perjantai 19. lokakuuta 2018

Teatterikärpänen lukee : Kehveli / Antti Heikkinen

Nytpä tarttui hyppysiini mainio kirja, Antti Heikkisen kirjoittama Kehveli! Jaa miksikös juuri tämä kirja löysi tiensä Teatterikärpäsen blogiin? No siksi, että kirjan kirjoittanut on tullut minulle tutuksi ennenkaikkea teatterin puolelta. Pari kesää sitten visiteerasimme Iisalmen Koljonvirta Teatterissa katsomassa Tuntematonta sotilasta, ja siellä eräskin Heikkinen Rokan roolissa teki suunnattoman suuren vaikutuksen minuun. Heti ajattelin, että siinäpä lahjakas mies! Tänä kesänä samaa monilahjakkuutta pääsi ihastelemaan Kuopiossa Rauhalahti Teatterin Spede Pasasesta kertovassa Pertti-näytelmässä, jossa Heikkinen heilui mm. Ere Kokkosen roolissa. Näyttelemisen lisäksi mies on ansioitunut sekä käsikirjoittajana että ohjaajana, ja varmaan monella muullakin saralla. Kaikkee se mokoma ehtiikin ja mitä kaikkea vielä ehtiikään! 

 Jo vuosi sitten tuli vähän niin kuin puun takaa yllärinä ilmi, että Antti Heikkinen on myös kirjailija ja kirjoittanut mm. elämäkerrat Juicesta ja Heikki Turusesta. Kirjaston valikoimista naksuttelin kaikki teokset "haluan lukea"-listalle, mutta vielä en ole ehtinyt yhtäkään niistä varaamaan luettavakseni.


 Syksyn uutuuskirjojen joukossa ilmestyi sitten tämä Kehveli. Minulla on Bookbeat-jäsenyys ja sovellus puhelimessani, ja syyskuun puolivälissä tein pikavisiitin Lontooseen. Valitsin äänikirjojen joukosta lentokentällä ja lennon aikana kuunneltavakseni juuri Kehvelin, joka oli veijariromaaniksi mainostettu ja lukijana olisi itse Heikkinen. Ettei suuressa maailmassa äidinkieleni vaan unohtuisi nääs. Kylläpä oli makoisaa kuunneltavaa! Minähän olen murrefani ja teksti vilisi kaikensorttisia murrepitoisia ilmauksia ja herkullisen ilmavasti Heikkinen tekstiään vielä luki. Suuri nautinto oli kuunnella Kehvelin ja kumppaneiden edesottamuksista ja aika usein naureskelin itsekseni ääneen, kun korviin kantautui erityisen meheviä käänteitä. Lempparihahmokseni valikoitui Saastamoinen, johon Kehveli törmäsi sodassa ja jolta lainasi kohtuullisen voimakkaasti tuoksuvan rätin päänsä ympärille. Rätti oli nimittäin toiminut siteenä, koska Saastamoisella oli tikku persiissä. Mieleeni jäivät myös nauriit, naurisviina Kiäriäiset, tv-kokkaavat kansansuosikit Vennamo ja Virolainen, basisti Kekkonen tupeineen, Hohla-Elsa - ja mitä tapahtuikaan Kyllikki Saarelle oikeasti! Entä Stalinin kuolema? Mannerheimin ihottuma? Minne katosi kossu?

 Paluumatkalla kuuntelin kirjan loppuun, hörisin itsekseni ääneen lisää koneessa ja kotona selitin hauskimpia käänteitä isännälle siihen malliin, että kirja tuli lopulta lainattua myös kirjastosta ja isäntä luki sen suurella mielenkiinnolla parissa illassa. Ja hän kun ei normaalisti lue juuri mitään! Koska laina-aikaa oli vielä jäljellä (uutuuskirjoilla vain pari viikkoa aikaa), päätin sitten minäkin lukea kirjan toistamiseen ja kaikenlaista uutta sieltä tulikin vastaan. Äänikirjojen kanssa kun tuppaa välillä käymään niin, että kuunteluote joskus herpaantuu ja saattaa siinä hetkeksi tietämättään torkahtaakin, vaikka kirja olisi kuinka hyvä ja mukaansatempaava. Muutama käänne olikin mennyt taivasta katsellessa näemmä ohi. Lukukokemus oli tällä kertaa varsin hassu, sillä paikoitellen kuulin Heikkisen äänen päässäni etenkin dialogikohtauksissa. Mukava lisämauste! Parissa illassa minäkin sain Kehvelin luettua uusiksi. Kiitän sopivan lyhyitä kappaleita ja kappalejakoja, ja olihan teksti muutenkin "helppolukuista" (toisin kuin pienellä paussilla oleva Alastalon salissa, jossa olen päässyt jo puoliväliin asti).

 Historia on harvojen tekemää, mutta tahtoen tai tahtomattaan siinä suurin osa meistä osalliseksi joutuu. Kutakuinkin näin alkaa yksi kappale kirjassa. Kehveli seikkailee läpi sodan ja on osasyyllisenä vaikuttamassa hirmuisen monen yksittäisen tallaajan elämään ja samalla myös Suomen taloudelliseen nousuun, poliittiseen ilmapiiriin ja kansainvälisiin suhteisiin. On kyllä mainio teos, ja jostain syystä mieleni tekee tällä hetkellä kovasti halkaistua, voissa paistettua naurista. Saako niitä enää mistään?

Antti Heikkinen (c) Otto Virtanen 

 Ensimmäisellä kuuntelukerralla mielessäni kävi useampaankin otteeseen vertaus Arto Paasilinnan parhaisiin teoksiin, yllättävät käänteet seurasivat toinen toistaan ja mietin, että tästä jos mistä saisi mainion tv-elokuvankin. Katsoisin! Huumoria, historiaa, mainioita hahmoja ja taustalla pieni surumielinen vire. Toisella lukukerralla vertaus Paasilinnaan vahvistui entisestään, ja outo sattuma oli se, että tismalleen tällä samalla viikolla kirjailija Paasilinna menehtyi ja siitä uutisissa kerrottiin. Heikkisessä on kyllä aineksia manttelinperijäksi.

 Seuraavaksi otan kuunteluun Bookbeatista Heikkisen kirjan "Mummo", lukijana tietysti kirjailija itse.

 Lukekaapa Kehveli! Lisäinfoa tästä.

Kehveli 

Kirjoittanut Antti Heikkinen 

Kustantaja WSOY 

255 s

maanantai 15. lokakuuta 2018

Nora / Teatteri Jurkka

Nora / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 8.9. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Suunnittelu työryhmä
Ohjaus Alma Lehmuskallio
Teksti Marie Kajava, Henrik Ibsen ja työryhmä
Dramaturgia Marie Kajava ja Alma Lehmuskallio
Äänisuunnittelu ja musiikki Viljami Lehtonen
Skenografia Veera-Maija Murtola
Valot Viljami Lehtonen, Veera-Maija Murtola ja Saku Kaukiainen

 Elokuun puolivälissä käväisin Noran harjoituksia seuraamassa (tai kuvittelin meneväni harjoituksia seuraamaan, mutta päädyinkin tarkkailemaan sivullisena työryhmän varsin avointa ja ilmeisen hedelmällistä keskustelua juuri päättyneiden harjoitusten annista, keskeneräisyydestä ja mahdollisista muutoskohdista). Sain raapusteltua muistivihkooni muutamia hajanaisia ajatuksia ja yksittäisiä sanoja, joita en osannut yhdistää oikein mihinkään eikä niistä tainnut olla loppupeleissä suurtakaan hyötyä. Näin ainakin ajattelin, ja viskasin muistilappuni roskikseen kotona. Lopputulos olisi minulle edelleen suuri mysteeri. Mietin, että palautuisivatko irtosanat mieleeni myöhemmin, esityksen nähtyäni? Kokisinko oivalluksia? Tulisiko sellainen ahaaelämysfiilis, että "No TÄTÄ se tarkoitti!" Mikä parasta, sanat palautuivat ja saivat vielä matkalla ympärilleen lihaa ja ääntä - ihmisen pelkkien sanojen takana.


 Aluksi on hiljaista. Kuuluu vain kenkien narinaa, kun Norat saapuvat näyttämölle. Jurkassa nimihenkilöitä on kaksi - kaksi hillittyä, tismalleen samoin pukeutunutta naista hiukset ojennuksessa nutturalla. Marenkia syödään sievästi murustellen. Aviomies Torvaldin ääni jyrisee jostain kaukaa - "olet ennenkaikkea vaimo ja äiti". Nora haluaa olla ihminen. Ja pian etsitäänkin maton alta kaikenlaista aina haaveista seksuaalisuuteen ja murustetaan marengit voimalla pitkin lattioita. Ibsenin maailmasta siirrytään sujuvasti Hollywood-elokuvan uusintafilmatisointiin (Rosanna Kemppi hyppää Leonardo DiCaprion saappaisiin), alkukantaiseen painiin ja hillittömään tilitykseen verenperinnöstä. "Minussa virtaa legendojen veri!" tilittää Kreeta Salminen lapsuudenystävälleen, joka ei tunnu tajuavan millään. Lienee selvää, että tässä vaiheessa eivät nutturat ole enää niin ojennuksessa ja hiki virtaa. Kunnon heittäytymistä, ja näen molemmat näyttelijät täysin uudenlaisessa valossa. Arkaluonteisten puheiden henkilökohtaisuus saa sydämen sykkyrälle ja pystyn samaistumaan moneen kipukohtaan, vaikken äiti olekaan.




 Ibsenin Nukkekodissa Nora jättää perheensä. Tässäkin lähdetään, ja samaan aikaan kuuluu sattumalta ulkoa ohiajavan auton ääni. Taksiinko menivät? Oven sulkeutumiseen ei kaikki kuitenkaan pääty, vaan jatkoa seuraa. Rytmikäs, askel askeleelta kierroksia saava tanssi tempaa mukaansa täysin ja siinä jotenkin konkretisoituu koko homma. Uskallus, rohkeus, vapaus, onnellisuus.

Ehdin varsinaista esitystä katsomaan reilu kuukausi ensi-illan jälkeen (kuukaudessa esitys ehtii jo marinoitumaan hyvin) ja kuulkaa, nautin joka hetkestä! Olin mielettömän ilahtunut ja vaikuttunut siitä, miten timanttinen parituntinen Jurkassa taas nähdään ja niin kliseiseltä kuin se tuntuukin, minulla oli jotenkin rohkeampi ja voimaantunut olo esityksestä poistuessani. Jännä kyllä, mutta päässäni alkoi soida Kaija Koo, tunsin käveleväni reippaammin ja pystypäisemmin. "... sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvi lupaa keneltäkään - joten anna mennä!" Ihan jokaisella meistä on takuulla pää täynnä kaikenlaisia rajoitteita ja odotuksia, joko toisten tai itsensä rakentelemia ja ehkä siellä on muutama palikka väärässä asennossa ja koko viritelmä on lähtenyt kallistumaan väärään suuntaan. Ei muuta kuin yhdellä huitaisulla kasaan ja sitten rakentamaan uudestaan? Niinkin voi ja saa tehdä. Palapelinkin voi purkaa ja koota aina uudelleen ja uudelleen. Mutta ehkä paras oivallukseni Noran tiimoilta : elämä itse on kuin värityskirja. Voit itse valita mitä värejä käytät, mutta voit myös valita mitä kohtia värität. Kenenkään ei tarvitse pysyä valmiiksipainettujen viivojen sisällä - anna mennä vaan rohkeasti. Sinä päätät!


 Kotimatkalla mietin, että minulla taitaa olla meneillään kaikkienaikojen teatterivuosi. Niin monta loistavaa esitystä olen tänä vuonna nähnyt. Olen karsinut roimalla kädellä ja panostanut määrän sijaan laatuun. Kiitos Noran koko työryhmälle, tämä oli upea kokemus ja parhaiden joukossa!

 Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

torstai 11. lokakuuta 2018

Teatterikärpänen lukee / Ilu - Ilkka Heiskanen esittää

Kaikenlaista kivaa tämä teatterikärpäsyys ihmiselle teettääkin! Minulla oli nimittäin suuri ilo ja kunnia osallistua suuresti fanittamani ja arvostamani näyttelijä Ilkka Heiskasen elämäkertakirjan julkkareihin 3. lokakuuta, ja siellä sitä vaan meikäläinen istui muina Talleina samoissa kekkereissä mm. Vesa Vierikon, Matti Onnismaan, Ria Katajan, Kari Väänäsen, Tapio Liinojan ja Jouni Hynysen kanssa. Meno varmasti yltyi iltaa kohti, mutta minä poistuin paikalta hyvissä ajoin sillä - yllätys yllätys - olin varannut illaksi Herra Puntilaan lipun.


 Hiukan virallisempi osuus oli päivällä Malaga Barissa Jätkäsaaressa, ja aluksi juhlakalu Heiskanen tempaisi taustaorkesteri Aleksi Aromaan ja Antti Parangon säestämänä biisin "Euroopan syrjäkylät". Hämeenlinnan Teatteri oli muutenkin hyvin edustettuna, sillä seuraavaksi Mikko Töyssy tunnelmoi My Wayn espanjaksi, ja se jos mikä oli samettia kaikkien korville. Väliin sitten pieni haastattelutuokio. Tuomas Marjamäki jututti niin Ilkkaa kuin toimittaja-kirjailija Liisa Talvitietä (joka myös sattuu olemaan Ilkan veljen vaimo) kirjan syntyprosessista ja muutama humoristinen anekdoottikin tuli kerrottua "ohimennen". Liikaa ei kuitenkaan paljastettu, vaan kehotettiin lukemaan itse teos, joita olikin lämpimäisinä vino pino sivupöydällä. Siinä vaiheessa jo malttamattomana hieroskelin käsiäni yhteen ja odotin hetkeä, milloin minä saan kirjan hyppysiini. Virallisen osuuden päätteeksi duo Paranko-Aromaa vielä esitti "Desperadon", ja seuraavaksi alkoikin yleinen häilääminen ja omistuskirjoitusjonoon asettautuminen.

Liisa ja Ilkka kuuntelevat Mikko Töyssyn laulua (c) Teatterikärpänen 

Kotimatkalla teatterin jälkeen aloin heti lukemaan kirjaa ja aika pitkälle pääsinkin. Runsaat valokuvat siivittivät sujuvaa tarinointia. Joskus on tökkinyt se, miten joissakin elämäkerroissa pompitaan ajasta toiseen ja siinä menee pieni lukija aivan sekaisin päästään. Tällä kertaa sitä pelkoa ei ollut, sillä tarina eteni mukavasti kronologisessa järjestyksessä ja muutenkin tekstiä oli kiva lukea. Ilkan ääni nimittäin kuului paikoitellen päässäni, ja tuli semmoinen tunne, että hän kertoo juuri minulle elämästään. Tulisipa vielä äänikirja tästä, jossa herra itse lukijana! Ilkka Heiskanen tarinoi!

 Vaikka kotiuduin reissultani aika myöhään, oli silti vielä luettava kirja loppuun ennen nukkumaanmenoa. En siis malttanut laskea kirjaa käsistäni lainkaan! Olen lukenut aika paljon näyttelijöiden elämäkertoja ja usein on harmittanut se, että olen ollut myöhäisherännäinen ja useampi kirjoissa mainittu teatteriesitys on jäänyt näkemättä. Nyt olin yhtä hymyä, sillä kirjassa mainittiin monta minullekin "tuttua juttua" - niin teatterista kuin leffapuolelta. Kaikenlaista legendaarista kuviota ja muuta tarinaa joukkoon mahtuu myös, Ilkkahan on tunnettu moottoriturpa ja tarinaniskijä parhaasta päästä. Muutama vuosi sitten itsekin jututin Ilkkaa blogiini (olin juuri muutamaa päivää aiemmin nähnyt hänet Sibeliuksena Hämeenlinnan Teatterissa ja menettänyt sydämeni täysin, hiukan jännitti muuten soittaa tapaamisesta!) ja pikkuisen lähti jutut lentoon jo siinä vaiheessa. Kirjassakin on mukana muistelo Vaasasta, jossa vastanäyttelijällä juuttui ruoto hampaiden väliin. Kaikenlaista. On oltu mm. vaihto-oppilaana Jenkeissä, rodeoklovnina, Teatterikoulussa Turkan aikaan, vetäisty lopputyönä monologi "Ilkka Heiskanen esittää", viinan kanssa läträtty, tavattu tuleva vaimo ja tultu suurperheen isäksi. Elämää! Varsinaisia suuria yllätyksiä kirja ei minulle tarjonnut, se toki syvensi minun kokemustani karismaattisesta, hurmaavasta herrasta ja taiteilijasta nimeltään Ilkka Heiskanen. Olen entistä ylpeämpi siitä, että minullakin on ollut ilo tutustua häneen muutakin kuin katsomon suunnasta. Kerran pääsin muuten ihan privaattikyydillä Tampereelta kotiovelle, kun viimeinen juna meni justiinsa ja olisin jäänyt sille reissulle. Matkalla puhuimme lähinnä variksista ja ehkä vähän teatteristakin.

 Näytelmä-ja leffakuvien lisäksi kirjassa on upeita Harri Hinkan ottamia kuvia tyylikkäästä herrasta ja lopussa listaus eri roolitöistä. Oli mukava bongailla sieltä kaikkea tyyliin "Haa, tuonkin olen nähnyt!" Teatterimuisteloita ja anekdootteja olisin toivonut olevan mukana vielä enemmän, mutta kyllä tämäkin minun tiedonjanoni sammutti. Kyllä Ilu on kirjansa ansainnut, vaikka sitä aluksi epäilikin.

 Pakko kertoa lopuksi yksi hauska muisto Ilkkaan liittyen... Reilu vuosi sitten oli Hämeenlinnan Teatterin yleisölämpiössä pieni runoilta, jossa teatterinjohtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Ilkka Heiskanen sekä Juha Haanperä esittivät yleisön ennaltatoivomia runoja luontoteemaan liittyen. Kirsi-Kaisalla meni senat vähän sakaisin ja hän esitteli tulevan runon seuraavalla tavalla : "... ja sitten Ilkka Heiskanen lausuu Saarikosken runon "Pentti, olen siirtänyt kirjoituskoneen" ... " pieni tauko "... anteeksi, siis Pentti Saarikosken runon "Olen siirtänyt kirjoituskoneen". Eipä tarvittu kuin yksi katse ja kaikki repesivät nauramaan. Ilkka yritti lausua runoa, Kirsi-Kaisa puri huulta ja yritti pitää pokkaansa samalla lattiaan katsellen, minä istuin eturivissä ja purin huulta myös sillä nauratti aivan älyttömästi, ja yritin olla katsomatta silmiin ketään. Kyllä siitä sitten lopulta selvittiin!

Kansalaiset, lukekaa tämä kirja! Ja käykää teatterissa! 

Itseäni lämmittää piiitkään saamani omistuskirjoitus ja pieni piirretty varis. Kiitos Ilu!

Ilu - Ilkka Heiskanen esittää 

Kirjoittanut Liisa Talvitie (Apu-lehden toimittaja, kirjoittanut aiemmin kirjat mm. Sinikka Sokasta sekä Asko Sarkolasta)

Kustantaja Docendo 

200 s 

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Haastattelussa Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen


Tapasin Rosanna Kempin ja Kreeta Salmisen elokuun puolivälissä 2018 Teatteri Jurkan takahuoneessa Nora-näytelmän harjoitusten jälkeen. Aikataulun tiukkuuden vuoksi tehtiin hiukan lyhyempi haastattelu.

Molemmat ovat syntyneet Helsingissä, Rosanna vuonna 1985 ja Kreeta 1984. ”Mä oon käynyt vuoden koulua Ylöjärvellä Voionmaan Opistossa, silloin asuin kylläkin Tampereella. Lisäksi oon asunut Joensuussa vuoden, olin teatterissa kiinnityksellä siellä heti valmistumiseni jälkeen”, kertoo Rosanna.

”Mä oon ollut Turun Kaupunginteatterissa vierailemassa heti valmistumisen jälkeen, mutta muualla kuin Helsingissä en ole kyllä asunut”, kertoo puolestaan Kreeta.

”Ai niin hei, oonhan mä asunut myös Tapiolassa!” lisää Rosanna naurahtaen.

Mitä teette vapaa-ajalla? Onko sitä ylipäätään…? ”No, mä lenkkeilen ja katselen tv-sarjoja. Siinäpä se.” (Rosanna)

Nykyään on sosiaalista toimintaa lähinnä, ennen uin tosi paljon. Olin ihan koukussa siihen opittuani tekniikan kunnolla. Jos ja kun mulla on ihan omaa aikaa, mä haluan kyllä nähdä ystäviäni. Toisaalta yksinolokin on mulle tosi tärkeetä, kaipaan sitä yhtä paljon kuin ystävien näkemistä.” (Kreeta)

Ammatilliset vahvuudet? Nyt saa kehua itseään. Tai voitte myös kehua toisianne, jos tuntuu helpommalta! Kreeta katsoo vastapäätä istuvaa Rosannaa pitkään ja hymyilee. ”Rosalla on mun mielestäni tosi ihana läsnäolo, hän on aina läsnä hetkessä. Hänestä huokuu rauha ja usko, maadoittuminen, ja sitä on ihana katsoa. Hän on myös tosi hauska! En ole häntä varsinaisesti komedioissa koskaan nähnyt ja pienenä yllärinä tuli täällä harjoituksissa se, miten hauska hän on. Sun pitäis hei päästä tekemään kunnon komediaa joskus!”

Nora / Rosanna ja Kreeta (c) Marko Mäkinen 

Hei mahtavaa! Kreetassa on upeaa se, että hän pääsee jotenkin aina ”syvälle” siihen mitä tekee. Se ei jää pintaan. Sä annat aina kaikkesi.”

”Kiitti! Tää oli kiva kysymys kun tässä vastakkain istutaan ja toisiamme katsellaan. Me kun tunnetaan vielä niin pitkältä ajalta toisemme”, myhäilee Kreeta.

Enpä ole tuommoista aiemmin noin kysynytkään! Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata tai mikä on jäänyt vähän puolitiehen kaivelemaan? ”Laulaminen! Oon mä siinä toki kehittynyt kun vertaa siihen millainen surkimus joskus oon ollut. Olin meidän kurssin ainut tyttö, joka ei osannut laulaa ollenkaan. Oma epävarmuuteni oli tietysti siinä yksi tekijä, en uskonut itseeni. Harmittaa vähän se, että koulussa otin sen porukan ”huonon laulajan” roolin vaan, kun oikeasti olisin voinut tehdä sen viisi vuotta töitä laulamisen eteen! Mullahan on tosi vahva tanssitausta ja jos olisin vähän skarpannut laulamisen kanssa, olisin voinut hakea musikaaleihin ja vastaaviin. Koskaanhan ei ole liian myöhäistä...” tuumaa Kreeta.

Entä Rosanna? ”Mulla on sellainen tunne, että vasta nyt opettelen ottamaan oikealla tavalla rennommin. Ehkä nyt on sen aika. Olisin voinut osata ottaa jotenkin kevyemmin jo joskus aiemmin.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin paikka, noin ammatillisessa mielessä? ”Oulun Kaupunginteatterin ”My Fair Lady”, jossa oon ollut pääroolissa, laulamisen suhteen. En ollut koskaan laulanut sen tyylistä matskua.” (Rosanna)

My Fair Lady / Oulun KT (c) Jussi Tuokkola 

Mulla taas on kaksi juttua ja molemmat erilaisia… Helsingin Kaupunginteatterin ”Järki ja tunteet” oli mulle todella haastava. Kun mua pyydettiin mukaan, olin ensin ihan varma siitä että olisin Mariannen roolissa, mutta kun kuulin kuka olisi myös mukana (Sara Melleri), tiesin heti että en olisi Marianne. Roolini oli haastava siinä mielessä, että Elinorilla oli ihan samanlaiset tunteet kuin Mariannellakin, ne vaan piti pitää sisällään. Miten saisi yhtä isot kierrokset niin, että ne jotenkin näkyisivät vaikka eivät päälle näykään. Kyllä se rooli mulle sitten jossain vaiheessa aukesi. Toinen haastava juttu oli ”Pop Slut” ja siinä haastavuus liittyi siihen, että se oli meille hyvin rakas ja tärkeä yhteinen projekti, ja halusimme tehdä siitä hyvän esityksen. Käsikirjoitus ja ohjaus oli Saran ja aihe oli hänelle hyvin tärkeä. Kaikki antoi kaikkensa, ja lopputuloksessa se kyllä myös näkyi.” (Kreeta)

Järki ja tunteet / HKT (c) Charlotte Estman-Wennström

Tähän väliin rohkenen sanoa, että itse luulin jutun olevan ruotsinkielinen ”pop slut” ja mietin, että mistäköhän tämäkin kertoo…

Milloin teatterikärpänen puraisi kunnolla? ”Äitini kertoi, että oon sanonut 10-vuotiaana, että musta tulee näyttelijä. 11-vuotiaana oon saanut ensimmäisen kerran palkkaa näyttelemisestä. Teatterikärpänen taisi siis puraista jo aiemmin, koulussa tein ala-asteella omia esityksiä kaveriporukan kanssa.” (Rosanna)

”Mekin tehtiin lapsena kaikenlaisia juttuja, mutta mulle etenkin tanssi oli hyvin rakas harrastus ja oli itsestäänselvää, että musta tulee tanssija. Näin jälkikäteen ajateltuna taisi olla niin, että näytteleminen ei ollut mikään vaihtoehto silloin enkä halunnut edes miettiä koko asiaa, vaikka se on taustalla siellä ollut koko ajan oikeasti. Näyttelijäpuolen pääsykokeissa mulle valkeni, että haluankin mieluummin näyttelijäksi kuin tanssijaksi. Olin samana vuonna hakenut tanssipuolen lisäksi myös näyttelijäpuolelle ja pudonnut viimeisessä vaiheessa. Muistan sen mahtavan fiiliksen viimeisestä vaiheesta, olin Ylermi Rajamaan parina ja Susanna Kuparinen ohjasi meitä. Siinä heräsi tunne, että just tätä mä haluan tehdä. Seuraavana vuonna pääsin sitten sisään.” (Kreeta)

Onko missään vaiheessa ollut jotain aivan muunlaista uravaihtoehtoa mielessä? ”Oon kovasti yrittänyt keksiä jotain. Ei ole tullut mitään sellaista, jota haluaisin yhtä paljon tehdä.” (Rosanna)

En kaipaa mitään muuta. Haluaisin vain näytellä, mutta tämä freelancerin arki on välillä pakottanut miettimään sellaista vaihtoehtoa, josko pitäisikin ryhtyä johonkin muuhun. Onneksi asiat ovat tähän mennessä aina ratkenneet jotenkin päin hyvin ja on ollut tärkeää tajuta, että voi myös itse ainakin jollakin tasolla vaikuttaa omaan työllistymiseensä. ” (Kreeta)

TeaKiin pääsitte 2005 ja valmistuitte 2010. Mikä oli kirjallisen lopputyön aiheena? ”Mä kirjoitin tavallaan oman teatterin perustamisesta. Aihe liippasi itsenäisen tien löytämistä ja tietynlaista riippumattomuuden toivetta.” (Rosanna)

”Mun lopputyön nimi oli ”Kuningatarponi”, ja taisi siinä olla joku alaotsikkokin. Se oli kyllä aika diippeilyä ja oli jatko-osa kandityölleni. Tutkin sitä, mitä näyttelijän päässä tapahtuu näyttämöllä ja mitä kaikkea muuta näytellessä ehtii käydä mielessä. Mikä liittyy itse näyttämöllä tapahtuvaan toimintaan ja roolihenkilön ajatteluun, ja mikä on taas henkilökohtaista Kreetan pohdintaa siitä tilanteesta. Esimerkiksi nyt joku yskäisi katsomossa, mutta silti pystyn pitämään suuntani ja fokukseni itse näytelmän tilanteessa. Entä putoanko joskus liikaa siviilipohdintaan päänsisäisesti ja kertooko se taas siitä, että en ole näyttelijänä tilanteessa tarpeeksi läsnä. Kyllä sitä tuli oltua todella epävarma ja itsetunnoltaan huono kouluvuosina. Onneksi on päästy eteenpäin tuosta.” (Kreeta)

Nyt tulee “helppo” kysymys. Miksi näyttelijä? Miksi teatteri? ”Mulle on ollut pienestä asti koukuttavaa se, että ihmiset kokoontuu yhteen ja kaikki tapahtuu siinä hetkessä. Koen teatterin sellaisena paikkana, jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja jokaisen panos on tärkeä. Lapsuudessani teatteri oli eräänlainen pakopaikka ujoudelle. Siksi olen näyttelijä.” (Rosanna)

Teatterin keinoin voi vaikuttaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Välillä tänä päivänä sen asian kanssa joutuu kipuilemaan ehkä enemmän kuin ennen, mutta uskon ja haluan uskoa vaikutusmahdollisuuksiini aina. En muuten voisi tehdä tätä ammattia. Olin vuonna 2012 UIT:ssä mukana enkä ollut tehnyt senkaltaista tyylilajia aiemmin, ja lopussa pari naista aplodeeraa ihan fiiliksissä kyyneleet silmissä ja mä tajusin, että kyllä tällä voi vaikuttaa! Kuulostaa kliseiseltä, mutta pienistä asioista tulee suuria, kun joku pääsee rentoutumaan teatterin pariin ja kokee tunteita. Toivon, että tämän meidänkin Noran jälkeen joku saa sen kokemuksen, että noinkin voi ajatella tai tehdä. Teatteri antaa paikan mahdollisuudelle. Itselleni näyttämö on turvapaikka ja näytellessäni olen täysin turvassa. Se edustaa mulle samaan aikaan vapautta ja turvaa. Näyttelemisen kautta voin hengittää.” (Kreeta)

Nora-juliste (c) Teatterikärpänen 

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Mulla on sellainen ajatus, että ilman vastanäyttelijää ei ole mitään. Kaikki tarpeellinen, kaikki kauneus on vastanäyttelijässä ja heijastuu hänen kauttaan. Kun on kontaktissa ja läsnä toisen kanssa, kaikki tulee hirveän orgaanisesti eikä tavallaan tarvitse tehdä mitään muuta kuin antautua sille tilanteelle ja hengittää.” (Kreeta)

”Mulle tulee ekana mieleen yksi opetustilanne New Yorkista ja nyt kun oikein aloin miettiä, en tiedä johtuuko mieleenjääminen siitä, että opettaja oli mielettömän hyvä ja intohimoinen opetuksessaan, vai siitä hänen sanomastaan. Maadottuneisuus, hetki kerrallaan. Kaikki on käsillä juuri siinä hetkessä eikä kiirehditä kohti seuraavaa.” (Rosanna)

Onko omia ns. esikuvia, joita olette erityisesti seuranneet tai arvostatte? ”Mulla ei ole mitään selkeää yhtä tiettyä, oon aina ihaillut hyvää näyttelijäntyötä ja se vaihtelee.” (Rosanna)

”Mä ihailen suunnattomasti Seela Sellaa. Tässähän ihan herkistyy. Hän on mieletön persoona ja näyttelijä, ja hänellä on suuri, lämmin sydän.” (Kreeta liikuttuu)

Jos saisi oikein fantasioida asialla, kuka olisi unelmien vastanäyttelijäsi? ”Mä vastaan Ingrid Bergman! Cate Blanchett ja Kate Winslet myös, heitä oon fanittanut pikkutytöstä ja heissä on tietynlaista eläimellistä voimaa. Mahtavaa energiaa! Onhan niitä paljon muitakin, tässä vain muutama naisesimerkki. Kesällä näyttelin Johannes Holopaisen kanssa, ja siinä oli kyllä myös ihan mieletön vastanäyttelijä!” (Kreeta)

”Mä vastaan Kreeta Salminen! Kaikki hyvät käy, sellaiset joilta voi oppia jotain uutta!” (Rosanna)

Missä eri teattereissa olette näytelleet? ”Q-Teatterissa, Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Koko Teatterissa ja nyt Teatteri Jurkassa. Oon haaveillut pääseväni tänne Jurkkaan kauan! Niin ja se UIT.” (Kreeta)

Luulosairas / Kansallisteatteri (c) Tuomo Manninen 

Mullahan on melkein noi samat paitsi ei Q-Teatteria, Turkua eikä UIT:ia, ja lisäksi Oulun Kaupunginteatteri ja Kotkan Kaupunginteatteri. Linnateatterissa oon ollut improkeikalla Riskiryhmän kanssa. Joensuun Kaupunginteatteri, ja Lähiöteatteri lapsena.” (Rosanna)

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi tärkeä. ”Mulle on ollut tosi tärkeä juttu HKT:n ”Kaksi maailmaa”, vuosi valmistumiseni jälkeen. Iso ja tärkeä työ.” (Rosanna)

”Mulle tärkeä juttu on ollut Ryhmäteatterin ”Ronja Ryövärintytär”, tiedän että annoin kaiken mihin sillä hetkellä kykenin siinä roolissa. Meillä oli lisäksi ihana porukka, paljon kurssikavereitani. Toinen monella tavalla tärkeä juttu on ollut kesällä kuvattu tv-sarja Kaikki synnit.” (Kreeta)

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan KT (c) Tommi Mattila 

Kerro joku legendaarinen sählinki, joka on sattunut lavalla sinulle tai kanssanäyttelijällesi. ”Näyttämöllä oli vaatteita ja mulla oli päässäni pitkä peruukki, ja ohimennessäni hiukseni jotenkin pyörittyivät yhden takin napin ympärille! Näyttelin varmaan puolet kohtauksesta siten, että yritin saada samalla itseäni irti siitä takista. Vastanäyttelijäni katsoo mua ja kääntää kasvojaan pois yleisöstä, kun naurattaa niin paljon. Pääsin mä lopulta irti, mutta kauan se kesti!” (Rosanna)

”Kehtaako tätä edes kertoa… Oli yksi tanssikohtaus, ja tanssipartnerillani ja mulla oli molemmilla ihan hirveä krapula. Meillä oli viimeinen esitys ja edellinen ilta oli mennyt vähän pitkäksi. Yritin pidätellä oksennusta tanssikohtauksen aikana ja kun pääsi näyttämöltä pois, niin… Nooooh, UIT:n kanssa vierailtiin Alahärmän Powerparkissa ja Sari Siikanderin kanssa pudottiin tosi pahasti, ei meinattu päästä etenemään millään ja naurusta ei meinannut tulla loppua. Onhan noita putoamisia tapahtunut aiemminkin, mutta tämä oli pahin. Onneksi yleisöä nauratti myös.” (Kreeta)

Jos ihmiset menisivät syksyisin talviunille ja heräisivät keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin kirjoja, niitä mulla ei oo nykyisin aikaa lukea! Kaakaota ja pullaa!” (Rosanna)

”Ruuaksi ottaisin ainakin pastaa, pestoa ja fetaa – mun lempimättöni! Kauhea kulhollinen! Ottaisin myös jotain hyvää musaa ja punaviiniä.” (Kreeta)

Jos voisi aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne matkaisitte? ”Mä haluaisin nähdä dinosauruksia, ja sitten haluaisin mennä 1800-luvun lopulle tarkkailemaan naisten asemaa, kärpäsenä kattoon jonkun perheen kotiin, kun olemme nyt juuri tutkineet paljon sitä aikakautta Noran takia.” (Kreeta)

”Mäkin haluaisin nähdä dinoja! Se taitaa olla aika monella. Metsästäjä-keräilijä -meininki kiinnostaisi myös.” (Rosanna)

Oma Nora-kuvani haastattelutilanteessa... (c) Teatterikärpänen 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : (Kreetan vastaus suluissa)

Mistä sanasta pidät eniten? - Sievä (Pumpuli)
Mistä sanasta pidät vähiten? - Kikkeli (Rasismi)
Mikä sytyttää sinut? - Energia (Katse)
Mikä sammuttaa intohimosi? - Yrittäminen (Liiallinen päällepuskeminen)
Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu (Vittu)
Mitä ääntä rakastat? - Tuulta (Lapsen juttelua)
Mitä ääntä inhoat? - Kirkumista (Hädän ääntä)
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Tutkimusmatkailija (Aivokirurgi)
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puhelinmyyjä (Sotilas)
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kaikki on ihan hyvin (Tee mitä haluat, bileet pystyyn!)

tiistai 9. lokakuuta 2018

Muuttomies ja Ensimmäinen koti / Lelumuseo Hevosenkenkä

Eipä ole kovinkaan monta asiaa, jonka vuoksi vapaapäivänä heräisin aamulla puoli kuudelta, jotta ehtisin yhdeksäksi Espooseen. Pelkästään yhden lyhyen esityksen vuoksi en välttämättä olisi näinkin kaukaa jaksanut vaivautua, mutta nyt saisi kaksi kärpästä yhdellä täsmäiskulla, eli peräti kaksi esitystä samalle aamulle nippuun. Lastenteatteria olen käynyt paljonkin katsomassa, mutta nyt panokset kovenisivat : vauva- ja taaperoteatteria olisi luvassa! Oli myös kiintoisaa nähdä omin silmin Helsingin aamuruuhka. Ihmeen sujuvasti kaikki meni, ja bussikin oli Kampissa aikataulun mukaisesti. Siitä hyppy metroon ja Tapiolaan, ja Näyttelykeskus WeeGeessä olin jo yhdeksältä. Esityspaikka sijaitsee Lelumuseo Hevosenkengässä ja tutkailin siinä mielenkiintoista lelunäyttelyä, samalla kun seurailin Eero Ojalan valmistautumista päivän esityksiin.


 Värikkäät tyynyt lattialla odottivat pikkuisia katsojia ja vanhempiaan. Itse istuin tuolilla kuin virallisena valvojana vähän kauempana, mutta riittävän lähellä kuitenkin. Ensimmäinen esitys oli taaperoikäisille suunnattu Muuttomies, jonka aluksi huiluasoitteleva miekkonen tasapainoili taidokkaasti valtavan maapallon päällä. Tämä oli jo yhdelle pikkuiselle liikaa ja hän päätti kirmata lattialta muualle, ja toinen pillahti itkuun. Eipä haittaa yhtään, pieni hälinä ja melskaus vähän niin kuin kuului asiaan, ja lasten ehdoilla mennään. Suurin osa katsojista malttoi seurata Nomadi-hahmon touhuja silmät pyöreinä ja suu hämmästyksestä auki, niin intensiivisiä katseita en olekaan aiemmin nähnyt. Nonsense-kieltä höpöttelevä Nomadi tutustutti meidän erilaisiin asuinpaikkoihin ja niiden asukkeihin. Oli vuoroin kuumat oltavat kamelilla ja sitten viileämpää nallekarhulla, pöllö liiteli korkealla ja värikkäät kalat asustelivat meressä. Näin meitä on täällä samalla pallolla väkeä moneen lähtöön. Suurta ihastusta ja riemua sai aikaan saippuakuplat ja suihkepullo, ja ilmapalloissa riitti hypisteltävää vielä esityksen jälkeenkin. Hymy huulillani seurasin niin taaperoiden reaktioita kuin itse esitystäkin, tunnelma oli oikein leppoisa ja mukava. Ja lopuksi oli vielä mehutarjoilua! Nalle kainalossa pompottelin ilmapallon kanssa minäkin, ja lapsoset kirmailivat riemuiten pitkin näyttelytilaa. Olipa kivaa! Hiukan huvitti se, että katsojien poistuessa pari äitiä kiitti minuakin. Värikäs kettumekko päälläni näytin varmaan siltä, että kuulun henkilökuntaan...

Muuttomies kurkistelee :) 

(Muuttomies-taaperoteatteri, ensi-ilta 31.3. 2017, kesto noin 25min. Ohjaus, esityksellinen konsepti ja puvustus Eero Ojala / tasapainopallon maalaus Fanni Lieto / tarpeisto ja rekvisiitta Hanna Jussila, Fanni Lieto ja Eero Ojala / musiikin sävellys ja sovitus Eero Ojala / näyttämöllä Eero Ojala)

 Muutaman tunnin kuluttua oli sitten luvassa vauvateatteria eli vielä nuorempia katsojia. Perustila pysyi värikylläisine tyynyineen ja Luxor-telkkareineen samana, rekvisiitta vähän muuttui. Pienissä roudaushommissa oltiin siis esitysten välissä. Vauvateatteriesityksen nimi on Ensimmäinen koti, ja siinä tutustutaan kodin eri tiloihin. Vähän mietiskelin ennalta, että noinkohan vauvelit jaksavat keskittyä esityksen seuraamiseen, mutta väärässä olin! Meno oli huomattavasti rauhaisampaa ja jestas miten intensiivisesti piiperot esitystä seurasivat. Yksi rohkeampi pikkuherra otti hiukan lähituntumaakin niin lavasteisiin kuin rekvisiittaan. Voisipa tuosta noin mennä "aikuisten esityksissä" yhtä reippaasti suoraan lavalle lähikontaktiin hypistelemään milloin mitäkin ilman pelkoa siitä, että lentää samantien vahtimestarien toimesta pihalle. Etenkin pikkujoulukautena olen kyllä nähnyt innokkaita lavallepyrkijöitä, valitettavasti. Ihanaa, että jossain saa täysin vapaasti mennä ihan lähelle, jos siltä tuntuupi! Eteisen kautta (kumpparit sanoivat suih-suih, hihih) mentiin sujuvasti keittiöön ja siellä varoilteltiin kuumasta uunista. Viiksekäs patakinnas sai tietysti minulta pisteet. Ruokailuhetki oli varsin hauskasti toteutettu kaikkine banskuineen ja rypäleineen. Mietin vieläkin sitä, miten Eero sai sen plop-äänen aikaan rypäleitä popsiessaan. Tassuja tiskattiin ja pyykkikorit pomppivat ilmaan, ja kakkavaippaa laitettiin roskiin. Tästä sain valitettavasti pienen korvamadon, josta näemmä pääsin jo eroon mutta joka nyt palautui kirjoitushommissa. Saippuakuplia ja suihkepulloa oli tietysti myös. Suihkepullo, tuo katseenvangitsija nro 1! Olkkarin matolla rehattiin ja sitten relattiin makkarin puolella uniharson alla. Teki mieli nukahtaa siihen patjalle itsekin, niin oli seesteinen ja rentouttava tunnelma siellä unimajassa. Miksei tämmöistä ole aikuisille, kysyn vaan? Lopuksi oli tietysti mehutarjoilu, jee!

Kitalelen soittelua 

(Ensimmäinen koti -vauvateatteri, ensi-ilta 27.3. 2017, kesto noin 25min. Käsikirjoitus ja ohjaus Eero Ojala / Lavastus Outi Herrainsilta ja Eero Ojala / Puvustus ja muu skenografia Eero Ojala / "Ovilaatikon" rakennus ja maalaus Veijo Lindell ja Eero Ojala / Hallaharson ompelu Fanni Lieto / laulut Olkkarin matto (sanat Eero Ojala, sävellys ja sovitus Eero Ojala ja Leena Aronen) ja Pieni pienen pesässä (san, säv, sov Eero Ojala) / näyttämöllä Eero Ojala)

 Itse olin siis ulkopuolisena tarkkailijana lähinnä, mutta kyllä minua nämä pienet teatterihetket viehättivät myös kovasti. Kohderyhmäänsä tuntuivat uppoavan vallan mainiosti. Odotin vähän levottomampaa menoa yleisössä, mutta kun esitys vie mennessään ja naulitsee katseen, se naulitsee ja silloin ei muuta häilätä eikä potkiskella. Tämän olen huomannut itsekin ja tämän havainnon tein eritoten nyt.

Muuttomiehen Nalle tuli syliin :) 

 Molemmat esitykset on vielä mahdollista nähdä moneen otteeseen Espoossa. Lokakuisina maanantaina Lelumuseo Hevosenkengässä (lisätietoa tästä linkistä) ja marraskuussa valikoituina päivinä Tusculum Hevosenkengässä (lisätietoa tästä linkistä) . Esitykset ovat myös mahdollista tilata visiteeraamaan!

Kaikki kuvat omiani, eli (c) Teatterikärpänen

(Näin esitykset virallisena valvojana eli ilmaislipulla, kiitos Hevosenkenkä ja Eero Ojala!)

Eero keskittyy, kohta mennään...