Sivut

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Peer Gynt / Ryhmäteatteri

Peer Gynt / Ryhmäteatteri, Helsinginkadun näyttämö

Ensi-ilta 3.2. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Alkuperäinen teksti Henrik Ibsen
Ohjaus ja sovitus Juha Kukkonen
Lavastus Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Valo-ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Koreografi Panu Varstala
Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa : Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Laura Halonen, Aarni Kivinen, Usva Kärnä ja Ville Mäkinen

 "Tarina miehestä, joka oli itse itselleen kylliksi"

 Peer Gynt kuuluu niihin näytelmiin, jotka olen jo pitkään halunnut nähdä mutta jotka syystä tai toisesta ovat olleet vielä näkemättä. Onneksi Ryhmäteatteri tarttui Ibsenin klassikkoteokseen osana 50v-juhlaohjelmistoaan keväällä ja näin minäkin pääsin vihdoin "korkkaamaan" Peer Gyntin. Tietämyksestäni kyseistä näytelmää kohtaan rajoittuu Edvard Griegin sävellyksiin mm. Vuorenpeikkojen tanssi ja Solveigin laulu, jotka onnistuin kuulemaan eräässä Tampereen Filharmonian konsertissa. Jotain kertoo sekin, että Hämeenlinnan bussiasemalla lähtökuopissa Helsinkiä kohti tapasin vanhan tutun ja kerroin, että olen menossa katsomaan Peer Gyntiä Helsinkiin. Hän vastasi, että "siitä onkin aikaa kun hän on sen nähnyt, varmaan joskus Aitoon Kirkastusjuhlilla viimeksi". Meni hetki ennen kuin tajusin, että nyt puhutaan kahdesta eri asiasta. Peer Gynt kun on täysin eri asia kuin Peer Günt...

Äiti ja Peer Gynt (Minna Suuronen ja Santtu Karvonen) 

 Eturivistä löysin itselleni oivallisen paikan ja ehdin hetken mietiskellä lavalla yksinäisenä palavaa kynttilää ja ihastella lavastusta. Heti alusta alkaen minulla oli sisälläni vahva tunne siitä, että tämä on minun juttuni. Ei ehtinyt kulua kauaakaan, kun olin hymy korvissa katsellut Peer Gyntin (Santtu Karvonen) railakasta menoa pitkin lavaa ja äitinsä (Minna Suuronen) pyöritystä niin fyysisesti kuin himpunverran liioitelluilla jutuillaankin. Miten äärimmäisen rakastettava hahmo onkaan Karvosen Peer! Niin ilmeikäs, vikkeläliikkeinen, jotenkin sydäntäpuristavan lapsenkaltainen ja utelias, mutta samalla niin hemmetin ärsyttävä rehvastelija ja uhoaja. Peer Gyntin menoa seuratessani itselläkin nousi hikikarpalot otsalle, ja moneen otteeseen teki mieleni nousta lavalle Peeriä halaamaan ja rutistamaan. Mielettömän sympaattinen hömelö, liikuttavakin.

 Valmiiksi oli siis jo positiivinen fiilis ja näytelmän edetessä se vielä nousi ja muutti muotoaan. Useampaan kertaan kävi mielessäni ajatus, että "Rakastan tätä! Tämä on juuri sellaista teatteria, mitä haluan nähdä!" Mitä kielellistä herkuttelua ja kikkailuakin, mukaan viljeltynä osuvia nykyaikaisia ilmaisuja. Miten maagisesti koko näyttämökuva muuttui hillityillä videoilla, äänillä, valoilla ja savuilla, ja hetkessä oltiin ihan toisaalla. Teatterin taikaa parhaimmillaan, ja sieluni kiittää.

Vuoren uumenissa 

 Nuori Peer siis elelee äitinsä kanssa kahden, asuntovaunussa. Alkupuoliskolla lähdetään häihin mitä lie suunnitelmissa, ja mieleeni nousi väistämättä Nummisuutarit. Juhlissa onkin melkoinen meno päällänsä ja A-ha´n "Take on me" soi. Tietenkin, Norjassa kun ollaan. Peeriä ei juhlintaan mukaan päästetä, maineensa vuoksi. Se ei kuitenkaan estä häntä iskemästä silmiään viehättävään Solveigiin (Laura Halonen) , joka lämpeneekin lähentely-yrityksille ja pienoinen lemmentarina on valmis. No, kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin onnellisissa saduissa "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti ... ja sen pituinen se". Solveig-nuorikko jää yhteiseen kotiin odottamaan, ja jonkun ihmeen syyn takia Peer lähtee seikkailemaan pitkin maita ja mantuja. Voi minkä teki! Vuorenpeikkojen tanssi äityy kohtalaisen roisiksi menoksi, kun Peer vuoren sisällä panee paksuksi hurjan peikkotytön (Usva Kärnä). Jestas mitä hahmoja!

 Nimiroolin lisäksi näytelmä on totisesti täynnä toinen toistaan kiehtovampia hahmoja. Välillä on niin, että päärooli vie ja muut vikisee, mutta ei kyllä tässä tapauksessa. Erityisesti mieleeni jäivät Robin Svartströmin nahkahousutyyppi (nahkabyysat toimii aina), jo mainitsemani Usva Kärnän punatukkainen rietas vuorenasukki. Kuteet ja koko olemus vaihtuivat välillä niin tiuhaan tahtiin, että välillä en ollut ihan varma kuka missäkin hahmossa lavalla teutaroi ja joskus mietin, että miten tuokin jo ehti noin nopeasti takaisin täysin uudessa lookissa. Ei voinut muuta kuin ihastella ja hämmästellä. Kaikista lumoavimpia ja maagisia olivat tämän tästä Peer Gyntin eteen ja sivuille kuin tyhjästä ilmestyneet sarvipäiset Kierot, jotka sanattomina ja kehonkielellään estivät Peerin etenemisen tiettyyn suuntaan. Rakastin niitä hahmoja, voi että mikä keksintö ne etujalat! Erityisen hienoa oli nähdä kaksikko Laura Halonen ja Ville Mäkinen vaihteeksi ihan toisentyyppisissä rooleissa, missä olin aiemmin heidät nähnyt. (Lauraa olen nähnyt Meriteatterin jutuissa ja Villeä lähinnä musikaaleissa ja Täpäräteatterissa improamassa.)

Katsokaa nyt näitä! 

 Väliajan jälkeen olin itse tarinassa suloisesti sekaisin ja pihalla, kun Peerin matka pyörähti luksusjahdin, aavikon, beduiinileirin, mielisairaalan ja merimiesten kautta takaisin kotisatamaan. Eipä tuo haitannut, antaa mennä vaan kun meinataan. Vaan mahtoiko Solveig siellä vielä kotosalla odottaa?

Äiti ja Solveig (Minna Suuronen ja Laura Halonen) 

 Tämä Peer Gynt lumosi ja sai minut liikuttumaan minut musiikillaan, kielellään, visuaalisella tykityksellään ja näyttelijäsuorituksillaan kautta linjan. Lähes täydellinen teatterielämys ja -kokemus. Kiitos Ryhmäteatteri ja pitkää ikää!

Esityskuvat (c) Johannes Wilenius

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Ryhmäteatteri!)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).