tiistai 21. marraskuuta 2017

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatteri

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.11. 2017, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Joonas Saartamo (Juhani), Olli Rahkonen (Aapo), Pyry Äikää (Tuomas), Markus Järvenpää (Simeoni), Joel Mäkinen (Timo), Jonas Saari (Lauri), Paavo Kinnunen (Eero), Ulla Koivuranta ja Petri Rajala

 Minulla oli hyvin Seitsemän veljestä -painotteinen kesä. Näin kaksi eri produktiota (Ryhmäteatterin ja Pesäkallion, joista ensimmäisen kahteen kertaan) ja loppukesästä oli jo vähän sellainen olo, että nyt alkaa veljeskiintiö hiljalleen olla täynnä. Paitsi että edessä olisi vielä se ennakkoon odotetuin, Turun Kaupunginteatterin veljesten uusi tuleminen. 70-luvun alussa nähty Kalle Holmbergin ohjaama versio on monelle se "ainoa oikea Seitsemän veljestä", minä en sitä ikäni puolesta koskaan nähnyt paitsi tallenteena. Ymmärrän hehkutuksen esitykseen liittyen ja samalla tiedostan sen, että klassikot on luotu tehtäviksi yhä uudestaan ja uudestaan, uuden sukupolven näkemyksin ja energioin.


 Lauantain päivänäytöksestä poistuin kera tunteen, että kävelen ilmassa. Olo oli ihmeen kevyt, euforinen. Olin taas kerran nähnyt "parasta tänä vuonna, ehkäpä". Monta vuotta olen hehkuttanut tiettyjä esityksiä kaikkienaikojen kärkikahinoihin mukaan. Turun Veljesten jälkeen tulin siihen tulokseen, että on aika lopettaa vertailu ja esitysten arvottaminen paremmuusjärjestykseen. Mahdoton ja täysin tarpeeton homma. Ei taidetta voi laittaa mihinkään järjestykseen! Tämä tuntui parhaalta juuri nyt, juuri tässä hetkessä, juuri minulle. Viikon päästä saatan olla samaa mieltä täysin toisentyylisestä jutusta. Voin puhua vain omasta puolestani, omasta kokemuksestani - en sanoa kenellekään toiselle, että tämä Sinun pitää nähdä. Voin kannustaa ihmisiä käymään ennakkoluulottomasti katsomassa erilaisia esityksiä, mukavuusalueen ulkopuoleltakin ja löytämään siten niitä helmiä, joita sitten pyöritellä mielessään vuosienkin päästä. Minun tapani katsoa on muuttunut parin viimeisen vuoden aikana. Usein vaikuttaa siltä, että nyt en yhtään ymmärrä miksi noin ja mitä tapahtuu, mutta aina ei tarvitsekaan ymmärtää ja jäädä liikoja pohdiskelemaan - avataan muut aistit vastaanottamaan kaikki, mitä tuleman pitää. Silloin koko esitys saattaa muuntua kokonaisvaltaiseksi kokemukseksi - ei pelkäksi silmin katsottavaksi teokseksi. Näin kävi Lahden Kaupunginteatterin Pohjantähdessä muutama viikko sitten, ja näin kävi Turun Veljesten parissa.

Simeoni

 Meillä oli parvekkeelta eturivin paikat. Ennakkoon vähän harmittelin sitä, etten pysty nyt kunnolla katsomaan näyttelijöiden silmiä. Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, tunne välittyi hienosti ainakin eturiviin asti. Ensimmäisen näytöksen istuin hymy huulillani, nautin kaikesta mitä näyttämöllä tapahtui. Hykertelin. Vahvasti Kalle Holmbergia muistuttava enkelisiipinen isähahmo, jo kertaalleen nähdyt lavasteet ja tarvikkeet sivuun, nykyaikaisempi sekasotkuinen asunto lipuu hiljaa esiin. Veljekset painivat ja nujakoivat keskenään, energian ja adrenaliinin purkua turhanpäiväisilläkin kurkipotkuilla ja varjonyrkkeilyllä. Etenkin Tuomas (Pyry Äikää) ja Aapo (Olli Rahkonen) tuntuvat ottavan mallia. Juhani (Joonas Saartamo) mesoaa suuna ja päänä, nuoremmat koittavat vähän samaa perässä. Turhautuneisuus kaikkeen alkaa paistaa rankasti läpi, kun ei ole mitään eikä ketään. Ei äitiä, ei isää, ei naista. Joukosta erottuu heti rauhallisempi Lauri (Jonas Saari), seuraillen sivusta muiden touhuja, tarkkaillen ympäristöään ja mietiskellen asioita. Muiden lähtiessä turhalle kosintaretkelle Lauri keskittyy kuuntelemaan oopperaa ja ottamaan muutaman tanssiaskeleen. Muiden mesotessa teltassa Lauri makaa rauhallisena selällään, ei kiirettä mihinkään eikä huolta huomisesta. Tunnen samaistuvani Lauriin, hiljainen tarkkailija kun pohjimmiltani olen minäkin.

Lauri 

 Toukolan poika (kyllä, yksikössä) eksyy omilla retkillään väärään pihaan ja saa kuulla kunniansa. Rajamäen rykmentti on kermapersepariskunta, joka tulee myöhässä teatteriin ja purjehtii läpi kakkosrivin veljeksille ja toisilleenkin haistatellen. Timoa (Joel Mäkinen) laulattaa tämän tästä, vaan ei lupaa heltiä millään. Lukkari (Petri Rajala) pyörittelee poikia oman tahtonsa mukaan, aakkosia koitetaan tankata kirjaimellisesti hakkaamalla vaikka päätä seinään, mutta ei sekään auta. Lukutaidon puute pistää vihaksi vielä enemmän, ja taas heilahti Jussin pussi. Maisemanvaihdos tekee hetkeksi hyvää. Idylliseen joulunviettoon yritetään rauhoittua seesteisissä merkeissä. Kohtaus on täysin absurdi ja saan lähes hysteerisen naurukohtauksen. Simeoni (Markus Järvenpää) jakaa joulupuuroa mairea hymy huulillaan ja oltta on, veljekset tuntevat aikamoista läheisyyttä toisiaan kohtaan. Joulun henki on tukevasti läsnä. Sallikaa mun nauraa. Överiksi menee. Juhani ehdottaa pystypainia ja viskaa pellavaiset kutrinsa helvettiin. Sauna kärvähtää tietenkin, tosin luulin että räjähtää ilmaan koko pytinki. Jo riitti tämä joulunvietto, ei meistä ole tähänkään. Väsyneet, resuiset riepupetterit palaavat takaisin sinne mistä lähtivät ja saavat lämpöisen vastaanoton. Minua itkettää. Läheisyydenkipeät veljekset tukeutuvat uupuneita toisiinsa, jaloissa puhtoiset villasukat ja käsissä kupillinen kaakaota. Telkassa lumiukkopiirretty herkistää mieliä.

Joulunviettoa 

 Väliajan jälkeen ei enää hymyilyttänyt. Tilalle oli noussut huoli. Veljesten tilanne alkoi näyttää siltä, että noinko tässä kaikki edes selviävät hengissä loppuun asti. Tyylikkäät pukumiehet joraavat hienoja muuveja, mutta se ei riitä. Lauri tuntee itsensä myyräksi ja myös näyttää siltä. Hiidenkiwi on tietysti ravintola, jonne linnoittaudutaan härkiä pakoon. Ruokaa ei ole, juotavaa sen sijaan piisaa. Kulissit alkavat hiljalleen murentua ja Lauri avaa vihdoinkin sanaisen arkkunsa. Poissa on tyyneys ja rauhallisuus. Huikea, vimmainen monologi ja täydellisen ansaitut väliaplodit ja bravo-huudot. Mieltäni kylmäsi Laurin kertomus siitä, että "tulin Turkuun ja sain puukosta kaulaani". Simeoni ja Eero (Paavo Kinnunen) eivät lähde tällä kertaa Hämeenlinnaan, vaan täysin toisenlaiselle matkalle. Taustalla veljet tanssivat Pet Shop Boysin "It´s a Sin"in tahdissa. Pala nousee kurkkuuni. Kylmää. Simeonin silmistä paistaa epätoivo, ja miten syvä hätä ja huoli Juhanin silmistä... Simeonin kohtaaminen Lucifeeruksen kanssa kohoaa täysin omiin sfääreihinsä ja siinä vaiheessa mietin, että kunpa tämä esitys ei päättyisi koskaan. Jäisin ikuisiksi ajoiksi johonkin luuppiin, joka toistaisi kohtauksia uudelleen ja uudelleen niin kauan, että veljekset löytäisivät jonkinlaisen rauhan ja osaisivat ottaa vetovastuun omasta elämästään ilman radikaaleja, epätoivoisiakin tekoja. Juhanilla riittää pahaa oloa purkamaan vihaansa syyttömiin, mutta kantti ei (onneksi) kestä loppuun asti. "Tuonen lehto, öinen lehto" (Sydämeni laulu, sanat Aleksis Kivi, sävel Lauri Maijala) soi ehkä upeimmin kuin koskaan, Lauri näyttää taas uuden puolen itsestään ja Timokin pääsee toistamiseen flyygelin ääreen (aiemmin sai laulaa oravasta).

Etualalla Paavo Kinnunen (Eero) 

 ABG eiku C -kirja otetaan lopulta haltuun tavalla, joka nostattaa taas liikutuksen aallon. En taaskaan uskaltanut hengittää Juhanin takellellessa kirjainten parissa (huvitti se, että aina piti mainita se ruotsalainen oo ja tuplavee) ja ai maailma sitä iloa onnistumisesta, kun kokonaisia lauseita tietystä kirjasta luettiin suhteellisen sujuvasti. Juhanin silmistä loisti kerrankin ja vihdoinkin jotain muuta kuin viha ja katkeruus. Täydellistä.

 Kuten sanoin, olin euforisessa tilassa esityksen päätyttyä. Tämä kolahti ja kunnolla. Kommenteista päätellen kolahti myös muuhunkin yleisöön, ainakin mitä minun korviini kantautui. Väliaplodeja sateli tämän tästä ja muutenkin yleisö reagoi hyvin voimakkaasti tapahtumiin, nauru raikasi ja välillä oli hiirenhiljaista. Nautin siitä, että asioita voi tehdä niin täysin erin tavalla ja silti pohjateoksen ydin säilyy, ja Kiven kaunis kieli. Pitäisi muuten opetella solvauksia Kiven tyylin, "sinä olet ohdake minun naurispellossani" kuulostaa paljon kauniimmalta kuin vaikkapa "vitun luuseri" (tosin sellaista en sanoisi muutenkaan kenellekään).

Juhani 

 Ja musiikki! Miten kaunista musiikkia rujojenkin kohtausten taustalla. Pidin siitä, miten äiti (Ulla Koivuranta) välillä ilmestyi pojilleen, katsomaan ja huolehtimaan siitä, että edes välillä osattaisi lähteä oikeaan suuntaan. Veljeksistä kaksi nousi ylitse muiden tällä kertaa. Joonas Saartamo Juhanina teki minuun kaikesta uhostaan huolimatta äärimmäisen suuren vaikutuksen (ei se uho niinkään, vaan se, miten Joonas sen kaiken toi esiin, siinä oli niin totaalisen selkeästi sydän mukana ja sen näki) ja taas toisaalta Juhanin vastakohta, Jonas Saaren Lauri vakuutti. Olen erityisen iloinen siitä, miten monipuolisesti Jonas Saari on nyt Turussa päässyt näyttämään osaamistaan. Pääsin ilokseni ohimennen kiittämään 5/7 veljeskatraasta ihan silmästä silmään, melkein teki mieli halatakin ihan siitä ilosta, että olivat kaikki vielä hengissä ja ilmeisen hyvinvoivia, tyytyväisiäkin.

 Erityiskiitos Lauri Maijala. Juuri näin. Tämä oli täydellisesti minun makuuni.


Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

 ... ja nyt on veljeskiintiö täynnä ainakin muutamaksi vuodeksi ...



maanantai 20. marraskuuta 2017

Virgo 20v -kekkereissä

Kaksikymmentä vuotta sitten, 19.11. 1997, sai Tampereella Rollikka-hallissa ensi-iltansa nuorisomusikaali Virgo. Tampereen Teatterin, Tampereen kaupungin, Pirkanmaan Oppisopimustoimiston ja Hämeen työvoimapiirin yhteistyöprojektina syntyneen musikaalin tarkoituksena oli työllistää 120 nuorta mm. työmarkkinatukijakson ja oppisopimuskoulutuksen kautta ja samalla saada nuoria katsomoon. Projekti onnistui täydellisesti, musikaalia esitettiin 68 kertaa ja katsojia se sai liki 30 000. Esitys myös taltioitiin ja TV2:n kautta Virgon näki 140 000 katsojaa.

 Musikaalin käsikirjoitti Heikki Salo, ohjasi Heikki Paavilainen ja musiikista vastasi Costello Hautamäki (tekijämiehiä kaikki jo tuolloin). Tarinan keskiössä nähdään kaksi jengiä, Rullarit ja Larppaajat, yli jengirajojen parikin rakastunutta paria, Virgo-patsas ja huumebisneksiä (huumediilerin roolissa vuorottelivat Paulit Hanhiniemi ja Mustajärvi). Talonmiehenä hääräsi etenkin Horsepower-bändistä tuttu Juha Junttu, ja muissa rooleissa suuri joukko nuoria, lahjakkaita nousevia kykyjä esimerkiksi Sami Hintsanen, Jani Koskinen, Joni Leponiemi sekä Anna-Maija Tuokko, Antti Mikkola, Jari Ahola, Maiju Jokinen...

 Vuonna 1997 teatterikärpänen ei vielä ollut puraissut minua. Tilastojeni mukaan kävin tuona vuonna tasan kaksi kertaa teatterissa (molemmat Hämeenlinnassa). Seuraavana vuonna kävinkin sitten jo kymmenen kertaa ja syynä oli se, että Risto Korhonen saapui kiinnitykselle Hämeenlinnan Kaupunginteatteriin suoraan Nätyltä ja se oli menoa sitten. Kautta rantain olin kuullut, että Virgo-nimistä musikaalia esitettäisiin kaukana Tampereella. Miten lie kantautunut tietooni, koska netistäkään ei voinut tuohon aikaan kätevästi tsekata, mitä olisi kenties muualla menossa. Kiinnostukseni herätti etenkin Juha Junttu, koska olin kova Horsepower-fani ja olisi ollut kiintoisaa nähdä mies mukana myös teatteriesityksessä. Kuten voitte arvata, en lähtenyt katsomaan. Virgon viimeinen esitys oli Rollikka-hallissa vappuaattona 1998.

Uusi käsiohjelma, jossa runsaasti juttua koko projektista.

 Tv-version sentään katsoin! Mieleeni jäi etenkin upeaääninen Sami Hintsanen (mietin, että tuosta jätkästä vielä kuullaan) ja tietysti Juha Junttu, muutama biisikin teki ison vaikutuksen. Ajattelin, että nythän tämä tuli nähtyä, eikä tullut tarvetta matkustaa paikanpäälle fiilistelemään. Voitte uskoa, että olen katunut ja kiroillut tuota asiaa moneen otteeseen. Myöhemmin selvisi, että mukana isoissakin rooleissa oli Leponiemen Joni ja Koskisen Jani ja mietin kuumeisesti, että miten en muista heitä nähneeni lainkaan... Pitkällisten tutkailujen kautta vuosien päästä sain käsiini dvd:lle poltetun tv-tallenteen ja ehdin sen katsomaan ainakin kerran. Sana kiiri, että minulla on dvd ja siitä haluttiin kopio. Annoin tehtävän silloiselle poikaystävälleni (nykyiselle aviomiehelleni, vuosi taisi olla 2006 tai 2007), joka laittoi levyt koneeseen väärin päin ja tuli polttaneeksi Virgoni päälle pelkkää tyhjää. Kesti viikon ennen kuin tunnusti tekosensa ja pelkäsi, että suhteemme oli sitten siinä. Ei ollut, Virgon verran annoin anteeksi, tosin hampaitani kiristellen... Meillä ei ole muuten Virgosta liiemmin puhuttu sen episodin jälkeen!

 Niin, onhan minulla vielä yksi muisto Virgoon liittyen. Hämeenlinnan Teatterin nykyistä sijaintia edeltänyt tila Kulttuuritukku toimi näyttämönä teatterin Baskervillen koira-musikaalille ja olin Kulttuuritukun talkooporukoissa seiniä maalailemassa ja narikassa ynnä muuta. Musikaaliin saapui katsomo suoraan Rollikka-hallista (sitä en muista oliko se ollut mukana myös Suuressa Viikinkiseikkailussa, mutta muistettiin mainita, että Virgon katsomo), Baskervillen koiran ensi-ilta oli syksyllä 1999 ja seuraavana vuonna oli samassa tilassa sitten tajuntani räjäyttänyt Autiotalo-musikaali. Minulla on tällä hetkellä pieni tuntuma siitä, että jos olisin aikoinani nähnyt Virgon, olisin hurahtanut teatteriin muutamaa vuotta aikaisemmin.

 Aikamoisen riemunkiljahduksen päästin huomatessani, että Tampere-talon Sorsapuistosalissa juhlistettaisiin 20-vuotiasta Virgoa! Välissä oli ollut parikin juhlaa, mutta ne taisivat olla työryhmän sisäisiä kemuja. Nyt mukaan fiilistelemään pääsisi myös yleisö! Nyt jos koskaan on minunkin aikani päästä mukaan virgoilemaan, ja niin hankin lipun lähes välittömästi niiden tultua myyntiin.

 No niin. Eilen oli Se Päivä. Synttärisankari-ystäväni kanssa menin paikalle jännittynein mielin ja hyvissä ajoin, permannon istumapaikoille istumaan. Enpäs ollut aiemmin tiennyt koko Sorsapuistosalista! Tuttuja kasvoja tuli bongailtua sieltä sun täältä - paikalla oli niin Costello kuin Heikit Paavilainen ja Salo, Ilpo Hakala, virgolaisia... Taisin tunnistaa myös Horsepowerin fan clubin pitäjän Kittyn, katsoimme toisiamme pitkään ja teki mieli moikata.

 Iltaseitsemän jälkeen Sorsapuistosali muuttui hetkessä Rollikka-halliksi räjähtävällä alulla, "Rullarit" rullasivat ympäri salia ja Hintsanen otti ns. tilan haltuun. Tulipa euforinen olo, vaikken aikoinaan ollut edes itse paikalla! Mutta nyt olin! Miltä mahtoi tuntua niistä, jotka olivat katsomassa ja itse esiintymässä, silloin ja nyt. En voi edes kuvitella sitä tunnemyrskyä. Biisien väliin sitten vähän muisteloitiin ja nähtiin screeneiltä pätkiä Virgon tv-tallenteesta sekä dokkarista. Siloposkille vähän naureskeltiin ja ysärilookeille, se oli sitä aikaa se. Juha Junttua ei paikalla valitettavasti nähty eikä Pauli Hanhiniemeäkään, mutta Pate Mustajärvipä nähtiin! Hän vetäisi yhdessä Jari Aholan kanssa "Diileri"-biisin. Kuultiin mm. myös "Muukalainen", "Sotalaulu" ja "Tahtovoimaa" (joista jälkimmäisen sain napattua videolle, koskapa Joni Leponiemi) . "Rakkautta vaan"-kappaleen tahdissa saimme todistaa herkkiä hetkiä ja kyyneleet nousivat silmiini viimeistään lopussa, kun yleisön joukosta tempaistiin mukaan pienemmissä rooleissa aikoinaan olleita. En ikinä unohda Jari Aholan ilmettä ja silmien kiiltoa, kun hänet eturivistä napattiin mukaan joukkoon laulamaan. Paljon rakkautta ja jälleennäkemisen riemua oli ilma sakeana. Me tehtiin se silloin, tässä me ollaan nyt! Eläköön Virgo ja yhteisöllisyyden voima! Kiiluvista, tuikkivista silmistä näki, että nyt ollaan jonkun niin ison asian äärellä, ettei sitä sanoin voi kuvata. Se täytyy tuntea ja aistia.

Hintsanen revittelemässä Muukalaisen tahtiin (c) Teatterikärpänen

 Huh huh. Varsinaisen esityksen jälkeen pidettiin pieni huilitauko ja kävin vähän halailemassa väkeä. Yksi onnekas synttärisankari pääsi Jari Aholan kanssa yhteiskuvaan ja toinen tunnusti Joni Leponiemelle tämän olleen ensirakkautensa (ei, se en ollut minä). Minulla ei ollut kenellekään mitään tunnustettavaa, oli vaan sellainen olo, että voisin halata ihan kaikkea mikä liikkuu.

 Ilta jatkui muisteloiden merkeissä, näimme videotervehdyksiä ja kuulimme fanien haastatteluita sekä kuulumisia siitä, mitä kukakin puuhaa tällä hetkellä. Moni on löytänyt itsensä nuorisotyön ja teatterin parista, tavalla tai toisella. Vietimme myös minuutin hiljaisen hetken viiden virgolaisen muistoksi, he eivät enää olleet keskuudessamme. Äärimmäisen hieno ele.

 Minun oli kiiruhdettava viimeiseen junaan enkä loppuhommia ihan nähnyt, mutta ilmeisesti siellä lopuksi hoilattiin kaulakkain yhteislauluna "Rakkautta vaan" ja meininki toi mieleeni kiekkoleijonat laulamassa "Me ollaan sankareita kaikki". Sama pätee näihinkin. Aikamoinen rutistus oli aikoinaan Virgo, ja mahtavaa oli tämä 20v-juhlaspektaakkeli! Vastaavanlaiselle proggikselle olisi tilausta tälläkin hetkellä. Nuoriso mielekkään tekemisen pariin ja myös katsomoon. Kuka tarttuu ekana?

 Kaivelin Teatterikärpäsen arkistoista Jari Aholan haastattelun kesältä 2012. Siinäkin muistellaan lämmöllä Virgoa näillä sanoilla :"Sain kirjeen jossa kerrottiin, että minut on valittu mukaan Virgoon. Se onkin ollut kaikista tärkein vaihe mun teatteriopinnoissani, oli huikeeta päästä itse tekeen kaikki alusta lähtien. Jokaisella oli oma osastonsa, me siivottiin, oltiin narikassa ym. Se oli hieno koulu oppia näkeen, kuinka valtava määrä ihmisiä tarvitaan yhden teatteriesityksen tekemiseen! Se vuosi viimeistään kirkasti sen ajatuksen, että mäkin haluan näyttelijäksi." Jari oli Virgon aikoihin parikymppinen nuorukainen, ja nyt yksi Tampereen Työväen Teatterin kantavista voimista.

 Hieno ilta! Eläköön Virgo! Kiitos kaikille! Lätkäistäänpä tähän loppuun pari videota vuosien takaa.




sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Kybersielut / Turun Kaupunginteatteri

Kybersielut / Turun Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 17.11. 2017, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Teksti Marko Järvikallas, Okko Leo ja Harri Virtanen
Ohjaus Janne Reinikainen
Puvustus Tiina Kaukanen
Lavastus Jani Uljas
Videosuunnittelu Sanna Malkavaara
Valosuunnittelu Petri Suominen
Äänisuunnittelu Mika Hiltunen
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Anna Victoria Eriksson, Minna Hämäläinen, Kimmo Rasila, Lauri Tilkanen, Pamela Tola ja Stefan Karlsson

Musiikki : Kimmo Gröhn


 Turkuun kun mennään, on tullut katsottua monesti kaksi eri esitystä samalla reissulla. Lauantaivapaat mahdollistavat tämänkaltaisen toiminnan, muina päivinä suunnitelma harvemmin onnistuu. Päivällä olimme katsomassa päänäyttämöllä kolmituntista Seitsemän veljestä -spektaakkelia ja onnittelin itseäni siitä, että tuli valikoitua näytökset juuri tuohon järjestykseen. Illan Kybersielut kun kestäisi vain puolitoista tuntia, vieläpä ilman väliaikaa.

 Edellisenä iltana ensi-illassa ollut Kybersielut jätti pöllämystyneen olon välittömästi esityksen päättymisen jälkeen ja kotimatkallekin. Mitä ihmettä minä oikein näin ja koin! Yön yli nukkuminen monesti auttaa - ja niin tälläkin kertaa.

 Harvemmin näytelmä alkaa niin, että näyttelijät marssivat eteemme kumartamaan. Ajattelin ensin, että mennäänkö tässä ovelasti jotenkin käänteisessä järjestyksessä...lopusta kohti alkua. Oli miten päin tahansa, eletään jossain tulevaisuudessa. Kaupungissa ihmisten joukossa elää kyborgeja, kuten esimerkiksi Lori (Pamela Tola). Tokihan sitten on myös poliiseja, jotka tuhoavat työkseen tätä porukkaa, joukossa myös Daniel (Lauri Tilkanen), joka on pahaksi onnekseen rakastunut Loriin. Maaseudulla asuu joukko ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet teknologiaan ja nykyiseen menoon ja palanneet takaisin luontoon, toisenlaisten arvojen äärelle. Jotenkin mieleeni nousi ajatuksia siitä, millainen yhteys on luonnolla ja ihmisten sairauksilla, ja että mitä kaikkea rakkauden edessä ihminen on valmis tekemään. Muuttumaan joksikin toiseksi, antamaan vähän enemmänkin kuin sydämensä...

Pamela Tola ja Lauri Tilkanen 

 Esityksen äänimaailma on varsin mielenkiintoinen, kaiken visuaalisuuden lisäksi. Musiikki elää vahvasti mukana tapahtumissa ja elää, hengittää esityksen mukana kuin jokin oma organisminsa. Näyttelijät hyppäävät sujuvasti kukin vuorollaan eri soitinten ja mikrofonien äärelle. Pienen näyttämön hulppea uusi lavatekniikka nousevine ja laskevine tasoineen on kyllä näkemisen arvoinen juttu myös, mukaan vielä videoprojisoinnit ja läpikuultava kangas. Varsin vaikuttavaa ja vakuuttavaa!

 Muutamat käänteet aiheuttivat tarkoituksellista hilpeyttä yleisön joukossa... kun laulu katkeaa kesken kaiken laukauksiin, hidastetut tappelukohtaukset, yllättävä tanssaus ja Danielin sooloilu, kiinankielinen selostus suureen leikkausoperaatioon.

Daniel leikkauspuuhissa 

 Kybersieluista tuli mieleeni Netflixin kiintoisa Black Mirror-sarja (kun tulevaisuudessa teknologia on mennyt ehkä liiankin pitkälle) ja myös Dan Brownin viimeisin teos Alku. Tekniikka kehittyy, miten käy ihmisille?


 Hmmm, edelleenkin aika erikoinen minun makuuni, mutta noin kokonaisuutena ja toteutuksena äärimmäisen mielenkiintoinen juttu! Herättää ajatuksia enemmänkin varmasti päivien jälkeen, kun on toipunut alkuhämmennyksestä.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

tiistai 14. marraskuuta 2017

Päämäärä Tuntematon / Tampereen Komediateatteri

Päämäärä Tuntematon / Tampereen Komediateatterin päänäyttämö

Kantaesitys 2.11. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Panu Rajala
Ohjaus, dramatisointi ja lavastus Panu Raipia
Videosuunnittelu ja -tuotanto Ilari Kellokoski
Pukusuunnittelu Kaisa Loponen
Valosuunnittelu Jonna Rautala
Äänisuunnittelu Janne Pärnänen

Lavalla Tuukka Huttunen
Ääninäyttelijät Petra Ahola ja Miia Selin


 Minulla on taas kerran ongelma. Miten kirjoittaa suhteellisen asiallisesti näytelmästä, jossa lavalla on liki kaksi tuntia vain ja ainoastaan lempparityyppini nro 1 (ja vielä monistettuna useaksi eri hahmoksi samaan aikaan), jolle lisäksi muutama vuosi sitten sydämenkuvat silmissäni tunnustin ihan henk.koht. jotain tärkeää, ja vielä kehtaan katsoa häntä silmiinkin! Miten kirjoittaa järkevästi monologista, jota katsoessa sydän meinaa hakata rinnasta ulos - hymyilyttää ja vähän itkettääkin, kun on niin onnellinen siitä, että tämänkaltaista herkkua pääsee näkemään. Onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka istuvat kanssani teatterisalissa samaan aikaan ja onnellinen etenkin hänen puolestaan, joka lavalla urakoi, ja onnistuu täydellisesti rool(e)issaan.

 Yritetään.

 Tuntematon sotilas on klassikko ja syystäkin moneen kertaan versioitu teos. Kulttuuriteko -sana voidaan ottaa käyttöön "Päämäärä Tuntematon"-näytelmän yhteydessä. Näin kauan kesti, ennen kuin joku älysi tarttua siihen, millainen matka käytiin ennen kirjan julkaisua. Onneksi tämä tehtiin juuri nyt, juuri näin.

 Meillä on kunnia seurata Väinö Linnaa kirjan syntyprosessin keskellä tuskailemassa, ja keskustelemassa kirjailijakollegoidensa kanssa siitä, mikä toimii ja mikä ei. Huttunen huhkii Linnana lavalla ja käy keskusteluja lähinnä videoprojisointeina nähtävien tovereidensa kanssa. Välillä minua on projisoinnit jo ruvenneet tökkimään, mutta tässä tapauksessa homma toimii hienosti. Eri hahmot erottuvat tyylitellen, parhaiten jää kyllä mieleeni kirjastonjohtaja Mäkelä duoda duoda-hokemineen. Kirjan ikoniset hahmot ovat valmiina Linnan päässä, osa menneisyyttä ja elettyä elämää, murteineen kaikkineen. Tutut hahmot heräävät näyttämöllä hetkeksi eloon, kun Linna lukee otteita tekstistään kirjailijaystävilleen, sankan tupakansavun keskellä. Lehto ja kumppanit seisovat kovennettua, Hietanen kauhistelee vieressä. Lahtinen kiroaa lumessa tarpoessaan, Rokka odottaa oikeaa hetkeä ja "sillo hänel tullooki noutaja". Nähdäänpä lavalla myös Edvin Laine, jonka saapuminen on aikamoinen yllätysmomentti.


 Lavasteena on valtava Remington-kirjoituskone (toteutuksesta vastaa Oskari Löytönen ja hänelle täydet kymmenen pistettä), joka tuntuu välillä vähän uhkaavaltakin möröltä. Kepeästi Linna liikkuu kuitenkin näppäimistöllä ja näyttää, kuka käskee. Kone on täynnä näppäriä salaluukkuja, joiden sisältä löytyy ties mitä, ja itse konekin muovautuu kätevästi vaikkapa baaritiskiksi tai sairaalan vuoteeksi.


 Tuukka Huttunen pitää yleisöä otteessaan tiukasti, kuin Linna tupakkiaan ja pyörittelee sormissaan miten tahtoo. Sanomattakin on selvää, että mies on elämänsä vedossa (tosin en ole häneltä huonoja suorituksia koskaan nähnytkään, minusta hän on aina ollut loistava). Mielestäni mukaan ilmaisuun on tullut myös erityinen ripaus herkkyyttä, enkä sitä pysty edes tarkemmin selittämään. Ei tarvitsekaan. Sen näkee jokainen itsekin.

 Mukaan vielä vähän Finlandiaa ja arkistokuvia sekä uurteisia kasvokuvia teoksesta "Viimeiseen mieheen - Till siste man". Aika velikultia, juuri niin. Himmenevät valot, hetken hiljaisuus - ja sitten aplodien vyöry.

 Suosittelen näytelmää lämmöllä kaikille. Teatterilippu on mitä mainioin joululahja ihan kenelle tahansa. Hyvä Tuntematon sotilas -kombo : teatterilippu, leffalippu ja kirja. Kaikki täydentävät toisiaan.

 Aika velikulta, tuo Tuukkakin.

Esityskuvat (c) Peero Lakanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Komediateatteri!)

torstai 9. marraskuuta 2017

Kake2 - Tähtisumussa ja Seuraavat 500 vuotta

Tavoistani poiketen kirjoitan nyt parista vastikään näkemästäni jutusta yhteisen otsikon alle tekstin. Molemmista jäi mieleeni sellainen "halolla päähän"-tunnelma, eri tavalla tosin. Kahtena päivänä peräkkäin lähdin melkein suoraan töistä pääkaupunkiseudulle teatteriin, ja reissuista ensimmäinen tarjosi vielä lisädraamaa, sillä unohdin lahjakkaasti työavaimeni työpaikkani takahuoneeseen kiireellä lähtiessäni, ja tajusin asian vasta bussimatkalla Helsinkiin. Eipä siinä mitään, mutta jotenkin olisi päästävä seuraavana päivänä ensimmäisenä töihin ja avaimet sisällä... (Tämä ongelma ratkesi myöhemmin, mutta ylimääräinen stressi aiheutti aivojumin ja olin koko illan vähän usvassa.) 

 Liki kuukausi sitten kävin seuraamassa Tanssiteatteri Tsuumin "Kake2 - Tähtisumussa" treenejä, joista jäi mukava kutina ja halu nähdä itse esityskin. Kake2 oli ensi-illassa Aleksanterin teatterissa 2.11. ja itse ehdin sitten paikalle viimeiseen näytökseen 7.11. Harjoitusten perusteella tiesin vähän mitä tuleman pitää, mutta silti kokonaisuus oli tajunnanräjäyttävä yllätys. Finnhits-linjalla jatkettiin, tosin roisilla punkasenteella ja volyymit kaakkoon -meiningillä lisättynä. Taustaprojisoinneissa Suomen vaakunan leijona lähti omille teilleen ja haistatti pitkät perinteille ja ikonisille asetelmille, mm. lorautti kuset Tuonelan virtaan Lemminkäisen äidin surressa edustalla poikaansa. Kansallislintu taas pudotti Väinämöisen veneestä. Paljon räminää ja rosoa, korviahuumaavaa mäiskettä, herkkää ja rajua tanssia ... ja kaiken keskellä lumoavan kaunis a cappella -esitys, johon rakastuin jo harjoituksissa. Marccu papiljottikampauksineen ja marjapuuronvärisine asuineen oli päräyttävä näky, samoin Piramisu ja Kike de Kake viiksineen. Sydämeni vei tällä kertaa kuitenkin bändin uusi tulokas Pera77. Jälkeenpäin olo oli sellainen, kuin olisi saanut halosta päähän ja seuraavana päivänä töissä soi päässä "Kielletyt tunteet", punkversiona sekin. 

Kake yhteispotretissa (c) Mikko Mäntyniemi 
 
(Kake2 - Tähtisumussa, kesto 1h 15min (ei väliaikaa), ohjaus ja koreografia Matti Paloniemi, musiiki ja äänisuunnittelu Hannu Oskala, pukusuunnittelu Jaana Kurttila, valo-ja lavastussuunnittelu sekä laulujen sanat Janne Teivainen, tekstit työryhmä, projisoinnit Antti Lindholm. Lavalla Reetta-Kaisa Iles (Piramisu), Tuomas Juntunen (Marccu), Sampo Kerola (Pera77), Salla Korja-Paloniemi (Kike de Kake), Jarno Tastula (Raimo von Kake) sekä Janne Teivainen (Foni-Åke).) 

Carl-Kristian Rundman (c) Stefan Bremer
 
 Halolla päähän-meno jatkui sitten seuraavana päivänä Espoon Kaupunginteatterissa, jonne saavuin ja lähdin ensimmäistä kertaa bussilla (tosin ystävän avustamana). Jännä kokemus sekin, ja ehkä seuraavalla kerralla uskallan lähteä liikkeelle Kampista ihan itseksenikin. Mutta se esitys! Aiheesta ensinnäkin viis ; jos lavalla on Eero Aho, Ria Kataja ja Carl-Kristian Rundman, ja tekstistä sekä ohjauksesta vastaa Paavo Westerberg, on suorastaan pakko mennä katsomaan. Tavoistani poiketen olin ennakkoon lukenut muutamia arvioita ja kommentteja, mutta en niistä juuri viisastunut eikä mitään jäänyt päähäni. Etukäteen olin sitä mieltä, että tästä esityksestä on varmasti niin monta tulkintaa kuin on katsojaakin, ja jokainen kokee (kuulee, muistaa, näkee) asiat omalla tavallaan. Jollekin suuri mysteeri aukeaa, jollekin ei. Itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Mietin, että pitäisikö minun antaa asioiden hautua muutama päivä päässäni ja sitten kokeilla tekstinkirjoitusta uudestaan, vaiko luettelisi Eero Ahon roolihahmon lailla liudan yksinkertaisia asioita, joista pitää. (Gerbiilit tulisi mainittua tässäkin!) Vaiko nostaa kädet pystyyn ja todeta, että nyt meni yli ja lujaa. Pidin esityksestä, jollain selittämättömällä tavalla se koukutti. Väliajalle mentäessä vertasin näytelmää Twin Peaksin uusimpaan kauteen. Pihalla ollaan, ja silti täysin koukussa. Esitys imaisi mukaansa. Ria Katajan pienet eleet, puheen ajoittainen hermostuneisuus ja kiihtyvä kävelyvauhti, oudossa synkassa sykkivät valot ja koko tilan muuttuminen toiseksi, toistuvat kysymykset ja vastaukset, Eero Ahon tuijotus, "täydellinen kansalainen" Rundis pulassa, kuka teki mitä... Unenkaltainen, painajaismaisen painostava tunnelma ajoittain. Välillä kävi mielessä, että kohta jostain ovesta tulee lavalle Jani Volanen (kuin Q-Teatterin näytelmässä Kevyttä mielihyvää) ja napsauttaa sormiaan, joukkohypnoosi on päättynyt ja näkökulma muuttunut, selkeytynyt. Muuta en osaa sanoa, en tässä vaiheessa enkä varmaan myöhemminkään. 

Eero Aho ja Ria Kataja (c) Stefan Bremer 

(Seuraavat 500 vuotta, ensi-ilta 20.9. 2017, kesto 2h 15min (väliaikoineen), teksti ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen, valosuunnittelu Ville Seppänen, äänisuunnittelu Tommi Koskinen, videosuunnittelu Timo Teräväinen, maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen, dramaturgi Jukka Viikilä. Rooleissa Ria Kataja, Eero Aho ja Carl-Kristian Rundman.) 

(Näin molemmat esitykset kutsuvieraana, kiitos Tsuumi ja Espoon Kaupunginteatteri!)