maanantai 11. joulukuuta 2017

Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden Kaupunginteatteri

Mäensyrjänkansan kärsimystie - Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden KT, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 15.11. 2017, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Sovitus Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen/Anna Pitkämäki, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari sekä Jarkko Lahti

Muusikko : Hannu Kella

 Lokakuun lopussa tuli nähtyä Täällä Pohjantähden alla osa 1 - Kuu on torpparin aurinko ja esitys vaikutti minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, kuten voitte tästä lukea. Kakkososa oli tuolloin vasta tulossa ensi-iltaan ja myöhemmin olisi ollut mahdollista nähdä molemmat näytelmät peräkkäin saman päivän aikana. Jostain syystä halusin alunperinkin nähdä näytelmät itsenäisinä kokonaisuuksina, välissä viikkojen tauko, mutta näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä sittenkin pitänyt katsoa molemmat peräkkäin - enkä edes osaa sanoa miksi.

Elina ja Akseli 

 Ykkösosassa musiikin, liikekielen, Linnan tekstin, visuaalisen puolen, äänimaailman ja koko näyttelijäkunnan saumattoman yhteistyön synnyttämä kokonaisvaltainen elämys oli silkkaa nautintoa alusta loppuun, nyt jo vähän tiesin mitä tuleman pitää ja siksi tiettyjä elementtejä osasi jo odottaa. Olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut ennalta, ja siten tässä toisessa osassa vältyin lähes kaikelta niiltä hivenen pelottavaltakin vaikuttaneilta tuntemuksilta. Tunsin oloni jopa hiukan pettyneeksi, kun pystyin lopuksi nousemaan seisaaltani aplodeeraamaan, jälkikäteen ei tarvinnut nojailla seiniin huippauksen vuoksi ja minua hymyilytti enemmän kuin itketti. Osansa lienee silläkin, että väliajan aikana sidoin aulan tilataideteokseen valkoisen nauhan toivon merkiksi (ensimmäisessä osassa sidoin punaisen nauhan, joka merkitsi uskoa). Ennalta epäilin, että valitsen violetin (suru), mutta toisin kävi. Elämä jatkuu, ja nyt on vuosi 2017. Suomi on täyttänyt 100 vuotta.


 Äsken mainitsemani pettymys on siinä mielessä väärä sanavalinta, että missään tapauksessa en ollut pettynyt kakkososaan. Erittäin vaikuttava kokemus ja kokonaisuus tämäkin, ja yhdessä nämä näytelmät muodostavat yhden parhaimmista, mieleenpainuneimmista teatterielämyksistäni ikinä missään. Ensimmäisessä osassa vaikutuin eniten yhteispelistä ja liikkeestä, koko näyttelijäkunnasta. Nyt jotenkin yksilöt nousivat enemmän esiin ja erilaiset pienetkin yksityiskohdat. Elinan (Liisa Loponen) suunnaton tuska menetysten hetkellä, Akselin (Tapani Kalliomäki) uskomattoman koskettava kotiinpaluu vankileiriltä, Jussin (Aki Raiskio) hautajaiset, Elias Kankaanpää (Ritva Sorvali)... Lasten viaton pallonheittely ja pallon putoaminen kädestä isän palattua kotiin, Akselin nojailu lapioihin kuten isänsä aiemmin, mustapukuiset naiset teloitushetkellä, kaunisliikkeisen kurjen (Paavo Kääriäinen) paluu. Usein toistuva sisu-tanssi (kutsuin tätä suomalaisten omaksi haka-tanssiksi, alkuvoimaa ja vahvaa poljentoa). 


 Mäensyrjänkansan kärsimystie oli vuoden viimeinen teatteriesitykseni (toki tulevalla viikolla on vielä kaksi reissua luvassa, mutta ne näytelmät menevät jo uusintakierrosta, joten lasken tämän Lahden reissun virallisesti vuoden viimeiseksi) ja hienon lopetuksen tämä vuosi saikin. Suuri kiitos koko työryhmä ja erityisesti koreografi Panu Varstala.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin näytelmän kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

lauantai 9. joulukuuta 2017

Tuplapäivän satoa : Saatanan teatteri ja Joulutarinoita

Napsahti taas vaihteeksi tuplapäivä Helsingissä (viikko sitten sama juttu) ja ensin tuli ihmeteltyä TeaKin Teatterisalissa nähtyä Saatanan teatteria. Näissä TeaKin jutuissa on se yhteinen piirre, että yhtään ei etukäteen tiedä mitä tuleman pitää ja sitten esityksen nähtyään on (useimmiten) ollut positiivisella tavalla hämmentynyt olo ja päässä risteilee monenlaisia värejä ja sama kysymys siitä, että mitä sitä oikein tulikaan nähtyä. Tämänkertaistakin kokemustani on vaikeaa sanallistaa sen tarkemmin. 1h 50min taukoamatonta yllätysten ja eri tavalla vaikuttavien kohtausten tykitystä, lavalla kaikki kaksitoista näyttelijäntaiteen koulutusohjelman kolmoskurssilaista. Musiikkia, tanssia, absurdeja/kiehtovia/liikuttavia/riemastuttavia kohtauksia toinen toisensa perään. Mikä määrä nuoria lahjakkuuksia ja uusia "bongauksia" sekä energiaa, kiihkoa ja röyhkeyttä. Suretti välillä kun ei oikein tiennyt, että minne olisi katsonut, kun joka puolella tapahtui ja kaikkia teki mieli seurata erityisen tarkkaan, yhdessä ja erikseen. Voi kunpa olisin nähnyt tämän heti ensi-illassa, silloin minulla olisi ollut pienoinen mahdollisuus nähdä esitys uudestaankin! Nyt jäi sellainen "once in a lifetime"-olo ja suuri riemu siitä, että onnistuin tämän näkemään. Tuli myös vähän kaihoisa olo siitä, etten ole enää nuori ja vetreä. Ulkokuoreni hämäsi tälläkin kertaa, sillä pääni sisällä oli esityksen aikana melkoiset bileet. Vinkiksi muillekin : jos alkaa kulttuurikunto tökkiä ja tuntuu jotenkin jämähtäneensä paikoilleen, pieni visiitti TeaKin esityksiä katsomaan niin johan jaksaa taas! Tätä lisää! (Etenkin jäi mieleeni näin äkkiseltään muisteltuna tummat naamiohahmot, kaalinpäätyyppi catwalkilla, poliittisia kannanottoja osa 1 ja 2 sekä moninainen liikekieli. Teatterikärpäsen "tarkkailulistalle" pääsi/joutui aika monta tyyppiä...)



Saatanan teatteri, ensi-ilta 27.11. 2017, kesto 1h 50min (ei väliaikaa), vastuuopettajat Jenni Nikolajeff, Markku Luuppala ja Elina Kivioja, äänisuunnittelu Lauri Malin, valosuunnittelu Anniina Veijalainen, pukusuunnittelu Nina Paakkunainen


kaikki kuvat (c) Aapo Juusti 

Näyttämöllä : Alex Anton, Veera Herranen, Joel Hirvonen, Jutta Järvinen, Emil Kihlström, Elviira Kujala, Pyry Kähkönen, Sara Paasikoski, Aapo Puusti, Katriina Sinisalo, Asta Sveholm ja Nenna Tyni (kaikki N3) sekä Pauliina Kauppila SibA - Royal Academy of Music Aarhus (RAMA)/Nordic Master of Global Music (GLOMAS)

 Päivä jatkui ensin haastattelun merkeissä, jonka jälkeen suuntasin KokoTeatteriin katsomaan Porttiteatterin "Joulutarinoita"-esitystä. Porttiteatteri on ammattitaiteilijoiden ohjaama rikostaustaisten henkilöiden teatteriseurue, jolta olen parisen vuotta sitten nähnyt Kiasma-teatterissa Vapauden kauhu-nimisen esityksen (yhteistyössä Kansallisteatterin sekä Kiasma-teatterin kanssa). Tällä kertaa keskityttiin joulumuisteloihin ja jouluisiin lauluihin. Millaista on lukea jouluevankeliumia muille vangeille kirkossa? Muistavatkohan lapset jouluna kortilla? Miksi kaikki joulussa on ihan perseestä? Toiko pukki toivotun Matchboxin autoradan? Minne äiti katosi? Millainen on joulun paras tuoksu?


 Rosoista, rehellistä, kaunistelematonta. Liikutuin kyyneliin muutamankin kerran, toki hymykin nousi huulilleni. Ei minullakaan joulunvietosta pelkkiä hyviä muistoja ole, mutta enimmäkseen onnellisia muistikuvia etenkin lapsuudesta. Kiitos Porttiteatteri joulumuistoista ja kiitos kutsusta esitykseen!

Joulutarinoita, ensi-ilta 6.12. 2017 (esityksiä 13.12. asti) Ohjaaja Tuija Minkkinen, äänidramaturgi Sanna Salmenkallio, dramaturgi Titta Minkkinen, lavalla Porttiteatterin väki 


tiistai 5. joulukuuta 2017

Huastattelussa Santeri Niskanen

Santeri Niskasen tapasin kahvila Kaffilassa Tampereella syyskuun loppupuolella 2017.

Vuonna 1996 syntynyt Santeri on horoskoopiltaan rapu. ”Henkisesti olen aina ollut savolainen ja olen kotoisin Sonkajärveltä, Pohjois-Savon pimeimmästä peränurkasta Kainuun rajalta. Minussa on ¼ pohjalaisverta myös, äidinäiti on kotoisin Lapualta. Synnyin Vaasassa ja Pohjanmaalla on asuttu nuorempana, ollessani alle kouluikäinen muutettiin Savvoon ja monien mutkien kautta päädyin Sonkajärvelle isän luo asumaan. Siellä on asunut muutakin sukuani ja lapsuuteni kesiä on tullut vietettyä, Sonkajärvi on minulle tuttu ja turvallinen ”kodinhajuinen” paikka.”

Sieltä suunnaltahan on monia muitakin ”tuttuja” kotoisin? ”Kyllä vaan. Vatasen Jussi, Holman Antti, Huttusen Tuukka tietennii, Juntusen Tuomas (Tanssiteatteri Tsuumin taiteellinen johtaja)… Enpä tiedä mitähän siellä Sonkajärven vedessä mahtaa olla. Oma teoriani on pienen paikkakunnan lumipalloefekti eli on mahdollista päästä vaikka mihin, kun tuokin on päässyt ja tuo ja tuo. Kokkeilemallahan se sitten selevis tuokii”, Santeri innostuu.

Mitä harrastat? ”Hyvä harrastushan tässä meni pilalle ammattistatuksen myötä, että… Sehän tässä on vähän harmittanut. (naurua) Musiikki on pysynyt mulla vielä harrastuksena. Oon käynyt Ylä-Savon Musiikkiopistossa laulutunneilla. Peräkylällä (kotipaikkaani kutsutaan sillä nimellä) oli runsaasti aikaa ja jos oli kiinnostusta, pystyi harjoittelemaan kaikenlaista itekseen. Yhdellä kaverillani oli rummut ja soittelin niillä aluksi, jossain vaiheessa minullekin hommattiin rummut. Myöhemmin tuli mukaan kielisoittimetkin, ja tahtotila kun oli oikeanlainen, soittaminen tuntui mielekkäältä ja uskoin, että soittotaidosta voisi myöhemmin olla hyötyä. Kotoa löytyy läjä kaikenlaisia soittovehkeitä tällä hetkellä. Soittamisen kautta oon saanut uusia ystäviäkin, kotopuolessa on paljon vanhoja soittokavereita ja meillä oli tuossa viikko sitten yksi keikkakin. Vaikkei usein nähdäkään, soiton kautta löytyy aina heti taas se yhteinen kieli ja toveruus.”

Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Minä viettäisin enempi aikaa luonnossa, jos se suinkin olisi mahdollista. Minua kiinnostaa kovasti vaeltaminen ja retkeily. Luonnon läheisyys rauhoittaa paljon, kotokulmilla luonto on todella iholla. Voi vaan pakata reppuun eväät, ja lähteä melomaan tai viettää päivän metässä. Tuo on itelleni sellasta terapiaa, josta tulee hyvä mieli.”

(c) Lauri Qvick 

Mitkä ovat sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Tämä on kinkkinen kysymys. Tässä eletään vielä vahvasti itsensä tutkimisen aikaa ja olen vasta tunnistamassa omia vahvuuksiani ja myös niitä asioita, joissa on vielä parantamisen varaa. ”Kun tietää mistä on tulossa, voi alkaa tuntea itseään paremmin” voisi olla minun mottoni, ”juuriasiat” ovat itelläni tosi vahvasti läsnä ja näkyvät varmasti kaikessa mitä teen. Kotipaikkani on mulle tavallaan ankkuri, sieltä saan paljon voimaa ja virtaa sillonkin kun on huono päivä. Soitan vain kotiin ja kuuntelen hetken, kun isäukko puhhuu niitä näitä ja ajatukseni ovat hetkessä ihan muualla. En missään tapauksessa halua katkoa juuriani, olen pikemminkin ylpeä niistä ja pidän kynsin hampain kiinni.”

Onko sinulla jotain erityistaitoja tai -kikkoja, joita esittelet otollisissa tilanteissa? ”No se soitto-ja laulutaito on, mutta en tiiä onko niissä mittään erityisempätä. Tanssia en ole liiemmin harrastanut, paitsi äidin ”pakottamana” kansantanhupiirissä joskus ala-asteikäisenä. Tämä liittyy tuohon vahvuuskysymykseen myös, että haluan tutkia paljon uutta ja olla uusien asioiden kanssa tekemisissä. Lähtökohtaisesti en vieroksu mitään sellaista, joka ei ole itelleni tuttua, vaan pyrin mänemään rohkeasti niitä kohti. Bravuureita? Perintöreseptinä saatu kantarellikeitto! Kylyminä syysiltoina ukon keittämänä ihan parasta herkkua!” hehkuttaa Santeri.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Tässä vaiheessa niitä taitoja on vielä aika paljon. Mikään taitohan ei mene hukkaan, jos elämän varrella jotain uutta opettelee. Kaikki taidot on sinänsä arvokkaita. Minuua on jostain syystä aina kiinnostanut haitari, äiti soitti kuulemma pienempänä sitä. Isotätini mies on pelimannihenkinen kaveri ja hän kulkee aina sukujuhlissa haitari mukana. Se on jotenkin kiehtova ja kotoisa instrumentti. Koulussa meillä on nyt menossa Marc Gassot´n pariviikkoinen miimi-ja klovneriakurssi, ja sieltä on tullut pientä fyysisen teatterikärpäsen puremaa. Siitä olisi paljon opittavaa monessa mielessä.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Kyllä se on tuo viimekesäinen Iisalmen Koljonvirta Teatterin ”Tuntematon sotilas”. Se oli proggiksena isoin juttu, jossa olen ollut mukana ja siinä oli muutenkin niin paljon kaikenlaista liikkuvata palasta. Äänimaailma oli dolby surround 360 astetta, pyrotekniikat ja pommit, panssarivaunut ja autot, ja miten me suhteutetaan oma lavatyöskentelymme siihen mukaan. Isotkin palaset sitten loksahtelivat paikoilleen, työryhmä oli taitava. Oli siistiä seurata myös näyttelijäpositiosta sitä kaikkea. Oma roolini oli myös haastava. Olin alikersantti Hietasen roolissa, ja hänen koko oleminen ja puhetapansa ovat itseni vastakohtia. Äänekäs säksättäjä, joka puhhuu Varsinais-Suomen murteella. Ite olen pohjavireeltäni kuitenkin suht hilijanen savolainen. Sain rooliini paljon jeesiä koulusta, yliopiston lehtori Tiina Syrjän kanssa käytiin läpi murteen erityispiirteitä. Itelläni nojasi Hietasen puhetapaan lähes koko työ, se ratkaisi monta asiaa ja kun sen sai hanskattua, olikin Hietasen kanssa mukava elellä ja olella.”

Hietanen (c) Hannu Lappalainen 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei oo, eli olen alottamassa nyt tätä näyttelijöiden traumatisoitunutta sukuhaaraa Niskasten klaaniin. Aika pitkälti suvussani on ollut muatalloushommia ja itekin oon nuoruuteni kesiä viettänyt setäni farmilla kesärenkinä. Maanläheistä hommaa on kotopuolessa tehty. Ukki on kuulemma kirjoitellut jonkunlaisia värssyjä ja pöytälaatikkorunoilijoita löytyy hänen lapsistaankin.”

Mistäs sinulla tämä homma sitten lähti? ”Oon yrittänyt miettiä, että milloin tuli se hetki, että tuonne minäkin haluan. Nuoruuteni meni pitkälti siten, että muutettiin aika usein ja asuttiin monessa eri paikassa. Muistan, että Vaasan suunnalla asuessamme telkkarista oli tullut jotain Speden juttuja. Olin joku pöydänkorkuinen silloin ja muistan ajatelleeni, että eihän tuo nyt niin vaikeaa voi olla, ja tuolla vielä elättävät itsensä! No, muuttohommelit alkoivat ja koko homma unohtui, mutta takaraivoon taisi jäädä ajatus siitä, että olisi kiva joskus itekin kokeilla jotain vastaavaa. Seiskaluokalla asuimme Kuopiossa ja kuvioihin tuli valinnaisaineet, valitsin ilmaisutaidon kasille siirryttäessä. En kuitenkaan koskaan päässyt sinne, koska muutin isän luo Sonkajärvelle. Lähellä oltiin jo, olinhan tehnyt päätöksen, että haluan kokeilla jotain vastaavaa.”

Sonkajärvellä oli niihin aikoihin nuorten draamakerho ja meitä ohjasi teatteri-ilmaisun ohjaaja Kati Rissanen, ja hän on ollut aika monessa seuraavassakin jutussa mukana. Sonkajärvellä on paljon pieniä kyliä ja Paisuan kylällä on Paisuan Tuajamateatteri. Ukkelilla (eli isälläni) oli kontakteja sinne suuntaan, hän tunsi yhden näyttelijöistä ja oli törmännyt häneen kaupassa ja kysynyt, että voisiko poikaa tuoda näytille, kun häntä kiinnostaisi näytteleminen kovasti. Sehän soppii! Paikkoja alkoi sitten löytymään enemmänkin, ja jossain vaiheessa löysin itseni myös Iisalmesta Koljonvirta Teatterista. Neljänä kesänä olen nyt ollut siellä.”

Sinähän olet 21-vuotiaaksi ehtinyt olla jo monessa mukana! ”Joo, 15-kesäisestä olen päässyt aktiivisesti harrastamaan teatterin parissa. Yhtenä vuonna mulla oli koulun ohella neljä ensi-iltaa. Paljon on tullut tehtyä! Palo kun syttyi, niin eihän se haitannut yhtään. Oli koulupäivän jälkeen mukavaa lähteä teatterille. Muistan, että maanantaisin lukioaikoina pääsin koulusta kolmelta, siitä menin suoraan nuorten teatterikerhoon ja siitä vielä illaksi Paisuaan. Kymmenen aikaan kotiuduin ja totesin, että olipas hyvä päivä taas! Tätä lisää! Teatterikärpänen puraisi totisesti! Sonkajärvellä suhtauduttiin myös teatteritouhuihin tosi positiivisesti ja ilmapiiri oli kannustava. Eipä siellä kukkaan sanonu koskaan, että ”et sinä nuin voi tehhä”. Lukion päätyttyä tuli tehtyä omakin juttu, monologiesitys. Kävin sinä syksynä pyöräilemässä Lapissa ja kirjoitin monologiani siellä, ja Sonkajärvellä esitin. Paikallinen väki oli innoissaan, koululta sain tilat ynnä muuta. Täytyy kyllä antaa Sonkajärvelle pisteitä, kun suhtautuivat aina niin hyvin. Herkästihän se voisi mennä toisinpäin.”

Kouluaikoina tuli keskusteltua opinto-ohjaajan kanssa ja mietittyä, mitä voisi tulevaisuudessa tehdä. Kerroin, että tykkään teatterista ja näyttelemisestä ja kiinnosti kovasti, missä voisi alaa opiskella. Muistan katselleeni opinto-ohjaajan kanssa Nätyn ja Teakin sivuja. Tosi kaukaiseltahan siinä vaiheessa kaikki tuntui ja kuuli legendaa, että niihin kouluihin ei pääse kukaan. Jotenkin sitä asennoitui silloin jo, että tarvittaessa männään vaikka läpi harmaan kiven ja jos ei ekalla kerralla tärppää, niin sitten vaan uudestaan. Lukion jälkeen kävin kerran yrittämässä Teakiin ja putosin heti alkuvaiheessa. Ei mulla aiemmin ollut minkäänlaista kosketuspintaa vastaavaan tilanteeseen, missä isosta joukosta valkataan porukkaa. Seuraavana keväänä eli 2016 oli myös Nätyn pääsykokeet, kävin kokeilemassa ja onnistuin! Olin samana keväänä vielä armeijassa Kainuun Prikaatissa ja pääsin lomille pääsykokeiden ajaksi. Jouduin käyttämään yhteensä kuusi lomaa ja viimeinen vaihe kesti neljä päivää, ja mulla loppui sillon lomapäivät kesken! Omenahotellista soittelin komppanian päällikölle pienessä paniikinomaisessa tilassa, että pääsinkin vielä jatkoon. Hän antoi minulle kuntoisuusloman, ja siten sain vapaat hoidettua ja pääsin jatkamaan pääsykokeita. Nyt alkoi toinen vuosi Nätyllä, muutama viikko on oltu”, Santeri myhäilee.

Onko mielessäsi koskaan ollut jokin toinen ala? ”Hmm, lapsenahan mun haaveammattini oli arkeologi. Olin hirveän kiinnostunut dinosauruksista, fossiileista ja luista. Välivuosien aikana olin Sonkajärven yläasteella kouluavustajana tovin ja minua kehotettiin pistämään paperit myös opetusalalle. Vaikka töitä sainkin tehdä, ei se ala loppujen lopuksi hirveästi kuitenkaan kiinnostanut elämäntyönä. Kyllä olin aika varhaisessa vaiheessa jo orientoitunut siihen, että teatterin parissa pyrin pääsemään mahdollisimman pitkälle.”

Miksi haluat näyttelijäksi? ”Tätähän pitäisi kysyä säännöllisin väliajoin kaikilta näyttelijöiltä. Miksi halusin juuri tälle alalle ja mitkä ovat juuri minun syyni tehdä tätä hommaa. Alunperin minulla on ollut varmaankin ajatus, että pystyisin omalla työlläni vaikuttamaan johonkin vallitsevaan tilaan tai ongelmiin. Pystyisi osallistumaan keskusteluun. Koulun myötä mukaan on tullut itsetutkiskelu, tämähän on loputon matka myös itseeni. Tässä ollaan koko ajan tekemisissä oman menneisyytensä kanssa ja koskaan ei olla täysin valmiita. Aika egoistinen aspekti tämä, mutta se on osa tätä työtä, jossa on itse itsensä työkaluna. Lisäksi sitten se yhteiskunnallinen näkökulma. On tärkeää saada niidenkin ääni kuuluviin, jotka eivät siihen välttämättä itse pysty.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Oon oppinut hyväksymään paljon asioita liittyen keskeneräisyyteen, niin teatterissa kuin elämässä yleensäkin. Hyväksyminen on hyvästä!” tiivistää Santeri.

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”On tunnustettava, että oon äärimmäisen huono elokuvien ja sarjojen seuraaja. Kyllä mulla on esikuvina ”oman kylän ihmiset”, että täältäkin metästä voidaan lähteä suureen maailmaan. Luettelinkin nimiä jo alussa. Muuten arvostan kovasti vanhempiani, perhettäni ja perhetuttujani – oon saanut kasvaa hyvien esikuvien keskellä ja tuntuu siltä, että ongelmat on olleet suht´ vähissä. Pelottavankin vähissä. Ei ole juurikaan tarvinnut kipuilla asioiden kanssa. Kaikenlaista on sattunut minullekin, mutta oon saanut sellaisen mallin ja asenteen, että asioita voi myös hyväksyä. Joillekin asioille kun ei vaan voi mitään.”

Kuka olisi ns. unelmiesi vasta/kanssanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Aika vähän oon tosiaan nähnyt ihmisten töitä, joten vähän vaikeaa nimetä ketään tiettyä. Joku, joka on tosi taitava siinä mitä tekee, ihan ässä omalla alallaan. Sitä kautta voin itsekin oppia.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Baddingin kanssa haluaisin laulaa ”Aamuöiseen sateeseen”, se on yksi suosikkikappaleistani, sattui soimaan levyltä aamulla.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ” Paisuan Tuajamateatterissa ja Koljonvirta Teatterissa Iisalmessa. Siinäpä ne, joilla on virallinen nimi ja toimivat jossain tietyssä paikassa. Yksittäisiä proggiksia on ollut muuallakin.”

Mainitse muutama roolityö tai proggis, joka on ollut itsellesi tärkeä. ”Kokonaisuutena yksi huikea proggis oli Sonkajärven lukion juhlat muutama vuosi sitten. Juhliin osallistui koko lukio ja teimme joulumusikaalin, Saiturin joulun. Kuvaamataidon kurssi teki lavasteet, oli livebändi, liikuntakurssilta tuli tanssiryhmä ja niin edelleen. Siitä jäi kyllä niin huikeita muistoja ja oli todella siistiä olla jutussa mukana. Alunperin piti olla vain yksi esitys, mutta kysyntää tuli niin paljon, että lopulta niitä taisi olla melkein kymmenkunta näytöstä. Tärkeä juttu oli myös se kirjoittamani monologijuttu, ”Oman tiensä kulkija”. Työryhmässä oli lisäkseni ohjaaja Kati Rissanen sekä valo-ja ääniteknikko. Siinä pääsi tekemään tosi paljon itse ja se opetti teatterintekemisestä hyvin paljon. Tuli jotenkin itsenäinen olo! Olin silloin 19-vuotias. Hyvä, että tein sen.”

Saiturin joulu (c) Jaana Hyvärinen

Millaista teatteria haluaisit itse nähdä/tehdä enemmän? ”Minä tykkään teatterista, jolla on vahva sanoma. Välillä on tarpeellista katsella myös hömppäosastoa, mutta se ei pidä niin vahvasti otteessaan. Myös se kiinnostaa, millaisessa kontekstissa teos esitetään – onko se jossain kaupunginteatterissa isolla lavalla vai kadulla, teatteritilan ulkopuolella. Koulussa ollaan päästy tekemään kaikenlaista, esityksiähän voi ja pitää viedä ihan mihin vaan. Me tehtiin yksi esitys bussissa esimerkiksi.”

Miten sinä selittäisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää? ”Minusta teatterin taika liittyy jonkinlaiseen illuusioon toisesta maailmasta – Ja myös siihen että kaekki on lähtökohtasesti mahollista.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Toiset ihmiset ympärilläni, koulussakin ollaan rennon vakavasti saman asian äärellä. Ryhmätyöskentely on valtavan inspiroivaa, jokaiselta saa uutta informaatiota ja erilaista näkökulmaa. Ihmiset ylipäätään inspiroivat minua valtavasti, junassa saatan kirjoittaa vaikkapa runon mielenkiintoisesta tyypistä. Luonnonrauha inspiroi myös.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Kyllä poden ramppikuumetta, se riippuu kyllä esityksestä todella paljon. Jos oon tosi hyvin jutun ”päällä”, silloin ei jännitä niin paljon. On tietynlainen varmuus omasta tekemisestä. Jos taas joudun ”oudoille vesille” yllättäen, käy ihan päinvastoin. Tänään minusta löytyi ihan outo jännittäjä, kun teimme Marcin kanssa yhtä klovneriaan liittyvää harjoitetta. Alkoi ihan pyörryttää lavalla ja tuntui siltä, että naamani puutuu. Ihan käsittämätöntä! Mua ei oo koskaan varmaan jännittänyt niin paljon! Tilannetta on nyt jännä tutkia jälkeenpäin ja miettiä, mitä siinä oikein tapahtui, jotta voi kääntää kaiken hyödykseen.”

Onko sinulle ehtinyt muodostumaan omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Sekin riippuu tosi paljon proggiksesta. Tuntematon sotilas -esityksiin muodostui oma rutiininsa, kun keskiviikkoisin aloitettiin aina uusi esitysviikko ja silloin ajoin parran. Järven rannalta löysin oman paikan, jossa kävin avaamassa ääntäni aina ennen esitystä ja olin hetken yksikseni. Joidenkin proggisten kohdalla olen tehnyt lämmitysharjoituksia enemmän, ne ovat virittäneet minut tietyllä tavalla esitykseen. No, pelasinhan mä Tuntematonta ennen myös telamiinapetankkia, kun kenraaliharjoituksissa viskaamani telamiina menikin panssarivaunun ohi ja sitä sitten harjoittelin pahvinpalaan tähdäten pitkiäkin aikoja ennen esitystä. Muut jo huutelivat, että tule nyt jo pois sieltä!”

Kerro joku kommellus. ”Tämä tapahtui lavan ulkopuolella ja tänä kesänä myös. Siivosen Tatu oli tuonut mukanaan sellaisen Sössipoika-patsaan, joka oli ollut mukana Hämeenlinnan Kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla -esityksessä ”kannustimena” näyttelijöille. Esityksen jälkeen kerrottiin, kuka oli söhlännyt mitäkin ja sitten valittiin päivän Sössipoika. Tatu ja Huttusen Tuukka olivat kuulemma kilpailleet pitkään siitä kuka sen saa, ja Tatullehan se sitten jäi. No, hän toi sen mukanaan Iisalmeen. Nyt se on minulla. Siihen vaikutti aika montakin söhellystä, kaikenlaista sattui. Kerran esityksen jälkeen huolsimme aseitamme, koska menimme hiekassa pitkin ja poikin, ja niihin jäi aina kaikenlaista törkyä. Hämärässä illassa otin taukokontin hyllyltä ”aseöljyä”, otin lukon irti ja suihkuttelin öljyä joka puolelle. Kollega tuli viereeni ja tarjosin purkkia myös hänelle. ”Santeri, tämähän on hyttysmyrkkyä!” Haju oli yllättävän samankaltainen. Sössipoika jäi sinä iltana minulle, vaikka esityksen perusteella se oli jo melkein jaettu jollekulle.”

Sössipoika!

Tulevia rooleja? ”Koulun puitteissa tehdään syksyllä kaksi lastennäytelmää, toinen ryhmä tekee ”Kuningas Ubu”-nimisen näytelmän ja minä oon Lasten Peer Gyntissä. Tuleva kesä on toistaiseksi ihan auki, eli vielä ei ole mitään tiedossa.”

Lasten Peer Gynt (c) Jonne Renvall

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”En tiedä miksi mulle tuli mieleeni Hessu Hopo. Sillä on jotenkin hyvä meininki aina. Saisi olla oma hömelö itsensä ja voisi vesihiihtää ilman suksia.”

Millainen supersankarihahmo sinusta kuoriutuisi ja mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Ekana tuli mieleeni Savonmuan sankarj eli Vituiksmän, ja se voisi savonmurteella ratkaista kaikki muailman ongelmat. Sepä olissii hienoo!”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä sinä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Luurit ottaisin, jotta voisin kuunnella musiikkia. Ottaisin myös jotain unijuomaa, jonka avulla pääsisi takaisin unten maille, nokkosteetä esimerkiksi. Ruuaksi ottaisin mykyrokkaa! Savolainen perinneruoka, pienten piirien herkkua.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan tekisit? ”Hyvä puu pitäisi valkata ensin, jykevä kuusi vaikkapa. Maja olisi mahdollisimman ylhäällä. Sieltä voisi katella maisemia ja olla omassa rauhassaan. Näin kerran puumajan, jossa oli polokupyörästä ja vaijereista kyhätty hissi, jolla pystyi polkemaan ylös. Semmonen ehottomasti!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin aikakauteen tai tiettyyn hetkeen, minne menisit? ”Minua kiinnostaa jostain syystä suomalainen muinaishistoria, metsäuskonnon mytologiat ja muut. Siihen maailmaan kiinnostelisi mennä katsomaan elämänmenoa.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Esityksellä haluaisin herätellä ihmisten uskoa itseensä, kaikki on mahdollista jos niin haluaa.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Polkaisen tästä kotiin ja siellä jonkinlainen ruoka taitaa jo odotella. Ei oo mykyrokkaa valitettavasti, taitaa olla nyhtökauralla terästettyä italianpataa luvassa. Onhan siellä myös ukkelin tekemää puolukkapuuroa, tämän syksyn puolukoista!”

Perinteinen yhteiskuva 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Kaunis
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Kakka
- Mikä sytyttää sinut? - Elämä
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Suru
- Mikä on suosikkikirosanasi? - Perkele!
- Mitä ääntä rakastat? - Tuulen huminaa
- Mitä ääntä inhoat? - Liikenteen ääntä
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Baarimikko
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Opettaja
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Sillä lailla!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Messias / The Fabulous Bäckström Brothers

Messias / The Fabulous Bäckström Brothers, Teatteri Avoimet Ovet

Ensi-ilta 29.10. 2016, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Teksti Patrick Barlow
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Marc Gassot
Valosuunnittelu Ville Virtanen
Äidin vaatteiden suunnittelija Marja Uusitalo

Rooleissa : Jouni Bäckström, Petri Bäckström ja Reetta Ristimäki

 Olipas erikoinen perjantai minulla. Kauhea räntäsade ja minä hölmö lähdin kesätennareissa liikenteeseen, tarkoituksenani viettää lähes koko päivä Helsingissä. Olin ehtinyt talsimaan vartin pitkin katuja, kun oikean jalan sukkani oli jo litimärkä - eikä se siitä sitten ehtinyt kuivua missään vaiheessa. Päivällä kävin TeaKissa katsomassa näytelmää "Maanalainen päiväkirja", etukäteen en yhtään tiennyt mitä olin menossa katsomaan ja lähes samaa mieltä olin esityksen nähtyänikin. Mielenkiintoista katsottavaa toki, mutta en siitä sen paremmin osaa kirjoittaa. Illalla kohteenani oli Teatteri Avoimet Ovet ja oopperakomedia Messias - ja tismalleen sama fiilis siitä, että yhtään en tiedä mitä olen mennyt katsomaan. Oli ihanaa olla ajoissa paikalla ja upottautua yleisölämpiön supermukavaan nojatuoliin - mikäs siinä oli istuksiessa sukka märkänä. Mieleni ei tehnyt lähteä ulos enää ollenkaan!

Vasemmalta Jouni, Reetta ja Petri 

 Tulipahan nähtyä vähän erilainen versio jouluevankeliumista, voi jehna! En ole todellakaan mikään oopperaspesialisti, joten en osannut yhdistää kuultuja aarioita yhtään mihinkään. Händelin Messias-oratoriosta oli pätkiä (käsiohjelmasta lunttasin) ja tuttuja joululaulujakin, sekä kahden miehen duetto Oopperan kummituksesta tutusta All I Ask of You´sta...

 Mutta se kaikki muu! Eturivissä oli parikin sydämensä kyllyydestä hekottelevaa katsojaa ja se pisti väkisinkin hihityttämään itse kutakin säätyä. Petri Bäckström kurkisti esiripun takaa ja jo nauru raikasi. Veljeksillä oli pientä nokittelua koko ajan. Enimmäkseen oli äänessä Jouni Bäckström selostajankin roolissa, mutta velipoika meinasi koko ajan varastaa shown. Olihan se pehmoinen sädekehä niskassaan (ei meinannut pysyä paikoillaan) viilettävä ja liihotteleva arkkienkeli aikamoinen näky. Tietysti tarvitaan Maria ja Joosef, Maria rusetteineen (Petri Bäckström) oli varsin viehkeä ilmestys ja hänellä olikin kodissaan paljon kaikenlaista kirrrrveelläveistettyä. Joosef (Jouni Bäckström) kolkutteli ovella erään katsojan koputusten avittamana (pääsipä tämä koputtelija muutaman muunkin kerran avustamaan, mutta taisi kuitenkin olla liian innokas?) ja ykskaks yllättäen Maria oli raskaana. Saimme nähdä lammaspaimenia sekä tietysti kolme itämaan viisasta miestä, joilla kaikilla oli upeat viikset. Kuten kunnon jouluevankeliumissa kuuluu olla, lisätään mukaan soppaan vielä teatraalinen Herodes miekkoineen, roomalainen sadanpäämies, yleisöjoukkoa jutuillaan kiihottava puhuja (ja yleisö eli me totisesti pääsi huutelemaan kaikenlaista) sekä melkoisia miimikonlahjoja omaavia majatalonpitäjiä. Vähän jo lipsahti Dark Side of The Mimen puolelle ja minä se menin taas ajatuksissani liian pitkälle, kun kuvittelin, että mitä tuo mies oikein kehotti aasin kanssa tekemään!

 Eikä tässä vielä kaikki! Kohtausten keskelle purjehti takaoikealta tämän tästä rollaattorin kera poikien ikääntynyt äiti (Reetta Ristimäki), oopperadiiva itsekin ja rouva puhkesi aariaan silloin kun siltä tuntui. Hahmo oli aika groteski näky leningissään ja toppauksissaan, ja yllättävän kätevästi rollaattorilla liu´uttiin pitkin lavaa. Veljekset olivat näreissään, kun äitee meinasi varastaa koko shown.

 Olihan tämä nyt aika hulvaton paketti, josta löytyi jokaiselle jotakin. Oopperafanit takuulla tykkäävät komeasta laulusta (ja lopun Oi jouluyö kajahti kyllä harvinaisen upeasti) ja komedian ystävät hykertelevät tyytyväisenä. Alkupuolella oli pieniä katvealueita, joissa otteeni vähän herpaantui, mutta kun vauhtiin päästiin ja tarinan ytimeen kera kirrrrvelläveistettyjen kamelien ja tyynyjen, niin kyllä lähtee. Kestokin oli passeli, ja siten sopii mainiosti pikkujouluporukoillekin tunnelmannostattajaksi. Tästä on hyvä jatkaa sitten Helsingin yöhön. Muutama näytös vielä jäljellä, tsekkaa päivät tästä!

 Itselleni heräsi vielä suunnaton hinku esittää jouluevankeliumi mimiikan keinoin...

(Näin esityksen vapaalipulla)

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Haastattelussa Elisa Piispanen

Elisa Piispasen tapasin elokuun alussa 2017 Tampereen Metso-kirjaston kahviossa. Haastattelutilanne muuttui toisenlaiseksi heti alkuvaiheessa, kun Elisa innostui puhumaan hänelle tärkeistä asioista lähes tajunnanvirtana ja minä yritin väliin kysyä muutaman kysymyksenkin.

Vuonna 1973 syntynyt Elisa on horoskooppimerkiltään vesimies. ”Oon Helsingistä kotoisin, tarkemmin Vuosaaresta. Kouluni aloitin Vuosaaren musiikkiluokalla ja siitä jatkoin yläasteelle ja lukioon, koko nuoruuteni vietin siis samoilla kulmilla. Vuosaaressa tulee käytyä aika usein edelleen, koska lapsuudenkotini sijaitsee siellä. Tampereella oon asunut vuodesta 1995, tulin opiskelemaan Nätylle. Aluksi olin ihan kauhuissani siitä, että miten joku voi ylipäätään asua jossain muualla kuin Helsingissä – olin aina ollut vähän ikävälläkin tavalla identiteetiltäni täysin helsinkiläinen. Kaikki muu Suomi on pelkkää maaseutua -tyyliin. Yhteen näytelmään kirjoitin itselleni repliikinkin ”Haluan kuolla Kehä III:n sisäpuolella”, en tiedä ajattelenko edelleenkin niin. Koen vieläkin olevani helsinkiläinen, vaikka oon näinkin kauan asunut Tampereella ja rakastan tätä kaupunkia.”

”Ylioppilaskirjoitusten jälkeen mä olin puoli vuotta Saksassa Bremenin lähellä sijaitsevassa pikkukaupungissa, Verdenissä, kouluttamassa hevosia sellaisella huutokauppatallilla, olin täysin heppatyttö. Opin vähän saksaakin siinä ohessa. Vaikka heppatyttöily oli elämässäni intohimo, mulle tuli kuitenkin sellainen olo, että haluan kenties tehdä elämässäni jotain muutakin kuin olla hevosten kanssa tekemisissä. Se oli mulle yksi ”suurista rakkauksistani”, olin kuitenkin ratsastanut 7-vuotiaasta 22-vuotiaaksi asti lähes päivittäin ja se oli mulle yksi mahdollinen uravaihtoehto.”

”Turussa oon asunut myös puoli vuotta, olimme Nätyn vuosikurssini kanssa työharjoittelussa Turun Kaupunginteatterissa ja teimme Merlin-nimisen spektaakkelin. Tampereellahan mä oon asunut jo 22 vuotta, eli puolet elämästäni! Ihmeellistä!”

Mitä kaikkea harrastat? ”Heheh, musta tuntuu siltä, että harrastan ihan kaikkea! Avantouintia, juoksemista (juoksisin enemmänkin jos olisi aikaa) … juoksemisessa mä oon päässyt eroon vimmaisesta kilpailuvietistäni ja muutenkin se on ollut mulle sellainen kehollinen kokemus, joka on muuttanut mua ainakin yhtä paljon kuin jooga, jota myös oon harrastanut jo parikymmentä vuotta. Juoksemisessa ja joogassa mä pystyn rauhoittumaan ja olemaan sukupuoleton, ei-ihminen ja sulautumaan osaksi ympäristöä. Mä harrastan myös virkkausta ja leijuntalajeja, tankotanssia ja ilma-akrobatiaa. Kaikki ovat tavallaan saman asian eri puolia, niissä on vain eri väline. Kaikissa kommunikoidaan voimakkaasti oman itsensä kanssa - ollaan tavallaan silmukassa, jossa hengitys syvenee ja pulssi hidastuu. Laskeudutaan tähän hetkeen ja ihmisenä olemiseen. Samalla ollaan dialogissa muiden ihmisten ja ympäröivän maailman kanssa. Vuorovaikutuksellinen tila! Tätä samaa on myös näyttelemisessä. Siksi onkin vaikeaa erottaa, mikä on harrastusta tai elämäntapaa. Mä innostun herkästi uusista asioista ja oon valmis kokeilemaan kaikenlaista kiintoisaa ihmisten parissa. Oon luullut olevani joskus erakkoluonne, mutta kyllä mä tarvitsen ihmisiä ympärilleni kehittyäkseni itse ihmisenä”, pohtii Elisa.

”Niin, mä käyn viikottain Pirkanmaan Saattohoitokodin vuodeosastolla potilaiden ja omaisten ilona. Oon läsnä ja saatavilla. Muistisairaiden kanssa kävin virkkaamassa Koukkuniemessä. Alussa sitä vaan riensi päätäpahkaa näitä virkkauskerhoja synnyttämään ilman mitään varsinaista syytä, ”yhdessä hypistellään lankoja ja vähän lauletaan”, mutta jälkikäteen oon huomannut, että siitä on muotoutunut jotain suurempaa, jota ei pysty mitenkään selittämään. Virkkauskerhossa ei tarvita edes yhteistä kieltä, se löytyy yhteisen tekemisen kautta. Vähän lähtee nyt käsistä tämä harrastuksiin liittyvä kysymyskin, sehän vyöryy kaikkien käsitteiden yli! Ytimenä lienee se, että mä oon täällä toisten kanssa ja heti kun pääsen ulos ajatuksesta ”minä minä minä”, alkaa asioita vain tapahtua. Yhteisön voima on ihmeellinen!”

Tallen ja Ellun yhteinen hetki (c) Ellu 

 Jaahas. Missäs me nyt mennään… soittotaito? ”Musiikkiluokalla olin ala-ja yläasteen, ja siellähän soitettiin päivittäin muistaakseni. Alle kouluikäisenä aloitin pianonsoiton, kymmenen vuotta soitin pianoa. Kävi sellainenkin hassu yhteensattuma, että Vuosaaressa ollut pianonsoitonopettajani oli laulunopettajana Pirkanmaan Musiikkiopistossa ja hän opetti mulle täällä Tampereella yksinlaulua pari vuotta. Nokkahuilua mä osaan soittaa, siinä on kyllä aliarvostettu soitin! Viulua ja selloa soitin myös, niihin aikoihin sai musiikkiluokilla lainata soittimia. Viulunsoittoni oli tosin sellaista, että kissa hyökkäsi aina jouseen kiinni. Mua kiinnosti kaikki soittimet, ja ympärilläni oli aikuisia, jotka antoivat mun kokeilla kaikenlaista. Rumpuja oon soittanut, meillä oli tietysti tyttöbändikin.”

Tähänhän et ole vielä vastannut, mutta mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Joo, nämä mun vastaukset kiertää samaa kehää. Perhe on lähellä sydäntäni, oon älyttömän perhekeskeinen. Mun täytyy saada viettää aikaa perheeni kanssa voidakseni hyvin, mutta jos oon liikaa, musta tulee täysin sietämätön. Pitää vallita sopiva ”kauhun tasapaino” työn, harrastusten ja perheen kesken, ja kaikkien pitää saada toteuttaa omia taipumuksiaan ja juttujaan eikä niin, että äiti nyt harrastaa ja kaikki muut joustaa. Luonto on mulle tärkeää myös, yritän päivittäin päästä Pyynikin rantaan tai metsiin rymyämään, ja onneksi lapseni tykkäävät rymytä siellä kanssani.”

Mitkä ovat sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Mä innostun kaikesta ja kaikkea on kiva tehdä, oon tohkeissani usein! Se auttaa mua oppimaan uusia asioita ja kestämään tietynlaista epävarmuutta, ja auttaa mua jaksamaan myös. Välillä tämä työ on monotonista ja raskastakin, ja tähän liittyy työvaiheita, jotka jonkun mielestä saattaa tuntua tylsältä tai sietämättömältä. Mulla on myös loputon kiinnostus ihmisiä kohtaan – vastanäyttelijöitä, ohjaajia, yleisöä, roolihenkilön rakentamista kohtaan ja niitä ihmisiä, jotka auttavat mua rakentamaan roolihenkilöäni. Mulla on hyvä paineensietokyky, en hirveän pienistä menetä hermojani enkä yöuniani, enkä vie töitä kotiin juurikaan. Ammatillinen vahvuus on sekin, että pystyn irrottautumaan töistä ja elämään ilman valo-ja äänitehosteita. Koen mielekkääksi elämäni myös näyttämön ulkopuolella. Vahvuus on myös se, että mä lapsenomaisella tavalla uskon kaiken onnistuvan ja opin kaiken tarvittavan.”

Tuttiritarista... (c) Elisa Piispanen 

 Minkä taidon erityisesti haluaisit osata? ”Kaikkeahan voisi osata paremmin ja kaikkea voi opetella. Oon sitä mieltä, että minkä tahansa taidon voi opetella kolmessa vuodessa sitoutuneesti harjoittelemalla, jos keho tai mieli pysyy terveenä. Voi olla, että oon väärässä.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Mä suhtaudun kaikkiin töihini haasteena, mutta haastavimmalta tuntuu aina se, jota on parhaillaan tekemässä. Tällä hetkellä harjoitellaan Catsia (huom. muistutuksena, haastattelu on siis tehty elokuun alussa ja Cats oli ensi-illassa syyskuun alussa) ja meno on sellaista, mitä en oo ikinä aikaisemmin tehnyt. Keväällä olin ihan itku kurkussa välillä ja tuntui siltä, ettei tästä tule yhtään mitään, mutta nyt mulla on sellainen olo, että selviän sittenkin hengissä! Pystyn esittämään sitä kuusi kertaa viikossa ja välillä kahdesti päivässäkin. Viimeisimmän työn kanssa tuntuu aina kovin saavuttamattomalta se vuorenhuippu, johon tähdätään, hyvällä tavalla. Poikkeuksena on ollut tämä Cats. Näytellessähän lähdetään aina nollasta, siellä saa hakea erehdysten ja kokeilujen kautta, solkata repliikkejä ja unohdella kaikenlaista, tehdä tosi noloja vaihtoehtoja ja näytellä huonosti. Kaikki tuo on ok. Catsissa oon mukana isossa tanssiryhmässä ja tuntuu siltä, että mokailen koko ajan ja olen porukan hitain, ja mulla ei ole työkaluja siihen, miten kestän sen olotilan. Se on ollut ehkä raskainta viimeaikoina. Kun ei ole niin hyvä kuin haluaisi olla. Itselleen riittävän hyvä.”

Catsista päivää (c) Elisa Piispanen 

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei mulla lähisuvusta löydy, mutta hauskoja luennoitsijoita kyllä.”

Tykkäsitkö lapsena esiintyä sukujuhlissa ja vastaavissa? ”Tykkäsin joo, mutta itselläni on sellainen olo, että olin ujohko, hiljainen ja aika vetäytyväkin lapsi. Mä haaveilin sirkusprinsessan urasta ja kun Vuosaareen silloin tällöin tuli kiertävä sirkus, pääsin hoitamaan poneja ja ratsastamaankin. Sillä tavalla tykkäsin olla esillä, mutta en mennyt ihmisten eteen ja alkanut laulaa. Koulussa meillä oli kuoroa ja musikaaleja ja paljon esiintymisiä, joita tehtiin ryhmässä. En ollut mikään sooloilija tai suuri koomikko.”

Missä vaiheessa sait sitten idean siitä, että haluatkin näyttelijäksi etkä sirkusprinsessaksi? ”En oikein edes tiedä. Mua vietiin kovasti lapsena teatteriin ja mua ärsytti se, että jouduin katselemaan aikuisten juttuja Kansallisteatterissa ja Kaupunginteatterissa. Q-teatterin ”Skavabölen pojat” taisi kolahtaa kunnolla parikymppisenä, ja muistan nähneeni HKT:n Catsin 14-vuotiaana ja seisseeni siellä täysin haltioituneena. En ollut aiemmin nähnyt mitään vastaavaa. Skavabölen pojista ajattelin että wau, tuollaistakin voi tehdä. Vaikuttava kokemus. Ajattelin silloin, että jos teatteri ja näytteleminen on tuollaista, niin mäkin haluan tehdä tuota. En kuitenkaan vielä tuolloin nähnyt itseni kohdalla näyttelijyyttä tai näyttelijän uraa, ja opiskelin ensin sitä heppahommaa. Saksasta palattuani ajattelin, että nyt jotain aivan muuta. Olin oikiksessa kaksi vuotta ja niihin aikoihin aloin harrastaa teatteria, Kellariteatterissa. Se oli musta ihan älyttömän kivaa ja mulle täysin uusi maailma. Siellä mulle vihjattiin, että mun kannattaisi pyrkiä jonnekin teatterikouluun. Pyrin Nätylle ja pääsin, heti ekalla yrittämällä. Vuosi oli 1995 ja valmistuin 1999.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Paljain jaloin” ja mukana oli Uuno Kailaan samanniminen runo. ”Niin mä kerran tieni aloin, niin mä kuljen paljain jaloin. Avohaavat syvät näissä, ammottavat kantapäissä. Rystysihin joka kiven, jäänyt niist´ on verta hiven. Mutta niin kuin matkan aloin, päätän myös sen paljain jaloin. Silloinkin kun tuska syvin viiltää, virkan : näin on hyvin. Tapahtukoon tahtos sinun, kohtaloni, eikä minun”. Tuosta runosta tavallaan lähdin liikkeelle, en edes tiedä miksi. Meidän koulutushan tapahtui aika lailla paljain jaloin, oon myöhemminkin palannut elämässäni paljasjalka-asiaan – oon harrastanut paljasjalkajuoksua ynnä muuta. Paljain jaloin tänne tullaan ja täältä lähdetään, mutta mun mielestäni tuo perustuu myös jokaiseen roolityöhön. Aluksi meillä ei ole mitään, ja sitten vaan aletaan mennä kohti jotain, ilman mitään suojia.”

Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli Hedda Gabler, kirjallisessa osiossa kävin sitä myös läpi. Näytelmässä oli lisäkseni mukana Janne Kallioniemi, Pinja Flink ja Mikko Kanninen. Mä olin Hedda, ihminen joka tontittaa itsensä elämässään mahdottomaan paikkaan. Kouluaika oli mulle jotenkin hankalaa, mulle iski identiteettikriisi ja murrosikä ja taiteilijaminän etsiminen ja hyväksynnän hakeminen vahvasti päälle. Koko koulu oli mulle sekavaa aikaa. Kukaan ei antanut ratkaisuja, jouduin itse hapuilemaan oudossa pimeässä eteen päin. Tuntui välillä, etten osannut mitään, en edes hengittää oikein. Mutta sitähän tämä elämä on! Työelämä sen sijaan on tuntunut järkevältä, rationaaliselta ja helpolta.”

Onko sinulla tässä välissä käynyt mielessä jokin muu ala, 18 vuotta olet ollut näyttelijänä? ”Mä oon saanut tämän urani aikana tehdä kaikenlaista, kaikki lomat ja muut oon pyörinyt oudoissa tankotanssiprojekteissa, apurahataiteessa ja työryhmälähtöisissä jutuissa. Parivuotisen joogaohjaajakoulutuksen oon käynyt ja oon vetänyt joogaa teatterilla. Musta on hyvä, että ihmisellä on monta tapaa hahmottaa itseään ja samalla auttaa muita. Kaikkeen tuntuu liittyvän toisten auttamisen tarve, myös näyttelemisessä. Miten tuo auttaminen tuntuu jotenkin hölmöltä sanalta? Tarve tehdä hyvää? Näytteleminen on kivaa, mutta kyllä mä voisin tehdä muutakin.”

Niin. Miksi olet nimenomaan näyttelijä? ”En tiedä. Elämä on järjestänyt mulle tämmöisen mahtavan mahdollisuuden olla myös näyttelijä! Muuta en osaa sanoa.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet vuosien varrella saanut? ”Yksi hienoimmista lauseista, joita oon teatterissa kuullut, on Heikki Kinnusen aina ensimmäisen lukuharjoituksen jälkeen lausuma ”Me tehdään tästä maailman hienoin näytelmä”. Lause liittyy juuri innostumiseen ja jos ei joku asia innostuta, silloin kannattaa miettiä syitä, miksi ei enää innostu asioista eikä lähteä syyttämään kanssanäyttelijöitä, tekstiä tai ohjaajaa. Oon havainnut sen, että minä itse en ole erityisen tärkeä, vaan tärkeää on se, mitä me kaikki teemme yhdessä. Ihmisten kohtaaminen, myös näyttämön ulkopuolella.”

Miten selittäisit sanonnan ”teatterin taika”, vai pystyykö sitä edes selittämään? ”Mulle taikaa on esimerkiksi se, että katsoessani hyvää ystävääni tai kollegaani huomaan hänen muuttuvan. Ihme tapahtuu. Silmieni edessä joku ihminen muuttuu joksikin toiseksi. Se on aina yhtä hämmästyttävää ja sekin, että me voidaan elää se ihme aina uudelleen ja se on toistettavissa. Se on myös ammattitaitoa, ettei se tuhoudu mihinkään arkiseen.”

Suomen kaunein (c) Harri Hinkka 

 Onko sinulla omia ”esikuvia” tai vastaavia, joiden työtä erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mä ihailen kaikkia niitä ihmisiä, jotka osaavat jotain todella hyvin. Jos kotona sattuu vesivahinko ja paikalle saapuu ammattitaitoinen putkimies, ihailen hänen työtään. Hänellä on tieto ja taito, jota meillä muilla ei ole. Mä häkellyn taidosta. En pelkästään siitä, että joku osaa heittää hienoja voltteja, vaan silloin kun näkee, että ihminen tekee kaiken tuon. On paljon maagisia näyttelijöitä, joita katson ihmetellen ja yritän ratkaista mysteeriä. Uma Thurman esimerkiksi.”

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos voisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Kyllä mä Uma Thurmanin kanssa voisin sellaisen Kill Bill -tyylisen taistelukohtauksen tempaista heti alkuun.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Meryl Streepin kanssa voisin laulaa Dancing Queenin.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Turun Kaupunginteatterissa, Q-teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Teatteri Siperiassa, KokoTeatterissa, Tampereen Teatterissa, Circus Maximuksessa ja lisäksi eri työryhmälähtöisissä tuotannoissa, jotka ovat vierailleet erilaisissa esitystiloissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Tampereen Teatterissa muutama vuosi sitten ollut ”Ihmisen osa” oli tärkeä juttu. Se oli mulle tietyllä tavalla ”helpoin” roolityö, mun ei tarvinnut näytellä surua, vaan jokainen näki hahmossani oman tragediansa tai surunsa, kaikki surujen kerrostumat. Rooliani oli kauhean kiva näytellä - siinä nousi esiin se, että kaikissa meissä ihmisissä on paljon samaa. On ollut myös mukava näytellä muuallakin kuin Tampereella, on tullut jotenkin vapaa olo, kun välttämättä kukaan ei ole nähnyt mua aiemmin missään. Kaikki sellaiset roolityöt, missä on saanut näyttää ihmisen hajoamisen tai muuttumisen, on olleet mulle tärkeitä. Tuntuu lapselliselta olla lavalla vain ollakseen kaunis tai vetävä, yritän aina ujuttaa sinne jotain ristiriitaa mukaan, välttämättä se ei ole aina ollut esityksen parhaaksi.”

Ihmisen osa (c) Harri Hinkka 

 Millaista teatteria haluaisit itse nähdä Suomessa enemmän? ”Mua kiinnostaa kaikenlainen esitystaide, sirkus, tanssi, teatteri. Haluaisin nähdä sellaista teatteria, jota ei vielä ole. Mua kiinnostaa kyllä musikaalit sekä klassikkotulkinnatkin, mutta mua kiehtoo eniten sellainen esitys, jossa nousee mieleen ajatus, että näin ei ole kukaan koskaan aiemmin tehnyt. Hyvänä esimerkkinä musikaali ”The Book of Mormon”, aivan käsittämätön. Siinä naurettiin musikaalintekijöille, käsikirjoittajille, esiintyjille, katsojille – ihan kaikelle ja koko konseptille. Teknisesti kaikki oli aivan briljanttia, mutta lisäksi naurettiin koko lajille. Lisäksi mua kiinnostaa kantaaottava ja poliittinen teatteri, joka osaa katsoa mitä maailmalla tällä hetkellä tapahtuu.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Hyvin harvoin. Ennen ensimmäistä yleisöä mulle tulee usein sellainen olo, että tää on ihan absurdia ja miksi helvetissä mä teen tämmöistä! Esityshän muuttuu vasta yleisön myötä esitykseksi ja kontakti syntyy, ja nautin ensi-illoista ja ensimmäisistä esityksistä juuri siksi, koska silloin jännitys on hyvä juttu. En jännitä lavalle menoa, mutta harjoituksissa mua kyllä jännittää, etenkin jos saan jonkun huonon idean, jota yritän ajaa läpi ja huomaan itsekin, ettei se toimi lopulta ollenkaan. Esitykset on harjoiteltu niin hyvin, siellä on paikalla jo minä eikä kukaan hapuilemassa epätoivoisesti eri suuntaan.”

Onko sinulla omia rutiineja/rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Mä yleensä istun alas ja rauhoitun, juuri ennen lavallemenoa. Mä oon aika nopea ja räjähtelevä ihminen, ja on hyvä lähteä ”räjähtelemään” täysin nollatilasta. Energian lataamisessa mulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia. Jo harjoituksissa yritän rikkoa rutiineja ja teen asioita eri tavoin, en ainakaan tunnista itsessäni mitään taikauskoon tai vastaavaan liittyviä juttuja. Voi olla, ettei niitä itse edes huomaa…”

Kerro joku legendaarinen kommellus lavalta. ”Mä oon äärimmäisen tarkka siitä, etten vaan myöhästy näyttämöltä. Oon yleensä näyttämön sivussa valmiina istumassa ja odottamassa omaa vuoroani. Frenckell-näyttämöllä meni näytelmä ”Kuin ensimmäistä päivää” ja pääparilla oli herkkä kohtaus lavalla menossa, olivat sopimassa juuri treffejä ja ehkä suutelemaisillaan. Mun piti sen kohtauksen jälkeen tulla sisään leikaten Tarzan-huudolla. Jostain syystä olinkin vessassa juuri siinä kohdassa ja mulle tuli olo, että jestas nyt oon myöhässä. Juoksin vessasta ulos, puin samalla housuja jalkaani ja huusin Tarzan-huutoa koko matkan lavalle. Ihmiset yritti pysäyttää mua matkalla, ”Ei oo Elsbe vielä sun vuorosi!” Mä ryntäsin huutaen lavalle ja keskeytin herkän tilanteen. Jäi yleinen hämmennys siitä, että mitä helvettiä tässä seuraavaksi näytellään. Hetki naureskeltiin ja yritettiin koota itseämme. Nää on näitä. Nuorempana jossain musikaalissa oli liehuvat helmat ja piti olla sukkikset ja niiden päällä pitsipöksyt, jotka olin unohtanut jostain syystä. Viestitin väelle, että mulla ei oo alkkareita, ja kaikki tuli nollaan nauramaan ja alkkareita heiluttelemaan ja katsomaan, miten onnistuu kohta charleston. Eihän sieltä mitään näkynyt, mutta tilanne aiheutti aikamoisen hälinän taustalla. Näin jälkikäteen nää on naurattaneet, mutta sillä hetkellä tuntui siltä, että tuli tuhottua koko show”, naureskelee Elisa ja kertoo vielä yhden tarinan, jota ei saa laittaa julki.

Tulevia roolejasi? ”Syyskuussa tulee Cats-musikaali ja siinä on paljon mielenkiintoista tekemistä, kaikkea saa tehdä mitä osaa ja myös sellaista, mitä ei vielä osaa. Hauskaa ja hienoa on luvassa! Karoliina Blackburnin kanssa meillä on tankotanssiprojekteja, ”Rakas, sinä lennät!” yhdistää suomalaista runoutta ja ilma-akrobatiaa, ja tarkoituksena on kiertää eri hoitolaitoksissa sen kanssa, kesto on noin 20 minuuttia. 2018 mulla on Laura Rämän ja työryhmän kanssa tulossa Helsinkiin ensi-iltaan ”Tankotanssia olohuoneisiin”, siinä on vähän erikoisempi toteutus. Keväällä tulee Tampereen Teatteriin ensi-iltaan ”1918 – Teatteri taistelussa”, siinä oon mukana. Lisäksi mä haluaisin perustaa kiertävän karaoken! Voisi tilata ennalta suosikkikappaleitaan, ja sitten kierrettäisi hoitolaitoksissa, sairaaloissa ja työpaikoilla – voisi laulaa tai ihan vaan kuunnella.”

Virallinen potretti (c) Harri Hinkka 

 Osaatko imitoida ketään? ”Mä oon hyvä kyllä matkimaan ihmisiä, mutta varsinaisia imitointeja en harrasta. Koulussahan meidän piti imitoida Jörn Donneria ja vaikka ketä, mä olin kyllä todella huono, mutta siitähän se hauskuus vasta syntyikin.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Xena – soturinainen! Olihan se melkoinen tapaus silloin kun tuli, sellaista naista ei ollut aiemmin kuvastossa. Josta tulikin mieleeni, että mähän haluaisin myös showpainijaksi.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Olisin varmaankin joku Virkkausenkeli, joka tulisi paikalle ja lohduttaisi. Ehkä luovuttaisi verta ja virkkaisi jonkun lämpimän peiton.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Kyllä mä heti kokeilisin, olisiko tankotanssi helpompaa. Kokeilisin voimiani, millaisia fyysisiä mahdollisuuksia miehenä oleminen antaisi. Muuten tekisin samoja juttuja kuin tälläkin hetkellä, mutta kokeilisin miltä tuntuu laulaa miehen äänellä ja juosta tosi tosi pitkälle.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä sinä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin kattokruunun, avokadoja ja tankotanssitangon. Juotavaksi raikasta vettä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja kuinka korkealle? ”Kartanomallisen rakentaisin! Siellä olisi paljon erilaisia terasseja, joilla voisi kässehtiä ympäriinsä, katsella ja vilkutella ihmisille. Siellä voisi pitää kaikenlaisia kestejä! Mehukestejä, leivoskestejä, kakkukestejä. Se ei olisi liian korkealla, jotta kaikki pääsisivät sinne. Sinne voisi nostaa ne, jotka eivät itse jaksaisi kiivetä. Majaan voisi viritellä musiikkia ja tuikkukynttilöitä. Ehkä sieltä avautuisi näkymä Pyynikille...” visioi Elisa.

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin siihen hetkeen, kun ihminen syntyy ja tulee tietoiseksi itsestään. Omenan ja käärmeen havinoihin. Kuka siellä on kenen kanssa ja mitä ne oikein tekee. Kiinnostuksesta menisin sinne katsomaan tilanteen.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Mun roolissani voisi periaatteessa olla ihan kuka vaan. Jos siinä olisi harrasteitani mukana, roolissani olisi Karoliina Blackburn. Proggiksessa ei varmaankaan olisi selkeää alkua, keskikohtaa eikä loppua. Siinä olisi paljon sähellystä ympäriinsä ja hikisiä ihmisiä myöhässä koko ajan. Naurettaisi paljon ja koko ajan olisi sekasortoinen meininki. Paljon iloa, välillä joku huutaisi kurkku suorana ja ehkä itkisikin. Tavallaan vähän kuin lasten tekemä esitys, jossa olisi luuppi, joka ei päättyisi koskaan vaan alkaisi aina uudelleen. Se voisi myös olla immersiivinen teatteriesitys, jossa ihmiset voisivat tulla ihanaan lämpimään puistoon, siellä kasvaisi puissa hedelmiä, siellä olisi uima-altaita ja suihkulähteitä, ja ihmiset voisivat osallistua kykyjensä mukaan. Siellä olisi joukossa tää yksi henkilö, joka välillä roikkuisi liaaneissa, välillä söisi herkkuja ja koko ajan tekisi innostuneesti jotain, yksin ja yhdessä. Kaikki olisivat tervetulleita!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Käyn kotona, jätän sinne jotain kamoja ja menen siitä Työvikselle katsomaan Tom of Finland-musikaalia.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Kulta
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Hirveys
- Mikä sytyttää sinut? - Ilo
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Arki
- Suosikkikirosanasi? - Vittu
- Mitä ääntä rakastat? - Laineiden liplatusta
- Mitä ääntä inhoat? - Talonpurkukoneiden jyrinää
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ajaa lujaa autolla
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Laskuvarjohyppääjä. Onko se ammatti? En haluaisi lentää lentokonetta.
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ihanaa, Elsbe!