Pelle / Kansallisteatteri

Pelle / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 12.9. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Melli Maikkula
Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén
Lavastus Veera-Maija Murtola
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Anna Pöllänen
Äänisuunnittelu Leo Lindgren
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Klovnerian suunnittelu ja harjoittaminen Pablo Alvarez
Pelle-maalaus ja Tyhmä pelkää-maalaus Tiitus Petäjäniemi

Rooleissa : Anna Ackerman, Tomi Alatalo, Jukka-Pekka Palo ja Olli Ikonen

Olli Ikonen

 Kaikenlaista voi tulla eteen kun pitää silmänsä auki. Matkalla Kampista Kansallisteatterille törmäsimme ensin seuralaiseni kanssa erikoiseen näkyyn Narinkkatorin kulmilla : Suomi-paita päällä ja poronaamari päässä joku tyyppi soittaa sähkökitaraa antaumuksella, ja turistit poseerasivat vieressä suut messingillä. Toki siinä itsekin kävin hiukan lähempänä ihmettelemässä, ja mieleni teki kovasti mennä porotyypin viereen soittamaan ilmakitaraa, mutta en sitten kehdannut. Kitaraasoittava poro sai kyllä ohikulkijat iloiselle mielelle, olihan hahmo toki piristävä tapaus kaikin tavoin.

 Rautatieaseman kulmilla meitä vastaan tuli pötkylänmallisia ilmapalloja kanniskeleva pelleasuinen tyyppi, missä lie oli ollut eläinhahmoja ilmapalloista vääntämässä ja kansaa ilahduttamassa, ja minne lie oli menossa. Jännä yhteensattuma kuitenkin, kun kohteenamme oli Kansallisteatterin Willensauna ja siellä näytelmä nimeltään Pelle.

 Näytelmässä päästään heti alkumetreillä itse asiaan. Lavalle astelee pelle (Olli Ikonen), joka valokeilassa mutustelee banaania ja viskoo kuoret keskelle lattiaa. Kohta joku varmaan pyllähtää selälleen ja kansa nauraa. Tulee jotenkin surumielinen ja vaivaantunutkin olo. Kukaan ei naura pellen tempuille. Onko joskus ollut aika, jolloin kaikki kikat ovat saaneet yleisön lähes putoilemaan penkiltä? Miksi tuntuu siltä, että tämän miehen aika on mennyt ohi ja pitäisi vaan hiljalleen älytä, että nykyään naurattaa ihan toisenlaiset jutut ja voisi hiljalleen eläköityä? Ja taas toisaalta, miksi tuntuu pahalta ajatella noin? Jos on kutsumusammattinsa kerran löytänyt, ei siitä ole niin helppoa päästää irti ja mikä minä olen toisten ammatteja arvostelemaan.

 Pelle poistuu lavalta (banaaninkuoreen liukastumatta) ja pian ollaan aivan toisaalla. Liittymämyyjä Kent (Tomi Alatalo) yrittää saada ohikulkijoiden huomiota kiinnitettyä puhelinkäyttäytymiseen liittyvillä kysymyksillä ja ketään ei oikein tunnu kiinnostavan miehen puheet. Paikalle tupsahtaa Kentin tyttöystävä Julia (Anna Ackerman), joka vinkkaa, ettei kannattaisi kiinnittää liikaa huomiota kysymyksiin tekstiviestien määrästä ja puheluminuuteista. Kuka niistä muka pitää kirjaa. Kent yrittää toista taktiikkaa - ja palaa taas samaan muka hyväksihavaittuun rutiiniin. Ja siinä sivussa sitten kaatuu banaaninkuoreen, jonka joku on ikävästi jättänyt keskelle lattiaa. Jotenkin tuntuu siltä, että Kent on aika tarkka tyyppi. Kaiken pitää mennä valmiin suunnitelman mukaan, niin liittymämyynnin kuin elämänkin. Julia taas tuntuu spontaanimmalta persoonalta, hän ei halua liian suunniteltua tulevaisuutta. Toistensa vastakohdat ja silti umpirakastunut pari.

Anna Ackerman ja Jukka-Pekka Palo 

 Julia on ammatiltaan terapeutti, ja vastaanotollaan on asiakkaana Kari (Jukka-Pekka Palo), joka ei vaan pysty menemään töihin. YouTube-videoita on katsottu kyllästymiseen asti ja yhtä videota kauhistellaan siihen malliin, että minunkin on myöhemmin illalla netistä tsekattava, onko sellainen oikeasti olemassa. Kyllä on. Että pitikin mennä uteliaisuuttani katsomaan. (En kerro sen tarkemmin, menkää katsomaan näytelmä jos hirveästi kiinnostaa...) No, Karin pitäisi nyt kehitellä uutta sisältöä elämäänsä kun netin antimet eivät enää tarjoa uutta ja saada elämästä jonkinlainen ote.

 Kent yllättää kosimalla Juliaa (ovat tunteneet vasta reilut pari kuukautta, mutta jos on tunteistaan varma kuten Kent, miksi aikailla asialla), joka vastaa pienen epäröinnin jälkeen kyllä. Alkaa ankara hääsuunnittelu ja puhelinrumba, Kentin osalta. Äidille on soitettava heti ja polttareita suunniteltava. Vaan Julialla on jotain sydämellään, jotain hirvittävän kauheaa kerrottavaa... Hänen isänsä on pelle. Välit ovat menneet poikki aikoja sitten.

Olli Ikonen ja Tomi Alatalo 

 Tässä vaiheessa putoan sitten kärryiltä. Ajassa palataan Julian lapsuuteen. Heleä lapsenääni laulaa herkistävää laulua, isä pelleilee nenä punaisena, on eläintumppuja ja suloisen pehmeää otusreppua, on ihania hetkiä tyttären ja isän välillä. Ja sitten ykskaks pelottaviakin kääntyileviä, valaistuja pellenkasvoja seinillä. Tulee jotenkin hyytävä olo. Mitä lapsuudessa on tapahtunut? Haen epätoivoisesti symboliikkaa kaikesta. Tarkoittaako "pelle" tässä tapauksessa sittenkin jotain muuta? Mielenterveyden ongelmia? Alkoholismia? Hyväksikäyttöä? Itsepintaisesti yritän miettiä, miksi isä ja tytär eivät ole kohdanneet vuosikausiin. Väliajalla toteamme seuralaiseni kanssa olevamme vähän pihalla, mutta silti nauttivamme esityksestä, sillä näyttelijät vetävät hyvällä sykkeellä ja tarinassa on jotain oudon kiehtovaa.

 Luvassa on vielä lisää pellen kikkailuita (joista tulee oudon surullinen olo), vanhaa tv-haastattelua, polttareita, ylös maagisesti katoavia palloja, naivismitaidetta ja yllättäviä käänteitä ja irtonaista menoa häissä. Mieltäni liikuttaa kohtaus menneisyydestä, jossa Julia on kiivennyt korkealle lumikasan päälle ja reippaana huutelee isälleen, että isä tulisi hänet sieltä hakemaan. Isä ei tule, milloin mihinkin syyhyn vedoten. Tytär laskeutuu alemmas ja huutelee aina vähemmän ja vähemmän reippaalla äänellä ja mieleen jää kaivelemaan se lopputoteamus, että ei sen näin kuulunut mennä. Isän olisi kuulunut tulla tytön luokse eikä toisinpäin.

Yllätysohjelmaa häissä 

 Häähumussa koko salista on vaivihkaa tullut juhlava tila, joka vähän muistuttaa sirkustelttaa. Onhan tämä elämä yhtä sirkusta muutenkin. Yllättävän keskeiseen rooliin pääsee naivistinen taide (joka on suosikkini noin yleensäkin) ja sitä kautta löytyy uusi näkövinkkeli katsella ympäröivää maailmaa, toisenlaisessa valossa. Pala nousee kurkkuun.

 Pihalla oltiin myöhemminkin, kun yritimme ehkä liian kaukaa hakea vastauksia kysymyksiin miksi, miten ja mitä. Pitääkö kaikkea aina yrittää täysin ymmärtää? Jostain pamahti mieleeni Kentin liittymäasiajulistukset ja se, että sopimuksissa on aina mukana se pienellä präntätty osuus, jota kukaan ei koskaan kuitenkaan lue ja sitten ollaan pulassa, kun pitäisi päästä sopparista irti. Ajatusleikki : ihminen saisi synnyttyään syntymätodistuksen lisäksi sopimuksen elämää varten, jossa olisi kirjattuna kaikki mitä tuleman pitää ja mitä ylipäätään ihmiselo pitää sisällään. Allekirjoittaisitko lukematta pienellä präntättyä? Vai repisitkö koko sopimuksen?

 Ei elämää voi liikaa suunnitella. Riisinkeitto onnistuu tai sitten ei, pääseekö koskaan kiipeämään Mount Everestille ... ja yllättäen voi löytää itsensä tutkimasta hyllyjä Prismassa, joka on isompi saavutus kuin osasit kuvitellakaan!

 Pelle jätti mukavasti mietittävää pitkäksi aikaa. Aukeaako kaikki koskaan, se jää nähtäväksi. Pääasia oli se, että nautimme hetkestä ja mieltäkutkuttavasta teatterista ja oivallisesta näyttelijäntyöstä.

Esityskuvat (c) Cvijeta Miljak

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Maalaus Tiitus Petäjäniemi, kuva Cvijeta Miljak