tiistai 17. huhtikuuta 2018

Haastattelussa Olli Riipinen


Olli Riipisen tapasin maaliskuun puolivälissä 2018 Kampin kauppakeskuksen yläkerran kahvilassa. Ennen ensimmäistäkään kysymystä sovittelimme pöydässä irtoviiksiä ja keskustelimme Hanoi Rocksista ja siitä, meneekö kilju jalkoihin vai päähän. Vähän jo jännitti, että mitäköhän tästä haastattelusta mahtaa oikein tulla! ”Hyvä tästä tulee!” nauraa Olli ja heitämme yläfemmat.

Vuonna 1988 syntynyt Olli on horoskoopiltaan rapu. ”Ja nykyään ylpeä rapu. Nuorempana oli jotenkin tylsää olla rapu kun muut oli skorpioneja, mutta nyt on ihan kivaakin. Ei hävetä enää”, toteaa Olli ja tämä jos mikä on taas yläfemman paikka.

Mistä olet kotoisin? ”Laukaasta. Oon tosin syntynyt Saarijärvellä, 5-vuotiaana oon muuttanut Laukaaseen. Kaikki ala-ja yläasteet tuli käytyä siellä, 2009 on muuttanut pois. Lukiota en oo käynyt, hassua sikäli että mulla ei oo mitään toisen asteen koulutusta. Kyllä vaan, TeaKiin on mahdollista päästä myös ilman yo-tutkintoa. Porissa mä oon asunut viisi kuukautta ja opiskellut matkailualaa, ei oikein toiminut. Porista muutin Helsinkiin ja tein ihan kaikkea muuta – olin leikkipuistossa ohjaajana ja opiskelin urheilutoimittajaksi. Olin varmaan valtakunnan huonoin urheilutoimittaja! Mun piti kirjoittaa nopeita nettiraportteja ja muistan ikuisesti sen, kun työnantaja tuli juttelemaan tyyliin ”Olli, näistä sun nettiraporteista sen verran, että ihmiset ei halua lukea mitään sonetteja tai elämäkertoja, vaan ne haluaa tietää että Teemun tehot 1+2. Ja tiedätkö mikä on yhdyssana ja mihin kuuluu pilkut ja pisteet?” Mulla naama valui päästä ja totesin vaan, että parhaani oon yrittänyt mutta kun mulla on tää lukihäiriö ja muuta...” Olli pudistelee päätään naurun lomassa.

Olli Riipinen (c) Teatterikärpänen 

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Mä tykkään harrastaa liikuntaa tosi paljon. Mulla on pitkä kuntosalitausta, nykyään se on jäänyt vähän vähemmälle. Jossain vaiheessa se oli ihan pakkomielle mulle. Nykyään mä nautin eniten juoksemisesta - aina kun mennään ääripäissä eli jos ahdistaa tai mulla on tosi hyvä mieli, mä lähden juoksemaan pitkiä matkoja (10km, 15km). Täällä mä juoksen pitkin ja poikin, Laukaassa pitkin peltoja ja pururatoja. En tiedä mitään parempaa kuin oikein kova helle ja hikinen meininki juostessa, saan siitä tosi hyvän fiiliksen. Kuulostaa monen mielestä aika oudolta. Mä putsaan siinä samalla ylimääräisiä ajatuksia pois. Lisäksi mä tykkään kuunnella musiikkia ja pelata konsolipelejä. Välillä kirjoitan jopa runoja (sekä onnistuneesti että epäonnistuneesti). Niin, ja ihmettelen! Mä ihmettelen tosi paljon. Hyvä harrastus eikö?”

Mitenkäs soittotaito? ”En osaa, täysin nolla on soittotaito. Mulla on ystäväni Eetun kanssa post-punkbändi Dragons, meillä on yksi biisi ja siinä rämpytän kitaraa.”

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Äiti ja perhe ylipäätään, ihmiset, empatiakyky ja sydänhymiöt! Tykkään niistä paljon ja viljelen niitä eri väreissä joka paikkaan. Avoimuus ja asioista keskusteleminen on lähellä sydäntäni myös. Ja tietysti teatteri, näytteleminen ja leikkiminen. Niin ja jalkapallo! Oon intohimoinen ManUn kannattaja ja penkkiurheilija, itse pelaajana keskinkertainen.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Kyky innostua! Mä innostun, haltioidun ja kiinnostun asioista, ja oon hyvä ryhmätyöntekijä. Uskon asioihin. Mä koen myös vahvuudeksi vilpittömyyteni.”


Onko sinulla jotain erityistaitoja/kikkoja? ”Oon joskus miettinyt tätä. Mulla on ollut aina hyvä kunto ja oon aina liikkunut ja oon urheilullinen, mutta silti en oo mikään akrobaatti. Laulan niin että selviän, en soita mitään… Ei mulla oo mitään spesiaalikikkaa tai erityisosaamista. Miekkailua oon harrastanut ja karateakin joskus, mutta niilläkään taidoilla en voi brassailla. ”

Entäs ns. bilekikkoja? Niitähän löytyy aina sitten loppuillasta? ”Mä kerron kuulemma tarinoita! Voi tulla sellainen vartin hämmästely/ihmettelystoori elämän kummallisuudesta, muu porukka jaksaa kuunnella hetken aikaa ja kun joku huomaa, että sama tarina lähtee uudestaan, alkaa väki vaihtamaan hiljalleen paikkaa. Tää se on mun erityistaitoni, niin hyvässä kuin pahassakin!”

Entäpä jokin ruuanlaittobravuuri? ”En juurikaan kokkaile, mutta bravuurini on nacholautanen (naurua). Pistän uunin päälle, otan pellin esiin, laitan siihen leivinpaperin, levitän maissilastuja ja juustoraastetta ja härkistä ja uuniin. Ketsuppia päälle vielä. Kunnon gourmet-ruokaa. Jos osaa, siihen voi tehdä lisäksi itse guacamolea, mutta siihen en ole vielä kyennyt.”

Käytkö karaokea laulamassa? ”Joskus. Viimeksi oon laulanut karaokea Hervannassa, olikohan sen paikan nimi nyt ”Kultainen Apina”, legendaarinen paikka. Lauloin siellä Kirkan ”Surun pyyhit silmistäni”, joka on mulle tärkeä biisi koska sen myötä opin koulussa laulamaan. Harvoin mua kyllä karaokeen saa, joten annan sille ihmiselle papukaijamerkin, joka siinä onnistuu.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Olisi kyllä upeeta osata soittaa jotain instrumenttia. Kitaraa, viulua, pianoa… Olisi hienoa osata säestää itseään ja viedä laulutaitoa pidemmälle. Sitten olisi yksi spesiaalitaito, jonka haluaisin osata : olympianostoista tuttu tempaus! Se on kokonaisvaltainen painonnostoliike, joka vaatii tekniikkaa ja näyttää upealta. Ei mikään mahdoton juttu.”

Mikä on ollut teatteripuolella haastavin juttusi? ”Kyllä se on ollut tämä viimeisin produktio eli Kansallisteatterin ”Julia ja Romeo” ja siinä siis Romeon rooli. On ollut ihana tehdä sitä, mutta se on ollut myös ensimmäinen noin iso juttu pitkine kaarineen ja teksti on suhteellisen haastavaa. On ollut haastetta saada se ajatuksellisesti kirkkaaksi ja samalla kroppaan teksti niin, että se kuulostaisi ”omalta”. Positiivisessa mielessä tää on ollut haasteellinen juttu. Aikoinaan kouluunhakemisessa riitti haastetta kyllä myös… Nyt kun mietin, niin jokaisessa jutussa on ollut omat haasteensa ja koska suhtaudun tekemisiini tietynlaisella vakavuudella, on tuntunut aina siltä että just tämä on se haastavin, mutta tämänhetkisellä urallani ”Julia ja Romeo” on ollut kyllä se kaikkein kovin paikka. Hyvällä tavalla.”

Romeo (c) Tuomo Manninen 

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ammattinäyttelijöitä ei mielestäni lähisuvustani löydy, mutta äitini on aina ollut innokas teatterissakävijä ja nyt on ruvennut itsekin harrastamaan teatteria, ja siitä oon tosi onnellinen ja ylpeä. On ollut hienoa käydä katsomassa äitiä niissä samoissa paikoissa, joissa oon itse teini-ikäisenä aloittanut (Laukaan kansanopiston teatterijutuissa). Jotenkin tosi hellyyttävää!”

Mistäs teatterikipinä sinulla sitten syttyi? ”Lapsesta asti mä oon leikkinyt tosi paljon ja ihan sinne kun se vielä oli coolia, sitten vaihdoin roolipeleihin ollakseni taas cool, mutta ihan sitä samaa leikkimistähän sekin oli ja on. Ala-asteella mulla kävi niin, että kertasin yhden luokan ja aluksi se tuntui pahalta, mutta kääntyikin lopulta voiton puolelle, koska pääsin ilmaisutaito-opettajan luokalle ja ope Solveig Hiltunen otti mut ilmaisutaidon ryhmään mukaan ja tsemppasi aina muutenkin tosi paljon. En tiedä miten paljon ilmaisutaitoa nykyään kouluissa on, mutta mielestäni pitäisi olla, sillä sitä kautta oppii vuorovaikutustaitoja, ryhmätyöskentelyä ja itsensä ilmaisua. Minusta se on tosi tärkeää. Opettajan johdolla alettiin tehdä omia juttuja ja mäkin aloin kirjoittaa omia pieniä näytelmiä, ohjasinkin yhden keskiaikaisen ritarinäytelmän, jonka käsikirjoitus on mulla edelleen tallessa, mutten ole kehdannut sitä lukea uudestaan. Sitä esitettiin pari kertaa varmaan alemmille luokille, ylemmille luokille ei kehdattu hahah. Lisäksi tehtiin mm. Nalle Puh ja siinä olin Tiikeri, käytiin päiväkodeissa esittämässä sitä. Oli kivaa! Päätin sitten mennä kansalaisopistoon teatteriryhmään. Kun ensimmäistä kertaa kuulin, että on olemassa näyttelijän ammatti, mä ajattelin että wau, nuo voi leikkiä lavalla ammatikseen ja minäkin haluan tehdä tuota. Siitä asti oon haaveillut näyttelijän ammatista eikä mulla oikeastaan ole ollut muita vaihtoehtoja.”

”Kansalaisopiston jälkeen aloin tehdä harrastajateattereissa juttuja, ensin Laukaassa ja sitten Jyväskylässä. Olin siellä Huoneteatterissa, Vakiopaineessa, AdAstra-teatterissa, Ainolan Kesäteatterissa… Jyväskylässä oli ja on edelleenkin tosi hyvä ja osaava harrastajateatterimeininki ja Ylioppilasteatteri myös. Heti yläasteen jälkeen menin Jyväskylän Kristillisen Opiston näyttelijäntyönlinjalle, tein teatteria ja olin pienissä hanttihommissa, koulut jäi vähän kesken. Sitten mulla oli teatterista liki viiden vuoden tauko, kolmannella hakukerralla pääsin TeaKiin. Ekan ja tokan hakukertani välissä oli liki kuuden vuoden tauko. Mulla oli varmaan liian suuret odotukset ja luulot itsestäni, ”oon tehnyt tätä teini-ikäisesti lähtien ja menen tuosta noin sisään”. Täysin utopistiset ajatukset, en tiennyt mistään mitään. Pidin sitten totaalisen tauon, olin tosiaan leikkipuistossa hommissa ja se oli kivaa ja opettavaista. Surullisenkuuluisa ja lyhyt urheilutoimittajan urani oli siinä välissä myös. Kaikenmaailman juttuja on tullut tehtyä, ja työttömänä olin myös aika pitkään.”

”Nätylle oon hakenut pariin kertaan, 17-vuotiaana ekan kerran ja toisen kerran vuonna 2013. Jännä juttu kyllä, TeaKin ekoista hakukerroista lensin ulos heti aamupäivällä ja kolmannella kerralla suoraan sisään. Mistään välivaiheista ei siis ole kokemusta, ja 2014 pääsin sisälle. Ensi keväänä eli 2019 olisi tarkoitus valmistua. Kirjallisen lopputyön aiheestahan ei ole vielä harmainta aavistustakaan, mutta Romeon rooli on mun taiteellinen lopputyöni”, kertoo Olli ja yrittää samalla kiinnittää taas irtoviiksiä, jotka putoilevat samantien.

Kuka on ”kumminäyttelijäsi”? ”Tero Jartti! Hän on todella kova, ja fanitin häntä täysillä jo aikoja aikoja sitten. Kristillisessä Opistossa ollessani katsoimme VHS-kasetilta yhden Jouko Turkka -aiheisen dokkarin ja siinä harjoiteltiin Hamletia. ”Teri” teki siellä pitkään yhtäjaksoisesti hyppypomppua ja mä ihailin sitä, miten joku voikin tehdä jotain niin intensiivisesti ja haltioiduin täysin, menin jopa vähän pois tolaltani. Meni vuosia, ja myöhemmin pääsin itse kouluun. Kuulin tästä kumminäyttelijäjutusta ja heti mietin, että mun on pakko kysyä häntä. Soitin hänelle ja siitä se sitten lähti. Meillä on ihan älyttömän läheinen suhde, soitellaan muistakin kuin teatteriasioista ja pystyn puhumaan hänelle ihan kaikesta. Arvostan tätä suhdetta todella paljon.”

Miksi haluat näyttelijäksi? ”Waaaaau! Siinäpä onkin hyvä kysymys. Joku palohan mulla tähän hommaan on aina ollut. Lapsena mä rakastin huomiota ja leikkimistä. Nyt kun oon ollut TeaKissa ja kentälläkin päässyt tekemään vähän, se on tuonut mun elämääni yhteisön, joka tähänasti multa on puuttunut. Toki mulla on perhe, mutta tämä on eri asia. Mulla on sellainen olo, että mulla on vihdoinkin joku arvo. Mua arvostetaan, mut hyväksytään ja pystyn olemaan koko ajan enemmän ja enemmän oma itseni, ja mulla on vapautuneempi olo. Ja se, että mä pääsen kertomaan tarinoita, näyttämään ihmisille miten upeita juttuja me saadaan aikaiseksi yhdessä. Teatterin ilmapiiriin, atmosfääriin kun pääsee mukaan ja tuo sinne oman atmosfäärinsä ja kaikki soljuu, tunne on tosi vapauttava. Sitä fiilistä, jonka saa hyvän teatterielämyksen jälkeen, ei saa mistään muualta. Juoksemisesta ehkä, mutta se on eri juttu. Mä koen tekeväni jotain, millä on merkitystä sekä itselleni että muille. Näyttämöllä on myös turvallista olla, vaikka näyteltäisi surullisiakin asioita.”

Mikä on ollut toistaiseksi tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Voi niitä on paljonkin. Mulla on siinä mielessä upea tilanne, että mulla on monta ”mentoria”, vanhempaa näyttelijäkollegaa, jotka ovat sekä ystäviäni että samalla henkilöitä, joita arvostan todella paljon ja olen saanut heiltä paljon hyviä vinkkejä ja oppeja. Ihan vaan kuuntelemalla oon saanut paljon elämänviisautta. Tällä hetkellä mulla nousee kaksi nimeä sieltä, toinen on Puntti Valtonen ja hän on sanonut mulle, että kannattaa olla jatkuvasti kiinnostunut. Silloin kun olet itse kiinnostunut, sinustakin saattaa tulla kiinnostava. Kuuntele, tarkkaile, hämmästele! Elämässä riittää kummasteltavaa. Ja toinen, rakas professorimme Elina Knihtilä on sanonut, että ”sydän auki”. Mä saan siitä jotenkin tosi hyvin kiinni.”

Onko sinulla jo mainitsemiesi nimien lisäksi muita ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Niitähän tulee lisää koko ajan, mitä enemmän mä tutustun ihmisiin ja pääsen tekemään uusien tuttavuuksien kanssa. No musiikkipuolelta on mainittava Michael Monroe, hänellä on jotenkin älytön energia, ja Sami Yaffa myös. Sound Tracker on upea sarja. Julian ja Romeon työryhmässä on monta hienoa tyyppiä, Jussi Nikkilää mä ihailin jo kauan vähän salaa ja nyt kun oon päässyt hänen ohjaukseensa, ihailen häntä ihan julkisestikin. Anna Viitalaa ihailen. Sanna-Kaisa Palo on huikea! Kolmikko Sanna-Kaisa Palo, Puntti Valtonen ja Tero Jartti on mulle kuin taivaan lahja. Heidän kanssaan kun saa hengailla ja kuunnella juttujaan, ei voi muuta kuin oppia”, Olli hehkuttaa.

Julia ja Romeo (c) Tuomo Manninen 

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Olisi hienoa näytellä esimerkiksi Mads Mikkelsenin tai Michael Fassbenderin pikkuveljeä. Tai olla ihan vaan vaikka kivi siinä vieressä, kunhan pääsisi samaan kohtaukseen.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Michael Monroen, Bob Dylanin tai Phil Lynottin kanssa. Vähän sama tilanne, voisin hyräillä siinä vieressä jotain ja antaisin muiden laulaa. Tai olisin hiljaa ja kuuntelisin vaan. Aamulla kuuntelin just Phil Lynottin ”Old Town”, sen voisi duetoida.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Jyväskylän Huoneteatteri ja Vakiopaine-teatteri, TeaKin jutuissa, Pyynikin Kesäteatterissa, Kansallisteatterissa ja lisäksi sitten pienempiä harrastajateattereita. Laukaan Kesäteatteri! Onkohan se enää pystyssäkään? Ai että! Putkinotko vuonna jotain, en edes muista.”

Mainitse muutama roolityö tai proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla tärkeä. ”Tämä Romeon rooli on mulle tosi tärkeä, koska oon saanut tehdä sitä paljon itseni kautta enkä mitenkään oletetun, tietynlaisen mieskuvan kautta. Ei ole tarvinnut tehdä stereotyyppistä kuvastoa. Unelmarooli, en olisi ikinä uskonut että tässä vaiheessa pääsen vastaavaa tekemään. Koko työyhteisö on mulle myös tärkeä. Sitten viimekesäinen Pyynikin ”Niskavuoren nuori emäntä” ja siinä Niskavuoren Antin rooli, siinä muodostui työryhmä todella tärkeäksi myös ja sehän oli musikaali, tosin mulla oli vain yksi soolopätkä mutta kuitenkin. Oli kiva päästä Murasen Miikan ohjaukseen ja tutustua häneenkin paremmin. Koulun jutuissa on kaikenlaista tullut tehtyä myös, Kuningas Learissa olin Kentin jaarli. Ensimmäinen iso roolini oli Huoneteatterissa, Mirka Seppäsen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa näytelmässä ”Uuno Kailaan tytär” esitin Paholaisenkeliä. Se oli hieno juttu myös.”

Minkälaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Mä oon visuaalisten asioiden ystävä enkä välttämättä tarvitse perinteistä draaman kaarta tai tarinaa katsojana. Kansallisteatterin ”Tabu” on hyvä esimerkki tästä, sellaista haluaisin nähdä enemmän. Hyvällä tavalla hämmentävä kokemus. Haluaisin nähdä myös episodimaista ja kokeellista teatteria, mutta mitä se nykypäivänä sitten tarkoittaa? Mulle on teatterissa tärkeää se (myös tekijänä), että teatterintekijät seisovat teoksensa ja itse tarinan takana ja tekevät sitä täydestä sydämestä. Silloin se ei mene mulle väärin, vaikka en muuten saisikaan kokonaiskaaresta kiinni. Jos näytelmässä on vahva tunnelma, se toimii mulle ja saan siitä kiinni katsojana paljonkin. Fyysisyydestä pidän myös, juoksemisesta, hiestä, toistosta… Vaikea sanoa mitään yksittäistä esimerkkiä, enemmänkin on kyse kohtauksista ja teemoista, jotka liikkuvat mulla päässä.”

Miten sinä selittäisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää? ”Toisaalta sitä on vaikea selittää, mutta taisi HP Björkman sanoa niin, että se on vuorovaikutuksen taidetta ja hetki, joka on katsojan ja esiintyjän välillä ja onnistuessaan jotain todella maagista. Se hetki ei toistu, sen kokee livenä vain siinä. Teatterin taikaa on myös päästää irti arkitodellisuudesta ja uskoa tarinoihin. Aina se ei onnistu, katsoja ei hyväksy meidän luomaamme maailmaa ja sen kyllä tuntee, että nyt ei jostain syystä lähtenyt. Tätä on kyllä vaikeaa sanallistaa, eli lopuksi voisi todeta tiivistettynä: Teatterin taika on monen selityksen selittämätön ihme! Hahah! Yläfemman paikka!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? Aika moni varmaankin… ”Ihmisten energia innostaa mua, silmät, aurinko, pimeys, luonto, kuva mun pikkuveljestäni 5-vuotiaana maistelemassa viljapellolla vehnän- ja kauranjyviä (herkistyn tästä ajatuksesta aina tosi paljon), musiikki...”

Podetko ramppikuumetta? ”Kyllä, jännitän tosi paljon. Mulla on lähes joka kerta, viimeksi eilen, sellainen olo että apua apua miks mä oon menossa tuonne. Sitten tulee ajatus, että just siks oon menossa. ”Kyllä sä tiedät miksi!” Esityksen jälkeen on sitten sellainen olo, että mä haluan mennä uudestaan lavalle ja se yks kohta jäi kaivelemaan ja mennään vetäisemään uudestaan. Sit menee pari päivää ja on uusi esitys, ja taas mä oon apua apua mitä mä oon taas tekemässä. Hah. Joka kerta mua jännittää aivan älyttömästi, mutta mä osaan nykyään jotenkin kontrolloida sitä. Mä oon hirveen hyvä jännittämään, stressaamaan ja huolestumaan asioista.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”On niitä aika paljonkin, mutta välttämättä eivät aina ole ihan samanlaisia. Mä oon omalla tavallani tosi hengellinen tyyppi, ja sanon siksi ”omalla tavallani”, koska hengellisyys merkitsee mulle ennenkaikkea energiaa, jota käytän omassa näyttelijäntyössäni ja ajatuksissani. Saan siitä paljon turvaa. Mulle se on rakkautta ja energiaa. Mä en perusta instituutioista, en vallasta enkä byrokratiasta joka liittyy kirkkoon– huomaan, että tätäkin on hankala selittää! Mä rukoilen paljon. Mä pystyn rukoilemaan myös ihmisten keskellä. Jännää on se, että vaikka en välitä instituutioista, mä käyn silti aika usein kirkossa ihan hiljentymässä, saan siitä paljon itselleni. Koen tarvitsevani jotain. Ehkä syynä on mun huono itsetuntoni, en tiedä? Sit mä käyn lenkillä, menen ajoissa teatterille, keskityn, käyn läpi tiettyjä juttuja.”

Olli Kampin kappelin edessä (c) Teatterikärpänen 

”On mulla vähän hassujakin rutiineja. Mulla on usein energiajuomaa, Bed Bull tai Battery, enkä aina edes juo sitä. Banaanikin on mukana jostain syystä. Nyt mä oon syönyt ihan hirveästi karkkia ja nimenomaan irtokarkkeja, niitä pitää olla mukana.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Pieniä mokia sattuu jatkuvasti. Kerran sain kunnolla turpaani lavalla nuorisoteatterissa, koska väistin väärin. Väistin suoraan nyrkkiin, siinä meni taju hetkeksi. Oon aika hyvin muuten säilynyt kommelluksitta.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Juliassa ja Romeossa on kohtaus, jossa olemme parvekkeella Mantovassa ja menemme aiemmin jo valmiiksi sinne ystäväni Miro Lopperin kanssa, makaamme parvekkeen lattialla ja katselemme teatterisalin maalauksia. Otan Miroa kädestä kiinni, puristan lujaa ja sanon ”Wau, me saadaan olla täällä ja miten hienoa tämä on.” Ja tää tapahtuu joka kerta, jokaisessa näytöksessä. Joka kerta tulee tosi hyvä fiilis sen kohtauksen aikana. Tässä mä makaan mun hyvän ystäväni kanssa ja saamme tuijotella kattoon tämmöisessä hienossa paikassa.”

Romeo parvekkeella (c) Tuomo Manninen 

Tulevia rooleja tai muita duuneja? ”Julia ja Romeo jatkuu syksyllä, ja syksylle on tiedossa yksi mielenkiintoinen juttu lisäksi ja koulujutut päälle.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Varastan tämänkin häpeilemättä Puntti Valtoselta : Elämä on ihmeellisin asia mihin minä olen ikinä törmännyt. Mutta näinhän se on!”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi? ”Sanoisin, että nauti asioista ja ole itsellesi armollinen. Älä päästä itseäsi vähällä, mutta päästä vähän vähemmällä kuitenkin.”

Osaatko imitoida ketään? ”Paras imitaationi on jotain juopuneen perunan ja Jörn Donnerin väliltä, en osaa sitä mitenkään muuten kuvailla.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla? ”Kehittelen nyt ihan uuden hahmon. Tän nimi olisi Some-Olli ja se olisi varmaankin joku eläinhahmo. Sille tapahtuisi kaikenlaisia kommelluksia. Se hukkaisi tavaroita jatkuvasti ja pyörisi ympäriinsä etsimässä niitä. Etana? Se liikkuisi aika hitaasti kyllä paikasta toiseen eikä koskaan löytäisi mitään hahahahhah. Ei kun mä olisin Pokemon-kouluttaja! Ei olisi mitään niin siistiä kuin seikkailla kavereitten kanssa ympäri metsiä pokemoneja keräilemässä.”

Jos sinusta tehtäisi supersankari, mikä olisi supervoimasi? ”Mä voisin lentää ja muuttua vedeksi. Sammuttelisin tulipaloja. Olisin tosin niin fiiliksissä siitä lentämisestä, että unohtaisin välillä tehdä niitä supersankarijuttuja, laittasin piipparin pois päältä ja lentelisin vaan.”

Näetkö muuten lentounia? ”Hyvin harvoin nään unia. En oikein muista mitä unissa teen, viimeksi vajosin juoksuhiekkaan. Tai tipun jostakin, se uni tuntuu toistuvan. Tai lähden sängyllä kohti aurinkoa ja sulan sinne.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä roudaisin sinne ehdottomasti Pleikkari 4:n, koska sen kautta voisi katsella myös Netflixiä ja HBO:ta. Tietokoneen ottaisin ja älypuhelimenkin valitettavasti, toisaalta tekisi mieli jättää se pois mutta minkäs teet. Ottaisin jonkun älyttömän ison Riesling-tonkan, en siksi että ryyppäisin vaan ottaisin iltaisin aina yömyssyn. Kärsin aika usein uniongelmista, joten olisi kiva sitten pienessä seitinohuessa olla siellä unta oottamassa… Katsoa Netflixistä samaa jaksoa kolmatta kertaa ja ihmetellä kun tuntuu niin tutulta. Hyppynarun ottaisin myös! Nachoja ja härkistä ja hummusta ja kauraleipää ja Pepsi Maxia! Todellakin Pepsi Maxia ja paljon! Mun paheeni on Pepsi Max, energiajuomat ja pakko sanoa … nuuska. Totta kai mä ottaisin nuuskaakin talvipesään ja puhelinnumerot valmiiksi, jonne voisin soittaa lisää kotiinkuljetuksella. Miten mä unohdin tuon nuuskan kokonaan ensin? Juu ja Asterixit ottaisin myös. Ja ehkä muutaman Mauri Kunnaksen kirjankin.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Mulla olisi aluksi hirveät suunnitelmat, mutta lopputuloksena olisi epäsymmetrinen lautakasa. Tai sitten mä raahaisin sinne puuhun jollain konstilla ison sohvan ja siihen päälle pari sateenvarjoa teipillä kiinni katoksi. Jätesäkeistä tehty pressu ehkä siihen vielä. Mullahan on bravuurina tehdä maailman rumimmat lahjapaketit. Hei täähän jäi mainitsematta mun erityistaidoissani! Osaanhan mä jotain! Veljille ostelen aina Dr Pepper -limsaa ja rumimman Remix -karkkipussin, pakkaan ne jätesäkkiin ja vessapaperiin ja ilmastointiteipillä kiinni. Tai Alepan pussiin ja kuminauhaa ympärille. Takaisin majajuttuun… se sohva olisi varmaan metrin korkeudella, kun en saisi roudattua sitä sen ylemmäksi.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä haluaisin mennä Antiikin Roomaan, lapsena jo fanaattisena katselin kaikki aiheeseen liittyvät leffat ja muut. Siitä alkoi mun kiinnostus historiaan. Joy Divisionin keikalle menisin ehdottomasti, jonnekin klubikeikalle! Hanoi Rocks olisi hienoa nähdä myös.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi? ”Esitys olisi positiivisen surumielinen tragikomedia ja tarinoita elävästä elämästä löytyisi kyllä.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Missä erityisessä maassa haluaisit nähdä ihan minkä tahansa teatteriesityksen? Se olisi lomamatka yhdistettynä teatterireissuun.” (Vastasin Irlanti, ja vastaus tyydytti enemmän kuin tarpeeksi.)

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä aion mennä hierontaan! Suurin haasteeni on tällä hetkellä se, että mulla on nuorekas mieli ja hyvällä tavalla lapsellinen sielu, mutta en voi kieltää sitä, että mun kehoni on kohta 30v enkä pysty niin paljoa enää liikkumaan tai riekkumaan tuolla niin että paikat pysyisi koko ajan kunnossa. On opeteltava pitämään kehostakin huolta.”

Apua nythän tämä haastattelu loppuu! Pitääkö keksiä lisää kysymyksiä? Onko sinulla jotain sanottavaa vielä? Jäikö jotain oleellista kysymättä? ”Mun mielestä onnellisinta on se, kun saa tehdä sitä mitä haluaa turvallisessa ympäristössä ja tutustua jatkuvasti uusiin ihaniin ihmisiin, ja se on parasta elämässä just nyt.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ihana
Mistä sanasta pidät vähiten? - Ylimielisyys ja lude!
Mikä sytyttää sinut? - Kevät
Mikä sammuttaa intohimosi? - Ahdistus
Suosikkikirosanasi? - Perkele! Vittusaatanaperkele! Tai keskisuomalaisella aksentilla ”vittu ku vituttaa nii vitusti”
Mitä ääntä rakastat? - Puiden huojuntaa tuulessa. Ja urkumusiikkia!
Mitä ääntä inhoat? - Käärmeiden sihinää tai styroksilla asfalttiin hierontaa apuaaaaa
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ammattijalkapalloilija
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Olli, kiva kun vihdoinkin tulit!

Ja yläfemmat päälle!

Seuraava kuvasarja otettiin liukuportaissa matkalla kahvilasta alemmas... 





maanantai 16. huhtikuuta 2018

Haastattelussa Markus Järvenpää


Markus Järvenpään tapasin Turussa Café Art -kahvilassa maaliskuun puolivälissä 2018. Haastattelun jälkeen Markus kiirehti Turun Kaupunginteatteriin, jossa hänellä oli sillä kertaa vuorossa Aragornin rooli näytelmässä ”Taru Sormusten Herrasta”.

Vuonna 1983 syntynyt Markus on horoskoopiltaan oinas. ”Oon kotoisin Lappeenrannasta, siellä oon syntynyt ja asunut lukioikäiseksi asti. Muutin Tampereelle ilmaisutaidon lukioon ja sieltä Helsinkiin. Turussa oon asunut kolme vuotta ennen tätä tämänhetkistä periodia, välissä Helsingissä ja nyt taas Turussa ja kohta Helsingissä”, luettelee Markus.

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Onko mulla vapaa-aikaa? Eipä juurikaan. Perheen parissa koitan viettää aikaa ja urheilla mahdollisimman monipuolisesti. Säiden salliessa käyn heittämässä frisbeegolfia, se on helppo ja sosiaalinen ”höntsälaji”. Vapaa-ajallani yritän olla aktiivinen monessakin mielessä ja sivistää itseäni – teatterissakin käyn mielelläni silloin kun omat näytökset suinkin sallivat. Viimeksi kävin katsomassa Martti Suosalon ”Parasta elämässä”-monologin tuossa meidän Pienellä näyttämöllämme, Duncan Macmillanin hieno teksti.”

Mitenkäs soittotaito? ”No joo, rummut on mun pääsoitin, mutten mä koskaan oo mitään soittamista oikeasti opetellut. Kyllä mä vähän kitaraa soittelen ja pystyn itseäni säestämäänkin. Musikaalisuus on näyttelijälle aina eduksi ja jos juttu soittamista vaatii, sitten harjoitellaan! Rummut on siitä hankala instrumentti, että niiden soittamista ei voi ihan missä tahansa harjoitella. Pikkuisen on jäänyt unholaan…”

Markus jokirannassa (c) Teatterikärpänen 

Mitkä ovat sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Mä oon aika hyvä käsittelemään tekstiä ja pärjään tekstin kanssa tosi hyvin, ymmärrän isoja kokonaisuuksia sen suhteen. Nyt kun kokemusta on karttunut, teatteriesityksen kokonaisuuden hahmottaminen on mulla koko ajan läsnä. Huomaan miettiväni kokonaisuutta paljon ja tästä päästään siihen, että olisi kiva ohjata itsekin joskus.”

Onko sinulla jotain erityistaitoja tai ”kikkoja”? ”Näyttämötaistelua on tullut treenattua niin paljon, että sen kyllä luen erityistaidokseni. Rooleihin otan aika usein hyvin fyysisen lähestymistavan ja mulle lankeaakin usein rooleja, joissa saan käyttää fysiikkaani isosti. Koen sen omakseni. Akrobatia myös, nuorempana vielä paremmin – nivelet ja solut vanhenee, cv pitenee… Kaikenlaisia pyörähdyksiä ja kärrynpyöriä on tullut esityksissä heitettyä.”

Mitenkäs ruuanlaittopuoli? Onko bravuureita? ”No mä oon aika hyvä väsäämään erilaisia wokkeja, ja paistaminen on mun juttuni! Lettuja opin tekemään, taikinasta lähtien, jo 6-vuotiaana ja lettujen heittely onnistuu myös. Äsken valmistin ylijäämäperunamuusista sellaisia rieskantyylisiä, hyviä olivat. Tarpeeksi voita vaan päälle.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Maailmahan on täynnä erilaisia taitoja ja mahdollisuuksia. Ehkä mä haluaisin olla musikaalisempi, osata laulaa paremmin. Oon kyllä musikaalinen ja laulutaitoinenkin, mutta ei ole ollut aikaa treenata enkä oo ottanut itseäni niskasta kiinni. Haluaisin myös oppia soittamaan pianoa jotenkuten. Siinäpä ne.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Turun Kaupunginteatterin Anna Karenina, joka oli vuonna 2010 ensi-illassa, Andriy Zholdakin ohjaus. Se oli eräänlainen vedenjakaja mun urallani ja oli sellainen haaste, jonka jälkeen tuntui että tämän jälkeen selviän ihan mistä tahansa. Samalla sain hirveästi oppia, ammatillista itsetuntoa ja kannustustakin. Tavallaan se oli toinen teatterikoulu, vaikka kuulostaakin kliseiseltä. Tietynlainen kuolemanpelko oli läsnä ennen jokaista esitystä, esitys oli etenkin fyysisesti raskas. Neljä tuntia juoksemista ja huutamista, ja tavallaan ohjaajan ohje oli se, että mikään ei riitä, eli koko ajan piti tehdä enemmän ja isommin. Vastaavaa en ollut aiemmin kokenut enkä tule varmaan kokemaankaan. Tuon kokemuksen jälkeen tartuin ennakkoluulottomasti Dostojevskiin, tehtiin Rikoksesta ja rangaistuksesta monologi. Ei tullut sen kummemmin harkittua asiaa tarkemmin, iso haaste oli siinäkin kyseessä.”

Anna Karenina (c) Robert Seger 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Teatterialalla ei ole muita. Äitini on kuvataiteilija, tekstiilitaiteilija myös. Taiteen tekeminen on ollut kotona aina läsnä ja museoita on tullut lapsena kierrettyä, edelleenkin tykkään kierrellä ja fiilistellä etenkin taidemuseoissa. Muista taiteenlajeista saa itselleenkin todella paljon inspiraatiota ja energiaa, jotenkin sanoinkuvaamatonta tunnetta.”

Miten sinä sitten päädyit teatterin pariin? ”Isoveljeni perässä menin Lappeenrannan nuorisoteatteriin, ja isoveljeni taas äkkäsi teatterin varmaankin roolipelien ja liveroolipelien kautta. Lappeenrannan larppiporukat juu. Olin 8. luokalla, kun nuorisoteatterissa oli eka juttuni. ”Pelon paikka”, kauhunäytelmä. Broidin perässä mentiin tosiaan, hän ei sitä kauaa sitten harrastanut ja mä taas jäin sille tielle. Nuorisoteatterissa oli ihan älyttömän hyvä henki ja tunnelma, Maria Fomin sitä piti silloin ja kasasi porukan. Hän itse oli aikanaan Turkan opissa, ja sieltä periytyi tietynlainen työmoraali ja fyysinen tekeminen. Teatterin ilmapiiri oli vapaa ja turvallinen, meitä oli sellainen parinkymmenen hengen porukka ja kaikkihan ei ollut näyttämöllä, valo-ja äänipuolta oli myös. Meillähän oli hyvin vahva näkemys siitä, että taiteellinen tasomme oli korkeammalla kuin Lappeenrannan Kaupunginteatterin taso – ja oon edelleenkin samaa mieltä, mikä ettei! Hyviä esityksiä teimme. Mun elämässäni oli silloin vähän hankalampi vaihe, muutenkaan ei tuon ikäisenä ole helppoa ja olin vähän hukassa, koska vanhempani erosivat samoihin aikoihin. Teatterista löytyi mulle turvapaikka ja luulen, että se on vaikuttanut hyvin paljon siihen, miksi hakeuduin tähän ammattiin. Oli vahva tunne omasta paikasta. Ja hyviä tyyppejähän siellä oli, moni heistä on hyvä ystäväni edelleenkin. Tuomo Rämön kanssa esimerkiksi on tehty yhdessä ”Rikos ja rangaistus” ja ”Oikeusjuttu”, ja alamme juuri puuhata seuraavaa monologia yhdessä.”

Missäs vaiheessa siellä tuli sitten mieleen, että haluaisit olla näyttelijä ammatiltasi? ”Ei se vielä siellä tullut mieleen. Tai no, vähän vanhemmat kaverit alkoivat hakemaan teatterikouluun ja pääsivätkin, ja siinä vaiheessa kävi itselläkin mielessä, että tätähän voi tehdä ammatikseenkin! Omalta kohdaltani en siihen kyllä uskonut, en uskaltanut pitää sitä mahdollisena. En kokenut minkäänlaista painostusta perheeni suunnasta, meillä vaan ei ollut kenelläkään mitään teatterihistoriaa takana eikä tie tuntunut mitenkään valmiiksisiloitellulta mulle. Menin kyllä sinne Tampereelle ilmaisutaidon lukioon (eron jälkeen äitini muutti Tampereelle ja minä perässä), ja samaan aikaan tein vielä Lappeenrannassa nuorisoteatterissa juttuja – joka viikonloppu menin Tampereelta Lappeenrantaan treeneihin. Vuonna 2002 pääsin ylioppilaaksi ja sinä keväänä oli Nätylle haut, tein kirjalliset tehtävät mutta pääsykokeisiin en mennyt. En kokenut itseäni täysin valmiiksi. Sitten muutin Helsinkiin ja luin avoimessa yliopistossa sosiaalipsykologiaa, kaksi kertaa kävin sen alan pääsykokeissa enkä päässyt sisään.”

”Teatterista mulla oli pieni breikki siinä, mutta Helsingissä oli paljon vanhoja tuttuja, jotka olivat päässeet taidekouluihin ja nimenomaan Tuomo Rämö halusi mut mukaan yhteen juttuun, joka tehtiin TeaKin tiloissa off-produktiona. No, siellä oli hirveän kivaa ja sain tutuilta ja tuttujen kurssikavereilta hyvää palautetta. Aloin miettiä, että pitäisköhän mun nyt sitten hakea TeaKiin, hain ja pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään. Vuosi oli 2004 ja valmistuin 2008. Niihin aikoihin tuli tutkintouudistus ja osa kurssistani valmistui 2009, minä ja Ritalan Eero halusimme työelämään heti kun mahdollista…”

Rikos ja rangaistus (c) Jan Merilä 

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen otsikkona oli ”Sydämet lyövät samaan tahtiin” ja se käsitteli vuorovaikutusta yleisön kanssa, tutkimushenkinen juttu. Taiteellisena lopputyönäni oli Teatteri Jurkassa Pasi Lampelan huumenäytelmä ”Nollaneljäviisi” ja Jurkka oli kyllä sopiva paikka vuorovaikutuksen tutkiskeluun.”

Kukas sinulla oli TeaKissa ”kumminäyttelijänä”? ”Eero Aho. Pääsin Eeron kanssa näyttelemään samaan juttuun viime vuonna Kansallisteatterin näytelmässä ”Äidin rakkaus”.”

Nyt ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Miksi olet näyttelijä? ”Tää on mun keinoni kommunikoida tässä maailmassa. Välittää asioita, olla sosiaalinen. Jollain tavalla mä uskon maailmanparannukseen ja oon siinä mielessä toiveikas, että ihmiskunta on menossa parempaan, yhteisöllisempään suuntaan ja teatteri on mun työkaluni tähän. Tämän lisäksi mulla on tarve vaikuttaa ihmiseen ja ihmisiin, saada jonkinlainen yhteys aikaiseksi ja siitä mä saan tyydytystä. Se on mulla selvästi sisäsyntyinen tarve. Katsomoon tulee ihmisiä omine ajatuksineen ja asenteineen ja elämäntilanteineen, ja jos oon omalla työlläni saanut uudenlaisia ajatuksia aikaiseksi, koen onnistuneeni ja siksi tätä haluan tehdä”, Markus summaa.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Vaikea kysymys sanallistaa… Tästä mulla on kyllä vahva fiilis, kouluni tärkein opettaja oli puheopettaja Ritva Koivunen, äärimmäisen taitava ”vanha mestari” - pienikokoinen nainen, josta lähti tarvittaessa aivan käsittämättömiä ääniä ja demonisoundeja! Hänen oppinsa tekstin käsittelystä ovat ihan päivittäin mulla käytössä. Hänen ohjeitaan on paljonkin, mutta kokonaisuutta pidän äärimmäisen suuressa arvossa. Mitään yksittäistä oppia tai lausetta on vaikea sanoa. Kokemuksen myötä, nyt kun oon ollut kymmenen vuotta työelämässä, on noussut arvoon työyhteisön merkitys, sitä yhteistyötä ei voi liikaa korostaa. Tämän takia olisi mielenkiintoista kokeilla itsekin ohjaamista, miten saa ryhmän liikkumaan kohti yhteistä päämäärää. Mulla on ehkä aina ollut myös sisäsyntyinen johtamisen tarve…?”

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita olet erityisesti seurannut tai arvostanut (alalta kuin alalta)? ”Lumilautailijoita oon seurannut, ja itsekin harrastanut sitä, unohtui mainita äsken. Rullalautailijoita myös. Täytyy sanoa, etten oo ollut mikään ”fani” koskaan enkä oikein fanittanut ketään. Oli mulla teininä julisteita seinillä, mutta ne vaihtui tiuhaan eikä kukaan ollut mun esikuvani. Ja tämä johtuu siitä, että mun suurin esikuvani on ollut mun oma broidini! Hän on mua kolme vuotta vanhempi ja suunnilleen 12-vuotiaaksi asti tein kaiken hänen perässään, nuorisoteatteriinkin menin. Edelleenkin kuuntelen häneltä neuvoja, en tosin tottele enää hahah. Niin, ja Lappeenrannassahan on ollut aina mahtavaa bänditohinaa ja mä tykkäsin olla kavereiden bändeillä maskottina. En itse soittanut mitään, mutta olin ”energiajengissä” mukana vahvasti niin Lappeenrannassa kuin Tampereellakin. Olin treeneissä ja keikoilla mukana, pidin yllä hyvää meininkiä. Ne on ollu mulle niitä idolibändejä, ei mitkään maailmantähdet. En oo etsinyt kaikkea tietoa netistä tai lukenut biografioita tai opetellut lyriikkoja ulkoa, oon ollut enemmänkin fiilistelijä!”

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Ekana mulle tuli Meryl Streep mieleen enkä saa häntä nyt pois mielestäni millään… Hänen kanssaan olis kyllä upeeta näytellä. Olisi myös mahtavaa näytellä jonkun ”pahan pojan”, vaikkapa Christian Balen kanssa! Tai Russell Crowe oikein tuittupäänä siinä, voisi olla kokemus sinänsä. Jos vähän lähempää vielä joku, niin Mikael Persbrandtin kanssa olisi hienoa ottaa vähän mittaa. Joo, näillä mennään!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton?Nick Caven ”Where The Wild Roses Grow” ton Kylie Minoguen kanssa.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Teatteri Peränurkka (Lappeenrannan nuorisoteatteri), TYK eli ilmaisutaidon lukio Tampereella, TeaKin jutut, Ryhmäteatteri Suomenlinnassa, Teatteri Jurkka, Turun Kaupunginteatteri, Linnateatteri, Oulun Kaupunginteatteri, Kansallisteatteri, Lappeenrannan Kaupunginteatteri, Espoon Kaupunginteatteri, Rakastajat-teatteri Porissa ja keikkaillut oon ”Rikoksen ja rangaistuksen” kanssa ympäri Suomea.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla tärkeä. (Anna Kareninan, Oikeusjutun ja Rikoksen ja rangaistuksen lisäksi.) ”Heti valmistumiseni jälkeen menin tekemään Suomenlinnaan ”Tuntematonta sotilasta”, se pyöri silloin toista kesää ja muuttui siinä vuoden aikana paljonkin, tuli mm. suoraa yleisökontaktia mukaan ja bändikin. Itse menin tekemään Rahikaisen roolia, jonka aiemmin oli tehnyt Eero Ritala. Heti perään tuli sitten ensimmäinen laitosteatterijuttuni, täällä Turun Kaupunginteatterissa Mika Myllyahon teksti ”Paniikki”. Siinä oppi paljon teatterintekemisestä. Pelmahdin ensimmäisiin harjoituksiin ja opin tuntemaan järjestäjät ja kuiskaajat, kukaan ei ollut koulussa kertonut, että sellaisiakin teatterin ammattilaisia on. Ihan käytännön juttuja! No, onhan tämä Sormusten Herra vanhalle roolipelaajalle kova juttu ja mieletön spektaakkeli muutenkin. Ja ”Seitsemän veljestä”, joka on mun mielestäni yksi parhaista jutuista, jossa oon saanut olla mukana.”

Seitsemän veljestä/Simeoni (c) Otto-Ville Väätäinen

Millaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Mä haluaisin nähdä enemmän poliittista teatteria, eikä sen tarvitse olla aggressiivista eikä suoraan esimerkiksi vasemmistolaista. Yhteiskunnallisesti kantaaottavaa teatteria voi mun mielestäni tehdä hirveän monella tavalla. Toivoisin, että teattereissa tehtäisiin enemmän sellaisia valintoja, jotka kommentoisivat tätä meidän aikaamme ja olosuhteitamme. Ja nimenomaan ohjaajan taiteessa, mun mielestäni tämä on enemmänkin ohjaajan tehtävä. Klassikkomateriaalihan on omiaan tähän. Klassikohan on klassikko syystä, että siinä on jotain universaalia, kestävää ja yleisinhimillistä, joka koskettaa ajasta toiseen. Sellaisen materiaalin kanssa on hyvä miettiä, että millä tavalla tällä voisi kommentoida tätä aikaa ja päivänpolttavia kysymyksiä, mitä asioita tekijät haluaisivat tuoda pinnalle. Tämän takia oon itsekin tehnyt aika monta klassikkosovitusta, ja juurikin usein mainitsemani Tuomo Rämö on niiden dramatisoinnissa ollut ihan omaa luokkaansa.”

Miten sinä selittäisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää? ”Taika on vuorovaikutuksessa katsojan ja esiintyjän välillä. Osittain se liittyy myös sopimukseen, joka on katsojan ja esiintyjän välillä ja siihen periaatteessa kaikki perustuu. Me esiinnymme ja te katsotte, ja te koette että näyttämillämme asioilla on merkitystä. Kaikista taianomaisinta on mielestäni se, kun näyttämöllä aistii kollektiivisen katsomiskokemuksen yleisöstä. Sen voi oikeasti aistia. Koko porukka hengittää yhdessä. Se ylittää itse tilanteen ja siitä syntyy jotain ihan muuta, lopputulos on enemmän kuin osiensa summa. Itse katsojana mä pyrin olemaan avoin sille tilanteelle juuri siinä hetkessä, en halua pilata taideteoksia liiallisella analysoinnilla. Tykkäänkin käydä yksin teatterissa ja elokuvissa, mun ei tarvitse olla vastuussa reaktioistani tai mielipiteistäni siinä tilanteessa, vaan voin ottaa kaiken vastaan sellaisenaan. Tykkään kyllä käydä dialogia, ja oon käynyt paljon kollegoidenkin kanssa teatterissa juuri siksi, että esityksen jälkeen on mukava keskustella näkemästään.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua, muukin kuin taide jonka jo aiemmin vastasit? ”Hirveän monet asiat! Yksittäiset pienetkin hetket, ihmiset, välittävä vuorovaikutus. Kaikkialta löytyy inspiraatiota – uutisista, sääilmiöistä, linnunlaulusta, kissan nau´unnasta… energian- ja inspiraationlähteitä voi löytyä ihan mistä tahansa, kun on tarkkaavainen.”

Podetko ramppikuumetta tai jonkinlaista isompaa esiintymisjännitystä? ”En enää, joskus oon potenut enemmänkin. Välillä tulee eteen tilaisuuksia, joissa pitää esiintyä omana itsenään ja se on kyllä raskaampaa. Menimme naimisiin tuossa reilu vuosi sitten, ja silloin oli kyllä aivan järjetön ramppikuume! Olin saanut hyvän idean, että kirjoitamme omat vihkivalat, ja emme kerro niistä etukäteen kenellekään. Ensi-ilta on h-hetkellä alttarilla. Mahtava idea, jota kirosin vahvasti jälkeenpäin. Silloin oli kyllä kovin ramppikuume ikinä! No, työssä mua aina pikkuisen jännittää, koen tietynlaista värinää ja sitä pitääkin olla. Jos värinä poistuu, silloin on jotain pielessä. Olen vastuussa katsojille, jotka tulevat paikalle ensimmäistä kertaa, vaikka itselleni olisi viideskymmenes kerta. Sen pitää tuntua siltä, että kerta olisi ensimmäinen itsellenikin, ja pitää mennä jonkun yli, jotta se toteutuu. Siksi pitää aina vähän jännittää.”

Aragorn ja Arwen (Anna Victoria Eriksson) (c) Otto-Ville Väätäinen 

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Mä käyn aina koko kropan nivelet läpi, aloitan varpaista. Sanon tavallaan ”Moikka!” koko kropalleni, hahmotan ulottuvuudet. Tyhjällä näyttämöllä sanon myös tilalle ”moi”. Käyn ajatuksissani tilan ääriviivat ja mittasuhteet läpi. Siten mulla on tuoreessa tajunnassa niin tilan kuin itseni mittasuhteet ja mahdollisuudet, ja sitten vaan let´s go.”

”Esityksen aikanahan on kaikenlaista hoopoa toimintaa, kun tietyt ihmiset tekevät aina samoja juttuja ja hiljalleen siitä tulee perinne. Vireystila pysyy yllä niiden avulla välillä. Tuntemattoman sotilaan kesäesityksessä oli yksi kohta, jonka aikana Ylermi Rajamaa kävi aina niistämässä siinä ulkona makkaramyyjien luona. Mulla oli sattumalta samassa kohtaa tauko eikä ollut kiire näyttämölle, ja niistämishommat lähti vähän käsistä meillä – teimme yhdessä rytmillisiä niistoja aluksi, ja lopulta siitä muotoontui oikein stoori, jossa niistämisellä oli kunnon merkitys. Samaan aikaan räjähti jossain. Homma kasvoi ja kasvoi, ja sitten viimeisessä esityksessä kaikki, jotka suinkin pääsivät siinä kohdassa paikalle vetivät kunnon shown – yksi heitti voltteja, toiset tanssivat, yhdet painivat, mä olin katolla syöksemässä tulta, kunnon spektaakkeli – ja sitten Ylermi tulee paikalle niistämään. Hahahhahah! Ja Sormusten Herrassahan on mun mielestäni paras kohta se, kun porukka juoksee näyttämön läpi tuosta noin kohti Minas Tirithiä, ja sitä ootellessa me ollaan siinä lippukassan luona lasiovien kohdalla odottelemassa ja tekemässä patsaita. Väkeä tulee Pienen näyttämön esityksestä pois ja pelästytetään niitä siinä, heheh. Joku kerta käy takuulla niin, että pelleillään siellä ovilla ja missataan isku, eikä tulla koko kohtaukseen. Sit juostaan lavan poikki vielä kovempaa!” Markus hekottaa.

Tästä on hyvä jatkaa. Kerro oikein legendaarinen kommellus. ”Aika vähän on kyllä sattunut mitään legendaarista, totta kai kaikenlaisia replajuttuja on sattunut ja niistä on syntynyt hauskoja tilanteita. Muutamia vaaratilanteitakin on ollut, mutta ne ei nyt mitään hauskoja sählinkejä ole. No, en nyt tiedä onko tämän mitenkään legendaarinen tapaus, mutta outo kulma tässä on : Oulussa teimme Kauppamatkustajan kuolemaa, olin Biffin roolissa ja Risto Tuorila Willy Lomanina. Näytelmän loppupuolella isällä ja pojalla on paha riita, joka on juuri lähtenyt käyntiin, koko roolini on tähdännyt tähän konfliktiin ja räjähdykseen, ja omalta puoleltani kunnon myllytys käynnissä. Yllättäen yleisöstä kuuluu yskimistä ja köhinää, yleisövalot tulevat päälle – joku oli saanut sydänkohtauksen! Tilanne kesti ja kesti, en muista miten siinä lopulta kävi eli jäikö tämä henkilö katsomoon vai poistuiko. No, esitystä oli sitten jatkettava keskeltä sitä jumalatonta riitaa… Riston kanssa katsoimme toisiamme silmiin ja sitten mentiin, napsusta tunnelman vaihdos. Tuli vähän sellainen olo, että katsokaapa nyt, näin sitä näyttelijät tuosta noin nappaavat tunnetilan haltuun. Outo tunne.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Tää muisto liittyy esitykseen nimeltä ”Maailmanmiehet”, tehtiin kiertue vuonna 2006 neljän jätkän porukalla (Tuomo Rämö, Kasperi Laine, Toni Kamula ja minä). Esitys kertoi kahdesta näyttelijästä, jotka esittävät kaksin Seitsemää veljestä. Toinen esittää Juhania, toinen loput kuusi, ja minä olin tämä kuuden roolihahmon mies. Esitys alkaa siten, että seurueen pakettiauto hajoaa ja alkavat etsiä huoltoasemaa ja pian huomaavat, että missään ei ole ketään. Kaikki ihmiset ovat kadonneet maanpinnalta, ja tätä asiaa aletaan sitten puida tyyliin olemmeko me nyt maailman ainoat ihmiset. Se oli huikea kesä! Meillä oli 20 esitystä heinäkuun aikana ympäri Suomea, pohjoista myöten. Paljon hienoja muistoja liittyy tähän juttuun, ja erityinen muisto liittyy paikkaan nimeltä Kierinki. Todella pohjoisessa sijaitseva muuttotappiokunta ja vähän surullinenkin esimerkki siitä, kun väki muuttaa muualle. Esityksessä toistui repliikki ”Missä kaikki ovat?” ja Kieringissä kaikki upposi parhaiten, joku taisi huudellakin vastausta, että etelään on lähdetty. Meillä oli 36 taittotuolia mukana autossa, ja niistä tehtiin aina katsomo milloin mihinkin paikkaan. No, Kieringissä meitä odottikin ihan älyttömän paljon porukkaa ja olivat kovasti odottaneet meitä. Katsottiin, että työväentalon kulmalla olisi hyvä paikka esitykselle ja ykskaks väestä oli muodostunut ketju, joka roudasi talosta penkkejä ulos lisäkatsomoksi. 250 henkeä oli meitä katsomassa siellä! Aivan käsittämätöntä! Keskellä ei-mitään Kieringissä! Tää oli kyllä yksi niistä tärkeimmistä proggiksistani myös, ja hyvä esimerkki siitä, miten eri asiat vaikuttivat ja upposivat katsojiin riippuen siitä missä päin Suomea oltiin.”

Tulevia roolejasi? ”Syksyllä on kamerahommia ja suunnittelutöitä, ja lisäksi Dostojevski-monologiin on tulossa jatkoa Riivaajien muodossa. Syksyllä jatkuu täällä Turussa Taru Sormusten Herrasta ja yksi toinenkin juttu on tulossa tänne, muttei siitä vielä enempää.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei ole, en halua ottaa elämääni mitään yhtä tiettyä ohjenuoraa, koska en usko sellaisiin.”

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi täältä ”vanhana ja viisaana”? ”Rauhoitu! Hengitä. Pysähdy. Venyttele.”

Osaatko imitoida ketään? ”Joskus onnistuu hyvin, mulla on sellaisia hetkiä jolloin sujuu, mutta väkisin yrittämällä taas ei lähde millään. Oon imitoinut Lauri Maijalaa imitoimassa Mikko Koukia… Tuomo Rämöä, häntäpä en olekaan vielä missään maininnut aiemmin hah.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Mä haluaisin olla Hopeasurffari, mulla on näköjään Hopeasurffari-paitakin tänään päällä. Hopeasurffari on aika cool. Traaginen, galaktinen hahmo.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi hahmosi nimi ja supervoimasi? ”Mun mielestä Hämähäkkimiehellä on mahtavat voimat ja vaisto ja se seitti, ja se on hyvä jätkäkin. Hämiksen voimat voisin ottaa itsellenikin, koska sehän osaa melkein lentää. Mun hahmon nimi olisi Vakionopeudensäätäjä”, nauraa Markus.

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kiehtova ajatus kyllä, mutta mulla loppuisi aika kesken jos päivässä pitäisi ehtiä kaikkea… En kommentoi!”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin mun Uppo-Nalleni! Pehmonalleni, joka oli pojalla lainassa mutta hän palautti sen tuossa yhtenä yönä sanoilla ”Isi, tässä sun nalle”. Kuivamuonaa ottaisin ja Riivaajat-pokkarin, joka on todella paksu ja hidaslukuinen. Juotavaksi vettä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen tekisit ja olisiko se kuinka korkealla? ”Mä luulen olevani paljon parempi rakentaja mitä oikeasti oon, tarttisin rakentamishommaan vähän apuja. Kyllä sen korkealla täytyisi olla ja paksussa puussa. Mulla on suuri visio olemassa tästä ja maja on aika massiivinen.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Monikin paikka kiinnostaisi, 1700-luvun lopun Ranskan suuri vallankumous tai teollistumisen alku. Egyptissä faaraoiden aikaan olisi kiintoisaa käydä. Historia kiinnostaa mua kyllä aika laajasti.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi joskus esitys, millainen se olisi? ”Se olisi tietysti valtava spektaakkeli tyylilajissa, jota ei ole vielä edes keksitty. Jotain täysin uutta. Jonkinlainen kasvutarinahan se olisi...”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Hipsin tästä töihin ja menen harjoittelemaan Minas Tirithin kolmikkotaistelua Noitakuningasta vastaan, Noitakuninkaan nimenomaisesta eilisestä vaatimuksesta koskapa hän sotkeutui hieman hameeseensa eilisessä esityksessä.”

Aragorn ja Noitakuningas (c) Otto-Ville Väätäinen 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Pulkka
Mistä sanasta pidät vähiten? - Realiteetti
Mikä sytyttää sinut? - Ihmisen lämpö
Mikä sammuttaa intohimosi? - Nurkkakuntaisuus
Suosikkikirosanasi? - Perkele!
Mitä ääntä rakastat? - Sateen ropinaa tyynellä järvellä
Mitä ääntä inhoat? - Sitä kun radio hakee kanavaa
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Morjensta!

Perinteinen yhteiskuva... 

torstai 12. huhtikuuta 2018

Kuin ensimmäistä päivää / Hämeenlinnan Teatteri

Kuin ensimmäistä päivää / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 10.2. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Pekka Heikkinen
Lavastussuunnittelu Marko Karvonen
Pukusuunnittelu Elina Vättö
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Koreografia Tanja Kunnari
Nykytanssin ja Tango D´Amoren musiikki Tuula ja Kalle Penttilä

Rooleissa : Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Matti Leino, Aleksi Aromaa, Maksim Pavlenko, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen, Lasse Sandberg, Emppu Jurvanen ja Saimi Penttilä/Sofia Kynsilehto

Ryhmäpotretti 

 Tämän esityksen kanssa ei meinannut olla onni myötä millään, vasta kolmannella varauskerralla onnistui näkeminen. Ensin peruttiin esitys sairastapauksen vuoksi, sitten olin itse kipeänä ja vaikutti jo yhdessä vaiheessa siltä, että tämähän jää näkemättä kokonaan! Toisin kuitenkin kävi. Onneksi.

 "Kuin ensimmäistä päivää" kertoo Lepolan hoitokodin arjesta ja tarkemmin ihmisistä, jotka tavalla tai toisella kohtaavat työn tiimellyksessä ja työvuorojen vaihtuessa. Keskeisimmässä roolissa on Ritva ( Katariina Kuisma-Syrjä), joka on jo 30 vuotta toiminut kutsumusammatissaan, on työssään hyvä ja voisi sanoa, että Ritva on kiltti ihminen. Hän vaihtaa vuoroja jos tarpeeksi kauniisti pyytää, hän on valmis venymään ja tekemään pitkää vuoroa, hän juttelee ja kuuntelee hoitokodin asukkien tarinoita, pitää kädestä ja kampaa hiuksia. On aidosti läsnä. Vaan miten käy kun Ritva alkaa tunnistaa omat rajansa ja opettelee sanomaan "EI"?

 Olen nähnyt tämän näytelmän muutamia vuosia sitten Tampereen Teatterissa, jossa se pyöri pitkään loppuunmyydyille katsomoille. Silloin päällimmäisenä asiana jäi mieleen ikääntyminen ja riittämättömyyden tunne, hoivatyön raskaus ja epätietoisuus tulevaisuudesta. Nyt nousi pintaan vielä uusia asioita - maahanmuuttajien aiempi työkokemus ja sen täydellinen sivuuttaminen, yksinhuoltajan arki huolineen ja rakastumisineen, työn tehokkuusvaatimukset ja painostus ylemmältä taholta ... ja se, että vaikka kaikenlaiset kolotukset ja vaivat painavat ryhtiä kasaan ja askel ei enää nouse niin kuin ennen, silti voi juttu luistaa, ja muistoissa ja ajatuksissa liihottelee vielä se nuori neito tangon pyörteissä vaikkapa itsensä Eino Grönin kanssa. Paljon tärkeitä asioita ja aiheita tässä, enemmän kuin alunperin muistinkaan. Niistä riittää pohdiskeltavaa ihan jokaiselle.

 Vaikka hoivatyön arki ei minulle tuttua olekaan, samat asiat ne vaivaavat mieltä alalla kuin alalla ja miten helposti sitä onkaan lähtenyt oravanpyörään pyörimään, osittain omaa syytään ja siksi että on kiltisti hyväksynyt kaikki asiat, mitään kyseenalaistamatta ja omia rajojaan tunnistamatta. Ritvoja löytyy joka työpaikasta, ja niin löytyy Minnoja ja Seikkuja ja Marojakin.

 Erityisesti jäi mieleeni pieniä hetkiä - valon siivilöityminen ikkunoista kauniisti, Ritva silittämässä hiljaa Unton (Lasse Sandberg) hiuksia ja rauhoittelemassa levotonta mieltä, Adamin (Matti Leino) ja Taimin (Sinikka Salminen) välitön kohtaaminen ja rupattelu vessassa, Maksim Pavlenkon intensiivinen taidepläjäys tanssiesityksen muodossa, Eino Grönin (Aleksi Aromaa) komeaa laulantaa, hoivakodin asukkaiden, iäkkään pariskunnan, jatkuva sanailu ja nälvintäkin. Herkkiä hetkiä ja muistoja, ja hyväntahtoista, lämminhenkistä huumoria.

Ritva, Grönin Eikka ja Taimi tanssaamassa 

 Katariina Kuisma-Syrjä on Ritvan roolissa loistava, sehän on selvä. Lisäksi eniten osui ja upposi Lasse Sandbergin Unto-papparainen, ehkäpä siksi että hän muistutti jotenkin etäisesti edemennyttä pappaani. Käden vapina, hidas töpsyttely sukissa... (Jarkko Tiaisen Toivo-ukkelista taas tuli mieleeni ikääntynyt Tuomas Kyrö...)

 Suosittelen lämmöllä kaikille. Isoja ja pieniä asioita vankalla otteella. Esityksiä on toukokuun alkuun, joten vielä ehtii hyvin katsomaan. Lisätietoja tästä linkistä.

 Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Syyssonaatti / Espoon Kaupunginteatteri

Syyssonaatti / Espoon Kaupunginteatteri, Revontulihalli

Ensi-ilta 14.2. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ingmar Bergman
Suomennos Jukka-Pekka Pajunen
Dramatisointi ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Heidi-Erika Tsokkinen
Valosuunnittelu Max Wikström
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen
Pianisti Sonja Fräki

Rooleissa : Leena Pöysti, Satu Silvo, Ulla Raitio ja Carl-Kristian Rundman

Leena Pöysti ja Satu Silvo

 Matkustin ensimmäistä kertaa Länsimetrolla Tapiolaan. Ainakin menomatkasta tuli ikimuistoinen, sillä takkini jo aiemmin hajonnut vetoketju tuntui räjähtäneen lopullisesti kesken metromatkan ja perille saavuin kirjaimellisesti takki auki. Perillä myös hämmensi se, mistä ihmeestä saan ostettua paluumatkalle lipun ja vartti vierähti ylimääräistä siellä sun täällä pyöriessä. Lopulta luovutimme ja lähdimme kävelemään kohti teatteria, opasteet olivat erinomaiset ja löysimmekin tuosta noin perille.

 Espoon Kaupunginteatteri osaa kyllä yllättää jokaisella käyntikerralla varsinkin siksi, että teatterisali on aina uusi kokemus ja usein on tuntunut siltä, että onko tämä sama paikka ollenkaan. Verhojen takaa paljastuu aina jotain äärimmäisen jännittävää ja kiehtovaa. Tällä kertaa katsomon osat olivat vastakkain ja välissä ramppimainen näyttämö, jonka molemmissa päissä samankaltaiset sängyt kattolamppuineen ja kaiken keskellä flyygeli. Vuoteiden takana "elävä" verho, aitoa sadetta. Jotenkin maagista. On syksy.

 Näytelmän alussa villapaitainen tyttö (Ulla Raitio) punaisissa kumisaappaissaan kirmailee pitkin lavaa ja pomppii sängyllä nuoruuden innolla, ja yllättäen valmistautuu ottamaan rohkeampaa, isompaa loikkaa tietämättä yhtään miten mahtaa käydä. Valot sammuvat juuri ratkaisevalla hetkellä. Kävi mielessäni, oliko tyttö Helene vaiko sittenkin Eva (Leena Pöysti) nuorempana, vaiko haavekuva kaikista niistä ihmisistä, joiden pitäisi ottaa Se Askel, meni sitten syteen tai saveen.

Satu Silvo ja Ulla Raitio 

 No, ainakin Eva on tehnyt rohkean aloitteen ja lähettänyt Charlotte-äidilleen (Satu Silvo) kirjeen, jossa pyytää häntä luokseen kyläilemään joksikin aikaa. Kirjettä miehelleen Viktorille (Carl-Kristian Rundman) lukiessaan silmät ovat täynnä toiveikkuutta ja intoa, tämä on mahtava idea ja vierailu tulee onnistumaan hienosti. Äiti ja tytär eivät ole pitäneet yhteyttä seitsemään vuoteen ja syitä voi vain arvailla. Nyt olisi uuden alun aika, kohdata silmästä silmään kuin kaksi järkevää aikuista eikä ainainen äiti-lapsi -kohtaaminen. Viktor ei kirjeestä ilahdu lainkaan, päinvastoin. Vierailusta ei hyvää seuraisi, varsinkin kun äiti ei tiedä, että Evan sairas sisko Helena (Ulla Raitio) asuu heidän luonaan myös...

 ... ja Charlotte saapuu näyttävästi punaisessa neuleasussa paikalle ja show voi alkaa. Kohteliaisuuksia ja korulauseita vaihdellaan, mutta ilma on sakeana sanomattomia lauseita ja menneisyyden haamuja, arpia joita ei kannattaisi repiä auki. Vai kannattaisiko sittenkin? Puhdistaisiko se ilmaa, olisiko sen jälkeen kaikkien helpompi hengittää? Jos puhuisi suunsa puhtaaksi ja ihmisten välinen valtava kuilu ja tyhjyys täyttyisi aidoista kohtaamisista ja anteeksiannosta. Miltä tuntuu se, ettei tunne eläneensä ollenkaan? Entä se, jos ei edes tiedä kuka on ja kenen kautta luulee elävänsä? Kaikki rimpuilevat toisiaan kohti jotenkin, Helenekin vuoteessaan, ja hetkittäin odottaa, että joku lausuisi maagiset sanat. Vaan ei. Uusia syytöksiä puolin ja toisin, uusia selityksiä joita vastapuoli ei ota kuuleviin korviinsa. Miksei Viktor tule kaiken keskelle ja sano, että nyt riittää?

 Ihmeen tyynesti tätä kaikkea katselin, tyynen rauhallisena, vaikka olen itse ollut lähes vastaavassa tilanteessa monta vuotta sitten. Se kohtaaminen päättyi katastrofaalisesta alusta huolimatta hyvin. Tässä kaikki jäi hiljalleen kytemään, ja yksi poistui jälleen kerran paikalta. Itseään ei kuitenkaan pääse mitenkään pakoon, vaikka matkaisi maailman ääriin.

 En ollut nähnyt Ingmar Bergmanin Syyssonaatti-elokuvaa eikä minulla oikeastaan ollut aavistustakaan mitä Espoossa olisi luvassa. Pasi Lampelan ohjauksista olen pitänyt suunnattoman paljon ennenkin ja tämä jatkoi samalla linjalla. Kunnon puhedraamaa, kunnon tykitystä ja sanan säilällä lyömistä, ja etenkin Leena Pöysti (jonka näin nyt lavalla ensimmäistä kertaa, mikä tunteiden kirjo!) ja Satu Silvo loistavat. En tiedä miksi jotenkin nautin siitä, että tunteet räiskyvät ja uskalletaan heittäytyä tarinan vietäväksi. Tosielämässä voimat valuisivat tyhjiin vastaavanlaisessa tilanteessa, kun kaiken huudon jälkeen koittaisi pelottava tyhjyys ja hiljaisuus. Nyt tunsin oloni ihmeen energiseksi ja seesteiseksi, ehkä siksi että oman loikkani olin jo tehnyt ja kaikki on sen suhteen hyvin.

"Rundis"

 Kun valot sammuivat ja sateen hiljainen ropina lakkasi, oli uskomattoman hiljaista aika pitkään. Välillä aplodit alkavat "liian aikaisin", nyt hiljaisuus kesti vielä hetken näyttelijöiden jo seistessä valoissa lavalla. Halusimme pitkittää näytelmän otetta ja tunnelmaa vielä hetken. Mielettömän vaikuttavaa.

 Paluumatkalla lippuautomaatti löytyi kuin löytyikin ja sain vetoketjunkin taas hetkeksi kuntoon. Länsimetro ei sittenkään lannistanut!

 Ehdottomasti teatterikevääni kovimpia tapauksia tämä, samalla viivalla HKT:n "Hinta"-näytelmän kanssa.

Esityskuvat (c) Yehia Eweis

(Näin esityksen ilmaisella lehdistölipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri!)

torstai 29. maaliskuuta 2018

Leffassa : Kyrsyä - Tuftland

Terve, ja etukäteen moi! Kirjoistahan minä olenkin jo kirjoittanut, mutta nyt otetaan hetkeksi myös elokuvat tänne mukaan...

 Kesällä 2011 kävin katsomassa yönäytöksessä Hauhon Hovinkartanossa kauhunäytelmää nimeltä "Kyrsyä", itse esityksestä en tiennyt tuon taivaallista ennalta ja minut houkutteli lähinnä paikalle se, että mukana tekijäporukassa oli tuttujani ja jopa yksi sukulaiseni. Neea Viitamäen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä kertoi Irina-nimisestä nuoresta neidosta, joka on juuri eronnut poikaystävästään ja on vähän muutenkin hukassa elämänsä kanssa. Irinalle tarjoutuu tilaisuus lähteä koko kesäksi Kyrsyä-nimiseen kylään etsimään itseään ja elämänsä suuntaa, ja periltä löytyy "hiukan" erikoinen kyläyhteisö - aluksi hyvinkin idyllinen ja sopivan rauhallinen, mutta annas olla kun alkaa tapahtua...

 Esityksestä on kulunut siis jo melkein seitsemän vuotta, mutta vieläkin puistattaa muistikuva siitä, miten hyytävä tunnelma Hovinkartanon pihassa vallitsi ja etenkin se, kun pilkkopimeässä poistuimme parkkipaikalle ja vielä eksyimme poislähtiessä. Eikö täältä oikeasti pääse pois? Esitys jätti ikuisen muistijäljen ja tuli sinä vuonna valituksi koko vuoden yllättäjäksi blogissani. Tästä linkistä voitte lukea, mitä aikoinaan siitä kirjoitin. Aika lyhytsanaisia on oltu näemmä.


 No, eipä sitten käynyt pienessä mielessäkään, että juuri tästä näytelmästä nähtäisiin myöhemmin myös leffaversio! Kyllä vaan! Roope Oleniuksen ohjaama elokuva "Kyrsyä - Tuftland" sai maailmanensi-iltansa 9.12. 2017 Teksasissa ja on ulkomailla tähän mennessä pokannut parhaan ohjaajan palkinnon sekä parhaan fiktiivisen elokuvan palkinnon. Suomessa elokuva nähtiin ensimmäistä kertaa Hämeenlinnassa 2.3. 2018 Hitusen Hämyä -leffafestareilla ja 6.4. alkaen elokuva on nähtävissä ympäri Suomea valikoiduilla paikkakunnilla. Lisäinfoa leffan omilta nettisivuilta, jossa myös paikkakunnat, missä voi käydä katsomassa (myös kuvia, traileria ym.).

 Minulle tarjoutui mahdollisuus nähdä elokuva Hämeenlinnan Bio Rexissä pressinäytöksessä, ja tokihan sitä oli lähdettävä katsomaan. Vähän jänskätti ennalta mitä olisi luvassa ... Ja voi kuulkaas, elokuvan lopussa en ihan huutanut ääneen, mutta lähellä se oli! Poistuin salista silmät pyöreänä syvän hämmennyksen ja järkytyksensekaisen olotilan vallitessa enkä enää muista, mitä järkevää sanoin ensimmäiseksi aulassa odottaneille ohjaaja Oleniukselle sekä parille näyttelijälle, Miikka J. Anttilalle (joka oli mukana jo kesäteatteriversiossakin, Pertin roolissa molemmissa) sekä Matvei Ojansuulle. Taisin sanoa "WAU!" ja "Loistavaa!"


 Pidin elokuvasta älyttömän paljon. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta yli kaikkien odotusten mentiin että heilahti. Kaunista luontoa, mystisyyttä, omituisia hahmoja, tarkoituksellisen yliampuvaa koomisuutta (kävi mielessä muinainen kotimainen kauhupläjäys Kuutamosonaatti vuodelta 1988), alastomuutta, hiuksianostattavan hiipivää salakavalaa tunnelmaa, painajaismatskua tuleviin uniin - ja kaikki tämä päivänvalossa eikä yön pimeinä tunteina. Välillä teki mieli laittaa kädet silmille ja kurkistella sormien välistä, kun katsottava kuitenkin oli. Sydän hakkasi pitkään ihan omiaan.

 Tässä on ainesta kulttileffaksi, sanokaa mun sanoneen! 

 Jatkossa välttelen ainakin vihreäanorakkisia pitkänhuiskeita tyyppejä, pätkiviä sähköjä, metsäpolkuja ja villatupsuja - etenkin jos metsässä tuntuu olevan jonkinsortin reitti niillä merkattuna.

Jalmari, Severi ja Pertti 

Kyrsyä - Tuftland 

Ohjaus Roope Olenius

Rooleissa mm. Veera W. Vilo, Saara Elina, Miikka J. Anttila, Matvei Ojansuu, Ria Kataja, Neea Viitamäki, Arja Pekurinen, Mirja Oksanen, Sampo Marjomaa, Ari Savonen ja Janne-Markus Katila 


Irina (Veera W. Vilo)