääressä ja tuijottelevat toisiaan silmiin, kädet hamuavat pöydän yli koskettamaan. Alku vaikuttaa hyvin onnelliselta. Siinä kaksi rakastunutta aikuista ihmistä suunnittelee yhteistä tulevaisuutta, kenties jopa saman katon alla asumista. Jokin kuitenkin mättää. Saaralla on aikuinen poika Julius (Markus Järvenpää) ja Tapani vihjailee outoja äidin ja pojan liiankin läheisestä suhteesta. Tunnelma on pilalla alta aikayksikön. Saara ei halua kuulla minkäänlaisia vihjailuja Juliuksen suhteen ja piste.

 Tunnelma vaihtuu painostavaksi ja itselläkin hiipii ajatus mieleen, että mitähän helvettiä tässä nyt oikein meinataan. Kotosalla Julius on löytänyt kylppäristä kertakäyttöpartahöylän ja kärttää mutsiltaan syytä moiseen. Saara turvautuu valkoiseen valheeseen, ja sekös saa pojan kyselemään hiukan omituisia asioita. Minua hyytää. Sitä paitsi Juliuksella on tarvittaessa aika veemäinen ja pirullinen katse. Huh sentään! Enpä olisi tuon katseen alla mielelläni samassa tilassa yksin!

 Jottei nyt ihan spoilaisi tulevia katsojia, sanon vain sen että apua miten intensiivinen meininki näytelmässä onkaan! Muutaman kerran jutut saivat minut nyrpistämään nenääni puistatuksesta ja omissa aatoksissani menin aika pahasti asioiden edellekin, kun mietin seuraavaa käännettä, jota ei sitten onneksi tullutkaan. Ovelasti saadaan katsoja koukuttumaan kyllä! Mustasukkaisuus siellä nostaa päätää aika rajusti ja läheisriippuvuus saa ihmisen toimimaan kummallisella tavalla. Pari kertaa minut saatiin säikäytettyäkin oikein kunnolla, hyvä etten tällä kertaa huudahtanut "Jumalauta!" kuten kerran kävi Tampereella vastaavanlaisen psykologisen verkonpunonnan tiimellyksessä.

 "Päästä irti ja anna jo mennä", siinä kaiketi kiteytettynä tarinan opetus. Aika pienestä on lopulta kiinni, miten näillekin ihmisille käy... vai mitenköhän heille ylipäätään kävi? Loppu kun jäi tavallaan avoimeksi.

 Erityisesti plussaa kuumottavasta äänimaailmasta (ja piinaava hiljaisuus, se se muuten on painostavaa!) ja väliajattomuudesta, ei tämmöistä meininkiä missään tapauksessa olisi sopinutkaan katkaista kesken kaiken. Jännää oli se, että Eero Aho ei ollut tällä kerralla se päällekäyvin ja niskakarvoja nostattavin hahmo (minulla on jotain 8-pallo -leffaan liittyviä traumoja kaiketi) - kyllä äiti/poika-combo tarjosi sellaista kyytiä että! En kuitenkaan suosittele näytelmää ihan herkimmille katsojille, sillä vilkkuvat valot, VERI ja liian lennokas mielikuvitus kipukynnykseen liittyen saattavat tehdä tepposet.

Tässäpä uusi isähahmo taloon!? 

 Tämmöistä tahdon lisää! Tahdon, että katsomossa on hiukan ja vähän enemmänkin epämukava olo paikoitellen.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella suhdetoimintalipulla, kiitos Kansallisteatteri!)