Haastattelussa Ville Mikkonen

 Tampereen Teatterin näyttelijöiden nuorinta kaartia edustavan Ville Mikkosen tapasin kahvila Amurin Helmessä marraskuun lopulla 2025. Heti alkuun kävi ilmi, että vuonna 1991 syntyneellä Villellä ja minulla on sama syntymäpäivä (pari vuosikymmentä tosin välissä), ja niin me jo muutaman minuutin juttelun jälkeen olimme järjestämässä tulevalle keväälle yhteisiä 90v-juhlia. ”Oon kotoisin Espoon Kilosta, vietin siellä lapsuuteni ja kävin ala-ja yläasteen. Lukiovuoteni asuin Mankkaalla. Lukion kävin Pohjois-Tapiolan lukiossa ja Tapiolan aikuislukiossa. Lisäksi oon asunut ympäri ämpäri Helsinkiä, ja vuodesta 2014 täällä Tampereella.”

(c) Antti Yrjönen

 Mitä harrastat tai miten vietät vapaa-aikaasi? ”Mä pelaan jalkapalloa. Se on aina ollut mulla vastapainona vähän kaikelle. Oon pelannut 5-vuotiaasta lähtien, eli melkein kolmekymmentä vuotta! Junnuaikoina mun joukkueeni oli FC Kasiysi, ja sitten myöhemmin FC Honka. 18-vuotiaaksi asti pelasin tosi kovalla tasolla, ja siinä taitteessa sitten näyttelijänhommat vei voiton. Mua pyydettiin Kotikatu-sarjaan ja kuvaukset vei sen verran aikaa pois jalkapallolta, että intohimoinen futiksenpeluu jäi kakkoseksi. Mun piti tehdä valinta, että kumpaan paneudun enemmän. Jos olisin valinnut toisin, pelaisin varmaan futista täyspäiväisesti. Nyt mä käyn pelailemassa aina kun töiltä ehdin yhdessä kaverijoukkueessa, jonka nimi on FC Helmi Jätkä. Vaan onhan tää näytteleminen hauskaa hommaa! Leikkiä, ja liekkini ei oo sammunut vielä, mutta kiinnitettynä näyttelijänä balanssin löytäminen työn ja levon välillä on usein aika haastavaa. Ja hei, nyt mä oon innostunut myös keilaamisesta! Oon löytänyt keilauksen salat ja oppinut kierreheiton. Frendin kanssa suunnitellaan, että perustetaan oma keilajengi. Meillä olis samanlaiset nahkarotsit ja trendaavat keilapallokassit. Hyvin esteettistä menoa, ja jengi katsois kun me tullaan keilahallin parkkikselta niinku hidastetussa filmissä ja riisutaan ne rotsit tyylillä. Big Lebowski -meininkiä, just!”

 Hitsi kunpa olisin käsityöihmisiä, niin toisin sulle meidän 90v-juhliin lahjaksi itsetehdyn virkatun keilakassin! No, mutta missäs vaiheessa teatterikärpänen puraisi niin, että jalkapallokin jäi? ”Sehän puraisi jo ala-asteella. Mä olin Eija Vilppaan vetämässä näytelmäkerhossa ja tehtiin esityksiä läpi ala-ja yläasteen. Se jos mikä oli hauskaa! Sai leikkiä tosissaan. Sama leikkihän mulla jatkuu edelleen, mutta ehkä vähän syvällisemmin ja juurtuneemmin. Muistan hyvin niitä vanhoja roolejanikin. Tehtiin esimerkiksi Lumikki, ja olin siinä pahan äitipuolen korppi. Siihen aikaan pyöri Halvan salmiakkimainos ”tästä lähtee tosi hyvä svengi, tästä diggaa aivan koko jengi” (*laulaa) ja korppi lauloi sitä aina. Vaahteranmäen Eemeli olin myös. Siitä se lähti! Oon ikuisesti kiitollinen Eijalle tuosta kerhosta.”

 Milloin sitten heräsi ajatus, että voisit lähteä opiskelemaan tätä alaa? ”Mä hain Kallion lukioon, sisäänpääsy jäi pienestä kiinni ja harmitti. Sitten Pohjois-Tapiolan lukiosta soitettiin, että haluaisinko tulla sinne, ja menin sitten ilmaisutaitolinjalle. En mä osaa sanoa, että milloin heräsi ajatus varsinaisesti. Jotenkin tää on ollut mulla aina mukana ja näytteleminen on ollut luontainen osa elämääni. Oon päässyt samalla kanavoimaan ylimääräistä energiaani, joka kyllä näkyi sitten muilla oppitunneilla. Aina se koulu ei napannut ja tykkäsin pelleillä… Aluksi mua kutsuttiinkin Villen sijasta Häiriköksi, ja laulettiin sitä Irwinin biisiä. Jännä juttu on se, että nuorena mulla oli aika kova auktoriteettivastustus, kun pitäisi tehdä niin kuin joku toinen sanoo. Ja nyt oikein nautin siitä! ”Sano vaan mitä mun pitää tehdä niin mä teen!” Toisten opettajien kanssa tulin oikein hyvin toimeen, toisten kanssa oli välillä vähän haasteita. No, lukion jälkeen en tehnyt hetkeen mitään ja mulla oli semmoinen rebel-vaihe vähän kaikkea vastaan. Sitten menin Voionmaan opiston elokuvanäyttelemisen linjan pääsykokeisiin ja pääsin sisään, siellä oli sellanen post-turkkalainen lähestyminen näyttelijäntaiteeseen ja osa kurssista jätti homman kesken. Mä koitin hiffata vaan siinä pedagogiassa sen, että mitä mä tästä itse saan. Oma tapa oppia. Voionmaalta hain ekan kerran Nätylle. En ollut hakenut aiemmin mihinkään vastaavaan ja menin vaan tsekkaamaan meininkiä. Pääsinkin viimeiseen vaiheeseen asti. Välissä olin skeittikaupassa ja pakohuonepelifirmassa töissä."

 "Vuonna 2016 pääsin sitten Nätylle opiskelemaan. Oli jotenkin siistiä ajatella siinä sisäänpääsyn jälkeen, että näitä kiinnostaa millainen just mä olen ja miten mä resonoin muiden kurssilaisteni kanssa. Tuli jotenkin otettu olo siitä! Miten mä ajattelen ja toimin, ja miten just se luo uutta. Tuntui merkitykselliseltä, tärkeältä ja kivalta silloin – ja tietysti edelleen! Valmistuin vuonna 2021.”

(c) Harri Hinkka

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli nimeltään ”Pelintekijä”. Mä oon pelannut paljon futista hyökkäyksen alapuolella, kymppipaikalla. Siinä ollaan keskeisessä roolissa tiedostaen mitä ympärillä tapahtuu, ja heijastuu aika hyvin mielestäni teatterin tekemiseen. Kaivelin yhtymäkohtia aika syvällisestikin. Futiksessa ja teatterissa harjoitellaan ennalta yhteisiä kuvioita parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi, ja miten mun roolityö auttaa saavuttamaan sitten yhteisen päämäärän. Noin esimerkiksi.”

 Entä taiteellinen opinnäyte? ”Kurssikaverini ja hyvän ystäväni Santeri Niskasen kanssa tehtiin Kylymillä kiskoilla. Meitä molempia kiinnostaa murteet todella paljon, ja esityksessä mä puhuin stadin slangia ja Santeri huasteli savvoo, oli savolainen sarjamurhaaja. Nää tyypit tapaa junan ravintolavaunussa saman pöydän ääressä eikä ymmärrä toistensa puheesta mitään, ja koko homma lähtee kunnon kierroksille. Siitä tuli todella hauska, ja rundattiin sen kanssa pitkin poikin.”

 Kuka oli sinun ”kumminäyttelijäsi”? ”Alatalon Tomi.”

 Hiljennymme hetkeksi ja sitten yhdessä muistelemme lämmöllä Tomia. Ville kertoo pari viikkoa  aiemmin olleesta Tomin muistojuhlasta, jonne oli kokoontunut parisensataa ihmistä, ja lukee kännykästään minulle ääneen ohjaaja Juho Kuosmasen linkkaaman kauniin tekstiotteen Tomi Kontion kirjasta Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän. ”Ainoa mikä muuttuu on kaikki”, lukee tekstiotteen lopussa. Sitä jäämme miettimään.

 Asiasta toiseen… Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Opiskeluaikana Kansallisteatterissa ja Q-teatterissa. Niin ja sit Tampereen Teatterissa. Kansiksessa tehtiin Otteita-niminen immersiivinen teos Vallilaan isoon halliin, ja se perustui leffaan Breakfast Club, jossa joukko nuoria jää jälki-istuntoon. Sitä oli siistiä tehdä. Jenni Haukiokin oli sitä katsomassa, mä menin istumaan Jennin syliin yhdessä kohtaa… Q-teatterissa oli Sinä päivänä kun Luoja teki isän, sitä ehdittiin esittää vain kerran kun korona iski. Onneksi saatiin kutsu Teatterikesään, niin päästiin vielä pari kertaa vetämään.”

Stalin kuolee/Tampereen Teatteri (c) Heikki Järvinen

 Mainitse joku itsellesi jollain tavalla merkittävä roolityö tai koko proggis. ”Jokaisessa roolissa on omat juttunsa ja kaikkia on ollut kiva tehdä. Jokainen juttu on ainutlaatuinen, ja siihen syntyy uusi kollektiivinen tekeminen, vaikka ympärillä olisikin tuttuja tyyppejä. En mä osaa nostaa sieltä mitään tiettyä roolia. Proggis hengittää aina muiden kautta. “Kaikkena sitä saa olla jne”. Tällä hetkellä mielessä päällimmäisenä on Romeon ja Julian Mercutio, sitä on ollut tosi kiva tehdä. Saa räiskiä menemään kunnolla ja on ollut vapautunut fiilis tehdä sitä.”

 Onko jäänyt mieleesi joku tietty oppi tai ohjenuora? ”Nätyn kanssa oltiin kerran käymässä Työviksessä ja Sirkku Peltola sanoi meille, että ”Vaikka maailma on rikki, niin teatterissa pitää säilyä ilo”. Se on hienosti sanottu. Teatterissa saa hetkeksi heittää sivuun kaiken muun.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Huh, onpa vaikeeta kehua itseään! Musta tuntuu, että mä oon aika rohkea ja räävitönkin. Siedän keskeneräisyyttä. Saan nopeasti kiinni siitä miten näytellä niin, että toinen voi loistaa. Mä oon hyvä ”palauttaja”, jos pallopelitermejä käytetään. Mulla on tilannetajua, ja tykkään leikkiä rytmeillä. En stressaa, en oo ihmisenä muutenkaan mikään murehtija. Näyttämöllä ja roolissa on tietyt sovitut raamit, jonka mukaan toimia, ja osaan olla vapaa ja rento. Niinku koira, joka pääsee koirapuistoon vapaasti temmeltämään!”

 Mainio vertaus! Onko sinulla jotain erityistaitoja tai kikkoja? ”Emmä tiedä, varmaan joku imitointi ja erilaiset murteet ja jonkinlainen groteskius.”

 Ja sitten seuraakin hillitön kooste, josta mainittakoon ainakin Vesa-Matti Loiri, Antti Reini ja Tarja Halonen. Tietysti mainitsen myös omat ruostuneet Juho Milonoff, Juha Hurme ja Eero Ritala -imitaationi.

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä mä haluaisin osata soittaa jotain soitinta. Takaperinvoltti. Ja haluaisin oppia jonkun uuden kielen! 6-vuotiaana osasin laskea 16 eri kielellä kymmeneen, ja osaan ne edelleenkin. Mua kiehtoo se, miten sanat asettuu suussa toisella kielellä puhuessa.”

 Ja sitten höpötelläänkin siitä, miten vaikkapa espanjalaiset puhuvat ja miten lemmikeille jutustellaan.

 ”Oisko hiukan omituista, jos koirille puhuttaisi normaalilla äänellä tyyliin Onko toinen siinä onko. Kellä on pallo siinä. Toitko pallon toitko.”

 Ja ihmisille puhuttaisi niin kuin lemmikeille. Minä tässä istuisin ja näkisin sinun saapuvan Kuuuukas se sieltä tulee? Onko se Ville? Oooon se Ville niiiiin. ”Jep! Ja mä haen nyt santsikupin kahvia.”

 Onko sinua kiinnostanut joku muu ala, jalkapallon lisäksi? Suunnitelma B? ”Mä haluaisin olla eläinten kanssa tekemisissä. Tykkään katsella eläindokkareita. Haluaisin hengailla mustekalojen kanssa!”

 Sir David Attenborough alkaa olla niin iäkäs, ettei hän enää jaksa hengailla eläinten parissa. Sinusta voisi tulla uusi tyyppi, joka kiertää pitkin maailmaa ja seikkailee pitkin viidakoita esittelemässä erilaisia eläimiä? ”Niin tai uusi Steve Irwin!”

 Ja sitten seuraakin Villen englanninkielinen (aussiaksentilla) lyhyt luento maailman vaarallisimmasta ja myrkyllisimmästä hämähäkistä. ”I´m gonna poke it with a stick!”

Idän pikajunan arvoitus/TT (c) Maria Atosuo

 Käytkö itse katsomassa esityksiä ja onko joku tietty esitys tehnyt sinuun lähtemättömän vaikutuksen lähiaikoina? ”Kauheasti en ehdi käymään. Puhenäytelmät mua pääasiassa kiinnostaa. Pyynikin Tuntematon sotilas tuli nähtyä kesällä ja Kansallisteatterissa näin Oppitunteja eläville. Q-teatterin Rikos ja rangaistus oli tosi kova! Miro Lopperi on muuten mun lukiokaverini. Teatterikesässä oli joskus sellainen esitys kuin Burning doors, joka oli sika hyvä.”

 Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mä en nyt saa päähäni sen yhden jätkän nimeä... (*kaivaa puhelimen esiin) Jesse Plemons! Ihan helvetin hyvä näyttelijä! Esa Latva-Äijö. H-P Björkman. Mahershala Ali. Woody Harrelson. Danny McBride. Lionel Messi. Huutokauppakeisarin Markku!”

 No mitäs Markku on tehnyt, että pääsi sun listalle? ”Jaa mitäs Markku on tehnyt? Hei haloo! Markku teki hirvensarvista naulakon!”

 Ja yllätys yllätys, sitten seuraakin lyhyt esitelmä siitä (murteen kera), miten hirvensarvista syntyi naulakko.

 ”Markku on mun toteemieläin.”

Taru Sormusten Herrasta/TT (c) Maria Atosuo

 Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Vastataan se Danny McBride, hän on ihan törkeen hauska!”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Ekana tuli mieleeni Asa, ja kappale olisi Punainen tiili. Sitten Tampereen Teatterin tekniikan puolella on yks Tuukka, ja hänen kanssaan lauletaan yhdessä Lapin kesä.”

 Mitä laulaisit minun kanssani karaokessa? ”Mitä sä haluaisit vetää?”

 Sano sinä. ”Vedettäiskö me duetto? Vai jotain muuta? Mehän vedettäis Kasevan Striptease tanssija!”

 Kukaan ei varmaan arvaa, että seuraavaksi vähän lauleskeltiin, ja lisäksi kerroin tarinan siitä kun olin Biisikärpänen-ohjelman alkukarsinnoissa ja jouduin laulamaan juurikin tätä samaista Kasevaa.

 Tästä onkin hyvä jatkaa seuraavaan kysymykseen. Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Välitön läsnäolo ja estottomuus. Huoleton olo, jossa ihminen ei välitä muiden mielipiteistä. Inspiroivaa on se, että osaa nauraa itselleen eikä pelkää virheitä. Antaa vaan mennä.”

Last Christmas - Viimeinen joulu/TT (c) Maria Atosuo

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää? ”Teatterin taika on hetkissä ja siinä, kun katsojien ja näyttelijöiden välille saadaan aikaan jokin määrittelemätön ulottuvuus. Se voi olla myös hyvin yksilökohtaista. Toinen saa sen henkilökemiasta, toinen tietystä ihmisestä tai aiheesta. Taika on kaikille eri, ja voi muodostua yksittäisistä hetkistä, piikeistä. Teatteri voi nostaa katsojassa esiin jotain tiedostamatonta ja täysin odottamatonta.”

 Kerro joku sählinki. ”No, viikko sitten Romeossa ja Juliassa Mercution kuolinkohtauksessa mulla oli unohtunut ase povarista. Siellä se oli tarpeistopöydällä. Tybalt ja Romeo juttelee keskenään, ja mä saan kuiskattua Benvoliolle, että hakisi mun aseen. Benvolio saa sen haettua, sujauttaa povariinsa ja siitä mun povariin, josta kaivan sen juuri oikealla hetkellä. Se oli lähellä, mutta ei nyt mikään varsinainen moka tai sählinki. Sormusten Herrassa Aragorn eli Antti Reini sanoi välillä Rautapihan sijaan Ruosteportti. Jotain metallihommaa nyt kuitenkin, vähän sinne päin.”

 Ja seuraavaksi Ville kertoo tarinan siitä, kun hän ja Risto Korhonen olivat sinisissä kokovartalospandexeissa Sormusten Herran alussa ”vesihahmoina” reilun parin sekunnin ajan juoksemassa lavan poikki. ”Meitä ei edes näkynyt sen satubalettikankaan takaa, mutta juostiin vaan! Mun vesihahmon nimi oli Vesi-Matti Lori-Lori. Mietittiin Riston kanssa, että tehtäiskö Tampere-taloon jatko-osa, jossa seikkailisi ainoastaan nämä meidän vesihahmot.”

 Sinä ja Risto Korhonen sinisissä spandexeissa. Katsoisin! Klassikot lavalla osa IV. Sama kai se Ristolle, että kenen Villen kanssa siellä lavalla trikoot päällä kekkuloi…”Niin, voisi siinä olla Majamaakin mukana. Risto, Ville ja Ville. Ken on heistä kaikkein Villein. Risto ois se Ken.”

 Mehän voitais muuten perustaa rap-duo VilleTalle! ”Niin voitaiskin! Nyt äkkiä joku Jare tai Jore vielä kehiin. Jore ja VilleTalle! Ehkä Marjarannan Jore?"

 Erikoisin kohtaaminen katsojan kanssa? Onko sinua pysäytelty kadulla tai muuta vastaavaa? ”Vooooi että on. Tämä tapahtui kesällä Prismassa. Pikkuinen poika tuli jännityksestä täristen kertomaan, että olin ollut Putouksessa hänen lempparinsa. Pojan äitikin tuli siihen ja kertoi, että poika oli imitoinut mun sketsihahmoani joka päivä ja osaa kaikki jutut ulkoa. Otettiin sitten yhteiskuva. Ihana, sympaattinen kohtaaminen.”

 Kysymykseeni hyvästä muistosta Ville aloittaa ”Tää on hyvä mutta kauhee eiku en mä tätä voi kertoo eiku kerron kun aloitin” ja kertoo sitten erikoisen tarinan siitä, miten päätyi erinäisten vaiheiden jälkeen ystävänsä kanssa putkaan otettuaan kaupassa -60% alennuksella olevia pasteijoita paistopisteestä paljain käsin. Olisi tullut halvemmaksi ostaa koko laatikollinen alennuksella kuin maksaa sakot. 

 ”Tuli vähän alennuspasteijoille hintaa! Kyllä me kaverin kanssa sitten tälle episodille naurettiin koko päivä.”

 Sähän olet vielä pahempi kuin se muinoin kaupoissa väijynyt tillinhaistelija! Otit paljain käsin pasteijoita! ”Mikä? Tillinhaistelija? Pasteijanhypistelijä iski jälleen!”

 Ja sitten Ville kertoo tarinan siitä, miten kaveriporukalla olivat Helsingissä baarissa ja jutelleet siitä miten nauru tarttuu. Lähteneet sitten bussilla Espooseen ja Villen vieressä istunut kaveri oli alkanut tuosta noin hekottelemaan jotain. Lopulta koko bussi oli nauranut ja kukaan ei tiennyt mille nauretaan. Saivat vielä ennen poistumista kunnon aploodit. Viikkoa myöhemmin netissä pyöri viraali video, jossa joku tyyppi saa koko metrovaunun nauramaan.

 Jos sinun elämästäsi tehtäisi näytelmä, millainen esitys se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi varmaankin erittäin paska musikaali, jossa kukaan ei osaisi laulaa. Musikaali joka menee pieleen. Mun roolissani olisi Huutokauppakeisarin Markku! Sillä olisi pirusti sooloja, joiden sanoja ei muistaisi ollenkaan. Kuiskaajalla olisi hommia. Kuiskaaja olisi pääroolissa! Ovet olis kiinni, kukaan ei pääsisi sieltä pois. Yleisön olisi pakko katsoa tämä spektaakkeli loppuun. Esityksen nimi olisi just joku Rikos ja Rangaistus, ja kaikki luulisi tulleensa katsomaan klassikkoa vaan olisikin jotain aivan muuta.”

 Niin se rikos olisi siinä, että siellä Huutokauppakeisarin Markku hypistelisi pasteijoita ja rangaistus olisi se, ettei kukaan pääsisi pois? ”Hahahhah, esityksen nimi olisi Design by Markku, ja siinä Markku tekisi pasteijoista tuolin ja samalla laulaisi päin helvettiä.”

 Lukitaan tämä vastaus. Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Kurota vaan korkealle, kunhan muistat pitää jalat maassa. Ja ole nöyrä.”

Romeo ja Julia/TT (c) Emil Virtanen

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Johtaja! Sillä olisi hitosti USB-johtoja! Mä liikkuisin vain päivisin, klo 8-16. Asuna olisi nilkkasukka munassa, ei muuta. Ehkä joku pipo.”

 Jos ihminen menisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi tai evääksi siltä varalta että heräät kesken unien? ”Hyvää ruokaa pitäisi olla. Sit mä pelaisin Pleikkaria ja polttelisin pilveä. Buffetpöytäkö? Ei kun iso Vanilja-Puffet, jonka päällä mä makaisin ja murtaisin siitä keksiosasta paloja silloin tällöin.”

Mercutio/Romeo ja Julia (c) Heikki Järvinen

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn aikakauteen tai hetkeen, minne menisit? ”Kukkaislapseksi Woodstockin hippimeininkeihin menisin.”

 Mikä olisi markkinointi/vaalilauseesi tai elämäkertasi nimi? ”Housut pois ja järki käteen!”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Milloin oot viimeksi ollut onnellinen?”

 Kyllä mä just nyt olen onnellinen. Meillä on ollut kivaa ja hauskaa tässä, ja mulla on kohta ystävän kanssa treffit ja siitä menemme teatteriin yhdessä. ”Kiva kuulla, ja hyvä vastaus.”

TalleVille :) 

 Mitä terveisiä lähettäisit katsojille? ”Muistakaa, että täällä ei olla yksin. Yhdessätekemisessä on voimaa. Ja ottakaa koirista mallia.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä meen tekeen ruokaa ja sitten meen pelaamaan futista.”

Bernard Pivot`n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Pitkät kalsarit

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Dinneri

3. Mikä sytyttää sinut? - Virhe

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Tasaisuus

5. Suosikkikirosanasi? -Vittu

6. Mitä ääntä rakastat? - Pieru

7. Mitä ääntä inhoat? - Itikka

 Pierussahan muuten on parasta se, ettei koskaan tiedä millainen ääni tulee. Yllätyksellisyys. ”Joo! Meillä on kumppanin kanssa se Guess my fart-leikki, eli jos sulla on pieru tuloillaan, pitää sanoa Guess my fart, toinen tekee suullaan sen äänen ja sitten päästät pierun. Ja tuli millainen hyvänsä, sun pitää sit sanoa ”Hö, aika lähelle!”

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla?- Mustekalatutkija

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Aivokirurgi

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? -Näin vannoutuneena ateistina varmaan Guess my fart! Ja sit tää jumala vastais mulle, että ”Prrsttsrt.” Ja mä päästäisin pierun ja sanoisin ”Ei sinne päinkää!”

Kiitos ja anteeksi. Ei tässä mennyt kuin reilut kaksi tuntia. ”Ihanaa, kiitos ja hei!"

Muistopäivä / Kansallisteatteri

 Aluksi Kansallisteatterin sivuilta lainaus : "Esitys on kirjoitettu dialogissa ja yhteistyössä Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 -tutkimushankkeen kanssa. Näytelmä rakentuu kokonaan tutkimuksessakin käytetyn dokumentaarisen materiaalin pohjalta. Teksti on syntynyt todellisten ihmisten jälkeensä jättämien kirjeiden, päiväkirjojen, muistelmien, haastatteluiden, kuulustelupöytäkirjojen ja etsivän keskuspoliisin henkilömappien avulla. Esitys antaa äänen lukuisille historian muistista kadonneille suomalaisille."

 Koin jotain poikkeuksellista lauantaina. Ennen loppukumarruksia koko yleisö istuu hiirenhiljaa pitkään, kukaan ei uskalla edes yskäistä. Poistumme salista hitaasti, ei puheensorinaa, ei kevyttä jutustelua. Kuin kirkosta, kuin muistotilaisuudesta. Katse jossain. Ja sitten hitaasti liikkuva joukko astelee pienen näyttämön yleisölämpiöön, jonka seinille on heijastettu pitkänä virtana nimiä. Isiä, äitejä, veljiä, siskoja, sukulaisia, ystäviä, naapureita. Joku tunnistaa tutun nimen ja pysähtyy iäkkään seuralaisensa kanssa niille sijoilleen. Olin liikkeellä yksin, joten muutenkin olisin ollut hiljaa itsekseni, mutta nyt tuntui jotenkin omituisella tavalla väärältä poistua teatterista ulos ihmisvilinään, jossa väki kiirehtii Black Friday -huumassa ostoksineen sinne ja tänne. Yhdellä donitsilaatikko sylissään, toisella pussillinen pikaruokaa. Kenelläkään ei ämpärillistä perunankuoria. Halusin kulkea edelleen hitaasti ja omissa ajatuksissani, mutta hulina ja hälinä ympärilläni palautti nopeasti takaisin tähän hetkeen ja tähän päivään. Liian nopeasti. Teki mieli pysähtyä ja huutaa "Ettekö te ymmärrä mitä olen juuri kokenut?" Kokenut, nähnyt, oppinut. 

 Muistopäivä-näytelmässä pieni joukko suomalaisia lähtee paremman elämän toivossa itärajan toiselle puolelle 30-luvun alussa. Oskun (Rasmus Slätis) omistamassa keinahtelevassa veneessä apupoikana häärää Viljam (Geoffrey Erista), nuori tuleva isä. Lyhyestä pestistä saatu palkka tulisi pienelle perheelle tarpeeseen. Matkaa tekevät Heino (Miiko Toiviainen) nuoremman sisarensa Lyytin (Marja Salo) kanssa. Veneeseen nousevat myös nuori leski Rauha (Annika Poijärvi) sekä Aili (Pirjo Lonka) kera sylivauvan ja 12-vuotiaan tyttärensä Aunen (Inke Koskinen). Luvassa olisi runsaasti töitä, paljon ruokaa, ei puutetta mistään. Heinoa ajaa matkaan vankka aate, Ailin aviopuoliso taas on mennyt edeltä ja lähettänyt kirjeen, jossa kehunut uudet olot maasta taivaisiin. Tänne vaan, täällä kaikki on paljon paremmin. Silmistä loistaa toiveikkuus ja usko parempaan tulevaisuuteen. Helpotus. Vihdoinkin olisimme jotain. Ihmisarvo kunniaan. 

 Totuus perillä on kuitenkin jotain aivan muuta, ja alkaa pitkä matka halki vieraan valtion, tietämättä lopullista päämäärää ja pystymättä itse valitsemaan minne ja miten kulkea. Heino jaksaa julistaa ja uskoa aatteeseen yllättävän pitkään, kunnes hänenkin on luovutettava. Katseet kertovat jälleen kaiken - epätoivon, hädän, huolen, ikävän. Myös välittämisen ja lämmön. Huumori kukkii pieninä ilonpilkahduksina, tanssiaskeleina uusissa kengissä, säkillisessä jauhoa, sarkastisissa heitoissa, pitkässä mukahienossa tittelissä jonka alun jo unohtaa. 

 Mieleeni jää Ailin toiveikas kysymys "Kai meilläkin joku paikka on?" ja pieni murunen sokeria. Kielelle sulava lumihiutale.

 Upea, läsnäoleva livemusiikki (Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen) näyttämön molemmilta puolilta tukee hienosti tarinaa. Eikä pelkästään musiikki - huokaukset, laukaukset, elämän äänet ja hiljaisuuskin. Tulee mieleeni myös Hämeenlinnan Teatterin musikaali Tulisiipi, jossa siinäkin lähdetään riemukkaasti itärajan toiselle puolelle suurin odotuksin, musiikin ja muusikkojen toimiessa ikään kuin yhtenä roolihenkilöistä. 

 Ja mikä koreografia! Vaikka istuin tiiviisti paikoillani, ajatuksissani keikuin mukana veneessä, heiluin hitaasti puolelta toiselle marssiessa ja varoin astumasta yhtään sivuun, huhkin lapion varressa tyhjää. Olin yksi heistä, ihan tavallisista ihmisistä. 

 Koulussa olin surkea historiassa, mitään ei jäänyt mieleeni tunneista. Teatteri on tuonut eteeni lukuisia tapahtumia lähihistoriasta kiinnostavalla tavalla. Olen oppinut, olen ymmärtänyt. Ja olen ottanut selvää asioista, jotka jäivät kaihertamaan mieltä. Tästä aiheesta on luettava lisää. 

 Kiitos koko työryhmälle äärettömän hienosta ja kauniista teoksesta. Tämä jätti jäljen ja painuu mieleeni yhtenä vaikuttavimmista ikinä. Mietin, miltä tuntuu hänestä, jonka suvussa on vuosikymmenet vaiettu siitä, minne mummon veli katosi. Veljestä, joka valokuvassa istuu ryhdikkäänä uusi puku päällään ja hymyilee. Elämä edessä. 

 ~

MUISTOPÄIVÄ / Kansallisteatteri 

Kantaesitys 19.11. 2025 Pienellä näyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Geoffrey Erista, Inke Koskinen, Pirjo Lonka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Rasmus Slätis ja Miiko Toiviainen

Teksti Elli Salo, ohjaus Riikka Oksanen, lavastussuunnittelu Janne Vasama, pukusuunnittelu Saija Siekkinen, valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen, musiikki ja äänisuunnittelu Eva Louhivuori, musiikki ja äänisuunnittelu Ilkka Tolonen, koreografia Lasse Lipponen, livevideosuunnittelu Kalle Mäkelä, naamioinnin suunnittelu Emma Loponen sekä tekstin dramaturgi Minna Leino 

Esityskuvat (c) Janne Vasama 

The Addams Family / Turun Kaupunginteatteri

 Edellisen kerran näin The Addams Familyn Tampereen Työväen Teatterissa syksyllä 2013 ja nyt heti perään Turussa. Tässä välissä olisi ollut mahiksia nähdä se vaikka ja missä, mutta ei ollut jostain syystä intoa riittävästi. Työviksen visiitistä ei kauheasti muistikuvia jäänyt, ja tänne blogiinkin olin fiksusti kirjoittanut näkemästäni monta kuukautta varsinaisen reissun jälkeen. Oli siis suunnattava Turkuun lauantain päivänäytökseen ja tässä sitä nyt kirjoitellaan vain parin päivän viiveellä. 

 Addamsin perheen pölähtäminen goottibileisiin olisi epäilemättä kova juttu, vaan ei varmaankaan poikkeaisi muusta porukasta ainakaan vaatetukseltaan ja ulkoiselta habitukseltaan. Tai mistäs minä sen tiedän, goottibileissä kun ei ole liiemmin tullut käytyä. Pastellisävyjä ei tässä perheessä nähdä sisustuksessa eikä asuissakaan, ja huumorikin on varsin mustaa ja makaaberia. Charles Addamsin sarjakuvastahan tämä alkunsa sai, ja yksi suosikkisarjishahmoistani Nemi (piirtäjänä norjalainen Lise Myhre) sopisi joukkoon mainiosti mukaan synkistelemään.

 Nythän on käynyt niin onnettomasti, että perheen tytär Wednesday (Nomi Enckell) on mennyt rakastumaan "ihan tavalliseen" Lucas-poikaan (Lauri Mikkola), ja nuorukainen on vanhempineen tulossa illallisvieraaksi Addamsien kartanoon. Koko perheen pitäisi käyttäytyä ns. normaalisti ja muutenkin tehdä vaikutus herra ja rouva Beinekeen (Stefan Karlsson ja Heidi Kirves), Lucaksella ja Wednesdaylla kun on aikamoisia tulevaisuudensuunnitelmia, joista kaikki eivät vielä tiedä. Aluksi vaikuttaa siltä, että perheillä on eroa kuin yöllä ja päivällä, vaan kuinkas käykään. Ja mikä sitten on normaalia käytöstä ja mitä kaikkia salaisuuksia mahtaa illallinen pitää sisällään, kun ryhdytään pelaamaan hauskaa seurapeliä...

Morticia ja Gomez tangon pyörteissä 

  Olen aiemminkin istunut päänäyttämön parvekkeen ensimmäisellä rivillä ja sen hyväksi havainnut, näkee kokonaisuuden hienosti ja itse roolihahmotkaan eivät ole liian kaukana. Addamsin ydinperheen lisäksi lavalla koikkelehtivat ja tanssivat kohtalaisen kalvakat esi-isät, ja varsin irtonaistahan on kaikkien meno kun tanssijalkaa alkaa vipattaa! Vaan jestas että onkin mainio pariskunta Morticia Addams (Anna-Maija Tuokko) ja puolisonsa Gomez (Joel Mäkinen) - rouvan dramaattiset elkeet ja ilmeet yhdistettynä intohimoa pursuilevaan tummaan ja tuliseen herraan (joka on kyllä niiin vaimonsa ja tyttärensä vietävissä ja lumoissa, että!). Tämän parin tango oli niin kuuma, että minulla hehkui posket vielä kotimatkalla junassa! Mainioita hahmoja kerrassaan (jos näin nyt voi edes sanoa, ihanan synkeitä ainakin) ja mukana aimo annos myös huumoria mausteeksi niin sanallisina heittoina kuin liikekielenäkin. Gomez esittelemässä "miesluolaansa" iskä-Beinekelle, piileksimässä kidutustuolin takana ja pikkulapsen tavoin jankkaamassa "Kysy nyy-yt!", Morticia poistumassa ovesta hitaasti Vampira-tyyliin... Perheen poika Pugsley (en ole varma kumpi oli lauantaina roolissa, Otto Hovirinta vaiko Oliver Kangasluoma) ei saa unta, kun hirviö EI ole sängyn alla. Kuuhun rakastunut Fester-setä (Mika Kujala), lie kenen äiti Mumma (Riitta Salminen) salamyhkäisine pullovarastoineen ja varsin vähäpuheinen hovimestari Lurkki (Arne Nylander) täydentävät erikoista hahmogalleriaa. Nähdäänpä lavalla myös pikaisesti pari erikoisempaakin "vipeltäjää". Ja entäpä sitten se Beineken pariskunta, kun kumpikin uskaltaa paljastaa todellisen minänsä. Hurmaavaa kemiaa myös heillä keskenään. 

 Ketään ei varmasti yllätä se, että suosikkikohtauksessani lavalle saapuu itse viikatemies ja suuri joukko säihkysäärisiä glitterpukuisia parrakkaitakin piruja, jotka vetelevät viehkosti aikamoisia kuvioita! Olin tunnistavinani Fosse-henkistä askellusta, yhdessä Tanssii tähtien kanssa -ohjelman jaksossa kun sitä esiteltiin ja onhan koreografi Jukka Haapalainen tunnettu myös arvovaltaisesta TTK-tuomaristosta. 

Kalma kurkkii

 Useasti täällä kirjoittamani lause "Kyllä Turussa osataan!" piti jälleen pintansa. Ihastelin pukuja, lavasteita, musiikkia ja lauluja yhdessä ja erikseen. Kerrassaan verraton lisä teatterielämykseen oli yleisölämpiöstä löytyneet KONSTa Kuvataidekoulun oppilaiden mielettömän taidokkaat Addams-muotokuvat ja käsiohjelmasta bongatut Addamsin perheen kolkot vinkit Turku-matkailuun. 

~

THE ADDAMS FAMILY / Turun Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 5.9. 2025 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Joel Mäkinen, Anna-Maija Tuokko, Nomi Enckell, Mika Kujala, Riitta Salminen, Arne Nylander, Stefan Karlsson, Kirsi Tarvainen, Lauri Mikkola, Helena Rängman, Tero Koponen, Riikka Riikonen, Mikko Nuopponen, Emmi Kangas, Mikko Jokinen, Peter Nyberg, Heidi Kirves, Petja Pulkkinen, Sonja Pajunoja, Jukka Wennström ja Otto Hovirinta/Oliver Kangasluoma

Alkuperäisteos Charles Addams, teksti Marshall Brickman ja Rick Elice, sävellys ja sanoitukset Andrew Lippa, dialogin suomennos Tiina Puumalainen, laulujen suomennos Ilpo Tiihonen, ohjaus Tuomas Parkkinen, musiikin sovitus ja johto Jussi Vahvaselkä, koreografia Jukka Haapalainen, lavastussuunnittelu Teemu Loikas, pukusuunnittelu Pasi Räbinä, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Jessica Rosenberg, äänisuunnittelu Iiro Laakso ja valosuunnittelu Jari Sipilä 

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Veljeni Leijonamieli / Helsingin Kaupunginteatteri

Mainos/Lippu saatu Helsingin Kaupunginteatteri/HKT

 Jo oli aikakin! Tuntuu uskomattomalta, etten keski-ikäiseksi ehtineenä ole lukenut, nähnyt tai kuullut mitään tarinasta Veljeni Leijonamieli, joka on sentään yksi Astrid Lindgrenin rakastetuista klassikkoteoksista. Nimen toki tiesin, en muuta. Asiaan oli saatava pikainen korjaus, ja niin suuntasin marraskuisena keskiviikkona päivänäytökseen Helsingin Kaupunginteatterin Suurelle näyttämölle. Seuranani suuri joukko koululaisia ja muitakin katsojia tietysti... 

Joonatan ja Korppu 

 Ensimmäiseksi hämmennyin nimestä. Olin aina luullut, että "Veljeni Leijonamieli" on yksi tietty henkilö, urhea iso- tai miksei pikkuvelikin. Jos olisin tarkemmin tutkinut asiaa, ruotsinkieliseltä nimeltäänhän teos on "Bröderna Lejonhjärta" eli leijonamielisiä veljeksiä onkin kaksi. Seuraavaksi hämmennyin siitä, että esitystä oli kulunut muutama minuutti kun kyynelehdin ensimmäisen kerran. Ajattelin että jaahas, tämä on taas yksi niistä harvalukuisista näytelmistä, joita katsotaan ja kuunnellaan silmät liikutuksesta sumeina alusta loppuun. Pieniä suvantokohtia tuli kyllä väliin, mutta muuten katsomiseni oli varsinaista aaltoilua tunnetilasta toiseen. 

Soturit 

 Tarina kertoo kovasti sairaasta Korpusta (Alexander Wendelin) ja isoveljestään Joonatanista (Mikko Kauppila). Heti alussa käy selväksi veljesten vahva tunneside ja lähimmäisenrakkaus. Joonatan kertoilee kuolemansairaalle veljelleen lohdullista tarinaa Nangijalasta - paikasta jossa kaikki on hyvin ja leirinuotiolla kertoillaan tarinoita. Eikä olisi mitään pelättävää tai hätää, toinen siellä jo odottaisi... Veljesten kodissa sattuu tulipalo, josta veljekset pelastautuvat hyppäämällä - Joonatan Korppu reppuselässään. Joonatan ei selviä hypystä ja matkaa Nangijalaan, Korppu seuraa kohtapuoliin perässä. Paikka vaikuttaakin aluksi varsin idylliseltä, jättikirsikoita on Kirsikkalaaksossa tarjolla yllin kyllin, väki on ystävällistä ja elo auvoisaa, Jussin (Tuukka Leppänen) baarissa on messevä meininki ja makoisaa juotavaa tarjolla litratolkulla, hevosten selässä mennä viiletetään pitkin maita ja mantuja. Vaan siihen loppuu hauskuus...lähistöllä Ruusulaakson väki elää pelon vallassa ja kansaa hallitsee ilkeä tyranni Tengil soturijoukkoineen ja lohikäärmeineen. Kirsikkalaaksossa majailee petturi ja tarvitaankin leijonamielistä rohkeutta, jotta elämä olisi takaisin mallillaan. Seikkailua on siis luvassa ja jännyyksiä!

 Hienoa oli se, etten todellakaan tiennyt mitä tuleman pitää ja sain elää koko tarinan mukana ensimmäistä kertaa, ja yllättyä kaikista uusista hahmoista ja niiden toteutuksista sekä juonenkäänteistä. Tuli taas semmoinen pikkutyttömäinen olo - minulle kerrotaan tarinaa ja minä kuuntelen niin tarkkaan, että tuskin uskallan hengittää ja unissanikin elän kaikkea uusiksi. Huomaan nykyään liikuttuvani milloin mistäkin. Valkeista kyyhkysistä lentelemässä, Rimman ja Fjalarin (hevosia) hännänheilautuksista, uteliaista pupuista, hengityskoneen liikkeistä ja äänistä, veljeksistä nukkehahmoina kieppumassa ilman halki ja loikkimassa yli esteiden, kirkassilmäisistä katseista ja kauniista sanoista. Toisaalta sitten vaikutuin muuntuvista vuorista, ketteristä kiipeilijöistä ja siitä, että näyttelijäjoukko saumattomasti oli osaltaan muokkaamassa maisemaa ja tuomassa/viemässä erinäisiä elementtejä. Ohjaaja Höglundin mainio tavaramerkki tämä? Lavastus eli ja hengitti koko ajan! Nerokkaita olivat mustat soturit toteutukseltaan, hiukan hupaisiakin ja nähtiinpä melkoisia painiotteluita ja mätkimistä! Ja mikä lohikäärme, jestas sentään!

Tengil

 Hämeenlinnan Teatterissa syyskuussa ensi-iltansa saaneessa Tulisiipi-musikaalissa minuun teki suunnattoman vaikutuksen multilahjakas muusikko Senni Valtonen ja liikutuin ilosta huomatessani, että hän on tässäkin mukana ja samankaltaisessa roolissa kuin Hämeenlinnassakin, ei pelkästään soittamassa vaan elävöittämässä itse tarinaa! Hän on maaginen ja miten eläytyykään kaikkeen mukaan. Fanitan ja ihailen todella paljon!

Jussin majatalossa menoa piisaa

 Onhan tämä aika surullinen tarina paikoitellen ja jännittäväkin, mutta mukana on aimo annos lohtua ja kauneutta. Baarikohtauksissa on iloista meininkiä ja näyttämön pyöriessä kunnon vauhtia. Väliajalla kuuntelin katsomossa salaa teinien juttuja ja kaikkiin ei tehnyt siihen mennessä vaikutusta, tai sitten eivät vaan kehdanneet tunnustaa kavereille todellisia fiiliksiään... Minä kiittelen valloittavaa toteutusta, kokonaisvaltaista taide-elämystä ja verrattomia, uskottavia näyttelijäsuorituksia. Tässä toimi kaikki! Kotiinpalattua oli laitettava kirjaston lukulistalle välittömästi Veljeni Leijonamieli, on aika lukea tämä myös kirjana.

~

VELJENI LEIJONAMIELI / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 17.10. 2024 Suuri näyttämö, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Mikko Kauppila, Alexander Wendelin, Laura Alajääski, Sofia Hilli, Risto Kaskilahti, Tuukka Leppänen, Lasse Lipponen, Pekka Louhio, Kalle Lähde, Kai Lähdesmäki, Sanna Majuri, Reetta Moilanen, Unto Nuora, Samuli Pajunen, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Justus Pienmunne, Elena Rekola, Inka Tiitinen, Riina Tikkanen ja muusikko Senni Valtonen

Teksti Astrid Lindgren, dramatisointi Alexander Mörk-Eidem, ohjaus Jakob Höglund, koreografia Jakob Höglund ja työryhmä, ohjaajan ja koreografin assistentti Johanna Elovaara, tekstin sovitus/käännös/laulutekstit Rasmus Arikka, sävellys ja äänisuunnittelu Stefan Johansson, lavastus Vilma Mattila, pukusuunnittelu Heidi Wikar, valo- ja videosuunnittelu Toni Haaranen ja William Iles, naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen, nukkien suunnittelu Heini Maaranen, lauluvalmennus Jukka Nylund, apulaislavastaja Riku Suvitie, dramaturgi Ari-Pekka Lahti 

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen 

Esityskausi 16.4. 2026 asti joten hyvin ehtii vielä katsomaan!

Juoksuhaudantie / Red Nose Company

 Hei te hurmaavat Mike ja Zin! 

 Siitä on liki 12 vuotta kun astuin jännittynein mielin ensimmäistä kertaa Teatteri Avoimien Ovien avoimista ovista sisään katsomaan juuri ensi-illassa ollutta Juoksuhaudantietä. Lavalla veikeät punanenäiset klovnit, joiden kujeista ja tyylistä minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta. Mikäs juttu tämä tämmöinen on? Kari Hotakaisen samanniminen teos oli minulle ennestään tuttu elokuvana, kirjana en muistaakseni ole lukenut sitä vieläkään. 

 Se oli menoa ja rakkautta ensisilmäyksellä. Mikä vilpitön uteliaisuus, outouskin, kaikki eleet ilmeet äännähdykset. Zinin ote kitarasta ja hypnoottinen laulutyyli, jolla otetaan haltuun niin Bonon elkeet kuin Johnny Cashit ja Neil Youngit. Miken kazoo-pillin sointi ja herkkyys pianon ääressä. Kontakti yleisöön, alkuperäisteoksen pääpiirteet ja kaikki sivupolutkin. Ensikohtaamisemme jälkeen olemme tavanneet Don Quijoten äärellä ja tutuksi ovat tulleet myös Punainen viiva, Keisarin uudet vaatteet ja Aleksis Kiven koko tuotanto pariinkin kertaan. Neljässä eri kaupungissa, viidessä eri teatterissa!

(c) Tero Ahonen

 

Teatteriesityksissä minua usein surettaa se, että lankean johonkin tiettyyn hahmoon, jota en sitten enää koskaan näe esityksen poistuttua ohjelmistosta. Mikä ilo ja onni onkaan ollut kohdata teidät aina uudelleen ja uudelleen eri teosten parissa! Kuin tapaisi vanhan ystävän, pitkänkin paussin jälkeen. Jälleennäkemisen riemua. Harvinaista herkkua on myös nähdä sama esitys yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, osittain muuttuneena niin itse esitys kuin katsojakin. Teillä sitä virtaa ja energiaa edelleen riittää, ja marraskuun ankea synkkyys tuntui taas hetken valoisammalta. 

 Hämmentävää oli muuten se esityksen juoksemisen määrä, kas kun tässä välissä olin nähnyt elokuvan vuodelta 1962, Loneliness of the Long Distance Runner (suomeksi Kaikista kapinallisin), jossa nuori Tom Courtenay pistelee menemään juosten aika paljon ja muistuttaa ihan Ziniä ilman meikkejä! Juoksuhaudantiellä on juostava.

 Arvatkaas mitä! Kotiinpäästyäni kaivoin eteisen lipaston laatikosta oranssin kazoo-pillini esiin ja soitin Ring of Firen intron olohuoneessa isännän riemuksi. Hyvin lähti! Soitellaanko joskus yhdessä? 

 Nähdään taas, ihan missä vaan! 

Rakkain terveisin teatterikärpänen ja klovnikuiskaaja Talle  

Zin ja Mike (c) Jouko Siro, 2014

  ~

JUOKSUHAUDANTIE / Red Nose Company 

Vierailu Hämeenlinnan Teatterissa 12.11. 2025

Ensi-ilta 24.1. 2014 Teatteri Avoimet Ovet, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Näyttämöllä Tuukka Vasama (Mike) ja Timo Ruuskanen (Zin) 

Teksti Kari Hotakainen ja työryhmä, ohjaus Otso Kautto 

Yhteistuotanto Red Nose Company ja Teatteri Quo Vadis

Kuvat (c) Tero Ahonen ja (c) Jouko Siro

#klovnikuiskaajat #klovnikuiskaus 

Haastattelussa Ansu Laine

 Hämeenlinnalaisen harrastajateatteri Eräs Teatterin produktioista tutun Ansu Laineen tapasin Kahvila Laurellissa torin kupeessa marraskuun alussa 2025. Pieni selvitys koettiin tarpeelliseksi heti alkuun, kun aiemmin loppukesästä Hämeen Sanomissa olleessa haastattelussa oli käynyt ilmi, että Hämeenlinnassa 1983 syntyneen neidon oikea nimi ei olekaan Ansu! ”Mun salanimeni Annamaria paljastui kaikelle kansalle! Teatterin yhteydessä oon aina kyllä ollut Ansu, mutta virallisesti muuta.

 Sekaannukset jatkuvat… Ymmärtääkseni olet viralliselta ammatiltasi kulttuurituottaja? ”Niin. Olin ravintola-alalla pitkään, vaikka mulla ei ollut varsinaista koulutusta. Lapissa, Savonlinnassa, Tampereella ja Hämeenlinnassa… Sitten ajauduin matkailualalle. Kulttuurituottajan opinnot suoritin kaksi vuotta sitten verkossa Humak:ssa (Humanistinen ammattikorkeakoulu) pahimpaan korona-aikaan. Linnan Kehitys Oy:ssä toimin asiantuntijana matkailuun ja yritysten diginäkyvyyteen liittyen. Viralliselta titteliltäni oon matkailu- ja yrityskoordinaattori, ja kulttuurituottajan hommia oon ”harrastanut” vapaa-ajallani Eräs Teatterissa. Se on mulle mieluisaa ja luontevaa toimintaa.”

Kymmenen tikkua laudalla/Eräs Teatteri, Ansu vasemmalla (c) Heikki Löflund

 Harrastatko vapaa-ajallasi muutakin kuin teatteria? ”Ihan hirveästi en ehdi harrastamaan mitään muuta, kyllä teatteri vie todella suuren osan vapaa-ajastani. 14-vuotias lapseni pelaa koripalloa ja pyrin olemaan peleissä mukana niin paljon kuin suinkin mahdollista, toimin myös joukkueenjohtajana.”

 Milloin teatterikärpänen sitten puraisi sinua, muistatko kenties tarkan hetken? ”Muistan. Olin silloin 4-vuotias ja katsomassa Ronja Ryövärintytärtä Lahden Kaupunginteatterissa. Itse näytelmästä en muista paljoakaan, mutta tarina oli ennestään tuttu. Mulle luettiin Astrid Lindgrenin kirjoja ja paljon muutakin pienenä. Teatterissa tehtiin se virta kankailla, ja muistan olleeni hyvin vaikuttunut siitä. Onneksi oon siunattu vanhemmilla, jotka ovat vieneet mua usein teatteriin lapsena. Hämeenlinnan Teatterissahan, tai silloisessa Kaupunginteatterissa oli muinoin käytössä ensi-iltakortti, jolla pääsi katsomaan kaikki ensi-illat tietylle omalle paikalleen, ja kaikilla perheenjäsenilläni oli semmoinen. Omani sain 6-vuotiaana, ja tuli katsottua ihan kaikki mahdolliset näytelmät, rankoista aiheistakin huolimatta. Pidin ihan kaikesta. No, jossain monologissa tuli pikkusiskon kanssa nukuttua katsomossa kyllä… Hämeenlinnassa tosi nuorena näkemistäni muistan erityisen hyvin Marius, Fanny ja César -trilogian, joista jokaista esitettiin yksittäin ja myös maratonina kaikki kolme putkeen.”

Ansu 4v 

 Missä vaiheessa heräsi ajatus, että haluat itsekin näyttämölle? ”Kyllä se jossain ala-asteen alkumetreillä taisi herätä. Muistan kolmasluokkalaisena kirjoittaneeni ensimmäistä kertaa päiväkirjaani olleeni ”tänään taas teatterissa” ja että haluaisin itsekin näyttelijäksi. Ja miten vaikuttavaa teatteri on, ja että olisi ihanaa herättää niitä samoja tunteita muissa olemalla itse lavalla. Oli meillä ehkä koulussakin näytelmiä, mutta enemmänkin muistan laulaneeni ja tanssineeni. Miniteatteriin menin kolmos-nelosluokkalaisena, ja ensimmäinen roolini oli Tyttö näytelmässä Merikarhun poika. Samassa näytelmässä oli mukana myös mua kolme vuotta nuorempi Markus Virtanen, joka on tällä hetkellä näyttelijänä Jyväskylän Kaupunginteatterissa. Häneen tutustuin silloin ensimmäistä kertaa. Itse taisin olla tuolloin 10-vuotias.”

 Missä muissa teattereissa olet näytellyt? ”Miniteatterissa olin koko nuoruuteni, kaikki vapaa-aika meni siellä niin kuin nykyään Eräs Teatterissa. Hämeenlinnan Kesäteatterissa olin kesät 2001-2003 Perttu Pesän ohjauksessa, ja samoihin aikoihin olin mukana Hämeenlinnan Teatterin suurtuotannossa Täällä Pohjantähden alla. Sitten olen ollut Turengissa Niko Partasen vetämässä harrastajateatterissa kahdessa projektissa."

 Oletko laskenut monessako eri näytelmässä olet vuosien varrella ollut mukana? ”Mulla on itse asiassa kännykässä lista! Välillä tulee puheeksi näytelmät ja roolit, täältä on helppo tsekata.(*laskee) 36! On tässä näköjään ehtinyt kaikenlaista.”

 Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla merkityksellinen roolityö tai koko proggis. Yhden taidan tietääkin… ”No todellakin tiedät! Keväällä ´25 Eräs Teatterissa sain tehdä Inishmaanin ramman Helenin roolin, ja siihen liittyi niiiiin paljon tunteita että! Oli upeaa päästä tekemään omaa kaikkienaikojen rakkainta lempinäytelmääni, jonka kävin teini-ikäisenä katsomassa 11 kertaa. (huom! Inishmaanin rampa on minunkin lempinäytelmäni. Se pyöri liki 30 vuotta sitten Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, nimiroolissa Risto Korhonen ja siitä näytelmästä alkoi minun ”teatterikärpäsyyteni”. Kävin sen katsomassa useampaan kertaan, mikä oli tuohon aikaan minulle harvinaista. Tästä näytelmästä puhuimmekin suu vaahdossa haastattelun aikana useampaan otteeseen, minkä tulette huomaamaan.) Kesä 2001 Hämeenlinnan Kesäteatterissa oli myös hieno. Olin 18-vuotias ja ensimmäistä kertaa näyttelemässä ammattilaisten kanssa. Näytelmä oli Mies joka ei osannut sanoa ei, ja roolini oli Mari. Eräs Teatterissa viisi vuotta sitten esitettyä Aivastus-komediaa oli erityisen mukava tehdä, Sauli Suonpää ohjasi sen. Myös musiikki-runojuttujen esittäminen Eräs Teatterissa on ollut valtavan ihanaa, lavalla on niiiin paljon rakkautta ja lämpöä koko esityksen ajan. En osaa edes kunnolla selittää tätä, kaikki olemme todella läsnä ja yhdessä lavalla koko ajan.”

Matvei Ojansuu ja Ansu, Inishmaanin rampa (c) Tommi Kantanen

 Mitenkäs sitten teatteriopinnot, haitko koskaan Nätylle tai TeaKiin? ”Olen hakenut molempiin monta kertaa enkä päässyt, ja se onkin ollut itselleni tosi kova paikka nuorena, kun mulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Ainoa tie ja haave. En ollut edes harkinnut tekeväni jotain muuta työkseni. Jouduin tekemään tosi paljon töitä päästäkseni pettymyksestä yli. No, töiden puolesta olen sittemmin ajautunut paikasta ja asiasta toiseen, mulla ei ole vieläkään mitään varsinaista urasuunnitelmaa. Mutta että saan tehdä teatteria nyt harrastuspohjalta upealla porukalla todella aktiivisesti ja monipuolisesti, se on ihanaa. On mahdollisuus näytellä, laulaa, tuottaa esityksiä, halutessaan ohjatakin…Vedän teatterilla myös Eräs Klubia, joka on pienimuotoisempaa toimintaa. Sinne kirjoitin juuri joulunäytelmän.”

 Oletko jo ohjannut näytelmiä? Entä tehnyt lavasteita tai vastaavaa? ”Oon ohjannut kahdesti, Akkarallin ja lastennäytelmän Kadonnut jalokivi. Tekniikkaan tai puvustukseen en ole puuttunut vielä kertaakaan. Tuottaminen ja lipunmyynti on enemmän mun juttuni. Kuiskaajana oon ollut myös vähän. Ja muuten, olin kuiskaajana myös alle parikymppisenä Kaupunginteatterin Ladies´ Nightissa… Se oli nuorelle neidolle aikamoinen kokemus!”

 Mainitse joku tärkeä oppi, jonka olet vuosien varrella saanut. ”Legendaarinen näyttelijä Matti Nurminen sanoi mulle muinoin, että ”Mieti jotain muuta uraa!” Matin lausetta oon kantanut lapsesta asti mukanani - enkä ottanut opikseni!”

 Mitkä asiat sinua teatterissa kiehtoo katsojana ja silloin kun olet itse lavalla? Onko ne samat asiat vaiko ei? ”Mä luulen, että mua kiehtoo samat asiat. Teatterissa yhdistyy leikki ja näytelmän herättämät tunteet ja se, että katsojat ja näyttelijät ovat samassa tunnetilassa yhdessä. Toki ihmiset kokevat asioita eri tavoin ja se riippuu produktiostakin, että pääseekö kaikki samaan ”tilaan”, mutta parhaimmillaan niin käy. Juuri tämän takia rakastan nimenomaan teatteria ja teatterissa tapahtuvaa näyttelemistä. Vaikka olisit yksin katsomossa etkä ottaisi kontaktia kehenkään, olet silti yhdessä muiden kanssa ja osa jotain suurempaa. Opintojen aikana muistan lukeneeni jonkun tutkimuksen, jossa kerrottiin, että katsojien sydämet alkaa lyödä samaan tahtiin! Lavalla ollessani mulle on tärkeintä tunnereaktion aiheuttaminen katsojassa. Se on teatterin taikaa. Harjoituksissa ensi-illan lähestyessä tuntuu usein siltä, että jokin asia ei toimi, mutta kaikki loksahtaa kohdilleen kun koeyleisö saapuu. Teatteri tarvitsee katsojia, jotta muodostuu se yhteinen hetki ja esitys tavallaan herää eloon vasta yleisön myötä.”

 Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Meryl Streep on mulle ulkomaisista semmoinen, jota ihailen valtavan paljon. Ihan pikkutytöstä alkaen oon ihaillut Johanna Reiliniä, hänen tapansa olla ja tehdä on tehnyt muhun ison vaikutuksen aina. Johannassa ja Merylissä on paljon samaa.”

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Musta tuntuu siltä, että mulla on ihan hassuja vastauksia kun vastailen pelkkiä tuttuja, mutta musta olisi ihana näytellä meidän Miniteatterin porukan kanssa vielä yhdessä näin aikuisena. Suonpään Sauli, Virtasen Mikko ja Markus, Seppälän Suvi…Olis ihanaa tehdä heidän kanssaan jokin yhteinen projekti vielä. Toisena vastaan Ola Tuomisen. Kesällä 2001 näyteltiin yhdessä, Ola oli hevonen siinä Mies joka ei osannut sanoa ei. Hänestä tuli voimahahmo mun koko loppuelämän ajaksi. Aina välillä, jos mulla on vaikeaa, mä ajattelen Olaa halaamassa mua hevosena näyttämöllä.”

Mies joka ei osannut sanoa ei (c) Terho Aalto

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Olavi Uusivirran kanssa laulaisin Sinisen huvimajan. Ai että!”

 Mitä laulaisit minun kanssani kenties karaokessa? ”Mikäs irkkubiisi tähän otettaisi… Hei Juicen biisi En oo käyny Irlannissa!”

 Tuota en ole kuullutkaan, mutta taatusti tulisi hieno duetto! Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Musiikki inspiroi. Mä kuuntelen tosi paljon musiikkia, ja mulla syntyy päässä paljon näytelmiä ja muuta, mikä ei koskaan pääse paperille asti. Mä näen musiikin kautta kaikenlaisia kuvia, että mitä kaikkea näyttämöllä voisi tapahtua. Mun päässäni on olemassa esimerkiksi musikaali Olavi Uusivirran biiseistä. Eräs Klubin joulunäytelmät lapsille perustuu täysin joululauluihin. Siellä Tonttu Torvinen ja Petteri Punakuono tapaa, ja on Jänöjussin mäenlaskua ja Nisse-polkkaa.”

 Sitten laulettiinkin pätkä Nisse-polkkaa, kun kerran tuli mainituksi.

 Onko käynyt näyttämöllä mitään legendaarista sählinkiä? ”Onhan noita väärään aikaan näyttämölle saapumisia ja muita sattunut. Koukussa-farssin ensi-illassa rikoin loppupuolella oven, mutta sehän meni oikeastaan ihan käsikirjoituksen mukaan, vaikka ei kuulunutkaan näytelmään!”

 Kerrohan Koukussa-farssista hiukan lisää! Sehän oli ensi-illassa marraskuun alussa ja minäkin olin katsomassa, ja mahtavasti koko syksy loppuunmyytynä jo ennen ensi-iltaa.”Se on kyllä hieno juttu. Tatu Siivonen on ohjannut meitä tosi upeasti, ja kaikki on ollut todella erilaista mitä oon tehnyt aikaisemmin. Todella teknistä. Harjoituksissa on treenattu tarkkaan kaikki ovet ja puhelimet ja kaikki pienet yksityiskohdat. Rytmin pitää pysyä koko ajan, ja esimerkiksi yksikään ovi ei saa aueta tai sulkeutua repliikin päälle. Aluksi tuntui jopa vähän vaikealta ja kovin tekniseltä, mutta kyllä se sitten lähti toimimaan. Tosi mielenkiintoista on ollut ja siinä on mukavasti haastetta, joutuu olemaan koko ajan hereillä ja valppaana. Koko syksy on loppuunvarattu, mutta peruutuspaikkoja sinne saattaa tulla. Ja tammikuussahan on vielä muutama lisänäytös.”

Koukussa (c) Heikki Löflund

 Kerro joku oikein hyvä muisto. Voi liittyä myös muuhun kuin teatteriin. ”Katselin juuri videoita, joita poikani oli kuvannut Aivastus-näytelmän harjoituksista puhelimellani. Hän oli kuvannut musiikkikappaleita, mutta lauloi itse niin kovaa päälle, että videolta ei meinannut muuta kuuluakaan. Hänellä oli silloin vielä kirkas lapsen ääni, nyt se on jo äänenmurroksen myötä muuttunut matalaksi. Se oli ihana muisto. ”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, mikä olisi tyylilaji ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Nyt lyö kyllä ihan tyhjää… Töistäni tuli sanottua, että olen ajatunut paikasta toiseen ja muutenkin tuntuu siltä, että mun koko elämäni on ollut ajautumista. Paljon on tapahtunut kaikenlaista ja koko ajan olen tehnyt jotain, joku projekti päällä. 6-vuotiaana tein nukketeatteriesityksiä ja leikkimökissä olen pitänyt koulua. Kyllä mulla oli näyttelijyys päämääränä nuorempana, mutta sen jälkeen kaikki on vain tapahtunut vailla isompia suunnitelmia. En tiedä mikä musta tulee isona. Mutta hei, elämäni näytelmä voisikin olla nukketeatteriesitys ja minun roolissani olisi nukke! Marionettinukke, joka olisi nuorempana enemmän muiden ohjailtavana ja sitten se katkaisisi narut ja ryhtyisi itse tekemään! Viimeinenkin naru katkeaisi tässä neljänkympin korvilla, ja sitten se lähtisi lentoon kunnolla! Ja vihdoinkin ihan kaikki olisi mahdollista, joo!”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Sehän varmasti olisi jotenkin tekemisissä organisoinnin kanssa, musta tuntuu että nyt jo otan erilaisia asioita hoitaakseni. Mä teen nopeasti ja useita asioita samanaikaisesti. Olisin ehkä Jokapaikan-Ansu?”

 Jos ihminen vetäytyisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi tai evääksi? ”Mulla olisi ehdottomasti kuulokkeet ja jotain, mitä niiden kautta voisi kuunnella. Musiikkia ehdottomasti. Joku virtalähdekin tietysti. Mä haluaisin oppia soittamaan jotain soitinta, joten siellähän mulla olisi aikaa kerrankin opetella. Pianoa osaan soittaa, mutta sitä en viitsisi talvipesään ottaa. Tinapilli! Sen opettelisin. Evääksi ottaisin suklaata.”

 Ja sitten luetellaan kaikki karkit, jotka mainitaan Inishmaanin rammassa. Mintios. Yalla-Mallows. Chocky-top Drops. Fripple-Frapples.

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen uteliaisuuttasi katsomaan, tai ihmettelemään tietyn aikakauden menoa, minne matkaisit? Et voi kuitenkaan muuttaa historian kulkua tai estää jotain tapahtumasta. ”Keskiajalle! Johonkin päin Eurooppaa ihan vain katsomaan elämänmenoa. Tai hei Irlantiin! Keskiajan Irlantiin.”

 Mikä olisi sinun vaalilauseesi tai markkinointilauseesi, tai elämäkerran nimi? Lyhyt ja napakka sanapari? ”Apua en mä keksi kyllä mitään!"

 No miten olisi "Vanha vettukorva" ? (*Suora viittaus jälleen Inishmaanin rampaan. Siinä kaikki oli vettupäitä tai vettukorvia. Päiviä ennen haastattelua oli ohimennen puhetta, että se sanapari pitää saada johonkin kohtaan mukaan, ja tässä se nyt tuli...) "Hahah, sinäpä sen sanoit! Vanha vettukorva, tietysti!"

"Kaksi vanhaa vettukorvaa" :) 

Naurua.

 Terveisiä katsojille? ”Antakaa kaikkien tunteiden tulla! Olkaa rohkeasti herkkiä ja antautukaa teatterin aikaansaamille tunnetiloille, mitä ikinä ne sitten ovatkaan.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä olisi sinun unelmiesi rooli?”

 Häräntappoaseen Kerttu, siinä olisi asennetta. Toinen suosikkini olisi Samuel Beckettin Leikin loppu -näytelmän Nell. Näin sen näytelmän keväällä Kansallisteatterissa ja päätin silloin, että tuon roolin haluaisin tehdä, jos joskus olisin jossain näytelmässä mukana. Voisin myös esittää Karhuherra Paddingtonia tai Uppo-Nallea tai vastaavaa. Uppo-Talle! Voisin olla myös jossain lastennäytelmässä jokin kummallinen otus, joka ei puhuisi mitään. Puuhailisi vaan kaikenlaista ja tepastelisi pitkin näyttämöä.

 Mitä projekteja sinulla on seuraavaksi luvassa teatterin parissa, joulunäytelmien lisäksi? ”Pari projektia on harkinnassa ja suunnitelmissa, mutta niistä en vielä tässä vaiheessa uskalla puhua, ennen kuin ne varmistuvat. Eräs Teatterin lavalla minut nähdään varmasti jatkossakin.”

Bernard Pivot`n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Halaus

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

3. Mikä sytyttää sinut? - Musiikki

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäystävällisyys

5. Suosikkikirosanasi? - Vettu!

6. Mitä ääntä rakastat? - Lapseni ääntä

7. Mitä ääntä inhoat? - Poraamista

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Joku nepalilainen munkki?

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Aivokirurgi

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut taivaan porteille? - Apua! Tää ei nyt vielä ollut vastaus. ”Nyt saat näytellä niin paljon kuin haluat!”

Lumikki/Miniteatteri (c) Jussi Myllyniemi

Romeo ja Julia / Tampereen Teatteri

 Blogi tarjoaa jälleen mahdollisuuden toisenlaiseen lähestymistapaan ja tekstiin :

Mun sydämessä on ollu aivan erityinen paikka Paavo Westerbergin ohjauksille, pari niistä (Kansallisteatterissa nähdyt Vanja-eno ja Kolme sisarta) on ollu ihan tajunnanräjäyttäviä kokemuksia, joita en unohda ikinä. Mun maailma ja yöunet meni raiteiltaan hetkeks niiden takia. Näitten vuosikymmenten aikana oon ihme kyllä nähny vaan neljä eri versioo Romeon ja Julian tarinasta, ja tää olis niinku se viides. Tavoistani poiketen mun silmiin oli osunu useampikin arvostelu ennen omaa teatterireissua, ja vähän jo tiesin mitä tuleman pitää. Sen mä kyl sanon heti alkuun et kokonaisuus ei tällä kertaa räjäyttäny mun tajuntaani, mut sainki sit paljon sellasta mitä en osannu etukäteen ees oottaa. Lukekaa loppuun niin tiiätte mitä mä niinku tarkotan.

Romeo ja Julia (c) Heikki Järvinen

 Tyylikeinona nuorison puhetyyli vs kaunis runollinen kieli toimii juuri niin kuin pitääkin. Klassikot on tehty muokattaviksi, siten ne pysyy elossa ja ajassa kiinni. Ilokseni havaitsin katsomosta äänekästä naurua juuri niissä kohdissa kuin odotinkin. Paljon nuoria katsojia, näihin tämä uppoaa. "Mitä v*ttua!" ei särähdä yhtään korvaan, enemmän v-sanan viljely särähti kotimatkalla lähijunassa, kun vaununi oli täynnä humalaisia nuoria (jotka vielä lauloivat puolet matkasta Mäntsälä mielessäin ja polveileva keskustelu liukuvoiteista harmittavasti alkoi juuri lähestyttäessä Hämeenlinnaa, joten loppukliimaksi jäi kuulematta).

 Asiaan. Rakastan elävää tulta, riimejä pudottelevaa notkeanletkeää flirttailevaa viiksekästä Mercutiota (Ville Mikkonen) ja "ai kauheeta tuota poikaa ettäs kehtaakin"-imettäjää (Mari Turunen), surua joka vyöryy valkeina ilmapalloina joka paikkaan eikä suostu tyhjäksipuristamallakaan poistumaan, joukkotappelun kuvaamista yhtenäisenä hakkaavana liikekielenä, veli Lorenzon (Esa Latva-Äijö) kiireetöntä rauhaa ja arvokkuutta. Hänelle uskoutuisin minäkin, kertoisin kaikki salaisuuteni. Herra ja rouva Capulet (Mikko Nousiainen ja Elisa Piispanen) taas tarkoituksellisesti ärsyttävät poseerauksineen ja golfmailoineen, mikä lie tarkoituskin eli toimii. Välinpitämättömyydestä puuttui enää jatkuva kännykkääntuijottaminen ja selfiekeppi. Tyylikästä nuorta Parisia (Arttu Soilumo) kävi vähän sääliksi, ei tule tuosta kosiomatkasta yhtikäs mitään. Yritystä kyllä on.

(c) Heikki Järvinen

 Siitä olen varma, että juuri tämän Romeon ja Julian näkeminen on usealle katsojalle maailmaa mullistava ja tajunnanräjäyttävä kokemus. Voi hyvänen aika sentään sitä nuorta rakkautta, joka vie heti ensikatseesta jalat alta juhlissa, naamioiden takaa salainen kurkistus suoraan sieluun ja ytimeen. Omg mä en siis kestä! Mikä läsnäolo, herkkyys ja kemia Romeolla (Meri Luukkanen) ja Julialla (Anna Böhm)! Kun laskeudutaan katosta toisen luo parvekkeellekipuamisen sijaan ja jämähdetään suutelon voimasta niille sijoilleen. Kun poistutaan ovesta useampaan otteeseen ja palataan aina uudestaan ja uudestaan takaisin. Jokainen rakkauden huumassa hetkenkin elänyt tuntee kipeästi koko kehossaan sen tunteen, jonka aiheuttaa sekunninkin ero rakastetusta. Ihan kateeksi käy nuori lempi. Se, kun joku saa pasmat sekaisin totaalisesti ja niin katoaa yöunet ja ruokahalu ja aivotoiminta. Kun kieriskellään vuoteella alla ja päällä ja limittäin ja lomittain ja toisen kosketus jännittää ja pelottaa ja silti ilmankaan ei pysty olemaan. Kun ei pysty pitämään näppejään ja katsettaan irti toisesta. Tässä Romeossa ja Juliassa on jotain aivan erityisen ihanankutkuttavaa ja vangitsevaa. Melkein toivoo, että juuri tämä versio päättyisi toisin. Viskaisivat myrkkypullot ja tikarit hevon kuuseen. Kirmaisivat käsi kädessä ovesta pihalle ja paskat välittäisivät muiden mielipiteistä koskaan. Kulkisivat käsikynkkää vielä vanhoina ja hauraina, elisivät onnellisina elämänsä loppuun asti. 

Romeojajulia (c) Emil Virtanen

 Mut sit tää ei ois Romeo ja Julia. Näin tän kuuluu mennä. Ei mulla muuta.

 Rautatieassalle liukastellessa mä kelasin, et oispa vielä nuori ja sais kokee ensirakkauden katkeransulosen huuman. Sen, kun maailmaan mahtus vaan me kaks. Vaik tietäskin, et tää ei kestäs pitkään mut silti! 

 ~

ROMEO JA JULIA / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta päänäyttämöllä 29.10. 2025, kesto noin 3h 25min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Meri Luukkanen, Anna Böhm, Mikko Nousiainen, Elisa Piispanen, Mari Turunen, Esa Latva-Äijö, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, Arttu Ratinen ja Elina Rintala

Pohjautuu William Shakespearen näytelmään, sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, valosuunnittelu Raimo Salmi, sävellys Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström, läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen ja koreografi Natasha Lommi

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen ja (c) Emil Virtanen

(Näin esityksen ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)