Haastattelussa Anna-Sofia Tuominen

Anna-Sofia Tuomisen tapasin kahvila Steam Coffeessa Helsingissä syyskuun puolivälissä 2019.

Vuonna 1990 syntynyt Anso on horoskoopiltaan vaaka, ”etsii ikuisesti tasapainoa eikä löydä”. ”Oon Turusta kotoisin, myös Naantali on toinen kotipaikkani, koska äitini asuu siellä. Turussa oon käynyt kaikki kouluni. Lisäksi oon asunut Lahdessa Mute-opiskeluaikoinani pari vuotta, ja sen jälkeen täällä Helsingissä vakituisesti vuodesta 2014. Turku on mulle edelleen rakas kaupunki, äidilläni on siellä Pieni Kirjapuoti, ja oon ollut siellä kesäisin töissä ja menen taas joulun alla kiireapulaiseksi.”

Mitä harrastat? ”Mä juoksen. Ratsastaisin, jos olisi enemmän aikaa. Joogaan silloin tällöin. Kirjoitan aika paljon myös – päiväkirjaa ja erilaisia tekstejä, joskus jotain runontapaisia. Tavallaan kirjoittaminen on kivaa siksi, että se on ollut niin tulosvastuutonta, kun oon kirjoittanut vain itselleni, mutta oon alkanut miettiä, että jos suhtautuisinkin siihen vakavammin. Tämä on aika uusi ajatus vielä enkä edes tiedä mitä se tarkoittaa. Ei ehkä mitään.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Poikkihuilu on periaatteessa mun oma soittimeni. Oon kasvanut muusikoiden parissa koko elämäni ja luokallani Turussa oli paljon huippumusikaalista porukkaa, monet pääsivät suoraan lukiosta Sibelius-Akatemiaan. Mä oon aina ollut vaan yksi laulaja muiden joukossa. En oo pitänyt itseäni myöskään kummoisenakaan soittajana, mutta ykskaks olinkin Teakissa yksi niistä, jotka osasi lukea nuotteja ja ymmärsi sointuja, joten mua pyydettiin soittamaan eri jutuissa. Sain itseluottamusta siitä, kun muut näkivät mut eri tavalla miten itse olin nähnyt. ”

Mikä on ”salainen paheesi”? ”Ei nyt niinkään salaisia paheita, mutta paheita kuitenkin – oon nimittäin ihan hulluna Christina Aguileraan. Oon myös semimaaninen siivoaja.”

(c) Anso 

Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Ystävät ja perhe, eläimet ja koti. On tärkeää, että elämässä on paikkoja, jossa voi rauhoittua ja kokee olevansa turvassa. Se ei ole nykymaailmassa mikään itsestäänselvyys. Toivon olevani läheisilleni myös tietynlainen turva. Vaikka tiet veisivät välillä erilleen, voisi mun luokse aina palata.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Varmaankin musiikki - luen nuotteja ja oon ihan hyvä laulamaan. Oon myös aika fyysinen, spagaatit ja kärrynpyörät onnistuu. Mulla on tosi korkea työmoraali ja liekityn aika nopeasti ideoista.”

Tuleeko käytyä karaokea laulamassa? ”Ehdottomasti, sehän on mahtavaa! Kaveriporukassa mennään tai sitten ensi-iltojen jälkeen. Aika usein tulee laulettua ”I Will Survive” tai ”Tinakenkätyttö”, ne on ehkä mun karaokebravuurini. Duetoista ”Nuori ja kaunis” on huippu.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Venäjän kieli, juuri aloitin tunnit. Olisi myös kivaa olla hyvä luistelija. Olisi hienoa tehdä joku On Ice -tyylinen produktio.”

Mikä on ollut toistaiseksi haasteellisin työsi? ”Jokaisessa jutussahan on aina omat haasteensa. Oon saanut kyllä jo nyt tehdä paljon sellaisia juttuja, joissa oon päässyt fyysisesti käyttämään koko kapasiteettiani, tanssinut, laulanut… Se on aina haastavaa ja samalla ihanaa. Vastaan tähän ”Donkey Hot”, sillä en ollut tehnyt ns. näkökulmahenkilöä aikaisemmin. On ollut tavallaan helpompaa tehdä mehukkaita sivuhenkilöitä. Donkey Hotissa oli haastavaa ottaa se paikka, joka mulle oli näytelmässä kirjoitettu ja tarjottu. Olin lavalla melkein koko ajan ja se oli mulle uutta.”

Donkey Hot/Anso ja Miro Lopperi (c) Mitro Härkönen

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Isäni on muusikko-laulaja ja äidilläni on tosiaan kirjakauppa ja hän järjestää paljon kirjallisuus- ja kulttuuritapahtumia Turussa ja muuallakin. Velipuoleni isoäidillä, Raija Lehmussaarella, on balettikoulu, jossa olen itsekin käynyt vuosia tanssimassa. Heidän perheensä kautta olen päässyt seuraamaan sivusta myös Aurinkobaletin toimintaa. Muistan käyneeni lapsena katsomassa harjoituksia ja nähneeni joskus jonkun palauteringin tapaisen, jossa tanssijat venyttelivät kerrospukeutuneina ja tunnelma oli äärimmäisen keskittynyt, mutta lämmin. Se oli kiehtovaa. Siskopuoleni opiskelee Sibelius-Akatemiassa.”

 Milloin kiinnostuit teatterista? "Vaikea kysymys. Sanotaan niin, että en muista aikaa ilman teatteria, musiikkia ja laulamista. Lapsena nukkumaan mennessäni kuuntelin usein isäni levytyksiä ja olin siinä luulossa, että kaikki ihmiset laulaa koko ajan. Koulussa olin aina musiikkiluokilla ja totuin jo pienenä siihen, että kerran vuodessa tehdään musiikkinäytelmä ja jouluisin on aina kuorokonsertit ja tanssiesitykset. Muistan myös, että jo ekaluokkalaisena aina perjantaisin kaikki saivat esittää omia esityksiä, joita käytiin harjoittelemassa kavereiden luona edeltävinä iltoina. Niissä puvustaminen ja lavastaminen nousivat tärkeään osaan. Joskus 12-vuotiaana hakeuduin Turun Nuoren Teatterin toimintaan mukaan, en edes muista miksi. Paras ystäväni Aksa Korttila oli ollut siellä jo ihan pienenä, joten voi olla, että jotenkin sitä kautta uskaltauduin etsiytymään siihen suuntaan.”

”Raija Lehmussaaren balettikoulussa ystävystyin Kujalan Elviiran kanssa (hän opiskelee myös TeaKissa) ja hänen vanhempansa taas ovat Turun Kaupunginteatterin näyttelijät Mika Kujala ja Riitta Salminen, joita olin tottunut näkemään teatterin maagisella lavalla. Heidän kauttaan pääsimme teatteriin katsomaan esityksiä tyynypaikoille portaille ja joskus pääsimme jopa näyttelijöiden lämpiöön. Elviiran luona kylässä käydessä huomasin, että hei, nämähän ovatkin myös ihan tavallisia ihmisiä. Että jostain sieltä varmaan nousi ajatus siitä, että voisin itsekin olla näyttelijä ihan ammatiltani. Teatteri ei rakennuksena ollut enää pelkästään mystinen paikka, eivätkä näyttelijät pelkästään myyttisiä olentoja, jotka ovat olemassa vain näyttämöllä. Pian uskaltauduin itsekin koe-esiintymään. 2009-2010 pääsin sitten ensembleen näytelmässä ”Tukkijoella”. Siitä se Teatterikorkeakouluun hakeminen sitten alkoi. Paljon itkua, turhautumista ja viimeisestä vaiheesta tippumisia se otti ennen kuin pääsin sisään ja sinä aikana sain todella pohtia sitä, että mitä jos en pääsekään ja mitä jos minusta ei tähän olekaan. Janosin kuitenkin niin kovasti opetukseen pääsemistä, että jaksoin ottaa turpaan vuosi vuoden jälkeen. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että myös tuo kouluun hakeminen toimi minulle todella suurena opinpaikkana suhteessa näyttelijäntaiteeseen ja ennen kaikkea itseeni. Ja ilman noita tippumisia en olisi käynyt Lahden Mutea, josta tuli itselleni aivan korvaamaton opinahjo. Mutelta opin työmoraalia, sitkeyttä ja ihan konkreettisia taitoja niin näyttämön, musiikin kuin laulamisen suhteen. Aivan korvaamattomia vuosia mulle suhteessa tähän ammattiin.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi on ”Myyttien tytär – Kuinka luoda itsensä uudelleen kun merkitykset on jo luotu”. Se käsittelee tätä metoo- aikakautta ja toivottavasti monesta näkökulmasta. Se käsittelee valtarakenteiden näkymistä omassa itsessäni ja siinä, mitä merkityksiä tuon ja edustan näyttämöllä. Se käsittelee oman identiteetin rakentumista niin ihmisenä, naisena, näyttelijänä ja taiteilijana. Se käsittelee sitä, kuinka tyytymätön oon ollut naiskuvaan elokuvissa ja teatterissa ja toisaalta sitä, kuinka paljon menee energiaa siihen, että on jatkuvasti vaan loukkaantunut. Että kuinka voisi kääntää sen negatiivisen energian johonkin ihan muuhun. Miten kääntää kliseet hyödykseen ja jopa nauttia niistä. Se on tavallaan ohjekirja itselleni siihen, miten selviytyä tällä vanhanaikaisella, hitaasti muuttuvalla työkentällä uutena ajattelijana järjissään. Mielestäni opparistani tuli tosi hyvä ja oon siitä ylpeä.”

”Taiteellinen lopputyöni oli siis Donkey Hot, Q-teatterin Puoli-Q-näyttämöllä. Koin olevani etuoikeutettu saadessani tehdä koulun päättötyön niin monen rakkaan ystävän kanssa. Ohjaajana oli erittäin hyvä ystäväni Juho Mantere, mukana myös avopuolisoni Miro Lopperi ja rummuissa bändikaverini Juhana Kiiski. Musiikin sävelsi toinen bändikaverini Henri Lyysaari, jonka kanssa olemme myös jakaneet nuo musiikkiluokkien koulunäytelmäajat. Koko jengi oli kyllä aivan timanttinen: Pyry Kähkönen, Nenna Tyni, Pekka Kiiliäinen, Sonja Silvander, Riina Nieminen, Joel Hirvonen, Lotta Kaihua, Vilma Vantola!”

Donkey Hot (c) Mitro Härkönen

Kuka oli sinun ”kumminäyttelijäsi”? ”Mulla oli periaatteessa kaks: Kaisa Leppänen ja Elsa Saisio. Aloin fanittaa molempia Lahdessa opiskellessani.”

Onko mielessäsi ollut missään vaiheessa mitään toista alaa, suunnitelmaa B? ”Ei kyllä ole ollut mitään ihan out side the box- vaihtoehtoa. Kyllä ne jotenkin olis liipanneet läheltä tätä, mitä nyt teen. Opiskelin Turun Yliopistossa vuoden musiikkitiedettä ja kirjallisuustiedettä. Tanssia oon opettanut ja laulua voisin mielelläni opettaa.”

Miksi juuri teatteri? Miksi näyttelijä? ”Teatterissa yhdistyy kaikki, mitä rakastan ja mistä oon aina ollut kiinnostunut – musiikki, tanssi, kirjallisuus, historia. Saa tekosyyn leikkiä ikuisesti. Saa tutustua muihin todellisuuksiin, ihmisiin ja paikkoihin ja aikakausiin syvemmin. Eikä koskaan tarvitse pysähtyä: koko ajan on jotain uutta opittavaa, koettavaa ja nähtävää ja jokainen työpäivä on jollain lailla erilainen.Tietty rutiinittomuus, epäsäännöllisyys, tuntemattomaan hyppääminen ja vaihtelevuus sopii mulle.”

Kerro joku tärkeä oppi, jonka olet saanut. ”Suurin oppi kolahti varmaan jo kouluun hakemisen yhteydessä. Sinä vuonna, kun pääsin sisään Teatterikorkeakouluun, sain jo ensimmäisessä vaiheessa kuulla valintaraadilta, että päästäkseni kouluun mun ei tarvitse näyttää, kuinka hyvä mä olen. Että kaikkia taitoja voi opiskella sitten koulussa. Heille oli tärkeämpää nähdä, kuka minä olen. Se oli iso juttu, koska eihän sitä voi koskaan itsekään tietää, enkä mä ajatellut, että se olisi millään lailla kiinnostavaa. Mutta ehkä se oppi siinä on se, että näyttelijän tulee uskaltaa olla auki juuri tuolle tietämättömyydelle ja uskaltaa silti tulla nähdyksi. Fiktio antaa kuitenkin aina suojan. Mutta että ei tarvitse mennä taidon taakse. Sekin voi olla eräänlainen defenssi. Halusin niin kovin näyttää kuinka kovasti haluan kouluun, että ohitin koko ajan oleellisemman, eli sen, mitä minun sisälläni liikkuu.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mä ihailen niiiin monia! Ensin tulee mieleeni Elina Knihtilä ja Tiina Pirhonen, jotka molemmat tekevät pitkää päivää TeaKissa ja antavat niin paljon itsestään opettajina ja koulutuksen kehittäjinä, ja sitten jaksavat vielä tehdä omaa taiteellista työtään niin suurella sydämellä. Molemmat ovat upeita näyttelijöitä, joilla on yhtä aikaa vakava ja leikillinen suhde teatteriin ja näyttelijäntyöhön.”

”Muuten oon jotenkin aika vanhanaikainen. Toki mulla on paljon lempinäyttelijöitä ja omat lempielokuvat on sellasia, jotka oon nähnyt vähintään 20 kertaa. Oikein kunnolla tykkään kaikista legendoista, kuten Marilyn Monroesta, Audrey Hepburnista, Brigitte Bardotista ja niiden aikaisista elokuvista. Sitten fanitan mm. Edith Södergrania, Joni Mitchelliä, Saara Turusta, Laila Kinnusta, Carolaa, Adelea, Freddie Mercuryä, Kaj Chydeniusta, L. Onervaa, Minna Canthia, Ella Fitzgeraldia, Meryl Streepiä, Jennifer Lawrencea…”

Maailman ympäri 80 päivässä (c) Laura Reunanen

Kuka olisi "unelmiesi vastanäyttelijä", jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? "No kyllä mua kiinnostaisi työskennellä Marilyn Monroen kanssa."

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Näitäkin olisi varmasti monia, mutta vastaan tähän nyt vaikka Freddie Mercury.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla tärkeä? ”Tuntuu, että tässä uran alkumetreillä kaikki prokkikset on jollain tavalla ihan supermerkityksellisiä, koska kaikki on koko ajan niin uutta. Oon työskennellyt mm. Q-teatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa ja Koko-teatterissa.”

”Puoli-Q:ssa esitetty Donkey Hot oli kyllä ainutlaatuinen juttu kaikin tavoin niin kuin jo mainitsin. Ja Juho Mantere on sellainen ohjaaja, jonka kanssa jutuista tulee aina jollain tavalla tosi merkityksellisiä. Toki se on se ystävyys ja luottamus, joka niihin juttuihin tulee aina mukaan, mutta myös joku sellanen ihan omanlainen tekemisen meininki ja taso. Voi olla röyhkeä ja äärimmäisen tarkka samaan aikaan. Ollaan hänen kotipihallensa Ridasjärvelle puuhailtu jos jonkinmoista ja tuntuu, ettei mahdottomia ideoita ole olemassakaan. 2017 kesällä teimme Tsehovin Kirsikkatarhan, jossa näyttelin Varjan roolin. Uskon, että just tollaset oman porukan kanssa tehdyt jutut luo ihan älyttömästi itseluottamusta ja oppii myös tuntemaan itsensä näyttelijänä, työntekijänä ja ryhmän jäsenenä. Sitten on helpompaa toimia myös muissa ryhmissä ja teattereissa, kun on joku porukka ja paikka, jossa pääsee toteuttamaan itseänsä ihan niin kuin haluaa ja tulee nähdyksi. Se on tosi onnellista.”

”Q-teatteri on itselle tärkeä paikka ja pääseminen mukaan Tavallisuuden aave -näytelmän uusintaensi-iltaan (paikkasin Laura Birniä) oli jotain, mistä en olisi osannut edes unelmoida. Että pääsee itse mukaan näytelmään, jota on rakastanut yli kaiken yleisössä istuessaan. Oli ihan hullua opetella juttu videolta ja käydä treenaamassa sitä yksin tilassa ennen kun varsinaiset parin päivän lämmitystreenit alkoivat. En olisi ikinä uskonut, että todella pystyisin siihen. Toisen kerran pääsin paikkaamaan heti Taviksen jälkeen Sohvi Roinisen Teatteri Takomon näytelmässä ”Kauheat lapset”, joka vieraili Tampereen teatterissa. Se oli aivan hurmaava Anna Viitalan kirjoittama ja ohjaama juttu!”

”2018 tehtiin Koko Teatterissa se ”Valmiina muistamaan”-esitys, jonka Tiina Pirhonen ohjasi, Taina West ja Eeva Litmanen käsikirjoitti ja musiikin sävelsi Jussi Tuurna ja Vilma Timonen. Olin jo pitkään haaveillut pääseväni johonkin sellaiseen juttuun mukaan, jossa olisi Tuurnan musiikkia, että jo siinäkin mielessä prokkis oli itselle tosi iso juttu. Oli hurjaa, kiehtovaa ja jännittävää näytellä Eevan oikeasti elänyttä isoäitiä niin, että Eeva vielä itsekin oli samaan aikaan näyttämöllä, se osoitti suurta luottamusta.”

Minkälaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän ja kerro mahdollisesti joku esimerkki?

”TeaKin kakkosvuonna olin varmaan kriittisimmilläni, mutta se on kyllä tosi uuvuttava tie, koska on maailman helpointa mennä teatteriin kritisoimaan. Kuka tahansa pystyy sanomaan, että ”en tykkää”. Vaikkei heti lämpenisikään, voi silti löytää asioita, joista yllättäen pitääkin. Se on lopulta vaan asennekysymys, että minkälaiset lasit päässä sitä katsoo ystävien ja kollegoiden juttuja. Lähtökohtaisesti mä viihdyn teatterissa aina ja musta on huojentavaa, että lopulta todella moni asia on makuasia. Ei ole olemassa mitään muuttumattomia totuuksia.”

”Mua miellyttää teatterissa iso energia ja tarkkuus. En tarkoita, että aina pitäisi huutaa ja hyppiä, vaan iso energia voi olla myös sisäisiä kierroksia. Mua ei haittaa, että en heti tajuaisi, mistä missäkin esityksessä on kyse, mutta pidän siitä, että ajattelu tai ajattelun jäljet näkyvät näyttämöllä. Sillon on yleisössä turvallinen olo. Ei mun tarvitse olla samaa mieltä jonkin esityksen kanssa, mutta pidän siitä, että esitys väittää jotakin. Kaikki on aina ja joka tapauksessa poliittista. Mun estetiikkaani toimii todella hyvin esimerkiksi Jussi Tuurnan, Pirkko Saision ja Laura Jäntin musiikilliset spektaakkelit, joita on nähty Kansallisteatterissa: Musta Saara, HOMO!, Slava! Saara Turusen juttuja rakastan myös. Jokainen asia on tarkkaan mietitty ja mukana ei ole mitään löysää. Lauri Maijalan teoksista oon myös aina pitänyt todella paljon. Varsinkin KOM-teatterin Vallankumous oli itselle kova juttu. Arvostan myös suuresti Samuel Harjanteen duunia musikaalien parissa. Se on kuitenkin niin oma lajinsa, että se todella tarvitsee ohjaajan, joka tietää ihan oikeesti kaikesta kaiken: musasta, laulusta, traditioista, näyttelijäntyöstä jne, ja joka elää sitä maailmaa itse niin täysillä. Se on todella inspiroivaa. ”

Mitä on sinun mielestäsi ”teatterin taika”, pystyykö sitä selittämään? ”Musta se on yhdessä kokemista näyttämön ja katsomon välillä; kokoontumista yhteisen asian äärelle juuri siksi lyhyeksi ajaksi. Musta se taika on se atmosfääri, jonka ihmiset itse sinne tiettyyn tilaan luo. Vähän niin kuin kirkkoonkin. Teatterikin on omanlaisensa rituaali ja ihmiset saapuvat sen äärelle kokeakseen jotakin: liikuttuakseen, oppiakseen, saadakseen lohtua, viihdykettä tai uutta ajateltavaa.”

”Katsojana näyttämö on niin kuin peili: siellä näkee ne asiat, jotka on jo jollain tavalla itsessä. Näyttämöön peilaa omaa elämäänsä ja kokemaansa, ja siihen voi joko samaistua tai hämmentyä tai jopa torjua. Kaikki tapahtuu niin konkreettisesti, ettei sitä pääse pakoon ja siksi se herättää niin paljon tunteita ja keskustelua. Siksi myös uskon teatterin voimaan ja siihen, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Näyttämöllä taas teatterin taikaa on se, että sitä voi olla vahvempi versio siitä ihmisestä, mitä on omassa arjessaan. Kai sitä kokee elävänsä enemmän tai vahvemmin juuri näyttämöllä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Katsomiskokemus hyvästä esityksestä tai konsertista tai elokuvasta, tai kun näen miten joku kollega tekee todella upeaa työtä tai juttu on mageesti ohjattu tai näyttää ja kuulostaa hienolta. Rakastan sitä tunnetta, kun kesken musikaalin tyrmäävän hienon laulukohtauksen ajattelen, että ”miten sä teet tuon”. Mäkin haluan! Tulee tarve ja jano päästä treenaamaan itsekin yksin treenauskoppiin. Tai näkee niin hyvän esityksen, että toivoo olleensa siinä itse mukana. Tosi suurella ambitiolla tai taidolla tehty taide tai viihde inspiroi mua. Voisinkin lisätä tohon keitä ihailen-kohtaan, että ihailen kyllä valtavasti mun ystäviä, jotka ovat samalla alalla. Heitä katsoessa oppii itse varmaan eniten. Muistan jo joskus kakkosvuonna TeaKissa, kun tehtiin dialogiharjoituksia, kuinka Satu Tuuli Karhu ja Riipisen Olli veteli sellasella meiningillä, että unohdin, että oltiin vielä koulussa. Niin hyviä ne oli jo sillon. Ja ehkä ystävien kohdalla se vielä korostuu kun näkee, että joku ylittää itsensä jossain roolissa tai jutussa niin, että näkee koko tyypin ihan uusin silmin. Ne on upeita hetkiä ja niitä on paljon, tekisi mieli luetella kaikki.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joiden avulla valmistaudut illan esitykseen? ”Se vaihtelee kyllä proggiksen mukaan. Itse tykkään tosi fyysisistä esityksistä ja niitä ennen täytyy lämmitellä ihan kunnolla, ja täytyy miettiä myös tarkemmin mitä syö ennen esitystä. Lämmittelen kyllä ihan kaikkien esitysten kohdalla, vaikka ei olisikaan mitään spagaatteja luvassa, koska se luo mulle keskittyneemmän tilan. Tykkään siitä tunteesta, että mun keho tottelee ja on hereillä reagoimaan kaikkeen. Mulle on myös tärkeää tulla ajoissa pelipaikoille. Tykkään juoda rauhassa kahvia, juoruilla ja puhua hölmöjä juttuja kollegoiden kanssa. Mitä rankempi juttu, sitä älyttömämmät puheet ennen esitystä.”

Kerro joku legendaarinen sählinki. ”Ekana tulee mieleeni Tavallisuuden aaveen uusintaensi-illan jälkeinen esitys. Siinähän oli se kiusallisen hidas hääkohtaus, jossa Elina Knihtilä pitää häissä puhetta. Lämmitysharjoituksissa ei päästy nauramatta koskaan siitä kohtauksesta. No, ensi-ilta meni hyvin, mutta tokassa esityksessä Ylermi Rajamaa pudotti vahingossa lusikan ja Elinalla sortui ääni ja se oli sitten menoa. Se oli tavallaan ihan minimaalinen juttu, mutta esityksen mittakaavassa aivan valtava asia. Hikinorot vaan valui sen häämekon alla pitkin selkää ja kylkiä, kun yritin olla nauramatta. Yleisökin vähitellen tajusi, että tää ei nyt kuulunut tähän mukaan. Yritettiin vaan jatkaa silti ja pysyä illuusiossa mukana. Kohtauksen päätyttyä yleisö antoi väliaplodit, että päästiin joten kuten kunnialla eteenpäin.”

Erikoisin kohtaaminen yleisön edustajan kanssa? ”Meillä on bändin kanssa kappale nimeltä Puuhevonen. Se kertoo vertauskuvallisesti lapsuuden loppumisesta ja puuhevosista, jotka isoisäni teki mulle Naantalin saaristossa sijaitsevan mökin pihaan. Oltiin sitten Oulussa keikalla ja kesken kaiken yleisöstä huusi eräs vanhempi nainen, että ”Voitteko soittaa Puuhevosen?” ja mä spiikkasin sen sitten seuraavaksi. Keikan jälkeen tämä nainen tuli mun luo valokuva-albumin kanssa ja kertoi olevansa isoisäni serkku. Albumissa oli vanhoja mustavalkoisia kuvia juuri sieltä saaresta ja edesmenneestä isoisästäni, joka oli mulle todella rakas. Sellaisia kuvia, joita en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Se oli aika ainutkertainen kohtaaminen ja muisto.”

Tulevia juttuja? ”Kapsäkissä alkoi pyöriä lokakuussa Jussi Nikkilän ohjaama ”Maailman ympäri 80 päivässä” ja siitä on luvassa lisäesityksiä keväällä! Nyt marraskuun loppuun asti esitämme Teatteri Viiruksessa Laura Mattilan ohjaamaa Oidipusta. Siinä olen näyttämöllä mun luokkakaverin, Juho Uusitalon kanssa. Työryhmä on muutenkin kaikki samalta vuosikurssilta: Sofia Palillo, Nicholas Rehn ja Laura Mattila. Sitten on tulossa vähän musikaalia ja uudempaa juttua, mutta ei niistä vielä sen enempää. Kivasti on kaikkea tulossa ja ihan laidasta laitaan. Niin, ja bändiltä ilmestyy kolmas levy alkukeväästä 2020!”

Donkey Hot (c) Mitro Härkönen

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo olisit? ”Oon saanut nimeni Anna-kirjoista. Eli voisin ehkä olla Vihervaaran Anna. Kyllä meissä on paljon samaa.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmon nimi? ”Pokemonissa on sellainen hahmo kuin Jigglypuff, joka alkaa aina laulamaan ja kaikki nukahtaa. Sitten se loukkaantuu ja piirtää tussilla kaikkien naamaan. Voisin olla se. Auttaisin unettomuudessa, laulaisin tuutulaulun ja olisin hyvä loukkaantumaan. Asuna sillä olisi joku ihana kimaltava balettiasu ja siivet, tietty.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin äitini Elmeri-koiran. Ruuaksi ottaisin suklaata, Fazerin Sinistä ja belgialaista Guylianin suklaata. Juotavaksi varmaan kahvia tai punaviiniä.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”60-luku ja 70-luku kiinnostaa mua kovasti, rakkauden kautta radikalisoituminen. Menisin Woodstockiin fiilistelemään ja katsomaan artisteja. Siellähän oli kaikki!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mulla on tässä tämä puolikas muffinssi. Syön sen ja vien toisen puolikkaan Mirolle kotiin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Laulu.

Mistä sanasta pidät vähiten? - Audition, silleen suomalaisesti lausuttaen, ooddissön. Tai ”aukkarit” on kans kamala.

Mikä sytyttää sinut? - Hyvä biisi lenkillä.

Mikä sammuttaa intohimosi? - Cheek.

Suosikkikirosanasi? - Vittu.

Mitä ääntä rakastat? - Aaltojen ääniä.

Mitä ääntä inhoat? – Yllättävät kovat äänet ahdistaa. Vaikka lasi joka tippuu ja särkyy.

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Taitoluistelija.

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ovelta ovelle -myyjä (Oon muuten kokeillut.)

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa. Täällä onkin muutama, joita et oo pitkään aikaan tavannut.

20 faktaa Martti Mannisesta

Ajai, nyt 20 faktaa -haastisvuorossa "lempilapseni" Martti Manninen, joka napattiin ansiokkaasti Tampereen Teatterista HKT:n leipiin ja hurmaa kansaa tällä hetkellä etenkin Pienessä merenneidossa prinssi Erikin roolissa. Ensi kesänä Martin voi nähdä jälleen kesäteatterihommissa Valkeakoskella Aira Samulinista kertovassa musiikkinäytelmässä, pari kesää sitten Martti vakuutti nuorena Jari Sillanpäänä samaisessa paikassa. Kyllä meidän katsojien kelpaa!

(c) Henrik Schütt

Martin 20 faktaa pääset lukemaan täältä.

Jos taas haluat lukea pitkän blogihaastattelun Martista vuodelta 2013 (jolloin hän opiskeli vielä Nätyllä), tsekkaa tämä linkki.

Haastattelussa Minna Koskela

Minna Koskelan tapasin syyskuun alussa 2019 Aleksanterin teatterissa Luolanainen-monologin harjoitusten jälkeen.

Vuonna 1967 syntynyt Minna on horoskoopiltaan kaksoset. ”Oon kotoisin Janakkalasta, Hämeenlinnan lähistöltä. Ala-ja yläasteet sekä lukion kävin siellä. 1988 muutin Helsinkiin ja siitä lähtien oon asunut täällä.”

Mitä harrastat? ”Ei mulla oikein ole varsinaisia harrastuksia. Teen jotain hetken, sitten kyllästyn ja taas aloitan uutta. Vesijuoksen silloin tällöin, puuhastelen puutarhassa, käyn katsomassa teatteriesityksiä, mitä milloinkin.”

Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Kyllä mua kiinnostaa ympäristömme tila ja luonnon sekä eläinten hyvinvointi, ja heikompien osa.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuuksiasi ammatillisessa mielessä? ”Mä teen tosi paljon töitä esityksen eteen, se on mun vahvuuteni. On myös iso etu, että mulla on komediallista silmää, se on lisännyt työnsaantimahdollisuuksiani.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? Onko jotain jäänyt ns. kaivelemaan? ”Mitään ei ole varsinaisesti jäänyt kaivelemaan, mutta kyllä mä haluaisin osata laulaa paremmin.”

Mikä on ollut toistaiseksi haasteellisin työsi? ”Kyllä se on aina se senhetkinen työ, joka tuntuu haastavimmalta ja jälkeenpäin onkin sitten sellainen olo, että eihän tämä nyt niin paha ollutkaan mitä aluksi luulin. Täytyy kyllä sanoa, että tässä Luolanaisessa on muutama haasteellinen kohta, sellaisia mitä aiemmin ei ole kohdalleni sattunut. Kokoillan monologi on jo ajatuksena hiukan kammottava ja aihe (naisten ja miesten väliset suhteet) on sellainen, josta on jo kirjoitettu paljon. Voisiko siitä vielä löytää kiinnostavia huomioita? Jo lähtökohdiltaan Luolanaista on ollut jännittävää tehdä ja on ollut todella palkitsevaa huomata, että niitä koluamattomia nurkkia löytyy vielä. Muutamat omat kliseisetkin ajatukseni on pyyhitty pölyistä puhtaammaksi.”

Luolanainen (c) Nils Krogell

Onko suvussasi muita teatterialalla tai jollain muulla taiteellisella alalla olevia? ”Näyttelijöitä ei taida olla, enkä muista hankkiiko kukaan leipäänsä taiteilijana, mutta sarjakuvataidetta, runonlausuntaperinnettä ja kanteleensoittoa suvusta löytyy.”

Missä vaiheessa sinä sitten kiinnostuit teatterista? ”Tosi myöhään. Kävin katsomassa lapsena Kasper ja Jesper ja Joonatanin. Ja inhosin sitä. Tv:stä tykkäsin. Katselin telkasta draamaa ja mietin silloin, että miksi joku näyttelijä puhuu tietyllä tavalla tai sanoo juuri noin. Aloin katsomaan ohjelmia ”sillä silmällä”. Turengissa oli (ja on edelleen) harrastajateatteri, Janakkalan JATS. Luokkakaverini Taru Kivinen oli siellä ja minäkin liityin mukaan. Teimme myöhemmin yhdessä näytelmää Seppojuhani Ruotsalaisen kanssa. Huomasin sitä tehdessä, että tässä on nyt jotain kiinnostavaa ja sellaista, jonka hiffaan. Sitten hain Voionmaan Opiston puoli vuotta kestäneelle näyttelijälinjalle, kävin sen, hain Teakiin 1988 ja pääsin sisään. Valmistuin kandiksi 1992. Mulla ei ole koskaan ollut mitään haaveammattia. Näyttelijäkärpänen puraisi mua nuorena, mutta teatterikärpänen puraisi aika myöhään. Mä en aiemmin oikein pitänyt teatterista. Musta se oli jotenkin raskasta ja väsyttävää. Tykkäsin kyllä hirveän paljon Aulangon Satuteatterista, se oli parasta. Tynnyri-Tommit ja Lintu Siniset...”

Hei mäkin olen nähnyt Lintu Sinisen Aulangolla, joskus 70-luvulla! Muistan, kun lintu meni vaijeria pitkin siellä tornissa ja äitini kuiskasi, että miksi se menee vatsa ylöspäin… ”Lintu Sininen oli niin hieno! Mua alkaa tässä ihan itkettää, se oli niiiiin hieno juttu ja kaikki oli jotenkin niin mielettömän maagista! En tainnut edes laskea sitä teatteriksi, se oli silkkaa taikaa. Mulla on kyllä sellainen tunne, että olisinko Satuteatterin innoittamana ollut hetken Hämeenlinnan Miniteatterin toiminnassakin mukana…? Ainakin jossain kokouksessa, mutta ehkä välimatka Janakkalasta Hämeenlinnaan oli liian pitkä kuljettavaksi.”

Mitenkäs koulussa, oliko teillä siellä näytelmäkerhoja tai vastaavia? ”Oli meillä toimintaa ja olin niissä aktiivisesti mukana. Perjantaisin saimme tehdä välituntisin aina pienoisnäytelmiä, ja niissä olin tietenkin suuna ja päänä kirjoittamassa ja ohjaamassa. Meillä oli kolmen tytön porukka ja keksimme kaikenlaista. Edelleenkin tykkään käsikirjoittaa ja ohjata, onneksi mulla on hyvin monipuolinen työnkuva.”

Miksi teatteri? Mikä siinä viehättää? ”Mä tykkään ratkoa arvoituksia ja käyttää päätäni. Mulla pitää aina olla joku suunnitelma, muuten kyllästyn. Ratkon sudokuja, vaihtelen huonekalujen paikkoja. Mulla on oltava pohdittavaa ja teatteri tarjoaa sopivasti pähkinöitä. On mahtavaa, kun joku pitkään jumittanut kohtaus etenee ja aukeaa. Teatteri sisältää niin paljon ajattelutyötä. Esiintyminen ei ole mulle tärkein osa ammattiani. Toki esiintyessä annan kaikkeni, mutta mulle teatterin suola on pohdiskelu ja kaikki se, miten esitys saadaan kasaan. Pohdinta ei lopu ensi-iltaan, vaan teen sitä koko esityskaaren ajan ja oon siinä mielessä varmaan rasittava vastanäyttelijä. On ihan mahtavaa, jos vastanäyttelijäni sattuu olemaan samanmoinen ja tarjoaa uusia ideoita ja siten esitys kehittyy paremmaksi koko ajan. Siksi teatteri. Sitä samaa ei voi tehdä elokuvissa eikä telkkarissa.”

Linnan juhlat, Minna toinen oikealta... (c) Otto-Ville Väätäinen

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Hmm. Sellaisen olen ainakin oppinut, että etenkin komedian pitää perustua tunnistettavuuteen. Tähän joutuu aina silloin tällöin palaamaan komediaa tehdessään. Vaikka sulla olisi kuinka rikas mielikuvitus ja pystyisit vetämään ties minkälaisia hahmoja kehiin, se ei naurata, jos katsoja ei pysty jollain tavalla tunnistamaan sitä. Ohjaajana joudun tästä muistuttamaan aika-ajoin myös.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Kyllä. Ritva Valkama, Elina Salo ja Leena Uotila nyt ensimmäisenä tulivat mieleeni. Television puolelta Velipuolikuu teki aikoinaan ison vaikutuksen. Ja Fakta homma, jossa taas tunnistettavat hahmot, joilla kaikilla oma tarkka persoonallisuutensa. Nuorempana en varsinaisesti fanittanut mitään bändiä tai artistia vaan kirjailijoita, kirjoittajia ja tekstittäjiä. Ihailin kovasti esimerkiksi Jukka Virtasen ja Juice Leskisen sanoituskykyä ja tekstejä.”

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit vapaasti valita? ”Tämähän on ihan mahdoton kysymys, niitähän on loputtomasti ja Suomessakin on todella upeita näyttelijöitä. Vastataan vaikka näin, että Leo Jokelan kanssa olisi ollut mahtavaa näytellä. Olisi ollut mainiota tuntea hänet muutenkin, istua hänen kanssaan vaikka baarissa hetki ja kuunnella juttuja. Tosin koomikot on yleensä aika hiljaisia, joten luultavasti olisin saanut nauttia hiljaisuudesta.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Voi reppanaa, jos joutuu mun kanssani duetoimaan hahah. No, Leo Jokelan kanssa voisi olla hauska duetoidakin. Tai Esa Pakarisen!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Aika vähän niitä teattereita varsinaisesti on, vierailuesityksiä on toki ollut monessa. Virallisesti oon näytellyt Turun Kaupunginteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Ryhmäteatterissa, Koko Teatterissa, Musiikkiteatteri Kapsäkissä, Rauman Kaupunginteatterissa ja Aleksanterin teatterissa.”

Luolanainen (c) Aleksanterin teatteri

Mainitse muutama rooli tai koko proggis, joka on ollut jollain tavalla itsellesi tärkeä. ”Mä oon kyllä tosi huono katsomaan taaksepäin… muistan vain tällä hetkellä tai edessä olevia juttuja.”

No muutetaan kysymystä siten, että kerro millaisissa jutuissa olet ollut mukana tavalla tai toisella. ”Oon tehnyt paljon komediaa, eikä se ole ollut mitenkään oma valintani. Mua on aina pyydetty komedioihin ja näyttelijä sanoo harvoin ei. Komediaa on varmaan tullut tehtyä myös siksi, että Teakissa oli komiikan mestareita opettajana (Pertti Sveholm, Mikko Kivinen, Vesa Vierikko, Kari Heiskanen, Raila Leppäkoski) ja heiltä oppi paljon lajista. Itse asiassa mä oon tehnyt aika vähän teatteria, mulla on saattanut olla yksi näytelmä kolmen vuoden aikana. Työni on nykyään näyttelemisen ohella myös ohjaamista ja käsikirjoittamista. ”Das Ria – Diivan kuolema” (lavalla Ria Kataja) on yksi esimerkki ohjaamistani ja käsikirjoittamistani jutuista, samoin ”Melkein kuin Emmerdalessa”, jossa oli mukana Ella Pyhältö ja Susa Saukko. Keski-Uudenmaan Teatterissa oli ensi-illassa näytelmä ”Exän uusi ja vanha”, sekin oli mun ”kynästäni” ja sitä esitettiin myös Rauman Kaupunginteatterissa. Nämä kaikki olivat ja ovat tärkeitä juttuja mulle. Etenkin ohjaaminen on auttanut mua itseäni myös näyttelijänä. Tajuan mielestäni nyt paremmin sen, miten kannattaa toimia, että ohjaaja saa musta paremmin irti. Näyttelijänä ja ohjaajana saan toteuttaa sosiaalista puoltani ja erakoitumispuoleni löytyy sitten kirjoittamisesta.”

Millaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Mä tykkään monenlaisesta teatterista ja oon siinä mielessä ”helppo katsoja”. Erityisen paljon tykkään Leea Klemolan jutuista – tunnistan Leean ”jättömaamaailman”. HKT:n Kinky Boots oli mielestäni sairaan hyvä. Muhun tekee vaikutuksen tietynlainen intohimo – nyt on päätetty, että nyt mennään ja jumalauta sitten mennään! Tykkään myös pienistä jutuista. Teatteri Jurkka on ollut tärkeä jo Teak-ajoista asti.”

Mitä on mielestäsi ”teatterin taika” ja voiko sitä selittää? ”Lintu Sinistä vedetään tornista torniin lankaa pitkin ja mä tiedän, että lintu menee lankaa pitkin, mutta silti uskon, että se lentää ja mua alkaa itkettää - siinä on teatterin taika kiteytettynä!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua esim. kirjoittamisessa? ”Usein inspiraatio lähtee asioista, jotka ärsyttävät tai vaivaavat mua tai jotka saavat mut tuohtumaan. Sitten alan tutkia omaa tuohtumustani tarkemmin ja miettiä, voisinko ajatella siitä asiasta myös toisin. Onko tuohtumukseni ansaittua vai klisee? Alan käännellä ja väännellä asiaa ja pian alkaa pulpahdella tarinaa pintaan. Joskus käy niin, että itse tuohtumus on ollut vain sysäys eikä sitä ole enää lopullisessa näytelmässä mukana ja itse näytelmä saattaa kertoa jostain ihan muusta aiheesta.”

Onko sinulla jotain rutiineja tai rituaaleja, joilla valmistaudut esitykseen? ”Ei varsinaisia, mutta mä oon aamuvirkku ja iltapäivisin ennen esitystä haluan ottaa pienet torkut, että jaksan uusin aivoin tehdä työtäni illalla. Esiintyminen ei tule tuosta noin mulla luonnostaan.”

Kerro joku legendaarinen sählinki, joka on sattunut esityksen aikana. ”Kaikkea on kyllä sattunut… Kerran Reinikaisessa (tää tapahtui Raumalla tai Oulussa) mä vaan istuin ihan rauhassa takana omiin ajatuksiini vaipuneena ja muut jo katsoi, että kylläpä Minna istuu rauhassa vaikka ihan kohta pitäisi olla lavalla. Yhtäkkiä lavalta alettiin huudella ”Salminen! Saaalmineeen! SALMINEN!” ja mä tajusin ”Vittu, Salminen! Sehän oon minä!” ja äkkiä lavalle. Oon saanut tästä kyllä kuulla.”

Kerro joku erikoinen kohtaaminen katsojan kanssa. ”Kerran yhden komediaesityksen jälkeen eräs nainen itki hysteerisesti ja ajattelin, että hänellä on joku hätä, mutta hän sanoikin ”Te ootte vaan niin ihania, mua itkettää siksi!” Se jäi kyllä mieleeni. Katsojakohtaamiset on olleet kyllä mukavia aina, ystävällisiä ja lämpimiä kohtaamisia, vaikka olisi ollut negatiivistakin palautetta.”

Tulevia roolejasi, Luolanaisen lisäksi? ”Ensi kesäksi tulee Imatralle ”Pokka pitää” ja siinä olen Hyacinth Bucket. Satu Rasilan ja Petja Lähteen kanssa kirjoittamani komedia ”Love me tinder” (joka pyöri pari kesää sitten Emma Teatterissa Naantalissa) tulee syksyllä ´19 Imatralle myös ja sen ohjaa Misa Palander. Telkkapuolella tulee muutamia rooleja ulos, oon esim. tämänvuotisessa Joulukalenterissa mukana. Luolanaista esitetään täällä Aleksanterin teatterissa ja se myös vierailee eri puolilla Suomea, mm. Turussa ja Riihimäellä.”

Pokka pitää (c) Imatran Kesäteatteri

Millaisia terveisiä lähettäisit täältä nuorelle itsellesi? ”Sanoisin hänelle, että ei hätää. Anna mennä vaan.”

Osaatko imitoida ketään? ”En niin paljoa, että lähtisin niitä esittämään. Jossain vaiheessa on tullut imitoitua ”missimamma” Laila Snellmannia ja Emma Teatterin Linnan juhlissahan imitoin Martti Ahtisaarta, en lähtis kyllä kummallakaan kehumaan.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”No vaikka Teräsmies. Se on komee ja sillä näkyy naama. Monet on jossain hupun peitossa.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi? ”Tulee mieleen niiin huonoja… Ai muillakin on ollut? Liittyykö kaikilla jotenkin pieruun? Ai ei vai hahahhah. No siinä tapauksessa haluaisin olla sellainen, joka pystyisi tarvittaessa muuttumaan näkymättömäksi. Se olisi mahtavaa. Urkkisin mitä muut puuhailee. Pikkuisen sivussa tekisin supersankarihommiakin ihan nimeksi, jotta en joutuisi huonoon valoon tai peräti vankilaan. Ehkä olisin myös sellainen tyyppi, joka pystyisi menemään seinien läpi.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi viihdykkeeksi/ruuaksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Olisko siellä sähköä? Jaa, niin, mä saan itse päättää mitä siellä on. En mä ihan karhunluolassa haluaisi kyllä asua, mulla pitäisi olla siellä pehmoiset tyynyt ja täkit. Kiva lämpöpatterikin olisi ja olishan se herättyä kivaa katsella Netflixiä tai kuunnella äänikirjoja. Hyvää naposteltavaakin pitäisi olla. Puuro olis Aromipesässä hautumassa siinä vieressä koko ajan, kyllä. Puuro mansikkasilmällä, karjalanpiirakoita, suklaakakkua…

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Jotenkin tuntuu pelottavalta ajatukselta, että pamahtaisin randomina jonnekin vuosien taakse ihmettelemään. Heti olisi rutto nilkassa tai paise päässä… Ehkä uskaltaisin mennä vain eiliseen. Nyt kun alkaa miettiä, niin olisi ehkä kiintoisaa mennä hetkeksi seuraamaan esim. kivikautista tavallista perhe-elämää. Tavallista arkea kaikkine omituisuuksineen. En ole suurten tapahtumien ystävä enkä ole kiinnostunut mistään spektaakkelimaisista käänteistä.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, millainen se olisi? ”Se olisi sairaan tylsä esitys.”

Kuka olisi roolissasi? ”Kari Väänänen.”

Kunnon nauruhepuli. Tämän esityksen haluaisin kyllä nähdä. ”Ehkä Kari sais mun elämästä jotain irti.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen ruokkimaan ja ulkoiluttamaan koiraani.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

Mikä sytyttää sinut? - Lämpö

Mikä sammuttaa intohimosi? - Valhe

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Tuulta

Mitä ääntä inhoat? - Tuulta

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Huippupianisti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Pyöveli

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle, kun saavut Taivaan porteille? - Oijoi, ihana nähdä sinut täällä!

20 faktaa Pekka Huotarista

Kas tässä Pekka Huotarin faktapaketti. Pekan voi nähdä tällä hetkellä tositoimissa HKT:n näytelmissä Fingerpori ja Riistapolku, hyvin erityylisiä molemmat.

(c) Mirka Kleemola 

Pekan 20 faktaa pääset lukemaan täältä.

Kolmas kerta toden sanoo / Pieni merenneito

 Hyvin harvoin tulee nykyään hurahdettua mitään katsomaan uudestaan, tältä vuodelta poikkeuksena tosin Riihimäen Täti ja minä ennätyksineen sekä Kansallisteatterin Kolme sisarta, jonka näin lopulta neljä kertaa. Ja sitten on HKT:n Pieni merenneito, jota olin ensin katsomassa ensi-illassa ja siitä suurin osa meni visuaalisen puolen ihasteluun ja hämmästelyyn, niin paljon oli sellaista katseltavaa ettei aiemmin ikinä (kirjoitukseni enskarista täällä).

Peter poseeraa (c) Teatterikärpänen 

 Tiesin jo ennalta, että tämän musikaalin haluan nähdä ainakin kaksi kertaa ja suurin syy oli se, että prinssinä ja prinssin understudyna olisi kaksi suurta suosikkiani, Martti Manninen ja Peter Nyberg, joista etenkin jälkimmäisen kaikki proggikset olen pyrkinyt näkemään koska harvinaista herkkua (Marttia kun olen nähnyt aika usein etenkin Tampereen Teatterissa). Joskus on käynyt niin, että mennessäni jotain katsomaan onkin jossain tietyssä roolissa ollut understudy jostain syystä vuorossa ja pettymys on ollut suuri, koska olen halunnut nähdä roolissa juuri tietyn henkilön. No, pettymys on usein siinä esityksen aikana sitten laantunut kun on käynyt ilmi, että jestas tämä understudy on upea ja lopulta en ole edes muistanut, ketä odotin roolissa näkeväni... Tämän proggiksen molemmat prinssit ovat omalla tavallaan huikeita ja valloittavia, laulavat suoraan sydämeen ja niin komeita, että ihan sydämestä ottaa. Ja sydämestä ottaa etenkin kohtauksessa, jossa Eric tanssittaa Arielia linnassaan ja sadat pienet valot syttyvät loistamaan ympäri salia. Ah, täydellistä ja sadunomaista ja romanttista, vaikken mikään romantiikan vannoutunut ystävä olekaan.

 Onnistuin näkemään Peterin prinssinä ensimmäistä kertaa syyskuun puolella ja kävi vielä niin, että marraskuulle tekemäni "varmistusreissukin" onnistui ja pääsin näkemään hänet jo toistamiseen ja samalla koko musikaalin kolmatta kertaa. Kyllä se niin on, että istumapaikallakin on katsomiskokemuksen kannalta väliä. Ensi-illassa istuin suhteellisen kaukana eli rivillä 11 ja siitä näki kokonaisuuden täydellisesti, toisella kerralla istuin kakkosrivissä ja siitä taas yksityiskohdat ja ilmeet korostuivat hienosti, mutta jotenkin tuntui siltä, että istun liian lähellä. Kolmannella kerralla istuin rivillä 7 ja siitä avautui taas ihan toisenlainen kokemus - näki sekä kokonaisuuden että yksityiskohdat kivassa balanssissa ja pystyin nauttimaan täysillä, kun ei ihan kaikkea tarvinnut enää ihmetellä suu auki. Hassua kirjoittaa noin! Että muka tuntui kovin tavalliselta se, että tuosta noin Ariel lähtee pyrstöään heilutellen uimaan näyttämön poikki ja sitäkö ei tarvitsisi enää hämmästellä, koska tuntuu liian tutulta ja siltä, että mitäs ihmeellistä tässä nyt muka on... Ehei, sitä en tarkoita. Tarkoitan sitä, että jos ekalla kerralla jään tuijottamaan pitkäksi aikaa valtavaa taustalla uiskentelevaa rauskua ja kaikki muu unohtuu, osaa toisella ja kolmannella kerralla katsella vähän muuallekin. Karnevalistinen väri-ja hahmoiloittelu "Jää syvyyksiin (Under The Sea)"-kappaleessa on ehdottomasti suosikkikohtaukseni, ja sitten vielä tanssaava lokkiporukka - ja ensimmäistä kertaa näin kunnolla mainiot sammakot ja flamingot, kun oltiin soutelemassa/suutelemassa. 

Ursulan kotialbumista :)  

 Ja sitten on TIETYSTI upeaakin upeampi merinoita Ursula (Sanna Saarijärvi tai Annamaria Karhulahti, joka hänkin on varmasti upea), joka saa aikaan kylmät väreet aina esiinlipuessaan. Ihana ja kamala ja ehdottoman tyrmäävä ilmestys, ja niiiin herkullinen rooli että oksat pois. Katselisin ja ihastelisin häntä ja lonkeroidensa jatkuvaa liikettä loputtomiin, moista hahmoa en ole koskaan ennen nähnyt enkä varmasti tule vähään aikaan näkemään. Onnistuin järkkäämään kolmannella kerralla seuralaisenani toimineelle äidilleni pienen väliaikayllärin, ja pääsimme tapaamaan Ursulaa henk.koht. Äitini ilme kertoo paljon. 

#TeamUrsula (c) Jyrki Kasper 

 Onnea teille, joilla Pieni merenneito (+ Tritonin "atrain" ja ihana Pärsky) vielä kokonaan kokematta! Nauttikaa kaikilla aisteilla ja hei, ne puhelimet pois. Tällä kertaa eturivissä eräs herra antaumuksella kuvasi ja onneksi järjestysmies kävi hiukan huomauttamassa asiasta ja pyysi väliajalla vielä poistamaan kuvat, ja edessäni istunut nainen kaivoi kesken mehukkaan kohtauksen kännykän kassistaan ja alkoi jotain viestiä naputtelemaan. Mikä on niin tärkeää? Millaista esimerkkiä näyttää vieressään istuneille lapsikatsojille? En jaksa ymmärtää. Kunpa Ursulan lonkerot olisivat niin pitkiä, että nappaisivat katsomosta kännykät pois tai Kiero tahi Liero tulisi tuijottamaan suhteellisen pistävällä katseella viereen, että joskohan älyäisi laittaa luurin takaisin laukkuun...  

ps. Peter Nybergin ohjaama musikaali "Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen" ensi kesänä Salossa Vuohensaaren Kesäteatterissa. Olispa jo kesä!

kuvan nappasi Ursula 

20 faktaa Petra Karjalaisesta

Upeaakin upeamman Petra Karjalaisen voi nähdä vielä hetken Tampereen Työväen Teatterin Billy Elliot -musikaalissa sekä Tampereen Komediateatterin näytelmässä Vilpitön mieli.

(c) Susanne Papinsaari 

Petran 20 faktaa pääset lukemaan täältä.

Jos taas haluat lukea pitkän blogiin tehdyn haastattelun, se löytyy täältä.

20 faktaa Pekka Strangista

Pekka Strangin voi tällä hetkellä nähdä lavalla Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä farssissa Täydellinen lauantai.

(c) Mirka Kleemola 

Pekan 20 faktaa pääset lukemaan täältä.

Elling / Tampereen Teatteri

Elling / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 1.11. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Axel Hellstenius (perustuu Ingvar Ambjørsenin romaaniin Brødre i Blodet)
Suomennos Henri Kapulainen
Ohjaus Samuli Reunanen
Lavastus- ja pukusuunnittelu Aili Ojalo
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Johannes Korpijaakko, Ville Majamaa, Kirsimarja Järvinen, Antti Tiensuu ja Eeva Hakulinen

 Ennen Frenckell-visiittiä olin käynyt Museokeskus Vapriikissa ja vihdoinkin nähnyt hienon Teatterikaupunki-näyttelyn, ja pikkuisen liikuttunutkin loppupuolen "Näyttelijöiden kaupunki"-kuvakavalkadista. Miten paljon muistoja niihin kuviin liittykään, oi sentään.

Kjell Bjarne ja Elling 

 Näytelmässä Elling kaksi kaverusta Elling (Johannes Korpijaakko) ja Kjell Bjarne (Ville Majamaa) saavat elämänsä tilaisuuden osoittaa olevansa yhteiskuntakelpoisia ihan tavallisia kansalaisia ja saavat oman kämpän, asusteltuaan sitä ennen vuosikaudet laitoshoidossa. Miesten touhuja käy tämän tästä vähän valvomassa ja eteen päin tsemppaamassa sosiaalityöntekijä Frank (Antti Tiensuu), jolla tuntuu olevan jotenkin valmentajamaisia elkeitä, kova ääni ja varmasti seudun komein takatukka ja garderoobi. Miltä mahtaa tuntua asustella ihan omassa asunnossa, kun joutuu/pääsee huolehtimaan kauppareissuista ja kokkailuista ja henkilökohtaisesta hygieniastakin ihan omatoimisesti, ja kun joutuu opettelemaan ihan uusia taitoja, kuten puhelimeen vastaaminen. Ja sitten pitäisi taas lähteä ulos käppäilemään ja ihmisten ilmoille, vasta kun on tottunut siihen, että nyt on oma kämppä, jonka seinien sisäpuolella opetella turvallisesti eloa uudenlaisista lähtökohdista. Puhelin ja ovikello soi aika kovalla minunkin korviini, ja saa kaverukset hyppimään kirjaimellisesti seinille. Paniikin pystyy helposti aistimaan, miehet ovat tämän tästä säikkyjä kuin vauhkot eläimet. Ja sitten radiosta soi "Fool on the hill" ja kaikki on taas hyvin.

 Mainio, sympaattinen kaksikko tämä Elling ja Kjell Bjarne. Istun hymy korvissa katsomossa ja seurailen hyväntahtoisena miesten touhuja ja kuvioita. Kaupantätinä olen työssäni tottunut monensorttisiin asiakkaisiin ja päivittäin ostoksilla käy tyyppejä, joille saatan olla ainut, jolle uskaltaa avata suunsa ja jopa reippaasti moikkailla. Tuntuu hirmuisen tärkeältä, että on joku tuttu ja turvallinen kantapaikka, jossa asioida samalla kellonlyömällä ja jossa tulee kohdelluksi ihmisenä eikä naureta hassullekin käytökselle päin naamaa. Nämä pojjaat uskaltautuvat ravintolaan tilaamaan läskisoosia, ja saavat erikoiskohtelua rempseältä tarjoilijalta (Kirsimarja Järvinen). Alkoi muuten tehdä läskisoosia mieli...

Kaverukset ravintolassa 

 Elling loikkaa aika usein asunnosta lavan reunalle milloin mitäkin selittämään, ja runosuonikin siinä vahingossa puhkeaa. Sattumalta löytyy runous mielenkiinnon kohteeksi ja lehdestäkin löytyy kuin tilauksesta ilmoitus runoillasta, jonne Elling salamyhkäiseksi tuntemattomaksi naamioituneena soluttautuu. Mikä look! Mainio kohtaus, ja Johannes Korpijaakko on roolissaan varsin etevä muutenkin. Ruumiinkieli ja puheilmaisu tekee minuun etenkin vaikutuksen, aikamoinen ryhtireino on tämä Elling ja vetelee housunkaulustaan ylemmäs tämän tästä. Kjell Bjarnen rooli taas sopii kuin nakutettu Ville Majamaalle, monesti ja vähän kyynel silmässä tuli mieleeni Hiiriä ja ihmisiä-näytelmän ressukka Lennie, joka ei tahtonut kenellekään mitään pahaa ja höpötti kaniineista koko ajan. "Kerro taas niistä kaniineista, George", hoki Lennie ja Kjell Bjarne taas kärttää Ellingiä kertomaan naisseikkailuistaan ja muutenkin tuntui sukupuoliasiat kiinnostavan.

 Väliajan jälkeen tapahtuva lavalleastelu toi mieleeni Peteliuksen ja Kallialan "hyvääää iltaaa"-kaksikon, jotka kylkimyyryä saapuvat estradille kertomaan milloin mitäkin opettavaista tarinaa...

 Ensin miekkosten elämää tupsahtaa kaksi suloista kissanpoikasta (suloisia ovat varmasti vaikkei niitä näytetäkään, ja miten hellästi niitä pidellään...) ja sitten yllättäen yläkerrassa asuva Reidun (Eeva Hakulinen), joka humalassa toikkaroi portaissa vaikka on raskaana, ja Kjell Bjarne hänet kantaa yläkertaan kätevästi selässään. Sotkeeko Reidun nyt miesten ystävyyden, kun välit Kjell Bjarnen kanssa lämpenevät vaivihkaa? Entä kuka onkaan mystinen E, joka kirjoittelee viestejä hapankaalipurkkeihin? Elmeri ja Pippuri, keitäs ne nyt sitten ovat?

Reidun ja Kjell Bjarne 

 Ellingistä tuli hirmuisen hyvä mieli, kiitos koko porukalle! Musiikkivalinnoista erityistä plussaa. Oppimassa täällä ollaan, toisiltamme ja ympäröivästä maailmasta pienin askelin.

Esityskuvat (c) Senia Robbins

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)