sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Alien / Teatteri Takomo

Alien / Teatteri Takomo

Ensi-ilta 21.9. 2018, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus ja dramaturgia Jukka Ruotsalainen
Lavastus-. video- ja valosuunnittelu Sami Roikola
Puvustus Jukka Ruotsalainen

Näyttämöllä : Joanna Haartti, Joonas Heikkinen, Niina Hosiasluoma ja Olli Riipinen

Takomo-aluksen miehistö

 Takomon jutut ovat aina olleet jollain tavalla hämmentäviä ja yllättäviä, ja useimmiten olen lähtenyt Kamppia kohti käppäilemään silmät pyöreinä päässäni ajatus "Juuri mitään en ymmärtänyt mutta helvetin hyvä!" . Alien kiinnosti jo ennalta kovasti ja esitys löytyi syksyn tärppilistaltanikin. Leffa oli jäänyt kaihertamaan ohjaaja Jukka Ruotsalaisen mieltä vuosikausia sitten, ja lopulta tämä esitys oli suorastaan pakko tehdä, niin kovasti elokuva ja siitä heränneet ajatukset olivat jääneet vaivaamaan. Kiintoisaa tässä muuten on se, etten itse ole koskaan nähnyt Alien-leffaa kokonaisuudessaan, tiedän kyllä suurinpiirtein mistä siinä on kyse ja täytyy myöntää, että vähän jänskätti katsomossa ennen esityksen alkua...

 Hetihän sitä jouduttiin avaruusalus-simulaattoriin! Äänimaailma oli heti kärkeen hyvin voimakas, penkkikin tuntui tärisevän alla ja huikean kutkuttavasti itse Takomo-aluksen sisukset aukenivat taustalla. Tunnelma tiivistyy, ja äkkiäkös yskivät ja kröhivät vastaheränneet miehistön jäsenet laahustavat esiin ja ensimmäiset huutonaurahdukset kajahtavat katsomosta. Itse vielä hymistelin tässä vaiheessa, kun en oikein ollut varma, että meneekö kuviot leffassakin juuri kuvatulla tavalla.

 No, hommiin siitä pientä avaruusmurkinaa nautittuaan väki suuntaa ja jotain outoa on ilmassa. Kissakin on kadoksissa ja tietokoneet ilmoittavat, että nyt ei ole kaikki ihan kohdallaan. Yksi miehistön jäsenistä lähetetään aluksen uumeniin asiaa tutkimaan, ja pian saammekin nähdä kuvaa ns. backstagelta. Siellä ollaan näköjään matkattu aikakoneella julisteista päätellen, Mona Carita soi ja porukka suunnittelee pussailubileitä, joihin yhtä ei kutsutakaan. Siitähän se lähtee ja sisälle on luikerrellut jotain ei-toivottua. Ivallinen nauru raikaa ympärillä.

 Olisipa ollut kiintoisaa olla kärpäsenä katossa seuraamassa harjoituksia ja sitä, mitä kaikkea tajunnanvirtaa on työryhmän kesken palloteltu ja mitä pudotettu varsinaisesta esityksestä pois. Avaruusalustouhujen jälkeen ollaankin tuosta noin keskellä tilannetta, jossa Olli Riipinen sujahtaa keski-ikäisen naisen nahkoihin ja havainnollistaa, miten mahlat lähtevät virtaamaan oikein kunnolla. Joonas Heikkisen tulkitsemaa aviomiestä ei tunnu vähempää kiinnostavan, Niina Hosiasluoma ohjailee tilannetta. Absurdihko meininki kääntyy paikoitellen pohdinnaksi erinäisistä pelkotiloista, torjutuksi tulemisesta, ulkopuolisuuden tunteesta, yksinäisyydestä, unelmien latistamisesta, äärimmäisestä nöyryytyksestä, pimeän pelosta - näitä itse kukin on taatusti kohdannut niin lapsena kuin aikuisenakin.

 Välillä palataan Takomo-aluksen uumeniin ja onhan siinä nyt jotain varsin eeppistä, kun yksi makaa pöydällä "jotain extraa" kasvoillaan ja taustalla soi Mona Caritan "anna kulta anna tulla aivan lähellesi aivan lähellesi...". Lähemmäksi ei oikein äkkiseltään tosiaan pääsekään, kun on imeytynyt toisen naamaan! Tai sitten tyyliin "en tiedä mikä minuun oikein meni", tuttu ajatus silloin kun on toimittu jotenkin äärimmäisellä tavalla ja tähän lauseeseen on kätevä vedota.

Olli on saanut kasvoilleet jotain ylimääräistä 

 Pöydällä lapsuudestani tuttu juoppolintu kumartelee hiljaksiin lasia kohti...

 Fiilikset katsomossa vaihtelevat kuin vuoristoradassa. Paikoitellen naurattaa (mm. Joanna Haartti kertomassa vitsiä, joka jää pahasti kesken...onneksi!) epätodellisen paljon ja välillä iskee mieleen ajatus "ette kai te vaan nyt aio tehdä noin" ja kyllä vaan tekevät. Olli on ikävästi keskeyttänyt hyvän tilanteen ja muut joutuvat tämän takia venymään äärimmäisyyksiin. Kohta ei enää naurata, vaan mieli tekisi puhaltaa pilliin ja keskeyttää alkanut nöyryytys. Lopettakaa jo, tämä ei ole enää hauskaa katsottavaa, ja salissa on yllättäen todella, todella hiljaista.

 Vuorotellen kaikki hakeutuvat milloin mistäkin syystä näyttämön perälle Takomo-aluksen uumeniin, josta savun keskeltä Joku houkuttelee ja vie mennessään mitään kyselemättä. Hetken kuluttua osallistumme kaikki tavalla tai toisella Joanna Haarttin järjestämään kyselyyn siitä, kumpaa annetuista osittain mahdottomantuntuisista vaihtoehdoista pelkäisi enemmän. Mieleeni jää pyörimään hätääntynyt huuto "koulussa opetettiin että noin ei saa tehdä!" ja myöhemmin jostain kaikuva itkuinen, pelonsekainen anteeksipyyntö ja lupaus siitä, ettei enää koskaan tee niin.


 Lopun hiljaisuudessa jään väkisinkin yksin omien ajatusteni ja mielikuvitukseni kanssa, ja alan nähdä lopulta valtavia iilimadon kaltaisia kiilusilmäisiä hahmoja keskellä salia. Vaikka siellä ei ole yhtikäs mitään. Stranger Things -olotila!

 Olihan tämä nyt varsin hämmentävä kokemus jälleen, enkä ole ihan varma ymmärsinkö kaikkea tälläkään kerralla. Siitä viis, tärppilistani pitää kutinsa yhä ja odotukseni täyttyivät! Erityismaininta Sami Roikolalle (jonka taiteellinen opinnäytetyö tämä on), upeaa työtä! Kiinnostelisi nähdä tämä uudestaankin.

 Jotain pirullista luikerteli minunkin sisälleni, nimittäin Mona Caritan korvamato! Kiitos vaan. Kenen idea lieni se biisi..?

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Teatteri Takomo!)

perjantai 21. syyskuuta 2018

Chess på svenska / Svenska Teatern

Chess på svenska / Svenska Teatern, Stora scenen

Suomen kantaesitys 8.9. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Sanoitus Tim Rice
Sävellys Benny Andersson ja Björn Ulvaeus

Näyttämösovitus Lars Rudolfsson
Käsikirjoitus ruotsiksi Lars Rudolfsson, Jan Mark ja Björn Ulvaeus
Musiikin sovitus Benny Andersson ja Anders Eljas
Orkestrointi Anders Eljas
Ohjaus Maria Sid
Kapellimestari Kristian Nyman
Koreografia Carl Knif
Lavastus Erik Salvesen
Pukusuunnittelu Teemu Muurimäki
Äänisuunnittelu Andreas Lönnquist
Valosuunnittelu Tom Kumlin
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Naamiointi ja kampaukset Pirjo Leino

Rooleissa : Alexander Lycke, Johanna Ström. Maria Ylipää, Glenn Edell, Kristofer Möller, Silva Lillrank, Joel Zerpe, Linead Svärd, Elisabeth Hammersboen Rustad, Johan Hwatz, Peter Pihlström, Joonas Asikainen, Daniela Fogelholm, Joel Forsström, Minna Kettunen-Engberg, Leo Kirjonen, Charlotte Mannerstråle, Sofia Mustaniemi, Peter Nyberg, Ksenia Timoshenko, Marika Westerling, Jussi Ziegler ja Vincent Korander/Aron Nyman/Wilmer Nyman/Edward Waselius/Vinzenz Ziegler

 Varoitus! Ei-niin-asiantuntevaa musikaalikirjoittelua luvassa!! Fiilispohjalta!! 


 Ensiksi täytyy kehuskella, että minäkin äänestin Chessin puolesta, kun pari vuotta sitten Svenska Teatern kyseli, minkä musikaalin haluaisin teatterissa tulevaisuudessa nähdä. Tässä sitä nyt ollaan! Ehkä oma ääneni oli se ratkaiseva! Miksi äänestin juuri Chessiä? Siksi, koska muutama tuttavani oli sen puolesta niin paljon jo ennen äänestystäkin kohkannut ja hehkuttanut ja päätin, että minäkin haluan nähdä mistä on kyse. Musikaali on saanut ensiesityksensä vuonna 1986 ja minulla ei ollut siitä harmainta aavistustakaan, tuona vuonna eniten elämääni vaikuttaneita asioita olivat lukioonmeno ja Dingon hajoaminen ja myös suosikkiyhtyeeni Big Countryn keikka Helsingin Jäähallissa.

 Paitsi että olipas! Radiossa soi tämän tästä Murray Headin "One Night in Bangkok" ja lähes aina joku muisti mainita, että biisi on musikaalista Chess, jonka ovat kynäilleet ABBA-hemmot Benny ja Björn. Mietin aina, että miten shakinpeluu ja Bangkokin meno & meininki saadaan yhdistymään ja että kaipa se itse musikaalissa käy ilmi. Osaan muuten biisin edelleen lähes ulkoa kaikkine koukkuineen ja huiluineen.

 Shakinpeluusta ymmärrän ihan yhtä vähän kuin asiantuntevista musikaalikirjoituksistani. Kokemusta kyllä on, 70-luvulta. Isäni opetti minua pelaamaan tasan kerran, ja "shakki ja matti"-sanat lausuttuaan minä tempaisin koko laudan pöydältä ja nappulat lentelivät pitkin olohuonetta. Jotenkin pystyin samaistumaan musikaalissakin Florenceen, joka samalla liikkeellä huitaisi pöydän lähes tyhjäksi kun leikki ei ollutkaan enää kivaa.

Maria Ylipää discossa 

 Asiaan eli asian viereen. Totta kai halusin nähdä "Chess på svenska" på svenska i Svenskan! Maria Ylipää! Ensemblessa takuumieheni Peter Nyberg! Siinäpä ne must see -syyt lähinnä olikin. Jotenkin oli taas sellainen olo, että ihan kuin ulkomailla olisi kun ummikkosuomalaisena huutelin lipunmyynnin mikrofoniin ja joka puolella ympärilläni raikui ja kaikui ruotsi. Otin tietysti tekstityslaitteen (olen ollut tasan kerran aiemmin Svenskanissa, katsomassa Kristina från Duvemålaa, kovassa kuumeessa ja ilman tekstityslaitetta kun en älynnyt sen olemassaoloa, ja mietin koko esityksen laulettiinko siellä nyt kirpuista vai luteista eli ei passaa jumittua epäolennaisuuksiin) ja suuntasin paikalleni toiselle parvelle! Oli muuten loistava paikka! Täydellinen näkyvyys suoraan näyttämölle ja tekstityslaite lepäsi siinä edessäni kaiteen päällä. Ja mikä parasta, kiitos uusien kaksteholasieni pystyin lähes samoilla silmillä seuraamaan sekä näyttämön tapahtumia että tekstitystä. Vieressäni istui yksi pariskunta, mutta muuten parvella oli avaraa ja koskapa en nähnyt permannon katsojia ollenkaan, tuntui useinkin siltä, että minä istun koko teatterissa ylhäisessä yksinäisyydessäni arvovieraana ja koko esitys on vain minulle tehty. Väliaplodit paljastivat sitten, että on siellä muitakin ja lumous särkyi - tosin vain hetkeksi.

Anatolij ja Florence 

 Olin teatterilla hyvissä ajoin ja ehdin onneksi tutustumaan hiukan käsiohjelmaan ja etenkin juoneen. Muuten olisin ehkä pudonnut laudalta. Asiahan on niin, että Italian Meranossa pelataan shakin maailmanmestaruudesta ja vastakkain asettuvat jäyhä neuvostoliittolainen Anatolij (Alexander Lycke) sekä rentumpi amerikkalainen Freddie (Glenn Edell). Kylmä sota on käynnissä ja shakkinappuloiden lisäksi tehdään niin poliittisia kuin romantillisiakin siirtoja. Freddien avustaja ja rakastettu Florence (Maria Ylipää) tuntee sielujen sympatiaa Anatolijin kanssa ja lempi leiskahtaa yli rajojen. Eräänlaista shakinpeluutahan tämä koko elämä on - jatkuvasti seurataan kuka tekee minkäkinlaisen siirron, välillä tulee huteja ja välillä onnistumisia. Anatolij näkee mahdollisuuden loikkaamiseen länteen, mutta KGB on toista mieltä ja saattaapa siinä myös vaimo Svetlanalla (Johanna Ström) olla sananen sanottavanaan. Mitenköhän mahtaa käydä? Ja kuka voittaa mestaruuden?

Freddie (Glenn Edell) 

 Shakkia pelataan, hotellin discossa jorataan ja lauletaan karaokessa pätkä "One Night in Bangkokia" ja ihoni menee ihan kananlihalle, välillä käydään kunnon pukubileissä konsulaatissa ja nähdään myös hienohko tulkinta Romeosta ja Juliasta. Ruumiita syntyy ainakin siinä esityksessä. Siinäpä se. Vähän kuherrellaankin.

 Mutta kuulkaa! Kaiken tämän ohella nähdään ja etenkin kuullaan sitten k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n tykkejä ja monipuolisia biisejä ja laulajia ettei niin mitään rajaa! Inga gränser! Moneen otteeseen oli sellainen fiilis siellä parvella, että olen jotenkin kohottuneessa tilassa ja puoli metriä penkistä ilmassa. Ei ole mitään niin upeaa kuin Alexander Lycke laulamassa "I mitt hjärtas land" tai Maria Ylipää laulamassa ihan mitä tahansa. Unohdin jopa vilkuilla tekstityslaitetta, niin vei mennessään nämä kappaleet ja kuoro-osuudet. En ole missään kuullut niin upeaa, paikoin mahtipontista ja paikoin äärimmäisen herkkää laulamista. Tunnelma välittyi hienosti kielimuurinkin yli, ei siinä laitteita enää tarvittu ja hyvä etten huitaissut koko masiinaa alas katsomoon...

 Kiitos kiehtovien tanssikuvioiden, lavasteiden, valoshown ja joka paikassa tuntuvan rumpubiitin, tunsin paikoitellen olevani mukana jossain 80-luvun musiikkivideossa ja ai että miten mahtavalta se tuntuikaan! Etenkin osui, upposi ja kolahti Domaren eli Tuomari (Silva Lillrank) sekä kunnon asennemuijameininki samannäköisine armeijoineen ja tyköistuvine jakkupukuineen, teki mieli ponkaista ylös ja heiluttaa kättään rytmikkäästi mukana ja laulaa biisiä, jota en ollut ikinä aiemmin edes kuullutkaan. Tuomarin roolissa on kuulemma yhtä poikkeusta lukuunottamatta nähty mies ja Meidän versiossa nyt sitten tarkoituksella nainen. Jes! Juuri näin!

Tuomari(t) jyrää!

 Extramaustetta tarjottiin sitten väliajan päätteeksi kun ilmoitettiin, että sairastapauksen vuoksi Freddien roolissa jatkaakin Glenn Edellin sijaan Johan Hwatz ja voi jessus, meikäläisellä unohtui se alkuperäinen tyyppi kokonaan. Olipas muuten veto! Eipä tällä tasolla varmaan understudyt mitään ns. eilisen teeren poikia olekaan, mutta kuitenkin. Nyt voin leveillä sillä, että minä näin samalla lipulla tupla-Freddien!


 Eihän tässä ole moitteen sanaa. Pienenä kuriositeettina voisin kyllä mainita Molokovin (Kristofer Möller) omalaatuisen avautumisballadin kesken kaiken ja biisin jälkeen "ai niin mullahan oli tässä joku muu juttu kesken". Pakko mainita myös se, että herra Molokov näytti ainakin minun silmiini ihan yhdeltä Downton Abbeyn hovimestareista enkä saanut tätä mielikuvaa sitten millään ilveellä päästäni. Että Mr Molesley on nyt sitten vaihtanut leiriä Neuvostoliiton puolelle... Anteeksi!

 Kaikensorttista lisäinfoa Chess på svenskasta Svenskanin sivuilta tästä linkistä ja suosittelen kuuntelemaan myös mainiota ja nimenomaan asiantuntevaa Musikaalimatkassa-podcastia, jonka Chess-aiheisen jakson kuuntelin matkalla Helsinkiin. Oivallista taustatietoa, josta minunkaltaiselleni musikaalinoviisille on ollut paljon iloa ja hyötyä. Kannattaa tutustua!


 Tack så mycket! Bravo! Voisin mennä uudestaankin, ilman tekstityslaitteita ihan vaan fiilistelemään.

Esityskuvat (c) Cata Portin

(Näin esityksen ilmaisella lehdistölipulla, suurkiitos Svenska Teatern!) 

Pullo cavaa ja aurinkoa / Helsingin Kaupunginteatteri

Pullo cavaa ja aurinkoa / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Ensi-ilta 12.9. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Teksti Helena Anttonen
Ohjaus Milko Lehto
Lavastus Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Sanna Levo
Koreografia Sari Haapamäki
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Lauri Koivisto
Naamioinnin suunnittelu Jaana Nykänen

Rooleissa : Heidi Herala, Jaana Saarinen, Aino Seppo, Eija Vilpas, Maija Lang/Sanna-June Hyde ja Sauli Suonpää


 En tiedä, jotenkin tunnen oloni varsin kiusaantuneeksi ja erittäin ulkopuoliseksi esityksissä, jonne muut saapuvat ystäväporukalla tai ainakin parhaan ystävän kera. Vähän tuntui siltä, että taisin olla paikalla ainoa yksinäinen ja muutenkin koin olevani vahvasti epämukavuusalueellani, ei ole ihan minun genreäni nämä "naiset lähtevät yhdessä reissuun paikkaan x ja mitäs sitten tapahtuukaan"-jutut. Joku jo saattaa siellä ihmetellä, että miksi ihmeessä menin sitten katsomaan Pullo cavaa ja aurinkoa? No, välillä sitä täytyy vartavasten tunkea epämukavuusalueelleen, sillä välillä olen yllättynytkin ja ennakkoluuloni ovat ropisseet.

 Ollaan Algarvessa, arkkitehti Laura (Maija Lang) ja miehensä Carlos (Sauli Suonpää) hiovat vielä viimeistä silausta taloon, jossa minäkin saattaisin viihtyä. Käy ilmi, että boheemi väriläiskä Inka (Heidi Herala) on ostanut asunnon ja kaavaillut siitä ystäväporukalle yhteistä kotia eläkepäivien varalle. Nämä eivät tosin tätä vielä tiedä. Naiset ovat saapuneet paikalle viikon lomalle, tai "taidematkalle" ja tämä on jo kymmenes yhteinen reissu tällä porukalla. Ystävyys on sitä luokkaa, että voidaan lempeästi vähän vitsailla toisten omituisuuksille ja ominaislaaduille. Jokainen on oma persoonansa (miten yllättävää...) ; on räväkkä miestennielijä Vonne (Jaana Saarinen), hiljaisempi ja varautuneempi hissukka Tuulia (Aino Seppo) ja jatkuvasti äänessä oleva Anita (Eija Vilpas). Näihin voi sitten samaistua tai olla samaistumatta, parasta lie silloin jos tunnistaa tyypin "hei toihan on ihan kuin meillä". Porukalla on tiukat säännöt reissujen varalle, rahasta ei puhuta eikä lapsenlapsista ja tästä tietysti lipsutaan heti kättelyssä. Joka välissä juodaan hiukan cavaa ja ties kuinka monta pulloa esityksen aikana laseihin ja pöydälle kumotaan - ainakin kolme pullollista!


 Näytelmän edetessä naisista paljastuu kaikenlaista, muistellaan menneitä taidekursseja ja miehiä ja yhtä sun toista. Yleisö tuntuu suurimmaksi osaksi viihtyvän mainiosti, tämä on tämmöistä harmitonta viihdettä ja muutamat lausahdukset saavat minullakin hymyn huulille, mutta muuten tunnen olevani ihan väärässä paikassa. En löydä samaistumispintaa niin mistään ja muutenkin meno on aika kesyä. Tässähän olisi suuretkin kunnon irrottelun mahdollisuudet, mutta jotenkin himmaillaan eikä esitys lähde kunnolla lentoon missään vaiheessa. Ei edes silloin, kun taulukauppoja hiotaan ja paikalle saapuu viiksekäs pohjoisen mies Oula (Sauli Suonpää). Jossain esityksessä viikset olivat kuulemma pudonneet ja tapaus aiheutti kollektiivisen hepulin niin lavalla kuin katsomossakn. Nyt viikset pysyivät valitettavan tiukasti kiinni.

Oula taulukaupoilla 

 Epämukavuusalueella oltiin ja siellä myös pysyttiin, mutta ympäriltäni kantautuvasta naurunremakasta päätellen muulle poppoolle tämä osui ja upposi. Mikäpäs siinä! Muiden viihtyminen ei ole minulta pois. Suosittelenkin paikalle saapumista avoimin mielin ja ystäväporukan kera. Oivallinen tilaisuus vaikkapa pikkujouluille? Ties vaikka viriäisi idea yhteisestä vanhainkodista jossain eksoottisessa paikassa. Ja "Hopeatussu" nimeksi...

 Arena-näyttämön sisääntuloaulassa soi muuten musiikki niin kovalla, ettei keskustelusta lippukassan kanssa meinannut tulla mitään!

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

maanantai 17. syyskuuta 2018

Täti ja minä / Riihimäen Teatteri

Täti ja minä / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 15.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Morris Panych
Ohjaus Taru Kivinen
Skenografi Jonna Kuittinen
Valo-ja videosuunnittelu sekä projisointi Sami Rauhala
Äänisuunnittelu Kari Paukola
Peruukki-ja maskeeraussuunnittelu Niko Sahlman
Tarpeisto Karita Fallström-Autio ja Jonna Kuittinen
Lavasterakennus Pasi Kyllönen ja Petri Mäkelä

Rooleissa : Eero Ojala ja Katja Peacock


 Olen nähnyt Täti ja minä -näytelmän muutamia vuosia sitten Tampereen Komediateatterissa ja myönnettäköön, että nukahdin kesken esityksen - en tosin tiedä kuinka pitkäksi aikaa. Muistan näytelmästä alun ja lopun, välissä on paljon hämärää. Osittain syynä oli se, että taisin nukkua edellisyönä vain pari tuntia ja päivänäytöksessä se sitten kostautui pahimmalla mahdollisella tavalla. Osittain syytä taisi olla itse esityksessäkin... Ei siitä isompaa muistijälkeä ainakaan jäänyt meikäläiselle. Jollekin toiselle ehkä jäi? Ei voi tietää.

 Ennen esityksen alkua ehdin katsella kaunista lavastusta. Kaksi isoa ikkunaa, joiden takana muu maailma. Tässä pienessä asunnossa sänky, paljon yksityiskohtia, paljon kirjoja, paljon salaperäisiä laatikkoja ja portaat alakertaan. Valot himmenevät, takanani vielä supatetaan. Joku yrittää sammuttaa kännykkäänsä, ja sitten se on menoa. Jo muutaman minuutin kuluttua olen kaikki aistit avoinna ja satavarma siitä, että tämän esityksen aikana en todellakaan tule nukahtamaan.


 Iäkäs nainen (Katja Peacock) pötköttelee sängyllä. Huoneeseen pelmahtaa tuosta noin hermostunein elkein mies nimeltä Kemp (Eero Ojala), joka ilmoittaa tulleensa vuosikymmenten tauon jälkeen nyt sitten visiitille. Vuoteessa huilailevalta tädiltä on tullut sisarenpojalle kirje, jossa on kertonut olevansa kuolemaisillaan. Omatuntoko kolkutellut, kun täti on kirjeen rustannut vai mikä lie? Kemp on irtisanoutunut töistään pankkivirkailijana viettääkseen viime hetket tätinsä luona, mutta reissu venähtää aiottua pitkäkestoisemmaksi, koska tätihän ei ota kuollakseen millään, päinvastoin tuntuu piristyvän! Vuodenajat vaihtuvat, kevät heräilee, linnut laulelevat, lapset pelaavat palloa puistossa, lehdet putoilevat puista, joululaulut kaikuvat jostain - aika kulkee omia ratojaan ja samoin ulkopuolinen maailma. Tässä pienessä huoneessa aika tuntuu pysähtyneen, mutta täti ja sisarenpoika käyttävät sitä täysin eri tavoin.


 Kemp on jatkuvasti häseltävä ja puhetta suoltava vähän omalaatuinenkin höpöttäjä, hermostunut kaikesta mahdollisesta eikä pysy hetkeäkään paikoillaan. No, malttaa sentään ajoittain torkahtaa mutta nekin hetket asentoihin, josta voi kätevästi ponkaista jälleen liikkeelle. Tädin puuhat ovat rauhallisia ja kiireettömiä, puhteet harkittuja aina hiusten harjaamisesta neulontahommiin. Kemp puhuu taukoamatta, kommentoi tekemisiään ja huutelee ohikulkijoille ikkunasta - täti taas reagoi kaikkeen elekielellään ja katseellaan. Monestihan on niin, että yksi katse, ele tai ilme paljastaa enemmän kuin ääneenlausutut sanat. "Penni ajatuksistasi".


 Aluksi Kemp vaikuttaa varsin rasittavalta tyypiltä, ärsyttävyyteen asti. Touhuaminen on myös pirun huvittavaa seurattavaa. Hän kun tuntuu saavan kohtalaisen suurta nautintoa siitä, miten kuvittelee pitävänsä tädilleen herkkää muistopuhetta hautajaisissa tai lällättelee ikkunasta pikkupoikien leikeille ja maalailee uhkakuvia palloleikkien käänteistä. Entä miten toimii hän, kun ovikello soi halloweenina? Puhuessaan hän tulee vähän varkain paljastaneeksi kaikenlaista lapsuudestaan ja elämästään yleensä, kaikkea ei sanota suoraan mutta rivien välistä voi havaita yhtä jos toista. Mies kuorii itseään kuin sipulia, ja täti kuuntelee. Me kuuntelemme. Tulee surumielinen olo. Ei ihme, että tätikin sanojen sijaan pienillä teoilla osoittaa välittävänsä. Asettaa peittoa nukkujan päälle, pyykkinarulle hätäisesti ripustettujen vaatteiden hienovaraista suoristelua, yllätysten piilottelua matkalaukkuun... Minun mieleni tekisi koskettaa Kempiä ensin varovaisesti olalle ja sanoa, että rauhoitu hyvä mies ja hengitä. Kerro lisää, minä kuuntelen. Ja jos ei kavahtaisi tai juoksisi jo karkuun, ehkä uskaltaisin vähän halatakin. Vaan minä istun katsomossa ja seuraan tätä yhdenmiehen hengästyttävää showta, jota voisi jo kutsua monologiksi muttei kuitenkaan, sillä mukaan tarvitaan toinen ihminen reagoimaan ja ihan vaan olemaan läsnä, jotta sanat eivät olisi pelkkää tajunnanvirtaa vailla kohdetta.


 Katja Peacock osoittaa omalla toiminnallaan, että näyttelijäntaide on paljon muutakin kuin sanoja. Tarvitaan vastavoima, jossa toinen antaa tarvittaessa tilaa toiselle loistaa. Kumpikin on alusta loppuun niin läsnä, eri tavoin tosin. Eero Ojala -fanitukseni on suhteellisen tuoretta vielä ja se on poikinut jo keväisen reissun Rovaniemelle, ja nyt on sitten puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa melkoista herkkua luvassa. Sanoisinko täydellistä! Ojala vetäisee aikamoisen performanssin, käyttää taidokkaasti ja monipuolisesti ääntään ja koko kroppaansa - mielessäni kävi useampaankin otteeseen kaikki entisaikojen mestarit aina Chaplinista Buster Keatoniin, ilman puhetta tosin. Jokainen liike ja sana on millintarkkaa työtä - ja silti tuntuu välillä siltä, että nyt improtaan. Miehen menoa on niin suuri nautinto katsella, ettei ole mitään pelkoa siitä, että nukahdan kesken kaiken. Päinvastoin, tunnun olevani enemmän hereillä kuin koskaan aiemmin! Ja kuin varkain huomaan aika usein Kempin sijaan katselevani sängyllä pötköttelevää tätiä, joka ei sano yhtikäs mitään. Vai sanooko ja koska?


 Tässä näytelmässä ihan jokaisella osasella on tarkkaanharkittu paikkansa eikä mukana ole mitään ylimääräistä, ei liioin tarvetta lisätä yhtään mitään. Jokainen koukku seinällä, äänimaailma, hitaasti putoilevat lehdet, vanukaskulho, hiusharja, levysoitin...

 Tänä vuonna teatteri ja taide ylipäätään eri muodoissaan on mullistanut maailmaani enemmän kuin yksikään elämäntaito-opas tai aforismijuliste. Lukemisen ilon löysin uudestaan jo viime vuonna, mutta tänä vuonna yksi ainoa runo on saanut ihmeitä aikaan, yksi visiitti Muumimuseoon on herkistänyt mielen ennenkokemattomalla tavalla, ja tämä yksi teatteriesitys on aluksi lempeän ilkikurinen tönäisy ja lopulta lähes läpsäisy vasten kasvoja (omalla kädellä omiin kasvoihin). Tarpeellinen ja tervetullut herätys siihen, että minä en ole täällä yksin ja on aika ryhtyä pelkistä hyvistä ajatuksista hyviin tekoihin. Omalla toiminnallani voin vaikuttaa suoraan ainakin muutaman ihmisen elämään ja jopa elämänlaatuun. Olen sanonut olevani välillä allerginen kanssaihmisille ja vetänyt epäsosiaalisuuden viittaa ylleni tämän tästä milloin mihinkin asiaan vedoten. Sisäinen kempini siellä mesoaa ja rakentelee muuria ympärilleen, ihan turhaan. Mitä minä oikein olen pelännyt? Sitä etten kelpaa sellaisena kuin olen? Että alkaisinkin yllättäen viihtyä toisten ihmisten seurassa? Välillä on toki hyvä olla ihan omissa oloissaan ja nauttia siitä hyvällä omallatunnolla, mutta välillä on myös hyvä istua seurassa edes hetken. Puhua tai olla puhumatta, pääasia että on läsnä. Kammata hiuksia tai tulla kammatuksi. Kumpikin käy.

 Kehtaako joku jossain vielä sanoa, ettei teatterilla ole mitään merkitystä?

 Riihimäen Teatterin Täti ja minä on silkkaa timanttia ja yksi kaikkienaikojen parhaista näkemistäni teatteriesityksistä. Olen nähnyt yli tuhat esitystä, joten nyt ei painita missään höyhensarjassa. Kärkikahinoissa on muitakin parin näyttelijän juttuja ja olen todennut sen jo aiemmin, että olen pienten produktioiden ystävä. Pienten suurten. Olen toki hullaantunut useinkin näyttävistä lavasteista ja tanssinumeroista sekä veretseisauttavista biiseistä, mutta kaiken pohjana on loistava teksti ja tarina. Ohjaajan visio, ääni-, väri-, ja valomaailma yhdistettynä tyylipuhtaaseen näyttelijäntyöhön, ripaus omaa mielikuvitusta ja lopputulos on kiehtovaa ja koukuttavaa teatterin taikaa. Eipä ihme, että teatterikärpäisyä on tapahtunut ja tulee jatkossakin tapahtumaan.


 Juuri tämän esityksen janoan nähdä useampaan otteeseen. Tule sinäkin, mennään yhdessä! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Aki Loponen / Pictuner Oy

(Näin esityksen kutsuvieraana, KIITOS Riihimäen Teatteri!)

perjantai 14. syyskuuta 2018

Foxfinder ja Book of Mormon / Lontoo

Sarjamme "Teatterikärpänen maailmalla" avausjaksossa käydään pikavisiitillä Lontoossa. Korostan sanaa pikavisiitti, sillä alunperin meinasin tulla heti saman päivän aikana takaisin, mutta en olisi ehtinyt iltalennolle joten oli jäätävä yöksi.

 Varsinainen "syyllinen" tähän reissuun on näyttelijä-muusikko Iwan Rheon, joka kolahti ja kovaa Game of Thronesin pahiksena Ramsay Boltonina. Miten joku voikin olla niin kamala ja samalla kiehtova tyyppi! (R. Bolton siis) GoT:n jälkeen olen seurannut miehen uraa silmä tarkkana ja kun kuulin, että olisi syksyllä Lontoossa pääroolissa, ostin lipun tuosta noin. Sitten ostin lennot ja varasin hotellin, ja sitten laitettiin kädet ristiin ja odoteltiin työvuoroja. Yhden vapaan vaihdolla reissu onnistui, ja nyt se onkin jo takanapäin. Vähän haikea on mieli sen takia, että ensin hirmuinen odotus ja sitten kaikki on nopeasti ohi.

 Foxfinder oli varsinaisessa ensi-illassa eilen 13.9. Ambassadors Theatressa ja ennakkoja pyöri vajaan viikon. Itse näin siis ennakon. Olin saapunut aamulennolla Lontooseen, käynyt piipahtamassa hotellissa, Covent Gardenissa pyörimässä ja istunut kahvilassa aikaa tappamassa. Kävin tietysti hyvissä ajoin tsekkaamassa varsinaisen paikan, jotta teatterin etsimiseen ei kuluisi turhaa aikaa. Kätevästihän tuo löytyikin.


 Näytelmässä aviopari Judith ja Samuel Covey (rooleissa Paul Nicholls ja Heida Reed) odottavat kotiinsa salaperäistä "foxfinderia". Eletään maaseudulla, sato on ollut huono, avioparin pieni poika on kuollut ja on pelko siitä, että maatila suljetaan, koska ovat pahasti jäljessä tavoitteista. Kaikki lienee kettujen syytä, nämä hirmuiset pedot tuntuvat olevan kaiken pahan alku ja juuri. Tähän tarkoitukseen mestoille saapuu nuori William Bloor (Iwan Rheon), valtion virallisesti jo varhain kouluttama "foxfinder". Kyllä täytyy sanoa, että sydämessä läikähti kun mies ensi kerran lavalle astui, on hienoa nähdä suosikkinsa vihdoin ihan oikeasti silmiensä edessä! Bloor kyselee vähän omituisiakin asioita ja merkkailee vihkoonsa tutkimustensa tuloksia. Vähän alkaa olla sellainen kutina, että jotain outoa on ilmassa ja mitä nämä tyypit oikeasti ovat. Kaiken kruunaa pahaenteinen musiikki. Näkyykö niitä kettuja? Sehän on niin ovela peto, että osaa pysytellä piilossa, mutta sen läsnäolon voi aistia... Visiitillä käy myös naapuritilan emäntä Sarah Box (Bryony Hannah) mukanaan kettuaiheista propagandaa. Eipä taida olla kenelläkään ns. puhtaita jauhoja pussissaan...

Kuva (c) Pamela Raith

 Parituntinen näytelmä piti mainiosti otteessaan ja avautui hiljalleen piinaavalla tavalla, ja tunnelma oli paikoin varsin kutkuttava ja hyytävä. Aloin itsekin miettiä, että eipä ole kettuja liiemmin näkynyt minunkaan kotini kulmilla... Näkymätön uhka. Lavastuksen ja valojen hienoudet avautuivat varmasti paremmin hiukan kauempana istuville, itse kun olin kakkosrivissä tarkkailuasemissa.

Kuva (c) Pamela Raith

 Esityksiä tammikuun alkuun, kesto siis pari tuntia. Näytelmän on käsikirjoittanut Dawn King ja ohjannut Rachel O´Riordan.

 Tässä yksi englanninkielinen juttu näytelmästä ensi-illan jälkeen.

 Esityksen päätyttyä riensin jännittynein mielin stage doorille kytikseen, meitä oli muutamia siinä (ehkä parisenkymmentä?). Ja kyllä, Iwan Rheon tuli hymy huulillaan ovesta, oli varsin kiva ja symppis, kirjoitteli nimmareita ja poseerasi yhteiskuvissa. Minäkin sain tähtihetkeni, kun ojensin kassistani tuliaisia kettukarkkien muodossa ja Iwan ilahtui kovasti. Sain tiedusteluja eräältäkin herralta, että oliko pussissa ketun kuivalihaa! Heheh. Perinteinen yhteiskuvakin tietysti otettiin.



 Foxfinderin jälkeen leijuskelin ilmassa pari tuntia ja suuntasin sitten Prince of Wales Theatreen katsomaan musikaali Book of Mormonia, josta olen kuullut niiiiiin paljon ylistystä. Vihdoin pääsin itsekin katsomaan. Paikkani oli suht korkealla lähes piippuhyllyllä, mutta loistava näkyvyys ja kuuluvuus. Musikaalissa mormonikaksikko Elder Price (Dom Simpson) ja Elder Cunningham (J. Michael Finley) laitetaan lähetyshommiin Ugandaan ja menon on sen mukaista. Onko South Park tuttu sarja? Jos on, niin musikaali on syntynyt Trey Parkerin ja Matt Stonen kynästä joten kaikkea mahdollista pistetään halvalla. Räävitöntä, tappohauskaa menoa ja paikoitellen sellainen olo, että sopiiko edes nauraa. Kyllä sopii! Upeita muuveja - etenkin mormoniporukka kun pistää jalalla koreasti, niin kyllä siinä silmä lepää. Kovasti huvitti vaihteeksi Hitler tanssimassa helvettipainajaisessa ja musiikkipitoinen kuvaelma siitä, miten takapuolesta lensi ensin sontaa, sitten verta ja sitten vettä. Eli kyllä, ihan kaikkea on luvassa. Illalla soi vuorotellen päässä "Hello! My name is Elder Price!" ja "Hasa Diga Eebowai". Ihan harmittaa, että meillä ei käy ovikelloa soittelemassa kuin jehovat...


 Hotelli oli mitä oli (ainut toimiva vessa/suihku paria kerrosta ylempänä), mutta yöni nukuin kuin murmeli. Toinen päivä menikin sitten kaupoissa pyöriessä - pääsin rahoistani King´s Crossin asemalla sijaitsevassa Harry Potter -aiheisessa myymälässä, Primarkissa ja Foylesin kirjakaupassa. Piipahdin myös nopeasti British Museumissa, ja sitten suuntasinkin jo lentokentälle.

Semmoinen reissu. Menisköhän talvilomalla uudestaan?

Tässä Iwan miettii, mistä saisi lisää kettukarkkeja... kuva (c) Pamela Raith