maanantai 12. marraskuuta 2018

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 18.10. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall
Sävellys Elton John
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Koreografi Jari Saarelainen
Lavastus Jyrki Seppä
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu  Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lauluvalmennus Laura Virtala/Joonas Mikkilä/Tony Sikström

Rooleissa : Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä, Nuutti Kerppilä/Ilmari Kujansuu/Juho Mönkkönen, Jyrki Mänttäri, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Petra Karjalainen, Mesihelmi Mänttäri/Leila Ristimäki, Juha Antikainen, Antti Kerosuo, Konsta Reuter, Juha-Matti Koskela, Tommi Rantamäki, Anssi Valikainen, Mika Honkanen, Mikko Jokinen, Arne Nylander, Jouko Enkelnotko, Lauri Ketonen, Jukka Kontusalmi, Riku Lehtopolku, Julius Martikainen, Teemu Sytelä, Laura Virtala, Annamaria Karhulahti, Soile Ojala, Sampo Eerola/Eemeli Korpisaari, Iina Kairus/Ella Korpinen, Nella Koskinen/Isabella Pernice, Marikki Huhta/Kreeta Vierimaa, Meri Junttila/Meri-Ellen Vierimaa, Aliisa Ahola/Sanni Aaltonen, Lila Peltosara/Venla Vaaranmaa, Wilda Pannula/Teresa Savolainen, Jenna Ala-Sorvari/Sanni Tuomi, Myy Puurtinen/Matilda Onikki ja Helmi Linnankylä/Kerttu Ojutkangas


 Ihan ensimmäiseksi näin vuosia sitten elokuvan Billy Elliot ja tunnemyrsky oli melkoinen. Kuulin, että leffan pohjalta on tehty musikaaliversiokin, ja sitä oli sitten pakko lähteä Lontooseen katsomaan. Siellä raavaat miehet kyynelehtivät paidat itkusta märkinä katsomossa ja minäkin muistan katselleeni suurimman osan esityksestä silmät sumeina. Kauheasti ei muita muistikuvia jäänyt, paitsi Billy Elliot-muovikassiin pakattu käsiohjelma. Uhosin jälkeenpäin, että upea musikaali, mutta Suomessa tätä ei tulla koskaan näkemään. Homma kaatuisi siihen, että täällä ei Maggie Thatcherin politiikka kiinnostaisi, ei hetkauttaisi kaivosmiesten lakkoilu eikä löytyisi niin montaa lahjakasta tanssivaa ja laulavaa poikaa vaativaan päärooliin. Piste. Seuraavana vuonna pääsin jo perumaan puheitani, kun Billy Elliot sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa, Linnanmäen Peacockissa. Olin ensi-illassa paikalla ja tykästyin kyllä näkemääni, mutta hirveästi ei jäänyt muistikuvia siitäkään. Jotain jäi puuttumaan - joku mystinen ainesosa, jota on vaikea sanoin määritellä.

Michael (Juho Mönkkönen) ja Billy (Jiri Rajala) 

 Kuluvan vuoden keväällä Tampereen Työväen Teatteri esitteli ystävänpäivän kunniaksi ohjelmallisessa illassa kaikelle kansalle ohjelmistoaan ja illassa esittäytyivät muiden muassa Billy Elliotin nuoret tähdet - kolme Billya ja kolme Michaelia kukin vuorollaan. Minulla meni tavattoman paljon roskia silmiin poikain lavavisiitin aikana ja pohdin jo valmiiksi, että kuinkakohan mahtaa käydä syksyllä varsinaisessa esityksessä! Nyt voin sanoa, että hyvin kävi. Itku ja nenäliinojen tarve ei ollutkaan yllättäen se vahvin tunne, vaan suunnattoman suuri ylpeys koko työryhmän puolesta. Juuri NÄIN tämä homma menee. Näytetään epäilijöille, että täältä pesee ja kaikista ennakkoasenteista huolimatta laitetaan homma toimimaan niin, ettei voi muuta kuin myöntää olleensa totaalisen väärässä. Unelmien tiellä saattaa olla epäilijöitä enemmänkin, mutta jos yksikin uskoo vahvasti ja näkee pelkkiä mahdollisuuksia, silloin tie tähtiin on auki. Sama koskee meikäläisen suhtautumista tämän musikaalin toimimiseen Suomessa, sama koskee tanssista virtaa ammentavaa Billyä pienen työläiskaupungin ja sen asukkien keskellä.

 Lauantain päivänäytöksen Billynä oli vuorossa Jiri Rajala ja Michaelina Nuutti Kerppilä. Minun ja seuraneitoni paikat tuntuivat aluksi olevan kovin kaukana (tekniikkaosaston edessä), mutta heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen se taas tapahtui : kaikki ympäröivät ihmismassat ja hahmot katosivat, tunsin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni katsomon keskellä parhaalla paikalla ja näyttämöllä kaikki tapahtui vain minulle. Oma, yksityinen kokemus eikä kenenkään muun. Jokaisella omansa.


 Jos joku nyt ei tarinaa tiedä, kertaan sen lyhyesti. Nuori Billy (Jiri Rajala) elelee pienessä kaivoskaupungissa isänsä (Jyrki Mänttäri), isoveljensä Tonyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja hiukan höpsähtäneen mumminsa (Kristiina Hakovirta) kanssa. Billyn äiti (Eriikka Väliahde) on menehtynyt muutamaa vuotta aiemmin, mutta on arjessa vahvasti läsnä, myös muistoina ja kaipauksena. Billy käy ystävänsä Michaelin (Nuutti Kerppilä) kanssa viikottain nyrkkeilytunnilla, sehän on äijämäistä toimintaa ja siinä jos missä saa ylimääräisiä paineitaan purettua. Kerran sitten Billy jää paikalle kokoamaan kamppeitaan sattumalta hiukan liian pitkäksi aikaa ja samaan saliin kirmaa lauma innosta kiljuvia tyttöjä balettihameissaan kera lakonisia kommentteja heittelevän opettajansa rouva Wilkinsonin (Petra Karjalainen). Ope pistää Billynkin tanssimaan, halusi tämä tai ei, ja loppu onkin historiaa. Rouva Wilkinson havaitsee Billyssä hiomattoman timantin ja selvän lahjakkuuden, tällä pojalla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin! Mahdollisuus päästä pois tästä paikalleen jämähtäneestä pikkukaupungista, jossa ei ole muuta kuin katkeruutta, särkyneitä unelmia - ja lakkoilevia kaivosmiehiä.

 Tässä oli niiiin paljon kohtauksia ja hetkiä, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä, tunnelman sähköistymistä, käsien puristumista nyrkkiin, pulssin kohoamista, hengityksen pidättelyä, "hyvä, juuri näin!"-ajattelua mielessäni, nyökyttelyä, myhäilyä ja kuten jo todettu, valtavaa ylpeyttä koko työryhmän puolesta. Jostain kaukaa maan alta esiin tallustavat kaivosmiehet ja ruoto suorana rintamassa komeasti laulaminen. Jotenkin aina sykähdyttää nämä tavalliset duunarit haalareissaan, tässä me helvetti seistään eikä anneta periksi! Rouva Wilkinsonin kireän äänensävyn pehmeneminen huomattuaan Billyn kuin varkain täydellisyyttä hipovan tanssiasennon, Billy piruetteineen ja lumoavan kaunis kohtaaminen vanhemman Billyn kanssa, Michaelin ja Billyn mekkokokeilut, yhteiset steppailut ja lämmin ystävyys, joulujuhlien riehakas tunnelma ja väliajan jälkeen kontaktin ottaminen yleisöön (koitin katsomosta heilutella parille kaivosmiehelle, mutta eivätpä niin ylös asti katselleet). Balettikoulun pääsykokeet ja hillittömän odottava tunnelma toisen isän kanssa, tässä Jouko Enkelnotko oikein elementissään! Mummin tilitys juopottelevasta miehestään ja ah, tanssahtelevien miesten huikea kolmikko. Sähköä (Electricity), sivukujan tunnelmaa, uhoa, aitaa ja sähkökitaraa ja hetken ajattelin, että kohta lähtee Michael Jacksonin Beat It ja kaikki poliisit ja kaivosmiehet vetävät kimpassa kunnon muuvit pitkin pihaa. Balettityttöjen innokkuus ja rouva Wilkinsonin hiukan laimeampi into opetushommiaan kohtaan. Billyn äidin kirje ja vastaus. Keskisormen vilautus juuri oikeassa kohdassa. Ei-enää-niin-ruoto-suorassa takaisin maan alle katoavat kaivosmiehet... Ääni kaikuu komiasti ja pitkään, kunnes vaimenee kokonaan. Yllättävä käänne kiitosten aikana, show tuntui jatkuvan ja jatkuvan enkä olisi halunnut sen päättyvän ollenkaan.

Velipoika silmäkulma auki 

Mrs Wilkinson, tytöt ja Billy 

 Sehän on selvä, että Jiri Rajala ja Nuutti Kerppilä olivat varsin hurmaavia lahjakkuuksia rooleissaan, ja nyt haluaisin nähdä kaikki Billyt ja Michaelit lavalla yhdessä ja erikseen! Mitä persoonallisuuksia, ja käsiohjelmasta oli mukava lukea poikien kuulumisista enemmänkin. Ja kaivosmiehet! Ihanan sekalainen sakki nuorta ja vanhempaa lauluvoimaa ja pitelemätöntä karismaa (taisin jo mainita, että olen aika heikkona duunarimiehiin...). Muutenkin tähän on kyllä saatu haalittua melkoinen unelmaporukka, yhteisöllisyyteen ja kimpassa tekemiseen oli helppo uskoa ja toivoa, että tarina päättyisi kaikkien kannalta suotuisissa merkeissä. No, Petra Karjalainen on aina huikea roolissa kuin roolissa, ja olihan se herra Braithwaite (Lauri Ketonen) myös aika irtonainen tapaus...

 Erityisesti sydämeeni otti tällä kertaa combo Billyn isä (Jyrki Mänttäri) ja isoveli Tony (Jussi-Pekka Parviainen). Kaikki se katkeruus, uhoaminen, nyrkeillä puhuminen, huoli ja murhe tulevasta, käsittelemätön suru, ääneenlausumattomat sanat ... ja kovan kuoren alla kuitenkin sykkii lämmin sydän. Etenkin riipaisi veljen käytös Billyn suunnitelmien suhteen. Mitä ovat mahtaneet olla hänen unelmansa nuorempana? Ehkä jotain, mitä ei ole pystynyt ääneen sanomaan ja tänne on jääty kaiken paskan keskelle. Molemmat roolityöt taiten tehtyjä ja varsin uskottavia. Ja kumpaakin hahmoa teki mieli mennä varovasti halaamaan ja sanomaan, että kaikki kyllä järjestyy, ota iisisti.

Billy ja isä 

 Jotenkin tämä nostatti korkealle arjen yläpuolelle, ja kaikki tuo marraskuinen synkkyys ja ankeus on helppo unohtaa tätä spektaakkelia lämmöllä muistellessaan. Siinä mielessä muuten ainutlaatuinen musikaalisyksy meneillään nyt : sekä Helsingissä että Tampereella on tunnelma katossa niin Kinky Bootsissa kuin Billy Elliotissa, glitteriä ja ihan käsittämätöntä talenttia lavan täydeltä. Se mystinen ainesosa mukana kummassakin. Ja molemmissa proggiksissa Samuel Harjanne ohjaajana. Sattumaako vai jotain suurempaa? Tässä jo kutkuttelee, että mikähän mahtaa olla seuraava musikaali, johon hän tarttuu.


 Esityksestä poistuessamme emme suinkaan pyyhkineet kyyneliä silmäkulmistamme, vaan kokeilimme poistua vienosti sipsuttaen portaista. Ei oikein onnistunut, mutta hymy oli korvissa ja fiilis mahtava. Muutama nuori lettipäinen neito jo harjoitteli piruetteja siinä. Toivon, että kotiin päästyään ainakin muutama poika salaa kokeilisi huoneessaan samaa, jos teatterissa ei muiden nähden kehdannut. Hei täähän voisi olla kivaa! Hei täähän tuntuu just mun jutulta! Joten go for it, vaikka muut sanoisi mitä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Billy (Simo Riihelä) 


perjantai 9. marraskuuta 2018

Kylä / Teatteri Siperia ja Tampereen Työväen Teatteri

Kylä / Teatteri Siperian ja TTT:n yhteistuotanto

Ensi-ilta 27.10. 2018 TTT:n Kellariteatterissa, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen
Musiikki Juha Junttu
Lavastus Työryhmä (pohjana osa Vakavuusongelman lavasteista)
Puvustus Työryhmä
Valo-ja äänisuunnittelu Saija Raskulla

Rooleissa : Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Juha Junttu

 Pohjalle huonosti nukuttu yö, yhdeksän tunnin työpäivä, pikainen vaatteidenvaihto kotona ja siitä Tampereelle bussilla, joka oli vielä aikataulustaan reilusti myöhässä. Ikkunasta pelkkää loputonta pimeyttä, väsymys alkoi painaa silmäluomia. "Että pitikin taas lähteä töiden jälkeen". Sukat märkinä saavuin Työvikselle, tapasin yllättäen pari tuttua ja olo oli jo virkeämpi.

 Viimeistään siinä vaiheessa tunsin oloni kotoisaksi, kun esityksen alkaessa harmaahapsinen mummeli Amelia (Tuukka Huttunen) köpöttelee näyttämölle itsekseen mutisten ja asettuu kiikkustuoliin keinuttelemaan. Taustalle vielä raksuttava seinäkello olisi kruunannut mummolafiilikset. Aika tuntuu etenevän omaa tahtiaan, nyt ei ole enää kiire mihinkään ja voi ainakin pari tuntia tässä istua ja hengähtää kaikesta. Parasta.


 Elellään vuodessa 2040 ja Rutakon kylässä Savon sydämessä asuu enää kolme ihmistä : Kiisseli (Juha Junttu), Pärttyli (Marika Heiskanen) ja tämän iäkäs äiti Amelia. Kiisseli on vuosikaudet odottanut sitä Matkavekan bussia, jolla piti matkata Las Palmasiin, ja tuulahduksen eksoottisesta tunnelmasta tuo sentään hienot flamingovalot, jotka ympäröivät Kiisselin "pyhintä", musapöytää. Pärttyli manaa sitä, että ei ole internetyhteyttä ja puhelinkin on lakannut toimimasta, koska signaali katosi jonnekin. Niin kuin ihmiset ja palvelut. Viikottaisen ruoka-apupaketin toimituskin tökkii, kahvi on loppunut aikaa sitten. Kahvinkeittorutiineista ei silti ole luovuttu, sillä se tuo rutiinia ja tietynlaista jatkuvuutta päivään (ja saisi suolenkin toimimaan), on jotenkin lohdullista kuulla veden lorina. Suodatettua vettä, sillä on pärjättävä. Amelia näyttää hauraalta mummelilta, mutta tarpeentullen ryhti suoristuu ja suu laukoo niin kirosanoja kuin teräviä mielipiteitä ja huomioita, murteella höystettynä.

 Varsin iloinen olen siitä, että kerrankin näyttämöllä nähdään murteella puhuvia savolaisia, jotka eivät hoe "voe tokkiinsa" tai viljele jatkuvaa vitsihuumoria huvitusmielessä. Näyttämöllä nähdään ihmisiä, aitoja savolaisia, jotka puhuvat niin kuin meillä puhutaan, yhtään mitään extraa korostamatta. Täällä ollaan Rutakossa ja meillä puhutaan näin!

 Viikot etenevät saman kaavan mukaan. On pakettipäivää, karaokepäivää, pilkkipäivää - ja lauantaisin on pullapäivä (meillä oli lauantaisin ennenmuinoin siivouspäivä). Välissä tietysti päiviä, jolloin ei ole mitään suunniteltua. Pärttyli on havainnut Rutakonraitilla kenties webkameran ja sitä pitäisi lähteä katsomaan, mutta ainakaan Ameliaa ei homma huvita sitten yhtään. Saisiko kameran kautta yhteyden muuhun maailmaan? Onko toisessa päässä joku katselemassa? Hei mekin ollaan olemassa! Huhuu!


 Kiisseli herkeää tämän tästä musisoimaan (ja Amelia vetäisee peltorit päähänsä, koska eihän sellaista älämölöä kestä kukaan) ja öisin näillä taajuuksilla kuullaan myös Yöradion lähetyksiä. Tuli haikea olo kun äkkäsi, että mahtaako kukaan kuunnella? Kaikuuko Kiisselin jutut pelkässä tyhjyydessä? Mieltäni jäi myös kaihertamaan lause "kun kuiskaus ei enää riitä". Silloin on korotettava ääntä ja pidettävä itsestään meteliä, ehkä joku jossain kuulee ja vielä parempaa, ehkä joku jossain kuuntelee.

 Kolmen ihmisen rutiinipainotteisen viikkorytmin seurailun sijaan esitys alkaa salakavalasti laajeta useampaan suuntaan. Maaltamuutto ja asutuksen sekä palveluiden keskittyminen isompiin kaupunkeihin on selviö, mutta eu-asetukset, pientilojen katoaminen, eläimet, kalavedet, kaivostoiminnan ongelmat, luonnon pienet ihmeet ja ilot, kaupunkien vetovoima. Omat juuret! Itse olen "juuri sopivankokoisen" pikkukaupungin kasvatti, josta tarvittaessa pääsee isompiin kuvioihin nopeasti ja mikä parasta, isoista kuvioista, ihmismassoista ja neonvaloista pääsee yhtä kätevästi takaisin kotiin. En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta ymmärrän kyllä niitä, jotka ovat joskus lähteneet, koska ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Ja kotikulmilla jäljellä tyhjä kylänraitti. Tässä oli joskus ala-aste. Tässä oli ennen osuuskauppa, josta sai kaiken tarvitsemansa. Sitä mitä ei ollut, sitä ei edes haikaillut.

 Lopussa sitten heittivät roolit sivuun ja alettiin latoa faktoja tiskiin. Katsomo hiljeni ja keskittyi kuuntelemaan, miten asukasmäärät ovat toisaalla puolittuneet, toisaalla kaksinkertaistuneet suhteellisen lyhyessä ajassa. Vankkaa asiaa.

 Kiitos koko työryhmälle varsin puhuttelevasta Kylästä! Kun kuiskaus ei enää riitä, otetaan teatterin keinot käyttöön ja annetaan ääni heille, joita kukaan ei kuuntele. Hiljenevälle maaseudulle, jolla ei ole omaa ääntä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

tiistai 6. marraskuuta 2018

Teatterikärpänen lukee : Tandem-kentauri / Markus Kajo

 Täällä on kerrottu lähinnä teatteriin liittyvistä kirjoista mutta hei, minun blogini ja minun sääntöni, joten aina voidaan vähän lipsua mainion kirjan sattuessa kohdalle!

Ilahduin suunnattomasti huomattuani, että Markus Kajolta eli tuttavallisemmin Kettuselta on ilmestynyt uusi jo ties kuinka mones kirja! Teos on tietysti nimeltään "Tandem-kentauri eli Kettusen jo mones kirja", mikäs muukaan. Olen ollut Kettusen vinksahtaneen huumorin ystävä jo pitkään, ihan niistä alkuaikojen tv-ohjelmista lähtien. Lyhyissä pätkissä hän ihmetteli maailman menoa ja lausahteli lakoniseen tyyliinsä kaikenlaisia huomioita ympäröivästä maailmasta - asioita, joita ei itse tullut koskaan miettineeksi ja tuntuivat kyllä sitten ihan järkeviltä, kun Kettunen niin sanoo.


 Kaikki aiemmat kirjat olen lukenut ahmimalla ja useampaan otteeseen, muistan jopa ulkoa pätkiä sieltä sun täältä. Troglodyyttien kosto. Kiihkoa etelän yössä paljon (jossa kaunis nainen huusi kuin hiomalaikka ja kojootit ulvoivat yössä kuin kojootit yössä, tahi hyytävästi kuin liivate). Oravien uintiretki. Vet inte pystytti på svenska.

 "Vaikka uusi, jo monten lukema!" mainostetaan uusimman teoksen kannessa. Kansilehdessä onkin sitten vakavaa ja tärkeää asiaa : tunnista aivoinfarktin ja aivoverenvuodon oireet. Kirjan yhdessä jutussa käy ilmi, että kirjailija koki henkilökohtaisen aivoinfarktin ja pääsi hoitoon erittäin nopeasti, koska osasi ajoissa reagoida oireisiin itse. Hyvä muistutus meille kaikille; itselle tai läheiselle voi vastaavanlaista sattua milloin tahansa ja silloin nopea reagointi ja hoitoonpääsy on kultaakin kalliimpaa. (Laitan loppuun nämä oireet muidenkin luettavaksi)

 Tässä kirjassa on mukana myös Kettusen piirroksia, jotka nekin aika outoja kuten jututkin. Olin havaitsevinani aavistuksen surumielisemmän pohjavireen osassa tarinoita, ja jotkut ajatelmat olivat niiiiiin omituisia, etten saanut niistä oikein otetta. Harvinaista kyllä. Mukana on todella lyhyitä, muutaman lauseen mittaisia ihmettelyitä, pitempiä listauksia (mm. lista valtion autopuutteista, puuttuvista laitteista, miesten ja naisten eroista sekä kärsivällisyyshaasteita) ja useamman sivun mittaisia kolumnityylisiä juttuja, joista ainakin "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset" oli minulle ennestään tuttu ja hyväksi havaittu.

 Kovasti mieleeni oli esimerkiksi tarina "Nuorisovaroittava esimerkki liiallisesta kotiseuturakkaudesta", jossa bussilastillinen nauvolaisia lähtee tutustumaan Ruokolahden Kummakiveen. Aluksi hyvin järkevänoloinen tarina saa Kettusen tyyliin varsin omituisen käänteen ja loppupuoli on silkkaa absurdismin riemuvoittoa ja on pakko nauraa ääneen. Toinen esimerkki riemastuttavuudesta on ajatus siitä, että jospa hevonen osaisi kääntää päätään samalla tavoin kuin pöllö ja minkälaisia tilanteita siitä syntyisikään... Ei voi muuta sanoa kuin että ei ole Kettusella helppoa! Miettiä kaikenlaisia outouksia yöt läpeensä ja mikä parasta/pahinta, julkaista ne kirjassa ja saada muutkin ajattelemaan absurdeja juttuja. Tässä muuten syyllinen siihen, miksi minäkin mietin välillä tai itse asiassa aika usein toooodella outoja juttuja kuten sitä, että miksi kotona ei ole samanlaista painiketta kuin hotelliaamiaisella, ja josta painamalla saisi hanasta lasillisen ihan mitä tahansa juotavaa. Välillä kun tekee mieli jääkylmää piimää ihan vain lasillisen, ja tuntuu hassulta ostaa koko purkkia koska mieliteko on vain sitä lasillista kohtaan.

 Tietysti saamme tutustua myös Tandem-kentauriin useammankin tarinan verran, ja piirrettynä myös. Taattua Kettustahan tämäkin kirja on, eli täynnä outoja sanamuotoja, kirjainhässäköitä ja todella ennalta-arvaamatonta kerrontaa. Pientä toistoa myös havaittavissa, mutta kun oma tyyli on aikoinaan löytynyt, siitä pidetään kiinni.

Aivoinfarktin ja aivoverenvuodon oireet : Puhe puuroutuu tai sanat eivät löydy, toinen suupieli roikkuu, toisen raajan tai raajaparin voimat katoavat tai raajat puutuvat, näköhäiriöt, äkillinen kova päänsärky. Jos sinulla tai läheiselläsi ilmenee YKSI TAI USEAMPI oireista, soita heti 112.

Markus Kajo : Tandem-kentauri eli Kettusen jo mones kirja 

224 s

Kustantaja Docendo

(Sain kirjasta arvostelukappaleen, kiitos Docendo!)

maanantai 5. marraskuuta 2018

Teetä vaikka väkisin / Eräs Teatteri

Teetä vaikka väkisin / Eräs Teatteri

Ensi-ilta 3.11. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Danielle Navarro ja Patrick Haudecoer
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Liisa ja Jorma Virtanen
Lavastus Juhani Keinänen ja työryhmä
Puvustus ja ompelutyöt Hannele Myllyntausta ja työryhmä
Kampaukset ja peruukit Arja Salmenoja

Rooleissa : Ritva-Leena Jokinen, Jarkko Salmelin, Virpi Peltovuori, Harri Laine, Sanna Kukkonen, Kari Salmenoja, Tapio Hurri/Harri Jokinen ja Aki Granlund/Juhani Keinänen/Marko Lönnqvist

 Syyskauden teatteriesitykseni ovat olleet aika mollivoittoisia, komedia on ollut lähinnä mustaa ja paikoitellen on joutunut miettimään, saako tälle edes nauraa. Poikkeuksena Lontoossa nähty hillitön Book of Mormon. Talviaikaan siirtymisen jälkeen on tuntunut siltä, että koko elämä on yhtä tervassa rämpimistä ja kunnon nauruterapia tulisi enemmän kuin tarpeeseen. Tämä ajatus päässämme suuntasimme Eräs Teatterin ensi-iltaan radan toiselle puolelle Aulangontien kupeeseen. Jaa mikä ihmeen Eräs Teatteri? Kyseessä on hämeenlinnalainen harrastajateatteri, joka on hienosti vakiinnuttanut paikkansa kantahämäläisellä teatterikentällä ja sijaitsee vanhassa makasiinirakennuksessa. Erästeatterilaiset ovat talkoovoimin kunnostaneet tilat ja itse pidän suunnattoman paljon yleisölämpiön tunnelmasta, joka luodaan jokaiseen näytelmään aina hiukan erilaiseksi - väliaikatarjoiluita myöten.

Victor (Kari Salmenoja) ja Mme Devignac (Virpi Peltovuori) 

 Näytelmästä en tiennyt tuon taivaallista etukäteen mitään, ja hyvä niin. Aluksi näemme Mme Devignacin (Virpi Peltovuori) istumassa fiinisti sohvalla, ja paikalle saapuu herra Dujardin (Jarkko Salmelin). Jotenkin herran asu ei sovi kuvioihin, hän kun on pukeutunut rennosti farkkuihin ja arkiseen ruutupaitaan. No, hän taitaa olla rouvan rakastaja ja samalla myös ammattivaras, joka havittelee rouvan koruja. Aviomies on tietysti matkoilla. Vai onko sittenkään?


 Muutama omalaatuinen käänne alkupuolella paljastaa sen, että kyseessähän onkin pieni teatteriseurue, joka harjoittelee bulevardikomediaa "Teetä vaikka väkisin". Parin päivän kuluttua on ensi-ilta ja tekemistä vielä riittää, sillä kaikki eivät ole ihan sisäistäneet roolejaan ja repliikkejään, ja tekniikkapuolella ja puvustuksessa riittää vielä hiomista. Ohjaaja Clara (Ritva-Leena Jokinen) ei näytä olevan kovin huolissaan, sillä kyse on vain hienosäädöstä ja pienistä yksityiskohdista. Itse näytelmä on "täyttä alumiinia", mitä se sitten tarkoittaakin.

Ohjaaja Clara keskellä 

 Kovin hyvin eivät harjoitukset etene, sillä näyttämöllä ramppaa koko ajan puvustaja-Brigitte (Sanna Kukkonen) väärään aikaan ja lavastaja-Robertilla (Harri Jokinen) on alituisesti asiaa. Hovimestari Victorilla (Kari Salmenoja) on hyviä ideoita tulokulmansa suhteen, ja kokeneena kehäkettuna aviomiehen roolissa nähtävä Richard (Harri Laine) tuo oman teatraalisen lisänsä ja tarjoilee auliisti gägejä kohtauksia elävöittämään. Valomies/teknikko Nanard (Aki Granlund) huutelee jostain takaa aika usein myös. Katsomosta käsin ei kauhean hyvältä meno vaikuta, onnistumisen suhteen nimittäin. Mikä parasta, naurattaa jatkuvalla syötöllä! Kyseessä taitaakin olla hämeenlinnalainen versio aiheesta "näytelmä joka menee pieleen". Eli ei voi muuta kuin kauhunsekaisin ja innostunein fiiliksin odottaa tulevaa.

 Väliajalla päästään vähän hengähtämään, ja sitten meillä on kunnia olla ensi-iltayleisönä. Jes! Kuten arvata saattaa, kaikki mahdollinen (ja mahdoton) menee päin honkia. Yksi huonovointinen roolihenkilö ja ohjaaja paikkaushommiin, puuttuvat rekvisiitat ja väärät tavarat väärissä paikoissa, irtoviiksiä ja peruukkeja irtoilemassa epäsopivissa tilanteissa, silmäniskuja ja eleitä takakatsomoon ulottuen, oikeita ääniefektejä mutta väärissä kohdissa, hajoilevia lavasteita, pieleenlausuttuja repliikkejä, vääriä roolihahmoja kohtauksissa...

Tunnelmat katsomostakin :) 

 Täydellinen soppa! Kunnon sähläystä ja säpinää! Vatsaan jo koski ja poskilihaksiin myös, ja seuralaiseni nauroi itsensä hikeen. En ole aikoihin nauranut kotikaupungissani näin paljon. Kiitos Eräs Teatteri tästä naurupommista ja syksyn piristysruiskeesta.

 Ai että teki nauruterapia hyvää! Alkoi myös tehdä Nestean sitruunateetä mieli, niitä pieniä rakeita purnukassa. Vieläköhän sitä on myynnissä?

 Kiinnostuitko? Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Heikki Löflund/Raatikuva

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Eräs Teatteri!)

lauantai 3. marraskuuta 2018

Anna Karenina / Tampereen Teatteri

Anna Karenina / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 25.10. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Leo Tolstoin romaanista dramatisoinut Helen Edmundson
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Leena Rintala
Koreografia Miika Riekkinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Pia Piltz, Lari Halme, Marc Gassot, Turkka Mastomäki, Pihla Pohjolainen, Ville Majamaa, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Elina Rintala, Kirsimarja Järvinen, Elisa Piispanen, Martti Manninen, Risto Korhonen, Miika Riekkinen, Vera Pekkonen/Petra Porspakka ja Otso Majamaa/Veikka Välikoski

Levin ja Anna 

 Anna Karenina on kuulunut niihin klassikkoteoksiin, joita olen vähän tarkoituksella vältellyt. Muistan, että aikoja sitten ystäväni nukahti kesken Porin Teatterin esityksen ja kertoi, että mitään niin puuduttavaa ei ole koskaan nähnyt eikä halua enää nähdäkään. Sanat "puuduttava ja tylsä" taisivat jäädä tuosta päähäni kaikumaan pitkäksi aikaa, ja siten olen välttynyt ihan kaikelta, mikä liittyy tähän teokseen. En edes tiennyt tarinan juonesta mitään ennen kuin näin ensimmäiset mainoskuvat Tampereen Teatterin Anna Kareninasta. Kuvassa jumalaisen kaunis, mutta jotenkin surullinen Anna Karenina (Pia Piltz) tuijottaa suoraan sieluuni mustassa puvussaan. Kiinnostukseni heräsi välittömästi. Kuka tämä nainen on? Mikä on hänen tarinansa? Mikä saa hänet näyttämään samalla sekä ryhdikkäältä ja ylväältä, mutta myös äärimmäisen herkältä ja haavoittuvaiselta? Mikä on se voima, joka saa kaikenlaista aikaan?


 Rakkaus. Intohimoa ja poltetta täynnä oleva rakkaus, josta tiedät jo etukäteen, että tulet polttamaan karrelle niin sydämesi kuin koko elämäsi ja olemassaolosi, ja silti heittäydyt täysillä liekkien sekaan. Niin ihmiset ovat tehneet ennen ja tulevat tekemään jatkossakin. Niin ihmeellinen on rakkauden voima. Se saa aikaan tekoja ja sanoja, jotka kaduttavat ehkä joskus, mutta ei sillä hetkellä. Kun rakkaus iskee, silloin ei ole järjestä häivääkään ja ollaan täysin sydämen ja alkukantaisten viettien vietävänä. Silloin mennään eikä meinata.

 Niin. Anna Karenina on aviossa ja pienen pojan äiti, hyvämaineinen nainen. Aviomies Kareninilla (Turkka Mastomäki) on statusta ja mammonaa, mikäs siinä on ollessa. Intohimo heidän väliltään puuttuu kuitenkin täysin. Juna-asemalla Annan katse kohtaa komean Vronskin (Marc Gassot) kanssa, ja se on menoa sitten. Annan tarinan rinnalla kulkee luontevasti Levinin (Lari Halme) tarina. Hän on työteliäs, kaikin tavoin suoraselkäinen mies ja korviaan myöten rakastunut Kittyyn (Pihla Pohjolainen, jonka tämän myötä nimesin Suomen Lily Jamesiksi). Neito torjuu kosinnan, koskapa kuvittelee Vronskin liehittelevän häntä tulevissa tanssiaisissa. Valkoisten, viattomien pukujen keskelle pelmahtaa Anna Karenina tyrmäävän upeana mustassa puvussaan ja siitä eteenpäin kaikki järjellinen toiminta unohtuu. Yllättäen huomaan Levinin tuskailun vievän huomiotani ja ajatuksiani enemmän. Mies järjestää itselleen kaikenlaista korvaavaa toimintaa siellä sun täällä, mutta Kittyä ei saa päästään sitten millään. Hän näyttääkin siltä, että viikkokausia on valvottu ja vain mietitty Kittyä ja hymykuoppia eikä ihme, kyllä itselläkin voisi mennä yöunet Pihla Pohjolaista miettiessäni. Onneksi he sentään saavat toisensa loppupuolella.

Anna ja Vronski 

 "Nyt minä tiedän mitä on elää. Se on häpeällistä, se on hurmiollista, se on pelottavaa" sanoo Anna Karenina, ja siitä huolimatta ja juuri siksi hän on valmis suhteeseen Vronskin kanssa, vaikka sitten menettäisi arvostuksensa piireissä ja mikä pahinta, oman lapsensa. Upeasti kantaa Pia Piltz niin pukunsa kuin kaikki roolihenkilönsä tunnemyrskyt. Koskettava roolityö kertakaikkiaan. Vaakakupissa painaa paljon, menettämisen pelko eri muodoissaan. Ja toisaalla taas Annan veli Stiva (Ville Majamaa) on saanut syrjähyppynsä anteeksi vaimoltaan (Eeva Hakulinen), ja sama meno kuitenkin jatkuu. Miksi mies ei saa minkäänlaisia tunnontuskia suhteestaan? Miksi miehen käytös olisi hyväksyttävämpää? Vaimo Dollyn ikään kuin suoraan katsojille avautuminen Levinin ja Kittyn häissä on mainio vastaveto.

Dolly ja Kitty, kokemus ja viattomuus samassa kuvassa 

 Odotin etenkin suuria, pakahduttavia tunteita, hengästyttävän upeita pukuja ja niiden kauniita/komeita kantajia sekä synkkiä, maalauksellisia näyttämökuvia koko kolmen tunnin edestä. Sain paljon enemmän. Sain kaikkea tuota jo mainittua ja lisäksi polttavia katseita, kaipauksesta ja rakkaudesta kiiluvia silmiä, kosketuksia, hulmuavia helmoja ja kiharoita, muutamia komeita viiksiä, kättään auliisti ojentavan Kuoleman, näyttämön poikki hiljalleen pyörivän maatuskanuken, lähestyvän junan äänet, jatkuvaa liikettä ja äkkinäistä pysähtymistä.

Levin ja Anna 

 Erityisesti mieleeni jäi kohtaus, jossa läpi koko näytelmän eräänlaisessa rinnakkaistodellisuudessa kulkenut Levin näkee Annan muotokuvan, joka onkin yllättäen kuin peili ja he kohtaavat oikeasti viimein. Lisäksi mieleni teki kerran nousta seisomaan ja huutaa kovaa, että "Menkää nyt toistenne luo!" Kitty ja Levin seisovat pitkään toisiaan tuijottaen näyttämön vastakkaisilla laidoilla ja tunne heidän välillään on niiiin voimakas, että sydän pakahtuu siitä, kun eivät älyä lähteä toisiaan lähestymään ripeämmin.

 Ah. Pidin suunnattomasti näyttämön goottihenkisestä synkkyydestä ja taustan kuvista pilvineen ja lintuineen. Alussa muuten nenääni tuoksui poltettu puu? En tiedä miksi. Valojen siivilöityminen kauniisti ylhäältä - roolihenkilöt näyttivät pirun hyviltä niissä! Tunnelma oli välillä sellainen, että tuntui katselevansa jotain Tim Burtonin leffaa livenä. Sopi hyvin tähän marraskuun valottomuuteen ja synkistelyyn. Ulkosalla teatterin kulmilla tuntui siltä, että kohta joku menee helmat torin kivetystä vasten viistäen kohtaloaan kohti, kääntääkin yllättäen katseensa suoraan minuun ja näen kalpeat, kauniit kasvot. Päältä lentää parvi mustia lintuja, pilvet menevät kuutamon eteen, jostain kaukaa kuuluu kirkonkellot... On aika lähteä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)