maanantai 23. lokakuuta 2017

Kirjoittamisen vaikeudesta esimerkkeineen

Minulla on pieni ongelma, jonka kanssa olen painiskellut useita päiviä. Päätin ratkaista ongelman kirjoittamalla siitä, miten vaikeaa on joskus kirjoittaa näkemistään jutuista.

 Kuluvan vuoden aikana olen törmännyt useammankin kerran tilanteeseen, jossa tekstiä ei tahdo syntyä sitten millään. Väkisin koneen ääressä istuminen ei auta, vaikka kuinka yrittäisi keskittyä kirjoittamiseen, ja mitä useampi päivä esityksestä kuluu, sitä vaikeampi on kirjoittaa. Minähän en koskaan tee muistiinpanoja esityksen aikana (no, pari poikkeustakin on, kun olen väliajalla raapustanut ajatuksia pieneen vihkoseen) ja kirjoitustilanteessa tavallaan istutan itseni uudestaan katsomoon ja yritän palauttaa mieleeni, millaisia ajatuksia päässäni esityksen aikana liikkui - jos ylipäätään liikkui mitään! Luonnollisesti tämä onnistuu parhaiten heti seuraavana päivä tai viimeistään parin päivän kuluttua, mutta mitä kauemmas taakse esitys jää, sitä vaikeampaa itse kirjoittaminen on. Jos samalle viikolla osuu useampi esitys (ja usein osuu), on välillä pää täynnä sekavia ajatuksia, joista on hankala napata kiinni.

 Joistakin esityksistä teksti syntyy kuin itsestään ja hyvin nopeastikin - helpoiten silloin, kun olen pystynyt liittämään joukkoon omia kokemuksiani esityksen teemaan liittyen tai olen kokenut muuten vain voimakkaita tunteita katsomiskokemuksen aikana (iloa, inhoa, kiukkua, surua). Tämänkaltaisia näytelmiä on onneksi vielä riittänyt, mutta olen huomannut myös sen, että yhä useammin päässäni käy jo alkumetreillä ajatus "Mitä oikein osaan tästä kaikesta kirjoittaa?" Siinä vaiheessa mennään metsään, enkä pysty kunnolla keskittymään itse esitykseen, kun päässäni takoo ajatus siitä, etten yhtään ymmärrä missä mennään. Kaikkeahan ei todellakaan tarvitse aina ymmärtääkään, mutta punaisen langan etsintä vie tolkuttomasti energiaa. Miksei vaan heittäytyisi virran vietäväksi ja katsoisi, minne lopulta päätyy?

 Joskus olen tietoisesti jättänyt kirjoittamatta esityksistä, joista en osaisi sanoa yhtään mitään positiivista. Olen lähtenyt pari kertaa väliajalla pois ja mieli on tehnyt lähteä useamminkin, mutta olen jostain syystä sinnitellyt urheasti loppuun asti. Olen siis nähnyt paljon enemmän esityksiä kuin mitä blogini antaa ymmärtää, vuosittain on napsahtanut muutama huti kohdalle ja niistä en ole täällä (jos missään muuallakaan) maininnut sanaakaan.

 Entäpä sitten näytelmät, joista olen kyllä tavalla tai toisella pitänyt kovasti, mutta millään en saa ytimestä kiinni? Näin kävi esimerkiksi Teatteri Takomon Glory Days -näytelmän kanssa (teksti ja ohjaus Minna Harjuniemi), jonka näin pari viikkoa sitten. Rakastin jokaista kohtausta ja näyttelijät olivat mainioita kaikki, mutta en vaan saanut minkäänlaista tarttumapintaa teokseen kokonaisuutena. Varsinkin Joanna Haartti oli super ja liikutti minua sukkahoususillaan tepastelevana perheen kuopuksena, joka ei halunnut laittaa kumppareita jalkaan sitten millään. Entäpä taistelevat Olympos-vuoren jumalolennot Afrodite (Haartti) ja Ares (Joonas Heikkinen), ja yt-neuvottelujen kouriin joutuneet paperityömiehet? Etenkin Eric Barco kakkuineen liikutti minua myös.

Meierin perhe (c) David Kozma 

 Viime viikolla taas kävin katsomassa Valtimonteatterissa tositapahtumiin perustuvaa näytelmää Meganin tarina, jossa nuori tyttö tekee itsemurhan nettikiusaamisen takia (käsikirjoitus Tuomas Timonen, ohjaus David Kozma). Järkyttävän surullinen tarina ja tärkeä aihe, toteutus sen sijaan sai aikaan varsin ristiriitaisia fiiliksiä. Tapahtumista suuri osa näytettiin elokuvan muodossa, ja minä kyllä mielelläni teatterissa katsoisin näyttelijöitä ihan livenä lavalla, en seinälle heijastettuna. Toki itsehän saa päättää mitä ja ketä katsoo, ja tässä tapauksessa minua eniten koskettikin surun murtama äiti (Mona Kortelampi) hiljaa kampaamassa jo menehtyneen, ja silti joka solullaan läsnä olevan tyttärensä (Eleonoora Kauhanen) hiuksia. Pidin kovasti myös esityksen äänimaailmasta ja kuulaankauniista laulusta. Roolihenkilöistä suurin osa ärsytti tavattoman paljon käytöksellään ja toisten yli huuto kävi korviin, tämä oli varmaan ihan tarkoituksellistakin jotta katsomossa pysyisi skarppina eikä tapahtunutta voisi mitenkään paeta. Nettikäyttäytymisessä olisi meillä aikuisillakin petrattavaa monessakin mielessä.

 Kolmas esimerkkini menee jo syyskuun puoliväliin ja Turun Kaupunginteatteriin, jossa kävimme samana päivänä katsomassa niin Viimeinen laiva-musikaalin kuin draamakomedian Paavo - lentävä turkulainen. Viimeisestä laivasta pidin kovastikin, Paavosta olin valmis lähtemään väliajalla pois... Jäimme kuitenkin katsomaan, ja se kannatti. Näytelmässä pidin kovasti hienosta alusta ja erittäin koskettavasta lopusta, ja Markus Järvenpäästä nuorena Paavona. Olin aiemmin lukenut Karo Hämäläisen Paavo Nurmesta kertovan fiktiivisen "Yksin"-kirjan ja osasin odottaa sitä, että hra Nurmi ei ollut mikään helppo tapaus ihmisenä ja halusi kaikesta suoriutua yksin. Tämä asia tuli hyvin ilmi näytelmässäkin ja se, että Paavo luulee olevansa tavallaan kuolematon. Näytelmässä oli kuitenkin älyttömän paljon sellaista, mistä en pitänyt lainkaan ja sekin tökki, että vanha (120-vuotias...) Paavo oli seniili höppänä, vaikka kuinka roolissa olisi Heikki Nousiainen. Mietin myös koko ajan esityksen aikana, että enkö muka ole koskaan aiemmin ollut Pienellä näyttämöllä katsomassa mitään. En varmasti ole, sillä näyttämö avattiin vasta tänä syksynä. Kiva paikka, jossa taatusti tullaan näkemään monia hienoja näytelmiä jatkossa. Avajaisnäytelmä ei minuun uponnut lainkaan.

 Ehkäpä jatkossakin koostan samankaltaisen tekstin esityksistä, joista en enempiä saa irti? "Pakko"-ajatus ei tunnu niskassa yhtään kivalta, tämä bloginpito kun on laajuudestaan huolimatta yhä ja edelleen harrastus ja perustuu vapaaehtoisuuteen.

(Näin Takomon ja Valtimonteatterin esitykset kutsuvieraana, Turun esityksen pressilipulla.)

perjantai 20. lokakuuta 2017

Päivällisvieras / Teatteri Vantaa

Päivällisvieras / Teatteri Vantaa, Silkkisali

Ensi-ilta 11.10. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti David Pharao
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Mira Kivilä
Lavastus ja pukusuunnittelu Aino Koski
Äänisuunnittelu Esko Paavola
Valosuunnittelu Jukka-Pekka Saastamoinen
Koreografia Ida Teeri

Rooleissa : Anne Nielsen, Teijo Eloranta, Teemu Koskinen ja Tommi Eronen

Colette ja Gerard 

 Olen visiteerannut Teatteri Vantaan Silkkisalissa kerran aiemmin, silloin oltiin liikkeellä isommalla ryhmällä ja bussikuljetuksella. Minulle oli vähän epäselvää, että kuinka kaukana Tikkurilan asemasta teatteri oikein sijaitsee ja otin nyt sitten ns. varman päälle. Koskapa minulla on ollut huonohkoja kokemuksia junista ja aikataulujen pitävyydestä, lähdin tarkoituksella aikaisemmalla junalla kuin olisi ollut tarvis, ja niin olin jo ennen klo 17 Tikkurilassa. Istuin kahvilassa kirjaa lukien, onneksi tuli luettavaa mukaan. Lopulta asemalta teatterille kesti kävellä ruhtinaalliset viisi minuuttia, mutta parempi se on olla etuajassa kuin myöhässä!

 "Päivällisvieras" vaikutti ensikuulemalta sellaiselta esitykseltä, joka voisi pyöriä myös hämeenlinnalaisen Eräs Teatterin ohjelmistossa ja mitä pitemmälle esityksessä päästiin, sen varmempi olin tästä ensivaikutelmastani. Sellainen harmiton, sympaattisella tavalla kotikutoinen ja vanhanaikainen komedia. Työtön Gerard (Teijo Eloranta, jolla varsin tyrmäävä look hiuksissaan) on ollut pitkään toimettomana, ja vihdoinkin näyttäisi siltä, että työhaastattelussa on lykästänyt. Hänen kokemuksestaan ja työpanoksestaan ollaan errrrittäin (ärrät sortaen) kiinnostuneita, ja mahkuja olisi päästä ihan ulkomaankomennukselle asti. Vain yksi pieni tapaaminen tulisi hoitaa kommelluksitta, nimittäin hra Pontignac (Teemu Koskinen) on firman ylintä kastia, ja hänelle pitäisi sitten kokata päivällinen. Helppo homma?

 Vaan kun pikkurouva Colette (Anne Nielsen) ei oikein viihdy kokkaushommissa, katto vuotaa, Kisu (lemmikkikala) kaipaa jatkuvaa huomiota, pienoisrautatiellä on koeajo meneillään ja kampaajallakin pitäisi ehtiä käymään. Onneksi apuun rientää ja väkisin tunkee alakerran naapuri Alexandre (Tommi Eronen), jolla on omien sanojensa mukaan vahva kokemus tämänkaltaisista hommeleista, ja niin hän saa hetkeksi vapaat kädet tuunata asunto parempaan kuosiin ja tehdä tarpeelliset hankinnat päivällistä varten. 

Alexandre pyörittää Colettea

 Ilmassa on siis kunnon katastrofin ainekset, mutta jotenkin esitys ei lähde kunnolla lentoon kuin hetkittäin. Odotin enemmän vauhtia ja vaarallisia "läheltä piti"-tilanteita, mutta sivuraiteella tässä nyt puksuteltiin. En oikein lämmennyt joukkoon ympätyille tanssi-ja laulunumeroille, hymyn veti korviin kylläkin Erosen savonnettu Roy Orbison-tulkinta "Sä suat sen". Kokonaisuudesta eniten huvitti asunto, joka totisesti kaipasi enemmänkin tuunausta ja kirjahyllystä tuli mieleeni hyllykkö, jota olin katsellut enemmänkin joskus 70-luvulla. Myös roolihenkilöiden lookit olivat vähintäänkin mielenkiintoisia. Gerardko oli muka vasta 52-vuotias! Eipä olisi uskonut... Tyylikkyyttä edusti hra Pontignac, mutta hänpä olikin seitsemännestä kerroksesta eli muiden yläpuolella...?

 Pieni opetuksen poikanenkin jutusta löytyi. Kannattaako esittää muuta kuin mitä on, vai olla reilusti ja rehellisesti oma itsensä? Sillä (ja harvinaisen pienoisrautatien veturin omistuksella) voi tehdä paljon suuremman vaikutuksen kuin "laadukkaalla nykytaiteella" tai kateenkorvalla.

Hra Pontignac ja Gerard 

 Silkkisali on kyllä mielenkiintoinen paikka! Ovesta kun astuu sisään ja ottaa muutaman askeleen, kaikki on siinä. Niin näyttämö, katsomo, narikka, lipunmyynti kuin baarikin. Vessakin katsomon sivussa. Silkkisalissa ei ainakaan pääse eksymään seuralaisestaan (tätä kun tuppaa usein tapahtumaan muissa teattereissa). Ja tosiaan, teatteri sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä asemasta, joten sinne on varsin helppoa ja vaivatonta saapua ainakin junalla.

 Jälkikäteen jäin miettimään omia odotuksiani ja etenkin sitä, että pitääkö komedioissa aina olla kovasti menoa ja melskettä. Hauskuushan loppupeleissä syntyy ihan muista aineksista, ja kaikki tarpeellinen oli tässä kyllä mukana. Suosittelen pienille ja isommillekin pikkujouluporukoille, ensin alkupaloiksi Päivällisvieras ja sitten ehtii vaikka jorailemaan Tulisuudelmaan.

 Itse vietin esityksen jälkeen 1,5h Tikkurilan asemalla (vai mikä Dixi se nyt sitten onkaan) ja oli kyllä aika hämmentävä puolitoistatuntinen se. Nuorisoa oli liikkeellä aika tavalla. Yritin uppoutua kirjaan, mutta viereisen penkin jutut veivät välillä voiton.

Esityskuvat (c) Paula Virta

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Vantaa!)

maanantai 16. lokakuuta 2017

Toinen kerta toden sanoo / Suomen Komediateatteri

Toinen kerta toden sanoo / Suomen Komediateatteri, Aleksanterin teatteri

Pohjoismainen kantaesitys 29.9. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Derek Benfield
Ohjaus ja suomennos Timo Rissanen
Valosuunnittelu Kalle Paasonen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Lavastus Työryhmä
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino

Rooleissa : Satu Silvo ja Reidar Palmgren

 Tämän näytelmän nimi taisi olla enne, sillä toinen kerta toden sanoo todellakin... Näytelmän piti olla alunperin ensi-illassa syksyllä 2016, mutta sairastapauksen vuoksi esitykset peruttiin juuri ensi-illan alla ja siirrettiin kuluvalle syksylle. Siinä rytäkässä vaihtui sitten toinen näyttelijöistäkin.


 Näytelmässä Marion (Satu Silvo) ja Bernard (Reidar Palmgren) ovat sattumalta tavanneet ruokaostosten lomassa. Kyseessä ei ole mikä tahansa kohtaaminen, sillä Marion ja Bernard ovat entisiä rakastavaisia. Edellisestä kohtaamisesta on tosin vierähtänyt yli 20 vuotta, mutta selkeästi parin välillä kipinöi edelleen. Tuntuu, että jotain on jäänyt kesken vuosia sitten. Bernard kutsuu Marionin viattomasti luokseen iltaa istumaan ja vanhoja aikoja muistelemaan, ja samalla lennähdämme takaisin siihen hetkeen, kun nämä kaksi, sattumalta silloinkin, ensimmäistä kertaa baarin pöydässä kohtasivat. Se oli menoa se, vaikka Bernard oli silloin (ja on edelleen) "onnellisesti naimisissa oleva naitu mies".

 Parissakymmenessä vuodessa ehtii tietysti tapahtua kaikenlaista molempien osapuolten elämässä. Jos kuitenkin annettaisiin uusi mahdollisuus yhteiseen onneen ja yhteisiin vuosiin, osaisiko tilaisuuteen tarttua vai tulisiko eteen taas jotain yllättävää? Pidin kovasti siitä, että juoni ei tarjonnut mitään itsestäänselvyyksiä, vaan eteen tuli muutamakin yllätysmomentti, jota en osannut lainkaan odottaa.

 Tapahtumat sijoittuvat koko ajan samaan huoneeseen, vaikka välillä ollaankin Marionin vanhassa kämpässä, välillä uudessa ja piipahdetaan myös Bernardin kotona. Ovia on muutama ja sehän yleensä tarkoittaa sitä, että niistä lappaa yllätyksellistä väkeä. Mutta kun näyttelijöitä on vain kaksi? Miten tämä oikein onnistuu? Kuulkaa, varsin hyvin! Marionin piileskellessä kylpyhuoneessa ulko-ovesta tupsahtaa paikalle Bernardin räväkkä tytär, ja välillä paikalle purjehtii myös Bernardin vaimo, joka onkin oikea kodinhengetär, tosin vähän hössönoloinen mutta varsin rakastettava. Myös Marionin poika nähdään lavalla.

Bernard vaimoineen 

 Joskus on tuntunut siltä, että näyttelijöillä on lavalla kivaa keskenään, mutta se ei ole oikein jaksanut välittyä katsomoon asti. Tällä kertaa on toisin. Timo Rissanen on tehnyt ohjaajana jälleen hyvää duunia. Meno ei äidy miksikään puskafarssiksi, vaikka vauhtia välillä onkin, ja tosirakkauden edessä ihminen kyllä käyttäytyy oikeastikin vähän överisti (Nimimerkillä Kokemusta on). Silvon ja Palmgrenin saumatonta yhteispeliä on ilo seurata ja kyllähän siinä sydämessä läikähtää kun mielessä käy ajatus, että nämä kaksi saavat nauttia toistensa seurasta niin töissä kuin arjessakin.

 Vähän tuli haikeakin olo, kun ohimennen pohti omaa menneisyyttään ja "entäs jos"-ajatukset lähtivät liitelemään. Ei niistä kuitenkaan sen enempiä tällä kertaa.

 Extrapisteitä hauskasta yksityiskohdasta, kun huomasin Bernardin innoissaan viheltelevän "Thilia Thalia Thallallaa"-teatterivisailun tunnaria. Vuosikausia sitten nimittäin tämä pari tapasi ohjelmassa, jossa Reidar oli kilpailijana ja Satu tuomarina, ja Reidar lauloi Juicen Syksyn säveltä : "häntä rakastin paljon, sua rakastan joskus enemmän..."

 Suosittelen kaikille, jotka pitävät lämpöisestä huumorista ja uskovat rakkauteen. Ja voi, sydämessä läikähti kerran jos toisenkin loppukumarruksissa. Millaisia katseita toisiinsa loivatkaan! Katseesta huokui syvä rakkaus ja kunnioitus. Meille muille opiksi tämä. Toista ei saa pitää minään itsestäänselvyytenä. Voisi katsella omaa puolisoaan useammin yhtä ihaillen ja sanoa vaikka jotain, mistä toisen tietää tykkäävän. Arjen pieniä iloja.

Esityskuvat (c) Matti Rajala

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Komediateatteri!)

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatteri

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 14.10. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Michael Cooney
Suomennos Tiina Puumalainen
Ohjaus Jukka Keinonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Valosuunnittelu Jari Vuori

Rooleissa : Jukka Peltola, Lotta Huitti, Mikko Töyssy, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Birgitta Putkonen, Juha Haanperä, Aleksi Aromaa, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen ja pesukone sekä puhelinvastaajan äänenä Liisa Peltonen

Visa antaa hartiahierontaa Erkille? 

 Missäköhän sijaitsee ihmisen päässä ns. naurukeskus? Minulla nimittäin jomotti takaraivoa taas melkoisen paljon ensi-illan jälkeen ja juilintaa jatkui pitkälle yöhön. Mitä enemmän nauraa, sitä enemmän kiristää. Ehkä takaraivossani sijaitsee se kuuluisa naurusulake, joka oli jälleen kerran kärvähtämisvaaran alla. Miten mahtavaa, että tämä tapahtui kotikentällä Hämeenlinnassa! Minulla on enemmän tai vähemmän huonoja kokemuksia etenkin rahaan liittyvistä farsseista täällä (kuka muistaa sellaisenkin kulttimainetta nauttivan taideteoksen kuin Jättipotti? Minä muistan, valitettavasti) ja kieltämättä hieman kauhunsekaisin tuntein katsomoon jälleen menin. Ta-daa, farssikirous poistui ainakin minun kohdaltani, ja olen viimeksi nauranut Hämeenlinnassa näin paljon silloin, kun "Ei ketään kotona" pyöri ohjelmistossa ja murtovarkaita oli yllättäen lavalla kolme.

 Ennen esityksen alkua avecini ihasteli lavasteiden hienoja tapettikuvioita ja aikoo hankkia meille kotiin samanlaiset ja tapiseerata koko kämpän samalla kuosilla. Näyttämölläkin satoi kaatamalla vettä, ei nyt ihan niin autenttisesti olisi tarvinnut tapahtumapaikkaa näihin oloihin siirtää. Ovia piisaa ja niitä hetki valaistaankin. Kohta ovista tullaan ja mennään, se on varma se.

 Juonesta ei nyt ihan hirveästi pysty edes kertomaan, sillä sen verran sekavaa on meininki eikä perässä meinaa pysyä. Saamme kunnian tutustua Erkki Lehtiseen (Jukka Peltola), joka on ollut jo parin vuoden ajan työttömänä, vaimonsa tietämättä. Pienen sekaannuksen vuoksi Erkille on tarjoutunut aikoinaan tilaisuus nauttia toiselle ihmiselle kuuluvia etuuksia ja hommat ovat sittemmin lähteneet lapasesta, kun rahaa niin hövelisti tuntuu sossusta irtoavan. Nyt Erkki meinaa laittaa koko touhulle stopin, mutta eipä se olekaan niin helppoa, koska peitetarina on jo niin pitkällä, ettei siitä ota selvää enää itse Erkkikään. Mukaan sotketaan vielä alivuokralainen Visa Muikku (Mikko Töyssy) ja Vertti-setä (Lasse Sandberg). Eikä tässä vielä kaikki. Tietysti ovesta lappaa sisään lisää porukkaa, kuten sosiaalitarkastaja Jaatinen (Katariina Kuisma-Syrjä), läheiskriisipalvelun vapaaehtoistyöntekijä Jutta (Birgitta Putkonen), väärään aikaan kotiin tullut Erkin vaimo Liisa (Lotta Huitti), parisuhdekonsultti Kuitunen (Juha Haanperä), hautausurakoitsija Ala-Kulo (Aleksi Aromaa), pahamaineinen sossun ylitarkastaja Tikkinen (Johanna Reilin), huolestunut Visa Muikun tuleva morsian Reetta (Maiju-Riina Huttunen) sekä villiintynyt pesukonekin.

Vertti-setä, Visa ja Erkki. Ei hyvältä näytä. 

 Ajai, alussa ollaan hyvinkin rauhallisissa merkeissä ja pohjustetaan tulevaa. Katsomossa pystyi vielä jotenkuten hengittämäänkin. Selitysten ja sotkujen lisääntyessä kierrokset kuitenkin nopeutuvat, ja parastahan on se, että katsomossa ollaan askeleen edellä koko ajan. Tai sitten ei. Välillä meni Erkit ja Vertit ja Muikut ja porot sekaisin meikäläiselläkin, mutta on se nautinnollista saada lamppu syttymään päässään vain hetkeä ennen kuin roolihahmot ovat kaivelleet itselleen vielä syvemmän kuopan, jonka reunalla jo ollaan kovaa vauhtia menossa -ja sitten ovesta tupsahtaa sisään juuri se henkilö, joka sieltä ei missään tapauksessa saisi paikalle tulla. Loppupuolella oli aivan poskettoman hysteerinen hässäkkä meneillään ja katsomo suorastaan ulvoi naurusta. Mikäpä näillä keleillä olisikaan parasta terapiaa?

 Hahmogalleria on taas kerrassaan mainio kauttaaltaan. Jukka Peltolan olen nähnyt lavalla vain kerran aiemmin, ja silloinkin aika reippaasti erityylisessä jutussa (Che - Hän elää!? / Teatteri Vanha Juko). Mikä verraton pokerinaamainen koomikko hänestä kuoriutuikaan! Jostain syystä tuli mieleeni välillä Steve Carell - ja mitä ihmeen hyppyaskelia Erkki veteli näyttämön poikki! En tiedä oliko syynä ne viikset vai kalsarit/buutsit-yhdistelmä vai mitkä, mutta Lasse Sandberg ansaitsisi jo jonkinsortin diplomin Vertti-sedän tulkitsemisesta. Mikä habitus! Kenellekään ei varmasti jäänyt epäselväksi, mitä tarkoittaa termi manspreading (suomeksi äijähaara). Ja se look ... mikä lie köyhänmiehen versio Burt Reynoldsista, ja samalla sekoitus Viiksi-Vallua, James Hetfieldiä ja 70-luvun pornoleffojen himoköyrijää. Kyllä, olen sen verran nähnyt että osaan sanoa.

 Entäs sitten hautamanu Ala-Kulo kuin suoraan leffasta V niin kuin verikosto, ja ruttonaamarit siihen päälle vielä. Avecini tosin oli sitä mieltä, että näyttivät naamareissaan ihan pingviineiltä. Jaloviinapäissään hilluva Katariina Kuisma-Syrjän tarkastaja Jaatinen, joka turhaan kärttää tärkeää allekirjoitusta ja pääsee sitten kyllä lausumaan viimeisen sanan. Ja yltiöempaattinen kaikkien kaveri, vapaaehtoistyöntekijä Jutta Yli-Polvi... Johanna Reilinin ylitarkastaja Tikkinen sitten ns. räjäytti pankin. Johan oli naisella näyttävä sisääntulo! Ammattitaitoa on sekin, että pokka pitää... Olisi kiva tietää, miten paljon harjoituksissa on repeilty.

Ylitarkastaja Tikkinen ja Erkki

 Nopea oli oppimaan käskyjä seksiterapeutti parisuhdekonsultti Kuitunen, sen verran napakasti Erkin Liisa-vaimo häntä käskytti istumaan. Tässä vauhdissa kihditkin parantuvat, kuolleet nousevat kävelemään, salaiset tyttöilyhaaveet paljastuvat, häät peruuntuvat ja kadonneet aistit palautuvat.

 Tämä oli kyllä varsinainen jättipotti, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä! Erinomaisen hyvä rytmi, joka säilyi alusta loppuun. Muutenkin Hämeenlinnan Teatterin syksy on ollut erittäin onnistunut. Reilun parin viikon sisällä olen nähnyt peräti viisi erilaista juttua (vierailuesityksiäkin) ja kaikki ovat olleet varsin herkullista seurattavaa. Jos kaipaat kunnon nauruterapiaa ja haluat väriä/valoa elämääsi, kannattaa suunnata Hämeenlinnan Teatteriin. Täältä pesee ja linkoaa, vaahdon kera!

Ruttovaara!

 Lisäpointseja hauskasta käsiohjelmasta, joka oli kuntoutustukipäätöksen muodossa. Tästä päätöksestä ei kannata valittaa! "Hän on nyt paremmassa paikassa." "Jaa Turengissa?"

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

perjantai 13. lokakuuta 2017

Eva W / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Eva W - musiikkinäytelmä nyrkkeilijästä / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Ensi-ilta 12.10. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jari Järvelä
Ohjaus Lotta Kuusisto
Sävellys Tommi Lindell
Valo-, video-, lavastus - ja pukusuunnittelu Ville Virtanen
Äänisuunnittelu Tommi Lindell

Lavalla : Eriikka Väliahde, Ilkka Merivaara ja Netta Laurenne

Bändi : Tommi Lindell (kosketinsoittimet ja yhtyeen johto), Jaakko Suonio (kitara), Pekka Rajamäki (basso) ja Oskari Lehtonen (rummut)

Eva (Eriikka Väliahde) 

 Kaikkien miesvoittoisten Suomi100-näytelmien joukossa nyrkkeilijä Eva Wahlstömistä kertova musiikkinäytelmä on erittäin tervetullut lisä - ja yllättävä myös! Ensi-iltahurmoksen jälkeen en todellakaan miettinyt sitä, miksi juuri Evan tarina haluttiin nostaa esiin. Samanlainen innostuneen energinen olo oli nähtyäni Teatteri Jurkan Kikka Fan Clubin, ja metroasemalle kaatosateessa rientäessäni ei paljoa sateet haitanneet. Teki mieli jopa viskata sateenvarjo hiiteen ja huutaa maailmalle "Perkele, antaa tulla vaan vettä taivaan täydeltä, ei tunnu missään!"

 Olen nähnyt lukuisia ns. elämäkertajuttuja, joissa artistin elämää käydään läpi syntymästä kuolemaan ja joka välissä veivataan ikivihreitä, osittain käytössä kulahtaneitakin hittejä tai muuten lähdetään nostalgimatkalle tietyn ajankuvan maisemiin musiikillisesti. Nyt tapahtui totaalinen käänne. Piristävän erilainen alku oli tällä ainakin, sillä Eva (Eriikka Väliahde) pisteli menemään iskua iskun perään hikisessä pukkarissa kaapinovet rämisten ja julisti, että pari vuotta on jo nyrkkeilty ja tästä se tosimeininki vasta alkaakin, sanoi muut mitä tahansa. Järjen ääni -Evaa (Netta Laurenne) ei paljoa kuunnella, ja sitten koko elämä pyörii matkalaukkujen pakkaamisen, maasta toiseen lentämisen ja otteluiden välillä. Vauhtia on, ja valloittava nauru raikaa eturivistä. Itse Eva Wahlström siinä istuu nauramassa vapautuneesti itselleen.

 Kotona treenihullu poikaystävä (Ilkka Merivaara) vahtii Evan syömisiä haukan lailla, maitokahvista joutuu helvettiin ja hillosilmästä puurossa varsinkin. Totuus iskee vasten kasvoja yllättävän puhelun muodossa - elämä kuitenkin jatkuu. Olen usein kritisoinut tämänkaltaisia musiikkinäytelmiä tarinan kökköydestä ja siitä, että musiikkikohtaukset ovat pelastaneet paljon. Kuulkaa ihmiset, tässä on nyt loistava, täydellinen esimerkki siitä, miten laitetaan homma toimimaan! Tarina soljuu kiintoisalla tavalla koko ajan eteen päin ja tuo mukanaan niin onnenhetkiä kuin pysähtymisiäkin - äitiyden onnea ja huolia, sairastumisia ja mestaruusotteluita. Myös loppu jää kivasti auki, jos Evan saavutukset eivät ole ennestään tuttuja. Sitkeys ja loistava asenne huokuu Evasta - ja nauru raikaa, katsomossakin. Katseista päätellen (ja nauravista silmistä) tosielämän Ripa-valmentaja taisi istua katsomossa myös ja jotenkin jäi mieleeni pyörimään sopimus siitä, että valmentaminen päättyy tasan silloin kun nauru loppuu.

Ripa ja Eva 

 Ja musiikki ei suinkaan tullut pelastamaan tilannetta, vaan nosti koko kohtauksen aina uudelle tasolle. Koskaan ei tiennyt millaista menoa sieltä nyt tulee ja räjähtävän alun jälkeen oikein odotti, että mitähän seuraavaksi. Ei meinaan ihan mitään perinteistä settiä... Parisuhdebluesista singahdettiin haitarihumpan tahdissa Pariisiin ja "Urheilu on terve harrastus" (josta tuli myös mieleeni Kake Singersin klassikko "Nyrkkeily on hauska urheilu") tarjosi silkkaa ramopunkia yy-kaa-koo-nee - alkua myöten. Psykedeeliset kosketinsoitinsoolot veivät aatokset myös Juliet Jonesin Sydämen punkhenkisiin ralleihin. Väliajalle mentiin sellaisissa rytmeissä, että teki mieli heiluttaa nyrkkiä ilmassa ja moshata kunnolla. Jotenkin mieleeni tuli vahvasti useampikin 80-luvun megahittileffa, jossa sinnikäs sankari(tar) pumppaa, juoksee, tanssii, hyppii, iskee jatkuvalla syötöllä, musiikki pauhaa ja tehostaa jo muutenkin intensiivistä otetta katsojan sielusta. Väliajalla olo oli kuin olisi ollut pikaisesti rockfestareilla huutamassa ja pogoamassa. Mieli teki myös lausua voimasanoja, ja lausuinkin!

 Yhtään sen helpommalla meitä ei päästetty kotiinkaan lähtemään. Ensi-iltayleisö eli melkoisessa hurmostilassa koko esityksen ajan, ja väliaplodeita tuli tasaiseen tahtiin, syystäkin. Onhan tämä nyt ihan järjettömän kova juttu, ja itselläni meni heittämällä koko vuoden parhaaksi musiikkipitoiseksi jutuksi, ellei muutenkin. Mikä parasta, täysin uutta musiikkia, jota kuuntelisin milloin vain uudestaan. Huraa Tommi Lindell! Eipä olisi myöskään uskonut, että pelkistä pukuhuoneen peltisistä kaapinovista koostuva lavastus olisi niin tehokas. Märkien hikisten sukkien ja treenivaatteiden hajua en onneksi saanut päähäni loihdittua. Varsinaiset dynamot olivat tietenkin näyttelijät ja looooistava bändi. Korvatulppia tarvitaan ehkä siellä katsomon vasemmalla puolella? Erityisellä lämmöllä katselin Ripan ja Evan yhteispeliä ja luottamusta, sekä kaatosateessa suoritettua tehotreeniä, kun kaksi Evaa pisteli menemään.

 Tunnustan fanittaneeni Eriikka Väliahdetta jo vuosikausia, ja olen aina kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, miten selkeästi hän artikuloi niin repliikit kuin laulujen sanatkin. Monella olisi opittavaa tästä. Laulettavaa riittää eri tyyleillä ja nautinnollista kuultavaahan kaikki on. Upea nainen kerrassaan! Pääkaupunkiseudulla pörränneet ihmettelevät taatusti, että kuka ihme on tämä Eriikka Väliahde ja missä on piileksinyt kaikki nämä vuodet. Ei hän missään ole piileksinyt, reissu Työvikseen saattaisi valaista asiaa. Minä taas ihmettelin, että kuka on tämä loistava Netta Laurenne! Täysin uusi tuttavuus. Ilkka Merivaara oli nimenä tuttu, mutta nyt näin hänetkin ensimmäistä kertaa lavalla. Hienoa yhteispeliä kyllä kaikilta kolmelta.

Evat sohvalla 

 Kun Eva Wahlström nousi eturivistä lavalle mukaan kumartelemaan, tuntui että koko Kapsäkki räjähtää ilmaan viimeistään siinä vaiheessa. Harvoin tuollaista pääsee kokemaan. Miten onnistunut ilta, ja siinä vaiheessa ei kastuneet sukat ja yleinen väsymys paljoa painanut. Sitten vielä joku kehtaa ihmetellä, miten minä jaksan ravata teatterissa koko ajan. Mistään muusta en saa energiaa näin paljon.

PA PAM !!!

 Menkää ihmeessä katsomaan, esityksiä ei ole kovin montaa joten lippukaupoille siitä!

Esityskuvat (c) Toivo Heinimäki

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki!)