Sivut

perjantai 18. lokakuuta 2019

Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri

 Olin Juhannustanssien ensi-illassa. Jos odotatte tästä perinteisen tyylin blogikirjoitustani, tulette pahasti pettymään. Lue tai jätä lukematta, oma päätös. Tämä on minun kokemukseni, ei kenenkään muun. Tekstihän on tosin vasta alussa, saas nähdä minne suuntaan se lähtee.

 Vettä vihmoi vaakatasossa päin kasvoja jo lähtöasetelmissa Hämeenlinnan linja-autoasemalla ja vaikka oli lämmintä päällä, oli silti kylmä. Väsytti niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mieleeni tuli vuosientakaisia juhannusmuistoja, kun mökkireissulle autoon pakkautuessa vitutti jo valmiiksi, mutta yritti sitkeästi olla jotain muuta, kun oli tämä reissu nyt näin sovittu ja oli sää mikä hyvänsä. Autenttinen juhannusfiilis. Pimeä, sateinen syksy oli muutenkin ottamassa minusta tiiviimpää otetta. Illan esitykseltä odotin kokonaisvaltaista piristysruisketta, josta saisin energiaa kahlata läpi loppuviikon ja kentien koko loppukuun. Minulla oli sellainen kutina, että nyt ei ole ihan perinteistä menoa luvassa ja osasin odottaa jotain täysin erilaista mitä olen tottunut Työviksen suurella näyttämöllä näkemään. Täytyy tähän väliin myös kertoa, että Hannu Salaman Juhannustansseista minulla ei ollut muuta käryä kuin se, että kohuteos on kyseessä ja jumalanpilkkaa ja semmoista. Kirjasta en ole siis riviäkään lukenut.


 Teatterin aulaan päästyäni jo tuli bussikuski Lasse (Juha-Matti Koskela) samantien käsipäivää sanomaan ja toivottamaan hyvää juhannusta. Ilahduin yllätyksestä. Itsepalvelunaulakon vieressä oli teltta. Odotin, että siellä olisi joku pariskunta muhinoinut, mutta ei. Odotin myös, että joku olisi tullut tarjoamaan taskumatista lämmintä viinaa. Hiukan myöhemmin viinapullon sijaan sain käteeni valkoisen ilmapallon vahtimestari Helmelältä (Jyrki Mänttäri) ja mietin, että mitähän helvettiä nyt ja joutuuko pallolliset jossain vaiheessa lavalle. Yritinkin sitten päästä pallosta eroon kaikin tavoin, mutta kukaan ei sitä huolinut ja lopulta marssin katsomoon ilmapallo kourassa. Onneksi paikkani lähistöllä oli tyhjä penkki, sai siitä pallo lepopaikan.

 Näyttämöllä oli kaksi pientä katsomoa myös ja niissä istui väkeä. Itse esitys pääsi alkuun ja meille tarjoiltiin aika perinteistä vehreänvihreää kesämaisemaa taustalle. Veijo Salorannan (Jussi-Pekka Parviainen) yhtye polkaisi ilmoille ensimmäisen kappaleen, sekahaku ja siitä sitten pokkailtiin kansaa humpalle. Mukavahan sitä oli katsella. Kävi ja ei käynyt kateeksi. Tyylejä oli joka lähtöön, niin kuin elämässä muutenkin.


 Perinteiset meiningit ja mukavuudet loppui aika nopeasti kuin seinään, ja huomasin hyvin pian olevani epämukavuusalueellani, eli keskellä esitystä, josta en tunnu ymmärtävän yhtikäs mitään. Olen aina toitottanut sitä, että välillä pitäisi mennä rohkeasti katsomaan muutakin kuin sitä tuttua ja turvallista, josta tietää jo valmiiksi pitävänsä. Sieltä epämukavuusalueelta niitä ylläreitä ja ns. killereitä tulee, mustia hevosia. Halusin kovasti päästä kiihtyviin kierroksiin mukaan, tempautua penkiltäni näihin karkeloihin ja ihmiskohtaloihin täysillä, mutta mitä pitemmälle päästiin, sen tiiviimmin tunnuin juurtuvan istuimeeni ja sen läpi jonnekin, josta ei ole paluuta. Liikaa nauraessani usein olen todennut, että naurusulakkeeni meinasi kärvähtää. Nyt ylikuumeni sulake siitä vierestä, mikä lie oli se. Tässä oli paljon kaikkea, huusia katsomon perukoilla, jättikokoista sorsaa, alaston villi hanuristi, yksi pari nusaisemassa keskellä katsomoa, roihuavaa kokkoa jonka lieskat ulottuivat lähes takariviin asti, teknoreivimeininkiä ja Maruzellan tahdissa raivohumppaavaa väkeä, yllättävän fiksuja tuosta noin puhuva sorsanaamarinen vapaaehtoinen, lausuntakaraokea, Salaman sensuroituja ja sensuroimattomia puheita, krokettipeliä ja säärileivosta väliajalla. Tässä oli kaikkea minulle liikaa. Olisin halunnut olla yksi niistä, jotka nousivat varmoina ruoto suorana taputtamaan seisaaltaan esityksen päätyttyä ja hämmentyneiden aplodien alettua. Olisin halunnut, että tämä olisi nyrjäyttänyt minun tähänastiset teatterikokemukseni uusille raiteille. Kävi niin, että entistä vahvemmin tiedän omat mieltymykseni ja millainen teatteri minuun parhaiten uppoaa. Pieni estradi, vähän väkeä, puhedraamaa. Ja välillä haluan edelleen pois mukavuusalueelta, se tekee ihmiselle hyvää ja pitää hereillä.

 Luin parit viralliset kritiikit tämän tiimoilta ja niistä nousi kyllä muutamia ahaa-elämyksiä, joita lukiessani nyökyttelin ollessani samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Mielipiteinä ne olivat kuitenkin jonkun toisen, ei minun omia ajatuksiani, joten niitä en lähde kirjoittamaan tähän.

Parviainen, Nummela ja Mäkinen 

 Helmi-Leena Nummela orkesterin Raili-solistina/kertojana ja Minea Lång muurari Hiltusena jäivät parhaiten mieleeni, ja etenkin muutamat Hiltuseen liittyvät lauseet. "Hei, tätä mä teen päivittäin työkseni!" ja se, että "teidän sukupolvi ei tee mitään mitä ei halua" ja esitys jää junnaamaan paikoilleen, jopa näyttelijöiden lakonuhkaa ilmassa, mutta kotona on perhettä ja rahaa tarvitaan, sanoo Miia Selin ja kohtaus saadaan jatkumaan. Ja se, että Verneri Lilja esittää Paavo Kenttäläisen roolia, mutta kuka on se tyyppi, joka esittää päivittäin Verneri Liljaa...? Tämä sai aivot raksuttelemaan ja se, että koko elämä on kuin jatkuva koe-esiintyminen, kun koskaan ei tiedä kuka katselee.

 Jollain selittämättömällä tavalla pidin tästä, näin jälkeenpäin ajateltuna. Pidin erikoisestakin liikekielestä ja rytmistä, jonka mukana kaikki pyöri tai oli pyörimättä ihmisiä myöten. Valoista, musiikista. Lopun hiljaisuudesta. Loppupuolella halusin jo kovasti kotiin ja olin varma siitä, että kello on taatusti yli kymmenen enkä ehdi viimeiseen junaan ja kauhuissani jo mietin, että miten pääsen yöksi kotiin. Olin helpottunut päästyäni peiton alle umpiväsyneenä, pää raskaana kaikesta.

 Tämmöistäkin teatteria saa, voi ja pitää tehdä. Syvä kumarrus siitä, että Työviksen suurella näyttämöllä parhaaseen pikkujoulusesonkiaikaan jotain todella erilaista mihin aiemmin on totuttu. Mietin myös sitä, että näyttelijöille taatusti palkitsevaa ja kiitollista tehdä tämänkaltaista vaihteeksi.

 Aulassa oli villiä pöhinää esityksen päätyttyä, kuului "parasta ikinä" ja "vittu mitä paskaa". Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta esitys pitää ensin nähdä ollakseen siitä jotain mieltä. Muistakaa se. Itse häilyn ties missä, mutta yhtään en kadu, että juuri tämä Juhannustanssit tuli nähtyä. Voi sitten joskus vanhana muistella, että olin siellä minäkin keskellä kokkoa paskahuusin kupeessa.

Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri, suuri näyttämö

Ensi-ilta 16.10. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisromaani Hannu Salama
Käsikirjoitus Juho Gröndahl
Ohjaus Linda Wallgren
Sävellys Joonas Mikkilä
Koreografi Samuli Nordberg
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Pukujen, maskien ja kampausten suunnittelu Marjaana Mutanen
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg
Musiikin sovitus, tuotanto ja johto Paavo Malmberg ja Joonas Mikkilä

Näyttämöllä : Verneri Lilja, Eriikka Väliahde, Mika Honkanen, Juha-Matti Koskela, Emmi Kaislakari, Kaisa Sarkkinen, Miia Selin, Jyrki Mänttäri, Minea Lång sekä Salorannan yhtyeenä Jussi-Pekka Parviainen, Helmi-Leena Nummela, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg ja Juho Kanervo/Riku Vartiainen

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi kanssa - teatterit yhdestä osoitteesta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).