keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Puhtaat valkeat lakanat / Tampereen Komediateatteri

Puhtaat valkeat lakanat / Tampereen Komediateatteri

Ensi-ilta 7.6. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Raija Orasen tv-sarjan pohjalta dramatisoinut Outi Keskevaari
Ohjaus Panu Raipia
Apulaisohjaaja Aimo Räsänen
Lavastus Oskari Löytönen
Pukusuunnittelu Elina Vättö
Alkuperäismusiikit Johnny Lee Michaels
Äänisuunnittelu Jere Riihinen
Maskeeraus- ja kampaussuunnittelu Johanna Vänttinen

Rooleissa : Juhani Laitala, Katariina Kaitue, Emmi Kaislakari, Sanni Lehto, Henrik Jansson/Eetu Järvinen/Roni Takolander, Janne Kallioniemi, Aimo Räsänen, Marika Heiskanen, Seppo Paajanen, Miika Muranen, Jenna Teinilä, Aku Sajakorpi, Susanna Kaukonen, Nelli Sinisalo ja Idalilja Raipia/Anniina Koistinen

Koko porukka yhteiskuvassa

 Viikko sitten tuli vietettyä varsinaista kesäteatteripäivää Tampereella. Ensin viihdyimme Viikinsaaressa ja illemmalla suuntasimme Tampereen Komediateatteriin. Puhtaat valkeat lakanat - telkkusarjaa tuli aikoinaan seurattua hyvinkin tiiviisti, varmaan katselin kaikki jaksot ja pidin kovasti. En kuitenkaan enää muistanut sarjan tapahtumista yhtikäs mitään, toki Eero Kurpan elikkäs tutummin Kuuro-Erpan muistin ja sen, että jotain vaatebisneksiä tässä koko ajan hiottiin ja perheen äidillä Mairella oli jonkinasteinen pakkomielle puhtaisiin valkeisiin lakanoihin.

 Muutama vuosi sitten samaisessa Tampereen Komediateatterissa tuli nähtyä legendaarinen Tankki täyteen ja kun esityksen alussa teeveestä tutut Ulla (Tuire Salenius) ja Juhana (Ilmari Saarelainen) astuivat yleisön eteen ja raikuvat suosionosoitukset alkoivat, minä pillahdin yllättäen itkuun. Jotenkin tuli sellainen järjettömän suuri nostalgia-aalto ja ykskaks tuli ikävä kaikkia edesmenneitä mummoja ja pappoja ja vaikka mitä aikoja. Henkilöhahmot olivat tulleet niin tutuiksi, ja tunne oli samanlainen kuin näkisi rakkaan ystävän pitkästä aikaa. Arvatkaas miten kävi, kun Ensio Raikas (Juhani Laitala) saapui yleisön eteen? Kyllä vaan, roskia meni taas silmään. Olen aika helppo tapaus näissä tietyissä nostalgia-asioissa.

 Tv-sarjassa saimme tutustua Raikkaan perheeseen tarkemmin. Oli vaatetusyritystä ja muotiliikettä ja sinnikkäitä kosijoita perheen tyttärillä, ay-liikettä ja sujuvasanaista porukkaa siellä sun täällä. Kesäteatteriversioon oli sitten ympätty pariin tuntiin kaikkea tätä + idänkauppaa, ja monta jaksoa yhteen putkeen pikakelauksella - eikä muuten haitannut meikäläistä yhtään! Jotenkin sulavasti uppouduin Raikkaan perheen kuvioihin ja nautin joka hetkestä värimaailmoineen kaikkineen. Kiehtovia kuoseja vilisi etenkin naisten vaatteissa ja toki miesten teryleeniasut ja samettipuvut sykähdyttivät, samoin kuin pulisongit ja valtavat kaulukset ja viikset ja kiharatkin jopa.

Nuutinen, Kurppa ja Raikas 

 Raikas oli mielessäni usein muutenkin kuin sukunimenä. Oli nimittäin aika kuuma ja raikasta vettä oli juotava pullotolkulla esitystä ennen, jälkeen ja aikana. Raikasta oli meno myös näyttämöllä, ilahduttavan paljon uusia kasvoja "vanhojen konkareiden" joukossa, eikä näyttelijäkunnassa muutenkaan ollut mitään valittamista. Ihastuin varsinkin Ireneen (Sanni Lehto), joka oli varsin pirtsakka pakkaus ja kipakkaa tekoa muutenkin. Kovasti viehätti myös Kuuro-Erppa Eero Kurppa (Janne Kallioniemi) etenkin muotinäytöksen juontajana sekä - yllätys yllätys - Nuutinen (Aimo Räsänen), joka teki kosimishommista taidetta parilla lauseella. Mikä tyyli! Jo oli ihme, ettei Sylvi (Marika Heiskanen) hetimiten lämmennyt. Risto Raivion (Miika Muranen) ujot lähentymisyritykset myös osuivat mainiosti, ja mainitsinko jo kiharat?

Sylvin lämmittelyä 

 Pari tuntia heilahti tuosta noin, ja olisin katsellut Raikkaan perheen menoa kauemminkin. Olin esityksen jälkeen suu messingillä ja aika "fiiliksissä". Hmmm, kävi mielessä, että varmaan parinkymmenen vuoden kuluttua jossain nähdään Salatut elämät pikakelauksella, ja kun Ismo ja Seppo astuvat yleisön eteen, meikäläistä viedään taas. Vaikka Salkkareita en enää vuosikausiin ole seurannut, mutta ymmärtänette pointin...

 Vielä ehtii katsomaan ja viikkailemaan lakanoita Komediateatterille, lisäinfoa löydät tästä.

Esityskuvat (c) Peero Lakanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Komediateatteri!)

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Herra Hakkarainen seikkailee / Pyynikin Kesäteatteri

Herra Hakkarainen seikkailee / Pyynikin Kesäteatterin ja Kiertueteatterin yhteistuotanto

Ensi-ilta 5.7. 2018, kesto noin 50min (ei väliaikaa)

Alkuperäistarinat ja hahmot Mauri Kunnas
Dramaturgia Herra Hakkarainen -kirjojen pohjalta Patrik Drake
Sovitus ja ohjaus Minna-Stiina Saaristo-Vellinki
Koreografia Anna Hellstén
Pukusuunnittelu ja pukujen valmistus Susanna Pohjolainen
Äänisuunnittelu ja musiikki Jarno Saaristo
Tarpeiston suunnittelu ja valmistus Jutta Pantsu

Rooleissa : Veera Degerholm, Juha Antikainen ja Riitta Lindroos (sekä Rouva Kaupunginjohtajan äänenä Minna-Stiina Saaristo-Vellinki)

Huom. Näytelmä esitetään Mikko Saastamoisen suunnittelemissa Ehtoolehdon sankarit -komedian lavasteissa (työryhmä muokannut lavastusta vähän)


 Tästä taisikin tulla vähän erilainen kesä sen suhteen, että Pyynikin "aikuistennäytelmä" Ehtoolehdon sankarit on minulla edelleen näkemättä (ja taitaa väliin jäädäkin, sillä ei nyt osu aikataulut ja työvuoroni kohdilleen sitten millään), mutta lastennäytelmää sentään pääsin katsomaan. Ja kuulkaas, ei ollenkaan hassumpi juttu se!

 Herra Hakkarainen on vuosikaudet ollut suuri suosikkini, ja niskassanikin on muuten tatuoituna kyseinen hahmo. Mauri Kunnaksen tuotannon omistan lähes kokonaan (muutamaa vauvoille tarkoitettua kirjaa lukuunottamatta) ja aina tulee hankittua se uusin teos ja kilvan etsittyä niin Hakkaraisia kuin Heikki-hämähäkkejäkin kuvista mieheni kanssa. Viime kesänä visiteerasimme Herra Hakkaraisen talossa Sastamalassa ja lipunmyyjän sanoja lainatakseni "No, lapsille tämä lähinnä on tarkoitettu mutta kyllä täältä aikuisetkin katseltavaa löytävät".

 Sama sopii lastennäytelmiinkin, ja niin lähti sitten kaksi rouwaa Pyynikille kera yhden piiperon, jolle tämä taisi olla peräti elämän toinen teatterireissu. Ensimmäiseksi tietysti nautittiin jäätelöt mukavasti varjossa ja sitten katsomoon. Pientä levottomuutta oli jo valmiiksi ilmassa ja eväitä nautittiin siellä sun täällä, oli kova helle ja nestetankkauksesta ainakin huolehdittiin riittävän hyvin. Minua jännitti, että kuinkahan mahtaa pikkuväki pysyä paikoillaan kun katsomo lähtee pyörimään... Huuli pyöreänä sitä menoa moni sitten ihmettelikin, onhan se nyt valtaisa elämys! Kuin huvipuistossa olisi, ja sattuneesta syystä näin seuraavana yönä unta, jossa menin iloisena ympyrää karusellissa.

Ja taas mentiin... 

 Ensimmäisenä saimme tutustua Masa Marsuun (Veera Degerholm), tuohon mukavan pyöreään karvaiseen kaveriin, joka esitteli ensitöikseen meille Herra Hakkaraisen (Juha Antikainen) iltatoimet, elikkäs ison maitolasillisen juonnin ja hammaspesun (molempia toimia väritti hauska äänimaailma, joka kiherrytti kivasti etenkin pikkuväkeä). Ja sitten pötkölleen ja hyvää yötä? Turha toivo, sillä Hakkarainenhan on Tassulan kuuluisin unissakävelijä ja eipä herra tälläkään kertaa malttanut selällään kauaa pötkötellä. Ja eikun menoksi. HH toikkaroi kädet tanassa ja silmät ummessa pitkin ja poikin, ja meinaa törmäillä niin puihin kuin kallioihinkin. On siinä Masalla hommaa paimentamisessa, että edes jotenkuten pysyisi ukko reitillä kompastumatta tai putoamatta järveen. HH kulkee Neiti Kreekulan (Riitta Lindroos) luokse, ja siellä sitten täysin nukuksissa harrastetaan kaikenlaista numeroiden kanssa ja tanssitaan toki hiukan tangoakin. Apurit innoissaan huutelevat katsomosta oikeita tuloksia.

 Tassulaa piinaa töhrijä, joka käy salaa tuhrimassa numeroilla kaikenlaisia pintoja. Me kyllä tiedämme kuka on asialla (Törky-Tane parin raggarikaverinsa kanssa), ja sukkiakin katoaa pyykkinarulta. Muu porukka ryhtyy sitten salapoliisihommiin, jotta suttaaja saadaan kiikkiin. Valtavan suurennuslasin kanssa heiluva Masa on aikamoinen näky, etenkin kun jostain pilkahtaa yllättäen Hämähäkki-Heikkikin ja lasten (sekä meikäläisen) riemulla ei ole rajaa! Sanoinko jo, että Heikki on suosikkini? Ja minulla on Heikki-muki ja heijastin, pitäisiköhän ottaa tatuointikin...

 Onhan tämä nyt mainiota menoa. Poliisia, takaa-ajoa, lakana päällä seikkaileva Herra Hakkarainen, räppäävä töhrijä, piileskelyä ja pari karannutta pieruakin (toimii aina) ja välikommentteja huuteleva pyörivä katsomo, ja tietysti vähän laskuoppia kaikelle kansalle. Helle helli, jos nyt sattuu kuumuudesta tykkäämään.

Neiti Kreekula, MM ja HH sekä numerot 

 Suun veti seurueemme pienimmällä mutrulle, kun katsomostapoistumisen jälkeen ei näkynyt enää liioin Herra Hakkaraista eikä Heikkiäkään. "Minne se Hakkarainen meni?" Riemulla ei ollut sitten rajaa, kun kiva vahtimestari kertoi, että porukka odottelee kyllä alueella ja kuvaankin halutessaan pääsisi suosikkiensa kanssa (hämähäkki tosin oli livistänyt jonnekin). Voihan jee! Kivaa oli myös se, että kahvila oli vielä esityksen jälkeen auki ja sinne moni suunnisti, kun alkoi jäde-ja sipsihammasta kolottamaan.

 Mukavasti oli hyödynnetty Ehtoolehdon lavasteita, kiva että tämänkaltainen yhteiskäyttö oli mahdollistettu lastennäytelmään. Muutenkin esitys oli varsin antoisa, kesto juuri passeli ja itse esityksessä sopivassa suhteessa jännitystä, huumoria, vauhdikasta menoa ja pientä opetustakin. Mukavan iltapäivän vietimme. Vielä on pari viikkoa hyvää aikaa, joten eikun muksut mukaan ja Pyynikille. Lisäinfoa tästä. Samalla voi piipahtaa näkötornissa munkkeja popsimassa.

Esityskuvat (c) Karri Harju

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kiertueteatteri ja Pyynikin Kesäteatteri!)

torstai 12. heinäkuuta 2018

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin / Viikinsaaren Kesäteatteri

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin / Viikinsaaren Kesäteatteri

Ensi-ilta 14.6. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Agapetus
Ohjaus Hanno Eskola
Musiikki Mikko Alatalo
Musiikin sovitus Antti Paranko
Lavastus Markku Mäkiranta
Puvustus Tiina Helin
Äänet Simo Savisaari

Bändi : Antti Paranko (kapellimestari ja kitara), Aleksi Aromaa (basso), Jussi Liimatainen (koskettimet)  ja Lauri Malin (rummut)

Rooleissa : Kai Vaine, Jarkko Tiainen, Anna Ackerman, Eppu Salminen ja Kaisa Hela

Viirimäki, Himanen ja emäntä 

 Mooonta vuotta sitten tein ensivisiittini Pyynikin Kesäteatteriin katsomaan tätä samaa näytelmää ihan vain siitä syystä, että näkisin miten silloinen suosikkini Kari-Pekka Toivonen juoksentelee munasillaan pitkin pusikoita. Hyvinhän se pyörivä katsomo ja Pyynikin puskat toimivat tässä tarkoituksessa, vähän pakaroita vilkkui ja taas lähti katsomo pyörimään ratkaisevalla hetkellä. Muuta en esityksestä oikein muistakaan. Hyvinkin mahdollinen vilauttelu ei tällä kerralla ollut se suurin houkutin, vaan kokonaisuus idyllisine laivamatkoineen ja mielestäni Suomen teatterikentän ehdottomasti tyylikkäin bändi soittamassa Mikko Alatalon ja Harri Rinteen kynäilemää tuotantoa. Esitin jo aiemmin hiljaisen toiveen, että mukana olisi toivottavasti muutakin kuin huumoriralleja. No, jos mummon ja moukarinheiton laittavat jatkossakin ylipäätään mihinkään mukaan, kostoksi lähden väliajalla pois jos mahdollista.

 Viime kesänä tuli Viikinsaaressa visiteerattua parikin kertaa, kävin nimittäin kurkkimassa harjoituksia ja sitten tietysti katsomassa varsinaisen esityksenkin (Mies joka ei osannut sanoa ei). Nyt oli ensi-illasta ehtinyt vierähtää jo liki kuukausi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Laivamatka ei tällä kertaa mennyt hienoja maisemia ihastellen, vaan keskityin yleiseen höpötykseen sisätiloissa mm. aiheista hanurinsoitto ja ihon nihkeys. Saaressa olimme reippaasti etuajassa ja pääsimme seuraamaan ravintolan terassin aitiopaikalta keppihevoskilpailuja! Voi sitä vauhdin hurmaa ja iloa. Itsehän olisin kompastunut jo siihen matalimpaan esteeseen.

Kaisa Hela ja Eppu Salminen 

 Juu, sananen esityksestäkin, sitähän varten saareen tuli lähdettyä. Aika sekavaa kohellustahan meno on, enkä ihan ollut varma loppupeleissä siitä, oliko tässä nyt päätä eikä häntää. Ja toisaalta, onko sillä nyt kuitenkaan sitten mitään väliä, pääasia että hauskaa on. No, on laivasta myöhästyvää asemapäällikkö Viirimäkeä (Jarkko Tiainen), kesävieras Himasta (Kai Vaine, joka esityspäivänä täytti sopivasti pyöreitä ja vein lämmöllävalitun lahjankin), vankikarkuria (Eppu Salminen) sekä neitokaisia Alli ja Liina (Anna Ackerman ja Kaisa Hela), ja lisäksi poliiseja ja haarniskassa koikkelehtimista. Viirimäki ja Himanen lähtevät motorisoidulla laiturinpätkällä (hauskasti toteutettu tämä) yrittämään vastarannalle, huonoin seurauksin. Uintihommiksi menee ja Himanen luopuu kaikista vaatteistaan, ja ensimmäiset ihastuneet/kauhistuneet huudahdukset kaikuvat katsomosta. Tiettyjä paikkoja peitellään jatkossa sitten mm. salkulla ja leivänkannikalla. Meikäläinen on paljasta pintaa nähnyt teatterissakin jo siihen malliin, ettei oikein tunnu missään enää. Melkeinpä odotti, että jostain puskasta kirmaa Risto Korhonen ilkosillaan ihan muuten vaan näyttämön editse.

 Jatketaan. Himanen löytää tiensä parin neidon hoteisiin, tosin aluksi naiseksi tekeytyvänä itsekin ja yöpissalla käynti melkein narauttaa sankarimme. Lisäksi näemme Allin toimesta varsin näyttävää naisvoimistelua ja tanssikuviota, tietty vähän flossaustakin. Sitten on se möreä-ääninen vankikarkuri ja häntä jahtaavat poliisit ja päänsä totaalisesti sekoittanut asemapäällikkö.

Anna Ackerman ja Kai Vaine 

 Esityksen suola ja sokeri on kyllä sitten Mikko Alatalon tuotannon monipuoliset sovitukset, ja mukana oli monta kappaletta, joita en ollut aiemmin edes kuullut. Kuten jo tuli mainittua, monessakin mielessä sangen tyylitajuinen bändi (katsokaa nyt allaolevaa kuvaakin!) kruunaa koko paketin. Viiksistä olisi tullut vielä plussaa, mutta aina ei voi voittaa. Valitettavasti mukaani tarttui sitten parikin korvamatoa, joista ei olisi ollut niin väliä. Toinen on "Leuhkat eväät" ja toinen "Jolsa jätkä", joista jälkimmäinen voisi olla Popedan tuotantoa. Näen jo mielessäni Paten vetämässä "tässä tulee jolsa jätkä, väännetäänkö kättä.." toinen jalka nostettuna kajarin päälle niin, että haarus on mahdollisimman hyvin näytillä. Väliajalla kävin tilaamassa kanttiinintäti Gekolta pullan sanoilla "anna mulle yksi pulla, anna yksi pullistasi mulle". Ei antanut, mutta möi.

Antti Paranko, Lauri Malin, Jussi Liimatainen ja Aleksi Aromaa (ja se hanurikin) 

 Missään nimessä tämä ei ollut hukkareissu, sillä aina kun paikalta poistuu hymyillen eikä otsa kurtussa, on jotain tehty oikein. Varsin onnistunut kesäteatterireissu siis. Kiiruhdimme esityksestä vielä illaksi Tampereen Komediateatterille, mutta se on taas toinen juttu se.

 Esityskausi jatkuu 11.8. asti, joten hyvin ehtii vielä Viikinsaareen tsekkaamaan iloisen menon ja parhaat pakarat. Lisäinfoa tästä näin. Edestakainen laivamatkahan kuuluu sitten lipun hintaan.


Esityskuvat (c) Kai G. Baer

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Viikinsaaren Kesäteatteri!)

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

On kesäyö / Suomen Kesäteatteri, Sappee

On kesäyö / Suomen Kesäteatteri, Sappee

Ensi-ilta 3.7. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Jukka Hänninen
Koreografia Daniel Paul
Hurmio-tangon koreografia Jani Rasimus
Lavastus Jyrki Seppä
Puvustus Arja Sahno
Maskeeraussuunnittelu Pirjo Laihiala
Äänisuunnittelu Ismo Paananen

Orkesteri : Jyrki Telilä, Miika Perkiö, Teemu Broman ja Jukka Hänninen

Rooleissa : Ilkka Koivula, Jani Koskinen, Mira Luoti, Susanna Laine, Teemu Alanen, Mikko Huoviala, Sakari Kinnunen, Vilma Hartikainen ja Leea Lepistö


 Hauska yhteensattuma : tasan viisi vuotta sitten olen Facebookin muistojen mukaan ollut Valkeakoskella katsomassa musiikkinäytelmää On kesäyö. Kivasti sattui ensi-ilta juuri samalle päivälle. Perinteisesti oli satanut vettä koko päivän ja satoi vielä perilläkin, mutta kesäteatterin ihme tapahtui taas, eli pilvet väistyivät juuri sopivasti ja itse esityksen aikana ei satanut pisaraakaan.

 Sappeesta on minulla erityisen lämpimät muistot - etenkin kesästä 2012, jolloin paikalla esitettiin Teatteri Eurooppa Neljän "Noin 7 veljestä", jonka kävin lopulta katsomassa kolmeen otteeseen. Ensimmäisen katsomiskerran jälkeen uskaltauduin kunnolla jakamaan blogikirjoitustani ja koko tämä Teatterikärpäsen puraisuja -blogini lähti aikamoiseen nousukiitoon sen jälkeen, ja innostuin kunnolla tekemään haastattelujakin. Oi aikoja, tuntuu kuin olisi kulunut jo ikuisuus noista muistoista.

 Mukavaa oli sateesta huolimatta ajella pitkän tauon jälkeen tuttuun paikkaan maalaismaisemia ihaillen. Mietiskelin siinä matkan aikana, että on olemassa Teatterikärpänen, joka matkustaa yksikseen bussilla tai junalla kaupungista toiseen ja menee sisätiloihin katsomaan juttuja, joissa arvostaa etenkin koukuttavaa tekstiä ja herkullista väliaikaleivosta. Sitten on olemassa Kesäteatterikärpänen, joka matkaa luottokuskin kyyditsemänä ja seurassa pitkin maaseutua katsomaan kesäteatteria, jossa mennään useimmiten musiikki edellä ja väliajan kruunaa kuuma makkara. Molemmissa versioissa on omat puolensa, ja kesäisin kiinnitän näköjään huomioni täysin eri asioihin kuin muina aikoina.


 Alunperin minun ei pitänyt tulla Sappeelle tätä katsomaan lainkaan, koska "tämähän on jo nähty muutama vuosi sitten", mutta joku asia jäi kaihertamaan mieltäni ja yhtäkkiä iski suuri hinku nähdä Topi Sorsakoskesta kertova musiikkinäytelmä uudelleen, ja tämä olikin aika paljon tuunattu versio alkuperäisestä (ja Eino Grön istui katsomon puolella, eroavaisuus sekin...). Ilkka Koivulan kokovartalosuoritus Topi Sorsakoskena hämmensi totaalisesti ensimmäisellä kerralla ja edelleen sai aikaan kylmiä väreitä ja outoja tuntemuksia omissakin leukaperissä. Laulu tulee jostain selkäytimestä, se on ihan saletti! Itse tarinassa seurataan Pekka Tammilehdon elämää ja uraa vaihtuvine naisineen (rooleissa varsin pätevät, muistakin yhteyksistä tutut Susanna Laine ja Mira Luoti), ja miten Pekasta tuli koko kansan suosikki Topi Sorsakoski. Tai "koko kansan", itsehän en jostain syystä voinut sietää koko tyyppiä aikoinaan... Tuttuja tyyppejä vilisee estradilla muitakin, näemme esimerkiksi käärmekaulaisen Dannyn (Mikko Huoviala) ja esiintymishaluttoman Baddingin (Huoviala myös) sekä tietysti Olavi Virran (Jani Koskinen vaihteeksi, tutussa roolissaan), joka latelee omia ohjeitaan Topille. Huoviala häärää tontilla myös Kylänmiehenä, joka on ostanut kämpän juuri esiintymislavan kulmilta ja huutelee omiaan, aikoo jopa kaataa yhden ison puun kesken esityksen.

Etualalla Badding 

 Lauluja piisaa, ja tanssinumeroita vähän liikaakin. Pitääkö joka välissä vedellä kuvioita helmat korvissa ja pyöriä estradilla niin, että alushousut vilkkuvat jatkuvasti? Onko minusta tulossa niuho nipottaja? Odotin elegantimpaa menoa tanssien suhteen. Ja mikä ihme oli tämä Irwinin näköinen Pedro Hietanen, ja hassunhauska meksikolainen pappi? Ei uponnut minuun nämä viiksimiehet tällä kertaa, mikä on ihme jo sinänsä.

 Laulu-ja soittopuolessa ei sitten kyllä ollut moitittavaa tippaakaan, ja niitä kyllä jaksan kehua vaikkas kuinka paljon. On pakko hyristä tyytyväisyyttään, kun Virran Ola vetäisee "Punatukkaiselle tytölleni" tai Topi nojaa kaksin käsin mikrofoniin ja "Vihreät niityt" kajahtaa ilmoille. Pieni liikutuksen aalto meni etenkin jälkimmäisen kappaleen aikana lävitseni, kyllä musiikin voima on ihmeellinen. Jotain hurjan koskettavaa on siinä, että haitari soi ja parit keinuvat hiljaa toisiaan vasten. Komeimmin soi "Surujen kitara", se teki viisi vuotta sitten myös valtaisan vaikutuksen minuun ja tälläkin kerralla meni roska silmään. Surua vain nyt kitara soi. Joku ihmeen nostalgia-aalto pyyhkäisee ylitseni ja vie aikaan, jota en ole edes elänyt. Jännä tunne.


 Ilkka Koivula on kyllä sisäistänyt roolinsa hienolla, alkuperäistä kunnioittavalla tavalla. Eipä voi muuta kuin ihastella ja ihmetellä. Kovasti liikutti myös elonsa ehtoopuolella hiljaksiin köpöttelevä Olavi Virta, joka poistui taaemmas maisemia ihastelemaan selin yleisöön ja pian viereensä asteli Topikin, Olan pikkutakki mukana. Hieno lopetus.

 Pienestä natkutuksestani huolimatta kyllähän minä tästä kovasti tykkäsin, ja täytyy kehua myös uutta katosta, jonka alla esiintyjätkin pysyvät kuivina. Suomen Kesäteatterin molemmille näyttämöille toivotan aurinkoa ja sankoin joukoin yleisöä, Siltsu villitsee Valkeakoskella ja Topi+Ola Sappeella. Mitähän ensi kesänä on luvassa?

Esityskuvat (c) Daniel Paul

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Kesäteatteri!)

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Kaksi puuta / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Kaksi puuta / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Ensi-ilta 30.6. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Osku Valve ja Otto Kanerva
Ohjaus Otto Kanerva
Tuotantoassistentti Ola Tuominen
Musiikin sovitus Antti Vauramo
Lavastus Oskari Löytönen
Puvustus Elina Vättö
Kampaus ja maskeeraussuunnittelu Pirjo Leino
Valot ja äänet Harri Savolainen
Käyttöpäällikkö Veikko Pulli

Orkesteri : Antti Vauramo/Kalle Penttilä (kapellimestari ja koskettimet), Peter Engberg/Jaakko Rossi (kitara), Jukka Mänty-Sorvari (rummut) ja Henri Savolainen (basso)

Rooleissa : Ria Kataja, Otto Kanerva, Hanna Vahtikari, Mikko Töyssy, Veera Tapanainen ja Miikka J. Anttila

 Huom. Näin esityksen ensi-iltaa edeltävässä ennakkonäytöksessä  

 Uusi hieno katettu katsomo ja Juha Tapion biiseihin perustuva romanttinen komedia, siinäpä pari kovaa houkutinta Hämeenlinnan Uuteen Kesäteatteriin, Kaupunginpuistoon. Kansallisen kesäteatteripäivän kunniaksi vettä oli satanut enemmän ja vähemmän pitkin päivää ja kotikulmillani satoi vielä lähtöhetkellä, mutta ihana käänne säässä tapahtui jälleen juuri ennen h-hetkeä ja saimme nauttia esityksestä kastumatta. Niin, olisimme toki muutenkin saaneet nauttia, sillä uusi katettu katsomo on juuri niin hieno kuin luvattiinkin. Kyllä meidän nyt kelpaa, ja vanhasta lavastakin oli maltettu vihdoin luopua. Outoa oli tosiaan se, että ensimmäistä kertaa ihmiset eivät marssineet suoraan jonottamaan sisään vaan pyörivät puffetin puolella ja kauppa kävi.

Ria Kataja ja Otto Kanerva 

 En ole juurikaan perehtynyt Juha Tapion tuotantoon, olen kyllä kuullut joitakin biisejä radiosta ja osannut bongata varsin tunnistettavan soundin. Ymmärrän kyllä miksi mies on niin suosittu, jotain konstailemattoman aitoa ja rehellistä hänen olemuksessaan ja kappaleissaan on. Tuttua ja turvallista, suomalaista. Ihme, ettei hänen tuotantoonsa ole aiemmin kesäteattereissa tartuttu! Onneksi nyt sitten HUK:n puuhamies Otto Kanerva tarttui, ja niin saa ihan kohta ensi-iltansa romanttinen komedia Kaksi puuta.

 Ihan alkuun saamme kuulla selkokielisiä uutisia Tuomisen Olan äänellä ja sitten saamme kunnian tutustua nuohoojamestari Harriin (Otto Kanerva), joka on tietysti yksinäinen poikamies. Ei ole ollut onnea rakkaudessa, vaan mistäkös mahtaa johtua. Heti kättelyssä Harri törmää kämppänsä kulmilla hieman oudosti käyttäytyvään ja pyörtyilevään Miraan (Hanna Vahtikari) ja pian saamme kuulla syömäikkunasta ja mojovan paastopierunkin (kesäteatteribingossa olisi melkein saanut ylärivin täyteen tästä näytelmästä, kuvan löydät alempaa). Tuumin, että pieruhuumori toimii aina ja noinkohan se lempi tästä salakavalasti näiden kahden välille leimahtaa. Väärässä olin! Viereiseen asuntoon on muuttanut varsin verevä ja värikäs ilmestys, rotunainen vertaansa vailla elikkäs taiteilija Marianne (Ria Kataja) ja pian Harri ja Marianne kiertävät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa. Kumpikin kieltää orastavan lemmen, mutta elkeet ovat selkeät katsomon takariville asti ja siitä mistä ei puhuta, siitä lauletaan Juha Tapion kappalein. Ja voi kuulkaas, komeasti lauletaankin ja soitto soi. (Jossain biisissä bändistä tuli jostain syystä U2 mieleeni, oli hyvin samankaltaista soundia.) Kyllä näitä kappaleita kuunnellessa mieli herkistyy erityiselle taajuudelle ja tunnelma on kohdillaan. Minua vähän itkettikin jossain kohdassa, en tosin enää muista missä.

Hanna Vahtikari ja Mikko Töyssy 

Tämän porukan lisäksi paikalla huseeraa Harrin tuttava Ossi (Mikko Töyssy), joka tuntuu olevan varsinainen keksijänero. On Tappara-lippistä takatukalla (mainio lippis!), sadetelttaa ja partavettä, jolla houkutellaan naisia satimeen. "Kuka keksi rakkauden" kysyi muinoin Kaija Koo ja aluksi vaikuttaa siltä, että vastaus ei ainakaan ole tämä keksijä-Ossi. Vaan väärässä olin taas! Ossin ja Miran katseet kohtaavat ratkaisevasti, ja se on menoa sitten. Mukana hääräämässä on myös varsin rempseä ja pirtsakka Amor (Veera Tapanainen) ohi lentelevine nuolineen ja inhimillisine paheineen, Amor se taitaa vetäistä myös illan komeimmat biisit ja etenkin Ohikiitävää on upeaa kuultavaa. Sen kappaleen tiesin sentään nimeltä... Biisin aikana kiidetään kirjaimellisesti ohi ja jälkiä piirretään hiekkaan. Amor muutenkin keimaili kivasti yleisön kanssa ja otti kontaktia.

Veera Tapanainen 

 Varsinaisen yllätyksen tarjosi sitten Miikka J. Anttila, joka aluksi nähdään kilpailevana freelancer-nuohoojana Mariannen röörejä rassaamassa ja myöhemmin niin näyttävänä ilmestyksenä, että sillä lookilla sopisi mennä Pride-kulkueen etujoukkoihin marssimaan rinta rottingilla ylväänä vaikka heti. Uuteen olemukseen tottui ihmeen nopeasti ja upealta hän näytti etenkin tummaverikkönä.

Miikka J. Anttila keskellä 

 Kuka muuten vastasi koreografioista? Paikalta bongasin Sami Vartiaisen, olisiko hän ollut asialla? Oli kyllä vauhdikkaita tanssikuvioita, tarkoituksellisen huvittaviakin paikoitellen. Tykkäsin.

 Puheissa vilisi pientä piikittelyä Hämeeseen, toiminnassa puuhattiin taiteen ja sukkiksien parissa ja rakkautta koitettiin vältellä, ajeltiin fillarilla ja rättisitikalla. Ja ryypättiin niin kahvia, olutta, skumppaa, kossua kuin sahtiakin. Perinteiset kesäteatteriainekset siis ilmassa. Kukaan ei sentään pyllyillyt ilkosillaan, eikä se tähän olisi oikein sopinutkaan.


 Varsin viihdyttävä kokonaisuus ja muutama yhteislaulun paikkakin. Allsång på Kaupunginpuisto? Parhaimmillaan esitys minulle toimi vahvoissa lauluissa ja hieman haikeansuloisissa tunnelmissa. Lippukauppa on käynyt jo kuumana ja tulee käymään. Ja jos Juha Tapion kappaleet eivät sitten kiinnosta yhtään, lähde edes katsomaan Sitä Kuuluisaa Uutta Katettua Katsomoa. Sitä kelpaa tulla katsomaan niin paikalliset kuin kauempaakin.

Esityskuvat (c) Hanna Kanerva

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HUK ja menestyksekästä kesää!)

Kesäteatteribingo by Siiri Liitiä