Haastattelussa Elisa Piispanen

Elisa Piispasen tapasin elokuun alussa 2017 Tampereen Metso-kirjaston kahviossa. Haastattelutilanne muuttui toisenlaiseksi heti alkuvaiheessa, kun Elisa innostui puhumaan hänelle tärkeistä asioista lähes tajunnanvirtana ja minä yritin väliin kysyä muutaman kysymyksenkin.

Vuonna 1973 syntynyt Elisa on horoskooppimerkiltään vesimies. ”Oon Helsingistä kotoisin, tarkemmin Vuosaaresta. Kouluni aloitin Vuosaaren musiikkiluokalla ja siitä jatkoin yläasteelle ja lukioon, koko nuoruuteni vietin siis samoilla kulmilla. Vuosaaressa tulee käytyä aika usein edelleen, koska lapsuudenkotini sijaitsee siellä. Tampereella oon asunut vuodesta 1995, tulin opiskelemaan Nätylle. Aluksi olin ihan kauhuissani siitä, että miten joku voi ylipäätään asua jossain muualla kuin Helsingissä – olin aina ollut vähän ikävälläkin tavalla identiteetiltäni täysin helsinkiläinen. Kaikki muu Suomi on pelkkää maaseutua -tyyliin. Yhteen näytelmään kirjoitin itselleni repliikinkin ”Haluan kuolla Kehä III:n sisäpuolella”, en tiedä ajattelenko edelleenkin niin. Koen vieläkin olevani helsinkiläinen, vaikka oon näinkin kauan asunut Tampereella ja rakastan tätä kaupunkia.”

”Ylioppilaskirjoitusten jälkeen mä olin puoli vuotta Saksassa Bremenin lähellä sijaitsevassa pikkukaupungissa, Verdenissä, kouluttamassa hevosia sellaisella huutokauppatallilla, olin täysin heppatyttö. Opin vähän saksaakin siinä ohessa. Vaikka heppatyttöily oli elämässäni intohimo, mulle tuli kuitenkin sellainen olo, että haluan kenties tehdä elämässäni jotain muutakin kuin olla hevosten kanssa tekemisissä. Se oli mulle yksi ”suurista rakkauksistani”, olin kuitenkin ratsastanut 7-vuotiaasta 22-vuotiaaksi asti lähes päivittäin ja se oli mulle yksi mahdollinen uravaihtoehto.”

”Turussa oon asunut myös puoli vuotta, olimme Nätyn vuosikurssini kanssa työharjoittelussa Turun Kaupunginteatterissa ja teimme Merlin-nimisen spektaakkelin. Tampereellahan mä oon asunut jo 22 vuotta, eli puolet elämästäni! Ihmeellistä!”

Mitä kaikkea harrastat? ”Heheh, musta tuntuu siltä, että harrastan ihan kaikkea! Avantouintia, juoksemista (juoksisin enemmänkin jos olisi aikaa) … juoksemisessa mä oon päässyt eroon vimmaisesta kilpailuvietistäni ja muutenkin se on ollut mulle sellainen kehollinen kokemus, joka on muuttanut mua ainakin yhtä paljon kuin jooga, jota myös oon harrastanut jo parikymmentä vuotta. Juoksemisessa ja joogassa mä pystyn rauhoittumaan ja olemaan sukupuoleton, ei-ihminen ja sulautumaan osaksi ympäristöä. Mä harrastan myös virkkausta ja leijuntalajeja, tankotanssia ja ilma-akrobatiaa. Kaikki ovat tavallaan saman asian eri puolia, niissä on vain eri väline. Kaikissa kommunikoidaan voimakkaasti oman itsensä kanssa - ollaan tavallaan silmukassa, jossa hengitys syvenee ja pulssi hidastuu. Laskeudutaan tähän hetkeen ja ihmisenä olemiseen. Samalla ollaan dialogissa muiden ihmisten ja ympäröivän maailman kanssa. Vuorovaikutuksellinen tila! Tätä samaa on myös näyttelemisessä. Siksi onkin vaikeaa erottaa, mikä on harrastusta tai elämäntapaa. Mä innostun herkästi uusista asioista ja oon valmis kokeilemaan kaikenlaista kiintoisaa ihmisten parissa. Oon luullut olevani joskus erakkoluonne, mutta kyllä mä tarvitsen ihmisiä ympärilleni kehittyäkseni itse ihmisenä”, pohtii Elisa.

”Niin, mä käyn viikottain Pirkanmaan Saattohoitokodin vuodeosastolla potilaiden ja omaisten ilona. Oon läsnä ja saatavilla. Muistisairaiden kanssa kävin virkkaamassa Koukkuniemessä. Alussa sitä vaan riensi päätäpahkaa näitä virkkauskerhoja synnyttämään ilman mitään varsinaista syytä, ”yhdessä hypistellään lankoja ja vähän lauletaan”, mutta jälkikäteen oon huomannut, että siitä on muotoutunut jotain suurempaa, jota ei pysty mitenkään selittämään. Virkkauskerhossa ei tarvita edes yhteistä kieltä, se löytyy yhteisen tekemisen kautta. Vähän lähtee nyt käsistä tämä harrastuksiin liittyvä kysymyskin, sehän vyöryy kaikkien käsitteiden yli! Ytimenä lienee se, että mä oon täällä toisten kanssa ja heti kun pääsen ulos ajatuksesta ”minä minä minä”, alkaa asioita vain tapahtua. Yhteisön voima on ihmeellinen!”

Tallen ja Ellun yhteinen hetki (c) Ellu 

 Jaahas. Missäs me nyt mennään… soittotaito? ”Musiikkiluokalla olin ala-ja yläasteen, ja siellähän soitettiin päivittäin muistaakseni. Alle kouluikäisenä aloitin pianonsoiton, kymmenen vuotta soitin pianoa. Kävi sellainenkin hassu yhteensattuma, että Vuosaaressa ollut pianonsoitonopettajani oli laulunopettajana Pirkanmaan Musiikkiopistossa ja hän opetti mulle täällä Tampereella yksinlaulua pari vuotta. Nokkahuilua mä osaan soittaa, siinä on kyllä aliarvostettu soitin! Viulua ja selloa soitin myös, niihin aikoihin sai musiikkiluokilla lainata soittimia. Viulunsoittoni oli tosin sellaista, että kissa hyökkäsi aina jouseen kiinni. Mua kiinnosti kaikki soittimet, ja ympärilläni oli aikuisia, jotka antoivat mun kokeilla kaikenlaista. Rumpuja oon soittanut, meillä oli tietysti tyttöbändikin.”

Tähänhän et ole vielä vastannut, mutta mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Joo, nämä mun vastaukset kiertää samaa kehää. Perhe on lähellä sydäntäni, oon älyttömän perhekeskeinen. Mun täytyy saada viettää aikaa perheeni kanssa voidakseni hyvin, mutta jos oon liikaa, musta tulee täysin sietämätön. Pitää vallita sopiva ”kauhun tasapaino” työn, harrastusten ja perheen kesken, ja kaikkien pitää saada toteuttaa omia taipumuksiaan ja juttujaan eikä niin, että äiti nyt harrastaa ja kaikki muut joustaa. Luonto on mulle tärkeää myös, yritän päivittäin päästä Pyynikin rantaan tai metsiin rymyämään, ja onneksi lapseni tykkäävät rymytä siellä kanssani.”

Mitkä ovat sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Mä innostun kaikesta ja kaikkea on kiva tehdä, oon tohkeissani usein! Se auttaa mua oppimaan uusia asioita ja kestämään tietynlaista epävarmuutta, ja auttaa mua jaksamaan myös. Välillä tämä työ on monotonista ja raskastakin, ja tähän liittyy työvaiheita, jotka jonkun mielestä saattaa tuntua tylsältä tai sietämättömältä. Mulla on myös loputon kiinnostus ihmisiä kohtaan – vastanäyttelijöitä, ohjaajia, yleisöä, roolihenkilön rakentamista kohtaan ja niitä ihmisiä, jotka auttavat mua rakentamaan roolihenkilöäni. Mulla on hyvä paineensietokyky, en hirveän pienistä menetä hermojani enkä yöuniani, enkä vie töitä kotiin juurikaan. Ammatillinen vahvuus on sekin, että pystyn irrottautumaan töistä ja elämään ilman valo-ja äänitehosteita. Koen mielekkääksi elämäni myös näyttämön ulkopuolella. Vahvuus on myös se, että mä lapsenomaisella tavalla uskon kaiken onnistuvan ja opin kaiken tarvittavan.”

Tuttiritarista... (c) Elisa Piispanen 

 Minkä taidon erityisesti haluaisit osata? ”Kaikkeahan voisi osata paremmin ja kaikkea voi opetella. Oon sitä mieltä, että minkä tahansa taidon voi opetella kolmessa vuodessa sitoutuneesti harjoittelemalla, jos keho tai mieli pysyy terveenä. Voi olla, että oon väärässä.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Mä suhtaudun kaikkiin töihini haasteena, mutta haastavimmalta tuntuu aina se, jota on parhaillaan tekemässä. Tällä hetkellä harjoitellaan Catsia (huom. muistutuksena, haastattelu on siis tehty elokuun alussa ja Cats oli ensi-illassa syyskuun alussa) ja meno on sellaista, mitä en oo ikinä aikaisemmin tehnyt. Keväällä olin ihan itku kurkussa välillä ja tuntui siltä, ettei tästä tule yhtään mitään, mutta nyt mulla on sellainen olo, että selviän sittenkin hengissä! Pystyn esittämään sitä kuusi kertaa viikossa ja välillä kahdesti päivässäkin. Viimeisimmän työn kanssa tuntuu aina kovin saavuttamattomalta se vuorenhuippu, johon tähdätään, hyvällä tavalla. Poikkeuksena on ollut tämä Cats. Näytellessähän lähdetään aina nollasta, siellä saa hakea erehdysten ja kokeilujen kautta, solkata repliikkejä ja unohdella kaikenlaista, tehdä tosi noloja vaihtoehtoja ja näytellä huonosti. Kaikki tuo on ok. Catsissa oon mukana isossa tanssiryhmässä ja tuntuu siltä, että mokailen koko ajan ja olen porukan hitain, ja mulla ei ole työkaluja siihen, miten kestän sen olotilan. Se on ollut ehkä raskainta viimeaikoina. Kun ei ole niin hyvä kuin haluaisi olla. Itselleen riittävän hyvä.”

Catsista päivää (c) Elisa Piispanen 

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei mulla lähisuvusta löydy, mutta hauskoja luennoitsijoita kyllä.”

Tykkäsitkö lapsena esiintyä sukujuhlissa ja vastaavissa? ”Tykkäsin joo, mutta itselläni on sellainen olo, että olin ujohko, hiljainen ja aika vetäytyväkin lapsi. Mä haaveilin sirkusprinsessan urasta ja kun Vuosaareen silloin tällöin tuli kiertävä sirkus, pääsin hoitamaan poneja ja ratsastamaankin. Sillä tavalla tykkäsin olla esillä, mutta en mennyt ihmisten eteen ja alkanut laulaa. Koulussa meillä oli kuoroa ja musikaaleja ja paljon esiintymisiä, joita tehtiin ryhmässä. En ollut mikään sooloilija tai suuri koomikko.”

Missä vaiheessa sait sitten idean siitä, että haluatkin näyttelijäksi etkä sirkusprinsessaksi? ”En oikein edes tiedä. Mua vietiin kovasti lapsena teatteriin ja mua ärsytti se, että jouduin katselemaan aikuisten juttuja Kansallisteatterissa ja Kaupunginteatterissa. Q-teatterin ”Skavabölen pojat” taisi kolahtaa kunnolla parikymppisenä, ja muistan nähneeni HKT:n Catsin 14-vuotiaana ja seisseeni siellä täysin haltioituneena. En ollut aiemmin nähnyt mitään vastaavaa. Skavabölen pojista ajattelin että wau, tuollaistakin voi tehdä. Vaikuttava kokemus. Ajattelin silloin, että jos teatteri ja näytteleminen on tuollaista, niin mäkin haluan tehdä tuota. En kuitenkaan vielä tuolloin nähnyt itseni kohdalla näyttelijyyttä tai näyttelijän uraa, ja opiskelin ensin sitä heppahommaa. Saksasta palattuani ajattelin, että nyt jotain aivan muuta. Olin oikiksessa kaksi vuotta ja niihin aikoihin aloin harrastaa teatteria, Kellariteatterissa. Se oli musta ihan älyttömän kivaa ja mulle täysin uusi maailma. Siellä mulle vihjattiin, että mun kannattaisi pyrkiä jonnekin teatterikouluun. Pyrin Nätylle ja pääsin, heti ekalla yrittämällä. Vuosi oli 1995 ja valmistuin 1999.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Paljain jaloin” ja mukana oli Uuno Kailaan samanniminen runo. ”Niin mä kerran tieni aloin, niin mä kuljen paljain jaloin. Avohaavat syvät näissä, ammottavat kantapäissä. Rystysihin joka kiven, jäänyt niist´ on verta hiven. Mutta niin kuin matkan aloin, päätän myös sen paljain jaloin. Silloinkin kun tuska syvin viiltää, virkan : näin on hyvin. Tapahtukoon tahtos sinun, kohtaloni, eikä minun”. Tuosta runosta tavallaan lähdin liikkeelle, en edes tiedä miksi. Meidän koulutushan tapahtui aika lailla paljain jaloin, oon myöhemminkin palannut elämässäni paljasjalka-asiaan – oon harrastanut paljasjalkajuoksua ynnä muuta. Paljain jaloin tänne tullaan ja täältä lähdetään, mutta mun mielestäni tuo perustuu myös jokaiseen roolityöhön. Aluksi meillä ei ole mitään, ja sitten vaan aletaan mennä kohti jotain, ilman mitään suojia.”

Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli Hedda Gabler, kirjallisessa osiossa kävin sitä myös läpi. Näytelmässä oli lisäkseni mukana Janne Kallioniemi, Pinja Flink ja Mikko Kanninen. Mä olin Hedda, ihminen joka tontittaa itsensä elämässään mahdottomaan paikkaan. Kouluaika oli mulle jotenkin hankalaa, mulle iski identiteettikriisi ja murrosikä ja taiteilijaminän etsiminen ja hyväksynnän hakeminen vahvasti päälle. Koko koulu oli mulle sekavaa aikaa. Kukaan ei antanut ratkaisuja, jouduin itse hapuilemaan oudossa pimeässä eteen päin. Tuntui välillä, etten osannut mitään, en edes hengittää oikein. Mutta sitähän tämä elämä on! Työelämä sen sijaan on tuntunut järkevältä, rationaaliselta ja helpolta.”

Onko sinulla tässä välissä käynyt mielessä jokin muu ala, 18 vuotta olet ollut näyttelijänä? ”Mä oon saanut tämän urani aikana tehdä kaikenlaista, kaikki lomat ja muut oon pyörinyt oudoissa tankotanssiprojekteissa, apurahataiteessa ja työryhmälähtöisissä jutuissa. Parivuotisen joogaohjaajakoulutuksen oon käynyt ja oon vetänyt joogaa teatterilla. Musta on hyvä, että ihmisellä on monta tapaa hahmottaa itseään ja samalla auttaa muita. Kaikkeen tuntuu liittyvän toisten auttamisen tarve, myös näyttelemisessä. Miten tuo auttaminen tuntuu jotenkin hölmöltä sanalta? Tarve tehdä hyvää? Näytteleminen on kivaa, mutta kyllä mä voisin tehdä muutakin.”

Niin. Miksi olet nimenomaan näyttelijä? ”En tiedä. Elämä on järjestänyt mulle tämmöisen mahtavan mahdollisuuden olla myös näyttelijä! Muuta en osaa sanoa.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet vuosien varrella saanut? ”Yksi hienoimmista lauseista, joita oon teatterissa kuullut, on Heikki Kinnusen aina ensimmäisen lukuharjoituksen jälkeen lausuma ”Me tehdään tästä maailman hienoin näytelmä”. Lause liittyy juuri innostumiseen ja jos ei joku asia innostuta, silloin kannattaa miettiä syitä, miksi ei enää innostu asioista eikä lähteä syyttämään kanssanäyttelijöitä, tekstiä tai ohjaajaa. Oon havainnut sen, että minä itse en ole erityisen tärkeä, vaan tärkeää on se, mitä me kaikki teemme yhdessä. Ihmisten kohtaaminen, myös näyttämön ulkopuolella.”

Miten selittäisit sanonnan ”teatterin taika”, vai pystyykö sitä edes selittämään? ”Mulle taikaa on esimerkiksi se, että katsoessani hyvää ystävääni tai kollegaani huomaan hänen muuttuvan. Ihme tapahtuu. Silmieni edessä joku ihminen muuttuu joksikin toiseksi. Se on aina yhtä hämmästyttävää ja sekin, että me voidaan elää se ihme aina uudelleen ja se on toistettavissa. Se on myös ammattitaitoa, ettei se tuhoudu mihinkään arkiseen.”

Suomen kaunein (c) Harri Hinkka 

 Onko sinulla omia ”esikuvia” tai vastaavia, joiden työtä erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mä ihailen kaikkia niitä ihmisiä, jotka osaavat jotain todella hyvin. Jos kotona sattuu vesivahinko ja paikalle saapuu ammattitaitoinen putkimies, ihailen hänen työtään. Hänellä on tieto ja taito, jota meillä muilla ei ole. Mä häkellyn taidosta. En pelkästään siitä, että joku osaa heittää hienoja voltteja, vaan silloin kun näkee, että ihminen tekee kaiken tuon. On paljon maagisia näyttelijöitä, joita katson ihmetellen ja yritän ratkaista mysteeriä. Uma Thurman esimerkiksi.”

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos voisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Kyllä mä Uma Thurmanin kanssa voisin sellaisen Kill Bill -tyylisen taistelukohtauksen tempaista heti alkuun.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Meryl Streepin kanssa voisin laulaa Dancing Queenin.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Turun Kaupunginteatterissa, Q-teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Teatteri Siperiassa, KokoTeatterissa, Tampereen Teatterissa, Circus Maximuksessa ja lisäksi eri työryhmälähtöisissä tuotannoissa, jotka ovat vierailleet erilaisissa esitystiloissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Tampereen Teatterissa muutama vuosi sitten ollut ”Ihmisen osa” oli tärkeä juttu. Se oli mulle tietyllä tavalla ”helpoin” roolityö, mun ei tarvinnut näytellä surua, vaan jokainen näki hahmossani oman tragediansa tai surunsa, kaikki surujen kerrostumat. Rooliani oli kauhean kiva näytellä - siinä nousi esiin se, että kaikissa meissä ihmisissä on paljon samaa. On ollut myös mukava näytellä muuallakin kuin Tampereella, on tullut jotenkin vapaa olo, kun välttämättä kukaan ei ole nähnyt mua aiemmin missään. Kaikki sellaiset roolityöt, missä on saanut näyttää ihmisen hajoamisen tai muuttumisen, on olleet mulle tärkeitä. Tuntuu lapselliselta olla lavalla vain ollakseen kaunis tai vetävä, yritän aina ujuttaa sinne jotain ristiriitaa mukaan, välttämättä se ei ole aina ollut esityksen parhaaksi.”

Ihmisen osa (c) Harri Hinkka 

 Millaista teatteria haluaisit itse nähdä Suomessa enemmän? ”Mua kiinnostaa kaikenlainen esitystaide, sirkus, tanssi, teatteri. Haluaisin nähdä sellaista teatteria, jota ei vielä ole. Mua kiinnostaa kyllä musikaalit sekä klassikkotulkinnatkin, mutta mua kiehtoo eniten sellainen esitys, jossa nousee mieleen ajatus, että näin ei ole kukaan koskaan aiemmin tehnyt. Hyvänä esimerkkinä musikaali ”The Book of Mormon”, aivan käsittämätön. Siinä naurettiin musikaalintekijöille, käsikirjoittajille, esiintyjille, katsojille – ihan kaikelle ja koko konseptille. Teknisesti kaikki oli aivan briljanttia, mutta lisäksi naurettiin koko lajille. Lisäksi mua kiinnostaa kantaaottava ja poliittinen teatteri, joka osaa katsoa mitä maailmalla tällä hetkellä tapahtuu.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Hyvin harvoin. Ennen ensimmäistä yleisöä mulle tulee usein sellainen olo, että tää on ihan absurdia ja miksi helvetissä mä teen tämmöistä! Esityshän muuttuu vasta yleisön myötä esitykseksi ja kontakti syntyy, ja nautin ensi-illoista ja ensimmäisistä esityksistä juuri siksi, koska silloin jännitys on hyvä juttu. En jännitä lavalle menoa, mutta harjoituksissa mua kyllä jännittää, etenkin jos saan jonkun huonon idean, jota yritän ajaa läpi ja huomaan itsekin, ettei se toimi lopulta ollenkaan. Esitykset on harjoiteltu niin hyvin, siellä on paikalla jo minä eikä kukaan hapuilemassa epätoivoisesti eri suuntaan.”

Onko sinulla omia rutiineja/rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Mä yleensä istun alas ja rauhoitun, juuri ennen lavallemenoa. Mä oon aika nopea ja räjähtelevä ihminen, ja on hyvä lähteä ”räjähtelemään” täysin nollatilasta. Energian lataamisessa mulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia. Jo harjoituksissa yritän rikkoa rutiineja ja teen asioita eri tavoin, en ainakaan tunnista itsessäni mitään taikauskoon tai vastaavaan liittyviä juttuja. Voi olla, ettei niitä itse edes huomaa…”

Kerro joku legendaarinen kommellus lavalta. ”Mä oon äärimmäisen tarkka siitä, etten vaan myöhästy näyttämöltä. Oon yleensä näyttämön sivussa valmiina istumassa ja odottamassa omaa vuoroani. Frenckell-näyttämöllä meni näytelmä ”Kuin ensimmäistä päivää” ja pääparilla oli herkkä kohtaus lavalla menossa, olivat sopimassa juuri treffejä ja ehkä suutelemaisillaan. Mun piti sen kohtauksen jälkeen tulla sisään leikaten Tarzan-huudolla. Jostain syystä olinkin vessassa juuri siinä kohdassa ja mulle tuli olo, että jestas nyt oon myöhässä. Juoksin vessasta ulos, puin samalla housuja jalkaani ja huusin Tarzan-huutoa koko matkan lavalle. Ihmiset yritti pysäyttää mua matkalla, ”Ei oo Elsbe vielä sun vuorosi!” Mä ryntäsin huutaen lavalle ja keskeytin herkän tilanteen. Jäi yleinen hämmennys siitä, että mitä helvettiä tässä seuraavaksi näytellään. Hetki naureskeltiin ja yritettiin koota itseämme. Nää on näitä. Nuorempana jossain musikaalissa oli liehuvat helmat ja piti olla sukkikset ja niiden päällä pitsipöksyt, jotka olin unohtanut jostain syystä. Viestitin väelle, että mulla ei oo alkkareita, ja kaikki tuli nollaan nauramaan ja alkkareita heiluttelemaan ja katsomaan, miten onnistuu kohta charleston. Eihän sieltä mitään näkynyt, mutta tilanne aiheutti aikamoisen hälinän taustalla. Näin jälkikäteen nää on naurattaneet, mutta sillä hetkellä tuntui siltä, että tuli tuhottua koko show”, naureskelee Elisa ja kertoo vielä yhden tarinan, jota ei saa laittaa julki.

Tulevia roolejasi? ”Syyskuussa tulee Cats-musikaali ja siinä on paljon mielenkiintoista tekemistä, kaikkea saa tehdä mitä osaa ja myös sellaista, mitä ei vielä osaa. Hauskaa ja hienoa on luvassa! Karoliina Blackburnin kanssa meillä on tankotanssiprojekteja, ”Rakas, sinä lennät!” yhdistää suomalaista runoutta ja ilma-akrobatiaa, ja tarkoituksena on kiertää eri hoitolaitoksissa sen kanssa, kesto on noin 20 minuuttia. 2018 mulla on Laura Rämän ja työryhmän kanssa tulossa Helsinkiin ensi-iltaan ”Tankotanssia olohuoneisiin”, siinä on vähän erikoisempi toteutus. Keväällä tulee Tampereen Teatteriin ensi-iltaan ”1918 – Teatteri taistelussa”, siinä oon mukana. Lisäksi mä haluaisin perustaa kiertävän karaoken! Voisi tilata ennalta suosikkikappaleitaan, ja sitten kierrettäisi hoitolaitoksissa, sairaaloissa ja työpaikoilla – voisi laulaa tai ihan vaan kuunnella.”

Virallinen potretti (c) Harri Hinkka 

 Osaatko imitoida ketään? ”Mä oon hyvä kyllä matkimaan ihmisiä, mutta varsinaisia imitointeja en harrasta. Koulussahan meidän piti imitoida Jörn Donneria ja vaikka ketä, mä olin kyllä todella huono, mutta siitähän se hauskuus vasta syntyikin.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Xena – soturinainen! Olihan se melkoinen tapaus silloin kun tuli, sellaista naista ei ollut aiemmin kuvastossa. Josta tulikin mieleeni, että mähän haluaisin myös showpainijaksi.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Olisin varmaankin joku Virkkausenkeli, joka tulisi paikalle ja lohduttaisi. Ehkä luovuttaisi verta ja virkkaisi jonkun lämpimän peiton.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Kyllä mä heti kokeilisin, olisiko tankotanssi helpompaa. Kokeilisin voimiani, millaisia fyysisiä mahdollisuuksia miehenä oleminen antaisi. Muuten tekisin samoja juttuja kuin tälläkin hetkellä, mutta kokeilisin miltä tuntuu laulaa miehen äänellä ja juosta tosi tosi pitkälle.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä sinä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin kattokruunun, avokadoja ja tankotanssitangon. Juotavaksi raikasta vettä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja kuinka korkealle? ”Kartanomallisen rakentaisin! Siellä olisi paljon erilaisia terasseja, joilla voisi kässehtiä ympäriinsä, katsella ja vilkutella ihmisille. Siellä voisi pitää kaikenlaisia kestejä! Mehukestejä, leivoskestejä, kakkukestejä. Se ei olisi liian korkealla, jotta kaikki pääsisivät sinne. Sinne voisi nostaa ne, jotka eivät itse jaksaisi kiivetä. Majaan voisi viritellä musiikkia ja tuikkukynttilöitä. Ehkä sieltä avautuisi näkymä Pyynikille...” visioi Elisa.

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin siihen hetkeen, kun ihminen syntyy ja tulee tietoiseksi itsestään. Omenan ja käärmeen havinoihin. Kuka siellä on kenen kanssa ja mitä ne oikein tekee. Kiinnostuksesta menisin sinne katsomaan tilanteen.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Mun roolissani voisi periaatteessa olla ihan kuka vaan. Jos siinä olisi harrasteitani mukana, roolissani olisi Karoliina Blackburn. Proggiksessa ei varmaankaan olisi selkeää alkua, keskikohtaa eikä loppua. Siinä olisi paljon sähellystä ympäriinsä ja hikisiä ihmisiä myöhässä koko ajan. Naurettaisi paljon ja koko ajan olisi sekasortoinen meininki. Paljon iloa, välillä joku huutaisi kurkku suorana ja ehkä itkisikin. Tavallaan vähän kuin lasten tekemä esitys, jossa olisi luuppi, joka ei päättyisi koskaan vaan alkaisi aina uudelleen. Se voisi myös olla immersiivinen teatteriesitys, jossa ihmiset voisivat tulla ihanaan lämpimään puistoon, siellä kasvaisi puissa hedelmiä, siellä olisi uima-altaita ja suihkulähteitä, ja ihmiset voisivat osallistua kykyjensä mukaan. Siellä olisi joukossa tää yksi henkilö, joka välillä roikkuisi liaaneissa, välillä söisi herkkuja ja koko ajan tekisi innostuneesti jotain, yksin ja yhdessä. Kaikki olisivat tervetulleita!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Käyn kotona, jätän sinne jotain kamoja ja menen siitä Työvikselle katsomaan Tom of Finland-musikaalia.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Kulta

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Hirveys

- Mikä sytyttää sinut? - Ilo

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Arki

- Suosikkikirosanasi? - Vittu

- Mitä ääntä rakastat? - Laineiden liplatusta

- Mitä ääntä inhoat? - Talonpurkukoneiden jyrinää

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ajaa lujaa autolla

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Laskuvarjohyppääjä. Onko se ammatti? En haluaisi lentää lentokonetta.

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ihanaa, Elsbe!