Sivut

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Suklaasydän / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Suklaasydän / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Ensi-ilta 29.6. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Osku Valve ja Otto Kanerva
Ohjaus Otto Kanerva
Apulaisohjaaja Osku Valve
Musiikin ohjaus ja sovitukset Antti Vauramo
Lavastus Oskari Löytönen
Äänitekniikka Harri "Hii" Savolainen
Puvustus Elina Vättö
Kampaus-ja maskeeraussuunnittelu Pirjo Leino
Tuotanto Onnellinen mies Oy/Otto Kanerva/iltama.fi

Rooleissa : Juhani Laitala, Otto Kanerva, Anna Hanski, Sani ja Annika Eklund

Bändi : Kalle Penttilä (esityskapellimestari ja koskettimet), Peter Engberg/Jussi Turunen/Marko Karhu (kitara), Jukka "Frogley" Mänty-Sorvari/Aku Nyyssönen (rummut) ja Henri Savolainen (basso)


 Heti kärkeen rehellinen tunnustus : en ollut ennakkoon lainkaan innostunut HUK:n tämänkesäisestä ohjelmistovalinnasta. Eräs nimeltämainitsematon tuttuni esitti minulle lyhyen koosteen tulevasta esityksestä jo kuukausia sitten laulamalla "bumtsi-bum bumtsi-bum-bum" ja esittämällä hienon koreografian. Että jos jostain syystä itse esitys jäisi näkemättä kokonaan, voisin palata muistoissani tähän koosteeseen ja se olisi siinä. Aluksi näytti siltä, että pääsisin esitystä katsomaan vasta heinäkuun puolivälin jälkeen (kiitos iltapainotteisten työaikojeni), mutta sitten yllättäen ensi-iltapäivän työvuoroni vaihtui ja niin minä löysin kuin löysinkin itseni enskariyleisön joukosta, kaikesta huolimatta. Miten siis selvitä reilusta parituntisesta 60-luvun nostalgia-aallosta kunnialla, kun moista aaltoa en nyt tähän väliin olisi kaivannut? Koskapa olen vähän diplomaattihenkinen ja toivon tietysti kotikaupunkini uudelle kesäteatterille kaikkea hyvää ja pitkää ikää, ajattelin istua katsomoon avoimin mielin ja tarkistaa jälkikäteen vasta, että kannattiko. Periaatteessahan olen aina ollut itse sitä mieltä, että ennakkoluulot hiiteen ja rohkeasti katsomaan sellaistakin, mikä ei ihan heti ensimmäisenä eikä toisenakaan ajatuksena nappaa. Miksi sitten sorruin itsekin tähän samaan ansaan lankeamaan? Sitä sopii pohtia.

 Jotenkin oli outoa ajella Kaupunginpuistoon tällä kertaa. Muutama kesä tuli vietettyä puistossa talkoolaisena hyvin tiiviisti ja niinä kesinä ei juuri muualla kesäteattereissa käytykään. Sain kesäteatteriannokseni täyteen siitä, että myin kaljaa ja kahvia ennen esitystä ja väliajalla, ja siinä sivussa näin ja kuulin kahviostakäsin silloisen esityksen ties kuinka moneen kertaan. Kolmatta vuotta peräkkäin olin tulossa "vain katsomaan". Oli vähän haikea ja surumielinenkin olo. Perillepäästyäni fiilis kuitenkin muuttui. Iloisia ihmisiä odottamassa esityksen alkua, puheensorinaa, halauksia, jälleennäkemisen riemua, paljon tuttuja, aurinkoa, naurua. Tunsin taas olevani "kotona"!

 Katsomossa koin eräänsortin tähtihetkiä, kun legendat Anja Pohjola ja Maija Karhi istuutuivat samalle penkkiriville. Kotoisa olo tuli sitten siitä, että näyttämömestari Veikko Pulli toivotti väen tervetulleeksi ja tietysti kilkutteli rytmikkäästi, jotta mattimyöhäisetkin älyäisivät hiljalleen siirtyä katsomon puolelle. Pitänee myös muistuttaa, että iltanäytökset alkavat nykyään klo 18 eikä suinkaan tuntia myöhemmin.

 Ja mistäkös Suklaasydän sitten kertoo? Tapahtumat sijoittuvat 60-luvulle Tanssiravintola Herttuan tiloihin. Paikan omistajalla Tapanilla (Juhani Laitala) on massit varsin vähissä ja vaikuttaisi siltä, että koko paikka jouduttaisiin sulkemaan, ellei ihmeitä tapahtuisi. Ulosottomies Jouko Raiskio (Otto Kanerva) piinaa visiiteillään, ja pirullistahan se on kun ei ole mistä maksaa. Tapanin täytyy turvautua jopa äärimmäisiin keinoihin ja laulaa "Vippaa mulle viitonen" ja samalla tuijottaa eturivin miestä lähietäisyydeltä silmiin. Mies jo melkein alkoi kaivaa kuvettaan! Lisäksi selviää, että koko puutalokortteli on purku-uhan alla ja siinä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että olisin vastaavajuonista menoa nähnyt aiemminkin. Jostain tarttis pätäkkää kaivella. Tarvittaisiin ihme!

Tapani ja Jouko 

 Ei elo kuitenkaan näin ankeaa ole. Onneksi Herttuassa on töissä kolme simpsakkaa neitosta kellohameineen, nimittäin Leena (Anna Hanski, jonka kerroin väliajalla olevan Anja Pohjolan mummo. Lisäksi kerroin taksin numeron olevan 112 täällä, joten ei mennyt väliaikapuheet ihan putkeen.), Helena (Sani) ja Ulla (Annika Eklund). Aina on oivallinen tilaisuus luikauttaa kaunis laulu menneiltä ajoilta, ja näitä lauluja kyllä sitten kuullaankin tämän tästä, sopi kohtaukseen tai ei. Jäi vähän epäselväksi, että mitä tytöt ravintolassa työkseen tekivät. Tarjoilijoitako?

 Bloggaajaguru Siiri kehitteli alkukesästä hienon kesäteatteribingon, jonka voi tästä napata itselleenkin ja täytellä. Itse olen unohtanut täyttelyn kokonaan, mutta heittämällä tässä Suklaasydämessä olisi saanut rukseja vedellä ainakin kahdeksaan kohtaan, vaan ei tullut bingoa ei.


 Pelkkää laulamista ja rahapulassa kieriskelyä ei esitys ole. Romantiikkaa ja runoratsun laukkaa on myös ilmassa, kun Jouko iskee silmänsä saapikkaisiin ja kauniisiin sääriin, muuttaa samoille huudeille asumaan ja runoilemaan. Jos minulta kysytään, olisin mieluummin katsellut Joukoa ulosottomiehen hommissa, sillä hänen pestinsä saa rouwa Martta Isaksson ja täytyy todeta, että en eilisillan jälkeen pysty enää varmaankaan kuuntelemaan Oopperan kummitusta ilman, että sieluni silmin samalla näkisin erään hahmon valtavine ahtereineen kuin suoraan painajaisista. Kiitos tästä! Toki mukana on myös vitsihuumoria viljelevä Kössi-jannu prätkineen, ja pakostikin hymyilytti vaikka kuinka koitin olla coolina tyyliin "minuun ei tämänkaltainen huumori oikein iske".

 Bändihän on loistava, se on selvä. Itse asiassa koskaan aiemminkaan ei bändistä ole moitteen sanaa herunut missään proggiksessa, sen suhteen on ollut aina laadukasta menoa ja mannaa korville. Nyt bändiläiset pääsivät esittämään myös maankuulua Spitfires-orkesteria, jolla tuntui ohjelmistossa olevan ainakin Beatles-covereita. Etenkin kappaleessa "Sulle silmäni annan" oli varsin vangitsevaa kitaran ja basson yhteispeliä.

 Ja kyllähän ne laulutkin saavat jalan tahtia hytkyttämään, ja melkein kaikki sanatkin osasin. Meikä ei ole 60-lukua nähnytkään, mutta silti! Näin se vaan menee. Nostalgia on ihmeellinen juttu. Etenkin kesäisin nämä kappaleet tuntuvat vievän aikaan, jolloin ei Netflixiä tuijoteltu tai someteltu, ei otettu lähikontaktia Tinderistä vaan daamia vyötäisiltä kiinni ja tiukkaan tangopyöritykseen. Helmat vaan heilahtavat somasti. Oikein harmittaa, ettei minusta ole mekkoihmiseksi eikä toisaalta myöskään nyörisaapikkaisiin sonnustautumaan. Toki voin tehdä samoin kuin Sani, eli laulella "oi jos oisit kultaseni sokerpalanen" ja samalla nyppiä pelakuusta tai muusta ruukkukasvista kuivahtaneita lehtiä pois.


 Vielä pitänee mainita väliajan huumaava makkarantuoksu, Hillman, Jack Nicholsonia muistuttava Juhani Laitala (samanlaiset viekkaat silmät ainakin), namikioski ja Viulunsoittaja katolla. Kyllä vaan. Kaikista kipaleista yllättäen "Rikas mies jos oisin" jäi korvamadokseni ja laulelin sitä vielä kotonakin (tosin Turo´s Hevi Geen sanoilla).

 Tuliko muuten sitä koreografiaa, jonka tuttuni aiemmin viritteli? Ei tullut! Ja kannattiko mennä katsomaan? Kyllä kannatti. Olen edelleenkin sitä mieltä, että tämä esitys ei ollut ihan minun juttuni noin yleensä, mutta se ei silti estänyt minua viihtymästä ja poistumasta paikalta hymy huulillani. Sehän on tärkeintä. Ennakkoluulot siis hiiteen ja niiden tilalle avoin ja vastaanottavainen mieli. Se, ettei esitys nyt loppupeleissäkään ollut ihan täysin minun makuuni on vain ja ainostaan minun ongelmani, ei kenenkään muun. Olen satavarma siitä, että tämä esitys on ns. suuren yleisön ja nostalgiannälkäisten makuun jos mikä.

 Toitotan edelleen sitä, että etenkin hämeenlinnalaiset (ja TIETYSTI muutkin) nyt sankoin joukoin Kaupunginpuistoon. Meillä on toimiva ja pätevissä käsissä oleva kesäteatteri! Kyllä sen verran pitää omiensa puolta pitää. Kerätkää kiva porukka ja lähtekää joukolla viettämään mukavaa päivää tahi iltaa Suklaasydämen parissa. Elokuun puolivälissä on turha sitten taas ihmetellä, että jokos ne esitykset nyt loppuivat. "Kun piti mennä mutta..." Lisätietoa ja esitysaikataulua tästä näin.

Esityskuvat (c) Hanna Kanerva

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HUK!)

Haastattelussa Elina Aalto

Elina Aallon tapasin Public Corner -baarissa Helsingissä huhtikuun alussa 2017.

Vuonna 1982 syntynyt Elina on horoskooppimerkiltään oinas. ”Mä oon kotoisin Espoosta. Koulujani oon käynyt monessa paikassa, ekan ja tokan luokan kävin Espoossa, kolmannelle luokalle menin Helsingin Saksalaiseen Kouluun. Sitten kävin Tapiolan Musiikkilukion ja sieltä pääsin ylioppilaaksi. Oon asunut myös Turussa, ensin kiinnityksellä Turun Kaupunginteatterissa vuoden ja sen jälkeen freelancerina vielä toisen vuoden."

Mitä harrastat? ”En oikein tiedä, että onko mulla harrastuksia - mä oon tehnyt kaikista harrastuksistani ammatin. Oon harrastanut teatteria, oon harrastanut laulamista, oon harrastanut pianonsoittoa… nyt kaikki tuo kuuluu duuniini, mikä on kyllä itse asiassa ihanaa. Kaikenlaista harrastusta kyllä aina virittelen. Mä aloittelin viulunsoittoa 1,5v sitten, olin pitkään haaveillut siitä ja menin ostamaan itselleni viulun. En mä sitten käynyt tunneilla kuin puoli vuotta. No, nyt mulla on viulu. Sitten mä sain kaverilta vanhan järkkärin ja päätin aloittaa valokuvaamisen. Se innostus kesti kolme kuukautta. Mä oon tämmöinen, vaihtelen koko ajan sitä mitä vapaa-ajallani teen. Liikuntaa voin sanoa ihan oikeasti harrastavani jatkuvasti – rakastan kävelemistä, juoksen, käyn salilla, uin, joogaan. Jossain vaiheessa harrastin runokirjojen keräilyä ja lukemista. Mulla on niitä hirveät kasat, mutta nyt en ole enää moneen vuoteen lukenut niitä. Mielenkiinnon kohteet vaihtelee, en taida olla noissa asioissa kauhean pitkäjänteinen”, naurahtaa Elina ja kertoo vielä, että joskus on kokeillut ratsastamistakin, mutta hevosta ei sentään tullut hankittua.

Elina Aalto (c) Annika Miettinen Photography

Osaatko soittaa muita soittimia kuin pianoa (ja vähän viulua)? ”Pianoa oon soittanut nelivuotiaasta asti. Totta kai mulla on myös kitara, mutta en mä osaa soittaa sitä hahah! Pianonsoiton aloitin yksityisellä ja myöhemmin pääsin Espoon Musiikkiopistoon, 15 vuotta soitin tosi aktiivisesti. Jossain vaiheessa soitettavat kappaleet alkoivat olla massiivisia ja niitä olisi pitänyt harjoitella todella paljon. Ajattelin etten jaksa enää, kun mikään ei tule valmiiksi ellen harjoittele kolmea tuntia päivässä. Tajusin, ettei musta tule pianistia ja lopetin soittamisen. Kyllä mä vieläkin osaan pianoa soittaa, se taito ei ole ruostunut tässä vuosien saatossa. Lavaklubilla oli alkuvuodesta ”Ystävä”-niminen juttu ja siinä mä soitin vähän rumpuja, se oli ihan mahtavaa!”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi? ”Tarkoitatko ihmisenä vai näyttelijänä? Mä oon rehellinen ja luotettava. Olen myös hyvin innostuva – mä innostun ihmisistä ja asioista ja lähden mielelläni mukaan kaikenlaisiin kiinnostaviin juttuihin.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä se viulunsoitto, ihan oikeesti, on sellainen. Oon haaveillut viulusta varmasti kymmenvuotiaasta asti. Lapsena aloitin viulutunnit, mutta mulla kävi vähän huono tuuri opettajan suhteen ja se ei ollut kauhean motivoivaa. Lopetin soittamisen vuoden kuluttua. Siitä lähtien mulla on silti ollut vahva tunne, että se olisi just mun soittimeni. Olinkin vähän pettynyt kun viulun hankittuani soittohommat ei sujuneetkaan suunnitelmieni mukaan, mulla oli samaan aikaan pari proggista meneillään ja ei vaan ollut tarpeeksi aikaa harjoitella. Haluaisin oppia soittamaan niin hyvin, että voisin soittaa näyttämölläkin viulua, edes jotain yksinkertaista. Siihen on toki vielä paljolti matkaa, mutta hiljaa hyvä tulee!”

”Lisäksi mä haluaisin olla ihan äärettömän hyvä laulaja. Varmasti ikuisuusprojekti, kaikki laulajat haluavat kehittyä ja tulla paremmiksi. On tässä pitkä matka jo kuljettukin! Teininä mun äänenkäyttöni oli niin surkeata, että jouduin jatkuvasti puheterapiaan ja mulla lähti ääni. Tein ihan älyttömästi töitä, selätin ongelmat ja nykyään puhun ja laulan ammatikseni!

Mikä on ollut isoin ammatillinen haasteesi toistaiseksi? ”Ehdottomasti Sylvian rooli Helsingin Kaupunginteatterissa. Mä sain Sylvian tekstin luettavakseni, enkä tiennyt jutusta etukäteen muuta, kuin että se on romanttinen komedia. Ekat kaksikymmentä sivua luettuani olin todella ihmeissäni - tietyt jutut vaikuttivat todella omituisilta. Sitten vasta tajusin, että Sylvia on koira! Otin roolin riemuissani vastaan, mutta samalla mietin, että eihän mulla ole mitään kokemusta koirista kun itse oon vielä kissaihminen. Pahinta olisi olla epäuskottava koira ja koko hommasta tulisi hirveä floppi, jos en saisi kehonkieltä haltuun. Mä tein tosi paljon töitä, jotta ymmärtäisin ”koiruutta”. Luin hirveän kasan kirjoja, katsoin leffoja ja koirankoulutusvideoita, ulkoilutin kavereiden koiria – upotin itseni koiratietoon. Pari kuukautta konttailin kotonakin pitkin lattioita ja kissani katseli ihmeissään, että mitä tuo oikein touhuaa. Mä pistin kaiken aikani Sylvian rooliin ja oli se kyllä todella palkitsevaakin. Parasta palautetta mulle oli se, kun katsojat tulivat sanomaan ”ihan kuin meidän koira!” Kyllä kannatti tutkailla koiranelämää tarkemmin.”

Sylvia (c) Tapio Vanhatalo 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ketään, joka ihan ammatikseen olisi tehnyt. Isoisäni soitti haitaria, enoni taas soittaa haitaria, kitaraa ja laulaa. Hän on eläkkeellä ruvennut aktiivisesti keikkailemaan - vetänyt yhteislaulutilaisuuksia ja käynyt tanssiorkestereiden kanssa esiintymässä.”

Mikä sinut sitten sai kiinnostumaan teatterista/ esiintymisestä/ näyttelemisestä? ”Ollessani Espoon Musiikkiopistossa äitini bongasi opiston seinältä ilmoituksen Musiikkiteatteri Mutterin pääsykokeista ja kysyi, kiinnostaisiko mua. Olin silloin 9-vuotias. Hain mukaan ja pääsin, ja paras kaverinikin pääsi. Siellä sitä tehtiin sitten musiikkiteatteria monta vuotta, meitä oli tiivis kymmenisen hengen porukka. Ajattelin sitä siinä vaiheessa hyväksi harrastukseksi, samaan aikaan harrastin myös judoa ja koripalloa, olin tosi liikunnallinen. 17-vuotiaana sain pääroolin tv-sarjasta ”Siamin tytöt”, joka oli nuorille suunnattu kuusiosainen draamasarja live-roolipelaamisesta. Puoli vuotta kuvattiin ja oli jännittävää tajuta, että tätähän voisi tehdä työkseenkin. Mukana oli paljon porukkaa, josta on tullut myöhemmin ammattinäyttelijöitä mm. Elsa Saisio, Teemu Palosaari, Marja Salo, Arttu Kapulainen ja Mervi Takatalo. "

”Mulla oli myös lääkärinura haaveena pitkään, suvussani on paljon terveydenhoitoalan ihmisiä. Kipuilin sen kanssa, että tuleeko musta näyttelijä vaiko lääkäri. Lukiossa luin kaikki pitkät kurssit luonnontieteitä. Hain TeaKiin enkä päässyt, mutta sain roolin toisesta tv-sarjasta. Pari vuotta mietin että lääkäri-näyttelijä-lääkäri-näyttelijä, enkä osannut päättää kumpaa haluan enemmän. Päätin hakea molempiin. Olin hakemassa kolmatta kertaa TeaKiin ja ensimmäistä kertaa lääkikseen. Pääsin TeaKiin (lääkikseen en) ja vielä juuri ennen koulun alkua tuumin, että jos mä en tykkääkään tästä, mä haen seuraavana vuonna lääkikseen. Tykkäsin TeaKista ihan älyttömästi ja jäin sinne, se oli lopulta itsestäänselvyys jäädä sinne. Pääsin TeaKiin vuonna 2004 ja valmistuin 2009.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Neiti E ja äänenkäyttö”, sain erikoisluvan tehdä pidemmän lopputyön ja siitä tuli liki 160-sivuinen järkäle. Mua kiinnosti äänenkäyttöasiat todella paljon ja samana keväänä mä löysin Estill-mallin. Olin tutkinut asioita ja äänenkäytön anatomiaa jo aiemmin. Mä kirjoitin fiktiivisen tarinan Neiti E:stä, joka kävi teatterikoulua ja jolla oli ääniongelmia. Se oli vähän sellainen fantasiatyyppinen tarina, mukana oli kaikenlaisia hahmoja opettajista lähtien ja Neiti E oli tietenkin minä itse. Liitteenä oli 20-sivuinen teoriaosuus, johon yksi piirtäjäkaverini piirsi mm. lihaksiston ja kaikenlaisia kaavioita. Se oli sellainen tieteellis-taiteellinen kokonaisuus.”

Miksi olet näyttelijä? ”Jos mä olisin vuonna 2004 päässyt molempiin kouluihin, en tiedä kumman olisin valinnut. Ehkä olisin valinnut teatterin, koska TeaKiin olisi myöhemmin ollut varmaan ihan turha hakea uudestaan, jos olisi kerran kieltäytynyt paikasta. Näin jälkikäteen kun miettii, en haluaisi enää olla lääkäri, koska näyttelijänä mä saan toteuttaa itseäni. Luulen, että lääkärin duuni olisi ollut mulle liian kovaa. Teatterissa saa olla sellainen kuin on, herkkä ja tunteva ihminen. Kun mä menen aamulla teatterille töihin, mun ei pidä mennä sinne vaan mä saan mennä sinne. Se on parasta. Teatteri on mulle toinen koti."

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/ keneltä se on tullut? ”Mä vastaan muutamankin jutun. Yksi, minkä teatterissa oon oppinut, on täsmällisyys. Ollaan treeneissä ajoissa, ei tehdä puolittaisesti vaan kunnolla ja tosissaan. Harva tulee laiskottelemaan näihin töihin. Täsmällisyys toimii mulla muutenkin elämässä ja myös muissa duuneissani. Tarzan-musikaalissa opin Eero Saariselta ihan älyttömästi, hän näytteli siinä isääni. Eero on tehnyt paljon improa niin kuin minäkin ja meillä synkkasi hyvin ihan siitäkin syystä. Oon näyttelijänä improvisaatioteatteri Riskiryhmässä, joka perustettiin 2008. Mun vuosikurssini on koulutettu näyttelijöiksi aika pitkälti improvisaation oppien pohjalta, kurssivastaavana oli Tiina Pirhonen ja näyttelijäntyön lehtorina oli Kari-Pekka Toivonen. Me improttiin koko kouluaika ja mä perustan oman näyttelijäntyöni aika pitkälti juurikin impron oppeihin. Tiinan kanssa jutellessa on avautunut se, että improvisaation ohjenuoria voi käyttää myös ihan omassakin elämässä, se antaa tietynlaisen flown ja vapauden elämään. Sitä mä oon pyrkinyt hyödyntämään paljon niin näyttämöllä kuin siviilissäkin."

”Sitten vielä Andriy Zholdakin ohjaama Anna Karenina Turun Kaupunginteatterissa. Mä olin juuri puoli vuotta aiemmin valmistunut TeaKista ja kun oli kolme kuukautta harjoiteltu Anna Kareninaa, musta tuntui kuin olisi käynyt teatterikoulun uudestaan - proggis opetti mulle tosi paljon, enkä osaa sanoa mitään yhtä tiettyä asiaa."

Onko sinulla omia ns. ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mä ihailen tosi montaa kollegaa, tosi montaa näyttelijää ja mä näen lähtökohtaisesti kaikki näyttelijät hirveän ihanina. Sitten on muutamia, jotka vaan on niin pirun hyviä. Silloin kun pääsin TeaKiin, Tiina Lymi ja Eero Aho ja olivat mulle tosi iso juttu. En mä osaa nimetä muita yksittäisiä. Mä oon valmis vaikuttumaan ihan kenestä tahansa hienon roolityön edessä, ja usein vaikutunkin. Mä uskon, että sopivan hetken tullen kaikki näyttelijät pystyvät yllättämään”, sanoo Elina.

Missä eri teattereissa olet näytellyt? "Helsingin Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Samppalinnan Kesäteatterissa, Turun Kesäteatterissa Vartiovuorella, Linnateatterissa, Kouvolan Teatterissa, Teatteri Jurkassa, Kruununpuiston Kesäteatterissa Imatralla ja syksyllä Teatteri Imatrassa. Olen vieraillut myös mm. Rakastajat-teatterissa Porissa, Tampereen Teatterikesässä ja Hämeenlinnan Teatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Olin TeaKin tokalla vuosikurssilla ja silloin tein Samppalinnan Kesäteatterissa Viulunsoittaja katolla-musikaalissa Tzeitelin roolin, se oli mun ensimmäinen ammattiteatterijuttuni ja ihan jo pelkästään siksikin mulle hirvittävän rakas ja tärkeä työ. Anna Karenina on mainittava ehdottomasti. Helsingin Kaupunginteatterin Tarzan-musikaali ja siinä Janen rooli oli mulle yhden unelman täyttymys - olin 15-vuotiaasta asti haaveillut HKT:n suuren näyttämön naispääroolista. Ekassa soolobiisissäni istahdin etunäyttämölle ja lauloin ensimmäiset säkeet: ”Tää hetki täyttää kaikki toiveet, kauan odottaa mä sain”. Ah, niin totta! Tarzanin jälkeen mieleenpainuvimmat proggikset ovat olleet Kouvolan Teatterin Love Story -musikaali ja HKT:n Sylvia", sanoo Elina.

Tarzan (Saska Pulkkinen) ja Jane (c) Mirka Kleemola 


Kuka olisi unelmiesi vasta- tai kanssanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Riippuu kyllä hirveästi siitä, millainen proggis olisi kyseessä… Mun mielestäni mä oon saanut jo tehdä unelmieni vastanäyttelijöiden kanssa töitä! Nylundin Jukan kanssa oli ihan käsittämättömän hyvä näytellä Love Storyssa - meillä jotenkin vaan loksahti kaikki hienosti yhteen. Jukan kanssa näyttelisin milloin tahansa uudestaan tosi mielelläni. Saarisen Eeron kanssa oli erityisen helppoa, hauskaa ja myös opettavaista näytellä. En osaa vastata unelmieni vastanäyttelijäksi ketään sellaista, kenen kanssa en olisi jo näytellyt. En voi tietää, miten meidän vuorovaikutuksemme oikeasti toimisi siinä tilanteessa.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Oi mä haluaisin laulaa Laura Alajääsken kanssa vielä. Teatterikouluaikoina lauloimme Jekyll and Hyde -musikaalin duettoa ”In His Eyes” kaikki päivät, me oltiin Lauran kanssa koulussa kuin paita ja peppu. Me oltiin eri vuosikursseilla, mutta se ei menoa haitannut. Ihana ystävä, mukavat muistot, hyvä kappale – ja Laurahan on hemmetin hyvä laulaja! Tai ehkä mä vaan kuuntelisin kun Laura laulaa”, Elina nauraa.

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Mulle teatterin taika on sitä, että kun mä menen teatteriin (oli tuuleni sitten millainen tahansa), niin asiat rauhoittuu. Ei välttämättä ratkea, mutta siinä hetkessä ei ole huolia eikä murheita. Teatterissa yksi mun lempiasioistani on maata tyhjällä näyttämöllä ja katsella lamppuja. Näyttämö on rauhoittava paikka. Katsojana teatterin taika on mulle läsnä silloin, jos esitys vetää mut mukaansa. Joskus mä oon turhankin analyyttinen katsomossa ja silloin taika jää saavuttamatta. Viime lauantaina kävin katsomassa Tom of Finland -musikaalin Turussa ja se oli kyllä yhtä juhlaa alusta loppuun. Olin suu messingillä koko esityksen ajan!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Toiset ihmiset ja musiikki. Mulla on nyt pari kuukautta ollut sellainen kausi päällä, että mun on ollut ihan pakko kuunnella Apulantaa koko ajan. En tiedä miksi. Mulla voi mennä niin, että voin kuunnella yhtä ja samaa artistia puoli vuotta putkeen. Musiikki antaa mulle voimaa! Mua inspiroi myös kaikenlaiset positiiviset lausahdukset, välillä etsin niitä netistä ja kirjoitan paperille ylös."

Podetko ramppikuumetta/ esiintymisjännitystä? ”Joskus kyllä, mutta ihan normaalissa mittakaavassa. Mä valmennan esiintymistaitoa ja olen luennoinut esiintymisjännityksestä. Oon kuullut paljon ihmisten tarinoita jännittämisestä, ja oon antanut heille neuvoja ja kertonut mitä itse teen vastaavassa tilanteessa. Jos mua jännittää, mulle tulee energiapiikki. Ennen Sylvian näytöksiä mä tanssin ja lauloin kulisseissa, ja lavalle mennessäni olin jo valmiiksi energiatilassa. Toisethan on sellaisia, että menevät rauhoittumaan yksinään jonnekin. Mä en pysty ollenkaan sellaiseen, sitten mua vasta alkaisikin jännittää! Mun on pakko purkaa jännitys sosiaaliseen kanssakäymiseen tai tanssimiseen tai laulamiseen. Mähän oon myös aikamoinen valmistautuja, ehkä se on myös mun tapani käsitellä jännitystä. Käyn esityspäivinä aina tekstit ja biisit läpi, vaikka osaisinkin ne aivan varmasti."

Love Storyssa kera Jukka Nylundin (c) Marja Seppälä

Onko sinulla mitään omia rutiineja tai rituaaleja esityksiin liittyen? ”Riippuu paljon esityksestä. Sylvian näytöksiin mä aina kävelin, siihen meni vajaa tunti. Teatteri Jurkan Snap! -esityksissä taas kaikki lämmittelimme kimpassa ennen esitystä, improtessa lämmitellään aina yhdessä. Jokaiseen proggikseen muodostuu oma rutiininsa, josta sitten yleensä pidän kiinni. Yksi juttu mulla on, jonka teen aina ennen esitystä kuin esitystä – käyn lavalla ja käyn tärkeät paikat läpi.”

Kerrohan tähän väliin lisää yritystoiminnastasi! ”Joo, mielelläni! Mä aloitin valmentamisen 12 vuotta sitten vuonna 2005. Yksi tuttuni pyysi mua valmentamaan esiintymistaitoa opiskelijoille silloiselle TKK:lle. En ollut koskaan tehnyt vastaavaa, mutta otin haasteen vastaan. Vedin yhden kurssin ja siitä tykättiin paljon, ja siitä tuli sitten vuosittainen juttu. Sain hyvää palautetta ja sana alkoi levitä, ja opiskelijoita tuli enemmän ja enemmän. Vedin sitten enemmän kursseja useampana päivänä ja ne pidentyivätkin kestoltaan. Opetin myös äänenkäyttöä mm. Turun Taideakatemiassa ja laulutuntejakin pidin. Kuusi vuotta sitten mun opiskelijani silloisessa Aalto-yliopistossa olivat sitä mieltä, että mun pitäisi perustaa oma yritys. Vuoden mä mietin ja totesin, että miks ei! Kävin pari yrityskurssia ja pistin toiminimen pystyyn. Yritykseni on nimeltään Capella Training. Ekat vuodet tein valmennuksia säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta nyt viimeisen parin vuoden aikana kysyntä on kasvanut ihan hurjasti ja valmentamisesta on tullut mulle toinen ammatti. Teatterissa musta on ihanaa olla fokuksessa, mutta tykkään myös, että fokus siirtyy välillä johonkin toiseen ihmiseen. Silloin kun mä valmennan, fokus on valmennettavissa. Valmennusten kautta oon myös itse oppinut esiintymisestä ja ihmisestä ihan äärettömän paljon.

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Kolme vuotta sitten tehtiin Verkossa-näytelmää Studio Pasilaan. Näytelmähän käsitteli Wikileaksia. Jari Pehkonen näytteli siinä rikostutkijaa, mä näyttelin toista niistä ruotsalaisnaisista, jotka liittyivät Julian Assangen seksiskandaaliin. Kohtauksessa oli todistusaineistona käytetty kortsu, ja meitä oli useampi ihminen lavalla. Pehkiksellä oli kynän päällä se kortsu roikkumassa, ja puhutaan asiasta. Yhtäkkiä se kortsu tippuu kynän päältä lavan alle pienestä rakosesta. Pehkiksen seuraava repliikki meni vielä ”Mutta se kondomi! Missä se on?” ja sitä ei sitten oikeasti ollutkaan missään. Kaikki näyttämöllä revettiin nauramaan ja yleisö myös. Piti todella koota itsensä, että pystyi pokkana jatkamaan. Käsittämätöntä, että se katosi rakosesta jota ei pitänyt edes olla!”

Kerro joku hyvä muisto. ”Tämä ei oo nyt mikään yksittäinen muisto. Lapsuudessani meillä ei ollut omaa kesämökkiä, mutta vanhemmillani oli tapana aina vuokrata viikoksi Ahvenanmaalta kesämökki. Mulla on sellainen olo, että olisin viettänyt kaikki lapsuuteni kesät Ahvenanmaalla, vaikken ole. Oon viettänyt siellä viikon kerrallaan. Yhtenä kesänä kohtasin siellä ihanan ruotsalaisen pojan…olin 13-vuotias silloin. Kadotin pojan osoitteen harmillisesti!”

Tulevia roolejasi? ”Imatralle tulee lokakuun lopussa ensi-iltaan musikaali ”Pop! 60-luvun kultaiset kimulit” (engl. Shout! The Mod Musical).”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Hassu kysymys! Mulle tuli ekana mieleen sarjakuva ”Kamala luonto” ja siinä se ylivilkas kettu, se on huikee!”

Elina ja Talle Kansallisteatterin edessä 

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi hahmosi nimi ja supervoimasi? ”Mä olisin ajatustenlukija. Mä lukisin ihmisten ajatuksia ja ratkoisin kaikki asiat, koska tietäisin sitten ihmisten todelliset motiivit. Mun nimi olisi Meedio-Elina eli lyhyesti Melina. DJ Melina!”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä juoksisin puolimaratonin ja kattoisin pääsisinkö kovempaa kuin yleensä!"

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin Netflixin, suklaata, salmiakkia ja kissani. Rooibos-teetä, ja kissalle ruokaa. Voileipiä! Ja vichyä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Rakentaisin sen aika matalalle, ekaan puunhaaraan niin, että sieltä voisi hypätä alas. Majassa olisi ainakin kahvinkeitin, joten siellä olisi sähköt. Siellä pitäisi olla kaikenlaista pehmeää, eli sen pitäisi olla sellainen paikka, missä voisi loikoilla ja kahvitella. Ensin kahvittelisi ja sitten ottaisi päikkärit, ja sitten sama uudestaan. Paljon erivärisiä tyynyjä ja iso, peltinen keksilaatikko!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, mutta et voisi muuttaa historian kulkua, minne menisit? ”60-luvulle mä haluaisin mennä ihan kauniiden vaatteiden takia, mutta kyllä mua tosi paljon kiinnostaisi myös mennä katsomaan vuotta 0, palata ajanlaskun alkuun ja nähdä mitä kaikkea oikeasti tapahtui. Tietysti haluiaisin katsoa myös siitä eteenpäin, miten tarinat muokkaantuvat vuosien varrella. Mikä on totta ja mikä tarua.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi teatteriesitys, millainen esitys se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se voisi olla komedia, ja mua voisi esittää ihana Alina Tomnikov. Esityksessä olisi paljon yllättäviä käänteitä, koko ajan sattuisi ja tapahtuisi, ja kukaan ei osaisi arvata, miten siinä lopulta käy. Sen kantaesitys voisi olla vaikkapa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Miten ihminen jaksaa käydä noin paljon teatterissa?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen opettamaan Musiikkiopisto Juvenalian musiikkiteatterilinjalle näyttelijäntyötä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Joutsen
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Ripuli
- Mikä sytyttää sinut? - Läheisyys
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämättömyys
- Mikä on suosikkikirosanasi? - Saatana
- Mitä ääntä rakastat? - Tummaa miehen ääntä
- Mitä ääntä inhoat? - Moottoripyörän ääntä
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lääkäri
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puhelinmyyjä
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kahvia?

Elinan nettisivut löytyvät osoitteesta www.elinaaalto.fi , käy tutustumassa!

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinnan Hyvän Omantunnon Linnake

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen
Lavastaja Janne Siltavuori
Pukusuunnittelija Tiina Kaukanen
Valosuunnittelija Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen
Koreografi Kirsi Karlenius
Rekvisiitan suunnittelija ja toteuttaja Mimosa Kuusimäki
Ohjaajan assistentti Hanna Espo
Laulunopettaja Jussi Tuurna

Veljekset : Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeoni), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero)

Muissa rooleissa : Mikko Hänninen, Jari Nissinen, Konsta Mäkelä, Pihla Pohjolainen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Alvari Stenbäck, Julius Martikainen, Peter Nyberg, Arto Muukka ja Lasse Viitamäki

Tästä mallia Suomi100-juhlintaan!

 Suomen 100v-juhlinnat ja ns. klassikot. Toistaiseksi on nähty niin Tuntematon sotilas kuin Niskavuoren nuori emäntäkin, tiettävästi olisi meikälikalla vielä luvassa toinenkin tuntematon sotilas (Nightwishin musiikilla ryyditettynä!) sekä Täällä Pohjantähden alla. Silmiini on osunut ainakin neljät eri veljeskatraat ja kaikki omalla tavallaan pirun kiinnostavia - kolme niistä olisi nähtävissä vain kesällä ja niin lyhyen ajan sisällä en minäkään kykene sentään katsomaan samaa tekstiä useampana versiona. Pientä karsintaa oli siis suoritettava, ja logistiikkasyistä ikäväkseni jouduin tässä vaiheessa jo sanomaan ei Ypäjän Musiikkiteatterin veljeksille.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, olen ehtinyt jo vähän haukottelemaankin ohjelmistovalintojen edessä. Seitsemän veljestä, taas! Eikö nyt mitään muuta... Tarkempi muistelo olikin paikallaan, sillä en minä nyt sitten niin montaa kertaa ole loppujenlopuksi veljeksiä nähnytkään (kolme kertaa) - tuoreimpana Naantalissa kesällä 2010 nähty versio, joka toteutettiin neljän näyttelijän voimin. Toisaalta, tietyt teokset ovat syystäkin klassikkomaineensa veroisia ja mielestäni kestävät kyllä tulla tämän tästä uudelleenpäivitetyiksi, vaikka ennakkoon tuntuisikin siltä, että saisi silmät täyteen pölyä. Samalla voi juhlistaa jotain muutakin merkkipaalua, kuten Ryhmäteatterin tapauksessa 50v-synttäreitä.

 Olen useasti manannut sitä, etten vuonna 2002 älynnyt mennä Lahden Kaupunginteatterin Seitsemää veljestä katsomaan. Mahdollisuus olisi ollut, mutta ei. Tyhmä mikä tyhmä. Kari Heiskasen ohjaus ja liuta näyttelijöitä, joista 1/7 oli minulle ennestään tuttu ja hänkin vain nimensä puolesta. "Enhän mä edes tiedä keitä noi loput jätkät on!" Voi Talle, Talle... ei näin! Nyt, 15 vuotta myöhemmin, minulle tarjoutui tilaisuus korjata edellisen elämäni virheet ja ottaa avosylin vastaan uusi sukupolvi veljeksiä. Kari Heiskasen ohjaus, peräti 4/7 "tuttua" veljestä ja lavalla muutama muukin hyväksihavaittu tapaus.

 Pari viikkoa sitten istuin muutaman tunnin seuraamassa Suomenlinnan veljesten harjoituksia ja vaikka näkeminen pintaraapaisuksi jäikin, olin erittäin vakuuttunut siitä, että tulossa on melkoista herkkua. Myöhemmin olisi enää kyse siitä, miten paljon lopulta kokonaisuuteen tykästyisin (veljesten edessä kun olin jo lähes polvillani). Mikä porukka! Harjoituksissa olin viikkoa ennen ensi-iltaa, esityksessä viikko ensi-illan jälkeen, ennen pienoista juhannustaukoa. Menimme Suomenlinnaan hyvissä ajoin aiemmin päivällä, ja samaa toki suosittelen muillekin. Kävimme tutustumassa hurmaavaan Lelumuseoon sekä istuimme tovin Panimoravintolassa lammasmakkaroista ja lohikeitosta nauttien.

 Itse linnakkeen sisällähän on kylmänkosteaa, joten kannattaa varata mukaan lämmintä vaatetta. Katsomon penkeillä oli valmiiksi vilttejä, joita aseteltiin sitten ylle ja alle. Esityksen alkuun oli alle 10min, ja kyllä tuntui aika matelevan! Oli varsin malttamaton olo, sellainen "aijai kohta mennään"-tyylinen, jonka lomassa vielä hierotaan käsiä innokkaasti yhteen. Se kävi myös alkulämmittelystä. Itse esitys pyörähti käyntiin siten, että Timo (Mikko Virtanen) marssi lavalle ja näytti, miten kävisi puhelimelle, jos sellainen pärähtäisi jossain soimaan... Eipä muuten soineet puhelimet katsomossa tämän vedon jälkeen!

 Ja sitten tosiaankin mentiin! Reilu kolmituntinen vierähti kuin varkain, ja tarjosi juuri sopivassa suhteessa päivitetyn klassikon. Sain enemmän mitä uskalsin toivoa. Tässä muutamia huomioitani...

 Ensimmäistä kertaa kiinnitin kunnolla huomiota Kiven kauniiseen kieleen ja moninaisiin tapoihin lausua sitä. Mannaa korvilleni tarjosi etenkin Juhani, sillä mielestäni Santtu Karvosella on hyvin persoonallinen tapa "makustella" sanoilla, en osaa edes selittää tätä. Se pitää itse kokea. Mieleeni olivat myös kujeileva Eero (Elias Keränen) sekä "järjen ääni", vakuuttava Aapo (Eino Heiskanen). Vakuuttavuus tosin petti siinä vaiheessa, kun piti toimia puhemiehenä Venlan (Pihla Pohjolainen) kosinta-asiassa useammankin velipojan ja myös itsensä puolesta. Pakit tuli niin että heilahti. Kiven tekstin joukkoon oli ujutettu sinne tänne pientä extraa, joka ei häirinnyt ainakaan minua lainkaan. Tokihan Toukolan pojat voivat laulaa Dire Straitsia (ruotsiksi!), toki Eero voi napakasti todeta lukemisen olevan "vittu miten helppoa" ja myös slangia voi sama heppu vääntää reteästi kaupunkireissusta palatessa, vaikka Helsingin sijaan olisi käyty Hämeenlinnassa. Takuulla tekstin seassa oli muitakin jippoja, joista osa meni suloisesti ohi.

Ei ole Aapolla helppoa puhemiehenä...

 Vaalea lavastus itsessään ei mitään ihmeitä tarjonnut, mutta eri tilanteiden myötä se kyllä osoitti toimivuutensa ja porukan vauhdikkaassa käsittelyssä ( + ripaus mielikuvitusta ja teatterin taikaa) muuntui nopsasti niin saunaksi, Impivaaraksi, Jukolaksi, metsäksi kuin juhlapaikaksikin. Harjoituksissa havaitsin ohjaaja Heiskasen painottavan liikettä ja dynaamisuutta ja sitä kyllä nähtiin yllinkyllin, hyvänä esimerkkinä vaikkapa joulunviettokohtaus, jossa meinasi tulla katsojallekin hiki.

Suomenlinnan kesäteatteri tarjoaa harvinaista herkkua siinäkin mielessä, että vastapuolen katsomo on koko ajan nähtävissä, ja minusta on useinkin mielenkiintoista seurailla muiden katsojien ilmeitä ja reaktioita, jos se suinkin vain on mahdollista. Toki katseeni pysyi suurimmaksi osaksi lavan tapahtumissa, mutta silloin tällöin vilkuilin muuallekin. Kyllä sielläkin silmäkulmia pyyhittiin milloin mistäkin syystä ja ilmeet vaihtelivat hämmästyksestä ihastukseen.

 Musiikkipitoisestakin kokonaisuudesta pidin äärettömän paljon, ja aina joukosta nousee esiin muutama suosikkikohtaus. Tällä kertaa sisimpäni ripsi värähteli ja resonoi eniten siinä, kun nuorimmainen Eero sai hoitaakseen aapiskirjan opettamisen muille. Voi jestas mitä ilmeitä ja pidäteltyä kiukkua etenkin Juhanilla, kun "Ö muuttuu välillä A:ksi ja on täten ensimmäinen". Kevyttä kuittailua. Ja voi mitä iloa ja riemua, kun kirjaimet muuttuvat lauseiksi. Melkein jo luulin, että koko katsomo räjähtää ilmaan, kun Juhani viimein oppi lukemaan. Eihän siinä kunnolla uskaltanut edes hengittää, tunnelma oli samansorttinen kuin "Kuninkaan puhetta" katsoessa. Jännitti niin paljon toisen puolesta, että tuleeko tuosta nyt yhtikäs mitään - ja tulihan siitä! Enää puuttui, että yleisössäkin olisimme kaivaneet oluthaarikat esiin ja järjestäneet lukutaidon kunniaksi kunnon peijaiset painiotteluineen kaikkineen. Toinen lempparikohtaukseni oli nerokkaasti toteutettu Viertolan härkien piiritys, johon liittyen Laurikin (Miro Lopperi) avasi viimein sanaisen arkkunsa ja nousi sanoineen kirjaimellisesti ilmaan.

Karhujahdissa, Lauri etunenässä 

 Veljeksethän olivat yhdessä ja erikseen omanlaisiaan hahmoja, niin kuin pitääkin. Kuten aiemmin mainitsin, oli 4/7 minulle aiemmilta vuosilta tuttuja (Santtu, Eino, Mikko ja Tommi) ja pirun kiintoisaa ja mieluisaa oli nähdä heitäkin taas vähän toisenlaisessa roolissa. 3/7 (Elias, Miro ja Eero) näin lavalla ensimmäistä kertaa, ja totisesti toivon näkeväni kaikkia kolmea jatkossakin tositoimissa. Tämän kolmikon joukosta nousi koko veljespoppoon lempparihahmokseni kaikensorttisilla uhkakuvilla maalaillut ilmeikäs Simeoni (Eero Ojala), jolla pysyi hyvin kädessä tarvittaessa niin kampa, viinaputeli kuin taikinakin. (Kävi myös mielessä, että jos jossain vaiheessa Suomenlinnassa nähtäisiin uusi tuleminen Taru Sormusten Herrasta-spektaakkelista - jonka senkin 80-luvulla missasin - haluaisin ehdottomasti nähdä Elias Keräsen Frodona!)

 Vakuuttavasti hoitui niin lukkarit (Jari Nissinen), nimismiehet (Mikko Hänninen), Taula-Matit (Konsta Mäkelä) kuin Rajamäen rykmentitkin (Mäkelä ja Katariina Lantto) ja lisäksi Viertolan väki härkineen, Toukolan pojat sekä hameväki. Ja karhu! Laulu-ja tanssipuoli oli hyvin hallussa tällä porukalla, ja toki veljeksetkin pääsivät ajautumaan tanssin pyörteisiin ja balettiaskeleitakin otettiin.

Juhani ottaa haltuun Aapista 

 Aiemmin minulle on Seitsemästä veljeksestä tullut ensimmäisenä mieleeni pellavaiset asut, jatkuva mölinä, painiminen ja uhoaminen, lauma sonneja (monessakin mielessä), saunanpoltto ja kurranpeluu. Tämän veljeskaartin nähtyäni päällimmäisenä mielessäni on se, että kaiken hässäköinnin jälkeen on mahdollista kasvaa ihan kelpo kansalaisiksi ja rauhoittua. Mahdollisuus kasvuun kumpuaa sitkeydestä ja yhteisön hyväksynnästä. Linnakkeen uumenissa kauniin moniäänisenä kaikuva loppulaulu herkisti mieleni totaalisesti ja kruunasi illan. Olipa upea lopetus! Yllättäen teki mieli vetää vilttiä korviin ja uinahtaa niille sijoilleen, rauhoittunein mielin. Vaan paluulautta ei liiemmin odottele, joten se siitä.

 Pitkästä aikaa minulla heräsi hinku nähdä tämä uudestaan, näytelmien kohdalla niin ei ole usein tapahtunut. Hinku jos herää sielläkin suunnassa, tsekkaa esityspäivät vaikkapa tästä. Anteeksi vielä kiroilu, mutta olihan tämä nyt helvetin kova! Ryhmiksen keväinen Peer Gynt oli silkkaa herkkua kaltaiselleni teatterihörhölle, ja tämä jatkoi samaa linjaa.

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

ps. Samalla reissulla jutusteluhaaviini tarttui Pihla Pohjolainen, jonka kiintoisa haastattelu luvassa lähiaikoina!

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri, Tampere

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jussi Kylätasku
Näytelmäksi kirjoittanut Matti Kuikkaniemi
Sovitus Perttu Pesä
Ohjaus Ola Tuominen
Lavastaja Juha Mäkipää
Pukusuunnittelija Tiina Helin
Äänet Simo Savisaari
Musiikki Kaj Chydenius
Tunnusmusiikki Antti Paranko
Kapellimestari Antti Paranko

Rooleissa : Janne Kallioniemi, Ilkka Heiskanen, Ria Kataja, Mikko Töyssy, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen ja Saara Lehtonen

Orkesteri : Antti Paranko, Aleksi Aromaa, Lauri Malin ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala

Tässäpä troikka! Kataja-Heiskanen-Kallioniemi 

 Kylläpä olimme osanneet valita sopivan päivän kesäteatterireissullemme Viikinsaareen! Sateista ei ollut tietoakaan ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Kävellessämme parkkitalosta kohti Laukontoria tuli bongattua heti yhden paljulautan kannelta paljaat äijäpakarat grillaushommista, sen verran oli katsottava tarkemmin että ihan nakusillaanko oltiin. Grilliessu löytyi sentään, onneksi. Viikinsaareen oli lähtemässä kerralla peräti kaksi laivaa, sillä jono oli melkoinen ja esitys loppuunmyyty, mikä ilahduttaa mieltäni erityisesti. Teatterikärpäsenä on vallan hienoa nähdä hyväntuulista, kesämielistä kansaa jonottamassa teatteriin. No, kaikki eivät välttämättä olleet matkalla esitystä katsomaan, sillä kesäkeidas Viikinsaari tarjoaa kyllä monenlaista aktiviteettia muutenkin.

 Edestakainen laivamatkahan sisältyy teatterilipun hintaan, joten sen suhteen ei tarvitse stressata, ja laivoja lähtee Laukontorilta aina tasatunnein (ja saaresta puolelta takaisin). Meidän näytöksemme oli alkamassa klo 16 ja klo 15 istuimme sitten laivassa. Ai että, kyllä siinä oli kesäfiilis korkealla, kun samalla sai katsella kauniita rantamaisemia ja bongailla ihmisiä kesäpuuhissa niin rannoilta kuin vesiltäkin. Paljulautta pakaroineenkin tuli ohitettua, ja Pyynikin kesäteatteri "takaapäin". Ihan kuin ulkomailla olisi ollut, kotimaanmatkaillessakin sopii leikkiä turistia. "Tuolla näkyy Pyynikin näkötorni, kas tuolla siintää Pispala".

 Ennen esitystä tuli ostettua kahvilan puolelta juotavaa ja täytettyä vesipullo. Kovassa helteessä pitää huolehtia nestetasapainosta, etenkin kun lavalla olisi nähtävissä monensortin könsikästä, joiden karisman edessä saattaa herkimpiä katsojia muutenkin heikottaa ja polvet lyödä vatkulia.

Liuta bändikönsikkäitä 

 Reilu viikko sitten olin seuraamassa tämän proggiksen harjoituksia (tästä voi tsekata tarinan) ja vihjasin siinä salaisuudesta, jonka paljastaisin nähtyäni esityksen. Nyt siis voin kertoa, mitä harkoissa tapahtui. Esityksen alkua hiottiin toimivammaksi hiljalleen, jotain poistettiin ja jotain lisättiin, ja ykskaks kaikki palaset loksahtivat kohdilleen. Linnut laulavat, muuten on hiljaista. Lavan takaa estradille saapuu tarinan kertojahahmo, suomenhevonen Oskari (Ilkka Heiskanen). Olemus on hiukan kulahtanut ja elämää nähnyt, ja juuri siksi niin sympaattinen ja rakastettava. Oskari kuulostelee lintuja ja tunnelmia rauhassa (jos tämä olisi Disney-piirretty, editse lentäisi taatusti kaunis perhonen ja saattaisi laskeutua Oskarin turvan päälle lepuuttamaan siipiään), ei ole kiire mihinkään. Hiljalleen pieni kaupunki, Käpymäki asukkaineen, alkaa heräillä uuteen päivään. Tunnusmusiikki alkaa soida kuin varkain. Ykskaks huomaan olevani jotensakin herkässä mielentilassa, nyt ollaan äärimmäisen hienon tunnelman keskiössä. Kyllä, minua alkoi tuosta noin itkettää ihan älyttömästi. Toivoin, ettei kukaan lavaltakäsin vain huomaisi ja samalla toivoin, että kunpa huomaisikin. Tietäisivät, että ovat harjoituksissa oikeilla jäljillä kun meikäläinen jo kyynelehtii, vaikkei ensimmäistäkään repliikkiä oltu lausuttu vielä...

 Varsinaisessa esityksessä en samaan tunnelmaan päässyt, sillä jossain takanani höpötti joku pariskunta ja rikkoi lumouksen. Tästä jaksan aina marista. Esitys ei ala siitä kun ensimmäinen repliikki lausutaan, muistakaa nyt jo vähitellen! Oskari-humma alkaa esitellä kaupungin asukkaita. On ompelija Milla (Ria Kataja), kauppias Kake (Jarkko Tiainen) kera vaimonsa Annan (Birgitta Putkonen) sekä hiukan viinaanmeneväinen maalari Renlund (Mikko Töyssy) kera tyttärensä Marin (Saara Lehtonen). Lisäksi nähdään kaupunginjohtaja Rautavuori (Töyssy), estoton poliisi Pirkko (Lehtonen) sekä statukseltaan mystiseksi jäänyt Reino (Tiainen), joka suunnitteli täydellistä murhaa kirjan muodossa. Idylliä kerrakseen.

Kake ja Anna

Renlundin isä ja tytär

 Sitten paikalle saapuu paluumuuttaja ja pastori Aimo Niemi (Janne Kallioniemi), jonka olisi määrä harjoittaa paikkakunnalla parisuhdeneuvontaakin. Aimo haluaa olla kaikkien kanssa kaveri ja välilöissä, ja tämä tietysti aiheuttaa monensortin omituisia tilanteita ja väärinkäsityksiä. Vähän oman elämänsä Mr Bean on hän. Lempikin roihuaa tulisena suunnassa jos toisessakin, ja välissä kaupunginjohtaja yrittää vehkeillä vilunkihankkeilla Käpymäkeä maailmankartalle. Onnistuuko hanke? Kuka saa kenet? Mitä tästä kaikesta Oskari tuumaa?

 Väärinkäsitysten ja pienoisen yhteiskuntakritiikin aallokossa yrittää Aimo pysytellä pinnalla kykyjensä mukaan. Janne Kallioniemen lempeän katseen alla saattaisin minäkin intoutua parisuhdeneuvoja hakemaan tai jaffaa juomaan. Varsin vakuuttava on perinteinen humalakohtaus, toistaiseksi vakuuttavin kesäteatterikännipresentaatio tähän mennessä! Tämän esityksen hauskuus ei onneksi jää kännäyksen tai ilman housuja pyllyilyn varaan, lempeää pilkettä silmäkulmasta löytyy etenkin niille, jotka malttavat seurata Oskarin pikku puuhasteluja sivummalla. Välillä intoutuu Oskarikin vähän vikuroimaan ja sivuhypyillä askeltamaan, ja kansa kehrää.

 Muutenkin yleisö oli lähtenyt matkaan oivallisella asenteella varustettuna, väliaplodeja piisasi ihan kaikille ja nauru helisi jatkuvasti. Ja ne biisit! Antti Paranko on sovittanut Kaj Chydeniuksen sävelistä hienoja herkkupaloja, ja bändihän on varsin iskukykyinen vaatetusta myöten. Aina yhtä tyylikästä! Illan komeimmat aplodit ansaitsi syystäkin Saara Lehtonen Nuoruustangon kera, siinä ollaan jotenkin tärkeän äärellä kun edessäni istunut iäkkäämpi pariskunta tarttuu hellästi toisiaan kädestä ja Saara laulaa "kun sinun saan vain olla täysin ja kokonaan". Kaikki saivat tilaisuuden esitellä laulutaitojaan vuorollaan, tyyli vähän vaihteli mutta laatu ei. Mieleeni oli kovasti Ilkka Heiskasen rouheasti vetäisemä Euroopan syrjäkylät eikä mielessä käynyt kertaakaan, että voiko hevonenkin muka laulaa! Tietysti voi! Loppulaulu Jos rakastat oli myös ihastuttava ja oli mukava lähteä odottelemaan paluulaivaa kappaletta makustellen ja miettiä, kenen kuvan piirtäisi piirtäisi hiekkaan.

Aimo ja Milla 

 Alussahan lauletaan, että "on tässä kaupungissa vaikeaa". Eipä muuten ole! Helppoa kuin heinänteko. Nyt menet tästä näin Viikinsaaren kesäteatterin kotisivuille ostamaan lippua ja sitten marssit Laukontorille ja astut laivaan. Jaa luvattiin vesisadetta? Sittenpähän luvattiin. Sen kesä kuivaa minkä kasteleekin, ja katsomohan on katettu. Mars mars.

 Kotiinpalattuani hokasin, että tämä oli tiettävästi 900. näkemäni teatteriesitys, sikälimikäli laskelmani pitävät paikkansa. Hieno etappi, tästä on hyvä jatkaa lievästi käsistälähtenyttä harrastustoimintaa!

Esityskuvat (c) Kai G. Baer

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Viikinsaaren kesäteatteri!)

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri

Ensi-ilta 16.6. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Hella Wuolijoki
Musikaalisovitus ja ohjaus Miika Muranen
Musiikki Saaga Ensemble
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Koreografia Jenni Nikolajeff
Lavastussuunnittelu Liisa Ikonen
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Johanna Vänttinen
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen

Rooleissa : Mikko Nousiainen, Maria Pere, Olli Riipinen, Petra Karjalainen, Ronja Alatalo, Sari Havas, Puntti Valtonen, Elina Keinonen, Heidi Kirves, Anna Pukkila, Laura Hänninen, Jenni Nikolajeff, Henna Wallin, Annina Rubinstein, Teemu Koskinen, Anssi Valikainen, Miikka Wallin, Jani Rasimus ja Kake Aunesneva

Niskavuoren bändi : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Tomi Hyttinen, Tony Sikström, Riku Vartiainen/Aleksi Kaufmann, Tommi Asplund/Nea-Maria Korpelainen

Loviisa ja Juhani 

 Ahkerasti kun teatterissa käy ja maku on aika laaja, ei ole pystynyt mitenkään välttymään Niskavuor(t)en näkemiseltä. Eiliseen mennessä laskeskelin nähneeni neljänlaista versiota Niskavuori-saagasta, ja kaikki onneksi hyvin erilaisia (tuoreimpana Paimion Kesäteatterin viimekesäinen huikean hieno Niskavuoren Heta). No, nyt tähän kohtaan voi vetää ruksin seinään ja todeta, että nyt on nähty ja koettu sitten Niskavuori-aiheinen musikaalikin.

 Ja millainen! Kotoa lähdettiin vauhdilla ja palattiin yhtä vauhdikkaasti, kun unohdin hupparini kotiin. Aurinko paisteli kotokulmilla, mutta koukattiin kaiken varalta hakemaan lämmintä mukaan. Sadevehkeet oli kassissa sentään. Puolivälissä matkaa alkoi kova sade, joka jatkui aina Pyynikille asti. Piru vieköön, näinkö tässä nyt sitten enskarissa näyttelijät joutuvat sateessa huhkimaan? Kuin yhteisestä toiveesta sadepilvet kuitenkin kaikkosivat sopivasti ennen h-hetkeä, ja sää suosikin koko esityksen ajan.

 Ja nyt jaarittelut sikseen ja itse esitykseen. Heti ensitöikseni kiinnitin huomioni jyhkeään ja värimaailmaltaan minua suunnattomasti viehättävään Niskavuoren pytinkiin - tummaa oranssia ja vihreää, ja väripilkkuina hehkuivat myös Loviisa (Maria Pere) sinisessä leningissään, syntisenpunaisessa hameessaan Malviina (Elina Keinonen) ja elosalaman lailla sinkoileva Kustaava (Ronja Alatalo) hehkuvassa keltaisessa mekossaan. Näitä naisia ei voinut olla huomaamatta, vaan siitäkin huolimatta katseeni nauliintui musta-asuiseen Niskavuoren Hetaan (Petra Karjalainen), joka toi mieleeni sekoituksen satujen Pahatar-hahmosta ja Kalevalan Louhesta. Kunnioitusta herättävä hahmo totisesti!

Heta valjastamassa joukkoja ja luonnonvoimia 

 Saaga Ensemblen musiikki soljui ja soi kuulaassa kesäillassa kauniisti - varsinkin kohtauksissa, joiden aikana katsomo lähti hiljalleen pyörimään ja taakse avautui näkymä Pyhäjärvelle (alkupuolella siellä nähtii paljulauttakin, mutta se ei menoa haitannut eikä tunnelmaa latistanut). Miika Muranen on mestari ohjaamaan joukkoja niin, että taustalla ei pönötellä. Siellä heilutaan hiljalleen musiikin tahdissa keinuen, pienikin liike riittää. Tämä sisälsi myös paljon helmojen heiluntaa ja liehuvia hiuksia, vauhdin tuntua muutenkin kuin juoksemalla tanner pöllyten. Pidin suunnattomasti myös siitä, että estradi otettiin varsin kokonaisvaltaisesti käyttöön ja kaukana polulla heilahtava punainen mekko suuntasi katseen juuri oikeaan suuntaan. Poluilla ja niitä reunustavien puiden alla sattui ja tapahtui kaikenlaista perin aistikasta.

 Ihan ehdottomaksi suosikikseni nousi kohtaus, jossa Malviinan ja Juhanin (Mikko Nousiainen) salaiset hetket yllättäen nähnyt Loviisa katoaa ja häntä sitten koko muu porukka valjastetaan etsimään. Polulla kädet kohollaan laulava Heta oli niin täynnä alkukantaista voimaa, että olin jo hetken varma siitä, että tällä menolla ukkospilvet palaavat, takuulla jyrisee ja viereinen kallio halkeaa moneen osaan. Olipahan näky! Jotenkin tuntui, että kohta Pyhäjärvestä nousee joku pyörre ja pistää katsomon vinhasti sellaisille kierroksille, ettei ole Pyynikillä ennen sellaista kieputusta nähty. Tunnelma oli maaginen ja vähän pelottavakin. On se Petra melkoinen nainen!

 Riipivää on rakkaus. Kulissit ovat näyttävästi kunnossa, mutta sisällä kiehuu ja kuohuu. Juhani ei malta pitää näppejään erossa Malviinasta - on vihittyä vaimoa ja vihkimätöntä. Yksi jos toinenkin katoaa metsikköön milloin sylissä lapsi, milloin ase. Simpsakoiden piikojen ja salskeiden renkien välinen estoton kisailu ja temmellys muuttuu loppua kohden rajummaksi, ja aikamoinen näky on naisjoukko selin katsomoon huutamassa alushamosissaan järvelle.


 Unohduin jossain vaiheessa tuijottelemaan sitä Niskavuoren pytinkiä. Sydänkuvioita hirret täynnä. Tyhjiä sydämiä ulkoseinät täynnä. Palapelinkaltaiset palat irrotettuna kauas toisistaan. Jännä ajatus. Katsokaapa niitä. Yhtäkään sydänkuviota ei talon sisällä näy. On toki komeaa uutta kalustoa ja peiliä, mutta jotain puuttuu.

 Paljosta pidin. Musiikista, lauluvoimasta, komeasta isännästä, vesielementistä, kaatuneesta ämpäristä omenoineen, vanhan emännän hienovaraisesti toteutetusta poismenosta. Siitä, miten Loviisa riisui sinisen mekon päältä ja pukeutui mustaan. Oli aika riisua yksi vaihe, tunnustaa tosiasiat ja lopettaa rakkauden perään ruikuttaminen, ottaa ns. ohjat käsiinsä ja keskittyä Niskavuoren vahvistamiseen yhdessä Juhanin kanssa.

Rengit ja piiat 

 Loppu jotensakin lässähti ja tunnelma muuttui täysin, vaikka eittämättä Puntti Valtonen piristi kovasti mieltäni kananpojankeltaisessa asukokonaisuudessaan herrassyötinkinä. Mutta silti. Juhlaväen saapuessa tunnelma meni jotenkin koomiseksi kaikkineen.

 Olipahan tämä kuitenkin varsin vaikuttava kokonaisuus! Klassikoita voi tehdä uusiksi näinkin (ja samalla se lupasi hyvää mitä tulee syksyn Viulunsoittaja katolla-musikaaliin Työviksessä, sen kun ohjaa Miika Muranen myös).

 Kyllä se Heta sieltä jäi päällimmäisenä mieleeni, näin loppukaneettina. Ja elosalama-Ronja.


Esityskuvat (c) Leena Klemelä

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pyynikin kesäteatteri!)

torstai 15. kesäkuuta 2017

Fingerpori / Turun Kaupunginteatteri & Emma Teatteri

Fingerpori ja kuntaliitoksen uhka / Turun KT ja Emma Teatteri

Ensi-ilta 27.5. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pertti Jarla ja Petja Lähde
Ohjaus Pentti Kotkaniemi
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Alisha Davidow
Valosuunnittelu Petri Suominen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Videosuunnittelu Sanna Malkavaara
Naamioinnin suunnittelu Petriina Suomela

Rooleissa : Pertti Sveholm, Linda Wiklund, Tom Petäjä, Miska Kaukonen sekä Arttu Aarnio, Maria Peltoniemi ja Riku Suvitie

Videolla : Juha-Pekka Mikkola, Stefan Karlsson, Linda Wiklund ja Mika Nuojua

 Fingerpori-sarjakuva on kuulunut vuosikaudet lemppareihini ja aika usein päivän ensimmäinen pitempi lause miehelleni on kuulunut "katsoitko jo päivän Fingerporin lehdestä". Suosikkistrippejäni on monta, jääkaapinovessa komeilee yksi, jossa sanotaan "mene ja esittele yleisölle Jormas". Top 3 -osastolla taitaa keikkua tällä hetkellä seuraavat aivoitukset : Väinämöinen soittaa kannelta, Jorma pullottaa alushousuissa sekä klassikoiden klassikko karkeat ja puolikarkeat vehnäjauhot. "Vatkaa sitä munaa, horo! - "Niin, saakeli!"

 Oli siis päivänselvää, että Fingerpori-reissu Naantaliin on suoritettava kesän aikana. Alkoi olla muutenkin jo pienoinen traditio se, että kesämökkeilyn yhteydessä Paraisilta suunnataan jossain vaiheessa auto kohti Naantalia ja Emma Teatteria - niin tänäkin vuonna. Ensi-illasta oli ehtinyt vierähtää parisen viikkoa ja pahimmat räntäsateet ja raekuurot taisivat olla takanapäin, ja me olimme onnistuneetkin valitsemaan kauniin, aurinkoisen päivän visiitillemme. Perinteitä kunnioittaen kävimme ennen esitystä kahvittelemassa Merisalin terassilla ja tarkistimme, että oliko Sauli Kultarannassa. Oli!

Heimo Vesa ja Rivo-Riitta (c) Otto-Ville Väätäinen

 En ole koskaan ajatellut, missä päin Suomea Fingerpori mahdollisesti fyysisesti sijaitsisi. Nyt sitä kuitenkin oltaisiin liittämässä kuntaliitoksen myötä Turkuun (kammottava ajatus jo itsessään, sittenhän sarjiksen sivulla alkaisi viilettää entistä friikeimpiä hahmoja!), ja tästäpä kaupunginjohtaja Aulis Homelius (Miska Kaukonen) ei juurikaan riemastu. Hän pestaa Heimo Vesan (Pertti Sveholm) kuvaamaan laadukasta matskua kaupungista ja sen ihmisistä, jotta herrat päättäjät ymmärtäisivät, että kaupunkia ei sovi liitellä yhtään mihinkään. Sormensa pelissä on myös Pahani Julmulla (Tom Petäjä), joka ujuttaa Heimolle salakuvaukseen soveltuvat lasit päähän. Näin saadaan autenttista matskua, kaikki kun tuntuvat muuten kuvatessa muuntautuvan täysin toisenlaisiksi, mitä oikeassa elämässä ovat.

 Tässä juoni lyhykäisyydessään ja täytyy todeta, että eipä sillä mitään kirjallisuuspalkintoa saisi, mutta näin kesäteatterihupailuun se kyllä soveltuu oikein mainiosti. Ja eikös se tässä juuri ollut tarkoituskin?

 Parasta antia tässä proggiksessa on juurikin itse tuttu Fingerpori ja sen omituiset asukkaat. Muutama vuosi sitten Pertti Sveholm muistutti Heinolan Kesäteatterin jutussa vaatetustaan myöten hämmentävän paljon isääni, nyt ei onneksi yhtäläisyyksiä löytynyt niin paljon. Sveholm on melkoinen näky hiustupsukassaan ja pönäkässä beigessä kalsaripuvussaan, ehta Heimo Vesa. No, muut sitten urakoivat kaikissa muissa rooleissa ja täytyypä sanoa, että joukossa on muutama sellainen hahmo, jotka saivat meikäläisen takaraivon jälleen tykyttämään siihen malliin, että kohta katkeaa taas joku verisuoni päästä liiasta naurusta. Etenkin Tom Petäjän moninaiset tyypit hohotuttivat jo valmiiksi, ennen kuin koko hahmo edes avasi suutaan. Perverssi Asko Vilenius asuntonäyttöineen, Rivo-Riitta hinkuttamassa harjanvarrella haaruksiaan ja aikuisviihdetähti Urho Puuma... Näistä jälkimmäinen porautui lantioliikkeineen pelottavan tarkkaan verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi, onneksi en istunut ihan eturivissä. Olisin varmaan saanut sydänkohtauksen. Linda Wiklundin antaumuksella esittämä Krapula-Päivi oli selkeästi pienin sisäisin keinoin toteutettu, samoin Miska Kaukosen likinäköinen Mustanaamio iloisine rallatteluineen. Tsa-daa!

Heimo Vesa (Pertti Sveholm) (c) Marita Koivisto 

 Sisimpäni ripsi värähteli yllättävän paljon myös aina silloin, kun sitkeä Mikko Alatalo (Arttu Aarnio) saapui kitaroineen lavalle. "On silti hyvä ettet näe minua nyt" - koko ajanhan sä siinä näyt! Krapula-Päivin treffikumppanikohtaus oli myös hykerryttävä, kauhunsekaisin fiiliksin odotti, että mitähän ovesta seuraavaksi lavalle tupsahtaa ja yllättäen lavalla oli housut nilkoissa myös eräs Miska Kaukonen.

 Kaupunginjohtaja Homeliusta koskevat rajut lööpit toimivat valtavan hyvin, samoin muutamakin livenä pikaisesti toteutettu sarjiksesta tuttu juttu. "Sulake laukesi". Hauskaa oli havaita se pieni ratkaiseva viive katsomon reaktioissa. Ihan sama kuin kotosallakin sarjakuvan parissa - ensin lukee ruudut, sitten pohtii hetken "mitä hittoa!" ja sitten älyää sanakikkailun, ja huutonaurua päälle. Näitä olisi saanut olla mukana paaaaljon enemmän, välillä ehdin nimittäin vähän haukottelemaankin. Muistui mieleeni viimevuotinen Teatteri Kultsan juttu, jossa reilussa tunnissa lavalla oli nähty 150 Fingerpori-strippiä eli täyttä tykitystä ilman juonenhäivääkään (esitys jäi minulta valitettavasti näkemättä).

 Näissä Naantalin jutuissa on ollut mukana reilusti paikallishuumoriakin, joista osa on mennyt minulta tyystin ohi hilseen ja osa taas naurattanut. Näinhän se taitaa olla kyllä muillakin paikkakunnilla, Hämeenlinnassakin jos mainitsee hauholaiset tai turenkilaiset, aina jossain suunnassa hohotellaan normaalia enemmän. Nyt lavalla nähtiin esimerkiksi Förin Äijä (Miska Kaukonen), jonka hauskuus meni minulta kyllä tyystin ohi. Muita tuntui kyllä kovasti naurattavan. Onko semmoinen tyyppi muuten ihan oikeastikin olemassa? Voi apua!

 Kovasti ilahdutti puvustus kaikkine ääriviivoineen kuin suoraan piirroksista! Alisha Davidowille kyllä kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tästä oivalluksesta.

 Jotenkin jäin hekumoimaan ajatuksella, että käsiohjelmasta olisi ollut mahiksia väkertää itselleen esimerkiksi Heimo Vesa- tai Rivo-Riitta -naamari. Mikä näky se olisikaan ollut, kun katsomossa olisi istunut kymmenittäin Heimo Vesoja. Myös dress along-näytös Fingerporista kutkuttelee mielessäni. Tiedän ainakin yhden, joka olisi enemmän kuin mielellään tiukassa Mustanaamio-asussa katsomossa. Itse saattaisin pukeutua Rivo-Riitaksi.

 Paikalta poistuimme hymyssä suin, joten Naantali teki taas tehtävänsä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri ja Emma Teatteri!)

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Haastattelussa Sonja Halla-aho

Sonja Halla-ahon tapasin toukokuun alussa 2017 ihastuttavassa kahvila Kaffilassa Tampereen keskustassa.

Vuonna 1993 syntynyt Sonja on horoskoopiltaan kaksonen. ”Oon Pohjanmaalta, tarkemmin Alajärveltä kotoisin. Tampereelle oon muuttanut 2012. Pari vuotta sitten opiskelin yhden kesän Venäjällä. Asuin koulun asuntolassa ja hetken ystäväni luona Pietarissa. Muuten oon asunut täällä Tampereella kotikulmiltani lähdön jälkeen.”

Sonja nappasi itsestään selfien 

 Mitä harrastat? ”Mä harrastan ilma-akrobatiaa, aloitin vuodenvaihteessa eli ihan aloittelija vielä, mutta oon kyllä täysin hurahtanut siihen lajiin! Koko ajan tulee pieniä voitonhetkiä, kun saa tehtyä jonkin liikkeen mihin ei vielä edellisviikolla pystynyt. Samassa paikassa käyn myös tanssitunneilla. Lisäksi harrastan laulua ja musiikkia ylipäätänsä. Jossain vaiheessa harrastin karatea ja haluaisin jatkaa sitä vielä, mutta aikataulujen kanssa on vähän hankaluuksia, kun esitykset on yleensä iltaisin ja karatetunnit samoin. Joogassa käyn myös.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”7-vuotiaana aloitin rumpujensoiton, lyömäsoittimia soitin muutaman vuoden. Mennessäni yläasteelle ajattelin, että nyt musta tulee todella kiireinen koululainen, ja lopetin soittamisen! Se oli kyllä ihan hölmö ajatus. Pienestä pitäen oon soittanut myös pianoa, mutta tunneilla en ole käynyt, vaan oon opetellut soittamaan korvakuulolta. Omaksi ilokseni soitan ja pystyn itseäni säestämään. Kitaraa ja ukulelea soitan myös vähän.”

(c) Mikko Karsisto 

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Mielestäni mulla on kyky mennä tilanteisiin aidosti ja nopeasti, olla tosi läsnä lavalla. Luulen, että se auttaa myös vastanäyttelijää olemaan läsnä tilanteessa. Tarvittaessa osaan myös heittää aivot sopivasti narikkaan. Mä myös tykkään tosi paljon siitä mitä teen ja sitäkin kautta jaksan tehdä kovasti töitä.”

Onko sinulla jotain erikoistaitoja tai ”kikkoja”? ”Apua, hahah! Nythän mä oon opiskellut syksystä asti Teatterikorkeakoulun avoimella puolella Fyysisen teatterityön koulutusohjelmassa ja siellä meillä on ollut muun muassa miimiä. Mulla on muutama miimikikka. Niin, no osaan mä jonglööratakin. Ehkä tuosta ilma-akrobatiasta tulee mulle sellainen taito, jota voisin ihan oikeasti joskus hyödyntää.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä mä haluaisin olla parempi kaikessa, mitä osaan nyt vähän. Haluaisin olla parempi tanssija, parempi laulaja… Olisi hienoa osata tehdä voltteja ja muita akrobaattisia temppuja, hallita kehonsa siinäkin mielessä.”

Mikä on ollut toistaiseksi isoin ammatillinen haasteesi? ”Haluaisin olla enemmän sinut sen suhteen, että mäkin voin osata, vaikka mulla ei ole Teatterikorkeakoulun koulutuspohjaa. Työn kautta oppiminen vaatii valtavaa uskallusta ja itsekritiikin ja keskeneräisyyden sietokykyä. Joudun kamppailemaan, ettei pelko, huonommuuden tunne tai häpeä tulisi tekemisen tielle ja osaisin ajatella, että mä pystyn tähän, ja mä osaan, ja jos en osaa, niin opin kyllä ja kuinka mahtavaa, että mulle on luotettu mahdollisuus saada oppia tässä työtehtävässä!”

”Musta oli mahtavaa päästä Valkeakosken Kaupunginteatterin Sven Tuuva -musikaaliin mukaan. Kiitos Tiina Brännaren luottamuksellisen ohjauksen löysin myös uskoa omaan ammattitaitooni, ja se oli itselleni tosi tärkeä kokemus.”

Jesse Kaikuranta ja Sonja Sven Tuuvassa (c) Janne Kulosaari 

 Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ketään. Ainakaan lähisuvussa. Isoisoisäni on laulanut kirkkokuorossa, siinä lienee kaikki. Isäni oli meidän kanssa leikkiessään kyllä kova eläytymään, heittäytymiskyky on tullut varmaankin sieltä.”

Mikäs sinut sitten sai innostumaan teatterista? ”Se on jotenkin vaan aina ollut niin. Kaikki mun lapsuuden leikkinikin olivat teatterijuttuja tai nukketeatteriaskarteluja. Oon myös kirjoittanut hirveästi kaikenlaisia tarinoita. Kukaan ei näyttänyt koskaan mitään malliakaan, mä vaan tein. Ehkä se on ollut mulla sisäsyntyinen juttu? Olin nuorena aika ujo ja jopa ramppikammoinenkin välillä, mutta sitten kun on päästy tekemään, se on ollut älyttömän hauskaa ja se esilläolon paine on unohtunut, on vaan nauttinut. Ihan sama onko kukaan edes tullut katsomaan… Mulla on vaan ollut tarve kokea ja elää tarinoita läpi.”

”Koulussa mulla oli ala-asteella opettaja, jonka tunneilla saimme aina välillä perjantaisin tehdä pieniä näytelmiä, joita sitten esitettiin. Innostukseni on ehkä lähtenyt myös sieltä, nyt kun oikein mietin. Koulunäytelmiä oli myös ja niissä olin usein pääroolissa, koska en pelännyt heittäytyä. Alajärvellä oli myös nuorisoteatteri, mutta jostain syystä mä en aluksi älynnyt mennä sen toimintaan mukaan nuorempana. Kävin kyllä katsomassa esityksiä siellä. Kerran sitten joku oli jäänyt roolistaan pois ja hänen tilalleen tarvittiin uusi tyyppi, ja mua pyydettiin mukaan, koska olin koulussa ollut näytelmissä mukana. Menin sitten mukaan, ja sen jälkeen kirjoitin kovasti tekstejä näytelmiin koulussakin, ohjasin niitä ja näyttelin – ja koko hommahan lähti sitten ihan käsistä! Se oli sitten menoa. Huomasin, että teatterissahan voi tehdä kaikenlaista kivaa!”

Mikäs oli sitten seuraava siirtosi? ”Tämä oli siis yläasteella ja lukioaikoina. Jotenkin olin aina ajatellut, että näytteleminen ammattina olisi mahdoton idea, koska vanhempani eivät olleet alalla. Pitäisi olla jostain suuresta teatterisuvusta, eikä mulla ollut mitään hajua siitä, mitä näytteleminen oikeasti on. Mulle se oli ollut ”vain” tekemistä ja luomisprosessissa olemista. Olin ajatellut, että musta tulee isona kulttuuriantropologi tai opettaja. Tosin mikään ei sitten loppupeleissä tuntunut oikealta, joten hain sitten vain Teatterikorkeakouluun… Enhän mä päässyt. Mä en silloin edes tiennyt, mikä on monologi! Sitten hain tänne Tampereelle Suomen Teatteriopistoon, hakupaperit laitoin tosin päivän myöhässä kun kuulin siitä vasta jälkikäteen. Vuosi oli 2012 ja kävin peruskurssin. Siellä opin asioita, joita olin jo tehnyt tavallaan intuitiolla oikein – sain jotain konkretiaa niihin tuntoihin. Kyllä se oli mulle opettavainen paikka ja siellä vahvistui tunne siitä, että tästä nautin ja tätä haluan tehdä jatkossakin. Vapauttavaa oli huomata myös se, että tää on paikka jossa voin epäonnistua! Olin aina ollut suorittajatyyppiä, ja epäonnistuminen ei enää pelottanut mua niin paljon. Kokemus oli varsin kokonaisvaltainen. Teatteriopiston jälkeen mä hain uudestaan TeaKiin ja pääsin viimeiseen vaiheeseen asti. Kesän olin Tampereen Komediateatterin Risto Räppääjässä mukana, ja sitten hain jatkolinjalle Teatteriopistoon, josta mut bongattiin YLE:lle Haamukirjoittaja -nimiseen sarjaan. Sen jälkeen oonkin sitten tehnyt töitä, kaikenlaisia juttuja oon päässyt tekemään. Oon saanut oppia tekemällä!”

(c) Elina Salo 

 Mainitsit tuossa aiemmin, että sinua kiinnosti myös kulttuuriantropologia. Mihin se haave sitten katosi? ”Siinä mua kiinnosti ihmisten, eri kulttuurien, yhteisöjen ja niiden toimintamallien tutkiminen ja niiden vaikutus yksilön ajatusmaailmaan ja toimintatapoihin. Luonteellisestihan siinä on tosi paljon samaa näyttelijän työn kanssa. Tajusin sitten, että kulttuuriantropologit työllistyvät lähinnä arkistoihin ja harva oikeasti asuu jossain heimon keskellä viidakossa. Tavallaanhan tässä teatterimaailmassa ollaan myös heimon keskellä tutkimassa ja oppimassa ymmärtämään ihmisyyttä ja ihmisiä. Eli mähän oon ajautunut juuri sinne minne pitikin! En mä varmaan olisi edes onnellinen missään muualla.”

Mikä teatterissa on sitten ”se juttu”? ”Teatteri on niin kokonaisvaltaista ja läsnä mun koko elämässäni, kaikessa mitä teen. Teatteri auttaa mua ymmärtämään maailmaa ja erilaisia ihmisiä, myös itseäni. Kaiken kokemani pystyn aina jollakin tavalla liittämään työhöni ja kasvuun myös teatterintekijänä. Mä oon vähän sellainen ihminen, että mieleni seikkailee monessa paikassa ja näyttelijän työ auttaa mua myös keskittymään. Koen, että ihminen ymmärtää toista ihmistä tai yhteiskunnallisia kaavoja parhaiten, jos hän itse on saanut elää ja kokea asiat läpi. Teatteri on siinä suhteessa korvaamaton kanava. Jos pystyn lavalla elämään niin aidosti, että yleisön jäsen elää tarinan kanssani mukana, luomaamme maailmaan uppoutuen, koen, että olen onnistunut työssäni.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut ja mistä tai keneltä se on tullut? ”Yksi asia on ollut viime aikoina paljon mielessäni ja sen on sanonut yksi opettajani tuolla TeaKilla – miten pystyisi pitämään leikin tilan läsnä esiintyessään. Itseään ei pidä ottaa liian vakavasti, se kahlitsee luovuuden. Tärkein opetus yleisesti lienee ”älä luovuta!” Vaikka en kouluun koskaan pääsisi, jos mun täytyy jotain tehdä ja mulla on valtava tarve siihen, kyllä mä sorvaan tieni!”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet aina ihaillut? ”Mulla on tosi paljon ystäviä, joissa ihailen tiettyjä asioita, elämänasennetta, taitoja tai vaikka vain synnynnäisiä ominaisuuksia. Niissä ihmisissä on tietynlaista taikaa. Viime aikoina mä oon myös fanittanut tosi paljon Paula Vesalaa. Hän osaa ja on saanut tehdä kaikenlaista – kirjoittaa, toimia dramaturgina, näyttelijänä, muusikkona ja laulajana.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereelle muutettuani oon näytellyt Tampereen Komediateatterissa, Teatteri Lahjattomissa (Jonkun on oltava Pan), Teatteri FAQ:ssa (Takkutukkakeiju), Tampereen Ylioppilasteatterissa, Valkeakosken Kaupunginteatterissa ja improvisaatioryhmä Korkeapaineessa. Enemmän oon tehny kameratöitä.”

Helinä näytelmästä Jonkun on oltava Pan (c) Heikki Järvinen

 Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Kyllä Takkutukkakeiju on ehdottomasti tärkein ihan aiheeltaankin ja siksi, että olimme riittävän rohkeita tekemään sen. Se oli ihan alusta alkaen meidän tekemä juttu ja koko projektissa on ollut mukana mulle rakkaita, tärkeitä ihmisiä, joita ihailen myös paljon. Tärkeä on ollut myös elokuva ”Tulen morsian”, jossa mulle luotettiin ensimmäistä kertaa merkittävän kokoinen rooli noin ison kaliiberin elokuvassa, ja mikä aihe, noitavainot! Myös ”Pelle” -niminen lyhytelokuva oli tosi opettavainen projekti, koska roolini oli melkoisen monitasoinen. Kun näin leffan ensi-illassa, ajattelin, että oho, miten mä ton tein!"

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Meryl Streep! Hän on uskomaton. Suomalaisista olisi hienoa näytellä Martti Suosalon kanssa.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Joskus salaa haaveilin duetosta Jesse Kaikurannan kanssa, ja nythän se toteutui Valkeakosken Sven Tuuvassa. Musta olisi ihana laulaa vaikka toistekin Jessen kanssa. Mahdottomiin haaveisiini kuuluu James Arthurin kanssa ”All I Ask of You”:n duetoiminen, Phantom of the Operasta. Hänellä on todella sielukas ääni ja olisi upeaa päästä laulamaan hänen kanssaan.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää mitenkään? ”Teatterin taika on kyllä jännä asia siinä mielessä, että sen kokee eri tavalla riippuen siitä, istuuko katsomossa vai onko lavalla. Taikaa on esimerkiksi siinä, kun ihmiset lavalla uskovat yhdessä johonkin, joka ei ole totta, niin vahvasti, että siitä tulee totta. Ja yleisö uskoo samaan juttuun. Syntyy oikeita tunteita, aitoja reaktioita ja vahvoja mielikuvia. Taikatemppu, jossa kaikki on näkyvissä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tämmöiset teatteri-ja ihmisyyskeskustelut näköjään! Sopivassa mielentilassa mua inspiroi ihan mikä vaan. Mua kiinnostaa ihan älyttömästi ihmismieli ja kokemukset ja elämä ylipäätään. Mä innostun herkästi eri asioista. Lavalla mua inspiroi läsnäolo, rytmi ja tietynlainen kemia vastanäyttelijän kanssa. Mä inspiroidun myös esimerkiksi luonnosta ja kauniista maisemista.”

Tämä keskustelu ns. riistäytyi viimeistään tässä kohtaa käsistä ja inspiroiduimme puhumaan teatterin lisäksi mm. maalaamisesta, kirjoittamisesta, Roald Dahlin kirjoista ja nukketeatterista…

Podetko nykyään ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Pienempänä podin ramppikuumetta kovastikin, mutta se ei liittynyt oikeastaan näyttelemiseen vaan vaikkapa laulamiseen. Muistan, että yläasteella jossain konsertissa olin menossa lavalle laulamaan ja alkoikin jännittää niin paljon, etten sitten pystynytkään. Näin kävi parikin kertaa. Eli halusin monta kertaa uskaltaa ja yritin, mutta aina viime hetkellä jänistin. Näyttämölle mennessä mä en pode ramppikuumetta. Kyllä mua jännittää, mutta se on sellaista positiivista, ihanaa jännitystä tulevasta seikkailusta.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Ne vähän vaihtelee esitysten mukaan ja riippuu siitä, millaiseen mielentilaan itsensä pitää saada ennen esitystä. Musikaalijuttuun tulee tietysti äänenavaukset ja muut. Kaikissa tapauksissa mä tykkään olla tosi ajoissa aina paikalla, jopa pari tuntia ennen esitystä, haluan välttää turhaa kiirettä ennen esitystä. On ihana ottaa kunnolla aikaa laskeutua esityksen maailmaan. Tehdä siitä sellainen erityinen hetki. Artikulaatioharjoituksia teen aina.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Kaikenlaistahan aina sattuu ja niille nauretaan, mä tuppaan vaan unohtamaan ne aina. Tämä nyt ei varsinaisesti tapahtunut kesken näytöksen, mutta muuten tuli mieleeni. Kuvasimme Tulen morsian -elokuvaa Ahvenanmaalla ja meillä sattui olemaan kuvausvapaa. Päätimme toisen näyttelijän kanssa lähteä katsomaan Kastelholman linnaa, hotellissamme oli vuokrattavana polkupyöriä ja niin päätimme pyöräillä sinne. Matkaa oli 33 km. Oli kaunis päivä ja ajettelimme, että eihän se ole matka eikä mikään. Ei otettu edes eväitä eikä vettä mukaan. Hölmöläiset. No, jouduimme sitten käymään omenavarkaissa, jotta saataisiin sokerit kohoamaan… Metsässä syötiin marjoja. Kun vihdoin ja viimein pääsimme linnalle, se meni kiinni. Me ei sitten jaksettu pyöräillä enää takaisin, vaan soitettiin apujoukot hakemaan meidät pois. Sellanen reissu.”

Screenshot elokuvasta Tulen morsian 

 Tulevia roolejasi? ”Takkutukkakeiju tekee kesällä paluun, paikkakunnat ja aikataulut varmistuvat myöhemmin. (Huom. Esityksiä on kesä-elokuussa Hyvinkäällä, Tampereella ja Alajärvellä.) Uudessa päivässä olen tässä näytellyt Mirkku-nimistä hahmoa, joka näkyilee parhaimmillaan. Muista rooleistani en vielä voi puhua mitään.”

Haastattelun jälkeen varmistui, että Sonja on mukana Valkeakosken Kaupunginteatterin syyskauden näytelmässä ”Myllymestarin tytär”.

Onko sinulla mottoa? ”Tämä on nyt aika kliseinen, mutta ”kaikella on tarkoituksensa”.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti kertoa itsestäsi? ”Hei, mä ihailen koiria! Ne on niin vilpittömiä!”

Osaatko imitoida ketään? ”En osaa. Ala-asteella mä pukeuduin yksiin naamiaisiin Tarja Haloseksi, hahmon nimi oli kylläkin Harja Talonen. Silloin osasin aika hyvin häntä imitoidakin, mutta siitä on niin pitkä aika etten tässä lennossa kehtaa alkaa yrittämään.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Jos olisi pakko valita joku, haluaisin olla Roope Ankka. Sillähän on ollut ihan mahtavia seikkailuja ja romansseja, päässyt näkemään kaikenlaista. Onhan se lisäksi tosi rikas. Mä käyttäisin ne rahat kyllä upeisiin taideprojekteihin ja hyväntekeväisyyteen. Lisäksi saisi olla mies ja saisi olla ankka ja saisi uida rahassa, siinä vasta kokemuksia!”

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi sinun supervoimasi? ”Mä haluaisin olla joku rauhanneuvottelijatyyppi, joka muuttuisi Martti Ahtisaaren näköiseksi. Mulla olisi kyky rauhoittaa riitatilanteet, ja ihmiset voisivat jatkaa keskustelua rauhallisesti.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ekana mä menisin peilin eteen katsomaan, että näytänkö mä kenties isoisältäni vai keneltä. Mua on aina kiinnostanut se, että miltäköhän mä näyttäisin, jos olisin mies. Oliskohan mulla parta? Olisinko yhtä pieni? Voisin kokeilla, montako punnerrusta jaksan tehdä ja olisiko fyysisessä kunnossa muuten paljon eroa. Olisi myös kiintoisaa mennä johonkin kokoukseen tai neuvotteluun ja katsoa, kuunnellaanko mun mielipiteitäni jotenkin paremmin ja otetaanko mut vakavammin. Voisipa tässä haaveessa mennä vielä vaikka casting-tilaisuuteen ja saada jonkun hienon roolin, joka tietty tehtäisiin samana päivänä. Olisi mielenkiintoista näytellä miehenä. Olisikohan se yhtään erilaista?”

Takkutukkakeijun Salli Supersankari (c) Sahin Cengiz

 Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Varmaan ottaisin melatoniinia, jotta nukahtaisin uudestaan. Voisi olla kyllä aika ahdistava kokemus herätä kesken kaiken eikä pääsisi pois. Ottaisin sellaisia kirjoja, jotka mun on pitänyt aina lukea eikä aiemmin ole ollut aikaa. Olisin sisustanut talvipesäni mukavaksi ja pehmeäksi tyynyillä ja peitoilla, siellä olisi kynttilöitäkin. Ruuaksi ottaisin erilaisia marjoja ja juotavaksi vettä ja kofeiinitonta teetä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Se olisi aika korkealla, mutta kuitenkin turvallinen ja piilossa muiden katseilta. Se voisi olla vaikka Pyynikinharjulla, siellä kulkee ihmisiä ja olisi kiintoisaa tarkkailla heitä salaa. Sielläkin olisi peittoja ja tyynyjä, eikä sen tarvitsisi olla edes maja, vaan puunrungossa olisi iso kolo, jonne ryömisin. Sinne olisi kiva käpertyä.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Musta olisi kiintoisaa nähdä se Jumalan teatterin esitys! Haluaisin myös nähdä Jouko Turkan opettamassa Teatterikorkeakoulussa.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin teatteriesitys, millainen se olisi ja kuka olisi kenties sinun roolissasi? ”Siinä käsiteltäisiin fantasianäkökulmasta mun elämäntarinaani, siinä olisi musiikkia ja paljon liikettä. Absurdismia. Mun roolissani olisi joku rohkea lapsi, joka esittäisi mua kaikissa ikävuosissani. Siihen sisältyy toive siitä, että säilyttäisin tietyn lapsenmielisyyden ja avoimuuden elämäni loppuun asti.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Ootko ikinä näytellyt? Niin ja se mua kiinnostaa myös, että mitä sun mielestäsi on hyvä näyttelijäntyö, kun oot nähnyt niin paljon juttuja vuosien varrella?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Meen tanssitunnille, jeee!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Kaiho
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Römpsä
- Mikä sytyttää sinut? - Tuli
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäluottamus
- Suosikkikirosanasi? - Helevetti!
- Mitä ääntä rakastat? - Uloshengitystä
- Mitä ääntä inhoat? - Kiristynyttä ääntä silloin kun jotain vituttaa, mutta ei uskalla päästää kiukkua ulos
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Supersankari
- Missa ammatissa et haluaisi olla? - Toimistotyössä
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa, minä oon ylpeä sinusta!