torstai 29. maaliskuuta 2018

Leffassa : Kyrsyä - Tuftland

Terve, ja etukäteen moi! Kirjoistahan minä olenkin jo kirjoittanut, mutta nyt otetaan hetkeksi myös elokuvat tänne mukaan...

 Kesällä 2011 kävin katsomassa yönäytöksessä Hauhon Hovinkartanossa kauhunäytelmää nimeltä "Kyrsyä", itse esityksestä en tiennyt tuon taivaallista ennalta ja minut houkutteli lähinnä paikalle se, että mukana tekijäporukassa oli tuttujani ja jopa yksi sukulaiseni. Neea Viitamäen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä kertoi Irina-nimisestä nuoresta neidosta, joka on juuri eronnut poikaystävästään ja on vähän muutenkin hukassa elämänsä kanssa. Irinalle tarjoutuu tilaisuus lähteä koko kesäksi Kyrsyä-nimiseen kylään etsimään itseään ja elämänsä suuntaa, ja periltä löytyy "hiukan" erikoinen kyläyhteisö - aluksi hyvinkin idyllinen ja sopivan rauhallinen, mutta annas olla kun alkaa tapahtua...

 Esityksestä on kulunut siis jo melkein seitsemän vuotta, mutta vieläkin puistattaa muistikuva siitä, miten hyytävä tunnelma Hovinkartanon pihassa vallitsi ja etenkin se, kun pilkkopimeässä poistuimme parkkipaikalle ja vielä eksyimme poislähtiessä. Eikö täältä oikeasti pääse pois? Esitys jätti ikuisen muistijäljen ja tuli sinä vuonna valituksi koko vuoden yllättäjäksi blogissani. Tästä linkistä voitte lukea, mitä aikoinaan siitä kirjoitin. Aika lyhytsanaisia on oltu näemmä.


 No, eipä sitten käynyt pienessä mielessäkään, että juuri tästä näytelmästä nähtäisiin myöhemmin myös leffaversio! Kyllä vaan! Roope Oleniuksen ohjaama elokuva "Kyrsyä - Tuftland" sai maailmanensi-iltansa 9.12. 2017 Teksasissa ja on ulkomailla tähän mennessä pokannut parhaan ohjaajan palkinnon sekä parhaan fiktiivisen elokuvan palkinnon. Suomessa elokuva nähtiin ensimmäistä kertaa Hämeenlinnassa 2.3. 2018 Hitusen Hämyä -leffafestareilla ja 6.4. alkaen elokuva on nähtävissä ympäri Suomea valikoiduilla paikkakunnilla. Lisäinfoa leffan omilta nettisivuilta, jossa myös paikkakunnat, missä voi käydä katsomassa (myös kuvia, traileria ym.).

 Minulle tarjoutui mahdollisuus nähdä elokuva Hämeenlinnan Bio Rexissä pressinäytöksessä, ja tokihan sitä oli lähdettävä katsomaan. Vähän jänskätti ennalta mitä olisi luvassa ... Ja voi kuulkaas, elokuvan lopussa en ihan huutanut ääneen, mutta lähellä se oli! Poistuin salista silmät pyöreänä syvän hämmennyksen ja järkytyksensekaisen olotilan vallitessa enkä enää muista, mitä järkevää sanoin ensimmäiseksi aulassa odottaneille ohjaaja Oleniukselle sekä parille näyttelijälle, Miikka J. Anttilalle (joka oli mukana jo kesäteatteriversiossakin, Pertin roolissa molemmissa) sekä Matvei Ojansuulle. Taisin sanoa "WAU!" ja "Loistavaa!"


 Pidin elokuvasta älyttömän paljon. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta yli kaikkien odotusten mentiin että heilahti. Kaunista luontoa, mystisyyttä, omituisia hahmoja, tarkoituksellisen yliampuvaa koomisuutta (kävi mielessä muinainen kotimainen kauhupläjäys Kuutamosonaatti vuodelta 1988), alastomuutta, hiuksianostattavan hiipivää salakavalaa tunnelmaa, painajaismatskua tuleviin uniin - ja kaikki tämä päivänvalossa eikä yön pimeinä tunteina. Välillä teki mieli laittaa kädet silmille ja kurkistella sormien välistä, kun katsottava kuitenkin oli. Sydän hakkasi pitkään ihan omiaan.

 Tässä on ainesta kulttileffaksi, sanokaa mun sanoneen! 

 Jatkossa välttelen ainakin vihreäanorakkisia pitkänhuiskeita tyyppejä, pätkiviä sähköjä, metsäpolkuja ja villatupsuja - etenkin jos metsässä tuntuu olevan jonkinsortin reitti niillä merkattuna.

Jalmari, Severi ja Pertti 

Kyrsyä - Tuftland 

Ohjaus Roope Olenius

Rooleissa mm. Veera W. Vilo, Saara Elina, Miikka J. Anttila, Matvei Ojansuu, Ria Kataja, Neea Viitamäki, Arja Pekurinen, Mirja Oksanen, Sampo Marjomaa, Ari Savonen ja Janne-Markus Katila 


Irina (Veera W. Vilo) 

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Myrskyluodon Maija / Rovaniemen Teatteri

Myrskyluodon Maija / Rovaniemen Teatteri, Lappia-talo, Tieva-näyttämö

Yhteistyössä Rovaniemen Teatteri ja Tanssiteatteri Rimpparemmi

Ensi-ilta 10.2. 2018, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Alkuperäisteksti Anni Blomqvist
Musikaalikäsikirjoitus Jussi Helminen
Sävellys Matti Puurtinen
Ohjaus Seppo Välinen
Kapellimestari ja musiikin sovitus Minna Siitonen
Koreografia Matti Paloniemi
Lavastus Pentti Uimonen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Valo-ja projisointisuunnittelu Miksa Koponen
Äänisuunnittelu Antti Lindholm
Naamioinnin suunnittelu ja peruukit Kaisa Mylläri
Orkesterin miksaus ja saliääni Taito Kantomaa

Rooleissa : Pirjo Leppänen, Kirsi Kärnä, Eero Ojala, Markku Köngäs, Helka Periaho, Onerva Kärkkäinen, Outi Nevanlinna, Markku Lukka, Marko Syysmaa, Jussi Jokinen, Paula Miettinen, Jonne Kaaretkoski, Anni Pilhjärta, Helmi Järvensivu, Lauri Pelkonen, Atte Herd, Laura Kallas, Nea Heikkilä/Vilma Päiveröinen, Mila Tossavainen/Iris Blanco Sequeiros, Karri Kallas/Niilo Angervo, Niila Kaukua/Samuel Heino ja Tuure Paksuniemi sekä Lapin urheiluopiston tanssiopiskelijat Tatu Aspelund, Vanessa Bagge, Saija Kotokorpi, Heli Lassila, Inka Leinonen, Riikka Manninen, Miina Mustonen, Eeva Rohiola, Veera Syvävirta ja Nea Waismaa

Maijan ja Jannen hääpotretti 

 Moni varmaan ihmettelee, minne Teatterikärpänen on hävinnyt, kun juttuja ei enää ilmesty samanlaiseen tahtiin kuin ennen... Ei täältä mihinkään ole kadottu, on tullut tehtyä vaan hiukkasen pitempi matka (ei tosin lentäen) ja sitä ennen talviloman kunniaksi maattu sängynpohjalla muutama päivä (jonka aikana jouduin perumaan kolme lyhyempää teatterireissua).

 Olen usein uhonnut, että nytpä lähden Ouluun/Kajaaniin/Vaasaan/Joensuuhun teatteriin tuosta noin pikavisiitille ihan vaan katsomaan jotain tiettyä juttua tai pikemminkin tiettyä henkilöä. Ajatuksen tasolle ovat uhoamiset kuitenkin kerta toisensa jälkeen jääneet, mutta sitten iski jo kesällä tajuntaani eräskin herra Eero Ojala selittämättömine lavakarismoineen ja se oli kirjaimellisesti menoa sitten - junalla. Rovaniemelle! Nyt jos koskaan. Talviloma napsahti sopivasti maaliskuulle ja ennen kuin koko loma-ajankohtaa oli edes virallistettu, oli minulla varattuna hotellihuone legendaarisesta Pohjanhovista ja junaliput ostettuna kahdelle henkilölle (isäntä halusi tietysti lähteä mukaan, eihän minua nyt niin kauas sovi päästää yksikseni) meno-paluuna. Ja tietysti yöjunalla, ja tietysti istumapaikoilla. Kuningasidea kerrassaan!

 Kuten arvata saattaa, meikäläinen ei nukkunut silmällistäkään ei meno- eikä paluumatkalla ja kovasta flunssasta toipilaana ei matkanteko muutenkaan ollut herkkua. Perjantaiaamuna olimme perillä kohteessa klo 11 pintaan, missään ei näkynyt torvisoittokuntaa, ei punaista mattoa eikä liioin kaupunginjohtajaa toivottamassa Teatterikärpästä tervetulleeksi pohjoiseen! Hiukan oli pettynyt olo ja saattoi siinä univajeellakin olla osuutta asiassa. Hornetin ylilento vähän kevensi tunnelmaa taapertaessamme kohti hotellia, se tuntui tosin jo vähän liioittelulta...

Kohteeseen on saavuttu...

 Myrskyluodon Maija Matti Puurtisen sävelillä on tullut nähtyä muutama vuosi sitten Jyväskylän Kaupunginteatterissa ja viime syksynä näin Helsingin Kaupunginteatterissa Lasse Mårtensonin säveliin perustuvan teoksen. Liikaa en ole siis tähän aiheeseen perehtynyt ja olin jo tehnyt päätökseni tämän reissun toteutumisesta ennen kuin edes tiesin mitä keväällä olisi luvassa Rovaniemen Teatterissa - täältä etelästä käsin en ole ihan jaksanut perehtyä ohjelmistoihin, kun pitkien välimatkojen vuoksi jäisi näkemättä kuitenkin. No, kevään ensi-illaksi paljastui sitten "Myrskyluodon Maija" ja kieltämättä ensimmäinen ajatukseni oli vähän pettynyt "no niin...". Toinen ajatukseni olikin jo uteliaampi "No niin!" ja sittenhän sitä jo alettiin viritellä aamukampaa reissua varten.

Lappia-talo (c) kuva Rovaniemen Teatterin sivuilta 

 ... ja sen kerran kun Hämeenlinnasta lähdetään Rovaniemelle teatterivisiitille, silloin järjestetään hiukan extraa. Saavuimme Lappia-talolle (Alvar Aallon suunnittelema muuten) jo paria tuntia ennen illan esityksen alkamista, koska TA-DAA minulle ja seuralaiselleni oli sovittu pienimuotoinen kulissikierros ympäri taloa. Jo lipunmyynnissä jäimme suustamme kiinni kunnolla heti kättelyssä ja siinä olisimme varmaan tunnin saaneet aikaamme kulumaan sujuvasti. Kierroksen oppaanamme toimi teatterin myyntipäällikkö Maria Mänty, ja kävimme tutkailemassa kaikkia kolmea erikokoista ja -tyylistä näyttämöä (joiden nimet ovat suurimmasta pienimpään Tieva, Kero ja Saivo). Minulle tuli yllätyksenä se, että kaikkia näitä tiloja käytetään ahkerasti myös muussa kuin teatteritoiminnassa - niin hoituvat isommat kokoukset kuin intiimit juhlatkin tarpeen mukaan. Isäntä innostui lausumaan pätkän Hamlet-monologista suurella näyttämöllä ja hiukan myöhemmin hänellä meni totaalisesti pasmat sekaisin, kun käytävällä tuli vastaan suuresti ihailemansa näyttelijä Pirjo Leppänen - ja pääsi vielä juttusille ja halaamaankin. Tästä kohtaamisesta toivuttuamme piipahdimme myös puvustamossa, lavastamossa ja "tarpeistonhoitajan pyhimmässä" sekä tutkailimme pukuhuoneita ja näyttelijälämpiöitä. Ilahduin siitä, että oikeastaan kenenkään ei tarvitse tuhertaa pimeässä, vaan ulkoatulevan valon määrä oli melkoinen, ja tilat olivat muutenkin ainakin minun silmiini varsin asianmukaiset ja tilavat. Kokeilin piruuttani yhtä afroperuukkiakin tulevasta lastennäytelmästä "Pate aarresaarella". Tunti siinä hurahti että heilahti ja oli kyllä mukavaa ja antoisaa päästä ihan privaattikierrokselle. Kiitos kovasti Maria kun jaksoit meitä kierrättää! Kivasti jäi vielä aikaa istahtaa kahvion puolelle ennen illan esitystä. Pulla maistuu aina, tosin ensin otin porkkanaleivoksen...

 Ja nyt päästään itse asiaan (olinkin jo vähän huolissani aiemmissa kirjoituksissani, että yllättäen olen oppinut tiivistämisen taidon, mutta vanha tuttu jaarittelija on nostanut päätään, onneksi ja valitettavasti). Maija (Kirsi Kärnä) se viettää huoletonta nuoruutta ja juhannusta, mielitietty Magnuksen (Jonne Kaaretkoski) kanssa on hupaisaa harrastaa vähän sokkoleikkejä ja vielä ei ole huolta huomisesta, koskapa avioliiton satamaan takuulla purjehtisi ensimmäisenä vanhempi sisko Fia (Onerva Kärkkäinen). Mukava musiikin poljento saa nuorison pyörittämään toinen toisiaan, helmat ja letit heiluvat ja meikälikka teputtaa jalalla tahtia lattiaan. Eipä aikaakaan kun sana kiirii, että Maijan kotiin on saapumassa kosioretkelle vanhempi herra Erker (Markku Lukka) kera poikansa Jannen (Eero Ojala). Nytkö Fiaa sitten viedään? Janne ponkaisee tuolilta ylös kuin vieteri ja sehän on selvä, että Maijaan tässä on silmät isketty. Nuori nainen on kauhuissaan, hänhän on menossa Magnukselle eikä millekään tuntemattomalle häiskälle ja muutenkin aviohommat pelottaa ja hirvittää. Niin nuorikin vielä! Päätös on kuitenkin tehty ja siinä ei mikään auta. Yksi suosikkihetkistäni oli se, miten Janne ja Maija astelivat vihille ja Maija yrittää useampaan otteeseen riuhtaista itseään käsikynkästä irti, mutta ilmeenkään värähtämättä Janne nykäisee tulevan vaimonsa takaisin vierelleen varmoin ottein ja askel vakaana ja suoraselkäisenä eteen päin, katse kohti yhteistä tulevaisuutta. Maijaa jo vähän hymyilyttää kun valssin pyörteisiin taipuvat, ja luulisi jo siinä silmien avautuvan, että kas tässähän on varsin oivallista aviomiesmatskua pyörittäjänä ja kukas se Magnus nyt sitten mahtoi ollakaan. Yhdessä sitten veneillään Myrskyluodolle ja niin yhteisen elämän rakennus saa kirjaimellisesti alkaa. Itsekin eläydyin pesänrakennuspuuhiin siihen malliin, että Jannen kysäistessä vaimoltaan, että "oletkos jo oppinut tykkäämään minusta?" melkein avasin jo suuni vastatakseni "kyllä, enhän minä tässä katsomossa muuten istuisi!"- ainakin nyökkäsin itsekseni. Kaikkea sitä.

Vanhempi Maija, nuorempi Maija ja Janne 

 Näyttämöllähän taisi koko ajan olla myös vanhempi Maija (Pirjo Leppänen), joka sivusta heitteli välillä omia huomioitaan ja kommenttejaan. Välillä sitä olisi toivonut itsekin, että oma viisaampi/asioista tietäväisempi versio kulkisi siinä rinnalla sanomassa, että kyllä me tästäkin selvitään, älä sinä huoli. Perheen kasvaessa ilonaiheet lisääntyvät mutta niin myös huolen määrä, kun ikkunasta katsellessa aallot iskevät rantakiviin ja tulevatko kaikki lapset leikeistään kotiin ja missä se Jannekin viipyy. Högbergille on noustava tämän tästä (ja aina huomaamattani odotin, että juuri tässä kohtaa lähtee Mårtensonin sävelet soimaan) ja otsa on täynnä huoliryppyjä, vaan Janne se ojentaa kätensä, katsoo ja koskettaa lempeästi ja taas sitä jaksaa, yhdessä tätä kaikkea. Ah. Ja "Myrskyluodon Maijan rakkauslaulu" soi haikeansuloisesti. Lempparikappaleeni tästä.


 Tokihan tarvitaan jyhkeä-äänistä pastoria, keekoilevaa ruustinaa laahuksineen, nyrpeää äitiä ja suutari-Olleakin tuomaan vähän huumoria joukkoon, ettei mene liian murheelliseksi, kun tästähän nyt ei ilman surullisia kohtauksia selvitä. Kuvaelmaa puna-asuisista tyypeistä en ihan sulattanut, missä lie Högbergillä ajatukseni siinä vaiheessa liihottelivat vai joko huuteli väliaikapulla. Ihmettelin myös sitä, että missään ei näkynyt silakoita, kun etenkin HKT:n versiossa niitä vilisi silmissä muutamassakin kohtauksessa. Ja lokkeja. Ehkä lokki oli liidellyt jo etukäteen Pieksämäelle (Eero Ojalan ja Ella Mettäsen esitys kun vieraili siellä viikonloppuna).

 Lavastus ei mitään suurempaa wau-efektiä tarjonnut (toisaalta, jos on karua luontoa luvassa, mitä sitä oikein odottaa?), ja bändihän veivasi sujuvasti siellä taustan kalliolla projisointien edessä. Kekseliäästi syntyi Maijan ja Jannen yhteinen koti, saattaisi olla noilla kädentaidoilla Jannelle ollut pesti myös nikkarihommissa jossain Strömsö-henkisessä lifestyle-ohjelmassa jo aikaa ennen Strömsötä. "Ja tänään valmistamme kirnun".

 Olihan tämä nyt varsin lämminhenkinen ja suurella sydämellä tehty Myrskyluodon Maija. Muistelen lämmöllä lyhdyt käsissä täriseviä tummapukuisia hahmoja, helmoissa kirmailevia kirkassilmäisiä lapsia, Maijan raikasta olemusta ja lauluääntä, Jannen rakastavia katseita, "Heinillä härkien kaukalon"-säveliä jouluna. Rakkautta niin myötä - kuin vastatuulessakin. Toivoa, joka säilyy menetyksistä huolimatta. Katsetta kohti tulevaa.

Esityskuvat (c) Kaisa Sirén

(Näin esityksen vapaalipulla, suurkiitos Rovaniemen Teatteri! Oli suuri ilo ja kunnia vierailla!)

                                                                         ***

 Eihän tämä visiitti pelkkään teatterireissuun jäänyt. Melkein pääsin todistamaan Rovaniemen keskustassa porosprinttikisoja (harmillisesti esitys oli juuri samaan aikaan), mutta näin hotellihuoneen ikkunasta sentään muutamia poroja ja seuraavana päivänähän satuimme keskelle moottorikelkkakisoja! Olipahan pärinää! Kävimme myös visiteeraamassa Arktikum-museossa, jossa katselin suurella mielenkiinnolla Vuoden luontokuvia ja vietin hupaisia hetkiä "Kuumaa kyytiä - Hot stuff"-näyttelyssä, joka käsitteli arktista pariutumista ja parittelua. Siinä vaiheessa oli poistuttava paikalta, kun turistiryhmä yritti kilvan lausua oikeaoppisesti verbiä "kuksia", ei enää pokka pitänyt. Suhautimme myös Joulupukin Pajakylään komiasti taksilla ja kävin kertomassa terveiset Hämeenlinnasta Joulupukille. Myös Rovaniemen yöelämässä tuli nopeasti pyörähdettyä ja tietysti Lordi-aukiolla! Ja Pohjanhovissa kävimme syömässä poronkäristykset. Sangen onnistunut visiitti siis, univajeesta ja puolikuntoisuudesta huolimatta.

Itse nappasin kuvan 

torstai 15. maaliskuuta 2018

Tyttö, joka käveli / Kansallisteatteri

Tyttö, joka käveli / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 14.3.2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran
Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari
Valosuunnittelu Aslak Sandström
Musiikki ja äänisuunnittelu Kristian Ekholm
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen
Dramaturgi Eva Buchwald
Puvuston teosvastaava Heli Hynynen

Rooleissa : Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella

 Tässä taas loistava esimerkki siitä, miten iso merkitys ainakin itselleni on vireystilalla ja yleisellä olotilallani koskien sitä, miten teatteriesitys minuun vaikuttaa (ja toisaalta esimerkkitapaus myös siitä, että liiallinen rönsyily ei omasta tekstistäni yhtään parempaa tee). Joskus pitäisi hyväksyä tosiasiat ja jättää suosiolla lähtemättä teatteriin silloin, jos en koe oloani kovin vastaanottavaiseksi. Tästä huolimatta lähdin ... ja olen tyytyväinen, että niin tein. Esityshän suorastaan pakotti minut pysymään skarppina, keskittymään, pysähtymään, rauhoittumaan, kuuntelemaan. Hoin itselleni näytelmän edetessä "muista, älä unohda" kuin jotain mantraa ja epäonnistuin siinä osittain. Paljon tekstiä ja puhetta, josta osan unohdin, mutta muistan läsnäolon voiman, katseet, Seela Sellan kuorimassa appelsiinia hiljaa keskittyneenä, kivet, kahvinkeittimen porinan, Pirjo Määtän levolliset kasvot, Aksa Korttilan uteliaat silmät, piirretyn tytön kävelemässä, kävelemässä, kävelemässä...


 Lavastus kuin taideteos itse, musiikki paikoitellen unenkaltaista, muistoja menneistä ajoista ja tästä hetkestä. Kolmen eri-ikäisen naisen tarinat limittyvät hienosti yhteen. Tarinat, jotka vaativat tulla kuulluksi ja kuunnelluksi. Kuka kuuntelisi minun tarinani ja kenelle antaisin viestikapulan sitten kun aika on kypsä?

 Esityksen jälkeen pureva viima iski kimppuuni rautatieaseman kulmilla. Se yllätti, koska olin parin tunnin ajan ollut taas jossain aivan muualla, aika ja paikka hämärtyivät. Ei meinannut uni tulla silmään kotona ja se kostautui, sillä tämäniltaisen esityksen jouduin jättämään sitten väliin.

Esityskuva (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Perustuu Anneli Kannon romaaniin "Veriruusut" ja aihetta sivuaviin historian lähteisiin

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Musiikin sovitus Mikko Renfors, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä
Musiikkituotanto Mikko Renfors
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Koreografia Marjo Kuusela
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Marketta Tikkanen, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Kristiina Hakovirta, Suvi-Sini Peltola, Kaisa Hela, Niina Alitalo, Karoliina Vanne, Salla Korja-Paloniemi/Reetta-Kaisa Iles, Hanna Korhonen/Reetta-Kaisa Iles, Miia Selin, Ola Tuominen, Jari Leppänen, Saska Pulkkinen, Jari Ahola, Mika Honkanen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Lang, Juha-Matti Koskela, Sampo Kerola, Timo Saari, Joonas Luomala, Antti Nieminen, Konsta Reuter, Annika Junno ja Väinö Muje/Akusti Mänttäri

Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Mikko Renfors/Paavo Malmberg, Saku Mattila/Jaakko Luoma, Teemu Broman, Jani Auvinen, Lotta Laaksonen/Eeva Oksala ja Riku Vartiainen/Hanna Kilpinen

Mukana myös Sympaatti-kuoro


 Minun jutuillani on paha tapa välillä rönsyillä asiasta ja asian vierestä, mutta nyt tulee harvinaisen lyhyt blogiteksti! 

 Pelkäsin vähän ennakkoon, että tästä keväästä tulee liian kansalaissotapainotteinen ja käykö liian raskaaksi mieli, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Onnistuin sitten mielestäni aika fiksusti jakamaan 1918-aiheiset esitykset eri kuukausille - tammikuussa kävin katsomassa Tampereen Teatterissa "1918 Teatteri Taistelussa", helmikuussa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka perustuu Anneli Kannon samaan naiskaartilaisista kertovaan kirjaan myös, Valkeakosken ja Lahden tapahtumiin) ja nyt vihdoinkin maaliskuussa Työviksen "Tytöt 1918". Jotenkin tuntui siltä, että kaikki tuttuni olivat musikaalin jo ehtineet nähdä. Aiheesta kiinnostunut mieheni halusi nähdä tämän myös, ja ajankohdaksi valikoitui lauantain iltanäytös siitäkin huolimatta, että ainoat vapaana olevat paikat olivat kaaaaaaukana yläaitiossa.

 En ole koskaan aiemmin istunut missään teatterissa niin kaukana lavasta ja sen tapahtumista, ja sepä johtikin ainakin omasta mielestäni kiintoisaan näkökulmaan. Kokemus oli pysäyttävä. Vaikka istuin silmälasit päässä, en tunnistanut ihmisten kasvoja! Äänet tunnistin (niin laulu- kuin puheäänet) ja Rauhan punaisessa villatakissaan. Vaikka olen istunut suuren näyttämön katsomossa lukuisia kertoja, tuntui siltä kuin olisin koko teatterissa ensimmäistä kertaa. Olo oli ulkopuolinen ja vieras, vaikka olin tutussa paikassa. Näin ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, tarttumassa aseeseen ja juoksemassa pakoon henkensä kaupalla. Kaatumassa luodista, itkemässä rakkauden ja rakkaiden perään. En nähnyt yksilöitä, näin joukon naisia ja miehiä jossain kaukana kokemassa hirvittäviä asioita. Tuli samankaltainen tunne kuin olisi katsellut vanhaa valokuvaa, jossa punakaartilaisia seisoo valtavana massana Tampereen Keskustorilla sata vuotta sitten. Minä katselen täältä kaukaa ja yritän ymmärtää, vaikka minulla ei tule koskaan olemaan minkäänlaista aavistusta siitä, millaista elämä sata vuotta sitten oikeasti oli. Vaikka kuinka lukisin aihetta käsitteleviä kirjoja tai kuuntelisin luentoja tai katselisin valokuvia, en tietäisi silti mitään.


 Väliajalla olimme yläparven lämpiössä ja katselimme alas. Lunta sateli hiljalleen, ihmisiä kulki Hämeenpuistossa rauhallisesti. Katselin heitäkin kaukaa ja mietin, että sata vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista katsella hissukseen muiden menoa. Oli itsekin mentävä, koska oli pakko. Ei ollut muuta kuin huonoja vaihtoehtoja. Nyt tunsin jotenkin vahvasti olevani elossa ja turvassa.

 Koska musikaalista on kyse, muutama sananen musiikista. Tyylilajien kirjo oli aikamoinen ja osa miellytti minua enemmän, osa vähemmän. Oli sitten mukana muutama kappale, joka sai minut toisaalta nauliintumaan lähes hengittämättä penkkiini ja samaan aikaan kohoamaan ilmaan - "Lumen paino", "Milavidan valot", itkettävän upea "Pakolaiset"-instrumentaali ja varsinkin, korostan VARSINKIN loppupuolella kuultu "Kun jumala jätti Tampereen". Jestas, minulle osui ja upposi täydellisesti! (Tästä linkistä pääsee muuten mesenoimaan Tytöt 1918 -levytystä, minä mesenoin jo aikoja sitten! Liity mukaan! Linkin kautta voi katsella ja kuunnella myös muutamaa musiikkivideota.)

 Haluan kiittää ihan koko porukkaa. Teatteri on yhteispeliä. Minä näin liikkuvan ja laulavan yhteisön eri-ikäisiä naisia ja miehiä, lähempää olisin tuijotellut ns. yksilösuorituksia, nyt katselin kokonaisuutta vaikuttuneena. Ihan jokainen voi olla ylpeä omasta panoksestaan.

ps. Jäi harmittamaan ainoastaan se, etten nähnyt kunnolla Saska Pulkkisen viiksiä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Haastattelussa Jukka Peltola

Jukka Peltolan tapasin helmikuun puolivälissä 2018 Laurell-kahvilassa Hämeenlinnassa.

Vuonna 1977 syntynyt Jukka on horoskoopiltaan leijona. ”Kotoisin oon Kalajoelta, Pohjois-Pohjanmaalta. Ala-ja yläasteen kävin siellä ja lukion myös, TeaKia lukuunottamatta kaikki kouluni siis. Kalajoen lisäksi oon asunut Helsingissä (asun tälläkin hetkellä) ja Kuopiossa vuoden.”

Mitä teet vapaa-aikanasi? ”Viimeiset viisitoista vuotta iso intohimoni on ollut ratsastus. Yhdessä vaiheessa meillä oli vaimoni kanssa osaomistus Whilma-nimisestä hevosesta, viime vuoden tammikuussa se jouduttiin viemään lopetettavaksi. Ratsastusta on kuitenkin jatkettu Helsingissä Tuomarinkylän kartanon Ruskeasuon osaston ratsutallilla. On muuten monimutkainen nimi! Mitäs muuta… Sanapalaa pelailen kännykällä juu, hah. Se on kyllä jäänyt nyt vähemmälle, työt häiritsee pahasti harrastustoimintaa. Mä en oo mikään säännöllinen salillakävijäkään. Tampereella teatteriharjoitusten aikaan hankin oikein 24/7 fitness-kortin ja kävin salilla, nyt meni kuukausi umpeen enkä vielä oikein tiedä jatkosta. Niin ja on meillä kissoja kotona, mutta sitä ei kai voi harrastukseksi sanoa?” naurahtaa Jukka.

Entä osaatko soittaa mitään soitinta? ”En osaa. Rytmimunan kanssa oon hyvä ja oon saanut sitä soitellakin aika monessa Projektori-ryhmän jutussa.”

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Eläimet on lähellä sydäntäni, ilman niitä ei tulisi elämästä mitään. Aamulla olin pitkästä aikaa taas ratsastamassa Dollari-nimisellä ruunalla. Jotenkin se on hirveän terapeuttista ja voi unohtaa kaiken muun hetkeksi.”

Siinä näkijä missä tekijä (c) Aki Loponen 

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun ammatilliset vahvuutesi? ”Hyvä rytmitaju ja eläytymiskyky. Erityistaitoja? Ei mulla ole mitään sellaista ”kikkapussia” tai että osaisin vaikkapa stepata. Soittotaidosta kysyit äsken, ja mä oon hiukan kateellinen kaikille niille, jotka ottaa esimerkiksi kitaran ja alkavat tuosta noin soitella. Itse kun en osaa soittaa yhtikäs mitään. Kaikkihan on tietysti opeteltavissa, mutta oon niin laiska, etten ole ryhtynyt opettelemaan kitaransoittoa edes vähänkään. Kokemuksen myötä on kyllä tullut tietynlainen rentous ja varmuus tekemiseen, kai sitä voisi myös erityistaidoksi sanoa. Teatteriproggiksissa joutuu aloittamaan uuden myötä kaiken aina alusta, ja töitä on ollut koko ajan ilman pitempiä taukoja välissä. Ei ole noussut mitään paniikkia uuden proggiksen alussa tyyliin ”apua, mitäköhän tästäkin nyt tulee”. Olo on varma, vaikka on ollut tekemisissä eri ohjaajien ja työryhmien kanssa eri puolilla Suomea. Eikä työ ole ollut liian vakavaa, mukana on ollut aina rentous ja hauskuus.”

”Cv:ssähän tietysti lukee erityistaitojen kohdalla ”ratsastus ja hevosenkäsittelytaito erinomainen”. JIM-kanavalla tuli 2010 sketsiviihdesarja nimeltään Testosteriili, ja siinä oli Mannerheim-sketsi. Pääsin siinä ratsastamaan hevosella oikein kunnolla!”

Onko soittotaidon lisäksi jokin muu taito, jonka haluaisit osata? ”Haluaisin omata oikein hyvän laulutaidon. En mä ihan ”puukorva” ole, kyllä mä nuotissa pysyn ja osaan laulaa, mutta en voi kyllä ilmoittaa itseäni koe-esiintymään musikaaliin. Rahkeet ei riittäisi. Kyllähän meillä TeaKissa oli lauluopetusta, ensimmäisen kahden vuoden aikana sitä vielä oli kohtuullisen hyvin. Systeemit sitten hiukan muuttuivat, tuli musiikkiteatterilinja ja sinne suuntautuneet oli jo valmiiksi hyviä laulajia. Me, jotka emme olleet niin hyviä, jäimme vähän paitsioon. Mites meidän lauluopinnot nyt sitten? Se jäi pikkuisen kaivelemaan.”

Mikä on ollut haasteellisin työsi? ”Jokainen proggishan asettaa aina omat haasteensa… Olin tuossa Kuriton Companyn ”Eloonjääneet”-nimisessä proggiksessa mukana vuonna 2007, ja muu ryhmä oli laulullisesti hirvittävän taitavaa porukkaa. Aika vaikeita biisejä oli ja musta tuntui, että nyt oon kyllä niin väärässä jutussa mukana! Mä en selviä näistä! Sain kuitenkin preppausta, ja harjoitusten kautta alkoi homma sujumaan niin, ettei ensi-illassa tarvinnut lopulta panikoida. Se oli kyllä haastava juttu!”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla toimivia? ”Siskoni Anne on opiskellut aikoinaan Taik:ssa tekstiilisuunnittelijaksi, nykyään hän kuvittaa lastenkirjoja. Hänen kirjoittamansa ja kuvittamansa kirja ”Jellona Suuri” oli Finlandia Junior -ehdokkaana muutama vuosi sitten. Aloitellessani teatteriharrastustani Kalajoella ja suunnitellessani Teakia Anne kannusti mua kovasti siihen suuntaan. Muita taiteellisesti suuntautuneita meidän suvussa ei taida olla.”

Jukka nappasi ulkona selfien 

Mistä kiinnostus teatteria kohtaan sinulla sitten lähti? ”Taisin olla 15-vuotias. Kalajoella oli äärimmäisen viriili harrastateatteri Särkkäin Näyttämö, joka oli toiminut jo pitkään ja toimii edelleenkin. Toisen siskoni naapurissa asui Eeva Lehtinen, joka oli tämän harrastajateatterin puheenjohtaja, ja olin kaiketi maininnut siskolleni, että mua saattaisi teatteritoiminta kiinnostaa. Siskoni meni sitten tältä Eevalta kysymään asiasta, ja hän oli aivan innoissaan, etenkin kun teatterissa oli ollut nuorista pojista pulaa. Sinne vaan! Siitä se sitten oikeastaan lähti! Mähän luulin, että sinne on kauheat pääsykokeet ja muuta, mutta toisin kävi. Lisäksi mä olin YTY-teatterissa Ylivieskassa.”

”Olihan meillä kouluaikoinakin jotain… Oon kotoisin Tyngän kylästä Kalajoen kupeesta ja kävin pientä kyläkoulua, ja yläluokilla perjantaisin meillä oli aina ns. esitystunti. Luokkamme oli jaettu kahtia, ja vuoroviikoin tehtiin. Pitkin viikkoa sai aina harjoitella, ja perjantaisin sitten esitettiin alaluokkalaisille. Sisältö oli senaikaisten sketsisarjojen matkimista, Nasse-setää ja muita teeveestä tuttuja, heheh.”

Muistatko ensimmäisen roolisi harrastajateatterissa? ”Joo, mulla oli kyllä useampiakin rooleja siinä jutussa. Näytelmä oli ”Maailman ympäri 80 päivässä”, siinä oli runsaasti kaikenlaisia sivuhahmoja laivan kapteenista lähtien.”

Mitenkäs homma sitten tästä eteni? ”Jatkoin sitten lukioon ja olin lukioajat harrastajateatteritoiminnassa mukana, koulunkäynti tietysti kärsi koska harrastustoiminta oli paljon hauskempaa. Olin mukana Ylivieskan proggiksissakin, vuodet ´93-´97 on varmaankin se haarukka, jonka sisällä tuli harrastettua oikein urakalla. Hain Teakiin keväällä 1997 ja pääsin heti ensimmäisellä yrittämällä sisään, samana keväänä vähän aiemmin pyrin myös Tampereelle ja siellä en päässyt jatkoon. Valmistuin vuonna 2002.”



(kuva Kajaanin Kaupunginteatterin ja Projektori-ryhmän yhteistuotannosta Tuntematon sotilas, kuva (c) Aki Loponen) 

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Tuleva vaimoni opiskeli silloin tanssitaiteen puolella vuotta alemmalla kurssilla (ja myöhemmin meni koreografilinjalle ja toimii nykyään koreografi-tanssijana) ja hän koreografioi jutun, joka pohjautui Pier Paolo Pasolinin kirjaan ”Orgiat”. Siinä oli mukana tanssijoita ja näyttelijöitä. Mun kirjallinen lopputyöni käsitteli tavallaan sitä, millaista on olla näyttelijänä mukana tanssiteoksessa. Siinä oli myös kirjasta otteita. Hyvin pitkälti liikkeellinen juttu noin muuten.”

”Taiteellinen lopputyöni oli ”Seitsemän veljestä” vuonna 2001, ja oli muuten ensimmäinen proggis Teakin uudessa talossa Haapaniemenkadulla. Juha Luukkonen ohjasi, ja siinä teki moni muukin kurssikaverini taiteellisen lopputyönsä.”

Onko sinulla ollut missään vaiheessa joku muu ala mielessäsi? ”Lukioaikoina mua kiinnosti historia kovasti ja olin hyväkin siinä, lisäksi maantieteessä ja biologiassa. Historia mua on aina kiehtonut ja kiehtoo vieläkin. Siihen aikaan ei voinut vielä googlettaa asioita, oli vain niitä ei-päivitettyjä opinto-oppaita, ja sieltä luin että historiaopinnot yliopistossa kestäisivät kahdeksan vuotta! Sehän on jumalattoman pitkä aika! No, pienenä mä haaveilin rekkakuskin ammatista, koska isänikin on ollut rekkakuskina. Sekin sitten jäi”, Jukka muistelee.

Miksi olet näyttelijä? ”Nyt tuli paha kysymys… Hyvä kysymys kyllä esittää itselleenkin silloin tällöin! Syy miksi aikanaan tälle alalle on hakeutunut juontaa juurensa sinne kyläkouluaikojen sketseihin, kun yleisön sai nauramaan ja siitä tuli itsellekin todella hyvä mieli. Siinä sai tyydytettyä jonkun alkukantaisen tunteen ja tarpeen muiden viihdyttämisestä. Myöhemmin tarve on vaihtanut muotoaan. Mulla on ollut onni tehdä töitä taitavien ohjaajien, dramaturgien ja koreografien kanssa ja oon saanut olla osana tärkeitä, isoja asioita ja aiheita käsitteleviä teoksia. En osaa kirjoittaa enkä ole kauhean hyvä puhumaankaan (paitsi valmiiksikirjoitettua tekstiä), haluan tämän työn kautta vaikuttaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin tai asioihin. Se mut ajaa tekemään tätä työtä, vaikkei se aina helppoa ole ollutkaan.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Kyllähän niitä oppeja on matkanvarrella tarttunut mukaan montakin, mutta viimeisin sellainen, josta on mukava muistuttaa itselleen että näinhän se on, on se kun tehtiin Zholdakin ohjauksessa Kirsikkapuistoa Turun Kaupunginteatterissa. Zholdak on hyvin äärimmäinen ihminen ja hänen tyylinsä kohdella ihmisiä on mitä on, mutta kyllä hän on myös taitava työssään. Tulimme kerran aamuharjoituksiin ja hän sanoi kesken treenien, että näyttelijän pitää tulla jokaiseen harjoitukseen sellaisella valmistautumisella kuin se olisi viimeinen harjoitus ikinä. Pistät itsesi täysillä likoon joka harjoituksessa. Ei se tarkoita sitä, että pitäisi jotenkin rikkoa itsensä henkisesti tai fyysisesti, vaan ettei harjoitus olisi mitään puolinaista haahuilua. Se oli minusta hyvin sanottu!”

Onko sinulla ollut omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet seuraillut pitkään? ”Hannu Kivioja on ollut mulle näyttelijöistä kyllä selkeä esikuva, jo ennen kuin itse olin ammatissa. ”Tuhlaajapoika”-elokuva on esimerkiksi järjettömä kova. Hienoa on ollut päästä tekemään hänen kanssaan töitä ja hän piti meille koulussa yhden pienen kurssinkin. Hannu on motivoinut mua suuresti tähän tekemiseen.”

Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”? ”Heti menee Hollywood-osastolle. Jos itsellä olisi täydellinen englanti… Miehistä Sean Penn tai Harvey Keitel, naisista Susan Sarandon. Suomesta haluaisin näytellä Taisto Reimaluodon kanssa. Tapasin hänet viime vuonna Porissa Lainsuojattomat-festareiden 24h Plays-jutussa, valitettavasti emme päässeet samaan ryhmään mukaan.”

Jukka ja Johanna Reilin Puhtaana käteen-farssissa (c) Tapio Aulu 

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Laulaa dueton? Apua! Aikamoisia kysymyksiä sulla… M.A. Nummisen kanssa haluaisin esiintyä! Siitä tulisi hieno veto!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Vaasan Kaupunginteatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Seinäjoen Kaupunginteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Kajaanin Kaupunginteatterissa, Kuopion Kaupunginteatterissa, Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa, Riihimäen Teatterissa, Tampereen Teatterissa (tulevassa Teatteri Siperian ja Projektori-ryhmän yhteistuotannossa), Kouvolan Teatterissa, Q-teatterissa ja Teatteri Jurkassa. Siinäpä niitä.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Pääsin tekemään Täällä Pohjantähden alla -näytelmää kahteen kertaan, Vaasaan ensin 2008 ja viime talvena Seinäjoelle. Harvinaista oli myös se, että pääsin tekemään saman roolinkin eli Akseli Koskelan kahteen eri otteeseen. Molemmissa oli vielä sama ohjaaja. Jännästi oma roolini syventyi entisestään Seinäjoella, Vaasan jutun ollessa vielä aika hyvin muistissa. Vaasassa tehdessä muutama kohtaus tuntui siltä, etten ihan pääse kiinni, mutta Seinäjoella kaikki jalostui, koska olin itsekin vanhentunut. Pääsin tekemään tavallaan uudelleen koko roolin. Tärkeä prosessi kaikkineen! Toki on ollut muitakin eri syistä tärkeitä juttuja, mutta tuo oli haastava myös näyttelijäntyöllisesti.”

Elina (Liisu Aurasmaa) ja Akseli (Jukka Peltola) / Seinäjoen KT (c) Aki Loponen

Millaista teatteria haluaisit itse nähdä Suomessa enemmän? ”Haluaisin nähdä uusia kotimaisia näytelmätekstejä! Oon tällä hetkellä itse tosi huono teatterissakävijä, yritän käydä katsomassa silloin kun on enemmän aikaa. Viimeksi kävin katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa Milko Lehdon ohjaaman ”Pasi was here”, se oli oikein hyvä juttu. Haluaisin nähdä rohkeampaa, kokeellisempaa teatteria. Sitäkin tehdään, mutta rahastahan se on myös kiinni. Mun mielestäni viihdettä on teattereissa aika paljon ja vähän liikaakin jo. Jotenkin sitä kaipaa uusia tarinoita tästä päivästä ja maasta, jossa eletään.”

Millaista on sinun mielestäsi teatterin taika, voiko sitä selittää? ”En oikein tiedä...onko taika sama asia kuin flow? Tietylainen ”imu” riippumatta siitä oletko lavalla vai katsomossa. Juttu on niin hyvä, että ajantaju katoaa. Työryhmän kesken kun löytää hyvän imun tekemiseen, kun kaikki hengittävät samaan aikaan… Taikahetki on siinä. Katsomossa sitä odottaa jotain täyttymystä, niitäkin on kohdalle sattunut. Mulle hirveän tärkeää on energia, joka lavalta huokuu. Vaikka juttu ei välttämättä muuten olisi kaikilta osin napakymppi, se tekemisen meininki voi välittyä silti ja osuu ihan täysillä.”

Mitkä asiat inspiroi sinua? ”Töissä energiaa tuovat ihmiset innostavat mua pistämään myös itseni likoon enemmän ja enemmän. Intohimoiset ihmiset inspiroi mua niin elämässä yleensä kuin työssäkin. Bensaa mun liekkeihini!”

Podetko ramppikuumetta? ”En mitään erityistä, ramppikuume kuulostaa joltain paniikkitilalta. Pieni jännitys pitää hereillä ja sitä on oltava, muuten huolestuu. On kyse myös vireystilasta, siitä onko skarppina.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Juttukohtaisesti hommat tietysti vähän vaihtelee, joskus pitää lämmitellä fyysisesti enemmän. Ääni pitää saada kulkemaan aina. Ei mulla mitään sellaista ole, minkä tekisin aina. Ei taikauskoonkaan liittyviä, että kävisin koputtelemassa nurkkia. Joskus nuorempana oli niitä, silloin kun oli neuroottinen muutenkin… Eväätkin vaihtelee koko ajan. Jos esityksen onnistuminen on niistä kiinni, sitten pitää miettiä asioita vähän tarkemmin”, naurahtaa Jukka.

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Musta on hauska kuunnella vanhojen kollegoiden juttuja ja tuntuu siltä, että ennen on sattunut ja tapahtunut paljon enemmän. Itselle ei ole sattunut mitään mainittavaa, mutta tämän jutun olen kuullut Vaasassa. Tämä tapahtui Kajaanin Kaupunginteatterissa vuosia sitten ”Pohjalaisia”-näytelmässä. Puukotushommat oli hienosti ratkaistu siten, että näytelmässä käytettiin oikeita lyhytteräisiä puukkoja ja näyttelijällä oli ruislimppu paidan alla selässä! Puukko lyödään limppuun ja kaikki näyttää tosi aidolta ja rajulta. No, jossain esityksessä oli käynyt sitten niin, että kaveri jota puukotetaan oli unohtanut leivän selästään ja tajusi sen kesken kohtauksen näyttämöllä. Puukotuskohtaus lähestyy, mitä mä nyt teen! Kun toinen tuli puukko tanassa kohti, hän lähti juoksemaan ja huusi mennessään ”Ei oo leipää!”. Tää on musta mahtava tarina, kun sekunneissa pitää keksiä jotain eikä kulisseihinkaan voi juosta karkuun. Miten viestitän kanssanäyttelijälleni, että kaikki ei ole nyt kohdillaan. Loistava keksintö!”

Perinteinen yhteiskuva... 

Kerro joku hyvä muisto. ”Me pistettiin oma Projektori-ryhmä käyntiin vuonna 2006 ja aloimme harjoitella ensimmäistä omaa produktiotamme eli Janne Kuutiota. Mentiin harjoittelemaan sitä heinäkuussa yhden mukana olleen näyttelijän mökille maalle, pari viikkoa treenattiin siellä. Oltiin saatu proggista varten vähän apurahaa, ensi-ilta oli tulossa myöhemmin Helsinkiin. Oltiin ostettu mökille ruokaa ja kokkailtiin yhdessä tauoilla. Tarinassa oli lavastuselementtinä puupöllejä, joihin veisteltiin erilaisia kasvoja. Liiteristä valkattiin parhaat pöllit ja jokainen veisteli omiaan. Se oli jotenkin liikuttavaa. Istuttiin iltaa yhdessä, veisteltiin pöllejä pihalla ja taidettiin ottaa vähän kaljaakin. Hyvä muisto alkutaipaleelta, yhteisen tekemisen ilo välittyi.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Helmikuun lopussa tulee tosiaan ensi-iltaan Hannu Salaman ”Siinä näkijä missä tekijä” Frenckell-näyttämölle Tampereen Teatteriin. Tässä keväällä on äänikirjojen lukua luvassa, ja täällä Hämeenlinnassa pyörii Puhtaana käteen -farssi vielä muutaman kerran. Kesällä menen tekemään yhtä leffaa, jota kuvataan Hailuodossa, Oulussa, Raahessa ja Pyhäjoella. Ensi keväänä tulee ensi-iltaan vaimoni Sari Palmgrenin tanssiteos, ensi-illassa Kajaanissa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Elä hetkessä. Ei mieti liikaa tulevia eikä murehdi menneitä.”

Millaisia terveisiä lähettäisit nuorelle itsellesi täältä vanhempana ja viisaampana? ”En kerro minkä ikäiselle tämän sanon, mutta sanoisin ”Oo oma ittes!” En tiedä uskoisiko.”

Osaatko imitoida ketään? ”En. Olen joutunut kokeilemaan kyllä. Nätyn pääsykokeissahan oli sellainen tehtävä, jossa piti imitoida jotain henkilöä. Sehän meni tietysti ihan päin persettä. Muistan, että samassa ryhmässä oli yksi kundi, joka osasi imitoida oikein hyvin ja hänellä oli jopa valinnanvaraa niissä hahmoissaan. Itse yritin huonosti Spedeä muistaakseni, hahah, ja pieleen meni sekin. Ai niin, ja kaikkihan nyt Jouko Turkkaa on yrittänyt imitoida myös.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Pitkällisen mietinnän jälkeen vastaan Kaustinen! Se ottaa aina niin lungisti. Sehän on muuten todella nerokas ja briljantti suomennos, kun alkuperäisen hahmon nimi on Woodstock.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi hahmosi nimi ja supervoimasi? ”Mun supervoimani olisi sellainen, että pystyisin pysäyttämään ajan. Kun tulee joku epäkohta, kaikki pysähtyy ja sitten epäkohdan voisi korjata, ja taas jatkuisi liike. Hahmon nimi olisi Jäädyttäjä.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi siltä varalta että heräätkin kesken kaiken? ”Olispa mahtavaa! Haluaisin lukemista mukaan. Kännykällä pelaisin Sanapalaa ja sitten loppuisi akku, laturi ei tietenkään olisi mukana. En muuten ottaisi kännykkää. Paljon kirjoja! Olisi pakko lukea haastaviakin teoksia, kun ei olisi tekosyytä keksiä muuta tekemistä. Ruuassa pitäisi olla vaihtelua, koska en pysty syömään samaa ruokaa montaa päivää peräkkäin. Kasvihuone täynnä tuoreita kasviksia ja hedelmiä!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Haluaisin mennä katsomaan miten pyramidit on rakennettu, siitä kun aina kiistellään. Haluaisin myös mennä katsomaan, millainen tyyppi oikein oli Jeesus.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi esitys, millainen se olisi? ”Toivottavasti ei tehdä! Mun roolissani olisi useampia eri tyyppejä ja esitys olisi immersiivinen. Tapahtuisi vanhassa tehdashallissa ja mukana olisi erilaisia taiteenalan ammattilaisia - näyttelijöitä, tanssijoita, sirkusta… ”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Kävelen teatterille Puhtaana käteen -esitykseen.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus
Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha
Mikä sytyttää sinut? - Intohimo
Mikä sammuttaa intohimosi? - Tylsyys
Mikä on suosikkikirosanasi? - Perkele
Mitä ääntä rakastat? - Hyrinä
Mitä ääntä inhoat? - Kova meteli
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Toimistotyöntekijä
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

torstai 8. maaliskuuta 2018

Julia & Romeo / Kansallisteatteri

Julia & Romeo / Kansallisteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 7.3. 2018, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare
Suomennos Marja-Leena Mikkola
Ohjaus Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia Anna Viitala
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Musiikki Mila Laine
Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu Viljami Lehtonen
Koreografia Ima Iduozee
Taistelukoreografia Kristo Salminen ja Ima Iduozee
Ohjaajan assistentti Johanna Kokko

Rooleissa : Satu Tuuli Karhu (TeaK), Olli Riipinen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Jarno Hyökyvaara (TeaK), Sonja Salminen, Eetu Känkänen (TeaK), Katariina Kaitue, Juha Varis, Sanna-Kaisa Palo, Kristo Salminen, Heikki Pitkänen ja Olli Ikonen

Muusikot : Mila Laine ja Aleksi Kaufmann


 "Mistä alkaisin, nyt tämän kertomuksen vanhan totuuden..."

 "Rakkaustarinan" alkusanat soivat päässäni levottomasti nukutun yön jälkeen. Romeon ja Julian tarina on tuttuakin tutumpi, mutta silti se jaksaa yllättää ja hämmentää. Sydämeni jäi leijuskelemaan jonnekin Kansallisteatterin kulmille hämärtyvään iltaan, toivottavasti joku on sen napannut talteen ja palauttaa sopivan tilaisuuden tullen, sillä tarvitsen sitä vielä. Ajatukseni jäivät pyörimään kahden ihmisen välille pitkiin katseisiin, ojennettuun käteen ja hetkeen, kun valot sammuivat. Myös esityksen loppu ja alku jäivät kiertämään kehää päässäni, tulkinnanvaraa kun on. Tekisi mieleni kirjoittaa enemmänkin, mutta tehkööt tulevat katsojat omat johtopäätöksensä.


 Näytelmän alkupuoli on paikoitellen näin aikuisen näkökulmasta huvittavaakin seurattavaa - täynnä nuoruuden turhaakin uhoa, energianpurkua ja testosteronia, kun Mercutio (Miro Lopperi) ja Tybalt (Jarno Hyökyvaara) ottavat yhteen, Capuletit ja Montaguet kun eivät samalle kadunpätkälle mahdu ilman jonkisorttista kähinää. Toisaalta sitten pilvilinnoissaan haaveksiva runopoika Romeo (Olli Riipinen) vyölaukkuineen ja muistikirjoineen hymyilyttää väkisin ja vie aikaan, jossa unelmoitiin Suuresta Rakkaudesta ja jostain uudesta, ennenkokemattomasta tunteesta, jonka kohteesta ei ihan ollut varma. Nuorena kaikki tunteet ovat pelottavankin totta ja aitoa, ja kaikki otetaan vastaan vilpittömin mielin. Vieressä parhaat kaverit nauravat ja pistävät lekkeriksi koko tunnelman. Tuntuuko tutulta? Hormoonit hyrräävät ja ei oikein tiedä, missä tässä nyt mennään.

 Sitten yllättäen kohtaakin Hänet, ja kaikki on jotenkin selkeää. On kuin syntyisi uudestaan, ja kaiken näkee uusin silmin. Silmät sydämenkuvia täynnä. Julia (Satu Tuuli Karhu) pistää ulkona röökiksi ja savun keskellä katseet kohtaavat. Siinä missä Romeolla juuttuu sanat kurkkuun, on Julialla täysin toisenlainen meininki. Toiminnan nainen, joka ei jää paikoilleen tuijottamaan lasittunein vastarakastuneen katsein, vaan vaatii sanoja ja myös tekoja. Tämä Julia on rohkea aloitteentekijä ja tuntuu tietävän mitä haluaa ja mitä ei halua, uskaltaa pistää vanhemmilleenkin kampoihin. Hän puhuu selkein sanoin, uskaltaa korottaa ääntään. Ei pelkää mitään eikä ketään, ei edes kuolemaa. Bravo!


 On ohjaaja Nikkilältä napakymppi ottaa mukaan tätä nuorempaa kaartia, joka tuntuu olevan joka puolella teatterisalia, sivuilla ja katsomon päällä kulkevalla rampillakin. Mustiinpukeutuneita hahmoja vilisee silmissä - välillä tuntuu siltä, että sama tyyppi on kahdessa paikassa yhtä aikaa. Valoilla ja varjoilla saa ihmeitä aikaan. Konkariosastolta parhaiten kampoihin pistävät ronskihko imettäjä (Sanna-Kaisa Palo) sekä hillitön poppamieshenkinen isä Laurence (Kristo Salminen) William-lintuineen ja apureineen.

 Huomasin usein katselevani pää hiukan kallellani Romeon ujoilua tosirakkauden edessä. Ei nuorukainen oikein tiedä mihin jalkansa ja kätensä laittaisi, mutta mieli tekee koskettaa ja silmät kertovat kaiken. En istunut edes lähellä vaan 12. rivillä ja mikä loiste silmissä, mikä aitous ja herkkyys koko olemuksessa. Minua onneksi "varoitettiin" ennalta tästä, ja kyllähän siinä meikäläisen sydän suli taas vaihteeksi.


 Sydän suli myös Mercution ja Tybaltin välisessä kemiassa ja katseissa, joissa välimatkasta huolimatta kipinöi ja kunnolla. Se pisto tiesi paikkansa... Hieno musiikki korosti tunnelmaa myös ja vei välillä piinaavaankin suuntaan, upeaa musiikillista vuoropuhelua vastakkaisista aitioista!


 Sain tästä toteutuksesta jotenkin suunnattoman paljon energiaa! Taas yksi näytelmä, jonka haluaisin nähdä myöhemmin keväällä uudestaan. Loppukohtaus ja se ihan viimeinen kuva jäi vaivaamaan mieltäni, positiivisella tavalla. Kutkuttaisi keskustella "salaa" asiasta jonkun kanssa, sellaisen joka on myös tämän nähnyt. Meilitse voi ottaa yhteyttä.


 Matkustin kotiin pitkästä aikaa junalla ja melkein ajatuksissani painelin ohi oikean aseman! Hyvä teatteri saa aikaan kaikenlaista.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Tippukivitapaus / Kansallisteatteri

Tippukivitapaus / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 22.11.2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Laura Ruohonen
Musiikin sävellys, sovitus ja harjoitus Anna-Mari Kähärä
Lavastus Antti Mattila
Valosuunnittelu Ville Toikka
Videosuunnittelu Ville Virtanen
Äänisuunnittelu Raine Ahonen, Veli-Pekka Lahtela ja Ville Leppilahti
Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä
Dramaturgi Pipsa Lonka
Hahmot ja puvut Erika Kallasmaa
Ilma-akrobatia Sanna Silvennoinen ja Katja Kortström
Koreografia Sanna Silvennoinen ja Henri Sarajärvi

Rooleissa : Vuokko Hovatta, Jani Karvinen, Seela Sella, Katja Kortström, Marja Salo, Sari Puumalainen, Markku Maalismaa, Markku Haussila, Pihla Maalismaa, Sami Kurppa, Mikko Jutila, Jaan Pöldsam/Antti Soininen ja videolla Martti Suosalo (näkemässäni esityksessä ei tosin Vuokko Hovattaa eikä Sari Puumalaista nähty, ja jo lueteltujen lisäksi lavalla olivat Miika Laakso sekä Meri Nenonen)

Orkesteri : Sara Puljula, Sami Kurppa, Ville Leppilahti, Marko Puro ja Senni Valtonen

Hujoppi, Seija Soija ja mahtimummeli päätäi Väätäinen 

 Olen siitä erikoinen tapaus, että käyn katsomassa lastenteatteria ilman lapsiseuraa. Tiedän, että kaltaisiani on muitakin. Lapsenmieli kun on kirjaimellisesti tallella ja Tallella, sillä pärjää elämässä pitkälle ja silloin osaa nauttia asioista, joita ei "liian aikuisena" koskaan huomaa. Toivottavasti en koskaan kasvakaan liian aikuiseksi! Muistan vieläkin sen hetken, kun menin vuonna 1977 katsomaan Hämeenlinnan Kaupunginteatteriin Punahilkka-näytelmää ja astuin elämäni ensimmäistä kertaa teatterisaliin. Se oli maaginen hetki, ja muisto jota aion vaalia hamaan loppuun asti. Nyt istuksin Kansallisteatterin aulassa odottelemassa näytelmän alkua (ja kuuntelin samalla äänikirjana Peppi Pitkätossua) ja pikkukatsojia saapui hiljalleen paikalle. Moni otti aikamoisia kierroksia pitkin käytävää ja pientä hepulia oli jo ilmassa. Voi kunpa aikuisetkin kehtaisivat purkaa teatterijännitystä vastaavalla tavalla! Itsekin kirmailisin harva se päivä pitkin portaita sisätossut jalassa sukkahousut rullalla ja huutaisin "JEEEEEE kohta se alkaa!"

 Mahtavaa, että lapsille on tehty riemunkirjavan rytmikäs musikaali, ja vielä Suurelle näyttämölle! Hämmästystä riitti pienillä ja suurilla katsojilla, kun höyheniään yleisön päälle pudotteleva värikäs Tukaani (Katja Kortström) opetteli lentämään ja otti ensiaskeliaan ilmassa parvelta kohti näyttämöä. Tukaani lipui alaspäin laulun siivittämänä ja kyllä minulle vähän tippa nousi linssiin, kun takanani tyttönen lauloi koko biisin mukana heleän kirkkaalla äänellään "Tukaani tukaani, tule mukaani". Mieleni herkistyi. Nyt ollaan oikeiden asioiden ytimessä.


 Onhan se nyt mahtavaa, kun tarinan päähenkilönä on piskuinen soijapapu Seija (Marja Salo), joka lähtee karkureissulle Hujopin (Jani Karvinen) seurassa. Hujoppi ei ole sieltä rohkeimmasta päästä, mutta uteliaan Seijan seurassa hänkin äityy railakkaaseen menoon. Agenttinero Naru (Martti Suosalo) lähettää mahtimummeli päätäi Väätäisen (Seela Sella) agenttihommiin kaksikon perään, ja mummeli kurvailee paikasta toiseen valtavalla pipolla. Oivallinen ajopeli päätäille! Kaksikko piileskelee erinäisissä paikoissa (piilolinssit ovat muuten mainio keksintö, ne vain päähän ja olet piilossa) ja tapaa tietysti monensorttista porukkaa aina seilaavasta rottaperheestä Maailman Vanhimpaan Pizzaan (Markku Haussila), diktaattorirusinaan (Meri Nenonen) ja Rämeämmään (Markku Maalismaa). Siinä ohessa nähdään mm. mummoagilitya, piileskellään Keine Angst-nimisessä hiippailuhotellissa, jonka portieerina toimi mursu (Miika Laakso), tavataan hirmuinen raakalainen Karmu Gurmee (Markku Haussila) sekä pudotaan viemäriin... Joka välissä luikautetaan tietysti hauskoja ja svengaavia lauluja, bändikin irroittelee kunnolla, yleisö laulaa mukana ja jalka vispaa rytmin tahdissa. Mainio meininki niin katsomossa kuin lavallakin! Opitaan siinä samalla myös ystävyydestä ja rohkeudestakin.


 Taisin olla hymy korvissa koko esityksen ajan. Sen aisti, että tätä on ilo esittää ja hyvä mieli tarttui pitkäksi aikaa. Narikka - ja vessajonossa raikasi "Jos on hanskat"-kappale ja siitä saikin pitkäksi aikaa hienon korvamadon. Levyäkin on myynnissä, joten mukavia hetkiä voi muistella vielä kotonakin.

 Eräs pikkuinen totesi mummolleen esityksen jälkeen, että "se soijapapu ei ollut kyllä oikea papu, vaan se oli kyllä ihminen". Kuulin myös kysymyksiä siitä, että mikä oli ollut parasta ja kuka oli paras hahmo. Parasta oli ollut se, kun papu vahingossa päästi ison paukun ja parhaita hahmoja oli KAIKKI! Oma suosikkini taisi olla se maailman vanhin pizza, melkein meni Tuttiritari-musikaalissa nähtyjen laulavien piimäpurkkien ohi.

 Monelle katsojalle tämä oli varmaankin Se Ensimmäinen Teatterikokemus. Olen varma siitä, että vielä kymmenienkin vuosien kuluttua joku muistelee lämmöllä sitä valtavaa papupurkkia, jonka kyljessä luki "Parasta eilen". 

Tippukivitapaus on varsinainen Tapaus! Menkää ihmessää katsomaan, lasten kera tai ilman.

ps. Erityishupipointsit erinäisiin asuihin pukeutuneille näyttämömiehille. Lavalla hipsi milloin mitäkin partatyyppiä, mustia ötököitä ja piileskelevä portieeri!

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Lemminkäinen / Kansallisteatteri

Lemminkäinen / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 28.2. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Teksti ja ohjaus Juha Hurme
Lavastus ja pukusuunnittelu Heini Maaranen
Musiikki Petra Poutanen-Hurme
Taiteellinen äänisuunnittelu Petra Poutanen-Hurme, Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi
Valosuunnittelu ja heijastukset Kalle Ropponen
Koreografia Saara Hurme
Taistelukoreografia Seppo Kumpulainen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva

Rooleissa : Marja Salo, Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Terhi Panula, Cécile Orblin, Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Antti Pääkkönen, Marja Salo ja Tomi Alatalo 

 Maailma on ehtymätön hämmennyksen kehto

 Suunnilleen näin toteaa näytelmässä Tiera (Antti Pääkkönen) ja itse lisäisin tuohon alkuun vielä Juha Hurmeen nimen. Olin syvän hämmennyksen vallassa lähes koko parituntisen ajan. Paikoitellen nauratti absurdit tilanteet ja sanailut, ympärilläni hekoteltiin ja minä siinä mukana tietämättä yhtään miksi. Tunsin oloni täysin tyhmäksi ja sivistymättömäksi ja maalaisjuntiksi, joka ei nyt vaan tajua mikä tässä on homman nimi.

 Parasta oli se, ettei ennalta tiennyt yhtään mitä tuleman pitää seuraavassa käänteessä. Yllättävyys säilyi hyvinkin pitkään, mutta lopulta alkoi puuduttaa ja uuvuttaa, ja loppua kohti mentäessä minua ei enää jaksanut kiinnostaa yhtään mikään. Teki mieli kotiin ja bussiin kotimatkalle äänikirjaa kuuntelemaan.

Louhivuori (Cécile Orblin) 

 Rytmistä ja kielellä kikkailusta pidin, suomi taipuu moneen ja mikä ettei kalevalaisella poljennolla voi tehdä melkein mitä tahansa. Välillä tuli mieleeni muinainen Tabu-sketsi "Legenda kauniista Jormasta", jossa keekoillaan kullanvärisissä asuissa ja rumpua paukutetaan taustalla. En senkään jutun pointtia aikoinaan hiffannut.

 Tomi Alatalon koikkelehtiessa kumiukkona paidatta pitkin lavaa kävi mielessäni, että olen tämän jo nähnyt Nummisuutareissa. Siinäkin oli ohjaajana Juha Hurme.


 Kerran keväässä pitää näemmä nähdä jotain tosi outoa. Viime vuonna oudoin esitys oli KOM-teatterin "Kokki, varas, vaimo ja rakastaja" ja nyt takuulla tämä. Aivoni laitettiin taas kerran tehosekoittimeen, tällä kertaa lisämausteeksi Kalevala ja muita klassikoita - ja sitten kansi auki kesken kaiken ja pitkin seiniä.

 Ehkä teoksen hienous aukeaa minulle joskus myöhemmin, ehkä ei. 

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

torstai 1. maaliskuuta 2018

Siinä näkijä missä tekijä / Teatteri Siperia ja Projektori-ryhmä

Siinä näkijä missä tekijä / Teatteri Siperian ja Projektori-ryhmän yhteistuotanto

Ensi-ilta 27.2. 2018 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Hannu Salama
Ohjaus Juha Luukkonen
Dramatisointi Juha Luukkonen ja Ari-Pekka Lahti
Lavastus Noora Salmi, Saija Raskulla ja Juha Luukkonen
Pukusuunnittelu ja tarpeisto Noora Salmi
Valo-ja äänisuunnittelu Saija Raskulla
Laulujen sovitukset Juha Lagström ja työryhmä
Jouhikko Pekko Käppi

Rooleissa : Jukka Peltola, Sakari Tuominen, Hanna Gibson, Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen, Juha Lagström, Riikka Papunen, Sami Lanki ja Satu Turunen


 Siinä näkijä missä tekijä. Itse esityksestä ja aiheesta minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, vaikka olin vuosia sitten nähnyt samaan tekstiin perustuvan esityksen Nätyn parin vuosikurssin opiskelijoiden versioimana (tässä tosin on käytetty otteita muidenkin kuin Hannu Salaman tekstistä). Ihmisen muisti on häilyväinen ja kattaa välähdyksiä sieltä sun täältä, yksittäisiä hetkiä ja kuvia. Niiden yhdistäminen vaatii sitten hiukan kaivelua, jotta saisi kokonaiskuvan piirtymään paremmin esiin.

  Näyttämöllä on tuoleja, ei rivissä lähekkäin vaan kaukana toisistaan. Odotan jokaisen tuolin kohdalle kertojaa, kaiken keskelle eteen myös kirjoituskonetta ja itse kirjailijaa. Harri Salminen (Jukka Peltola) yrittää kirjoittaa kirjaa vastarintaliikkeen toimista jatkosodan aikana Tampereen Pispalassa. Vaimo Marke (Satu Turunen) pommittaa puhelimitse, syyttää ja sättii ja ilmoittaa lasten kaipaavan isäänsä. Kotiin ei Harri aio palata ennen kuin kirja on valmis. Työ on hidasta, kuin valtavan palapelin kokoamista, jossa palaset ovat hajallaan pitkin huonetta. Reunoilta ja kulmista aloitetaan.

Maija ja Santtu 

 Harrin äiti Maija (Hanna Gibson) ja isä Santtu (Sakari Tuominen) solvaavat ronskein sanakääntein toinen toisiaan, ikään kuin kilpailisivat siitä, kumpi on pahempi suustaan ja kumpi saa toista loukattua syvemmin. Kuuntelen korvat punaisina ja otsa kurtussa, omassa perheessäni kun on vastaavat tilanteet hoidettu pitkitetyllä mykkäkoululla. Pinnan alla on kuitenkin kytenyt ja on ollut hyvin tietoinen siitä, että jos tulppa lähtisi irti, tulisi sanottua asioita myös ohi suunsa. Kumpi on sitten parempi/pahempi tapa? Täydellinen hiljaisuus vai asioiden sanominen niin kuin ne on, höystettynä mehukkailla kirosanoilla? Perkele on saatanan tehokas sana muuten, kokeilkaapas!

 Jokaisen näyttämöllä sijaitsevan tuolin ääreen saapuu ihminen kertomaan omaa versiotaan sekavista jatkosodan ajoista ja tapahtumien kulusta. Kirjailija Salminen kääntyy äänen suuntaan, spottivalot leikkaavat nopeasti kohteesta toiseen tihenevässä tahdissa. Tuntuu siltä, että pulssini kohoaa tunnelman tiivistyessä ja vähän mystinen äänimaailmakin tukee tätä eikä helpota oloa. Kuin seuraisi jännitysnäytelmää, jonka loppu on täysin hämärän peitossa. Kuin seuraisi kuulustelua, jonka lopputuloksesta ei ole tietoa. Kuka on syyllinen ja kuka syytön? Kuka teki mitäkin tai jätti tekemättä? Kuka petti ja kenet?

 Vastarintaliikkeen jäsenet tulevat tutuiksi. Ryhmän johtaja Pekka Toivola (Marika Heiskanen) sekä jäsenet Tammelundin Reska (Tuukka Huttunen) ja veli Taisto (Juha Lagström), Pirkko Mäkinen (Riikka Papunen), Jaska Lonkanen (Sami Lanki) ja Nurmen poika (Satu Turunen). Puheissa toistuu myös kovista jätkistä kovin, desantti Aulis Ahteinen, jonka olinpaikasta ei ole tietoa. Vielä... "Saatanan inhimillisiä ihmisiä!" toteaa kirjailija Salminen myöhemmin. Tähän toteamukseen on helppo yhtyä.

 Välillä tartutaan kitaraan ja millä tavalla! "Working Class Hero" alkaa kuin varkain ja ihoni nousee kananlihalle. "If you want to be a hero, well just follow me". Paikoitellen tekee mieli nousta ylös laulamaan mukana käsi nyrkkiin kohotettuna. Perkele sentään, mukana ollaan mitä tahansa teettekin! Aatteen ja toveruuden puolesta. Äänet soivat komeasti yhteen ja salissa on jotenkin kohottunut tunnelma aina laulujen soidessa. Väliajalla on pakko googlettaa, minkä niminen olikaan kappale joka alkaa sanoin "Käännyn puoleenne kapteeni, kuunnelkaa!" Väliajalla myös totesin, että tämä juuri näkemäni alkupuolisko toimisi loistavasti myös kuunnelmana. Valmista kamaa äänimaailmoineen kaikkineen. Eri ihmisillä hyvin tunnistettavat, selkeät äänet. Ehkä hitusen hehkutin myös Jukka Peltolan lavakarismaa ja vakuuttavaa äänenkäyttöä.

Jukka Peltola ja Marika Heiskanen 

 Väliajan jälkeen siirrytään pelkästä puheesta kohti toimintaa. Satu Turunen ohranan päällikkö Pohtolana kuulustelemassa loksauttaa suuni hämmästyksestä auki ja nostaa hiukset melkein pystyyn. Miten hyytävä hahmo! Kukaan ei ole turvassa.

 Esitys on täynnä hienoja, pysäyttävän herkkiä ja myös piinaavia hetkiä. Elävä tuli, vaatteiden pukeminen ja riisuminen (miten nerokas tapa ilmaista kuolemasta), pienten lasten peittely uneen (vai ikiuneen?) - en olisi ikinä myöskään uskonut, miten herkeämättä seurasin pitkähköä kohtausta, jossa antenninjohto siirtyy kädestä toiseen ja mahdollistaa kunnon kuuluvuuden.


 Musiikkivalinnoista ja toteutuksesta pidin äärettömän paljon. Osa oli tuttuja kappaleita, osa ei. Olisikin ollut kiva, jos käsiohjelmassa olisi ollut maininta käytetyistä kappaleista. Manic Street Preachersia siellä taisi ainakin olla mukana ja kerrassaan nerokas R.E.M.in "Losing My Religion". Teki mieli laulaa mukana siinäkin, kun osaan edelleen sanat ulkoa. Sekin biisi osui ja upposi täydellisesti. Siellä sitä ollaan nurkassa ja spottivaloissa ja uskonsa (ja aatteensa) menettäneenä. Tuli sellainen fiilis että hei, tämä kappalehan kertoo juuri tästä näin!

 Koko näyttelijäporukalle isot kiitokset yhdessä ja erikseen. Yhdessä olivat enemmän kuin osiensa summa. Monta tuttua tyyppiä lavalla, joten silmäni iskin etenkin huikeaan Satu Turuseen, jonka näin nyt ensimmäistä (mutta toivottavasti en viimeistä) kertaa lavalla. Mikä muuntautumiskyky! Täytyy myös mainita se, että Tuukka Huttunen se ottaa näemmä tänä keväänä Tampereen melkein kaikki teatteritalot haltuunsa ja huseeraa isoissa rooleissa kolmen eri talon lavoilla. Ja mainitsinko jo Jukka Peltolan, joka tällä roolisuorituksellaan meni heittämällä aika korkealle meikälikan suosikkilistoilla?

 Jos jakaisin tähtiä, antaisin täydet viisi.

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. Kiitos!)

Julistekuva on hieno!