Tuntematon sotilas / Koljonvirta Teatteri

Tuntematon sotilas / Koljonvirta Teatteri, Iisalmi

Ensi-ilta 6.7. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Ohjaus Ismo Apell
Dramatisointi Antti Heikkinen
Musiikki Nightwish, Janne Tolsa
Erikoistehosteet Markus Reijonen
Äänityöt Esu Hirvonen, Auli Vaalama
Äänikaluston suunnittelu Anssi Aamuvuori
Puvustus Minna Tiukka
Ompelija Yahva Rajabi
Lavastus Harri Husso, Tapani Lappalainen

Rooleissa : Tatu Siivonen, Antti Heikkinen, Santeri Niskanen, Janne Kumpulainen, Jarno Nousiainen, Marko Karhu, Arttu Berg, Hans Åkerlund, Kari Kärkkäinen, Harri Husso, Antti Turunen, Otto Qvick, Lauri Qvick, Mika Julkunen, Kyösti Kauppinen, Pekka Rönkkö, Jouko Partanen, Tero Rönkkö, Tapani Lappalainen, Kaapo Lappalainen, Marika Ruuskanen, Kaarina Tikkanen (kertojaääni) sekä avustajat Lilian Lappalainen, Inkalilja Lappalainen, Elmiina Apell, Joona Repo, Iidaliina Apell ja Iitu Apell-Nevalainen

 Meikäläisen "aktiiviura" teatterikatsojana on kestänyt nyt 20 vuotta. Luulisi, että näiden vuosien kohdalle olisi osunut useampikin versio Tuntemattomasta sotilaasta, vaan ei. Ensimmäisen kerran näin Tuntemattoman Ryhmäteatterissa Suomenlinnassa kesällä 2007 ja toisen kerran kymmenen vuotta myöhemmin, tänä keväänä Porin Teatterissa. Kumpikin versio teki lähtemättömän vaikutuksen. Miksi ihmeessä halusin sitten nähdä saman näytelmän vielä uudestaan kuluvana vuonna? Miksei. Sama teksti, eri tulkinta, eri puitteet. Sattumalta huomasin sosiaalisessa mediassa mainoksen tästä tulevasta proggiksesta, ja varsinkin yksi asia herätti mielenkiintoni. Tässä versiossa pauhaisi taustalla Nightwishin musiikki! No nyt. Siitä se ajatus itse asiassa sitten lähti...

 Lauantaiaamuna klo 7 lähdimme ajelemaan Hämeenlinnasta Iisalmea kohti. Olin edellisiltana ollut iltavuorossa töissä ja jostain syystä tuleva reissu vähän jännitti, joten yöunet jäivät pariin tuntiin. Aamun ensimmäisinä hereilläolotunteina olo oli sellainen, että kylläpä oli muuten järkevä idea tämäkin. Mitä kauemmas päästiin, sen paremmalta koko idea alkoi tuntumaan. Jo oli aikakin lähteä Etelä-Suomesta tutkailemaan vähän uusia seutuja. Hihkuin riemusta, kun Kuopiota ohittaessamme bongasin Puijon tornin. Vaihteeksi muutakin kuin Näsinneulaa! Muutenkin matka sujui varsin joutuisasti parin pysähdyksen taktiikalla, alkumatkan luin kirjaa ja loppumatkan katselin uusia maisemia. Perillä Iisalmessa olimme noin klo 13, ja satamasta löytyi tuleva yöpymispaikkamme Hotellilaiva Wuoksi. Laivalta löytyi myös tuttuja, näyttelijä Tatu Siivonen, joka nähtäisiin kohta Koskelan roolissa tositoimissa. Aika nopeasti suuntasimme kohti varsinaista taistelutannerta emmekä jääneet Poroveden maisemia ja Olvin tehdasta sen enempiä ihmettelemään. Ehtii sitä myöhemminkin. (Teatteriraporttini jälkeen kerron tämän reissun muusta annista, joten loppupuolella lisää.)

Tatu esittelee hienoa paitaansa

 Olimme paikalla sen verran ajoissa, että ehdimme käydä tutkailemassa sodanaikaista valokuvanäyttelyäkin. Silmäkulma jo vähän kostui kuvatekstejä lueskellessa. Aiemmin olen ollut aika kylmähermoinen ja ainakin yrittänyt olla liikoja tunteilematta - mikä lie nyt vanhemmiten sitten iskenyt, kun huomaan liikuttuvani pienistä asioista, tunnelmista, eläytymisestä. Taas jännitti, että mitenköhän mahdan selvitä itse esityksestä, kun Porissa istuin puolet näytelmästä pala kurkussa ja katse sumeana.

Ismo Apell ohjastaa yleisöjoukkoa 

 Ennen h-hetkeä seremoniamestari, ohjaaja Ismo Apell ohjeisti kansaa välittömään ja lupsakkaan tyyliinsä. Katsomoon (joka muuten on katettu) olisi odotettavissa liki 900 ihmistä, kunnioitettava määrä! Tungosta siis saattaisi olla, mutta sopu sijaa antaa. Istuimme keskikatsomoon, jotta saisimme parhaat näkymät joka suuntaan. Kiinnitin huomioni "näyttämön" takaosassa oleviin valkeisiin koivuihin ja muutenkin pohdiskelin, mitenköhän koko miljöötä metsärinteineen ja peltoineen tultaisiin esityksessä hyödyntämään.

 Ja sitten mentiin eikä meinattu. Siinä se taas on, tuttu konekiväärikomppania. Tutut pojat. Lammio (Lauri Qvick) juoksuttaa väkeä eteen ja taakse, ylös ja alas. Koskela (Tatu Siivonen) rauhalliseen tyyliinsä antaa isällisiä neuvoja taustalla. Hietanen (Santeri Niskanen) jaksaa hämmästellä ja kummastella asioita lapsenkaltaisen innokkaana ja uteliaana, Rahikaisella (Marko Karhu) on naiset mielessä jatkuvasti. Kovin tuttuja nämä pojat ja miehet. Ja arvatkaas mitä? Jo vain minua alkoi itkettää kun vain ajattelinkin, että mihin nämä kaikki kohta joutuvat. Tuli jotenkin äidillinen olo ja jokin sisälläni haluaisi huutaa, että "älkää lähtekö!" Huuto ei olisi auttanut kuitenkaan, ei nyt eikä aiemminkaan. Mentävä on. Riitaoja, Lehto, Lahtinen ... monelle vain nimiä muiden joukossa, mutta jollekin isä, poika, aviomies, veli.

Koskela ottaa vähän happea 

 Taistelukohtauksissa totisesti kävi ryske ja pauke, ja maa-ainesta lensi niin korkealle, että vähän teki mieli väistääkin. Alkupuolella musiikki ikään kuin maalaili taustoja eikä siihen juurikaan tullut edes kiinnitettyä huomiota, mutta kaiken paukkeen keskellä Nightwishin mahtipontinen meininki nosti ihokarvat pystyyn ja muutenkin tuntui munaskuissa asti. Musiikin takia tänne alunperin lähdettiin, mutta kuten arvata saattaa, voiton vei jälleen aivan toisenlaiset seikat. Ensinnäkin se, miten koko aluetta todellakin hyödynnettiin. Väki marssi pitkin metsää ja katsomoakin, ja sydämessä läikähtää, kun havaitsee pellon poikki lähestyvän tutunoloisen parivaljakon. Kah, Rokka (Antti Heikkinen) ja Susi (Antti Turunen) sieltä saapuvat, ja Rokka kyllä otti ns. tilanteen haltuun siitä hetkestä, kun ensimmäisen kerran suunsa aukaisi. Taisi Heikkinen mennä tällä roolisuorituksellaan heittämällä kaikkienaikojen suosikki-Rokakseni. Maastosta vielä sen verran, että havaitsinpa pari puskaryssääkin, kirjaimellisesti.

Rokka oikealla 

 Toinen huikea asia liittyy niihin aiemmin mainitsemiini taustan koivuihin. Väliajan jälkeen tein havainnon, joka nosti taas palan kurkkuun ja sinnehän se pala jäi pyörimään loppupäiväksi. En nyt halua spoilata tulevia katsojia kertomalla, mitä niille koivuille tapahtuu. Sen kerron, että paikalla jatkuvasti "päivystäneellä" papilla oli sormensa pelissä, ja kohtalo määräsi hänenkin toimensa.

 Kolmantena haluan ehdottomasti mainita koko porukan. Olen vuosikaudet kolunnut lähes samoja Etelä-Suomen teattereita läpi ja ymmärrettävistä syistä olen nähnyt samoja kasvoja vuodesta toiseen. Osaa katselen milloin vain lisääkin, osa taas on käynyt jo vähän liiankin tutuksi. Voi miten virkistävää onkaan nähdä täysin uusia kasvoja ja nähdä sellaisia roolisuorituksia, jotka yllättävät täysin ja nimenomaan positiivisesti. Syystäkin saa olla ohjaaja Apell ylpeä tästä joukostaan. Aika velikultia, totta tosiaan!

 Ne, joille Tuntematon sotilas on tuttu, odottavat taatusti tiettyjä sutkauksia ja tärkeitä kohtauksia. Kovennettua seistään edelleen, poika kaivetaan esiin ja pistetään tanssiksi, Honkajoki (Tero Rönkkö) saapuu kera jousipyssyn ja antaa tarinan jos toisenkin tulla. Huumoria huumoria, ja sopivasti on pilkettä silmäkulmissa yhdellä jos toisellakin. Jotenkin aina vaan minua lämmittää se tapa, miten Hietanen maailmaa katselee. Sellaisella asenteella pärjäisi pitkälle tässäkin ajassa. Suolasilakkaa pyydetäänkin sitten yllättäen äidiltä, joka unenomaisesti liihottaa tantereen poikki ja on jokaiselle miehelle kaukainen häivähdys toisenlaisesta paikasta ja rakkaasta ihmisestä.

Hietanen ihmettelee, mihin kuulo katosi.

 Laaja alue mahdollistaa myös sen, että autoilla tullaan ja mennään - ja panssarivaunulla! Onpahan näky! Ja Nitvissi soi. Ai että.

 Näyttämölle tuodaan myös liuta lapsia, ja kyllä siinä taas silmäkulmat kostuivat, kun pienet ja vähän isommat paitaressut kirmailivat paljasjaloin pitkin ja poikin. Hyvä muistutus siitä, että sodasta kärsivät myös täysin viattomat.

 Noh, oma lukunsa on sitten se seikka, että yleisön joukossa sattui istumaan eräs sotaveteraani, jonka läsnäolo huomioitiin väliajan jälkeen. Liki 900-päinen yleisö nousi seisomaan ja taputtamaan, kun herralle ojennettiin Suomi100-kunniamerkki. Sumein silmin meni meikäläisellä koko loppuesitys, ja vielä kun viimeiseksi kajahti Veteraanin iltahuuto, oli se taas menoa.

Lehdolta jäi vain lakki jäljelle... 

 Olihan se selvä, että tämänkaltaista esitystä on noustava lopuksi seisten taputtamaan. Näyttelijät eivät onneksi kadonneet heti vaatteidenvaihtoon, ja rohkaisin mieleni ja kävin sanomassa käsipäivää Rokalle ja vaihdoin muutaman sanankin. Hietasta oli oikein halattava, kas hän kun on aina ollut suosikkihahmoni koko porukasta ja niin on edelleenkin. Mukava sattuma oli se, että Hietaseen eli Santeri Niskaseen olen aiemmin törmännyt pariin otteeseen Tampereella teatterin merkeissä. Hän opiskelee Nätyllä, mutta lavalla en ollut häntä aiemmin nähnyt. Onneksi tarjoutui vähän sattumaltakin tämä tilaisuus nähdä häntä "livenä".

 Iloinen yllätys oli sekin, että katsomossa sattui olemaan myös Jussi Vatanen, joka nähdään lokakuussa uuden Tuntemattoman leffaversion Koskelan roolissa. Minulle tarjoutui oivallinen tilaisuus napata yhteiskuva Tatusta, Jussista ja Ismosta - sama kolmikko kun hääri Hämeenlinnan Kesäteatterin Simpauttajassa vuonna 2003. (Tatu Impan, Jussi Oton ja Ismo Simpauttajan roolissa.) Mielenkiinnolla odotan syksyn elokuvaversiotakin, Tuntemattomasta nimittäin.

Jussi ja pari muuttujaa 

 Kannattiko siis lähteä ajelemaan noinkin kauas teatterin perässä vähän niin kuin pistokeikalle? Kyllä ehdottomasti kannatti, ja suosittelen samaa muillekin. On erittäin palkitsevaa lähteä omilta kotokulmilta välillä vähän kauemmaksikin täällä Suomessa, nähdä ja kokea uutta niin matkanvarrella kuin perilläkin. Lisätietoja Koljonvirta Teatterista tästä linkistä. Esityskausi jatkuu 6.8. asti.

 Kaikki valokuvat (c) Teatterikärpänen

(Näin esityksen vapaalipulla. suurkiitos Koljonvirta Teatteri!)

 ***

 Eipä ole tosiaan Jyväskylän yläpuolella aiemmin tullut juuri vierailtua, varsinkaan teatterissa. Mieleeni nousi ajatus, että vastaavanlaisia pikapyrähdyksiä voisi tehdä jatkossakin ja etenkin kesäisin. Välillä on alkanut koko teatteriharrastus ja bloggaaminenkin tökkimään, milloin mistäkin syystä. Nyt sain taas uutta virtaa ja koin jonkinsortin ahaa-elämyksen siitä, että vaakakupissa ei paina nähtyjen esitysten määrä vaan se, että voisi suunnitella reissunsa tarkemmalla seulalla ja silloin voisi useammin tehdä pikaisiakin visiittejä kauemmas, eikä suhata kymmeniä kertoja välillä Helsinki-Tampere.

 Iisalmessa yövyimme siis Hotellilaiva Wuoksessa. Huoneestamme oli suora näkymä Olvin panimoon, oluenystävän unelma siis, vaikken niihin lukeudukaan. On sitä Guinnessin panimonkin vieressä yövytty joskus! Huone toi luonnollisesti mieleeni laivan hytin ja olin havaitsevinani pientä keinuntaa (vaikka ei edes keinunut). Uni kuitenkin maittoi, kunhan nyt isännän kuorsaukselta ensin sain unenpäästä kiinni... Aamiainen oli kohtalaisen pieni mutta riittävän täyttävä. Lueskelin samalla Iisalmen Sanomia ja ainut harmitus tuli siitä, että muroni eivät jutelleet murteella. Aamiaisen ja pienen huoneessapötköttelyn (eli tuli nautittua "köyhän makkeeta") jälkeen oli mukava istuskella aamuauringossa laivan terassilla ja kuunnella isohkon miesporukan hiukan väsyneitä juttuja edellisillan riennoista. Olen useasti tunnustautunut murrefaniksi, ja mikäs siinä oli kuunnellessa...

 Edellisiltana esityksen päätyttyä kävimme syömässä pekoniburgerit läheisessä Iisalmen Olutmestari-ravintolassa. Paikka vaikutti erittäin suositulta. Lähellä oli myös maailman pienin ravintola Kuappi, jonne mahtuu sisään kaksi ja terassille vielä toinen mokoma. Luin jostain, että siellä oli järjestetty hiljakkoin maailman pienimmät rockfestarit, neljä lippua oli myyty loppuun. Hehheheh!

Kuappihan se 

 Wuoksen terassilla olisi sunnuntaipäivää voinut viettää kauemminkin, mutta paluumatka kutsui. Erittäin hyvä mieli jäi kaikkineen. Kotimatkalla koukkasimme Kuopion kautta, jossa tapasimme pari tuttua ja kävimme satamassa kahvittelemassa ja rupattelemassa parin tunnin ajan. Ysitien varressa poikkesimme myös Tiinan Tuvassa, josta isäntä nappasi matkaan Irene Partasen muikkukukon ja minä ostin täytetyn sämpylän, joka on kuulemma jo käsite. Melkoisen ruokaisa sämpylä oli. Vaajakosken ABC:llä nappasimme matkaan erään unohtuneen läppärin, eli jotain hyödyllistäkin tuli tehtyä tällä reissulla.

 Kotona olimme klo 20 jälkeen sunnuntai-iltana, eli koko viikonloppuhan siinä vierähti. Eikä harmita yhtään, päinvastoin! Terassillaistuskelu näköjään kostautui - olin polttanut nenäni ja poskipääni, ja vasemman käsivarteni. Oikean käsivarteni sopivasti käräytin kesälomani aikana, joten nyt on tasaisen kaunis käräytysrusketus rajoineen.