torstai 21. maaliskuuta 2019

Helsingin Sanomien haastattelussa

Tänään torstaina 21.3. Helsingin Sanomissa on minun haastatteluni! Minua jututti Laura Hallamaa, johon tutustuin ollessamme Musikaalimatkassa-podcastin vieraana. Kuvat nappasi Outi Pyhäranta, ja kuvauspaikkana toimi Teatteri Jurkka, joka on yksi lempiteattereistani. Samana iltana Jurkassa oli Niskavuoren Hetan esitys ja keskustelu, jossa vieraana Tarja Halonen... Oli hitusen kuumottavaa olla kuvattavana, minä kun juoksen yleensä karkuun kun kameroita kaivetaan esiin.

Tästä linkistä pääset lukemaan jutun.

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Unikuskit / Höyhentämö

Unikuskit / Höyhentämö

Unikuskit-työryhmän ja Höyhentämö-teatteriyhdistys ry:n yhteistuotanto

Ensi-ilta 17.3. 2019, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Suositusikä 5-9 v (mainiosti upposi myös 48 v koehenkilöön)

Konsepti ja käsikirjoitus Valto Kuuluvainen, K Rasila ja työryhmä
Visuaalinen suunnittelu ja toteutus sekä nuket K Rasila
Äänisuunnittelu Maura Korhonen
Ohjaus Valto Kuuluvainen
Ääniroolissa Miska Huttula

Näyttämöllä : Elisa Salo ja Eero Ojala


 Olen viimeisen vuoden aikana löytänyt itseni sattuneesta syystä useampaan kertaan joko oudosta, minulle uudesta paikasta tai omituiseen kellonaikaan katsomasta lähinnä lapsille suunnattua teatteria. Jostain luin kerran, että "onnellinen on se, jolla on lapsenmieli tallella" ja Tallella on kirjaimellisestikin. Olen nauttinut esityksistä suunnattoman paljon. Lisäksi saan jotain erityistä mielihyvää siitä, että näen pikkuisia katsomassa teatteria. Voiko aidompaa menoa olla! Siellä sitä seurataan näyttämön tapahtumia herkeämättä, kiherrellään ja kommentoidaan ja kysellään pillimehujen ja keksien perään, mutta jos ei esitys pidä otteessaan, se ei pidä ja silloin todetaan kirkkaalla äänellä "Joko tää kohta loppuu?"  ja alkaa se sylissäpyöriminen ja katse suuntaa jo ovelle.

 Tällä kertaa kohteena oli minulle täysin uusi mesta Höyhentämö ja siellä Unikuskien ensi-ilta. Ajankohta oli sentään keskellä päivää eikä varhain aamusta. Unikuskit on tämänvuotinen ITU-palkinnon voittaja (ITU on lastenteatterin ideahautomo, jossa on mukana useita toimijoita) ja tuli valituksi voittoon viime syksynä Turussa järjestetyn katselmuksen pohjalta. Esitys perustuu lasten näkemiin uniin, joita on kerätty haastatteluilla päiväkodeissa ja alakouluissa.

 Unissahan usein sekoittuu päivän tapahtumat ja kenties nukahtamishetken aatokset suloiseksi sekamelskaksi, jossa luovuus kukkii, logiikka loistaa poissaolollaan ja kaikki on mahdollista. Meikäläinen on tunnettu varsin sekopäisista unistaan, joissa tutut ihmiset ovat oudohkoissa tilanteissa ja painajaisissa toistuu se, etten löydä kaupantätinä tuotteista viivakoodeja millään tai asiakkaita vain lappaa ovista, vaikka olen ne laittanut kiinni ajat sitten. Välillä (lue = aika usein) on todella absurdia menoa ja usein herään omaan nauruuni, kun meno on äitynyt ihan mahdottomaksi. Kuka haastattelisi minua ja tekisi unieni pohjalta näytelmän? Toivottavasti ei kukaan. (Yksi mieleenpainuneimmista unistani oli muuten sellainen, jossa minulla asusteli kenkälaatikossa pikkuinen norsu, jolla oli tuuhea otsatukka ja kun sitä silitti päälaelta, se nosti kärsänsä taivasta kohti ja töräytti vienosti "tyttydy-dyy!" Silittelin aikani ja sitten laitoin kannen kiinni ja lootan takaisin hyllylle. Parasta ja täysin ilmaista viihdettä!)

 Mutta Unikuskit! Yleisö on löytänyt paikoilleen ja malttaa melkein olla paikoillaan, mitä nyt pientä pyörimistä on meneillään etenkin eturivissä, jossa tuntuu usein olevan paras meininki! Ihan kateeksi käy, sillä eturivistä käsin saattaa päästä heittämään yläfemmoja näyttelijöiden kanssa tai jopa viskomaan estradille spesiaalitehtävään sukkiaan, jos on ripeä riisuja. Kengät piti muuten jättää lämpiön puolelle, tämä tiedoksi! Keltahaalariset duunarit kera omituisen masiinansa saapuvat paikalle ja tässä kohtaa jo huvittaa hauska äänimaailma. "Tuo on se unikone!" tietää joku. Ahkerilla työläisillä jo silmä lupsuu ja lampaitakin lasketaan, ja nukkumaan pitäisi päästä kera kaikenlaisten rituaalitanssien ja muiden kommervenkkien.

 Eipä mene kauaa kun ollaan unten maailmassa ja meno on sen mukaista. Nerokkaasti toteutettu musta lepakko räpsyttelee menemään ja pian saamme nähdä myös huikean tanssi/lauluesityksen, jonka toteuttavat älyttömän hauskat "vatsahirviöt" (kommentti yleisön joukosta). Polvi-ja pyllyhirviö näyttäytyvät myös. Tirsk. Katsomossa kikatetaan kuuluvasti ja riemusta, aikuiskatsojien käytetyin reaktio näyttäisi olevan se, kun laitetaan kättä suun eteen ja tirskutaan sieltä. Minä huomaan läntänneeni kämmeneni keskelle silmälasejani useampaan kertaan sormenjäljistä päätellen. Jo on outoja hahmoja ja hullunkurista menoa, ja arvatkaa mitä? Hullummaksi muuttuu, niin kuin unessa tuppaa usein käymään. Laitteen uumenista putkahtelee pikkiriikkinen teeastiasto (ja hupaisaa kyllä, toinen unikuskeista vaihtaa kieleksi saksan) ja liuta hamstereita, joista yksi ei malta millään olla paikoillaan. Tschüß!- toivotuksen toisto käräyttää naurusulakkeeni melkein. Hamstereita, gerbiileitä ja marsuja seikkailee usein minunkin unissani - mutta sitten! Sitten kuvioihin tulee mukaan valtaisa tiikeri (on muuten käsittämättömän hienosti toteutettu ja nuketettu!), joka pistelee parempiin suihin niin teekalustot, pöytäliinat kuin hamsteritkin, ja saa moisesta ahmimisesta ankaria vatsanväänteitä. Omituisen hajun siivittämänä jostain putkahtelee kaloja, taloja ja autoja ja kaikensortin käänteitä. Tapahtumat huvittavat vielä, mutta muuttuvat painajaismaisempaan suuntaan. Näyttäisi siltä, että naurusulakkeeni lisäksi ylikuumenemisvaarassa on Unikuskien masiinakin, ja tarvitaan järeämpiä aseita. Tässä vaiheessa yleisö tulee apuun ja eipä uskoisi mitä parilla pikkuisella sukalla saa aikaan! Maailma pelastuu ja loppu-uni muuttuu seesteiseksi ja rauhoittavaksi, niin kuin näyttämökin. Uusi työpäivä koittaa ja Unikuskien on aika jatkaa pyyteetöntä duuniaan toisaalla.

 Erityisesti huvitti se, millainen kina loppupuolella saatiin aikaan siitä, että kuka on tehnyt mitäkin ja muka laittanut bensatankkiin sukkia. Pöh! Aivan älytöntä! Kuka nyt sellaista menee tekemään, ja vielä tunkee työvaatteet roskikseen! Höpsistä! Innokkaimmat yleisön edustajat myös omatoimisesti talloivat loput talot, joita vihreä otus ei ehtinyt liiskaamaan...

 Jestas että tämä oli hauska ja ovela esitys! Täynnä veikeitä käänteitä ja mainioita yksityiskohtia, riemukkaita yllätyksiä, railakasta menoa ja vauhtia. Pitäisi kerran viikossa päästä näkemään jotain tämänkaltaista, kun usein tulee istuttua aivonsa jumiin draaman parissa ja yrittää niin kovasti ymmärtää kaiken näkemänsä. Aivan mahtavaa, että valveillakin saa kokea absurdia menoa ja vielä nauttia siitä ilman, että miettii koko ajan "nyt en kyllä tajua tästä yhtikäs mitään". Bonuksena tuli sitten lasten reaktioita ja eläytymistä, etenkin tiikeri vessareissuineen aiheutti monenmoista kuhinaa katsomossa. Kollektiivisen riemun ja mielikuvituksellisuuden äärellä oltiin vaihteeksi, mikäs sen parempaa.

 Unikuskit on mahdollista nähdä Höyhentämössä 30.3. asti, lisäinfoa tästä. Esitys on mahdollista nähdä myös Hurraa!-festivaaleilla tällä viikolla, lisäinfoa tästä. Esitys on tilattavissa, myös kiertuemahdollisuus. Suosittelen erityisen lämpimästi, sopii myös aikuiseen makuun!

Julistekuva (c) Mikael Ahlfors
Esityskuvia tulossa myöhemmin, liitän ne myöhemmin tänne.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Elmo / Hämeenlinnan Teatteri

Elmo / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ilkka Heiskasen vierailu

Ensi-ilta syksyllä 2018 Teatteri Vantaa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Juhani Peltosen romaanista dramatisoinut Ilkka Heiskanen
Ohjaus Ilkka Heiskanen
Tuotanto Otto Kanerva/Iltama.fi

Lavalla : Ilkka Heiskanen

 Elmosta minulla tulee ensimmäisenä mieleen 10-ottelija Petri Keskitalo, joka sai lempinimensä Juhani Peltosen romaanin nimihenkilön mukaan. Moni varmasti muistaa Elmo-kuunnelman, minä en. Vaan millainen mahtaa olla monologiversio tästä ilmiömaisestä urheilijasta, kun tulkitsijana on Ilkka Heiskasen kaltainen virtuoosi? Lähdin ottamaan siitä selvää Hämeenlinnan Teatteriin ja Verstas-näyttämölle, missä Elmo vierailee viiden esityksen verran.

(c) Teatterikärpänen 

 Ilmassa oli suuren urheilu-ja kulttuurijuhlan tuntua heti alkuunsa, näyttämöllä vain Suomen lippu ja maapallo. Paikalle astelee Heiskanen, muuta ei tarvita ja seuraava parituntinen on yhtä tarinankerronnan ja tulkinnan juhlaa.

 Pikkuinen poika kera viiden hiuskiehkuran meinaa humalaisen papin toimesta saada kasteessa nimekseen Tapion sijaan Tappion. Lopulta poika saa nimekseen Elmo. "Tuosta pojasta tulee vielä jotain suurta". Pääsemme tutustumaan pojan ystäviinkin ja yllättävä kohtaaminen Aliisan kanssa. Ensirakkaus, joka kaihertaa mielessä pitkään. Elmo lähtee merille ja seilaa ympäri maailman, ja tuosta noin osallistuu sattumalta erääseen juoksukilpailuun voittaen suvereenisti kaikki. Tästä se lähtee.

 Elmo voittaa kaiken mahdollisen urheiluun liittyvän, kahmii mestaruuksia ja tehtailee maailmanennätyksiä edustaen Kainalniemen Hikeä, valmentajanaan Reijo "Rymy" Petkelström. Selostajat Immo ja Lyly ovat liekeissä yksin ja yhdessä, katsomossakin meinaa tulla hiki pelkästä kuuntelemisesta. Tekee mieli huikata väliin, että vedä nyt hyvä mies henkeä välillä. Elmon erikoisimpia saavutuksia on kaatuminen satasen juoksussa ja siitä huolimatta tuli uusi ennätys! Hän myös ehtii ottamaan tirsat kesken hiihtokisan ja voittaa sangen suvereenein ottein jääkiekko-ottelun, yksin. Keihäs lentää liki 130 metriä. Uskomattomia saavutuksia. Vaan Aliisa pyörii mielessä. Urheilussa mies saavuttaa kaiken, mutta entä rakkaudessa...? Lähellä sydäntä ovat myös aksolotlit (minäpä tiesin mitä ovat!) ja omenat. Kehtolaulu.

 Tarinaa tulee hengästyttävällä tahdilla, ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä Ilkka Heiskasen menoa. Ensin on naurettu itsemme lämpimiksi, sitten pienenpieni hengähdystauko ja tunnelma on muuttunut täysin. Herkistynyt. Käsinkosketeltava. Olen todennut tämän ennenkin, mutta harvalla on sellainen taito. Yksi käden liike, yksi katse, yksi sana - ja nauru on juuttunut kurkkuun puristamaan.

 Loppu koskettaa. Hiljaisuus. Käsissä koko maailma.

 On se kova tekijä, tuo Elmo. Ja niin on Ilkka Heiskanenkin. Menkää ja vaikuttukaa. Elmo vierailee pitkin kevättä ympäri Suomea, lisäinfoa tästä linkistä.

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Kirsikkatarha / Helsingin Kaupunginteatteri

Kirsikkatarha / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 28.2. 2019, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Anton Tšehov (vihdoinkin löysin erikoismerkit!)
Suomennos Martti Anhava
Ohjaus Lauri Maijala
Sävellys Lauri Porra
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen
Dramaturgi Merja Turunen

Orkesteri : Siljamari Heikinheimo/Eriikka Maalismaa (1 viulu), Kreeta-Julia Heikkilä/Terhi Paldanius (2 viulu), Hanna Hohti/Maarit Holkko (alttoviulu) ja Petja Kainulainen/Liina-Mari Raivola (sello)

Rooleissa : Heidi Herala, Emilia Sinisalo, Sonja Kuittinen, Kari Mattila, Chike Ohanwe, Eero Saarinen, Aino Seppo, Sanna Majuri, Unto Nuora, Heikki Ranta, Jouko Klemettilä, Tommi Eronen ja Seppo Maijala

Heidi Herala 

 Jos minulta kysyttäisiin rakkaimpia teatterikokemuksiani, Anton Tšehovin kova kolmikko Vanja-eno, Lokki ja Kolme sisarta keikkuisi listallani hyvin korkealla. Jotenkin olen onnistunut näkemään ne juuri oikeaan aikaan. Juuri tämä ohjaaja, juuri tämä työryhmä. Tšehovin viimeiseksi näytelmäksi jäänyt Kirsikkatarha oli minulla jäänyt näkemättä toistaiseksi, vaikka parikin mahdollisuutta olisi aiemmin ollut. Vaan eipä ole enää näkemättä sekään, siitä kiitos Helsingin Kaupunginteatterille ja Lauri Maijalalle - ja näistä jälkimmäinen on suurin syy siihen, miksi juuri tämä tulkinta kiinnosti. Ennen esitystä oli teatterin ylälämpiössä kiehtova taiteilijatapaaminen (ja esityksen jälkeen haastateltiin näyttelijöitäkin lavalla, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta jäädä, koska kotiinpaluu olisi venähtänyt liian myöhäiseksi). Näyttelijä Sanna-June Hyde haastatteli ohjaaja Maijalaa reilut puoli tuntia ja yleisökin esitti pari kysymystä. Erittäin mielenkiintoinen haastattelu, ja sen jälkeen siirryimme sujuvasti katsomon puolelle. Teatteriseuranani oli tällä kertaa Maija, ja projektini "Vie tuntematon teatteriin" sai oikein mukavan jatkon. Maija-pitoinen päivä!

 Alussa näyttelijät saapuvat vihreät ilmapallot käsissään rivistöön lavan edustalle ja heidät esitellään yksitellen, aikamoisen joraamisen siivittämänä. Ranevskaja (Heidi Herala) on pitkään selin yleisöön. Jään tuijottamaan hänen varjoaan ja ilmapalloa. Esirippu nousee ja sen takaa paljastuu rakas kartano Kirsikkatarha puineen. Seinillä piirroksia, vähän aavemaisiakin. Kaiken keskellä aidattu lastenhuone leluineen. Näihin ei kukaan saa koskea. Ranevskajan pieni poika on hukkunut vuosia sitten läheiseen jokeen. Talo ja piha täynnä ihania ja myös kipeitä muistoja, mutta aina sinne on palattava. Sitten Lopahin (Chike Ohanwe) ilmoittaa, että talo olisi pistettävä myyntiin. Olisi päästettävä irti.

Ranevskaja ja Lopahin 

 Ensimmäinen puolisko on täynnä paikasta toiseen juoksemista. Mitä oikein paetaan tai yritetään saada kiinni? Itseään ei ainakaan pääse karkuun, vaikka kuinka juoksisi. Mihin on kiire? Elämään? Juhlitaan, tanssitaan ja suudellaan kuin viimeistä päivää. En ihan täysin lämpene, olen jotenkin odottavaisissa tunnelmissa. Veikeä hahmo on Unto Nuoran antaumuksella tulkitsema valkoturkkinen koiruus, joka janoaa rapsutuksia ja niitä myös saa. Vaikutuksen tekee ikuinen opiskelija Trofimov (Tommi Eronen). Jotenkin mieleeni jää kaihertamaan avaimia vyötäisillään kantava Varja (Emilia Sinisalo) sekä Grisha-pojan hauta, josta tuli mieleeni toisaalta suuri keinu, toisaalta ison kellon viisari. Aika kuluu, mutta takaisin menneeseen ei voi palata, vaikka heilunnan suunta vaihtuisi. Ei voi estää jo tapahtunutta, on vain elettävä kuin viimeistä päivää. Joka hetki täysillä.

Unto Nuora 

 Odotukseni palkittiin väliajan jälkeen, kun jousikvartetti astui kehiin. Lauri Porran sielukkaat sävellykset menivät suoraan luihin ja ytimiin, ja liikutuksen aalto pyyhkäisi ylitseni useampaan otteeseen. Musiikin voima on ihmeellinen, ja jotenkin aloin jännittää loppua. Verkkokalvoilleni painui syvimmin taas punaisessa puvussaan ja meklarinnuija kädessään vimmaisesti tanssiva Unto Nuora. Erikoisia muuveja nähtiin muillakin, enkä meinannut välillä saada silmiäni irti Jašan (Heikki Ranta) kiemurtelusta kirjavissa housuissaan.

 Kirsikkatarha menee kaupaksi, ostajana Lopahin. Puut kaadetaan, uusi sukupolvi ottaa kaiken haltuunsa ja suunnittelee lohkovansa maista vuokratontteja. On vihdoinkin aika päästää irti. Katse tulevaan. Helpotus. Haikeus. Toiveikkuus. Vielä viimeinen syleily. Lakanat huonekalujen ja lelujen päälle. Valot. Punaiset ilmapallot. Yksinäinen palvelija Firs (Seppo Maijala) kaiken keskellä, jäänne menneestä. Ja tähän päälle viulut ja sello. Meikäläistä viedään taas ja tuntuu siltä, että kohoan penkistä ilmaan lamppujen ja pallojen mukana. Miten täydellisen upea lopetus, joka jää mieleni sopukoihin pyörimään pitkäksi aikaa.

 Haluaisin nähdä tämän uudestaan. Ehkä keväämmällä, jos suinkin ehdin.


 Kiitos, ja erityiskiitos pienestä sinikantisesta käsiohjelmasta ja todella kiinnostavista Heidi Heralan työpäiväkirjaotteista!

ps. Mainio lisä onnistuneelle teatteri-illalle! Tuttuja näyttelijöitä toimi yllättäen narikkahenkilökuntana ja takkien seasta tuli bongattua ainakin Raili Raitala, Mikko Vihma, Eija Vilpas ja Tuukka Leppänen, joista jälkimmäiselle ojensin takkini ja herra sai siitä aikamoisen sähköiskun.

Esityskuvat (c) Stefan Bremer

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Koiramäen Suomen historia / Kansallisteatteri

Koiramäen Suomen historia / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 7.3. 2019, kesto noin 1h 55min (väliaikoineen)
Perustuu Mauri Kunnaksen samannimiseen kirjaan

Ohjaus Irene Aho
Dramatisointi Eva Buchwald
Lavastus Annukka Pykäläinen
Pukusuunnittelu Merja Levo
Musiikki ja musiikin toteutus Timo Hietala ja Risto Kupiainen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Koreografia Irene Aho ja Ninu Lindfors
Naamioinnin suunnittelu ja peruukit Petra Kuntsi ja Minttu Minkkinen
Tarpeiston suunnittelu Sanna Sucksdorff
Miekkailukoreografia Kristo Salminen

Tanssija Ninu Lindfors

Rooleissa : Hannu-Pekka Björkman, Aksa Korttila, Petri Liski, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Marja Salo ja Paula Siimes

Pehr Kalm (H-P Björkman) ja Alix (Aksa Korttila) 

 Mauri Kunnaksen rakastettujen värikylläisten kirjojen siirrossa teatterimuotoon on aina haastetta, kirjat kun ovat tulvillaan riemastuttavien yksityiskohtien lisäksi mainioita hahmoja ja tekstiin faktojen joukkoon sulautettuja kielellisiä kikkailuita. Oivaltamisen iloa niin lapsille kuin aikuisillekin, ja kaiken lisäksi pitää kuvista yrittää bongata unissaan seikkaileva Herra Hakkarainen sekä tietysti toinen suosikkini, piskuinen Heikki Hämähäkki kera asiaankuuluvan rekvisiitan. Koiramäen Suomen historia (vuodelta 2017) on pullollaan erinäisiä historiallisia tapahtumia ja hahmoja, ja minun piti lukea se heti kättelyssä pariin otteeseen, kun oli niin paljon asiaa. Kouluaikoina olin todella surkea historiassa. Päähäni jäi kaikenlaisia yksityiskohtia, vuosilukuja ja muuta, mutta en muistanut mihin ne liittyivät. Kirjan teatteriversiosta mietin ennalta, että noinko sieltä kaikkia käänteitä lavalle marssitetaan ja kuinka nopeasti putoan taas kärryiltä.

 Ensi-illassa oli perinteistä kuhinaa ja pulinaa, mutta tällä kertaa hiukan erilaista kuin aiemmin. Miten paljon lapsia, jotka tohkeissaan odottivat esityksen alkua! Itse riemastuin tästä ja siitä, että käsiohjelman välissä oli aukeamallinen tarroja ja vihkonen muutenkin täynnä asiaa ja puuhaa kotiin. Vaan missä oli Heikki-tarra? Luurasiko se jossain? Vieressäni istunut pikkumies kyseli äidiltään huolestuneena, että eihän teatteriesityksestä kuule yhtään mitään kun täällä on näin kauhea meteli! Pulina kyllä laantui valojen himmennyttyä, mitä nyt muutamat kännykänvalot loistivat vielä hetken esityksen jo alettua. Huoh. Aikuiset näyttämässä hyvää esimerkkiä vaihteeksi...

Kolme Kaarlea 

 Ja sitten mentiin. Aluksi ollaan oppitunnilla, jossa oppilas Alix (mainio Aksa Korttila) saa historiankokeesta hylätyn ja marsukin on syönyt kotitehtävät. Tervetullutta ja ymmärrettävää vaihtelua siihen, että koira söi läksyt... Opettaja (Hannu-Pekka Björkman) iskee Alixille paksun kirjan kouraan, kehottaa tutustumaan siihen ja saattaapa sieltä aarrekin löytyä. Varsinainen pyöritys alkaa tästä ja katsomossa huokaillaan ihastuneena visuaaliselle ilotulitukselle, hahmogallerialle ja erityisesti pukuloistolle. Samalla kerrataan erinäisiä historiallisia käänteitä ja taatusti opitaan paljon uutta. Miten syntyi ABC-kirja? Kuka perusti Postin Suomeen? Mikä on opossumi ja mikä on otuksen erityistaito? Miten tämä otus ylipäätään liittyy tähän!? Miten ja nimenomaan miksi Vasa-laiva upposi? Joka välissä lavan poikki kekkuloi Herra Hakkarainen (Ninu Lindfors) ja mikä parasta, myös Heikki Hämähäkki nähdään useampaan otteeseen liikenteessä. Katariina Jagellonicasta (Paula Siimes) tuli mieleeni kuudennen luokan aikoihin piirtämäni sarjakuva, eli jotain muistikuvia sentään historiasta on.

 Miten mainioita ja ovelasti toteutettuja olivat hevoset (Karin Pacius, Petri Liski ja Marja Salo) ja Vasa-laivan uppoaminen! Omia suosikkejani hahmoista olivat eri aikakausilta tyttökuningas Kristiina (Marja Salo) ja hänen palvelijansa (H-P Björkman), kolme tanssivaa Kaarlea (Harri Nousiainen, Petri Liski ja Heikki Pitkänen), opossumi buutseineen (Marja Salo, ja tähän lisähuomio siitä, että pieruhuumori toimii aina), loistavat soittotaidot omaava Kustaa III (Heikki Pitkänen) sekä ihan ehdoton lempparini kasvitieteilijä Pehr Kalm (H-P Björkman), joka esitteli aika suvereenisti iso/pikku/pitkä -viha(nnekse)t ja Viaporin alkuvaiheet. Ihme, että pokka piti! Ja entäs Henriikki Remuliini (Petri Liski), rummuttamalla maailmankartalle, tai ainakin Suomen!

Tyttökuningas Kristiina vauhdissa 

 Musiikkia kuullaan myös paljon ja paikoitellen on lavalla aika karnevalistinen meininki. Vieressäni istunut pikkumies valitteli korviaan pidellen välillä liian kovaa volyymiä ja totta tosiaan, musiikki ja osittain aika pelottavat ääniefektit pauhasivat vähän liiankin kovaa. Oliko syy sitten istumapaikassa (7. rivi) vaiko missä, itse en meinannut saada selvää laulujen sanoista välillä ja se vähän harmitti.

 Loppupuolella aloin olla aika sekaisin siitä, kuka teki mitäkin ja milloin (sanoinko jo, että olen surkea historiassa), mutta onneksi tuli sitten pieni kertaus vielä ja ainahan voi käsiohjelmasta tarkistella faktoja, samalla kun liimailee tarraukkeleita oikeille paikoilleen.

Remuliini rumpuineen keskellä 

 Olihan tämä riemastuttava paketti ja lapsikatsojille ainutlaatuinen kokemus varmasti. Erityiskiitos puvuista ja hahmojen lookeista muutenkin! Aion kyllä tutustua vielä kerran Koiramäen Suomen historia -kirjaankin. Onkohan siihen muuten tulossa jatkoa?

Kustaa III vauhdissa 

"joskus tämäkin päivä on kaukaista historiaa" (Mauri Kunnas)

ps. Kirjailija itse oli ensi-illassa paikalla myös. JEE! Kunnas-fani ´70 on riemuissaan, näin nimittäin ensimmäistä kertaa hänet ihan livenä. Olisi pitänyt mennä kiittämään ihan henk.koht. unohtumattomista hetkistä kirjojensa parissa, ja samalla olisin voinut ulkomuistista laukoa muutamia legendaarisia lainauksia Nyrok City -sarjakuvista. Gouldvinkkeliii, hiis ö män vit ö spaidöös tats. Hii lavs ounli golda, ounli kultakynää, ounli tunafish...

Opossumi 

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)