maanantai 19. helmikuuta 2018

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatteri

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 15.2. 2018, kesto noin 4h (kaksi väliaikaa)

Teksti J.R.R. Tolkien
Dramatisointi Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Mikko Kouki
Koreografia ja apulaisohjaus Oula Kitti
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu ja uudet sävellykset Iiro Laakso
Naamioinnin ja örkkimaskien suunnittelu ja toteutus Minna Pilvinen
Pyrotekniikan suunnittelu Tero Aalto
Projisoinnit Sanna Malkavaara

Rooleissa : Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Anna Victoria Eriksson, Mika Kujala, Markus Järvenpää, Kirsi Tarvainen, Teemu Aromaa, Markus Riuttu, Miska Kaukonen, Markus Ilkka Uolevi, Antti Kyllönen, Olli Rahkonen, Jonas Saari, Petri Rajala, Valtteri Roiha, Jenni Kitti, Jaakko Hutchings, Iiro Heikkilä, Pekka Laamanen, Jesse Liskola, Vilja Parkkinen ja Sakari Saikkonen sekä lisäksi ääninä Mikko Kouki ja Heikki Nousiainen


 On syytä mainita tähän alkuun, etten ole mikään Tolkien-asiantuntija enkä ole koskaan lukenut riviäkään Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta kirjan muodossa (tarkoitus on kyllä ollut, mutta vielä ei ole ollut sen aika). Omat kokemukseni rajoittuvat Peter Jacksonin ohjaamiin elokuviin, Lontoossa vuonna 2007 näkemääni LOTR-musikaaliin (josta en muista muuta kuin Klonkun ja väliajalla yleisön joukkoon soluttautuneet karmaisevat örkit pelottelemassa katsojia, ja jäihän muistoksi käsiohjelma ja jääkaappimagneetti), muutamia vuosia sitten Hämeenlinnan Teatterissa nähtyyn sangen pienimuotoiseen mutta yllättävän onnistuneeseen vappuspesiaaliin (mukana oli hahmoja ja Toni Edelmannin lauluja, jotka oli tehty Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäversiota varten 80-luvun puolivälissä). Niin, ja koskapa en ole pituudella pilattu, oma elämäni on koostunut erinäisistä hobittihetkistä etenkin pitkien kanssaihmisten seurassa.

 Että tältä pohjalta. Olin vähän vahingossakin jättänyt kalenteriini parin viikon totaalisen teatterireissupaussin, halusin kaiketi viritellä kunnon kierrokset ja ennakkokutinat ennen kovasti odotettua esitystä ja ilmassa oli pientä ylilatautumista havaittavissa. "Ai ettäääää!" ja kämmenien yhteenhierontaa olin harrastanut kotosalla päiväkausia ennen reissua siihen malliin, että isäntää jo vähän kyllästytti touhuni. Jouduin vielä lähtemään matkaan suoraan töistä lauantaina, ja sattui vielä hassu tapaus siinä aamupäivällä. Olen töissä kaupassa ja kuski saapui kuorman kanssa. Yksi kärry oli hänen tiellään varaston käytävällä ja kaveri tuumasi kovaan ääneen, jotta "Vai että kärrynmokoma meinaat, että YOU SHALL NOT PASS!" Naurultani toivuttuani kerroin, mihin olen työvuoron jälkeen matkalla ja siitähän se juttu sitten lähti lentoon. Jäin muina hobitteina taistelemaan makkara-armeijaa vastaan ja tummapartainen Gandalf poistui paikalta (palatakseen sitten jossain kääntessä uudestaan).

Tässä poseerataan aulan ison julisteen edessä... 

 Turussa olimme sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme rauhassa nautiskelemaan yleisölämpiössä hienot ja maukkaat Sormus-leivokset sekä hankkimaan ala-aulassa myynnissä olevat t-paidat ja kangaskassit, joista jälkimmäisiä on kotona nurkat täynnä mutta hei, ei yhtään Taru Sormusten Herrasta -kassia! "Ai että!" ja "Ihan kohta mennään!" kävi mielessä kymmeniä kertoja, onnistuin jotenkuten hillitsemään itseni - katselin kylläkin minuutin välein kelloa ja täytyy sanoa, että melkoista sisäistä teputusta oli se odottaminen! Tuli vahva tunne siitä, miltä lapsista tuntuu odottaa joulupukkia tasan tiettyyn kellonaikaan. Esirippu pysyi tiiviisti alhaalla ja jouduin fiilistelemään valtavaa sormuksen puolikaarta näyttämön ympärillä (ja takanani istuvan mainion jätkäporukan levotonta murrepitoista pulinaa tulevasta mahdollisesta spektaakkelista).

 Ja sitten se taas tapahtui! Valot salissa himmentyivät, esirippu nousi hitaasti, musiikki alkoi virittää tunnelmaan ... ja suunnaton aaltomainen hyvänolontunne lähti hiipimään varpaista ylös ja pala nousi kurkkuun. Tässä sitä taas mennään, ilmassa on taikaa. Tuo tunne onneksi nappaa kiinni säännöllisin väliajoin vieläkin, ja voi kuulkaa se on parasta! Ajantaju katosi täysin (ja ympäröivä maailma), ja esitys nappasi otteeseensa heti alkusekunneista lähtien. Kaikki oli tässä ja nyt. Jotain tämän esityksen vaikuttavuudesta kertoo sekin, että muutamaan otteeseen minua itketti aivan älyttömän paljon kun tajusin, etten tule varmaan ikinä näkemään enää mitään näin hienoa ja vaikka tulisin uudestaankin katsomaan, sama tunne ei tule enää koskaan toistumaan. Ainutlaatuinen kokemus.

 Valtaisaa eeposta on lyhennetty ja tiivistetty roimalla kädellä, tosifanit jäänevät kaipaamaan tiettyjä kohtauksia, paikkoja ja henkilöitä. Kaltaiselleni noviisille tämä versio toimi kuitenkin erinomaisesti ja tulipa tutuksi muutama uusikin hahmo, kuten mainio Tom Bombadil (Olli Rahkonen, Bombadilin Tomppa on muuten hauska lausua useaan kertaan ääneen, kokeilkaapas!), joka ei sormuksesta välittänyt tuon taivaallista, vaikka sai sen hypisteltäväkseen.

Tomppa ja hobitit 

 Jaa itse tarinasta jotain? Tässä mahdollisimman lyhyt versio : hobitti Frodo (Stefan Karlsson) saa tärkeän mutta erittäin vaarallisen tehtävän viedä Valtasormus tuhottavaksi takaisin Tuomiovuorelle. Sormuksen voima on mahtava, ja vastuullinen tehtävä kera sormuksen vetovoiman meinaa nujertaa piskuisen ystävämme täysin. Väärissä käsissä koko maailma on tuhon oma, ja Sormusta havittelee myös pahisten pahis Sauron sekä perässä hiippaileva olminkaltainen otusriepu Klonkku (Miska Kaukonen), jolla sormus eli Aarre oli aiemmin hallussaan. Frodolla on mukana matkassaan hobitit Sam (Hannes Suominen), Merri (Teemu Aromaa) ja Pippin (Markus Riuttu) sekä velho Gandalf (Mika Kujala), kääpiö Gimli (Antti Kyllönen), haltia Legolas (Olli Rahkonen) ja ihmiset Aragorn (Markus Järvenpää) ja Boromir (Markus Ilkka Uolevi). Kuten kunnon seikkailuissa, tässäkin porukka jakaantuu kahtia ja matkalla Mordoriin ("ei sinne niin vaan mennä!") kohdataan monenmoista vipeltäjää kuten vuorenpeikkoja, lammen ölliäisiä, örkkejä, enttejä, jättikokoinen hämähäkki, haltioita, Mustia Ratsastajia...

Frodo ja Sormus 

 Olen monesti sanonut, että olen pääsääntöisesti pienten produktioiden ja näyttämöiden ystävä. Mitä vähemmän porukkaa ja mitä pelkistetympi lavastus, sen parempi. Loistava teksti ja hyvät näyttelijät, se riittää. No, poikkeuksiakin tietysti on ja tässä sitten astuttiin ns. nextille levelille. Kuten sanottu, en tule taatusti koskaan näkemään mitään näin upeaa lavasteiden käyttöä ja näyttämötekniikkaa pyroineen kaikkineen, joten hattu päästä ja kumarruksia ja aaltoja niille joille kunnia kuuluu. Takana on valtava työ ja me onnelliset saamme nyt nauttia tämän työn hedelmistä. Ihan ansaitusti näyttämömiehet saapuvat loppukumarruksiin ensimmäisenä, hommaa nimittäin piisaa sillä kohtaukset vaihtuvat aika tiiviiseen tahtiin ja maisemat vaihtuvat lennossa.

 Istuimme yhdeksännellä rivillä ja hienosti näki kokonaisuuden sieltä. Jäi harmittamaan, että taidokkaat yksityiskohdat vaatteissa ja lavastuksessa (enhän edes nähnyt sitä, että Bilbon seinällä oli potretti Tolkienista!) sekä etenkin maskeerauksessa jäivät hiukan hämärän peittoon. Örkkejä olisin mielelläni katsellut tarkemmalla silmällä silläkin uhalla, että yöunet menisivät sen siliän tien. No, tämä asia tuli korjattua siten, että ostin toukokuulle lipun keskelle kakkosriviä, vaikka vaarana vähän on kulmakarvojen kärventyminen tietyssä kohtauksessa, mutta otan sen riskin. Kerran täällä vaan eletään.

Örkkejä nahistelemassa keskenään 

 Lapsenkaltaisella riemulla ja hymy korvissa katselin entti Puuparran (äänenä Heikki Nousiainen) ja lajitovereiden jylhää lipumista pitkin näyttämöä. Hihii! Särkänniemessä ehdoton "suosikkini" on kulttimainetta nauttiva Puhuva Puu, ja tässä se vasta olikin! Silmät muljusivat ja parta väpätti, kun Puuparta tarinoi viisaita ja tuosta noin myöhemmin heilautti ohimennen muutaman örkin huis helkkariin oksanheilautuksella.

Entit saapuvat!

 Toiseen ääripäähän ajauduin sitten Mustien Ratsastajien kanssa... Kuulemma viiteen otteeseen tartuin vieruskaveria kädestä kiinni ja sydän hakkasi kovaa, kun kaameat Ratsastajat etsivät heinikossa piileskeleviä hobitteja. Meinasin huutaa ääneen! Takuuvarmaa painajaismateriaalia, eikä asiaa helpottanut yhtään se, että paluumatkalla jossain ennen Forssaa (yllätys...) oli pimeää kuin Mordorissa ja vaivihkaa pellolta iski kimppuun melkoinen usva. Melkein jo kuulin kaukaa hirnahduksia... hui sentään! Onneksi nämä hobitit eivät taittaneet tietään jalan. Pari kirosanaa lipsahti ilmoille esityksen aikana myös siinä vaiheessa, kun valtava hämähäkinseitti ilmestyi tuosta noin ja joku jättikokoinen mötikkähän siellä taustalla on lähestymässä saalistaan.

Painajaismatskua Mustasta Ratsastajasta 

 Selvähän se, että hobittiporukan kanssa tunsin valtaisaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sielujen sympatiaa! Frodo ja Sam seikkailevat toisaalla, ja itse olisin mieluusti lähtenyt Merrin ja Pippinin matkaan. Veikeä kaksikko, koko ajan oli mielessä se, miten tärkeää reissussa on hyvät eväät ja riittävät paussit ja lystinpito. Kannatan! Parhaat sutkautukset kuuluivat hobittien suusta ja saivat yleisössä aikaan hihittelyä ansaitusti. Pieni huumori tekee terää.

Kontu-meininkiä alussa 

 Tähän voisin hehkuttaa hiukan ihan jokaista hahmoa ja mainita erikseen nimeltä kaikki, mutta tilaa säästääkseni jätän sen väliin. Ison vaikutuksen minuun teki etenkin Markus Ilkka Uolevi sekä Boromirin että Sauronin suun rooleissa, Boromirin kohtalo aukesi ensimmäistä kertaa kunnolla ja olihan hän nyt varsin salskea ja ryhdikäs ilmestys muutenkin! Näyttämön etureunaan tullessaan myös pelottava, kun sormus alkoi vetää puoleensa. Sauronin suu taas vetäisi eräänkin vampyyrikreivin, goottirokkarin ja Wolandin yhdistelmän suuntaan, varsin hämäävää oli korostetun kohtelias puhe yhdistettynä hyytävään kylmäävään ulkonäköön.

Sauronin suu 

 Vaan yksi on ylitse muiden... nimittäin Miska Kaukonen Klonkun/Sméagolin roolissa. Miten sama hahmo herättääkin niin monenlaisia tunteita! Sääliä, inhoa, myötätuntoa, surua, jopa äidillisiä tunteita ja välillä huvittaakin. Miska pistää koko kroppansa likoon ja tekee sangen kokonaisvaltaisen suorituksen varjoissa hiiviskelevänä riepuna. Sydämeni oli pakahtua, kun Klonkku tempoili köydessä ja huusi tuskissaan sitä, että sattuu. Harvoin tämänkaltainen niljakas hahmo nostattaa muuta kuin puistatusta, mutta nyt ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä. Napakymppi!

Klonkku 

 Mieleeni jäi myös se, miten Legolas ja Gimli eivät voineet sietää toisiaan, ja pian sitä kumminkin sopuisasti ja kirjaimellisesti samassa veneessä soudeltiin. Näin ne kansat yhdistyvät ja sopu sijaa antaa! Näkemisen arvoisia hetkiä riittää kyllä roppakaupalla : Morian kaivokset (teki mieli huutaa, että älkää nyt sinne menkö!) ja joka paikasta kiemurtelevat lonkerot, hienot ja sopivan mittaiset taistelukohtaukset (taas tuli tehtyä pari väistöliikettä itsekin), kaamea Balrog, jättimäinen Vuorenpeikko (joka nappasi tällä kertaa väliaplodit), pitkin seiniä laskeutuvat örkit ja Klonkun hiippailu siellä sun täällä, Galadrielin (Kirsi Tarvainen) näyttävä laskeutuminen katosta. Hmmm, vähän kieli poskessa voisi sanoa, että ainoat "harmittavat" asiat olivat ne, että Gandalf oli liian lyhyt, Bilbo (Jonas Saari) liian pitkä (miekkonen taisi kyllä sanoa, että sormus on kasvattanut häntä?) ja Gimli liian hoikka. Ja että Éowyn (Jenni Kitti) tulla tupsahti aika puskista paikalle ja Arwenin (Anna Victoria Eriksson) mieli muuttui tuosta noin Aragornin suhteen.

 Eipä ole koskaan aika sujahtanut noin nopsaan, toisen väliajan alkaessa oli vähän pöllämystynyt olo ja ihmetteli, että näinkö nopeasti tämä mennä hujahtaa! Samalla suretti, että kohtahan tämä upeus on ohi ja paluu arkeen on edessä. Tokalla väliajalla kävimme muuten eväsretkellä parvelle johtavien portaiden alla olevassa sopivankorkuisessa kolosessa, jonne liian pitkillä ei ollut niin mitään asiaa.

 Tulivatko Mustat Ratsastajat sitten uniin minua etsiskelemään? Ei toki. Unessani oli nimittäin taustaselostus Klonkun äänellä. Naurakaa vaan! Tapahtui mitä hyvänsä, korvissa kuului tämän tästä "Me menee eri tietä, eri tietä!" ja "Kiltti hobitti, nukkuu krooh ja pyyh" ja "Sméagol tietää, meikä hiippailee". Tämmöistä.

Kerran vielä, Puuparta!

 Oli tarina tuttu tahi ei, Turkuun kannattaa ihan ehdottomasti suunnata. Keväälle on enää arki-iltojen hajapaikkoja jäljellä, mutta esitykset jatkuvat syksyllä ja liput tulevat maaliskuussa myyntiin. Suosittelen lämmöllä! Ja lämmöllä suosittelen etenkin eturivin väelle kevyttä vaatetusta, saattaa tulla etenkin loppupuolella kuumat paikat...

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, suurkiitos Turun Kaupunginteatteri!)

torstai 8. helmikuuta 2018

Haastattelussa Veera Herranen

  Veera Herrasen tapasin joulukuun alkupuolella 2017 Daniel´s Caféssa Helsingin Kalliossa. Olin aiemmin päivällä käynyt katsomassa TeaKissa esitystä ”Saatanan teatteri”, jossa Veera oli myös mukana.

Vuonna 1994 syntynyt Veera on horoskoopiltaan vaaka. ”Oon kotoisin Ruovedeltä, Pihlajalahden kylästä, maatalosta ihan metsän keskeltä. Maalaistyttö! Ruovedellä kävin ala-ja yläasteen ja lukion kävin Virroilla. Sinne perustettiin samaan aikaan musiikkiteatterilinja. Lukion jälkeen muutin Tampereelle kahdeksi vuodeksi, opiskelin Suomen Teatteriopistossa ja siinä sivussa tein töitä Bonus-kirppiksellä. Teatteriopistovuosien jälkeen pääsin TeaKiin ja muutin tänne pääkaupunkiseudulle. Nyt asun Vantaalla.”

Taiteellinen kuva ... (c) Teatterikärpänen 

Mitä harrastat? ”Käsitöitä hiukan, en kovin säännöllisesti, mutta välillä innostus iskee ja tulee neuloosi eli kudon pakonomaisesti villasukkia. Muut harrastukseni liittyy hyvin vahvasti näyttelijähommiin, on bändi-ja lauluhommia ja tanssia. On vaikeaa sanoa niitä harrastuksiksi pelkästään. On kuitenkin jotenkin ihanaa, että kaikki pyörii saman aiheen ympärillä ja kaikki tukee ammattitaitoa ja opiskelua.”

Mitenkäs soittotaito? ”Nelivuotiaana kuulemma ilmaisin halukkuuteni viulutunneille. Koko meidän suku soittaa haitaria, ja lapsuudessani kuuntelin paljon soittoa, sillä vanhempani tekivät lavatanssikeikkaa usein. Haitari mullekin sitten työnnettiin käteen, ja kansanopistossa soitin haitaria nelivuotiaasta 13-vuotiaaksi asti. Teatteriharrastukseni aloitin 11-vuotiaana ja haitari jäi vähän teatterin alle. Ei ollut myöskään kovin coolia soittaa 13-14-vuotiaana haitaria… Parikymppisestä oon yrittänyt nyt uudestaan ottaa sitä haltuun, sorminäppäryyteni ei oo kuitenkaan enää sama kuin ennen. Pianoa mä soitan niin, että pystyn itseäni säestämään ja kitaraa myös jonkinverran. Bassonsoitosta oon nyt koulussa innostunut, etenkin tän Saatanan teatteri-proggiksen myötä”, intoilee Veera.

Saatanan teatteri (c) Aapo Juusti (kuvassa myös Joel Hirvonen, Pyry Kähkönen ja Jutta Järvinen) 

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Ystävät, avomies, teatteri, perhe… Sanoisin, että oon aika oikeudenmukainen ihminen. Jos koen, että läheisilleni tai itselleni tehdään vääryyttä, otan sen kyllä asiakseni. Vapaaehtoistyö? Hmmm, mä voisin lähteä tekemään esimerkiksi jonkinlaista draamakasvatusta – käyttää niitä työkaluja ja osaamista, joita mulla on ja auttaa sitä kautta ihmisiä. Äitini on tunnetaito-ohjaaja ja sitäkin kautta mua kiinnostaa ihmisten auttaminen.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun ammatilliset vahvuutesi? ”Läsnäolo, intuitiivisuus ja musikaalisuus. Mulla on myös aika tiukka työmoraali itseni suhteen, en kauheasti anna löysiä. Osaan myös olla armollinen, mutta silloin kun tehdään töitä, silloin tehdään töitä!”

Entä onko sinulla jotain erikoistaitoja/kikkoja? ”Mä osaan tällai ”nynnyttää” (tekee äänen), mutta en usko että tästä taidosta on mitään hyötyä. Ja hei, mä teen tosi tosi hyvää pullaa! Parempaa kuin mummoni tekemä pulla, ja ihan rehellisesti voin sanoa näin. Harrastuksiin voisi lisätä myös sen, että leivon aika paljon. Käsillätekemistähän sekin on. Ruuanlaittopuolella jos haluan oikein hemmotella, teen jotain ihanaa linssimuhennosta, jossa on paljon kasviksia, tulisuutta ja inkivääriä joukossa.”

Käytkö koskaan karaokessa? ”Oon mä joskus käynyt, yhteensä alle kymmenen kertaa varmaankin. Se ei oo oikein mun juttuni. Oon vähän huono laulamaan ”siviilissä”, tykkään kyllä laulaa keikalla tai näyttämöllä, ja nautin siitä. Tulkitseminen ja tarinankerronta on mulle sydäntä lähellä, mutta karaoke on toinen juttu ja silloin mua jännittää tosi paljon. Olen aika ujo persoona.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata soittaa jotain instrumenttia tosi hyvin. Luokkakaverini Pyry Kähkönen soittaa ihan mitä vaan ja tosi suvereenisti. Se helpottaisi biisintekoakin, kun olisi vähän enemmän ymmärrystä soitinten päälle.”

Missä jutussa on ollut eniten haastetta? ”Varmaankin ”Romeo ja Julia”, joka tehtiin Tampereella Suomen Teatteriopistossa vuonna 2015, Antti Mikkolan ohjaus. Olin siinä Romeon roolissa, ja oon tosi ylpeä siitä, että uskalsin olla tosi autenttinen ”romeouden” kanssa. Muutamaa vuotta aiemmin tehtiin ”Myrskyluodon Maija” Ruoveden Kesäteatteriin ja olin siinä nuoren Maijan roolissa, se oli myös tosi iso kakku. ”Takkutukkakeiju” on ollut myös haastava juttu omalla tavallaan, ihan alusta kun lähdettiin tekemään kaikki itse hahmoja myöten. Krokantti ja koko ryhmä on sydäntäni lähellä myös.”

Romeo ja Julia (c) Suomen Teatteriopisto, kuvassa myös Linda Silvonen

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei varsinaisesti teatterialalla, mutta haitarinsoittajia ja iskelmälaulajia löytyy kyllä. Enoni on melkoinen vitsiniekka ja häntä on kiinnostanut näytteleminen, äidinpuolelta taitaa olla peruja tietynlainen leikkimielisyys. Äitini on nyt vasta vanhemmalla iällä alkanut näyttelemään ja tekee paljon laulukeikkoja. Isänikin laulaa, muutama vuosi sitten hän voitti Tangomarkkinoiden seniorisarjan. Kyllä mä oon meidän suvun musta lammas ja teatterihörhö tyyliin ”terveisiä täältä taidekuplasta” kun tapaan perhettäni.”

Milloin sinä sitten kiinnostuit teatterista? ”Kaikki taisi alkaa ollessani 5-vuotias. Äitini ystävä Merja Kääriäinen perusti Ruovedelle ”PikkuNuHa”-nimisen nuorisoteatterin, joka on suunnattu ala-asteikäisille lapsille. Aiemmin oli jo olemassa yläasteikäisten NuHa, eli nuorison harrastajateatteri. Merja oli tuolloin tekemässä vanhemman ryhmän kanssa yhtä proggista, johon tarvitsi kaksi lasta ja hän puhui asiasta äidilleni, joka sitten ehdotti minua ja nuorempaa veljeäni mukaan. Muistan, että olin näytelmän aikana jonkun olkapäillä ja näin ympärilläni tanssivat nuoret ja mietin, että tämä on siistiä! Olin täysin haltioitunut teatterin maailmasta. 5-vuotiaana ei ollut vielä kauheasti mahdollisuuksia jatkaa näyttelijäharrastusta, ja menin sitten PikkuNuHaan mukaan 11-vuotiaana. Siitä aika luontevasti kuljin sitten polkua eteen päin”, Veera muistelee.

Missä vaiheessa tuli mieleesi, että haluat opiskella enemmän ja näyttelijäksi? ”En ole varmaankaan koskaan tehnyt virallista päätöstä, että ”nyt minusta tulee näyttelijä”. Oon enemmänkin miettinyt, että olisko musta tähän ja ajautunut näyttelijäksi. Tämä on kutsumusammatti. Lukiossa alettiin miettiä jatko-opintoja ja Teak oli mielessäni ja kiinnosti. Opo oli sitä mieltä, ettei kukaan sinne pääse ja olisko jotain muuta alaa mielessä. Oikis ehkä? Panu Raipia ja Anu Niemi olivat opettamassa meitä lukiossa, ja he vinkkasivat mulle Suomen Teatteriopistosta. Menin sinne kiinnostuksen perässä alaa kohtaan ja intohimosta, täällä TeaKissa mulle on vasta valaistunut se, että tosiaankin, musta tulee näyttelijä! Kolme kertaa hain TeaKiin ja kerran Nätylle, TeaKin hauissa tipuin kaksi kertaa nelosvaiheessa ja Nätyllä kakkosvaiheessa. Pääsin sisään 2015 ja oon nyt kolmoskurssilla.”

Onko missään vaiheessa mielessäsi ollut jotain toista alaa? ”Ei varsinaisesti toista alaa, mutta ohjaaminen mua kiinnostaa tosi paljon, ja sitä oon tässä sivussa jo tehnytkin. Tanssiminen kiinnostaa mua myös. Mutta jotain luovien alojen ulkopuolelta, hmmm… Mä olin päiväkodissa sijaisena ja harjoittelussa 18-19 -vuotiaana, tykkäsin siitäkin kyllä ja tykkään olla lasten kanssa, mutta se ei ollut mulle ns. intohimohomma sitten kuitenkaan. Asiakaspalvelutyöstä pidin myös, kassalla olin”, kertoilee Veera ja intoudumme juttelemaan kaupantätiydestä hetkiseksi.

Miksi sitten halusit juuri näyttelijäksi? ”Tässä viehättää ehkä eniten se ikuinen leikkiminen ja mitä kaikkea voinkaan itsestäni löytää ja olla ihan mitä vaan. Miten hienoa on se, että on jonkun toisen ihmisen tarina, joka saa tulla juuri minun lävitseni. Ajattelen näyttelijää itsenäisenä taiteilijana ja myös niin, että mun tehtävänäni on päästää asioita todella paljon mun lävitse. Ajattelen näyttelijyyttä energioiden ja henkisyyden kautta myös. Ollaan isompien voimien kanssa tekemisissä. Kakkosvuonna TeaKissa kehitin sellaisen termin tai ajatuksen, että näyttelijäntyö on energian virrassa tanssimista. Ja kyllä mä oon edelleen samaa mieltä.”

Mikä on ollut toistaiseksi tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Samalla vuosikurssilla oleva Joel Hirvonen sanoi joskus kauniisti, että ”Jokaisella on oma taikansa”. Uskaltaa luottaa omaan taikaansa eikä vertaa sitä omaansa suhteessa muihin. Kukaan muu ei voi tehdä niin kuin mä teen, eikä kyse ole hyvä/huono -asetelmasta, vaan luottaa ja antaa oman taikansa tulla läpi. Musta tuo ”taika”-sana on ihana.”

Myrskyluodon Maija (c) Toni Rantanen 

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Kyllä meidän proffa Hannu-Pekka Björkman on kova! Saa olla kyllä tosi tosi etuoikeutettu, että tässä kohtaa opiskeluita pääsee oppimaan häneltä. Arvostan häntä taiteilijana, opettajana ja ihmisenä todella paljon. Varsinaiset fanituksen kohteet menevät musiikkipuolelle – teininä olin ihan älytön The Rasmus -fani. No, lisäksi myös Johnny Depp! Kukapa 90-luvulla syntynyt tyttö ei olisi jossain vaiheessa fanittanut häntä.”

Jotenkin tästä ajauduimme keskustelemaan pitkäksi aikaa sosiaalisuuden yliannostuksesta, akkujen lataamisesta, hiljaisuudesta, yksinolosta nauttimisesta sekä lukemisesta vilteistä tehdyssä majassa.

Jaahas, missäköhän täällä nyt mennään… Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Ekana tuli nyt mieleeni Johnny Depp tai Meryl Streep. Tuntuu hassulta vastata noin, koska en ole kohdannut koskaan kyseisiä henkilöitä. Mistä mä tiedän, että miten meillä synkkaa? Pitäisikin vastata joku sellainen ihminen, jonka tunnen. Haluaisin Sonja Halla-ahon kanssa tehdä jonkun dialogin! Meillä synkkaa todella hyvin. Teatteri FAQ:n kanssa haluan jatkaa yhteistyötä myös, eli Henry Pöyhiän, Pekka Louhimon ja Sonjan kanssa.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Uuuu! Marcus Mumfordin kanssa, Mumford & Sons- bändistä. Mun ihan ykköslempibändini. Hän on nero. Kappale olisi ehkä ”Awake My Soul” tai ”The Cave”, ne on mulle henkilökohtaisimmat biisit. Suomesta haluaisin laulaa Topi Sahan tai Laura Moision kanssa. Laura on tamperelainen laulaja-lauluntekijä. Ihailen hänen taiteilijuuttaan ja biiseissä on tosi hienoja tasoja. Molempien taiteilijoiden herkkyydessä on jotain koskettavaa, haluaisin imeä sitä itseeni lisää.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ruoveden Kesäteatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Teatteri FAQ:ssa ja TeaKin proggiksissa.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi tärkeä. ”Ensimmäinen ”oma lapsi” eli ”Takkutukkakeiju” tietysti ja kyllä tämä TeaKin ”Saatanan teatteri” on myös sellainen, josta jää iso paikka sydämeeni. Aiemmin mainitsemani ”Myrskyluodon Maija” ja ”Romeo ja Julia” ovat olleet myös merkittäviä, ihanat työryhmät molemmissa. Niissä oikeat ihmiset kohtasivat oikeassa paikassa, juuri oikealla hetkellä.”

Takkutukkakeiju (c) Sahin Cengiz, kuvassa myös Sonja Halla-aho, Henry Pöyhiä ja Pekka Louhimo 

Minkälaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Kantaaottavaa. Sellaista, mikä on läsnä tässä ajassa, tässä yhteiskunnassa ja tässä kulttuurissa. Sellaista, mikä löytää eri keinoja vaikuttaa ja antaa äänen erilaisille ryhmille. Viimeaikoina näkemistäni Teatteri Takomon ”Glory days” oli hieno, ja Q-teatterin ”Tavallisuuden aave” on ollut yksi hienoimmista, mitä oon ikinä nähnyt. Itsekin haluaisin tehdä sellaista teatteria, jossa tarjottaisiin uusia näkökulmia ja uusia keskustelunavauksia. Ihmiskohtaloita ja mielipiteitä, joita valtavirtamedia ei ole tuonut esiin.”

Tässä välissä sitten perustimme Majateatterin…

Mitä on sinun mielestäsi ”teatterin taika”, osaatko selittää vai pystyykö sitä edes selittämään? ”Se on yhteistä leikkiä, mihin molemmat osapuolet suostuvat. En mä sitä sen paremmin osaa selittää, eikä tarvitsekaan. Varsinainen taika menee energiamaailmoihin ja koskettaa, sitä ei pysty sanoilla selittämään. Se on myös sellainen asia, jota en pysty kokonaan ymmärtämään ja kiva, että se säilyykin vähän mysteerinä. Kiinnostus pysyy silloin paremmin yllä.”

Teatterin taika -keskustelu äityi sitten hyvin syvälliseksi, ja vähän kyynelehdittiinkin.

Takaisin ruotuun. Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Läpinäkyvyys ihmisessä. Mä sytyn siitä, että mulle uskalletaan antaa jotain itsestään. Innostuminen riippuu myös kellonajasta! Aamupäivällä voin olla tosi inspiroitunut, sitten olen päivällä täysin pois pelistä ja illalla taas intoa täynnä. Sopivassa seurassa mä inspiroidun aika helposti, ja mun täytyy tuntea oloni turvalliseksi, jotta voin antaa itsestäni jotain. Olen myös varsin utelias ihminen, tarinat kiinnostavat ja innostavat.”

(c) Teatterikärpänen 

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”No aina pitää vähän jännittää. Oon huolestunut, jos ei yhtään jännittäisi. Nyt oon pyrkinyt hyväksymään sen olotilan, joka mulla on ennen esitystä ja vienyt sen mukanani lavalle, ja se on tuonut mielenkiintoisen lisän tekemiseen. Varsinaista ramppikuumetta en pode, kädet saattaa vähän hikoilla. Jossain kohtaa harjoituskautta näen sen saman painajaisen, jossa joudun ykskaks esittämään juttua enkä muista vuorosanoja yhtään. Tämä tuntuu kuuluvan prosessiin.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Kehon pitää olla lämmin ja mielessä pitää olla rauha. Pitää luottaa siihen, mitä on menossa tekemään ja luottaa itseensä. Proggiksesta riippuu sitten se, millaisia juttuja lämmittelyyn sujahtaa mukaan. On juostu lenkkiä, joogattu, tanssittu, laulettu… Yritän kerätä energiaa. Intuitiota käytän myös tosi paljon hyväkseni.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Ihmemaa Ozin ensi-illassa kävi niin, että heräsin päikkäreiltä muutamaa tuntia ennen esitystä ja noustessani selkäni SI-nivel venähti. Soitin sitten tuottajalle ja ohjaajalle ja kerroin, etten pysty kävelemään kunnolla. Puoli tuntia ennen ensi-iltaa laitettiin kaikki koreografiat ja muut uusiksi, ja mulle kortisonipiikki persuksiin. Sillä sitten mentiin. ”Myrskyluodon Maijan” ensi-illassa unohdin yhden laulun sanat täysin, improsin menemään vaan hirveässä paniikissa. Ohjaaja ei edes huomannut, että improsin eli ilmeisesti se meni kuitenkin hyvin. Muistan vaan sen, kun kuiskaaja tutki plaria eturivissä ja ihmetteli, että missä kohtaa tuo nyt oikein menee!”

Kerro joku hyvä muisto. ”Viime vuonna tehtiin Takomolle ”Romeo ja Julia” ja sen ensi-illan jälkeinen fiilis oli mahtava. Meillä on kyllä kurssilla ihan mahtava yhteishenki ja yhteiset onnistumisen hetket on aina yhtä riemukkaita ja palkitsevia.”

Tulevia roolejasi? ”Kanditeatteria on tulossa huhtikuussa, prokkiksen nimi on ”Käsittelyaika”. Muuta en osaa vielä sanoa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Palaan mielelläni Anton Tšehovin lauseeseen Lokissa ”Kun ajattelen tarkoitusta, en pelkää”. Huomaan palaavani tuohon vähän heikompana hetkenä ja saan siitä voimaa. Tuo ei tosin ole ehkä motto vaan mietelause.”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi? ”Luota. Usko. Asiat kääntyy kyllä.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Hermione Granger ehdottomasti! Oon ihan hillitön Harry Potter -fani ja Hermione on mun mielestäni maailman siistein tyyppi. Se tietää kaiken ja osaa kaikki maailman loitsut ja on ihana ystävä läheisilleen.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Mä osaisin lukea ajatuksia. Haluaisin selvittää, mitä maailmalla oikeasti tapahtuu ja kuka niitä vallan nappuloita oikeasti painelee ja vääntelee. Haluaisin tuoda julki kaikki maailman pimeät salaisuudet, korjata asiat ja tehdä maailmasta paremman paikan. Nimi olisi Mental-Herranen. Eiiiiii mikä nimi.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ensimmäisenä kusisin hankeen tai tien varteen, ihan mihin vaan. Menisin salille ja tutkisin fyysistä voimaa. Haluaisin laulaa jotain todella matalaa bassostemmaa ja tutkia miten niin matala ääni resonoi kehossa kenties. Haluaisin myös tietää, kuinka paljon voin syödä kerralla. Kyllä mä seksiäkin haluaisin harrastaa. Ja haluaisin olla sellaisessa ”äijät kaljalla/saunaillassa” -tilanteessa, ottaa selvää mistä siellä puhutaan. Ja kaikki tää yhden päivän aikana!”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Kynä ja paperia pitäisi olla. Lisäksi ottaisin pistorasian ja laturin ja jonkinlaisen laitteen, jolla voisin kuunnella musiikkia. Ja hyvät kaiuttimet. Ruuaksi ottaisin hedelmiä ja juotavaksi vettä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan tekisit ja miten korkealle? ”Se olisi aika korkealla ja alhaalta sinne menisi ensin portaat, joiden yläpäässä olisi pienet lyhdyt. Itse majaan johtaisi pieni paksuista köysistä tehty riippusilta ja sen alla virtaisi pieni puro. Mökissä olisi paljon ihania vilttejä ja siellä olisi isot ikkunat, joista näkisi läheiselle järvelle. Majassa olisi pieni takka ja portaiden alla olisi vaja, josta voisi hakea takkaan puita. Majassa olisi myös pieni keittiö ja paljon tyynyjä ja soittimia ja ja ja …” Veera innostuu.

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä menisin Woodstock-festareille fiilistelemään isolla porukalla. Kukkaseppele päässä. Haluaisin myös mennä lapsuudenkotiini hetkeä ennen kuin synnyn. Mikä oli se tunnelma ja maailma, johon synnyin.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka kenties olisi sinun roolissasi? ”Siinä olisi paljon liikettä. Siinä mentäisi tragediasta kohti valoisampia aikoja. Kai siinä jonkinlainen juonikin olisi, ”perusmeininkiä” muuten mutta draamallisia osuuksia kerrottaisiin myös tanssin ja musiikin keinoin. Pekka Louhimo säveltäisi musiikin. Mun roolissani olisi Sonja Halla-aho tai Ronja Alatalo.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Millainen näyttelijäntyö sytyttää sut kaikkein eniten?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion mennä kotiin. Avomieheni teki eilen ihanaa ruokaa. Aion pestä koneellisen pyykkiä myös.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Massu
Mistä sanasta pidät vähiten? - Raiskaus
Mikä sytyttää sinut? - Avoimuus
Mikä sammuttaa intohimosi? - Liika analysointi ja turha kritiikki
Suosikkikirosanasi? - Vittu
Mikä ääntä rakastat? - Linnunlaulua aamulla
Mitä ääntä inhoat? - Porakonetta
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Teurastaja
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa kotiin!

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Pasi was here / Tampereen Työväen Teatteri

Pasi was here / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen Näyttämö

Ensi-ilta 31.1. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Veikko Nuutinen
Ohjaus Milko Lehto
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Tuukka Huttunen, Tommi Raitolehto, Janne Kallioniemi ja Maija Lang

 Veikko Nuutisen kirjoittama "Pasi was here" palkittiin tammikuun alussa Lea-palkinnolla (Vuoden paras näytelmäteksti), ja valinta osui kyllä mielestäni kohdilleen. Näytelmä kantaesitettiin pari vuotta sitten KOM-teatterissa ja kävin sen pari kertaa katsomassa, toisella kerralla vielä teiniaikojeni bestiksen kanssa. Oli mahtavaa huutonauraa ja itkeä tirauttaa yhdessä! Oman nostalgiatrippini olen siis jo tehnyt näytelmän innoittamana. Paljon on tullut hienoja näytelmiä nähtyä "ensimmäisen Pasin" jälkeen, ilman blogia osa niistäkin olisi jo unohtunut. Osa jättää isomman muistijäljen ja pompsahtaa pintaan tarvittaessa, aivan kuten kaikki ihmisetkin, joita olen elämäni varrella kohdannut. Viime kesänä ajelimme lomareissulla Savonlinnan suunnalla ja yhtäkkiä näin kyltin, jossa luki Kellarpelto. Tuli ihmeellisen lämmin olo, niin kuin minulla nyt jotain muistoja kyseiseen paikkaan liittyisi. Mutta onhan minulla! Pasi was here.

 Olen vähän kateellinen niille, jotka nyt Tampereella näkevät Pasin ja kumppaneiden touhuja ihan ensimmäistä kertaa. Ennakkoon tuli jo valmiiksi hykerreltyä tyyliin "ai että, onkohan tässä sitä ja sitä" tai "mitenköhän ne sen ja sen kohtauksen ovat toteuttaneet", vaikka kuinka yritin vältellä moisia ajatuksia. Yritin parhaani mukaan "nollata" itseni ja lähteä puhtaalta pöydältä, jotta en vertailisi liikoja ainakaan tietoisesti. Näin jälkikäteen voin todeta, että osittain onnistuin, osittain en. Ja kuten usein käy, sain tälläkin kerralla paljon enemmän mitä osasin edes kuvitella.

Pasi (vas.) ja kumppanit tarhassa 

 Jännästi on melkein koko lava kelmutettu ja peitetty, ja siellä kelmukerrosten takana (piilossa mutta kuitenkin näkyvissä) pitkätukkainen hahmo moshaa Sepulturan tahdissa ja lasauttaa sitten aivonsa pihalle. Hemmo (Janne Kallioniemi) saa kuulla ikäviä uutisia. Lapsuuden-ja nuoruudenystävä Pasi (Tuukka Huttunen) on kuollut oman käden kautta. Hemmo yrittää kirjoittaa muistokorttia, mutta ei meinaa millään löytää oikeita sanoja. Pasi nousee jeesaamaan ja raivaa tiensä kelmukerrosten läpi: jos ei löydy sanoja, on keksittävä omia. Johan lähtee tekstiä syntymään tinksori rentso tinksori jne.

 Hemmo ja Turnajaiskeppi (Maija Lang) lähtevät Helsingistä junalla kohti Savonlinnaa. Pasia ei sieltä enää löydy, silti sinne pitää lähteä jotain etsimään. Omaa nuoruuttaan? Syyllisiä Pasin itsemurhaan? Puhdasta omatuntoa? Mene ja tiedä. Tokihan junassa viereen istahtaa eräskin vahvaa murretta viäntävä Lörtsymies (Tommi Raitolehto) ja vieressäni istuva savolais-karjalainen sekoitus eli aviomieheni meinaa naurultaan pudota penkiltä. Murre on muutenkin hyvin hallussa, etenkin Tuukalla.

 Naurua ja naurun juuttumista kurkkuun on sitten jatkossakin luvassa, kun Hemmo käy läpi hulvattomia ja kipeitäkin muistojaan Pasiin liittyen. Lapsia vihaava tarhantäti Sinikka Pillukka Pallukka Pollukka (Tommi Raitolehto jälleen) tekee taas lähtemättömän vaikutuksen, kuten Hemmon äitikin (Maija Lang), joka ei turhia kursaile kimppasaunomisen ja kaikkien värkkien suihkuttelun suhteen. Seksuaalisuuden herääminen ja siihen liittyvät pohdinnat ja asiat, joita ei kehtaa sanoa ääneen. Koulukiusaaminen. Vääränlaiset kengät. Nöyryyttävät hetket esitelmänpidossa ja opettaja, josta meillä jokaisella on jonkinlainen kokemus - aineet tosin vaihtelevat. Laktoosilerssi (kas kas, Tommi Raitolehto...) maailmanvalloitushaaveineen, kiljuvarastoineen ja sinne-päin-kurkipotkuineen. Naapurusten painepesuribattle (ja lehtipuhaltimen voimasta irti lentävät viikset, joka meikäläistä huvitti suuresti). Kuponkiuutisten kimppaselailu ja Sarah Youngin pornoleffat... Olipa Maija Lang muuten tyrmäävä ilmestys Sarahina, haaveiden täyttymyshän olisi päästä samaan vessaan kyseisen mimmin kanssa. Huh huh, eipä käynyt Hemmoa kateeksi!

Pasi pitämässä esitelmää Sepulturasta ja Panterasta 

 Aika kultaa muistot ja jokainen meistä näkee kaiken omien lasiensa läpi erilaisella filtterillä varustettuna, muistaa asiat ja tapahtumat omasta näkökulmastaan. Miten se keppostelija-hölmöilijä-virtaa täynnä oleva Pasi ykskaks menettää kaiken intonsa ja kiinnostuksensa, koko elämänhalunsa? Missä vaiheessa ote lähtee lipsumaan? Eikö kukaan älyä napata kiinni, edes viime hetkellä? Tämä näytelmän juliste on jotenkin kuvaava. Elämässään eteenpäin menneet pitävät kaksin käsin kiinni menneelle vuosikymmenelle juuttuneesta iloisena riekkuvasta Pasista. Väliin mahtuu paljon kaikenlaista, joka vaikuttaa. Silti voi vain arvailla syitä.


 KOM-teatterin Pasi was heren nähtyäni ensimmäisenä jouduin nostalgiaryöpyn alle ja sain naurusta kipeät lihakset sinne sun tänne, viikkojen kuluttua koko tarina aukesi yllättäen aivan toisenlaisella tavalla. Tampereen reissusta päällimmäisenä mieleeni jäi vähän surullinen olo, Pasi lähes tukahtuneena kelmun alla raahaamassa itseään ja koko menneisyyttään mukanaan eikä kukaan kuule hätähuutoa. Ja se, miten samasta tekstistä saakin niiiiin erilaiset versiot.

 Paseja ja muitakin putoilee edelleen ja jatkuvasti joukosta. Ei anneta sen tapahtua. Pasi was heren työryhmä haluaa tukea Suomen Mielenterveysseuran työtä perustamalla oman Mielipotti-keräyksensä. "Haluamme olla mukana edesauttamassa sitä, että kaikkia vaikeassa elämäntilanteessa olevia voitaisiin auttaa kriisin keskellä ennen kuin on liian myöhäistä". Mielipotti-keräykseen pääset mukaan tästä linkistä.

ps. Jos en olisi jo valmiiksi pihkaantunut Tuukka Huttuseen, tämän nähtyäni olisin taatusti. Tämä Pasi on sekoitus kaikkia niitä vähän rasavillejä koulukavereitani, joihin olin vähän salaa ihastunut ja joille kaikille tiettävästi kävi ihan hyvin loppupeleissä. Julistekuvan Pasi on lähes suora kopio eräästä näistä, jos joku luokkakavereistani sattuu tämän lukemaan niin tunnistaa kyllä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Laktoosilerssi ja kumppanit

tiistai 6. helmikuuta 2018

Hinta / Helsingin Kaupunginteatteri

Hinta / Helsingin Kaupunginteatterin pieni näyttämö

Ensi-ilta 1.2. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Arthur Miller
Suomennos Aleksi Milonoff
Ohjaus Paavo Westerberg
Dramaturgi Henna Piirto
Lavastus ja puvut Antti Mattila
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Aleksi Saura
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Rooleissa : Eero Aho, Santeri Kinnunen, Aino Seppo ja Esko Salminen

 Eletystä elämästä on jäljellä vain sekalaisia kasoja erilaisia huonekaluja. Kymmeniä tuoleja, massiivinen kaappi, pöytiä, lipastoja, harppu. Kaiken keskellä viisikymppinen poliisi Victor Franz (Santeri Kinnunen) kera vaimonsa Estherin (Aino Seppo). Isän kuolemasta on kulunut riittävän pitkä aika, nyt voisi vihdoinkin päästää irti menneestä lopullisesti ja pistää isän jäämistöllä kunnolla rahoiksi. Aloittaa oma elämä ikään kuin alusta taloudellisesti vakaammalta pohjalta. Victorilla on myös veli, menestynyt lääkäri Walter (Eero Aho), josta ei ole kuulunut vuosikausiin mitään ja tuskin tulee kuulumaankaan. Yhteydenottopyyntöihin ei ole vastausta kuulunut, joten on toimittava yksin.

Esko Salminen ja Santeri Kinnunen 

 Tavarakasojen keskelle puuskuttaa viimeisillä voimillaan iäkäs antiikkikauppias Gregory Solomon (Esko Salminen). Hengityksen tasaannuttua alkaa kiintoisa ja hykerryttäväkin kaupankäynti menneisyydestä tavaroineen, muistoineen ja valintoineen, joilla on ollut ratkaiseva merkitys monen ihmisen elämässä. Victor haluaa mennä suoraan asiaan, Gregory taas on ns. vanhan liiton kauppiaita ja kiertää ja kaartaa. Uskomaton tyyppi! Miehen ulkoinen olemus hämää. Tästä kaupasta ei noin vain selvitäkään, ja juuri kun seteleitä ollaan jo laskemassa kämmenelle, tapahtumat saavat uuden käänteen. Walter-veli astuu ovesta sisään kuin välissä ei vuosia olisi kulunutkaan, muina miehinä. Pinnan alla kytee, sen aistii katseista ja elekielestä, vaikka keskustelu aluksi hyvin tuttavallisesti soljuukin. Kohta rytisee.

 Dramaattinen muutos valoissa saa ihmiset vanhenemaan silmissä, kaikki juonteet kasvoilla korostuvat ja varjot syvenevät niin kasvonpiirteissä kuin seinilläkin. Moni saa myös vähän pelottavia piirteitä. Myös äänimaailma on kiehtova. Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt tähän yhteen huoneeseen, ja liikenteen häly ulkoa yllättää. Tuolla jossain elämä jatkuu, mutta täällä ilma on sakeana sanoista ja lauseista, joita ei haluaisi kuulla - tai jotka olisi halunnut kuulla jo vuosia sitten. Menneeseen ei voi kuitenkaan palata ja valita toisin. Hiljaisuus pysäyttää. Voi melkein kuulla kellon tikityksen jossain seinällä. Veren kohinan suonissa. Päässä liikkuvat ajatukset, joita ei pysty pukemaan sanoiksi. Juuri kun luulen tietäväni, mitä seuraavaksi tapahtuu, saakin tarina uuden suunnan. Pirullisen koukuttavaa!


 Tuntuu siltä kuin teatterisalissakin aika pysähtyisi. Kolmituntinen menee että heilahtaa. Onhan tämä nyt likimain täydellinen teatterinautinto, ja mikä porukka lavalla! Siinä missä Solomon pyörittelee ovelana vanhana kettuna asiakastaan kärsivällisyyden rajoilla, siinä Esko Salminen pitää hyppysissään koko katsomoa. Kaikki ne kananmunansyönnit ja appelsiinitkin.

 Olen useasti surrut sitä, että olen ainut lapsi. Toisaalta taas olen onnellinen siitä, ettei minulla ole sisaruksia. Kukaan ei takuulla osaa satuttaa niin pahasti kuin oma veli tai sisko, joka tietää synkimmät salaisuuteni. Voin toki olla väärässäkin. Jännän tyhjä ja surumielinen olo jäi lopulta tästä näytelmästä, päähän jäi kaikumaan pirullinen nauru hämärtyvällä näyttämöllä. Huh. Ehdottomasti teatterikevään helmiä ja pitkästä aikaa kovinta näkemääni draamaa.

 Näytelmän kantaesityksestä New Yorkissa on kulunut 50 vuotta. Silti tämä voisi tapahtua kenelle tahansa, milloin tahansa, missä tahansa. On tapahtunut, tapahtuu, tulee tapahtumaan.

Eero Aho 

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Rakastunut Shakespeare / Helsingin Kaupunginteatteri

Rakastunut Shakespeare / Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Alkuperäiskäsikirjoitus Marc Norman ja Tom Stoppard
Näyttämösovitus Lee Hall
Musiikki Paddy Cunneen
Ohjaus Kari Arffman
Suomennos Reita Lounatvuori
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu Eero Niemi
Naamiointi ja kampaukset  Jaana Nykänen

Rooleissa : Heikki Ranta, Miila Virtanen, Tuukka Leppänen, Jari Pehkonen, Heidi Herala, Mikko Vihma, Rauno Ahonen, Petrus Kähkönen, Kari Mattila, Risto Kaskilahti, Matti Olavi Ranin, Helena Haaranen, Jouko Klemettilä, Eetu Alppi/Luca Elshout, Jyrki Kasper, Matti Rasila. Kai Lähdesmäki, Mikko Paloniemi, Unto Nuora, Juha Jokela, Ilkka Kokkonen, Kaisa Torkkel, Heidi Naakka, Inka Tiitinen, Raili Raitala, Kirsi Karlenius ja koirat Heppu/Kida

Miila Virtanen ja Heikki Ranta 

 Seitsemän Oscaria aikoinaan napsinut elokuva Rakastunut Shakespeare kuuluu meikäläisellä näkemättä jäi -sarjaan, mutta jostain kumman syystä innostuin valtavasti kuullessani sen tulevan Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon ja nähtyäni julistekuvat. Nyt olisi luvassa näemmä kuumia katseita ja tunteiden paloa, ja romantiikkaosasto onkin loistanut poissaolollaan ainakin minun näkemissäni esityksissä. Olen onnistunut aika hyvin välttelemään myös rakkausaiheisia elokuvia ja ehkä siitä syystä on tämä leffakin jäänyt näkemättä - siirappinen vyörytys kai vähän pelottaa, jos sellaista olisi kenties luvassa. Ettei vaan sisäinen romantikkoni heräisi, jestas sentään!

 Nyt näytelmän näkemisestä on kulunut liki viikko ja koen olevani vaikeuksissa kirjoittamisen suhteen. Haluan myös oman muusan, joka innostaisi entistä parempiin ja lennokkaisiin suorituksiin, vai pitäisikö hankkia sulkakynä ja vaihtaa formaattia täysin? Sitä paitsi Rakastunutta Sheikkispearea ajatellessa lähtee välittömästi soimaan päässä Olavi Uusivirran Rakkautta ilmassa -kappale ja ajatukset lähtevät muille urille. "Hengittäkää syvään nyt on rakkautta ilmassa". Tuo biisi voisi lähteä soimaan siinä kohdassa, kun Will Shakespeare (Heikki Ranta) kohtaa tanssiaisissa ensimmäisen kerran viehättävän Viola-neidon (Miila Virtanen) ja katseet ovat sitä luokkaa, että katsomossa tulee hiukan kateellinen olo. Illan komeinta kampausta kunnialla kantava lordi Wessex (Mikko Vihma) vetelee välittömästi mustia sukkia jalkaansa, kas kun neito on jo hänelle vaimoksi luvattu kuningattaren siunauksella ja eihän se nyt passaa, että samalle tontille ilmaantuu useampi paaluttaja, jos näin voi sanoa. Kilpakosijasta on päästävä eroon.

Oikealla lordi Wessex (Mikko Vihma) 

 No, toisaalla sitten takkuaa Shakespearen kirjoitushommat, kun uutta hupinäytelmää pitäisi rustata mutta ei vaan lähde ei. Paineen alla ei synny mitään, se on täälläkin suunnassa huomattu, joten tunnen miehen tuskan kyllä. Näytelmän nimi on sentään valmiina, Romeo ja se-joku-kuuluisan-merimiehen-tytär (ja mukana pitää olla koira, siitä kaikki tykkää). Sitä sitten lähdetään työstämään taidoiltaan varsin sekalaisen näyttelijäsakin kanssa - miehet tietysti naisten rooleissa, koska siihen aikaan naisia ei lavalla missään tapauksessa nähty. Romeon rooliin ei vaan tahdo löytyä ketään sopivaa koe-esiintymisistä huolimatta, kunnes paikalle saapuu ilmiömäinen Thomas Kent ja homma on sitämyöten selvä. Ken onkaan tämä salaperäinen nuorukainen? No hänhän on tietysti mieheksi sonnustautunut ja irtoviiksiin luottava Viola de Lesseps, Shakespearen suuri ihailija, mutta totuus käy ilmi vasta myöhemmässä vaiheessa.

Will ja Thomas Kent 

 Korviaan myöten pihkaantunut Will latelee neitokaiselle kollegansa ja ystävänsä Kit Marlowen (Tuukka Hut eiku Leppänen) avustuksella sonetteja parvekkeen alla ja kirjoitusinto ottaa tuulta alleen ah niin ihanasta, mutta kielletystä rakkaudesta. Romeo ja Julia saa alkunsa kiehtovalla tavalla, ja kohtauksia harjoitellaan sitä mukaa kun tekstiä syntyy. Hupinäytelmä tosin muuntuu traagiseksi rakkaustarinaksi. Kiehtovaa on myös seurata teatteriseurueen edesottamuksia, tulevan näytelmän esityspaikkaa kun joudutaan vaihtamaan lennossa (ja käsiohjelma valottaa vielä lisää näitä teatterikuvioita ja todellisia henkilöitä).

 Lämmin värimaailma niin vaatteissa kuin koko näyttämöllä viehätti silmääni suunnattomasti, ja olihan tämä nyt aikamoista silmäkarkkia noin muutenkin, miehiä mekoissa ja kalukukkaroissa. Erityispointsit etenkin Jouko Klemettilälle, Unto Nuoralle ja Petrus Kähköselle näistä visioista...



 Reipasta musiikkia ajan hengessä, tietäväinen kuningatar Elisabeth I (Helena Haaranen), miekkailua, koira - ja erityisen paljon pussailua. Tuli ihan mieleen se, kun katselin SKAM-sarjaa (olenhan oivallista kohderyhmää) ja välillä piti melkein hakea huulirasvaa, kun rohtuu huulet jo pelkästä ajatuksestakin saatikka sitten katselusta. Nyt meinasi käydä samoin, mutta jostain syystä vasen käteni puutui loppupuolella (sydämelle ehkä liikaa oli tämä?) ja olisin tiputtanut huulirasvat lattialle kuitenkin.


 Ja onhan se rakastunut pari nyt ihana! Kemiat kohtaavat, eikä joudu kiemurtelemaan liiasta siirappisuudestakaan. Lienee turha mainita, että Heikki Ranta on nappivalinta näemmä ihan mihin tahansa rooliin. Moista läsnäoloa harvoin on ollut tarjolla ja nyt sitä sitten saa kyllikseen. Nauttikaamme siis! Erikseen pitää vielä mainita konkari Rauno Ahonen, jonka suhteen silmäni aukesivat Suomen hauskin mies -näytelmän myötä. Seuralaiseni kuiskasi kesken kaiken "että tuohan vetää kuin Jussi Jurkka" ja sitä mielikuvaa ei sitten saatu millään pois, ja Fennymanin ilmestyminen lavalle hihitytti jo valmiiksi.

Rauno Ahonen 

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. kiitos HKT!)