Kantaesitys 13.2. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Max Wikström
Äänisuunnittelu Olli Valkola
Naamioinnin suunnittelu Krista Karppinen
Näyttämöllä : Mikko Nousiainen, Heikki Nousiainen, Sari Puumalainen ja tanssija Mikko Orpana
 |
| Jarkko (Mikko Nousiainen) |
NHL-tähti Jarkko (Mikko Nousiainen) on tullut vähin äänin kauden päätyttyä Suomeen, tarkoituksenaan olla kaikessa rauhassa Saimaan rannalla mökkimaisemissa. Kausi ei ole sujunut odotusten mukaisesti ja jatkosopimuksesta ei ole mitään tietoa, ja Jarkko rypee aika syvissä vesissä ajatustensa kanssa.
Kauaa ei Jarkko itsekseen saa olla, sillä paikalle saapuu tietysti isä Martti (Heikki Nousiainen), hetki jutellaan tuttavallisesti ja sitten jo huudetaan päin naamaa kasvot punaisina, nyrkit kohotettuna valmiiksi lyöntiin. Huomaan valpastuvani katsomossa ja samalla uppoutuvani syvemmälle penkkiin. Aina kylmää tilanne, jossa mahdollinen väkivallan uhka on voimakkaasti läsnä. Pelkkä huutaminenkin saa minut jotenkin vetäytymään kuoreeni ja siinä missä itse poistuisin äkkiä paikalta, isä odottaakin pahimman tunnemyrskyn laantumista, ja isä ja poika pystyvät keskustelemaan asioista suhteellisen järkevästi. Tilanne vaatii äärimmäistä luottamusta, kohdata toinen heikoimmillaan. Kaikilta ei onnistuisi.
Sisarpuoli Essi (Sari Puumalainen) saapuu paikalle myös ja aika nopeasti käy ilmi, että hänkin on enemmän tai vähemmän hukassa. Ääntä korotetaan jälleen ja homma menee eipäs-juupas -tyyliseksi inttämiseksi. Tunnetilasta toiseen mennään ja huomaan uupuvani tästä jatkuvasta meuhkaamisesta ja tunnemylläkästä. Olkaa nyt hetki hiljaa ja hengittäkää ihan rauhassa. Jännä tunne muuten! Ihan kuin huutaminen lavalla veisi minunkin energioitani, vaikka olen itse hiljaa eikä huuto ole kohdistettu minulle.
Essi saa virtaa jämähtäneeseen elämäänsä kehittämänsä kirjaprojektin kautta, veli ei kylläkään moiselle jutulle lämpene. Miten pystyy tarkkaan dokumentoimaan toisen elämää, jos omankin elon kanssa on hakoteillä? Miksi isä jatkuvasti kertaa Jarkon uran huippuhetkiä? Ikään kuin poika olisi arvokas vain niiden kautta, ei omana itsenään ilman jääkiekkoilijastatusta.
Välillä näyttämölle saapuu kuin varkain toinen Jarkko (tanssija Mikko Orpana), katseet kohtaavat haastavasti ja pian jo painitaan. Hienoja nämä tavallaan pysähtyneet hetket itsensä kanssa, kun yrittää saada otetta mutta ei, vastapeluri on liikkeissään liukkaampi. Pahinta on kohdata itsensä ja omat demoninsa, ja vaikka kuinka matkaisi maailman ääriin, itseään ei pääse pakoon minnekään. Näissä kohtauksissa ei tarvittu sanoja lainkaan, ja siksi kaiken tekstimassan alla oli vapauttavaa seurata pelkkää liikekieltä.
Näyttämö on kuin pieni jääkiekkokaukalo, me katsomossa edessä ja takana heijastuksina. Puuttuu vain erotuomari, joka puhaltaisi pilliin ja määräisi väkeä jäähylle rauhoittumaan. Jotkut tekevät omia ratkaisujaan ikävin seurauksin. Toisaalta, näyttämö on myös kuin jäätynyt sammakkolampi, josta pitäisi päästä omin avuin rannalle ja sitten tulisi joku, joka pelastaisi ja PIM, muutut unelmien prinssiksi ja kaikki huolet on poissa. Se joku taitaa lymytä oman pään sisällä, näin minä ainakin ajattelen. Noinkohan mahtaa Jarkko lähteä sopimusneuvotteluihin...
Oli muuten hienoa nähdä isä ja poika Nousiainen samalla lavalla! Olihan siinä jotain erityisen kohottavaa ja koskettavaakin.
Esityskuvat (c) Tommi Mattila
(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).