maanantai 21. toukokuuta 2018

Kesää kohti tauon kera

Viime viikolla näin kevätkauden viimeiset esitykseni ja vähän yllättäen tähän väliin muodostuu ainakin kolmen viikon tauko ilman yhtäkään teatterireissua. Olen vuosia toitottanut aikovani vähentää radikaalistikin reissaamistani ja nyt se näyttää onnistuneen, ainakin kevään osalta. Tuli nimittäin nähtyä "vain" 31 esitystä, kymmenen vähemmän kuin vuosi sitten samaan aikaan (ja liki 30 esitystä vähemmän kuin kaksi vuotta sitten...). Ennätykset paukkuivat kyllä etäisyyden suhteen (ulkomaille suuntautuneita reissuja en laske mukaan), kun maaliskuussa tuli käytyä Rovaniemellä asti katsomassa Myrskyluodon Maijaa.

 Paljon hyvää ja loistavia juttuja tuli kevätkaudella nähtyä, upeimpana Turun Kaupunginteatterin "Taru Sormusten Herrasta", jonka näin pari kertaa. Odotukset olivat korkealla tämän näytelmän suhteen ja ne kyllä ylitettiin. Mitään niin hienoa en tule varmaan ikinä enää näkemään Suomessa, ja se vähän jopa surettaa. Kokonaisuutena täysi kymppi ja mahtava taidonnäyte kaikilta teatterin ammattilaisilta näyttämömiehistä lähtien. Parhaiten jäi koko porukasta mieleeni Miska Kaukosen esittämä Klonkku. Miten voikin samaa hahmoa kohtaan tuntea katsomossa niin monenlaisia tunteita säälistä inhoon ja vähän äidillisiinkin tunteisiin? Klonkun ääni kuuluu päässäni silloin tällöin...

Taru Sormusten Herrasta (c) Otto-Ville Väätäinen, Turun KT 

 Ennalta pelkäsin, että tuleeko keväästä liian 1918-painotteinen, mutta ehei. Eniten aiheeseen liittyvistä näytelmistä kolahti näin jälkikäteen ajateltuna KOM-teatterin Veriruusut. Muista aiheista haluan nostaa esiin muutaman jutun : Hinta (Helsingin Kaupunginteatteri), Sudenmorsian (Teatteri Avoimet Ovet), Siinä näkijä missä tekijä (Teatteri Siperia ja Projektori-ryhmä), Julia ja Romeo (Kansallisteatteri), Syyssonaatti (Espoon Kaupunginteatteri) sekä Vuoden perhe (Teatteri Takomo) olivat kaikki omalla tavallaan hienoja ja miten erilaisista asioista niissä pidinkään.

Siinä näkijä missä tekijä (c) Aki Loponen

 Kevätkauden viimeiset esitykseni näin 19.5. lauantaina, ja onnistuin iskemään ns. kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Päivällä olin osana isoa ryhmää katsomassa Messukeskuksen Amfi-teatterissa ensimmäistä suomenkielistä Mamma Mia! -musikaalia. Olipas muuten melkoisen kokoinen katsomo, ja itse istuin melkein takarivissä R-katsomossa. Ihmeen hyvin sieltäkin kyllä näki, tosin jos olisin ollut ominpäin reissussa, olisin tosin hankkinut lipun hiukan lähempää lavaa... Mutta jösses mikä show! Hyvä fiilis tarttui ja tanssijalkaakin vipatti, kun pukkasi ABBA-hittiä hitin perään. Casting oli vallan onnistunut, etenkin Laura Voutilainen Donnan roolissa oli ilmiömäinen (ja isäehdokaskolmikko lurex-puvuissaan lopun Waterloossa, huh huh mitä silmäkarkkia!).

(c) Brinkhoff/Mögenburg

 Messukeskuksesta siirryin illaksi Kansallisteatterin Omapohjaan, jossa oli ensi-illassa Rikos ja rangaistus. Esityksen varsinainen ensi-ilta oli ollut jo 6.4. Vuorelan koulukodissa Vihdissä, ja Helsinkiä ennen esitys oli vieraillut kaikissa valtion koulukodeissa kevään aikana. Hienoa! En ollut aiemmin nähnyt minkäänlaista versiota tästä enkä lukenut Dostojevskin kirjaakaan (kuuluisi kyllä yleissivistykseen se). Tämän version hienous aukesi vasta vähän viiveellä, välillä täytyykin nukkua yön yli ja oivalluksia herää myöhemminkin. Äkkiseltään mieleeni jäivät minimalistinen lavastus valokuutioineen ja lohdullinen ajatus siitä, että Raskolnikov-nuorukaisella on vielä elämä edessään, toisin kuin tutkinnanjohtaja Petrovitshillä. Myös näyttelijöiden silmät jäivät mieleeni kummittelemaan, miten paljon voikaan ilmaista pelkällä katseella. Käsikirjoitus, ohjaus, lavastus ja puvustus Johanna Freundlich, äänisuunnittelu Petteri Mård, valot Harri Kejonen. Rooleissa Antti Lang (Raskolnikov), Elina Reinikka (Sonja) sekä Matti Onnismaa (Petrovitsh). Äänirooleissa mm. Timo Torikka, Panu Vauhkonen, Elena Spirina ja valtion koulukodin nuoria.

(c) Tuomo Manninen 

 Kesää ja kesäteattereita kohti sitten. Pari varausta on jo tehtynä, mutta vielä ei ole tiedossa minne päin Suomea suuntaan ensimmäisenä.

 Onko Sinulla jo kesäteatterisuunnitelmia? Entä mikä oli kevään näytöksistä kovin juttu omasta mielestäsi? Lukisin mielelläni kommentteja.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Viiru muuttaa / Hämeenlinnan Teatteri

Viiru muuttaa / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 3.5. 2018, kesto noin 45min (ei väliaikaa)

Teksti Sven Nordqvist
Suomennos Tittamari Marttinen
Ohjaus ja sovitus Reija Isosuo
Nuket Taina Maria Savimäki
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu ja päähineet Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Tarpeistonvalmistus Karoliina Käppi

Rooleissa : Raimo Viitanen, Henna-Maija Alitalo ja Taina Maria Savimäki


 Verstas-näyttämöllä on taas melkoista herkkua tarjolla lapsille ja lapsenmielisille. Ennen esitystä oli myös tarjolla yleisölämpiössä mehua ja keksejä, ja se jos mikä on iloinen asia. Nuori seuraneitoni oli ensimmäistä kertaa Verstaan puolella ja sekös vähän jännitti, ja tunnelma oli varsin tiivis siinä sisäänpääsyä odotellessa. Millään ei olisi jaksanut odottaa minuuttiakaan enää. Vihdoin ja viimein ovet aukenivat, ja siellähän jo Pesonen (varsinainen look-a-like Raimo Viitanen) ja Viiru-kissa (Henna-Maija Alitalo) pötköttelivät vuoteissaan. Kiinnitin heti huomioni taidokkaaseen, lämpöä hehkuvaan lavastukseen, joka oli täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja siinä riitti hämmästeltävää niin pienille kuin isommillekin katsojille. Ihmettelin myös valtavankokoisia porkkanoita ja perhosia.


 Viiruhan se sitten ponkaisee pystyyn vieterin lailla aamuvarhaisella ja pomppii sängyssään edestakaisin vähän liiankin pirteänä. Tämäkös ukko Pesosta pännii, kun taas kerran makoisat yöunet keskeytettiin liian aikaisessa vaiheessa. Pesonen latelee kissalleen sellaiset ehdot, että joko pomppiminen loppuu tai sitten on muutettava muualle koko kissanretaleen. Mitä tekee Viiru? Haluaa muuttaa muualle! Vastaus tulee Pesoselle vähän yllärinä, mutta ei auta ei auta. Vanhasta ulkohuussista remontoidaan oloisa uusi majapaikka kissalle, ja siellä saa temmeltää ja loikkia vaikka kuinka aikaisin. Vanhasta ampiaspesästäkin taiteillaan hieno lamppu, ja muutenkin sisustetaan. Viiru on lähellä, mutta kuitenkin niin kovin kaukana. Pesosen elo ja olo onkin aluksi kovin yksinäistä, ja asunto tuntuu niin kovin hiljaiselta. Viiru se pistää uudessa majassaan ranttaliksi, mutta kuinkas mahtaa käydä kun seudulla havaitaan hiippailemassa ovelaakin ovelampi kettu (Taina Maria Savimäki) pahat mielessään...

 Mitä nerokkain asia oli se, että Viirun ja Pesosen touhut uudessa kämpässä kuvattiin nukkien kautta, ja olivat upeat nuket kyllä niin yks yhteen esikuviensa kanssa. Bravo! Nukettamalla pystyttiin kuvaamaan sellaisia liikkeitä, jotka muuten eivät olisi oikein luonnistuneet. Kissa heitteli melkoisia voltteja ja ukko kiipeili sulavasti pitkin seiniä. Hauska idea kerrassaan! Seuraneitoani huvitti kovasti se, kun kaverukset kiersivät huussia ympäri ja Viiru samalla huiski kärpäslätkän kanssa Pesosta peffaan. Aika levotonta oli paikoitellen katsomossa meininki noin muuten, monenlaista älämölöä ja huutelua ja tuntui siltä, että kaikki katsojat eivät oikein jaksaneet keskittyä tapahtumiin. No, lastenteatteriin kuuluu äänekäskin kommentointi asiaan eikä se häirinnyt, mutta jotenkin tunnelma oli paikoin sellainen, että kohta joku ryntää lettuja syömään lavalle katsomosta. Kyllä, esityksessä paistettiin ihan oikea lettunen ja kylläpä alkoikin tehdä lättyjä mieli meikäläiselläkin. 


 Muuten esitys oli jotenkin sympaattisen rauhallinen ja "vanhanaikainen", Pesonenkaan ei puheillaan turhia hötkyillyt. Minulla alkoi ote välillä vähän herpaantumaan ja vauhtia olisin kaivannut ehkä enemmän, mutta varsinaiseen kohderyhmään tämä tuntui uppoavan mainiosti ja se jos mikä on tärkeintä. Huippua, että lapsille tehdään ihan oikeaa teatteria! Lyhyestä kestosta huolimatta on panostettu kunnolla asuihin ja muutenkin kokonaisuuteen. 

 Kevään viimeiset esitykset ovat näillä näppäimillä ja lisäksi taitaa olla muutama koululaisnäytös jäljellä, mutta eipä hätää. Esitykset jatkuvat taas syksymmällä ja tästä linkistä voi tsekkailla päivämääriä, valinnanvaraa vielä on. Kannattaa mennä vaikkapa koko perheen voimin katsomaan, mummut ja papatkin mukaan. Jospa vaikka saisi sitten lettuja ja mansikkahilloa esityksen jälkeen, jos osaa oikein vihjaista...

Esityskuvat (c) Tomi Pietilä

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

***
 Näkemäni esityksen päätteeksi Hämeenlinnan Teatterikerho jakoi puheenjohtajansa Aarne Kaurasen johdolla perinteisen Aku-patsaan, jonka saaja tällä kertaa oli tämänkin näytelmän ohjannut ja monessa muussa teatterihommassa jo neljänä eri vuosikymmenenä työskennellyt Reija Isosuo. Reijan yhdeksi ansioksi luettiin monipuolinen lastenteatteriin panostaminen ja siitä osoituksena mm. tämä hieno näytelmä. Onnea, Reija!

tiistai 15. toukokuuta 2018

Ihmemaa Oz / Kotkan Kaupunginteatteri

Ihmemaa Oz / Kotkan Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 14.4. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti L. Frank Baum
Dramatisointi Anne Rautiainen
Ohjaus Marielle Eklund-Vasama
Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Laulujen sovitus ja toteutus Ari Ismälä
Koreografia Lotta Herranen
Valosuunnittelu Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen

Rooleissa : Miia Maaranen, Kari Kukkonen, Juho Markkanen, Jyri Ojansivu, Lise Holmberg, Ella Mustajärvi, Toni Harjajärvi, Eeva Hautala ja Osku Haavisto


 Vuoden tauon jälkeen paluu Kotkaan! Vapaat viikonloput ovat olleet kortilla ja reissut ovat silloinkin suuntautuneet lähinnä Turkuun, mutta nyt pitkästä aikaa suuntasimme Kotkaan katsomaan Ihmemaa Ozia. Matkalla naureskelimme tienvarsivariksille, joista toinen seisoi paikoillaan lamaantuneena ja tuijotti kaukaisuuteen (kuin täytetty lintu) ja toinen touhusi vieressä niin maan perusteellisesti. Olimme hyvissä ajoin paikalla ja kävimme istuksimassa torilla possoista nauttien ja samalla otimme aurinkokylpyjä. Yllättävästä helteestä johtuen teatterisalissa tuoksahti vahvasti hieltä, mutta se ei esitystä haitannut. Vähän sääliksi kävi peruukeissa ja mm. virkatuissa asuissa huhkivia näyttelijöitä...

 Ihmemaa Oz ei ole minulle kovinkaan tuttu teos. Leffan katselin pari vuotta sitten ihan vaan mielenkiinnosta ja ottaakseni selvää, miksi tästä nyt niin paljon kohkataan siellä sun täällä. En kauheasti lämmennyt elokuvalle jostain syystä. Ainokaisen teatteriversion näin muutama vuosi sitten Tampereen Komediateatterissa ja pidin yllättäen kovasti! Siksipä varmaan Kotkaankin tuli lähdettyä, koska hahmogalleriahan on varsin mainio.


 Orpotyttö Dorothy (Miia Maaranen) kiukuttelee aikansa Em-tädin (Lise Holmberg) ja Henry-sedän (Osku Haavisto) luona ja siinä rissatessa nousee myrsky, joka tempaisee Dorothyn sänkyineen ilmojen halki Kansasista ties minne. Toto-koiraa ei muuten näkynyt missään, ehkä se oli tempautunut edellisen myrskyn yhteydessä jonnekin tuntemattomaan paikkaan? Dorothy löytää itsensä varsin värikylläisestä paikasta, ja sängyn alta pilkottavat punaiset kengät. Vahingossa on tullut liiskattua Idän ilkeä noita, ja siitä riemastuneena sängyn vieressä alkaa lapata mitä kummallisempaa väkeä. Munskottikolmikko (Juho Markkanen, Jyri Ojansivu ja Osku Haavisto) venkoiluineen vei huomioni niin, että unohdin seurata ja kuunnella tarinaa noin muuten... Olipas omituista porukkaa! Töttöröö! Lapsikatsojia hihitytti kovasti ja muitakin toki. Pohjoisen hyvä noita (Lise Holmberg) ohjeistaa, että Dorothyn pitää seurata keltaista polkua ja suunnata Smaragdikaupunkiin, jossa asustaa mahtava Ozin velho, joka auttaisi neitoa pääsemään takaisin Kansasiin. Helppo homma? Kapuloita rattaisiin pistelee sitten Idän ilkeän noidan vielä ilkeämpi sisko, Lännen ilkeä noita (Ella Mustajärvi ja sarjassamme herkullisen hurmaavia pahishahmoja), jolla on apurinaan vielä sangen ärsyttävä variskaksikko (Toni Harjajärvi ja Eeva Hautala). Tuli mieleeni ne menomatkan tienvarsivarikset...

 Matkaa Smaragdikaupunkiin ei Dorothyn tarvitse taitaa ypöyksin, sillä matkalla hän törmää ensin Variksenpelättiin (Kari Kukkonen), joka haluaisi itselleen aivot sekä Peltimetsuriin (Juho Markkanen), joka haluaisi sydämen sekä Pelkurileijonaan (Jyri Ojansivu), joka kaipaisi enemmän rohkeutta. Ozin mahtava velho voisi varmaankin kaikkia auttaa, ja niin matka jatkuu. Hihittelin jatkuvalla syötöllä etenkin tälle kolmikolle. Variksenpelätti haaveili siitä, että pääsisi vihdoinkin derivoimaan ja Peltimetsurilla oli suuri tarve runoilla koko ajan. Kuulimme niin Shakespearea kuin Vexi Salmen tuotantoakin, ja huomioni kiinnittyi myös siihen, että jäykähköstä liikehdinnästään huolimatta peltiukolla oli varsin öljytyt lanteet kuitenkin. Hupaisa oli virkatussa asussaan säpsähtelevä leijona, joka pelkäsi etenkin pupuja yli kaiken.

 Mitenkäs mahtaa käydä? Löytyykö mahtava Ozin velho ja onko tapaamisesta apua, vai ehtiikö pahisnoita kätyreineen ensin? Jännän äärellä ollaan. Valtavat unettavat unikot tuntuivat vaikuttavan katsomoon asti, sillä seuralaiseni meinasi nukahtaa siinä kohtaa. Itse pysyin skarppina koko ajan lähinnä siksi, että hahmot olivat niin verrattomia ja meininki oli muutenkin hiukan överin värikästä ja vähän absurdiakin paikoitellen. Sellaisesta minä tykkään. "Walk this way´n" tahdissa taivallettiin ja olin havaitsevinani otteita Nirvanan "Smells like teen spirit"-kipaleesta myös? Leijonan jalkatyöskentelyä ja peltiukon leveää haara-askelta oli myös ilo seurata. Suosikkihahmokseni nousi kuitenkin huima Lännen ilkeä noita, joka teki myös aikamoisen katoamistempun siinä silmiemme edessä. Ansaittua kohinaa ja kuhinaa alkoi katsomossa sillä hetkellä, supinaa "Mitä oikein tapahtui?!"

Lännen ilkeä noita vauhdissa 

 Olihan tämä nyt mainio jokaiselle jotakin -tyylinen koko perheen juttu. Värikkäistä, muuntautuvaisista lavasteista ja puvuista erityispointseja. Itselläni kävi vielä mielessä, että miksei Euroviisuissa olla nähty koskaan heinähattuja ja kastelukannu päässä olevia peltiukkoja ja puputossuisia leijonia valtavine kutreineen? Hittiainesta. Paluumatkalla ei jostain syystä näkynyt yhtä ainuttakaan tienvarsivarista. Kas nehän vapautettiin ja läksivät varmasti muihin hommiin.

Varikset kaffepaussilla 

 Ihmemaa Ozista on toukokuussa jäljellä enää yksi esitys, mutta syksyllä jatketaan taas! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

tiistai 8. toukokuuta 2018

Haastattelussa Pyry Kähkönen


TeaKin N3-vuosikurssilla opiskelevan Pyry Kähkösen tapasin huhtikuun loppupuolella 2018 Daniel´s Caféssa Helsingissä. Ennen haastattelua olin käynyt katsomassa TeaKissa näytelmää ”Leipäkorin muotoinen tyttö”, jossa Pyry oli mukana.

”Tää on muuten mun ensimmäinen haastatteluni, jännää!” Pyry toteaa heti alkuun. ”Ensimmäinen ja viimeinen”, vitsailen minä hassunhauskasti omasta mielestäni ja tästä onkin hyvä jatkaa sitten rennosti. Ei paineita…

Vuonna 1995 lätkän MM-kisojen jälkihuumassa syntynyt Pyry on horoskoopiltaan kaksonen. ”Oon kotoisin Ruutanasta, Kangasalta. Synnyin Tampereella. Sukuni on kotoisin Ypäjältä lähes kokonaan. Lihasulassa ja Ruutanassa kävin ala-asteen, ja yläasteen sekä lukion kävin Kangasalla. Lukion jälkeen pääsin Lahden Kansanopistoon ja siitä alkoi sitten teatterihommat. Lahdessa asuttiin Kansanopistolla samassa kerroksessa yhden käytävän varrella kaikki. Nyt asun täällä Helsingissä.”

Pyry (c) Teatterikärpänen 

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Kyllä mä silloin tällöin käyn pelaamassa yhdessä höntsyjoukkueessa jalkapalloa, joskus oon pelannut ihan kunnollakin. 16-vuotiaana lopetin, alkoi mennä homma liian vakavaksi ja muut asiat alkoivat kiinnostaa enemmän. Musiikkia tykkään harrastaa, muttei siihenkään ole kauheasti ollut aikaa. Koulu vie oikeastaan kaiken ajan. Kaikenlainen liikunta taitaa olla tällä hetkellä ”se juttu”, innostun milloin mistäkin lajista. Pääosin tosin kuntosalilla, jos jossain. Se on niin helppoa vaan mennä.”

Mitenkäs soittotaito? Olen kuullut huhuja… ”8-vuotiaana aloin soittaa harmonikkaa. Katsoin televisiosta Hopeista ja Kultaista Harmonikkaa ja sanoin äidilleni, että mäkin haluan tuollaisen ja haluan soittaa. Soittotunneilla kävin 17-vuotiaaksi asti, välissä tuli soitettua itsekseni opiskellen pianoakin ja rumpuja. Oon ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa, että vanhempani ostivat mulle kai puolet omista rummuistani, ne kuitenkin maksaa aika tavalla, ja muutenkin ”sponssasivat” musiikkiharrastustani. Kaverini kanssa hakattiin omakotitalon yläkerrassa rumpuja keskiyöhön asti… Kitaraa mä soitan myös. Huuliharppua oon koittanut soittaa myös mutta se on nyt vähän jäänyt, se olisi hieno oppia oikein kunnolla haltsaamaan. Teatterijutuistani oon jokaisessa soittanut tai laulanut, poikkeuksena tämä jonka näit äsken. Ennen lunastin paikkani takanasoittavana muusikkona, nyt pääsin näyttelemäänkin vähän heh. Kyllä livemusiikki teatterissa on hienoa, ymmärrän ihan täysin miksi ihmiset sitä aina mukaan haluaa.”

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? (Pyry tuijottaa pitkään ikkunasta ulos) ”Jaa-a. Ei mitkään asiat, hahah! No, jos mulla olisi enemmän aikaa, kyllä mä panostaisin ystäviini enemmän ja viettäisin heidän kanssaan enemmän aikaa. Voisin perustaa bändinkin ja tekisin kappaleita. Urheilisin hitokseen enemmän ja pelaisin jalkapalloa. Ja kävisin ulkona.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”En ota kaikkia asioita liian vakavasti. Oon käytännönläheinen ja mulla on kai hyvä rytmitaju, muutenkin kuin musiikillisessa mielessä. Näytteleminenhän on myös tavallaan musiikkia.”

Onko sinulla jotain erikoistaitoja/kikkoja? ”Mä oon hyvä tunaroimaan asioita! Se saattaa toimia joskus, varsinkin jos lavalla mokaa, jatko on yleensä hyvin mielenkiintoista. Äskenkin meni jännästi pokka ja pinnan alla kupli vahvasti… Lavan ulkopuolelta kikkoja? Mä teen Vesa-Matti Loiri -imitaatioita silloin tällöin, en tiedä onko se nyt kikka ollenkaan mutta tykkään pelleillä ja matkia ihmisiä. Liippaa tarpeeksi läheltä kuitenkin.”

Entäs ruuanlaittobravuurit ja karaoket? ”Ruuanlaittoa tulee harrastettua aika vähän, arjessa sille ei ikävä kyllä ole mun elämässäni tällä hetkellä tilaa. Äkkiä tulee jotain smoothieta vaan väsättyä. Mutta jos haluan oikein säväyttää, kokkaan intialaista currytahnalla höystettyä tulista kastiketta. Sellaisesta pidän itse ja teen myös muille. Karaokessa tulee kyllä käytyä, viimeksi muutama päivä sitten ensi-illan jälkeen. Kaveriporukalla tulee käytyä, yksin olen muistaakseni ollut kerran laulamassa yhden biisin, se oli hassua. Baddingin biisejä tykkään laulaa, pidän hänen kappaleistaan kovasti muutenkin ja muutkin tuntuvat tykkäävän. Kiva kun mummot taputtaa. ”Valot” on aina ollut ihan lempparibiisini Baddingin tuotannosta, karaokessa lempparini on ”Illan varjoon himmeään”. ”Valot” on liian herkkä kappale karaokeen ja ne karaokeversiot menee aina liian nopeasti.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Tanssi, samalla tulisi tasapaino ja erilainen kehonhallinta käyttöön. Haluaisin, että mulla olisi tosi hyvä tasapaino ja venyvyys. Itsevarmuuden lisäys ei olisi myöskään pahitteeksi.”

Vinttiteatteri/Sitä mihin jäimme (c) Antti Kulmala 

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin teatterijuttusi? ”Kyllä se varmaankin on se ihan ensimmäinen isompi teatterijuttuni, eli Lahden Kansanopiston ”Reviisori”. Päärooli Hlestakov jaettiin kolmeen osaan ja olin yksi niistä, sitä ennen en ollut kauheasti näytellyt. Se oli kyllä paha kakku! Tuntui siltä, että joka esityksessä hävetti ja pelotti ja ahdisti olla lavalla lähes yksin aika lähellä yleisöä vielä, ei ollut oikein mitään niksejä siihen olemiseen. Kyllä se sitten meni! ”Romeo ja Julia”, joka tehtiin vuosi sitten koulun kanssa Takomolle, oli myös vaikea juttu.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Kummitätini on taidevälittäjä, ammatikseen taiteen parissa työskenteleviä ei ole muita. Taiteista on kyllä muuten nautittu ja meillä on aina laulettu ja soitettu paljon. Serkkuni Johanna Mäkeläinen on erittäin loistava, nouseva folk-artisti. Hänellä on erittäin hyviä biisejä, kuunnelkaa ihmeessä! Pieni mainos tähän väliin. Ollessani pieni vanhempani olivat Lihasulan näytelmäpiirissä ja minäkin siellä pyörin pari vuotta. Olivat näytelleet Ypäjän kylän seurojentalolla itsekirjoittamissaan hömppäjutuissa myös. Muutenkin vanhempani ovat olleet siinä suhteessa avoimia, että oon saanut valita ja kokeilla kiinnostuksenkohteitani itse, eikä ole sanottu että ”et sä tuolla tule koskaan työllistymään”…” toteaa Pyry ja haastattelu vähän keskeytyy, kun ikkunan ohitse menee kevään ensimmäinen tyyppi ilman paitaa.

Mitenkäs sinulla sitten teatterikipinä syttyi? ”Kyllä se taisi syttyä siellä Lihasulan näytelmäpiirissä. Hienointa oli nähdä pienenä poikana kaikki lavasteet ja puvut, ja vaikka lavasteet olivat pahvia, tuntui niin uskomattomalta että joku sai leikkiä siellä maailmassa. Takahuone oli mielestäni kaikkein siistein paikka, hiukan jopa taisin fanittaa sitä. Taika ja salaisuus on siellä takahuoneessa läsnä, mutta me emme katsomosta näe sinne. Näytelmäpiiriläiset oli hauskoja tyyppejä ja koko meininki tuntui mukavalta.”

”Yläasteella mä menin ilmaisutaidon kurssille, ensin kyllä luulin sen olevan vaan jotain hihhulointia, itse kun pelasin jalkapalloa. Siskoni kannustamana kuitenkin menin mukaan ja pääsin pelleilemään lavalle. Lukiossa tehtiin abivuonna ABBA-musikaali (ei tosiaan ollut Mamma Mia, koska ei tietenkään saatu oikeuksia eikä sen puoleen kyllä haettukaan) ja silloin mä hain kouluunkin ekan kerran. Varsinainen ”point of no-return” oli sitten Lahdessa, siellä ihmiset olivat kivoja ja kaikki lähtivät juttuihin innolla mukaan. Ei ollut mitään takakenoilua tyyliin ei kiinnosta enkä kehtaa. Siellä tajusin, että tää on mun juttuni. Lahdessa olin 2014-2015. TeaKiin pääsin 2015 keväällä. 2014 hain Nätylle myös, TeaKiin en sinä vuonna hakenut lainkaan koska en ehtinyt tekemään ennakkotehtäviä ajoissa. Nätyllä tipuin heti ekassa vaiheessa ja varmaan ihan syystäkin, en ollut tehnyt teatteria varsinaisesti ollenkaan. Onneksi pääsin sitten Lahteen, siellä opin työnteon ja asialle omistautumisen merkityksen.”

Oliko teillä koulussa ala-asteella sitten näytelmiä joulujuhlissa tai vastaavissa? ”Muistan, että esitettiin ”Päivänsäde ja menninkäinen” ja rehtorimme keksi, että pojat esittävätkin päivänsäteitä ja tytöt menninkäisiä. Oli varsin hauskaa kun pojat painelivat sukkahousut jaloissa sitten, vähän tämmöistä vanhanaikaista huumoria. Silloin lapsena se oli kaikista kyllä hauskaa ja esitys oli hitti. Mä esitin pää-Päivänsädettä. Lihasulan näytelmäpiirin juttujen jälkeen tämä oli mun eka roolini”, muistelee Pyry ja minä muistelen, että Kummelissa oli studioyleisönä kerran Lihasulan Martat mukamas. Tärkeä tieto.

Ja nyt opiskelet kolmannella vuosikurssilla TeaKissa. Onko opiskelu ollut odotustesi mukaista vai onko tullut yllätyksiä vastaan? ”No, mä jotenkin odotin, että täällä revitään sielu kappaleiksi ja susta otetaan kaikki irti. Näin mä kuvittelin silloin Lahdessa ollessani. Kuri on kova ja töitä tehdään kovasti. Odotin, että täällä vaadittaisiin enemmän, mikä tuntuu hölmöltä sanoa näin. Itse pystyy päättämään, haluatko vaatia itseltäsi enemmän. Täällä on ”helppoa” ja turvallista olla, ja välillä voi halutessaan ottaa rennommin jos siltä tuntuu. Teatteria ei mun mielestäni voi opiskella liian ryppyotsaisesti eikä näytteleminen saa olla liiallista puristamista muutenkaan. Oon lopettanut kokonaan liiallisen pumppaamisen ja kohkaamisen ennen esitystä, joskus se on toki tarpeen jos on löysä olo ja tuntuu ettei kiinnosta. Silloin on revittävä itsensä kiinnostumaan asioista. Näytellessä olisi toivottavaa olla kiinnostunut näyttelemisestä. Puristaminen on kuitenkin vaaraksi.”

Kuka on kumminäyttelijäsi? ”Mulla on niitä kaksikin, Jussi Vatanen ja Olavi Uusivirta. Olin kuullut jo aiemmin, että koulussa voi valita itselleen kumminäyttelijän ja se tuntui hienolta ajatukselta jo silloin. Jussi oli mulla ensimmäisenä mielessä, oon kovasti tykännyt hänen töistään telkkarin ja elokuvan puolella, lavalla en ollut häntä nähnyt koskaan. Vaikutti hyvältä tyypiltä, pidin hänen huumoristaan. Olavi Uusivirran musiikkia rakastan, se on mielestäni nerokasta ja Olavi on varsinainen eläin lavalla. Olin sitten Kansallisteatterissa katsomassa jotain esitystä ja hän sattui olemaan samassa näytöksessä, menin esityksen jälkeen juttusille ja kysyin kummikseni spontaanisti. Oon kyllä tosi tyytyväinen tähän tilanteeseen, he ovat niin erilaisia tyyppejä molemmat.”

Vinttiteatteri/Siitä mihin jäimme (c) Antti Kulmala 

Onko sinulla ollut jossain vaiheessa vaihtoehtoa B, eli onko kiinnostanut joku muu ala? ”Lukioaikoina vaihtoehto A oli oikeasti kai vielä musiikki, mutta ajattelin ettei mulla riitä rahkeet, sillä en ollut erityisen hyvä missään soittimessa. Musiikinopettajahommat kiinnosti. Näytteleminen nousi sitten A-vaihtoehdoksi myöhemmin. Äitini aina ehdotti, että voisin hakea luokanopettajaksi tai nuoriso-ohjaajaksi. Ei se mua kai oikeasti koskaan kunnolla kiinnostanut.”

Miksi haluat näyttelijäksi? ”Se on varmaan homma, missä musta voisi olla eniten hyötyä tässä yhteiskunnassa. Siinäpä se.”

Mikä on ollut toistaiseksi tärkein oppi, jonka olet saanut? Voit vastata useammankin. ”Hmmm…Tätä on vähän vaikea selittää sanoin. Kun näyttelee jonkun kanssa (tai on missä tahansa tilanteessa), niin tärkeämpää on keskittyä itse tilanteeseen kuin keskittyä keskittymään. Se on vähän hankalaa. Konkreettinen keino tähän on, että pyrin enemmänkin seuraamaan kuin suoraan katsomaan vastanäyttelijääni tai muuta asiaa johon pitäisi keskittyä. Keskittyy oikeisiin asioihin eikä itseensä.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Johnny Depp! Häntä oon aina ihaillut. Ja Leonardo DiCaprio. Lisäksi yksi tänhetkisistä ihastuksistani on Tom Hardy. Voi että, pelkkiä miehiä tulee nyt vastattua.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit oikein fantasioida asialla? ”Hannu-Pekka Björkmanin kanssa olisi upeaa näytellä!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Jos ihan realistisesti vastaan, niin se olisi varmasti joku kurssikavereistani. Joku, jonka kanssa olen ennenkin laulanut. Mutta jos oikein fantasioidaan ... vastaan kyllä sittenkin vielä saman!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Vinttiteatterissa Turun lähellä Paattisilla ja Lahden Kansanopiston ja TeaKin jutut. Muualla en ole ollut.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Viimesyksyinen TeaKin monologijuttu oli todella tärkeä, mukana tekemässä olivat myös puheen lehtori Malla Kuuranne ja näyttelijäntyön proffa HP Björkman, molemmat todella ”isoja” tyyppejä. Koko ryhmämme onnistui hienosti. Ykkösvuoden pienoisnäytelmä ”Wonderland” oli hieno myös, samoin Lahden ”Reviisori” ja viimesyksyinen TeaKin ”Saatanan teatteri”. Saatanan teatteri oli kyllä kova juttu, onnistuin siinä musiikillisestikin säveltämään kappaleen. Sitä oli kiva esittää ja ihmisten kanssa kunnolla häröillä lavalla.”

Miten selittäisit sanonnan ”teatterin taika”? Mainitsit takahuoneen taian jo aiemmin, mutta onko se jotain muutakin? ”Mun mielestäni se on tietynlaista flirttiä yleisön kanssa. Leffassa on omat juttunsa ja teatterissa omat - ”tää tulis täältä näin”. Kyse on myös mielikuvituksesta. Voidaan kuvitella, että näyttelijä lentää, vaikka hän nostaisi vaan kätensä sivuilleen. Sama juttu voi koskettaa, olla ironinen ja täysin epärealistinen, mutta silti totta. Yhteinen mielikuvittelu katsojan ja esiintyjän välillä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tämmöinen hieno aurinkoinen sää, ihmisten hyväntahtoisuus, hyvät jutut, musiikki ja hyvät biisit, se jos joku on tosissaan (vaikkei olisi edes kovin hyväkään), moikkaavat bussikuskit!”

Perinteinen yhteiskuva ... 

Kärsitkö ramppikuumeesta? ”Aiemmin kärsin paljonkin. Kyllä mulla vieläkin saattaa posket punottaa, mutta joskus tuli ihan pakokauhunomainen tunne ja hengistystä ahdisti. Ei halunnut mennä lavalle ollenkaan. Nykyään pärjään kyllä asian kanssa. Yllättävät harvakseltaankin mukavat kokemukset lavalta ja siellä olemisesta kantoivat aina jaksamaan yrittämään uudestaan vaikka ahdisti. Se tunne kun huomaat, että yleisö nauttii siitä, mitä teet on vaan niin mieletön.”

Onko sinulla omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Tykkään ennen esitystä järjestää kaikki tavarat paikoilleen, siitä tulee sellainen ”kohta mennään”-juttu ja ylimääräiset asiat saa samalla pois mielestä. Ei mulla mitään ihmeempiä rituaaleja ole muita.”

Kerro joku legendaarinen sählinki lavalta. ”Pokka on mennyt kyllä usein ja moneen otteeseen, mutta se nyt ei ole mitään legendaarista.” 

Kerro joku hyvä muisto. ”Lapsuuden kalareissut ystäväni Ollin kanssa. Isän ja perheen kanssa soutelemista...”

Tulevia rooleja? ”Syksyllä olen mukana KokoTeatterissa yhdessä jutussa, marraskuussa ensi-illassa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei varsinaisesti ole, mutta voin sanoa, että kannattaa nauraa ihmisten kanssa, vähän pilke silmäkulmassa.”

Osaatko imitoida ketään, muita kuin Vesku Loiria? ”Kyllä mä tykkään matkia kaikkea ja kaikkia aika paljonkin, mutta Hobitti-leffan Smaug-lohikäärmettä oon yrittänyt imitoida aika pitkään, eli Benedict Cumberbatchia. Oon mielestäni jotenkin onnistunutkin”, kertoilee Pyry ja sitten molemmat esitämme pätkän Smaugia…

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Olisin varmaan Aku Ankka, koska sehän on varsinainen sählääjä! Haluaisin olla Lassista ja Leevistä se Lassi.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Se olisi sähläämässä asioita, mutta hyvän tuurinsa ansiosta saisi asiat hoidettua jotenkin. Tai joku muu hoitaisi sen puolesta hommat. Sympatia-Sakke olisi tyypin nimi.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Oooooo! Mä pyrkisin nauttimaan kaikista sellaisista asioista, jotka me mielletään feminiinisiksi. Nauttisin feminiinisestä kehostani, esim. mahdollisesti ohuimmista ranteistani tai pehmeimmistä muodoistani. Laittaisin pitkiä hameita päälleni ynnä muuta. Luin ”Tanskalainen tyttö”-kirjan ja siinä kuvattiin todella kauniisti se, miten hän laittoi silkkistä hametta päälleen. Voin niin tehdä miehenäkin toki. Mutta jos olisin päivän nainen, sellaista fiilistelisin sen päivän. Ja kävisin potkaisemassa jotain ahdistelijaa munille.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Olisinko siis yksin siellä? Jonkun soittimen ottaisin ja kynän ja paperia. Kuulostaapa hienolta. Tabletin ottaisin, josta katselisin HBO:n ja Netflixin juttuja. Voisin seurata uutisiakin sen kautta. Ruuaksi ottaisin mummun lihapullia, jos ne olisi riistasta tehtyjä. Ja mummun perunoita ja voita. Juotavaksi piimää tai olutta.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan tekisit ja kuinka korkealle? ”Se olisi sellaisella korkeudella, ettei hirveästi sattuisi, jos tippuisi yllättäen. Siellä olisi keinu ainakin.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Huh mitä kysymyksiä sulla! Tästäpä lonkalta heitän, että menisin dinosauruksia katsomaan. Ja varhaisia luolamaalauksia. Eeeeeeei kun mä menisin Amerikkaan alkuperäisväestön henkiä ja bailuja fiilistelemään!”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi? ”Se olisi varmaan aika hauska ja kevyt esitys, kevyttä draamaa. Minua voisi esittää kuka vaan.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä lähden laulutunnille ja sitten illalla menen katsomaan luokkalaisteni esitystä ”Jessikan pentu” TeaKiin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus
Mistä sanasta pidät vähiten? - Raiskaus
Mikä sytyttää sinut? - Rokkenroll!
Mikä sammuttaa intohimosi? - Nipottaminen
Mikä on suosikkikirosanasi? - Paska
Mitä ääntä rakastat? - Klassinen viulu
Mitä ääntä inhoat? - Hammaslääkärin pora
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Merimies
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lakimies
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

maanantai 7. toukokuuta 2018

Vuoden perhe / Teatteri Takomo

Vuoden perhe / Teatteri Takomo

Yhteistuotanto Teatteri Takomo ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu / Dramaturgian koulutusohjelma

Ensi-ilta 25.4. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Aino Pennanen
Ohjaus Riikka Oksanen
Valo-, tila - ja pukusuunnittelu Sofia Palillo
Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen
Maskeerauksen suunnittelu ja toteutus Elina Niskala

Rooleissa : Janna Räsänen, Tuomas Rinta-Panttila, Katja Küttner ja Miiko Toiviainen sekä ääninä nauhalla Riikka Oksanen, Ilkka Tolonen ja Heikki Ranta


 Jännitys tiivistyy. Edessämme on valaistu kuutio, jonka seiniin kahdelle eri puolelle (katsomo on kaksiosainen) heijastetaan pätkä dialogia, jonka tulisimme ilmeisesti jossain vaiheessa kuulemaan. Ei ihan idylliseltä vaikuta. Kuution sisällä säleverhojen takana istuu Vuoden perhe onnellisena hymyilemässä yhteisen ruokailuhetken äärellä. Käypä mielessä, että mitenköhän tämä meriitti on hankittu? Onko jossakin ollut äänestys, ja mitä kuuluu edellisen vuoden voittajille, ja mitä puuhaavat seuraavan vuoden titteliä hamuavat saadakseen "kultaa ja kunniaa"?

 Äänisuunnittelija kertoo, että "tähän kohtaa tulisi sitten linnunlaulua" ja muutenkin äänimaailma aluksi avautuu sanojen kautta. Ruokapöydässäkin käydään keskustelua maailman asioista, tosin perheen isä (Janna Räsänen) määrää aiheen. Keskusteleva ilmapiiri, mutta tietyin rajoituksin. Tytär Lauraa (Katja Küttner) kovasti kiinnostaisi Suomen ympärille rakennettu muuri ja sen takana asuvat ihmiset, mutta tämä aihe ei ole sovelias lainkaan. Isä tuntuu määräävän tahdin muutenkin. Aluksi huvittaa, mutta mitä pitemmälle mennään, sitä enemmän kylmää. Pikku-Petrukselle (Miiko Toiviainen) pilkotaan sapuskat sopiviksi suupaloiksi ja siltikin joku pala on aina "liian ito". Kunnon lässytystä kun sille päälle satutaan, vaikka ihan normaalipuhettakin osataan. Pojan hurmaavalle hymylle ja puheille on helppo heltyä, ja vanhemmat katsovatkin toisiaan rakastavasti ja huokaavat yhteen ääneen "Voooooi". Meidän ihana poikamme.

Äiti ja isä 

 Vaikka lueskelin ennakkoon käsiohjelmaa, en huomannut rooleissa mitään kummallista. Jännästi sitä valmiiksi odotti, että tietysti Tuomas Rinta-Panttila olisi isän roolissa, mutta eihän se aina niin menekään, ja hyvä niin. Miten niin tietysti? Äkkiäkös siihen tottui, että hän hääräileekin äitinä hartaana asettelemassa ruokailuvälineitä oikeille paikoilleen, myötäilee isän puheita ja harrastaa mindfullnessia lautasliinojentaittelun parissa. Sängyssä ollaan seljällään tassut taivasta kohti alistuneen koiran lailla ja hetken hurmion jälkeen uusi päivä koittaa.

 Vahva me-henki on läsnä ja sitä korostetaan hiukan ylikin, isä tarvitsee lettujenpaistolle kunnon yleisön ja kannustuksen. Tämän kuplan ulkopuolelta kuitenkin kaikuu pahaenteisiä uutisia. Naapurissa on erottu ja syitä arvuutellaan illan hiljaisina tunteita, kun lapset ovat nukkumassa (Pikku-Petrus mussuttaa tuttia ja inisee koiranpennun lailla unissaan, Laura käy netissä salaisia keskusteluja Nuoren Radikaalin kanssa). Kun on näitä perhesurmiakin, ja muurin ali on kuulemma väkeä päässyt tunkeutumaan läpi ja lähistöllä ulkovajaan on tunkeuduttu ja pöllitty moottorisaha. Isä hakee sankarin elkein omasta vajastaan moottorisahan ja tuo sen keskelle keittiön pöytää. Meille ei ainakaan tapahdu mitään pahaa. Tytär kyselee liikoja ja "typeriä" ja joutuu kotiarestiin. Poika kiroilee ja öisin valojen sammuttua laittaa tutin takaisin naulaan ja touhuilee omiaan. Idylli alkaa hiljalleen rakoilla, ja taustan äänetkin ovat alkaneet aikoja sitten kuulumaan oikeasti. Linnunlaulut, ovien pamaukset...


 Kuukaudet ja sesongit vaihtuvat, äiti koristelee hartaana moottorisahaa aina sopivan teeman mukaan. Alkupuolen huvittavalta tuntuvat puheet ja elkeet eivät enää juurikaan naurata, tunnelma alkaa muuttua jotenkin painajaismaiseksi ja alkaa miettiä, että noinko tämä Vuoden perhe mahtaa pysyä koossa loppuun asti vai keittääkö jollakulla yli. Joulu on monelle koettelemusten paikka, etenkin jos perinteitä ei osata arvostaa ja kunnioittaa, ja helposti koko juhlan tunnelma on pilalla. Niin nytkin.

 Sisustuslehtimäisistä puitteista ja valkeista väreistä huolimatta ydin on mustaakin mustempi. Säleverhojen välistä kurkkimalla näkee onnea ja seesteistä auvoa ja täydellisen perheen (tosin koira puuttuu), mutta kun vetäistään verhot kunnolla sivuun ja tutustutaan tarkemmin, alkaa monenlaista kuonaa paljastumaan. Osittain ihan normaaliakin käytöstä, kukaanhan ei ole täydellinen. Jossain tikittää pommi, valmiina räjähtämään ja lennättämään kaiken synkän sisällön päin naamaa. Välillä on pakko nauraa kun ei muutakaan voi.

Pikku-Petrus 

 Minusta tämä "Vuoden perhe" oli monessakin mielessä yksi kevätkauden positiivisimmista yllätyksistä ja nerokkaimmista teoksista. Janna Räsäsen kylmä katse, Tuomas Rinta-Panttilan hartaina toistuvat puuhastelut, Katja Küttnerin huolenrypyt otsalla ja uskallus sanoa vastaan sekä Miiko Toiviaisen kaikumaiset huutelut sängystä ja tietyn asian jankkaaminen eri äänenpainoilla... Täydellinen kombinaatio ja menisin uudestaankin katsomaan, jos olisi mahis.

 Ensi-illasta on ehtinyt vierähtää jo lähes kaksi viikkoa ja esityksiä on jäljellä enää pari viikkoa, taitaa olla enää hajalippuja jäljellä (jos niitäkään). Lisäinfoa tästä.

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Takomo!)