Sivut

torstai 1. maaliskuuta 2018

Siinä näkijä missä tekijä / Teatteri Siperia ja Projektori-ryhmä

Siinä näkijä missä tekijä / Teatteri Siperian ja Projektori-ryhmän yhteistuotanto

Ensi-ilta 27.2. 2018 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Hannu Salama
Ohjaus Juha Luukkonen
Dramatisointi Juha Luukkonen ja Ari-Pekka Lahti
Lavastus Noora Salmi, Saija Raskulla ja Juha Luukkonen
Pukusuunnittelu ja tarpeisto Noora Salmi
Valo-ja äänisuunnittelu Saija Raskulla
Laulujen sovitukset Juha Lagström ja työryhmä
Jouhikko Pekko Käppi

Rooleissa : Jukka Peltola, Sakari Tuominen, Hanna Gibson, Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen, Juha Lagström, Riikka Papunen, Sami Lanki ja Satu Turunen


 Siinä näkijä missä tekijä. Itse esityksestä ja aiheesta minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, vaikka olin vuosia sitten nähnyt samaan tekstiin perustuvan esityksen Nätyn parin vuosikurssin opiskelijoiden versioimana (tässä tosin on käytetty otteita muidenkin kuin Hannu Salaman tekstistä). Ihmisen muisti on häilyväinen ja kattaa välähdyksiä sieltä sun täältä, yksittäisiä hetkiä ja kuvia. Niiden yhdistäminen vaatii sitten hiukan kaivelua, jotta saisi kokonaiskuvan piirtymään paremmin esiin.

  Näyttämöllä on tuoleja, ei rivissä lähekkäin vaan kaukana toisistaan. Odotan jokaisen tuolin kohdalle kertojaa, kaiken keskelle eteen myös kirjoituskonetta ja itse kirjailijaa. Harri Salminen (Jukka Peltola) yrittää kirjoittaa kirjaa vastarintaliikkeen toimista jatkosodan aikana Tampereen Pispalassa. Vaimo Marke (Satu Turunen) pommittaa puhelimitse, syyttää ja sättii ja ilmoittaa lasten kaipaavan isäänsä. Kotiin ei Harri aio palata ennen kuin kirja on valmis. Työ on hidasta, kuin valtavan palapelin kokoamista, jossa palaset ovat hajallaan pitkin huonetta. Reunoilta ja kulmista aloitetaan.

Maija ja Santtu 

 Harrin äiti Maija (Hanna Gibson) ja isä Santtu (Sakari Tuominen) solvaavat ronskein sanakääntein toinen toisiaan, ikään kuin kilpailisivat siitä, kumpi on pahempi suustaan ja kumpi saa toista loukattua syvemmin. Kuuntelen korvat punaisina ja otsa kurtussa, omassa perheessäni kun on vastaavat tilanteet hoidettu pitkitetyllä mykkäkoululla. Pinnan alla on kuitenkin kytenyt ja on ollut hyvin tietoinen siitä, että jos tulppa lähtisi irti, tulisi sanottua asioita myös ohi suunsa. Kumpi on sitten parempi/pahempi tapa? Täydellinen hiljaisuus vai asioiden sanominen niin kuin ne on, höystettynä mehukkailla kirosanoilla? Perkele on saatanan tehokas sana muuten, kokeilkaapas!

 Jokaisen näyttämöllä sijaitsevan tuolin ääreen saapuu ihminen kertomaan omaa versiotaan sekavista jatkosodan ajoista ja tapahtumien kulusta. Kirjailija Salminen kääntyy äänen suuntaan, spottivalot leikkaavat nopeasti kohteesta toiseen tihenevässä tahdissa. Tuntuu siltä, että pulssini kohoaa tunnelman tiivistyessä ja vähän mystinen äänimaailmakin tukee tätä eikä helpota oloa. Kuin seuraisi jännitysnäytelmää, jonka loppu on täysin hämärän peitossa. Kuin seuraisi kuulustelua, jonka lopputuloksesta ei ole tietoa. Kuka on syyllinen ja kuka syytön? Kuka teki mitäkin tai jätti tekemättä? Kuka petti ja kenet?

 Vastarintaliikkeen jäsenet tulevat tutuiksi. Ryhmän johtaja Pekka Toivola (Marika Heiskanen) sekä jäsenet Tammelundin Reska (Tuukka Huttunen) ja veli Taisto (Juha Lagström), Pirkko Mäkinen (Riikka Papunen), Jaska Lonkanen (Sami Lanki) ja Nurmen poika (Satu Turunen). Puheissa toistuu myös kovista jätkistä kovin, desantti Aulis Ahteinen, jonka olinpaikasta ei ole tietoa. Vielä... "Saatanan inhimillisiä ihmisiä!" toteaa kirjailija Salminen myöhemmin. Tähän toteamukseen on helppo yhtyä.

 Välillä tartutaan kitaraan ja millä tavalla! "Working Class Hero" alkaa kuin varkain ja ihoni nousee kananlihalle. "If you want to be a hero, well just follow me". Paikoitellen tekee mieli nousta ylös laulamaan mukana käsi nyrkkiin kohotettuna. Perkele sentään, mukana ollaan mitä tahansa teettekin! Aatteen ja toveruuden puolesta. Äänet soivat komeasti yhteen ja salissa on jotenkin kohottunut tunnelma aina laulujen soidessa. Väliajalla on pakko googlettaa, minkä niminen olikaan kappale joka alkaa sanoin "Käännyn puoleenne kapteeni, kuunnelkaa!" Väliajalla myös totesin, että tämä juuri näkemäni alkupuolisko toimisi loistavasti myös kuunnelmana. Valmista kamaa äänimaailmoineen kaikkineen. Eri ihmisillä hyvin tunnistettavat, selkeät äänet. Ehkä hitusen hehkutin myös Jukka Peltolan lavakarismaa ja vakuuttavaa äänenkäyttöä.

Jukka Peltola ja Marika Heiskanen 

 Väliajan jälkeen siirrytään pelkästä puheesta kohti toimintaa. Satu Turunen ohranan päällikkö Pohtolana kuulustelemassa loksauttaa suuni hämmästyksestä auki ja nostaa hiukset melkein pystyyn. Miten hyytävä hahmo! Kukaan ei ole turvassa.

 Esitys on täynnä hienoja, pysäyttävän herkkiä ja myös piinaavia hetkiä. Elävä tuli, vaatteiden pukeminen ja riisuminen (miten nerokas tapa ilmaista kuolemasta), pienten lasten peittely uneen (vai ikiuneen?) - en olisi ikinä myöskään uskonut, miten herkeämättä seurasin pitkähköä kohtausta, jossa antenninjohto siirtyy kädestä toiseen ja mahdollistaa kunnon kuuluvuuden.


 Musiikkivalinnoista ja toteutuksesta pidin äärettömän paljon. Osa oli tuttuja kappaleita, osa ei. Olisikin ollut kiva, jos käsiohjelmassa olisi ollut maininta käytetyistä kappaleista. Manic Street Preachersia siellä taisi ainakin olla mukana ja kerrassaan nerokas R.E.M.in "Losing My Religion". Teki mieli laulaa mukana siinäkin, kun osaan edelleen sanat ulkoa. Sekin biisi osui ja upposi täydellisesti. Siellä sitä ollaan nurkassa ja spottivaloissa ja uskonsa (ja aatteensa) menettäneenä. Tuli sellainen fiilis että hei, tämä kappalehan kertoo juuri tästä näin!

 Koko näyttelijäporukalle isot kiitokset yhdessä ja erikseen. Yhdessä olivat enemmän kuin osiensa summa. Monta tuttua tyyppiä lavalla, joten silmäni iskin etenkin huikeaan Satu Turuseen, jonka näin nyt ensimmäistä (mutta toivottavasti en viimeistä) kertaa lavalla. Mikä muuntautumiskyky! Täytyy myös mainita se, että Tuukka Huttunen se ottaa näemmä tänä keväänä Tampereen melkein kaikki teatteritalot haltuunsa ja huseeraa isoissa rooleissa kolmen eri talon lavoilla. Ja mainitsinko jo Jukka Peltolan, joka tällä roolisuorituksellaan meni heittämällä aika korkealle meikälikan suosikkilistoilla?

 Jos jakaisin tähtiä, antaisin täydet viisi.

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. Kiitos!)

Julistekuva on hieno! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).