Sivut

tiistai 21. marraskuuta 2017

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatteri

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.11. 2017, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Joonas Saartamo (Juhani), Olli Rahkonen (Aapo), Pyry Äikää (Tuomas), Markus Järvenpää (Simeoni), Joel Mäkinen (Timo), Jonas Saari (Lauri), Paavo Kinnunen (Eero), Ulla Koivuranta ja Petri Rajala

 Minulla oli hyvin Seitsemän veljestä -painotteinen kesä. Näin kaksi eri produktiota (Ryhmäteatterin ja Pesäkallion, joista ensimmäisen kahteen kertaan) ja loppukesästä oli jo vähän sellainen olo, että nyt alkaa veljeskiintiö hiljalleen olla täynnä. Paitsi että edessä olisi vielä se ennakkoon odotetuin, Turun Kaupunginteatterin veljesten uusi tuleminen. 70-luvun alussa nähty Kalle Holmbergin ohjaama versio on monelle se "ainoa oikea Seitsemän veljestä", minä en sitä ikäni puolesta koskaan nähnyt paitsi tallenteena. Ymmärrän hehkutuksen esitykseen liittyen ja samalla tiedostan sen, että klassikot on luotu tehtäviksi yhä uudestaan ja uudestaan, uuden sukupolven näkemyksin ja energioin.


 Lauantain päivänäytöksestä poistuin kera tunteen, että kävelen ilmassa. Olo oli ihmeen kevyt, euforinen. Olin taas kerran nähnyt "parasta tänä vuonna, ehkäpä". Monta vuotta olen hehkuttanut tiettyjä esityksiä kaikkienaikojen kärkikahinoihin mukaan. Turun Veljesten jälkeen tulin siihen tulokseen, että on aika lopettaa vertailu ja esitysten arvottaminen paremmuusjärjestykseen. Mahdoton ja täysin tarpeeton homma. Ei taidetta voi laittaa mihinkään järjestykseen! Tämä tuntui parhaalta juuri nyt, juuri tässä hetkessä, juuri minulle. Viikon päästä saatan olla samaa mieltä täysin toisentyylisestä jutusta. Voin puhua vain omasta puolestani, omasta kokemuksestani - en sanoa kenellekään toiselle, että tämä Sinun pitää nähdä. Voin kannustaa ihmisiä käymään ennakkoluulottomasti katsomassa erilaisia esityksiä, mukavuusalueen ulkopuoleltakin ja löytämään siten niitä helmiä, joita sitten pyöritellä mielessään vuosienkin päästä. Minun tapani katsoa on muuttunut parin viimeisen vuoden aikana. Usein vaikuttaa siltä, että nyt en yhtään ymmärrä miksi noin ja mitä tapahtuu, mutta aina ei tarvitsekaan ymmärtää ja jäädä liikoja pohdiskelemaan - avataan muut aistit vastaanottamaan kaikki, mitä tuleman pitää. Silloin koko esitys saattaa muuntua kokonaisvaltaiseksi kokemukseksi - ei pelkäksi silmin katsottavaksi teokseksi. Näin kävi Lahden Kaupunginteatterin Pohjantähdessä muutama viikko sitten, ja näin kävi Turun Veljesten parissa.

Simeoni

 Meillä oli parvekkeelta eturivin paikat. Ennakkoon vähän harmittelin sitä, etten pysty nyt kunnolla katsomaan näyttelijöiden silmiä. Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, tunne välittyi hienosti ainakin eturiviin asti. Ensimmäisen näytöksen istuin hymy huulillani, nautin kaikesta mitä näyttämöllä tapahtui. Hykertelin. Vahvasti Kalle Holmbergia muistuttava enkelisiipinen isähahmo, jo kertaalleen nähdyt lavasteet ja tarvikkeet sivuun, nykyaikaisempi sekasotkuinen asunto lipuu hiljaa esiin. Veljekset painivat ja nujakoivat keskenään, energian ja adrenaliinin purkua turhanpäiväisilläkin kurkipotkuilla ja varjonyrkkeilyllä. Juhani (Joonas Saartamo) uhoaa suuna ja päänä, nuoremmat koittavat vähän samaa perässä. Etenkin Tuomas (Pyry Äikää) ja Aapo (Olli Rahkonen) tuntuvat ottavan mallia. Turhautuneisuus kaikkeen alkaa paistaa rankasti läpi, kun ei ole mitään eikä ketään. Ei äitiä, ei isää, ei naista. Joukosta erottuu heti rauhallisempi Lauri (Jonas Saari), seuraillen sivusta muiden touhuja, tarkkaillen ympäristöään ja mietiskellen asioita. Muiden lähtiessä turhalle kosintaretkelle Lauri keskittyy kuuntelemaan oopperaa ja ottamaan muutaman tanssiaskeleen. Muiden mesotessa teltassa Lauri makaa rauhallisena selällään, ei kiirettä mihinkään eikä huolta huomisesta. Tunnen samaistuvani Lauriin, hiljainen tarkkailija kun pohjimmiltani olen minäkin.

Lauri 

 Toukolan poika (kyllä, yksikössä) eksyy omilla retkillään väärään pihaan ja saa kuulla kunniansa. Rajamäen rykmentti on kermapersepariskunta, joka tulee myöhässä teatteriin ja purjehtii läpi kakkosrivin veljeksille ja toisilleenkin haistatellen. Timoa (Joel Mäkinen) laulattaa tämän tästä, vaan ei lupaa heltiä millään. Lukkari (Petri Rajala) pyörittelee poikia oman tahtonsa mukaan, aakkosia koitetaan tankata kirjaimellisesti hakkaamalla vaikka päätä seinään, mutta ei sekään auta. Lukutaidon puute pistää vihaksi vielä enemmän, ja taas heilahti Jussin pussi. Maisemanvaihdos tekee hetkeksi hyvää. Idylliseen joulunviettoon yritetään rauhoittua seesteisissä merkeissä. Kohtaus on täysin absurdi ja saan lähes hysteerisen naurukohtauksen. Simeoni (Markus Järvenpää) jakaa joulupuuroa mairea hymy huulillaan ja oltta on, veljekset tuntevat aikamoista läheisyyttä toisiaan kohtaan. Joulun henki on tukevasti läsnä. Sallikaa mun nauraa. Överiksi menee. Juhani ehdottaa pystypainia ja viskaa pellavaiset kutrinsa helvettiin. Sauna kärvähtää tietenkin, tosin luulin että räjähtää ilmaan koko pytinki. Jo riitti tämä joulunvietto, ei meistä ole tähänkään. Väsyneet, resuiset riepupetterit palaavat takaisin sinne mistä lähtivät ja saavat lämpöisen vastaanoton. Minua itkettää. Läheisyydenkipeät veljekset tukeutuvat uupuneina toisiinsa, jaloissa puhtoiset villasukat ja käsissä kupillinen kaakaota. Telkassa lumiukkopiirretty herkistää mieliä.

Joulunviettoa 

 Väliajan jälkeen ei enää hymyilyttänyt. Tilalle oli noussut huoli. Veljesten tilanne alkoi näyttää siltä, että noinko tässä kaikki edes selviävät hengissä loppuun asti. Tyylikkäät pukumiehet joraavat hienoja muuveja, mutta se ei riitä. Lauri tuntee itsensä myyräksi ja myös näyttää siltä. Hiidenkiwi on tietysti ravintola, jonne linnoittaudutaan härkiä pakoon. Ruokaa ei ole, juotavaa sen sijaan piisaa. Kulissit alkavat hiljalleen murentua ja Lauri avaa vihdoinkin sanaisen arkkunsa. Poissa on tyyneys ja rauhallisuus. Huikea, vimmainen monologi ja täydellisen ansaitut väliaplodit ja bravo-huudot. Mieltäni kylmäsi Laurin kertomus siitä, että "tulin Turkuun ja sain puukosta kaulaani". Simeoni ja Eero (Paavo Kinnunen) eivät lähde tällä kertaa Hämeenlinnaan, vaan täysin toisenlaiselle matkalle. Taustalla veljet tanssivat Pet Shop Boysin "It´s a Sin"in tahdissa. Pala nousee kurkkuuni. Kylmää. Simeonin silmistä paistaa epätoivo, ja miten syvä hätä ja huoli Juhanin silmistä... Simeonin kohtaaminen Lucifeeruksen kanssa kohoaa täysin omiin sfääreihinsä ja siinä vaiheessa mietin, että kunpa tämä esitys ei päättyisi koskaan. Jäisin ikuisiksi ajoiksi johonkin luuppiin, joka toistaisi kohtauksia uudelleen ja uudelleen niin kauan, että veljekset löytäisivät jonkinlaisen rauhan ja osaisivat ottaa vetovastuun omasta elämästään ilman radikaaleja, epätoivoisiakin tekoja. Juhanilla riittää pahaa oloa purkamaan vihaansa syyttömiin, mutta kantti ei (onneksi) kestä loppuun asti. "Tuonen lehto, öinen lehto" (Sydämeni laulu, sanat Aleksis Kivi, sävel Lauri Maijala) soi ehkä upeimmin kuin koskaan, Lauri näyttää taas uuden puolen itsestään ja Timokin pääsee toistamiseen flyygelin ääreen (aiemmin sai laulaa oravasta).

Etualalla Paavo Kinnunen (Eero) 

 ABG eiku C -kirja otetaan lopulta haltuun tavalla, joka nostattaa taas liikutuksen aallon. En taaskaan uskaltanut hengittää Juhanin takellellessa kirjainten parissa (huvitti se, että aina piti mainita se ruotsalainen oo ja tuplavee) ja ai maailma sitä iloa onnistumisesta, kun kokonaisia lauseita tietystä kirjasta luettiin suhteellisen sujuvasti. Juhanin silmistä loisti kerrankin ja vihdoinkin jotain muuta kuin viha ja katkeruus. Täydellistä.

 Kuten sanoin, olin euforisessa tilassa esityksen päätyttyä. Tämä kolahti ja kunnolla. Kommenteista päätellen kolahti myös muuhunkin yleisöön, ainakin mitä minun korviini kantautui. Väliaplodeja sateli tämän tästä ja muutenkin yleisö reagoi hyvin voimakkaasti tapahtumiin, nauru raikasi ja välillä oli hiirenhiljaista. Nautin siitä, että asioita voi tehdä niin täysin erin tavalla ja silti pohjateoksen ydin säilyy, ja Kiven kaunis kieli. Pitäisi muuten opetella solvauksia Kiven tyylin, "sinä olet ohdake minun naurispellossani" kuulostaa paljon kauniimmalta kuin vaikkapa "vitun luuseri" (tosin sellaista en sanoisi muutenkaan kenellekään).

Juhani 

 Ja musiikki! Miten kaunista musiikkia rujojenkin kohtausten taustalla. Pidin siitä, miten äiti (Ulla Koivuranta) välillä ilmestyi pojilleen, katsomaan ja huolehtimaan siitä, että edes välillä osattaisi lähteä oikeaan suuntaan. Veljeksistä kaksi nousi ylitse muiden tällä kertaa. Joonas Saartamo Juhanina teki minuun kaikesta uhostaan huolimatta äärimmäisen suuren vaikutuksen (ei se uho niinkään, vaan se, miten Joonas sen kaiken toi esiin, siinä oli niin totaalisen selkeästi sydän mukana ja sen näki) ja taas toisaalta Juhanin vastakohta, Jonas Saaren Lauri vakuutti. Olen erityisen iloinen siitä, miten monipuolisesti Jonas Saari on nyt Turussa päässyt näyttämään osaamistaan. Pääsin ilokseni ohimennen kiittämään 5/7 veljeskatraasta ihan silmästä silmään, melkein teki mieli halatakin ihan siitä ilosta, että olivat kaikki vielä hengissä ja ilmeisen hyvinvoivia, tyytyväisiäkin.

 Erityiskiitos Lauri Maijala. Juuri näin. Tämä oli täydellisesti minun makuuni.


Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

 ... ja nyt on veljeskiintiö täynnä ainakin muutamaksi vuodeksi ...



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).