perjantai 15. kesäkuuta 2018

Rakkaudella merkitty / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Rakkaudella merkitty / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 14.6. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Ali Ahmaniemi
Koreografia Jani Rasimus
Malagaan-koreografia Daniel Paul
Puvustus Arja Sahno
Kampaus ja maskeeraus Pirjo Laihiala ja Minna Lehtinen
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Sami Ruusukallio, Jimi Hautamäki ja Sampsa Rättäri

Rooleissa : Jari Ahola, Martti Manninen, Heidi Kirves/Karoliina Vanne, Petra Ahola, Ushma Karnani, Harri Penttilä, Olli Herman/Jarno Hyökyvaara, Jani Rasimus, Niina Rajaniemi ja Kia Lehmuskoski

 Vähän yllätyin itsekin huomatessani, että Jari Sillanpään elämästä kertova "Rakkaudella merkitty" nousi minulla kesäteatterisesongin odotetuimmaksi esitykseksi. Tai mikä yllätys se nyt on, jos nimirooliin on saatu niinkin upeat herrat kuin Jari Ahola (vanhempi Jari) ja Martti Manninen (nuorempi Jari), lemppareitani molemmat. Ensi-illasta löysin itseni ihan eturivistä sattumalta...

 Minullahan on aika laaja musiikkimaku ja innostun erityylisestä meiningistä tilanteen mukaan. Lisäksi minulla on ei-niin-salainen Jari Sillanpää-menneisyys, johon sisältyy esimerkiksi "Liekeissä"-coverin kuuntelua autoradiosta siihen malliin, että saimme ylinopeussakot ja siitä lähtien liiallista intoutumista radiosta soivista kappaleista on kutsuttu meillä "siltsutukseksi" ja nykyään sen voi liittää mihin vain, myös Valkeakosken enskariin ajeluksi. Olen myös ollut pari vuotta sitten siltsuttamassa Jari Sillanpäätä Wanaja-festareiden eturivissä, ja varsin legendaarinen on kenties 90-luvun lopulla tehty konserttimatka Tampere-taloon äitini ja hänen työkavereidensa seurassa. Eräs porukkamme nainen sai ensin eräässä ravintolassa tarjottimelta niskaansa maidot, punaviinit ja viinakset ja tuli vielä taustatanssijoiden nykäisemäksi estradille tanssimaan Jarin kanssa Bum Bum Bum -kappaletta ja siihen vahvasti liittynyttä koreografiaa, juomista marinoitu takki päällä lemuten. Jotenkin henk.koht. tärkein muisto ajoittuu jonnekin 90-luvulle myös, kun JS oli konsertoimassa Hämeenlinnassa Hämeenkaaressa. Konsertin jälkeen hän kirjoitti faneilleen pitkään nimmarikortteja pöydän ääressä ja minä jonotin jännittyneenä jonon viimeisenä, sain nimmarini ja samalla ojensin Jarille laatikollisen Enkeli-suklaakonvehteja ja toivotin turvallisia ajokilometrejä keikoille. Muistan Jarin lempeän katseen ja kiitokset. Mukava kohtaaminen oli se, aikoja aikoja sitten. Olen seurannut Jarin uraa hissukseen tangokuninkuudesta lähtien, jotain täysin uniikkia hänessä on ja vähän surullisin mielin seuraillut viimeisimpiä ei-niin-mairittelevia käänteitä hänen urallaan. Ainakin yksi asia on tullut selväksi - kukaan ei ole täydellinen. Kaikilla meillä on omat heikkoutemme ja haasteemme elämässä. Ihmisiä kuitenkin kaikki olemme, niin kaupantädit kuin tangokuninkaatkin.

Jarit Manninen ja Ahola (c) Rami Marjamäki 

 Aika usein tämäntyyliset käsikirjoitukset ovat olleet lajia syntymä-elämä-kuolema ja joka väliin sopivia kappaleita ja tuttuja hahmoja uran varrelta. "Rakkaudella merkitty" on siinä mielessä poikkeuksellinen, että päähenkilö on edelleen keskuudessamme, ja siinäpä on tietynlaista lisähaastetta näyttelijöillekin. Minulla oli ja on vahva luotto Jari Aholaan ja Martti Manniseen jo valmiiksi, mutta kyllähän se tietyllä tavalla kutkuttelee ajatuksia eri tavalla, kun musikaalin päähenkilö ei katselekaan menoa pilvenreunalta. Ruotsissa varttunut ujo poika haaveksii näyttelijyydestä ja haaveet kaatuvat siihen, ettei kukaan häntä kuitenkaan halua katsella. Jarin lisäksi lavalla nähdään äiti (Heidi Kirves), isä (Harri Penttilä), Sari-sisko (Petra Ahola), erinäisiä ihastuksia ja rakkauksia (Olli Herman) ja luottokaksikko (Ushma Karnani ja Heidi Kirves), jotka pitävät kiireisen miehen sekavat langat käsissä keikkamyyntiä ynnä muuta hoitaen. Niin syntyvät salmiakkikossut laivan baarissa ja saamme jännittää vuoden ´95 Tangomarkkinoiden pisteidenlaskua ja sitä, tuleeko 50-v juhliin Olympiastadionille yhtään ketään. Naiseksi pukeudutaan, tullaan julkisesti kaapista ulos ja katsotaan peiliin tarkemmin. Kiintoisaa käsiksessä on etenkin se, että sekä nuori että vanha Jari ovat lavalla useasti samaan aikaan. Vanhempi kommentoi nuoremman tekemisiä ja sanomisia ja toisinpäin, ja mikki vaihtuu lennossa. Laula sinä vuorostasi ja ota lavan eturamppi haltuun.

 Ja voi pojat, kyllähän sitä lauletaan. Sydämeni oli sulaa aina kun etenkin Martti Manninen oli äänessä, hän kun on sellainen unelmavävyn prototyyppi jo luonnostaan muutenkin ja hyvin samanoloinen kuin mitä Siltsu oli nuorempana mallimitoissaan - pukua, nauravaista siloposkea ja kirkasta katsetta. Olen varma, että katsomossa kehrätään ja saattaapa joku joutua ottamaan ylimääräisen nitronkin ja mikä parasta, moni katsoja ei ole aiemmin kuullut koko kaverista mitään. On mahtava tunne, kun näkee jonkun Martin kaltaisen tyypin ihan ensimmäistä kertaa ja pää on heti täynnä kysymyksiä. Kuka TÄMÄ on ja missä hän on tähän asti ollut? Jari Ahola taas tarjoaa hiukan rosoisemman Jarin, on nahkaa ja partaa ja mustia vaatteita - sama kirkas katse kuitenkin, reilusti pilkettä silmissä ja vahva läsnäolo. Tuijottelin tätä kaksikkoa pää kallellani ja varmaan typerä kestohymy naamallani, olihan se melkoista herkkua ja iloa niin silmille kuin korvillekin. Ja sielulle! Toisaalta taas tuijottelin Olli Hermania ja mietin, miten mies voi olla noin kaunis ja katseeni hakeutui usein myös Jani Rasimuksen sekä Kia Lehmuskosken ja Niina Rajaniemen kauniisiin, herkkiin tanssikuvioihin ja liikeratoihin. Osaispa itsekin tanssia.

(c) Rami Marjamäki 

 Kappalevalinnoissa korostui Jarin monipuolisuus - tuli niin tangoa kuin iskelmää, Livin´ la vida loca lanteenvatkauksineen sekä Gangnam Stylea pätkä. Olispa tullut Tähdet, tähdet -ohjelmassa nähty Holy Diver... Päteviä laulajia on porukassa tietysti muitakin, ja kaikki saavat omat hetkensä. Oma suosikkikappaleeni, "Valkeaa unelmaa" tuli isän ja äidin hienona duettona ja roska jos toinenkin meni silmääni. Olen muuten "laulanut" kyseisen kappaleen vuosia sitten lähibaarin karaokessa erään upeaäänisen miehen kanssa, tai lähinnä auoin suutani vieressä. Saimme valtavat aplodit.

(c) Daniel Paul 

 Syvimmin kolahti sitten "Sinä ansaitset kultaa". Eipä aiemmin käynyt mielessä, että sen voisi esittää myös niin, että vanhempi Jari laulaa (loppuneen rakkauden sijaan) nuoremmalle itselleen elämänohjeita siitä, miten jokaisen pitäisi kohdella itseään hyvin nyt ja jatkossa. "Rakas, onnea matkaan". Vaatii aikamoista kanttia sanoa itselleen niin ja katsoa peilistä itseään, kaikki virheet hartioilla ja elämää kuitenkin vielä edessä (ja koko kansa tuijottaa peilistä vastaan vielä). Voi kun osaisikin ihan jokainen aamu sanoa itselleen niin ja katsoa rohkeasti silmiin omaa kuvaansa. Melkein teki mieli halata Heikki Paavilaista tämän neronleimauksen johdosta. Lopuksi kajahti tietysti "Satulinna" ja kaksi Jaria lauloi sitäkin toisilleen käsi kädessä.

 Vaan kuinkas sitten enskarissa kävikään... Väki oli jo valmiiksi hurmoksellisessa tilassa ja sitten tulikin varsinainen pommi ja yllärien ylläri. Täysin lähes kirjaimellisesti puun ja katsomon takaa lavalle ilmestyi mikrofoni kädessä myös THE JARI SILLANPÄÄ ja koko Apianniemi oli räjähtää riemusta ilmaan. Moista huutoa yleisöstä en ole teatterissa aiemmin kuullut! Jari yhtyi Satulinnaan mukaan ja minua itketti kovasti, oikein kovasti. Liikutuksesta ja ilosta ja ylpeydestä - mietin yhä edelleen, että oliko se tottakaan ja olinko minä oikeasti paikalla kun tämä tapahtui ja lauloin siinä mukana.

Kolme Jaria (c) Daniel Paul 

 Valkeakoskella muhii aikamoinen hitti nyt. Janoan päästä uudelleen katsomaan. Minulle tuli varsin kohottunut olo tästä eikä vähiten siksi, että oli jäätävä vähän halailemaan tyyppejä esityksen jälkeen ja ketä meitä siinä nyt pyöri : oli Oksasen Ritvaa, Sorsakosken Topia, Grönin Eikkaa ja Virran Olaa ...

 ps. Lahjoitin muuten nuoremmalle Jarille cd-hyllystäni löytyneen keräilyharvinaisuuden vuodelta 1997 : sydämenmuotoinen Bum Bum Bum cd-single, joka oli maksanut tarrasta päätellen Anttilassa muinoin 39,90 mk.

Esityskuvat (c) Rami Marjamäki ja ensi-iltakuvat Daniel Paul

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Kesäteatteri Valkeakoski!)

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Pokka pitää / KUT, Krapin kesäteatteri

Pokka pitää / KUT, Krapin kesäteatteri

Ensi-ilta 8.6. 2018, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Roy Clarke
Suomennos Joel Elstelä
Ohjaus ja sovitus Kimmo Virtanen
Musiikki Altti Uhlenius
Lavastus ja puvustus Heini Maaranen
Maskeerauksen suunnittelu Maiju Tuovila

Rooleissa : Anna-Leena Sipilä, Sanna Saarijärvi, Miia Nuutila, Kirsi Ylijoki, Seppo Halttunen, Johannes Korpijaakko ja Kalle Tahkolahti


 20v-juhliaan viettävässä KUT:ssa (Keski-Uudenmaan Teatteri) ja tarkalleen Krapin kesäteatterissa pyörähti sitten meikäläisen kesäteatterikausi käyntiin. Edellisestä näkemästäni esityksestä olikin ehtinyt vierähtää jo melkein kuukausi, ja tervetulleen tauon aikana alkoi lähikirjaston ja suoratoistopalvelujen anti houkutella suunnattoman paljon ja olen viihtynyt kotosalla vähän pelottavankin hyvin. Ees sun taas reissaaminen ei ole liiemmin houkutellut, teatterissa on kyllä kiva käydä mutta se reissaaminen on alkanut tökkiä!

 Telkassa pyörii parhaillaankin Pokka pitää -sarjan uusinnat ties monettako kertaa ja uskomatonta mutta totta, olen katsellut kyseistä sarjaa ehkä yhden kokonaisen jakson, jos sitäkään. Joku/jokin siinä on tökkinyt niin, etten ole enempiä seuraamaan hurahtanut. Sen verran on kuitenkin vilkaistu, että suurinpiirtein tiedän mikä on homman nimi. Sarjassahan etenkin omasta mielestään elegantti hienostorouva Hyacinth Bucket (lausutaan fiinisti bukee) aiheuttaa hämmentäviä tilanteita kotona ja puutarhassa ja milloin missäkin, ja käyttäytyy noin muutenkin suhteellisen ärsyttävästi kiekuvaa puhetyyliä myöten. Jes. Herääkin kysymys, miksi ihmeessä halusin sitten kesäteatteriversiota ylipäätään katsomaan... No, jostain se on kesäteatterikausi aloitettava ja kun oli sopivasti vapaata ensi-illan aikaan, niin ei muuta kuin kuski mukaan ja tätä rouvaa ajeluttamaan tuttuun paikkaan.

 Kauhistelin itsekseni vispipuuron värisiä lavasteita ennen esityksen alkua, taitaa olla Hyacinthin lempiväri tuo marjapuuronvärinen hienous. Aikas kauan kesti ennen kuin itse pääjehu (Anna-Leena Sipilä) asteli tyylillä ja ansaituilla aplodeilla näyttämölle. Sitä ennen saimme seurata ohjaaja-Emmetin (Johannes Korpijaakko) tuskailua valmistumaisillaan olevan näytelmän kanssa. Hyacinth ei saisi ilmestyä lähikulmille ollenkaan jotta ohjaajaparan hermot pysyisivät edes jotakuinkin kasassa, mutta turha toivo, totta kai rouva tuppaa itsensä näytelmään mukaan. Roolihenkilöt eivät tosin täysin  mene ihan hänen mieltymystensä mukaisesti...


 Lisäksi mestoilla häärää Emmettin sisko Liz (Miia Nuutila), Hyacinthin sisko Daisy (Sanna Saarijärvi) ja tämän "eroottisesti varsin väkevä" miehensä Onslow (Seppo Halttunen) verkkopaitoineen ja oluttölkkeineen (kummallisista jemmoista niitä kaljoja muuten löytyikin aina), vastaeronnut ujo nuorukainen Milly (Kalle Tahkolahti) ja varsinainen miestennielijä Rose (Kirsi Ylijoki), loppupuolella lavalla kirmaili vielä höppänä sotahullu vanhuskin (Kalle Tahkolahti). Tällä porukalla yritetään sitten saada näytelmää aikaiseksi ja ei mene ihan putkeen, ei.

 Mietin ennalta, jotta miten mahtaa telkkasarja taipua näyttämölle noin yleensä, kun erinäisiä tapahtumia sarjassa on varmaan riittänyt ja laitetaanko kaikki yhteen nippuun pikakelauksella. Tässä nyt selkeästi keskityttiin näytelmäharjoituksiin ja yleiseen säätämiseen seurapiiriasioiden suhteen, ja sitähän minä en sitten tiedä, että onko samankaltaista jaksoa joskus nähty vai oliko tämä ihan erillinen näytelmäkäsikirjoitus tutuilla hahmoilla.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, olin lopputulokseen (ja itseeni myös) hiukan pettynyt. Ne asiat, jotka telkkasarjan jakson nähdessäni ärsyttivät, ärsyttivät vielä enemmän livenä. Saman asian ja saman vitsin toistoa. Minä vaan en ole tämänkaltaisen huumorin ystävä, tai sitten pitkä taukoni oli jo ehtinyt tehdä tehtävänsä. Kotiin jääneet kirjat huutelivat mielessäni... Muiden nauraessa kippurassa minä vain hymähtelin ja huomasin miettiväni ihan muita asioita. Ihastelin Rosen vallattomia kiharoita, Daisyn värikästä tunikaa ja ohjaajan flossausta. Se on kyllä sanottava, että Anna-Leena Sipilä on oivallinen valinta Hyacinthin rooliin! Mikä pettämätön tyyli ja hienostorouvan elkeet, ja hän on kyllä taitava ja ilmeikäs komedienne.

 Ensi-iltayleisö tuntui noin muuten viihtyvän katsomossa mainiosti, eli meikäläinen se tässä on nyt vastarannan kiiski. Toivotan kuitenkin täysiä katsomoita ja aurinkoista säätä Pokka pitää -porukalle, makuasiat kun ovat makuasioita. Toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä ja jotkut verkkopaidan verhoamista olutvatsoista... Niin, ja Krapin alueen miljöö on kyllä kaunis! Mikäs siellä on kesäiltaa viettäessä.

Esityskuvat (c) Kapina Oy

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT ja onnea 20-vuotisen teatteritaipaleen johdosta!)


maanantai 21. toukokuuta 2018

Kesää kohti tauon kera

Viime viikolla näin kevätkauden viimeiset esitykseni ja vähän yllättäen tähän väliin muodostuu ainakin kolmen viikon tauko ilman yhtäkään teatterireissua. Olen vuosia toitottanut aikovani vähentää radikaalistikin reissaamistani ja nyt se näyttää onnistuneen, ainakin kevään osalta. Tuli nimittäin nähtyä "vain" 31 esitystä, kymmenen vähemmän kuin vuosi sitten samaan aikaan (ja liki 30 esitystä vähemmän kuin kaksi vuotta sitten...). Ennätykset paukkuivat kyllä etäisyyden suhteen (ulkomaille suuntautuneita reissuja en laske mukaan), kun maaliskuussa tuli käytyä Rovaniemellä asti katsomassa Myrskyluodon Maijaa.

 Paljon hyvää ja loistavia juttuja tuli kevätkaudella nähtyä, upeimpana Turun Kaupunginteatterin "Taru Sormusten Herrasta", jonka näin pari kertaa. Odotukset olivat korkealla tämän näytelmän suhteen ja ne kyllä ylitettiin. Mitään niin hienoa en tule varmaan ikinä enää näkemään Suomessa, ja se vähän jopa surettaa. Kokonaisuutena täysi kymppi ja mahtava taidonnäyte kaikilta teatterin ammattilaisilta näyttämömiehistä lähtien. Parhaiten jäi koko porukasta mieleeni Miska Kaukosen esittämä Klonkku. Miten voikin samaa hahmoa kohtaan tuntea katsomossa niin monenlaisia tunteita säälistä inhoon ja vähän äidillisiinkin tunteisiin? Klonkun ääni kuuluu päässäni silloin tällöin...

Taru Sormusten Herrasta (c) Otto-Ville Väätäinen, Turun KT 

 Ennalta pelkäsin, että tuleeko keväästä liian 1918-painotteinen, mutta ehei. Eniten aiheeseen liittyvistä näytelmistä kolahti näin jälkikäteen ajateltuna KOM-teatterin Veriruusut. Muista aiheista haluan nostaa esiin muutaman jutun : Hinta (Helsingin Kaupunginteatteri), Sudenmorsian (Teatteri Avoimet Ovet), Siinä näkijä missä tekijä (Teatteri Siperia ja Projektori-ryhmä), Julia ja Romeo (Kansallisteatteri), Syyssonaatti (Espoon Kaupunginteatteri) sekä Vuoden perhe (Teatteri Takomo) olivat kaikki omalla tavallaan hienoja ja miten erilaisista asioista niissä pidinkään.

Siinä näkijä missä tekijä (c) Aki Loponen

 Kevätkauden viimeiset esitykseni näin 19.5. lauantaina, ja onnistuin iskemään ns. kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Päivällä olin osana isoa ryhmää katsomassa Messukeskuksen Amfi-teatterissa ensimmäistä suomenkielistä Mamma Mia! -musikaalia. Olipas muuten melkoisen kokoinen katsomo, ja itse istuin melkein takarivissä R-katsomossa. Ihmeen hyvin sieltäkin kyllä näki, tosin jos olisin ollut ominpäin reissussa, olisin tosin hankkinut lipun hiukan lähempää lavaa... Mutta jösses mikä show! Hyvä fiilis tarttui ja tanssijalkaakin vipatti, kun pukkasi ABBA-hittiä hitin perään. Casting oli vallan onnistunut, etenkin Laura Voutilainen Donnan roolissa oli ilmiömäinen (ja isäehdokaskolmikko lurex-puvuissaan lopun Waterloossa, huh huh mitä silmäkarkkia!).

(c) Brinkhoff/Mögenburg

 Messukeskuksesta siirryin illaksi Kansallisteatterin Omapohjaan, jossa oli ensi-illassa Rikos ja rangaistus. Esityksen varsinainen ensi-ilta oli ollut jo 6.4. Vuorelan koulukodissa Vihdissä, ja Helsinkiä ennen esitys oli vieraillut kaikissa valtion koulukodeissa kevään aikana. Hienoa! En ollut aiemmin nähnyt minkäänlaista versiota tästä enkä lukenut Dostojevskin kirjaakaan (kuuluisi kyllä yleissivistykseen se). Tämän version hienous aukesi vasta vähän viiveellä, välillä täytyykin nukkua yön yli ja oivalluksia herää myöhemminkin. Äkkiseltään mieleeni jäivät minimalistinen lavastus valokuutioineen ja lohdullinen ajatus siitä, että Raskolnikov-nuorukaisella on vielä elämä edessään, toisin kuin tutkinnanjohtaja Petrovitshillä. Myös näyttelijöiden silmät jäivät mieleeni kummittelemaan, miten paljon voikaan ilmaista pelkällä katseella. Käsikirjoitus, ohjaus, lavastus ja puvustus Johanna Freundlich, äänisuunnittelu Petteri Mård, valot Harri Kejonen. Rooleissa Antti Lang (Raskolnikov), Elina Reinikka (Sonja) sekä Matti Onnismaa (Petrovitsh). Äänirooleissa mm. Timo Torikka, Panu Vauhkonen, Elena Spirina ja valtion koulukodin nuoria.

(c) Tuomo Manninen 

 Kesää ja kesäteattereita kohti sitten. Pari varausta on jo tehtynä, mutta vielä ei ole tiedossa minne päin Suomea suuntaan ensimmäisenä.

 Onko Sinulla jo kesäteatterisuunnitelmia? Entä mikä oli kevään näytöksistä kovin juttu omasta mielestäsi? Lukisin mielelläni kommentteja.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Viiru muuttaa / Hämeenlinnan Teatteri

Viiru muuttaa / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 3.5. 2018, kesto noin 45min (ei väliaikaa)

Teksti Sven Nordqvist
Suomennos Tittamari Marttinen
Ohjaus ja sovitus Reija Isosuo
Nuket Taina Maria Savimäki
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu ja päähineet Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Tarpeistonvalmistus Karoliina Käppi

Rooleissa : Raimo Viitanen, Henna-Maija Alitalo ja Taina Maria Savimäki


 Verstas-näyttämöllä on taas melkoista herkkua tarjolla lapsille ja lapsenmielisille. Ennen esitystä oli myös tarjolla yleisölämpiössä mehua ja keksejä, ja se jos mikä on iloinen asia. Nuori seuraneitoni oli ensimmäistä kertaa Verstaan puolella ja sekös vähän jännitti, ja tunnelma oli varsin tiivis siinä sisäänpääsyä odotellessa. Millään ei olisi jaksanut odottaa minuuttiakaan enää. Vihdoin ja viimein ovet aukenivat, ja siellähän jo Pesonen (varsinainen look-a-like Raimo Viitanen) ja Viiru-kissa (Henna-Maija Alitalo) pötköttelivät vuoteissaan. Kiinnitin heti huomioni taidokkaaseen, lämpöä hehkuvaan lavastukseen, joka oli täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja siinä riitti hämmästeltävää niin pienille kuin isommillekin katsojille. Ihmettelin myös valtavankokoisia porkkanoita ja perhosia.


 Viiruhan se sitten ponkaisee pystyyn vieterin lailla aamuvarhaisella ja pomppii sängyssään edestakaisin vähän liiankin pirteänä. Tämäkös ukko Pesosta pännii, kun taas kerran makoisat yöunet keskeytettiin liian aikaisessa vaiheessa. Pesonen latelee kissalleen sellaiset ehdot, että joko pomppiminen loppuu tai sitten on muutettava muualle koko kissanretaleen. Mitä tekee Viiru? Haluaa muuttaa muualle! Vastaus tulee Pesoselle vähän yllärinä, mutta ei auta ei auta. Vanhasta ulkohuussista remontoidaan oloisa uusi majapaikka kissalle, ja siellä saa temmeltää ja loikkia vaikka kuinka aikaisin. Vanhasta ampiaspesästäkin taiteillaan hieno lamppu, ja muutenkin sisustetaan. Viiru on lähellä, mutta kuitenkin niin kovin kaukana. Pesosen elo ja olo onkin aluksi kovin yksinäistä, ja asunto tuntuu niin kovin hiljaiselta. Viiru se pistää uudessa majassaan ranttaliksi, mutta kuinkas mahtaa käydä kun seudulla havaitaan hiippailemassa ovelaakin ovelampi kettu (Taina Maria Savimäki) pahat mielessään...

 Mitä nerokkain asia oli se, että Viirun ja Pesosen touhut uudessa kämpässä kuvattiin nukkien kautta, ja olivat upeat nuket kyllä niin yks yhteen esikuviensa kanssa. Bravo! Nukettamalla pystyttiin kuvaamaan sellaisia liikkeitä, jotka muuten eivät olisi oikein luonnistuneet. Kissa heitteli melkoisia voltteja ja ukko kiipeili sulavasti pitkin seiniä. Hauska idea kerrassaan! Seuraneitoani huvitti kovasti se, kun kaverukset kiersivät huussia ympäri ja Viiru samalla huiski kärpäslätkän kanssa Pesosta peffaan. Aika levotonta oli paikoitellen katsomossa meininki noin muuten, monenlaista älämölöä ja huutelua ja tuntui siltä, että kaikki katsojat eivät oikein jaksaneet keskittyä tapahtumiin. No, lastenteatteriin kuuluu äänekäskin kommentointi asiaan eikä se häirinnyt, mutta jotenkin tunnelma oli paikoin sellainen, että kohta joku ryntää lettuja syömään lavalle katsomosta. Kyllä, esityksessä paistettiin ihan oikea lettunen ja kylläpä alkoikin tehdä lättyjä mieli meikäläiselläkin. 


 Muuten esitys oli jotenkin sympaattisen rauhallinen ja "vanhanaikainen", Pesonenkaan ei puheillaan turhia hötkyillyt. Minulla alkoi ote välillä vähän herpaantumaan ja vauhtia olisin kaivannut ehkä enemmän, mutta varsinaiseen kohderyhmään tämä tuntui uppoavan mainiosti ja se jos mikä on tärkeintä. Huippua, että lapsille tehdään ihan oikeaa teatteria! Lyhyestä kestosta huolimatta on panostettu kunnolla asuihin ja muutenkin kokonaisuuteen. 

 Kevään viimeiset esitykset ovat näillä näppäimillä ja lisäksi taitaa olla muutama koululaisnäytös jäljellä, mutta eipä hätää. Esitykset jatkuvat taas syksymmällä ja tästä linkistä voi tsekkailla päivämääriä, valinnanvaraa vielä on. Kannattaa mennä vaikkapa koko perheen voimin katsomaan, mummut ja papatkin mukaan. Jospa vaikka saisi sitten lettuja ja mansikkahilloa esityksen jälkeen, jos osaa oikein vihjaista...

Esityskuvat (c) Tomi Pietilä

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

***
 Näkemäni esityksen päätteeksi Hämeenlinnan Teatterikerho jakoi puheenjohtajansa Aarne Kaurasen johdolla perinteisen Aku-patsaan, jonka saaja tällä kertaa oli tämänkin näytelmän ohjannut ja monessa muussa teatterihommassa jo neljänä eri vuosikymmenenä työskennellyt Reija Isosuo. Reijan yhdeksi ansioksi luettiin monipuolinen lastenteatteriin panostaminen ja siitä osoituksena mm. tämä hieno näytelmä. Onnea, Reija!

tiistai 15. toukokuuta 2018

Ihmemaa Oz / Kotkan Kaupunginteatteri

Ihmemaa Oz / Kotkan Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 14.4. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti L. Frank Baum
Dramatisointi Anne Rautiainen
Ohjaus Marielle Eklund-Vasama
Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Laulujen sovitus ja toteutus Ari Ismälä
Koreografia Lotta Herranen
Valosuunnittelu Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen

Rooleissa : Miia Maaranen, Kari Kukkonen, Juho Markkanen, Jyri Ojansivu, Lise Holmberg, Ella Mustajärvi, Toni Harjajärvi, Eeva Hautala ja Osku Haavisto


 Vuoden tauon jälkeen paluu Kotkaan! Vapaat viikonloput ovat olleet kortilla ja reissut ovat silloinkin suuntautuneet lähinnä Turkuun, mutta nyt pitkästä aikaa suuntasimme Kotkaan katsomaan Ihmemaa Ozia. Matkalla naureskelimme tienvarsivariksille, joista toinen seisoi paikoillaan lamaantuneena ja tuijotti kaukaisuuteen (kuin täytetty lintu) ja toinen touhusi vieressä niin maan perusteellisesti. Olimme hyvissä ajoin paikalla ja kävimme istuksimassa torilla possoista nauttien ja samalla otimme aurinkokylpyjä. Yllättävästä helteestä johtuen teatterisalissa tuoksahti vahvasti hieltä, mutta se ei esitystä haitannut. Vähän sääliksi kävi peruukeissa ja mm. virkatuissa asuissa huhkivia näyttelijöitä...

 Ihmemaa Oz ei ole minulle kovinkaan tuttu teos. Leffan katselin pari vuotta sitten ihan vaan mielenkiinnosta ja ottaakseni selvää, miksi tästä nyt niin paljon kohkataan siellä sun täällä. En kauheasti lämmennyt elokuvalle jostain syystä. Ainokaisen teatteriversion näin muutama vuosi sitten Tampereen Komediateatterissa ja pidin yllättäen kovasti! Siksipä varmaan Kotkaankin tuli lähdettyä, koska hahmogalleriahan on varsin mainio.


 Orpotyttö Dorothy (Miia Maaranen) kiukuttelee aikansa Em-tädin (Lise Holmberg) ja Henry-sedän (Osku Haavisto) luona ja siinä rissatessa nousee myrsky, joka tempaisee Dorothyn sänkyineen ilmojen halki Kansasista ties minne. Toto-koiraa ei muuten näkynyt missään, ehkä se oli tempautunut edellisen myrskyn yhteydessä jonnekin tuntemattomaan paikkaan? Dorothy löytää itsensä varsin värikylläisestä paikasta, ja sängyn alta pilkottavat punaiset kengät. Vahingossa on tullut liiskattua Idän ilkeä noita, ja siitä riemastuneena sängyn vieressä alkaa lapata mitä kummallisempaa väkeä. Munskottikolmikko (Juho Markkanen, Jyri Ojansivu ja Osku Haavisto) venkoiluineen vei huomioni niin, että unohdin seurata ja kuunnella tarinaa noin muuten... Olipas omituista porukkaa! Töttöröö! Lapsikatsojia hihitytti kovasti ja muitakin toki. Pohjoisen hyvä noita (Lise Holmberg) ohjeistaa, että Dorothyn pitää seurata keltaista polkua ja suunnata Smaragdikaupunkiin, jossa asustaa mahtava Ozin velho, joka auttaisi neitoa pääsemään takaisin Kansasiin. Helppo homma? Kapuloita rattaisiin pistelee sitten Idän ilkeän noidan vielä ilkeämpi sisko, Lännen ilkeä noita (Ella Mustajärvi ja sarjassamme herkullisen hurmaavia pahishahmoja), jolla on apurinaan vielä sangen ärsyttävä variskaksikko (Toni Harjajärvi ja Eeva Hautala). Tuli mieleeni ne menomatkan tienvarsivarikset...

 Matkaa Smaragdikaupunkiin ei Dorothyn tarvitse taitaa ypöyksin, sillä matkalla hän törmää ensin Variksenpelättiin (Kari Kukkonen), joka haluaisi itselleen aivot sekä Peltimetsuriin (Juho Markkanen), joka haluaisi sydämen sekä Pelkurileijonaan (Jyri Ojansivu), joka kaipaisi enemmän rohkeutta. Ozin mahtava velho voisi varmaankin kaikkia auttaa, ja niin matka jatkuu. Hihittelin jatkuvalla syötöllä etenkin tälle kolmikolle. Variksenpelätti haaveili siitä, että pääsisi vihdoinkin derivoimaan ja Peltimetsurilla oli suuri tarve runoilla koko ajan. Kuulimme niin Shakespearea kuin Vexi Salmen tuotantoakin, ja huomioni kiinnittyi myös siihen, että jäykähköstä liikehdinnästään huolimatta peltiukolla oli varsin öljytyt lanteet kuitenkin. Hupaisa oli virkatussa asussaan säpsähtelevä leijona, joka pelkäsi etenkin pupuja yli kaiken.

 Mitenkäs mahtaa käydä? Löytyykö mahtava Ozin velho ja onko tapaamisesta apua, vai ehtiikö pahisnoita kätyreineen ensin? Jännän äärellä ollaan. Valtavat unettavat unikot tuntuivat vaikuttavan katsomoon asti, sillä seuralaiseni meinasi nukahtaa siinä kohtaa. Itse pysyin skarppina koko ajan lähinnä siksi, että hahmot olivat niin verrattomia ja meininki oli muutenkin hiukan överin värikästä ja vähän absurdiakin paikoitellen. Sellaisesta minä tykkään. "Walk this way´n" tahdissa taivallettiin ja olin havaitsevinani otteita Nirvanan "Smells like teen spirit"-kipaleesta myös? Leijonan jalkatyöskentelyä ja peltiukon leveää haara-askelta oli myös ilo seurata. Suosikkihahmokseni nousi kuitenkin huima Lännen ilkeä noita, joka teki myös aikamoisen katoamistempun siinä silmiemme edessä. Ansaittua kohinaa ja kuhinaa alkoi katsomossa sillä hetkellä, supinaa "Mitä oikein tapahtui?!"

Lännen ilkeä noita vauhdissa 

 Olihan tämä nyt mainio jokaiselle jotakin -tyylinen koko perheen juttu. Värikkäistä, muuntautuvaisista lavasteista ja puvuista erityispointseja. Itselläni kävi vielä mielessä, että miksei Euroviisuissa olla nähty koskaan heinähattuja ja kastelukannu päässä olevia peltiukkoja ja puputossuisia leijonia valtavine kutreineen? Hittiainesta. Paluumatkalla ei jostain syystä näkynyt yhtä ainuttakaan tienvarsivarista. Kas nehän vapautettiin ja läksivät varmasti muihin hommiin.

Varikset kaffepaussilla 

 Ihmemaa Ozista on toukokuussa jäljellä enää yksi esitys, mutta syksyllä jatketaan taas! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)