keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Myrskyluodon Maija / Vuohensaaren Kesäteatteri, Salo

Myrskyluodon Maija / Vuohensaaren Kesäteatteri, Salo

Ensi-ilta 6.7. 2019, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Anni Blomqvist
Dramatisointi Jussi Helminen
Musiikki Matti Puurtinen
Ohjaus Peter Nyberg
Musiikin sovitus Outi Ollila, Pasi Ketola ja Peter Nyberg
Musiikin orkestrointi, laulutaustat ja ääniefektit Pasi Ketola
Laulusovitukset ja laulujen harjoituttaminen Outi Ollila
Koreografia Venla Viisanen
Puku-, maski- ja kampaussuunnittelu Marjo Haapasalo
Lavastus ja valosuunnittelu Timo A. Aalto
Äänentoiston suunnittelu ja toteutus Markus Kuisma

Rooleissa : Ami Aspelund, Merita Seppälä, Roope Pelo, Maija Tenkanen, Esa Lehtinen, Marjut Ruusumo, Tiia Marjanen, Esteri Seppälä, Kasper Korpela, Maija Härkönen/Senja Poikonen, Tiitus Pietilä/Niilo Rautpalo, Lari Matilainen, Eemil Korpelainen, Sanna-Marja Kultima, Jari Maula, Mia Kuisma, Heimo Heikkonen, Pauli Kuisma, Saku Nikkanen, Aarne Kallinen, Emmy Welin, Laura Heiskala, Mariella Pirhonen ja Krista Mäki

Janne ja Maija (c) Mikko Pääkkönen 

 Vuohensaaren Kesäteatterin Myrskyluodon Maijan näkemisestä ja etenkin kokemisesta on kulunut jo lähes viikko, ja jostain syystä en ole saanut tekstiä syntymään normaalissa aikataulussani. Yleensä pyrin kirjoittamaan aina mahdollisimman pian esityksen näkemisen jälkeen, jotta kaikki fiilikset ja ajatukset olisivat tuoreessa muistissa. Nyt olen kärsinyt kirjoitusblokista juuri erittäin epäsopivaan aikaan, ja muu elämä on pyörinyt mielessä päivätolkulla ja mennyt kirjoitushommien edelle. Välillä kirjoitusongelmia tulee siitä, ettei ole oikein mitään sanottavaa, tai ainaakaan mitään uutta. Tästäkin esityksestä on heti tuoreeltaan ensi-illan jälkeen julkaistu lehtikritiikkien lisäksi pari ansiokasta blogikirjoitusta (tässä Susannan/Teatterinnan blogijuttu, tässä Linnean juttu Kujerruksia-blogissa) ja olen miettinyt, mitä erilaista voisin tuoda mukaan omalla jutullani. Aion tuoda esiin kaiken sen (tai ainakin osan siitä), mitä koin ensivisiitilläni Vuohensaareen.

 Olen nähnyt reilusti yli tuhat esitystä vuosien saatossa. Suurin osa on painunut unholaan samantien, monia en muista edes nähneeni. Joitakin muistan vain siksi, että olen kirjoittanut näkemästäni blogiin. Vähän yllättäen, parhaiten muistan kuitenkin sellaiset esitykset, joita en ole jälkikäteen osannut sanallistaa oikein mitenkään, mutta esityskokemusta ajatellessani kyyneleet kihoavat silmiini tai ihoni nousee kananlihalle. Jos muisti muuten pätkii, tunnemuisti ei unohda. Muistan katseet, pienet eleet, yleistunnelman, yhden ainoan lauseen, musiikin, sen-tietyn-hetken ja hiljaisuuden juuri ennen loppuaplodien alkamista. Tämä Myrskyluodon Maija (voisin jopa kutsua Vuohensaaren Maijaksi), monilahjakkaan Peter Nybergin esikoisohjaus, nousee tähän joukkoon. Odotin paljon ja sain paljon enemmän - sain kokonaisvaltaisen elämyksen, jota on kovin vaikeaa sanallistaa rikkomatta jotain siitä taianomaisesta tunnelmasta, jonka vallassa olin koko reissun ajan. Kesäteatteria kaikille aisteille - kyllä! (Mainittakoon vielä se, että tämä oli neljäs Maija ja suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Matti Puurtisen musiikilla olen aiemmin nähnyt esitykset Jyväskylässä ja Rovaniemellä, ja Lasse Mårtensonin sävelillä Helsingissä. Tämän version jälkeen en halua nähdä enää mitään muuta. Tässä oli kaikki, ihan kaikki.)

(c) Henriikka Koskenniemi 

 Alkumusiikki soi, vanha Maija (Ami Aspelund) seisoo Högbergetillä ja katsoo jonnekin kaukaisuuteen. Menneisyyteen vaiko tulevaan? Auringonvalo siivilöityy kauniisti puiden lomasta, hiukan häikäiseekin. Pieni tuulenvire käy mereltä, joka näkyy taustalla. Aito, oikea meri eikä mikään lavaste. Samoin kallio. Tuulonen viilentää kasvojani ja heilauttaa otsahiukseni silmille. Ei haittaa. Merellä aina tuulee. Nuori Maija (Merita Seppälä) kirmailee iloiten liina silmillään sokkoleikin parissa, härnätään ja kujeillaan. Osuuko kädet mielitietty Magnukseen (Aarne Kallinen)? Helmat ja kutrit hulmuavat Maijan keinuessa, vaan pian hymy hyytyy. Erker (Pauli Kuisma) tulee kosioreissulle poikansa Jannen (Roope Pelo) kanssa, ja vaimoksi ei kaavaillakaan talon vanhinta tytärtä Fiaa (Maija Tenkanen) vaan hämmentynyttä Maijaa. Miksi minä? Ujoja katseita vaihdellaan, vaikka ei kunnolla uskalleta katsoa toista silmiin. Käsi hapuilee kättä. Huomaan salakavalasti herkistyväni. Tämä musiikki, nämä laulut, tämä miljöö, nämä ihmiset. Herkkää, taitavaa. Tämä yhteinen kokemus, näyttelijöiden ja katsojien välillä. Yhteisöllisyys. Luonnon ja meren läheisyys, samalla jotenkin yksinkertaista ja kuitenkin ainutlaatuista. Mitään ei tarvitse lisätä eikä poistaa, kaikki on siinä ja antaa tarinan viedä mennessään.

 Maija ja Janne muuttavat Myrskyluodolle karuihin olosuhteisiin, elämä on täynnä pieniä ja suuria onnenhetkiä, mutta väistämättä myös surua. Vanha Maija elää hetkissä mukana seuraten lempeällä katsellaan mennyttä elämäänsä ja yhteistä eloa Jannen kanssa. Jannen, jota on alkujännityksen jälkeen oppinut rakastamaan täysillä ja ikävöimään kovasti silloin, kun mies on poissa. Valkokutrinen Kuolema (Mariella Pirhonen) kurkkii kulman takana, hiipii odottamatta paikalle, tarttuu hellästi kädestä kiinni ja johdattaa tuonpuoleiseen. Hahmo ei ole mielestäni pelottava, vaan kauniilla tavalla kiehtova, ja kukin meistä vuorollaan tulee tarttumaan ojennettuun käteen, ennemmin tai myöhemmin. Elämän kiertokulku - meri ottaa omansa ja se on hiljaa hyväksyttävä. Elämä jatkuu ja uutta elämää syntyy. Toive siitä, että vastoinkäymisistä huolimatta kaikki kääntyy parhain päin. Sukupolvien ketju, juuret, tulevaisuus.

Ami Aspelund (c) Mikko Pääkkönen 

 Minua varoiteltiin ennalta siitä, että nenäliinoille saattaisi olla tarvetta. Väliajalle mennessämme olin ollut kyyneleet silmissä lähes koko ajan ja pala kurkussa. Kaikki oli niin kaunista ja hienosti toteutettu. Tunsin iloa ja ylpeyttä ihan kaikkien puolesta, ja se liikutti - ei niinkään surulliset käänteet. Värikkäät merenhaltijat tuulessa liehuvine asuineen ja hiuksineen, kirkasääniset lapsoset, Maijan ja Jannen rakkauslaulu, hellät ja rakkaudentäyteiset katseet, pääparin hieno keskinäinen kemia, Jannella kiva pilke silmissään (ja komea äänikin). Jo aiemmin blogissani todettu Merita Seppälän lähes käsittämätön herkkyys, tunnevoimaisuus ja koko lavaolemus, ja Ami Aspelundista säteilevä vahvan kokemuksen tuoma varmuus ja rauha. Tämän esityksen ja kokemuksen vietäväksi oli helppo heittäytyä täysillä, ja lisäksi koko porukasta huokui tunne siitä, että nyt puhallamme yhteen hiileen. Tekemisen ilo ja nauttiminen. Hieno yhteishenki.

(c) Mikko Pääkkönen 

 Erityiskiitos monenikäiselle luontevalle lapsikatraalle, Timo A. Aallolle nerokkaan muuntuvaisista lavasteista (se tulipalo, huh!), Maijan isälle (Esa Lehtinen) laulusta, Venla Viisasen koreografialle ja liikekielen runsaudelle, lauluvoimalle sekä sille, että Oolannin sotaan ei tuhrattu liikaa aikaa. Suurin kiitos Peter Nybergille vahvasta omanlaisesta visiosta, josta näkyy rakkaus saaristoon ja omat juuret. Suurin odotuksin kohti ensi kesää ja "Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen", siinäkin Nyberg ohjaksissa....

 Ja mikä mieletön paikka koko Vuohensaari! Kapeaa siltaa pitkin saareen, ja siellä aukeaa varsinainen kesäkeidas. Väkeä rennosti ottamassa aurinkoa ja grillailemassa matkailuvaunujensa vieressä, makkaran tuoksu leijailee nenään... Ylhäällä maanmainio kahvila ja suussasulavat munkit ja hienot näkymät merelle. Kesäteatterin katsomossa alueen toisella puolella kivenheiton päässä täysin oma maailmansa. Paluumatkalla kalamiehiä poikineen ja silkkiuikku poikasineen.

 Kuten sanoin, täydellinen ja kokonaisvaltainen elämys! Esityksiä 17.8. asti, suosittelen suurella lämmöllä! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Mikko Pääkkönen ja Henriikka Koskenniemi

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Salon Teatteri!) 

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Olavi Virta / Suomen Kesäteatteri, Sappee

Olavi Virta / Suomen Kesäteatteri, Sappee

Ensi-ilta 4.7. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Jukka Hänninen
Koreografia Jani Rasimus
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Puvustus Arja Sahno (assistentti Sanna Lintula)
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Pirjo Laihiala
Äänisuunnittelu ja miksaus Pasi Lehtinen

Orkesteri : Jukka Hänninen, Miika Perkiö, Mirka Dojan ja Jyrki Telilä

Rooleissa : Jari Ahola, Jani Koskinen, Mira Luoti, Petra Ahola, Mikko Huoviala, Leea Lepistö, Valentin Salo, Jani Rasimus ja Katri Mäkinen

Olat ja naiset Sappeen hienoissa maisemissa 

 Ties kuinka monetta kertaa katsomassa musiikkinäytelmää, jossa mukana Olavi Virta jollain tavalla... Välillä sitä ajattelee, että eiköhän tämä ala olla jo nähtynä, mutta sitten sitä kuitenkin löytää taas itsensä kyynel silmäkulmassa pää hieman kallellaan katsomassa ja kuuntelemassa, kun ikääntynyt Olavi Virta (useimmiten roolissa on ollut Jani Koskinen) laulaa, että "saavu ei koskaan tällaista iltaa, ei koskaaaaaan". Hopeinen kuu on meikäläisen lemppari ja toimii aina ja joka tilanteessa mielenherkistäjänä, samoin Punatukkaiselle tytölleni. Tosin jälkimmäisen voisi jo päivittää ja vaihtaa nimeksi Entiselle punatukkaiseksi värjätylle, nykyiselle hyvää vauhtia harmaantuvalle tytölleni.

 Jani Koskisen olen nähnyt Olavi Virtana viimeksi kesällä 2018 tällä samaisella estradilla Topi Sorsakoskesta kertovan On kesäyö -jutun yhteydessä, Jari Aholan taas onnekseni Olana viimeksi kesällä 2006, jolloin nyt jo edesmenneessä Hämeenlinnan Kesäteatterissa näytelmässä Tapsa, Toivo ja rakkaus. Oi muistoja. Siinä pari vahvaa houkutinta syyksi siihen, miksi jälleen kerran heittäydyin kirjaimellisesti Virran vietäväksi.

Jari Ahola ja Jani Koskinen

 Mitään varsinaisesti uuttahan ei tämä osittain päivitetty versio Olavi Virran elämästä ja uran vaiheista tarjoa, samainen juttu pyöri Sappeella ensimmäistä kertaa kesällä 2009 ja silloin Jani Koskinen oli nuoren Olavin roolissa ja Kunto Ojansivu vanhan. Liikutuin laulun voimasta silloinkin. Odotettavissa on siis kesällä 2029 Olavi Virta 3.0 ja vanhan Olan roolissa Jari Ahola ja nuorena ties kuka karismaattinen kyky? (Vaan missä ja milloin koetaan ensimmäinen Olavi Uusivirta-musikaali?) Pikakelauksella käydään läpi lapsuusajat, sodanaikaiset viihdytysjoukot, elokuvahommelit sekä uran nousut ja laskut. Olavit vuorottelevat, laulavat yksin ja yhdessä toistensa ja naistensa kanssa. Humalaista hoipperointia ja keppiinnojailua on myös luvassa. Ja kävipä paikalla myös eräs varsin tuttu hahmo ruohonleikkurin kanssa kohtausta keskeyttämässä... Mikko Huovialan bravuuri ehdottomasti tämä hahmo.

 Laulut ja ääni edellä tässä siis mennään, ja komiasti mennäänkin. En edes muista mitä kaikkea kuullaan, mutta voi jestas sentään kyllä on herkkua korville ja silmille myös. Naisetkin pääsevät ilahduttavan paljon laulamaan kukin vuorollaan, siitä iso plussa (välillä kun näissä on ollut tapana se, että vain hymyillään kauniisti sivummalla ja vähän tanssitaan, kun miehet ottavat estradin haltuun). Petra Ahola osoitti jälleen muuntautumiskykyään, hänet kun nähtiin mm. Unto Monosena, Kyllikki Forssellina ja eräänä varsin huvittavana Dannya etsiskelevänä fanina. Tyyppi vaikutti varsin tutulta... Kovasti minua viehätti myös uusi tuttavuus Leea Lepistö, hänellä oli pirtsakkaa pilkettä silmissään ja erittäin monipuolinen lahjakkuus muutenkin! Erityisen kiva juttu oli myös se, että orkesteri esiteltiin Leean toimesta heti alussa ja kukin soittaja vuorollaan saapui kumartamaan yleisölle esittelyn yhteydessä ennen soittopelinsä ääreen asettumista. Myös Mira Luoti vakuutti mystisenä Evana, joka kulki Olavin vierellä uskollisesti.

Katri ja Jani tunnelmoimassa 

 Tanssijoista en meinannut saada välillä silmiäni irti lainkaan, meno oli vauhdikasta ja myös tunteen paloa oli aistittavissa. Upeasti käytettiin mustaa kangasta, jonka keskellä roihusi yhdessä ja erikseen. On nautinnollista seurata ammattitanssijoita, jotka ovat samalla myös tunteiden tulkkeja ja kokonaisvaltainen ilmaisu ulottuu ilmeitä myöten katsomon takariviin asti. Ihailen suunnattoman paljon Jani Rasimusta ja Katri Mäkistä, ja on suuri ilo katsella taidokkaita kuvioita ja hyvää meininkiä ihan livenä eikä aina kuvaruudun kautta. Vielä kun itse olen parkettien partaveitsi vain unissani, jos sielläkään.

 Lavastukseen oli haettu värivaloin ja lyhdyin vähän kansainvälistä tuulahdusta ja yhdistetty kotimaiseen puurakentamiseen, ja hyvinhän se toimi. Mambo italiano svengasi siihen malliin, että tunsin olevani jossain vanhempieni nuoruudessa ja vähän ulkomaillakin - ja korvamatohan siitä tuli, halusin tai en. Vähän eri sanoilla valitettavasti.

 Viihdyimme oikein hyvin, ja makkaraakin tuli maisteltua ihan riittämiin väliajalla ja jälkeen. Alkaa kiintiö olla kyllä täynnä kesäteatterimakkaroiden suhteen, vielä olisi kaiketi kaksi mestaa testattavana. Lisäinfoa esityspäivistä tästä linkistä.

ps. Näitä erinäisiä virta-aiheisia vitsejä kun on viljelty, pakko mainita myös se, että ennen esitystä puhelinta sammuttaessa näytölle tuli teksti "virta pois" ja tässä tapauksessahan se ei toiminut sitten yhtään, vaan Virtaa oli luvassa tuplaten!

Esityskuvat (c) Daniel Paul

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Suomen Kesäteatteri!)

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Monty Pythonin Spamalot / Törnävän Kesäteatteri, Seinäjoki

Monty Pythonin Spamalot / Törnävän Kesäteatteri, Spamajoki

Suomenkielinen kantaesitys 6.7. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Eric Idle
Sävellys John Du Prez ja Eric Idle
Ohjaus Mika Eirtovaara
Suomennos Mikko Koivusalo
Lavastussuunnittelu Juho Lindström
Pukusuunnittelu Riikka Aurasmaa
Musiikin tuotanto Pekka Siistonen/Stone Factory Oy
Koreografia Jyri Numminen
Kampaukset, peruukit ja maskeeraus Karoliina Mäki
Äänisuunnittelu Sami Lust

Rooleissa : Juha Hostikka, Anna Victoria Eriksson, Henrik Hammarberg, Aku Hirviniemi, Olli Rahkonen, Ville Orttenvuori, Lauri Ketonen, Pihla Pohjolainen, Annina Rubistein, Eeva Markkinen ja Jyri Numminen

Camelotissa on pöhinää 

 Tulipahan sekin ihme itse koettua, että näki lehmän lentävän...

 Melkoista huutoa kuului täällä kun korviini kantautui ensimmäistä kertaa, että Seinäjoen Kaupunginteatteri tekisi Törnävän Kesäteatteriin Monty Pythonin Spamalot-musikaalin ensimmäistä kertaa suomeksi. Nyt olisi eeppistä kamaa tuloillaan, sikälimikäli suomennos saataisiin toimimaan näissä olosuhteissa ja muutama muukin juttu natsaamaan kohdilleen. Seinäjoella on näemmä tapana tehdä kulttimaineessa olevista jutuista omiaan (Rocky Horror Show, Vampyyrien tanssi ja nyt tämä). Ensi-iltaviikonloppuna olisi ollut paljon muutakin luvassa vaihtoehtoina Kajaani tai Salo, mutta lakeuden kutsu oli vahvin ja niin löysin itseni ensin Hotelli Sorsanpesästä ja sieltä Spamalot-polkua pitkin itse kohteeseen. Polun varrelle oli ripoteltu kaikenlaista, joista hyvällä mielikuvituksella varustettu henkilö saa irti vaikka mitä. Itse tosin luennoin historioitsijatyylisesti muinaisista 90-luvun Provinssirockeista "muistaakseni meidän teltta oli joskus tässä" ja "muistan istuneeni EHKÄ tässä kivellä".

Spamalot-polun alkulähteillä 

 Musikaali perustuu "Monty Pythonin hullu maailma" -leffaan vuodelta 1975 (pöhkö suomennos, joka ei kerro yhtikäs mitään itse leffasta paitsi ehkä sen, että kaikenlaisia hulluja käänteitä on luvassa). Alkuperäiseltä nimeltään leffa on "Monty Python and The Holy Grail" ja tästä voi jo vähän arvailla mikä on meininki. Musikaali Spamalot sai ensi-iltansa 2005 ja itse olen sen nähnyt Lontoossa vuonna 2013. Muistan esityksestä ainoastaan sen, että vieressäni istunut tuntematon jätkäkaksikko oli kyynärpäitään myöten suklaassa (kun toisen käsissä ollut suklaanamipussi suli siinä tohinassa epämääräiseksi velliksi), lavalla läpsittiin samaan aikaan kaloilla päin naamaa ja minä kaiken hysteerisen nauruni keskellä sain huudettua sekaan olevani itsekin Suomesta kotoisin. Mentiin heittämällä jonkun naururajan yli ja kierrokset lisääntyivät koko ajan, ja siitä eteen päin oli oikeastaan aivan sama, mitä itse lavalla tapahtui kun kaikki asiat naurattivat.

Järven Neito ja Sir Galahad 

 Leffan olen nähnyt muutaman kerran, parilla ekalla katsontakierroksella pudistellut päätäni ja miettinyt, että eihän tässä ole järjen häivääkään. Ja se se onkin leffan ja käsiksen suola ja sokeri. Järjettömyydessä piilee tietynlaisen nerokkuuden ydin silloin kun se tehdään oikein. Aluksi ihan tolkullisille hahmoille tapahtuu omituisia käänteitä, väki puhuu pöhköjä tai asiaankuulumattomia, laulaa kaikenlaista ja meno on paikoitellen absurdia ja anarkistista samaan aikaan. Ja joka väliin Terry Gilliamin animaatioita, joissa voi tapahtua ihan mitä vaan. Varmuuden vuoksi leffa tuli katsottua muutama päivä sitten muistin virkistämiseksi ja se aiheutti kiehtovaa kutkutusta. Ajai, mitenköhän TÄMÄ kohtaus on toteutettu Seinäjoella...

 Niin. Legendaarinen Graalin malja. Sitä lähtee komeaääninen kuningas Arthur (Juha Hostikka) kera uskollisen "ratsunsa" Patsyn (Lauri Ketonen) etsiskelemään, vaan ensin pitää haalia eeppiselle matkalle mukaan sekalainen joukko ritareita. Alussa kuullaan asioita tietysti hiukan väärin ja tanhuamiseksi ja kaloillaläiskimiseksihän se menee. Niinhän meillä täällä Suomessa on tapana. Etsintäreissulla tulee ritareiden (Sir Robin/Henkka Hammarberg, Sir Lancelot/Aku Hirviniemi, Sir Galahad/Olli Rahkonen ja Sir Bedevere/Ville Orttenvuori) lisäksi eteen kaikenlaista : varsin huomionkipeä ja sopivan överi Järven Neito (Anna Victoria Eriksson, joka pääsee revittelemään roolissa oikein kunnolla ja ääntä kyllä riittää) kera upeiden tanssijoiden (Pihla Pohjolainen, Annina Rubinstein ja Eeva Markkinen), laulavia ruumiita ja yksi joka ei meinaa millään kuolla, tornissaan pelastajaa odottava ja sateenkaarivärein huoneensa sisustanut eteerinen prinssi Herbert (Jyri Numminen), pensaikkokauppias, ritarit jotka hokevat NI!, Timppa-niminen savuava velho ja hirvittävin peto mitä maailma päällään kantaa.

Solvauksia satelee ja vähän muutakin 

 Oma lukunsa on sitten linnästään ränskänkieelisiä sölväyksiä hyytelevät miekkoset. "Minä pieeeräisen syyrin piirrttein sinyn syynttääsii", huutelee Hirviniemen Aku ja naurultani ehdin miettiä, jotta mahtaako pokka pettää vai irtoavatko viikset ensin. Ja sitten jo paikalle rientää can-can -tanssijaa ja kärrätäänpä mestoille myös jättikokoinen puinen pupu. Mutta miksi? Ja lehmät ja muut elikot lentelevät katsomoon asti. Jostain kaikuu kovin tutunkuuloonen Jumalan ääni vahvalla murtehella ja alkaa tehdä välittömästi mämmiä mieli. Kohdataan Musta Ritari, jota ei pieni lihashaava tunnu häiritsevän. Vaan mihin tarvitaan Pyhää Käsikranaattia ja miten tähän liittyy luku kolme (ei suinkaan neljä eikä missään tapauksessa viisi, vaan kolme)? Pysyikö urhean Sir Robinin housut puhtaana? Miksi lavalla käy Jorma Uotinen, Vesku Loiri ja eräs viisuedustaja? Varpuset ja kookospähkinät - miten nämä liittyy toisiinsa? Miten sujuu kouluratsastustyylinen liikehdintä ratsukoilta? Millainen on tällainen laulu? Ja mikä tärkeintä - löytyykö sitä hiton maljaa?

Arthur, Patsy ja NI!-ritarit 

 Elokuvan nähneet ja Monty Pythonin huumorin ystävät saavat tästä spektaakkelista kyllä eniten irti, mutta kyllä tästä kannattaa muutenkin nauttia vaikkei tietäisi ennalta yhtään mitään. Kyseessä kun on varsin toimiva musikaali täynnä toinen toistaan näyttävämpiä tanssi-ja laulunumeroita, jotka pistetään paikoitellen reilusti ja räväkästi yli. Tuntuu, että jostain on salaa haalittu lisää porukkaa lavalle- niin nopeasti vaatevaihdot tapahtuvat ja mitenkäs tuo jo nyt on tanssimassa tuossa kun äskenhän tyyppi oli aivan toisenlaisissa tamineissa. Hyvin on koreografi Jyri Numminen saanut porukan joraamaan ja pistämään jalalla koreasti, ja hän itse vetelee mukana sellaisia muuveja, että niitä katsoo suurella ilolla ja nautinnolla. Muutenkin pidin suunnattoman paljon nimenomaan Nummisen lukuisista sivuhahmoista -  niistä mainittakoon mm. se tyyppi joka ei millään meinaa kuolla sekä iloisesti urhean Sir Robinin mahdollisista kohtalonkäänteistä lauleskeleva trubaduuri.

 Ihanaa, että kerrankin on panostettu kunnolla puvustukseen! Harvoin kesäteatterissa näkee näin upeita luomuksia ja näin paljon kiiltoa ja kimallusta. Bravo, Riikka Aurasmaa työryhmänsä kera! Lavastus on toimiva ja samalla jotenkin sympaattisella tavalla kotikutoinen, kun milloin mistäkin tärisevästä tornista ilmestyy hahmoa ja puita, pilviä ja jalkoja ja käsiä maljoineen rullataan esiin sieltä sun täältä. "Jostain syystä" koko ajan odotin, että lopuksi olisi yläilmoista vielä ilmestynyt valtava jalkaterä.

Troijan jänis ja hihittelyä sivummalla 

 Pakko kehua myös Mikko Koivusalon suomennosta. Moni sanaleikki meni kertakuulemalla valitettavasti ohi, muistikapasiteettini kun on rajallinen enkä tee muistiinpanoja esitysten aikana koskaan. Ihan siksi tekisi mieleni matkata uudestaankin lakeuksille tätä katsomaan, jotta saisin poimittua tekstin joukosta esimerkiksi sopivia solvausilmaisuja jatkokäyttöä varten. On todettava myös, että Mika Eirtovaaran ohjauksia katsoessani olen takuulla nauranut eniten (Näytelmä joka menee pieleen Tre ja Turku + tämä).

 Takaraivo nauramisesta kipeänä (NI!-ritareiden ja ranskalaissolvaajien aikana meinasi tuttu kärvähdys käydä) suuntasimme takaisin hotellille ja aikaisin nukkumaan, mutta niin vaan hetkeä myöhemmin löysin itseni uudestaan heilumasta tappajapupuhelistin paidankauluksesta vilkkuen kaikenlaisissa porukoissa sisällä ja ulkona. Siitä huolimatta olimme ensimmäisinä aamiaisella ja hei, uunituoretta pannaria!


 Spamalotia kannattaa tulla kauempaakin katsomaan, ja mielelläni näkisin tämän jossain sisätiloissakin myöhemmin. Ja se katosta laskeutuva jalka, pliiiiis!

ps. Koukkasimme ennen kotimatkaa tervehtimässä tätiäni ja matkalla bongasin Samburger-nimisen grillikioskin. Kas kun ei Spamburger. Niin. Miksi välijalla ei ole myynnissä spampurilaisia?

Loppukiitoskuvasta tarkkasilmäiset havaitsevat, että Aku Hirviniemihän on Jumalasta seuraava! 

Esityskuvat (c) Jukka Kontkanen, muut kuvat (c) Teatterikärpänen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjöen Käypynginteätteri!)

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Nuotin vierestä / Pyynikin Kesäteatteri

Nuotin vierestä / Pyynikin Kesäteatteri

Ensi-ilta 14.6. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäiskäsikirjoitus Johanna Hartikainen
Dramatisointi Ola Tuominen, Hanna Suurhasko ja Johanna Hartikainen
Ohjaus Ola Tuominen
Lavastussuunnittelu Tuomo Nakari
Pukusuunnittelu Ulla-Maija Peltola
Koreografi ja ohjaajan assistentti Konsta Reuter
Kampaus-ja maskeeraussuunnittelu Tiia Ahvenjärvi
Äänisuunnittelu Lari Palander
Laulujen harjoitus Juha Antikainen
Taustanauhat Tony Sixström
Tappelukoreografia Marko Keskitalo ja työryhmä

Rooleissa : Juha-Matti Koskela, Tiina Weckström, Irina Vartia, Kaisa Hela, Jarmo Perälä, Samuli Muje, Marko Keskitalo, Seppo Paajanen, Anna Ackerman, Leena Rousti, Hanna Gibson, Karoliina Blackburn, Arttu Soilumo, Juha Antikainen ja Kamarikuoro Näsin laulajia (8 vaihtuvaa kuorolaista/esitys)

Tiina Weckström ja Juha-Matti Koskela 

 Logistisesti onnistunut kesäteatteripäivä on sellainen, missä pystyy saman päivän aikana katsomaan kaksi eri esitystä samassa paikassa ilman, että on tarvetta siirtyä kohteesta välissä muualle. Olin päivällä katsomassa "Tatun ja Patun Suomi"-esityksen ensi-iltaa, jäin istuksimaan kirjan kera katoksen alle pariksi tunniksi ja siitä sitten illan Nuotin vierestä -näytöstä kohti. Seurakin vaihtui välissä. Ihanasti henkilökunta jaksoi olla huolissaan siitä, etten vilustuta itseäni siinä ulkosalla hytistessäni. Sää oli aurinkoinen mutta koleahko, onneksi olin älynnyt ottaa takin mukaan...

 Esitys perustuu samannimiseen elokuvaan, jonka kävin heti tuoreeltaan katsomassa (rooleissa mm. Riku Nieminen ja Leena Uotila). Hirveästi siitä ei muistikuvia jäänyt, josko nyt sitten teatteriversiosta paremmalla onnella jäisi enemmän mieleen. Alussa vietetään hartaita hetkiä uurnanlaskutilaisuudessa, Arton (Juha-Matti Koskelan) isä ja Leenan (Tiina Weckström) aviomies on menehtynyt. Jo tässä tilaisuudessa käy ilmi, että Arton vaimolla Marjukalla (Irina Vartia) on rahat ja oma napa mielessään. Arto on aikamoinen kontrollifriikki ja hermoheikko insinööri, vaimo pompottaa minkä ehtii ja sanelee kuviot ulkopuolelta hyvin pitkälti, mahdollinen perheenlisäys mielessään. Arton selkeästi tekisi mieli vähän vapautua, mutta kun... Ei ole miehellä töissäkään helppoa, tulevaa presentaatiota ilkutaan jo valmiiksi. Harvinaisen ärsyttävä kolmikko on muuten Rainesalo-Fagerholm-Kerminen (Samuli Muje, Marko Keskitalo ja Seppo Paajanen), takuulla entisiä koulukiusaajia kaikki ja kuin Monni sekä Pilli ja Pulla. Yksi mollaa ja kaksi komppaa vieressä.

Arto ja vaimo Marjukka (Irina Vartia) 

 Äiti Leena saa mahdollisuuden osallistua Kotkassa järjestettäviin karaoken SM-kisoihin ja Arto yrittää moisen reissun estää, kas kun Rainesalokin saattaa siellä kulmilla pyöriä ja hän kun inhoaa karaokea ja saattaisi siinä Arton ylenemismahdollisuudet jätevesihommien parissa mennä sivu suun. No, Arto lähtee äidilleen kuskiksi ja loppu onkin historiaa. Kohtalo tuo hänen eteensä Naisen (Kaisa Hela), joka myöhemmin paljastuu kuuluisaksi laulajattareksi ja karaokekisan tuomariksikin. Miten mahtaa käydä Arton urahaaveiden, vaimon viisivuotissuunnitelmien ja Leenan kisamenestyksen?

 Nyt täytyy kyllä todeta, että alkupuolella pitkästyin totaalisesti. Pyörivästä katsomosta huolimatta esitys ei oikein tuntunut lähtevän rullaamaan ja kaikki tuntui kovin väkinäiseltä. En saanut oikein otetta yhdestäkään tyypistä. Muutama hahmo lähinnä ärsytti (toki tarkoituksellakin). Osittain johtunee siitä, että paria tuntia aiemmin oli värikästä ja vauhdikasta menoa samassa paikassa. Mihin katosi kaikki ilo? Jäljellä harmautta ja tylsyyttä. Siirryttiin lasten maailmasta aikuisuuteen suoraan. Katsomosta raikunut nauru ja kupliva kiherrys oli poissa ja huomasin haukottelevani useaan otteeseen.

 Onneksi väliajan jälkeen saatiin sitten enemmän kierroksia karaokekisojen myötä ja muutenkin koko homma sai tavallaan uuden lähdön, ja aloin huomaamattani viihtyä. Itse kisoissa olisin toivonut näkeväni/kuulevani useampia lyhyitäkin suorituksia eri kisaajilta, etenkin olisi kiinnostanut rockhenkisesti pukeutuneen nuoren miehen (Arttu Soilumo) mahdollinen kappalevalinta tanssimuuveineen. Tiina Weckströmin tumma ääni ja sielukas tulkinta "Aikuisesta naisesta" katsomon kyydissä jää takuulla mieleeni, oli sen verran pysäyttävä hetki se. Aistini aktivoituivat myös Kaisa Helan ensiesittäytymisestä liehuvine takinliepeineen, siinä vasta rotunainen! Olisin itsekin saattanut jäädä suu auki tuijottamaan moista näkyä, joten ihmekös tuo että Artokin pisti uuden vaihteen elämässään silmään. Pidin kovasti myös siitä, miten Juha-Matti Koskela tulkitsi hermoilevaa Artoa, ja mikä huomattava muutos miehessä sitten tapahtuikaan kun sai itsevarmuutta lisää ja osasi irrottautua monestakin asiasta. Hyvä! Ja millä käsiliikkeellä auto lukittiin. On tainnut Arto salaa käydä flamencotunneilla?

Susanna (Kaisa Hela) ja näyttävä autostapoistuminen 

 Ylimääräistä hupia tarjosi taustan järvimaisemat ja jostain yllättäen hiljalleen ohilipuva suppailujoukko. Ja kävi myös ilmeisesti niin, että juuri kun kisoissa laulettiin "tahdon oikeesti olla sinun enkä vain leikisti rakastaa", taustalle ilmestyi saunalautta ja sen kannella juhlivaa hääväkeä? Olisiko ollut peräti häävalssi siellä meneillään. Sopi kyllä tilanteeseen enemmän kuin mainiosti.

 Vaan mikä ihme oli tämä hiljainen kalastaja haukineen? Hölkkääjät? Luin myös koko ajan, että hotellin nimi olisi Erikotkanpesä (ei siis "se kuuluisa" Kotkanpesä vaan eri) ja se olikin Merikotkanpesä.

 Päällimmäisenä jäi lopulta mieleeni se, että eletään tässä ja nyt - otetaan ilo irti, ilman suuria suunnitelmia. Nautitaan hetkistä ja elämästä. Irrotellaan ja vähän revitellään. Ei oteta kaikkea niin vakavasti! Löysätään krakaa. Lauletaan kun siltä tuntuu. Positiivisin ajatuksin poistuin, ehdin sateen alta pois bussiin ja aiempaan junaankin. Ei hassumpi päivä sitten lopulta kuitenkaan. Jos mielit itse katsomoon, lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Joonas Järventie

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Pyynikin Kesäteatteri!) 

Tatun ja Patun Suomi / Kiertueteatteri, Pyynikki

Tatun ja Patun Suomi / Suomen Kiertueteatteri, Pyynikin Kesäteatteri

Ensi-ilta 4.7. 2019, kesto noin 50min (ei väliaikaa)

Suositusikä +3v

Alkuperäisteos Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Dramatisointi Sami Rannila
Ohjaus Janne Jämsä
Ohjaajan assistentti ja tuotantoassistentti Riitta Lindroos
Pukusuunnittelu ja pukujen valmistus Susanna Pohjolainen
Musiikki Juha Antikainen
Äänisuunnittelu Lari Palander

Yhteistyössä Suomen Kiertueteatteri ja Pyynikin Kesäteatteri

Näytelmä esitetään Tuomo Nakarin suunnittelemissa Nuotin vierestä -komedian lavasteissa. Tatun ja Patun lavastuselementtien suunnittelu ja toteutus Matti Kuivanen.

Rooleissa : Samuel Kujala, Verneri Lilja, Inke Koskinen ja Jenni Helenius

Tatu (Samuel Kujala) ja Patu (Verneri Lilja) 

 Joskus käy hyvä mäihä aikataulujen suhteen ja silloin mahdollistuu kahden eri näytelmän näkeminen saman päivän aikana samassa paikassa! Nyt kävi niin, ja päivällä meitä oli viiden hengen "tyttöporukka" katsomassa Tatua ja Patua, ja illaksi seurani vaihtui Nuotin vierestä -hommaan. Reilut pari tuntia lueskelin mestoilla sitten kirjaa, nopeasti meni aika.

 Tatu ja Patu -reissussa oli mukana kaksi ensikertalaista, joita tuntui kiinnostavan ajatus pyörivästä näyttämöstä suunnattoman paljon! Kuinka kovaa se pyörii? Alkoi jo jännittää, että pysyykö vauhdissa mukana. Teatterin sijainti myös kiinnosti, sillä eivät meinanneet millään uskoa, että jossain puiden takana se sijaitsee. Onneksi jäätelönsyöntiin keskittyminen vei suuremman jännityksen pois, vaikka aika tuntui matelevan - niin käy aina kun on jotain kivaa luvassa.

 Tatu ja Patu, tuo Outolan omalaatuinen kelta-ja punaraitanuttuinen kaksikko, on tuttu lukuisista kirjoista, joita en ole koskaan lukenut. Tämän esityksen jälkeen klikkailin lähikirjaston valikoimista kaikki mahdolliset teokset lukulistalle ja samalla selvisi, että kaksikko on ruotsiksi Sixten och Blixten. Kaikkea sitä oppii.

Lähituntumaa mökkielämään 

 Ja sitten päästiin katsomoon hyviin asemiin ja pyörimään! Aina se on yhtä jännää, ja pian jo näkyivätkin itse Tatu (Samuel Kujala) ja Patu (Verneri Lilja) sauvakävelemässä. Heetkinen, eivät ne olleetkaan sauvat vaan jotain muuta! Nauru raikasi jo alkumetreillä ja vierustoverini totesi heti kättelyssä, että "Tää on tosi hauska näytelmä!" vaikka sitä oli kulunut vasta pari minuuttia. Outolan parivaljakon tarkoituksena olisi tuoda Suomi tutuksi, ja aluksi pääsimmekin tutustumaan eläimistöön, kun kivellä pötkötteli norppa (Jenni Helenius) ja hetkeä myöhemmin paikalle hiippaili poro (Inke Koskinen). Tatu ja Patu kiikaroivat elukoita ja mitään eivät havainneet, vaikka eläimet touhusivat kaikenlaista siinä ympärillä. Hassua. Lapset huutelivat innokkaasti ohjeita katsomosta, takanani istunut poika huuteli siihen malliin äänekkäästi että moni piteli ympärillä korviaan.

 60v-juhlavuottaan viettävän katsomon pyörähtäessä jälleen liikkeelle Tatu ja Patu hyppäsivät myös välillä kyytiin ja sekös riemua nostatti. Vierustoveriani harmitti, ettei istunut eturivissä ja siten päässyt lähikontaktiin jommankumman päähenkilön kanssa.

 Pääsimme tutustumaan suomalaisuuden ytimeen ja historiakin havisi. Siinä menivät pojilta jää-ja hääkaudet sekaisin ja pian näyttämöllä kurvasi polkuautolla morsian suoraan hääkaudelta - perässään itse Hämähäkkimies, joka singautteli seittejään samalla sinne sun tänne. Ihanan pöhköä ja päätöntä menoa. Saunominen, grillailu ja ruisleivän hyvät (ja huonot) puolet tulivat käsitellyiksi taattuun tyyliin. Oli uutiskatsausta, säätä ja urheilutoimittajaa. Suomen murteita esiteltiin sekä hoettiin yhdessä erittäin pitkää sanaa, jonka jo autuaasti ehdin unohtaa. Pieni näyttelijäryhmä esitti savupirtin synnyn ja vaihteeksi ratsastettiin keppihevosillakin. Välillä ihailtiin maisemia ja nokkelimmat havaitsivat erään sammakonkin. Saunottiin vihdoin ja vastoin. Oli Tatu-Armi Kuuselaa kruunuineen ja Urho Patukka Kekkonen laseineen. Ja jou-jou-joulupukki muoreineen kesälomilla!


 Huomasin olevani suu messingillä koko esityksen ajan, sillä olihan tämä nyt herkullista ja hupaisaa katsottavaa. Ihanaa, että lapsille ja lapsenmielisille tehdään tämänkaltaista yhteistä hauskaa, jossa riittää nokkelaa sanailua, mainiota hahmoja (Tatun ja Patun kehonkäyttö viehätti minua erityisesti, takakenossa hämmästely ja jalkatekniikka) ja yllättäviä käänteitä. Ja kyllä, aina pitää mukana olla vähän pieruhuumoriakin ja takaa-ajokohtausta. Toimii aina. Pyynikki mahdollistaa vielä sen, että tapahtumapaikat vaihtuvat ei suinkaan käden-vaan katsomonkäänteessä ja se tuo oman kivan lisänsä. Hienoa myös se, että esityksessä on mahdollista käyttää Pyynikin Kesäteatterin pääohjemiston lavastusta pienin lisäyksin.

 Hienoa Suomen Kiertueteatteri ja koko työryhmä! Lisääääää! Viihdyimme erinomaisesti ja tämä oli kesän 2019 ehdoton valopilkku, väriläiskä ja piristysruiske. Itsehän jäin nurkille pyörimään, mutta paluumatkalla oli esitetty kuulemma parhaita paloja uusintana. Minulta onnistuu ainakin se seitinsingautus. Ja hei, kävipä muuten niinkin, että porukkamme nuorin halusi välttämättä käydä kiittämässä henkilökohtaisesti yhtä näyttelijöistä esityksen jälkeen. Teatterikärpästä ilahduttaa ja liikuttaa tämänkaltainen spontaani toiminta.


Lippukaupoille nyt siitä heti ja lisäinfoa löytyypi tästä linkistä. Esityksiä 5.8. asti.

Esityskuvat (c) Karri Harju

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Kiertueteatteri ja Pyynikin Kesäteatteri!) 

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Haastattelussa Juha-Matti Koskela

Juha-Matti ”Juhis” Koskelan tapasin huhtikuun alussa 2019 Ståhlbergin kahvilassa Tampereen Koskikeskuksessa.
  
Vuonna 1982 Porissa syntynyt Juhis on horoskoopiltaan härkä/kaksonen, ”rajatapaus”. ”Oon syntynyt Satakunnan keskussairaalassa, muistaakseni. Porissa kävin koulut, muutin pois 21-vuotiaana tänne Tampereelle. Töiden perässä on käväisty muissakin kaupungeissa, mutta virallisesti en ole asunut missään muualla.”
  
 Koetko olevasi tamperelainen vai porilainen? ”Mä koen olevani tamperelaistunut porilainen, eli kyllä se Pori aina jossain taustalla piilee.”  


(c) Kari Sunnari 


 Mitä harrastat/teet vapaa-ajallasi? ”Kesäisin tulee harrastettua frisbeegolfia ja moottoripyöräilyä. Lisäksi soitan bassoa, ”sunnuntaisoittelen”. Käyn salilla, pelaan Pleikkarilla ja katselen leffoja. Siinäpä ne. Oon sellainen kesäharrastaja, talvella tulee tehtyä lähinnä töitä. Oon yleensä pyrkinyt pitämään kesät aika vapaana, tuleva kesä on poikkeus kun oon Pyynikillä”, kertoilee Juhis. 

 Tästä yllättäen siirtyi keskustelu Netflixiin ja muihin suoratoistopalveluihin, ja ykskaks puhuimme pitkään Game of Thronesista ja sarjan finaalikauden mahdollisista käänteistä. Kerrankos sitä aihe vaihtuu lennossa… ”Mun suosikkihahmoni on muuten Tyrion Lannister. Jos itse pääsisi näyttelemään tietyn hahmon, se olisi ehdottomasti Jon Snow.”  

 Ja sitten takaisin ruotuun. Soitat siis bassoa. Oletko soittanut myös teatterijutuissa? ”Bassoa soitin ”Bremenin soittoniekoissa” Työviksessä (Rokkikukko oli mun ns. sisääntuloroolini) ja Mikkelissä ”Kävellen kotiin”-nimisessä jutussa. Työviksen ”Kaikki on kohta hyvin”-näytelmässä soitin kitaraa ja erinäisissä Nätyn jutuissa oon soittanut rumpuja. Vaihtelevasti pystyn siis ottamaan bändisoittimia haltuun tarvittaessa.”
  
 Mikä on salainen paheesi? ”Vähän nolottaa tunnustaa, että mulla menee todella paljon tunteja Pleikkarilla pelaamiseen, ja useimmissa peleissä oon vielä todella surkea. Varsinkin nyt harjoitusvapaalla on pelaaminen vienyt enemmän aikaa. Sen ajan voisi käyttää järkevämminkin, mennä vaikkapa salille. Eilenkin päätin, että menen illalla yhdeltätoista nukkumaan ja pöh, pari tuntia meni vielä pelaamiseen sen päälle.” 


Juhis Pyynikillä (c) Joonas Järventie

 Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Oon huomannut sen, että kyllä mä oon ns. liiton mies. Epäoikeudenmukaisuus isona teemana on vastenmielistä. Toimin Näyttelijäliitossa luottamustehtävissä ja hoidan tosi mielelläni yhteisiä asioita eteenpäin sen mitä voin. Aika usein oon kuunteluoppilaana, koska ne ovat niin monimutkaisia kokonaisuuksia. Työehtosopimuksista on vääntöä taas. Vaikka oon muuten aika höveli tyyppi niin huomaan, että näiden asioiden kohdalla mä hiillyn aika nopeasti. Totta kai sydäntäni lähellä on myös ympäristöasiat. Yritän olla hereillä siitä, mitä täällä tapahtuu ja äänestämässä kävin tietysti heti kun oli mahdollista.” 

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? Entä jotain erityistaitoja? ”Monikäyttöisyys, mut voi tavallaan pistää minne tahansa ja aina yritän parhaani. En lokeroi itseäni mihinkään. Teen töitä niin paljon kuin tarve vaatii. Jos joku tietty juttu ei ole vielä hallussa, mä kyllä teen töitä sen eteen. Evitassa oli todella paljon laulua ja ajattelin ensin, ettei mun ääneni tule kestämään. Tein kunnolla töitä sen eteen sitten ja onnistuin. Porin Teatterinuorissa teimme aikoinaan ”Salto Mortale”-nimisen sirkusnäytelmän ja opettelin kolme viikkoa aamusta iltaan jonglööraamaan, mulla oli näytelmässä muutaman minuutin numero. Steppausta ja tulennielentää on tullut opeteltua ihan vain roolia varten. Avoimuus oppia uutta, se on mun erikoistaitoni!” 

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä se taitaa olla akrobatia. Kouluaikoina sitä tuli vähän raapaistua. Kropanhallinta on hieno taito, mutta kun oon vähän kankea ja laiska, sitä ei ole koskaan tullut opeteltua. Vähän harmittaa se, ettei nuorempana ottanut sitä enemmän tosissaan. Nyt olisi hauskempaa, kun voisi tehdä voltteja ja muuta. Kai mun pitäisi mennä johonkin aikuisten akrobatiakurssille...” Juhis tuumaa.


Juhis Evitassa (c) Teppo Järvinen 

  Mikä on ollut toistaiseksi haasteellisin työsi? ”Kyllä se Evita oli. Mä en oo mitenkään varma laulaja edelleenkään, vaikka oon tehnyt musikaalirooleja vuosia. Aina laulaessa joutuu tavallaan hyppäämään syvään päähän. Jotenkin laulaminen on niin henkilökohtainen juttu, siinä tulee paljastaneeksi itsestään aika paljon. Evitassa oli paljon laulettavaa, lavallaoloaikaa ja samalla vastuuta. Teknisesti iso puristus. No juu, ja olihan tuo Agents-musiikkikomedia ”Jykevää on rakkaus” myös haasteellinen. Siinä piti imitoida kulttihahmoja laulamalla ja se tuntui käsittämättömän isolta kynnykseltä, en meinannut aluksi uskaltaa tehdä sitä ollenkaan. Olisin halunnut päästä siinä paljon pidemmälle mihin lopulta pääsin. Olin siinä Badding, Jorma Kääriäinen ja Topi Sorsakoski. Kaikilla oli biisejä ja piti yrittää saada laulusoundia edes sinne päin.”
  
 Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Eipä oikeastaan. Kyllä mä oon suvun musta lammas tämän asian suhteen. Meidän suvussa on perusduunareita ja harrastettukin futista, ei teatteria.” 

 Miten sinä sitten löysit teatterin pariin? ”Yläasteen pihalta! Tein koulussa ihan mielelläni kaikenlaisia esityksiä ja olin mukana jutuissa aina kun pyydettiin. Se oli hauskaa. Ensimmäinen roolini? Itse en tätä muista, mutta päiväkerhossa tehtiin joku juttu, missä vietettiin suutarin tai räätälin häitä ja mä olin se, joka pääsi naimisiin. Tästä on valokuvia, siellä mä olen hattu päässä lavalla. Ei mitään hajua mistä oli kyse, olisiko voinut olla katkelma Viulunsoittajasta? Porin Teatterinuorissa tehtiin ”Tietokoneen vangit”-niminen näytelmä ja siinä mä olin Metsäläinen Ripeä, se oli eka roolini. Ikää oli silloin 13 vuotta. Mut revittiin siis yläasteen välitunnilta ensin näytelmäkerhoon ja sieltä Teatterinuoriin. Sillä tiellä ollaan. Jos ei mimmit välitunnilla olisi tulleet kyselemään ensin kaveriltani Leksalta ja sitten Leksa olisi kysynyt multa, en tiedä missä olisin nyt. Kahdeksan vuotta tuli vietettyä Teatterinuorissa, ja kaikki muut harrastukseni kuihtuivat pois. Nuorempana tuli harrastettua kilpatanssiakin, se jäi teatterin jalkoihin. Bänditouhut pysyivät kyllä mukana.”  

 ”Mä haaveilin teatteriopinnoista vuosia, mutta mulla ei ollut pokkaa hakea mihinkään kuin vasta Tampereelle muutettuani. Tulin tänne opiskelemaan teatterin- ja draamantutkimusta ensin ja ajattelin, että se toimisi porttiteorian mukaan ja kunnolla vihkiytymällä pääsisi joskus näyttelemäänkin. Käytännössähän se oli sitten tutkimuksellisempi enemmän mitä luulin. Kolmessa vuodessa sain aikaiseksi alle 20 opintoviikkoa ja muuten tuli oltua Tampereen Ylioppilasteatterissa. Hain Nätylle ensimmäistä kertaa vuonna 2004, en päässyt sisään ja putosin heti ensimmäisessä vaiheessa. Tuli kuitenkin sellainen fiilis, että mun on ihan pakko hakea uudestaan, koska haluan näyttelijäksi. No, oon ollut kiinnostunut vähän kaikesta ja lukioikäisenä haaveilin mm. arkkitehdin ja akustikon ammateista. Aika leveällä pensselillä vaihtoehtoja, ja kuitenkaan en sitten mihinkään saanut aikaiseksi hakea. TeaKiin tuli Näty-hakujen välissä haettua ainoastaan ohjaajapuolelle, kiinnosti sekin puoli. Nätylle pääsin sitten 2006 ja valmistuin 2011, ja siitä suoraan Tampereen Työväen Teatteriin.” 


Juhis ja Tiina Weckström Pyynikillä (c) Joonas Järventie 

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli nimeltään ”Evoluutio – Näyttelijäopiskelijasta ohjaavaksi näyttelijäksi”. Ohjaamista tuli mietittyä silloin kovasti ja ajattelin, että sitä varmaan ehtii tekemään aina silloin tällöin. Käytännössä en oo ehtinyt ohjaamaan juuri mitään, valmistumisvuonna ohjasin kesäteatterijutun Turun Nuoreen Teatteriin. Ohjaaminen kiinnostaa mua kyllä edelleen, mutta se vaatisi paljon enemmän aikaa siihen nähden mitä mulla nyt on käytettävissäni.” 

 Miksi olet näyttelijä? Miksi teatteri? ”Mua kiinnostaa ihmisyys. Jaksan loputtomiin pyöritellä erilaisia ihmiskohtaloita ja rooleja ja katsoa mikä niissä tikittää. Se kiinnostaa mua. Jokainen kuvittelee olevansa aina oikeassa ja oikealla puolella historiaa. Miten se kaikki toimii esimerkiksi synkemmillä hahmoilla ja miten ns. pahikset oikeuttavat asioita itselleen. Jokaisessa jutussa on aina uusi näkökulma, joka kiehtoo mua enkä varmasti pääsisi kokemaan samaa missään muussa ammatissa. Lisäksi yhteistyö ja leikki saavat mut aina vaan hymyilemään.” 

 Kerro joku tärkeä oppi, jonka olet saanut urasi varrella. ”Ensimmäisenä tulee mieleeni yksi asia, josta oli juuri eilen Kaisa Helan kanssa puhetta. Puhuimme suorittamisesta ja luonteenpiirteistämme, jolloin tehdään todella paljon töitä jos ei meinaa oikein sujua. Kaisa kertoi omalta kohdaltaan, että kaltaisensa suorittajatyyppi kun löytää vapauden luovuttaa ja katsoo sitten miten käy, niin niissä hetkissä tulee aivan mahtavia onnistumisia. Hän löysi tämän joogan kautta. Itse oon havainnut saman vapautuneessa, hetkessä elävässä flow-tilassa. Kaikkea tehtyä työtä ei tarvitse miettiä ja se tavallaan unohtuu silloin, vaikka on silti olemassa taustalla. Voi elää juuri siinä tilanteessa mahdollisimman hyvin. Katsoessaan kalenteriaan ja nähdessään loputtoman edessäpäin olevan työmäärän pitäisi muistaa se, että hetki kerrallaan. Juuri se hetki vastanäyttelijän ja yleisön kanssa. Tätä kohti mä yritän tänä vuonna työssäni pyrkiä. Yritän olla miettimättä numeroita ja rivimääriä, koska muuten on äkkiä lukossa. Suuria oppeja on muitakin, mutta tämä on nyt se akuutein ja tuorein.”
  
 Onko sinulla ns. omia esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet tai olet seurannut kauan? ”Pitkään mun suosikkini oli Kevin Spacey, mutta nyt kun hänen maineensa on ryvettynyt, omakin mielenkiintoni on kuihtunut täysin. Hänen ammattitaitoaan ei kuitenkaan pysty kieltämään. Katsoin häntä fanilinssien läpi todella monta vuotta ja kävin katsomassa hänen näytelmiään Lontoossakin. Nykyään arvostuksen kohteeni vaihtelevat kausittain ja vähän senkin mukaan, mitä itse oon tekemässä. Jyrki Mänttäri on mainittava tässä yhteydessä, hän on todella kiva työkaveri ja tekee oman duuninsa aina pirun hyvin. Hänen työmoraalissaan on jotain äärimmäisen kunnioitettavaa”, Juhis kehuu kollegaansa. 
  
 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Cate Blanchett! Robert Downey Jr. olis tosi kova myös. Al Pacino.” 

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Freddie Mercuryn kanssa, jos nyt oikein fantasioinnin rajoja venytellään. Musta ei varmaan tulisi ääntäkään, olisi jo niin komeaa olla siinä tilanteessa ja samassa tilassa hänen kanssaan. Show Must Go On duettoversiona voisi olla aika kova, sillai että Freddie laulaisi suurimman osan. Mulle riittäisi yksi lause.”

  Missä eri teattereissa olet ollut? ”Mainitsen nyt ne, joista oon saanut palkkaakin. Porin Teatterissa (ennen Nätyä olin avustajana Beatles Storyssa), Mikkelin Kesäteatterissa, 
Turun Nuoressa Teatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa. Kesän jälkeen voin laittaa mukaan Pyynikin Kesäteatterin.” 

 Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Ihan ekana tulee mieleeni ”Kaikki on kohta hyvin”, Työviksen Kellariteatterissa on aina ihan oma tunnelmansa. Sitä oli todella hieno tehdä. Aihe oli synkkä ja raskas, mutta silti sitä oli kiva tehdä. Siinä oli tietynlainen rauha tekemisessä, ei tullut kiireen tuntua missään kohtaa. Lopputulos oli erittäin onnistunut. (Huom. Näytelmä perustuu Jonas Gardellin kirjaan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin) Kellariteatteriin tehtiin myös ”Kerjäläinen ja jänis”, siinä oli tosi hyvä meininki myös. Tytöt 1918 ja Viita 1949, molemmat erittäin merkityksellisiä. Jokaisessa treenipäivässä tuntui siltä, että tämä jos mikä on tärkeää ja todella kiva, että teemme tämän juuri näin. Tytöt 1918 etenkin, juuri sillä näyttämöllä juuri sinä vuonna. Tuorein tapaus on sitten tämä Billy Elliot, tuntui hyvin kevyeltä tehdä niinkin iso juttu. Ison lapsikatraan ansiosta me tsempattiin toisiamme ihan uudella tavalla. Kaikki pitivät fiilistä yllä ihan joka hetki. Sitä on nastaa mennä esittämään aina, vaikka takana on jo 60 esityskertaa. Aina ei fiilis ole ollut sama.” 


Kaikki on kohta hyvin (c) Kari Sunnari 

 Millaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Hyvin tehty musikaali kiinnostaa mua aina. Innolla odotan, että pääsemme porukalla katsomaan huhtikuun lopussa Kinky Bootsia Helsinkiin. Toisessa ääripäässä on hyvin tehty intiimi puhedraama. Harmittaa, ettei ehdi katsomaan riittävän paljon erilaisia juttuja. Tanssiteatteri kiinnostaisi mua myös, on kiehtovaa katsella hyvinliikkuvia ihmisiä. Nyt mulla taitaa olla sellainen vaihe, että haluaisin nähdä joraavia, hikisiä ihmisiä lavalla”, naurahtaa Juhis.
  
 Mitä sinun mielestäsi on teatterin taika? ”Jotain taikaa ja mysteeriä on livekontaktissa – on henkilö, joka tekee jotain ilta illan jälkeen silmiesi edessä. Tai näyttämön suunnasta se, että yleisö on aina uusi. Jonkun toisen kirjoittamia ajatuksia kerrotaan joka ilta uutena havaintona, ja kaikki lähtevät mukaan yhteiseen leikkiin. Siinä on teatterin taikaa. Teatteriksi kaikki muuttuu vasta yleisön läsnäolon myötä. Vaikka kuinka puhuisin hienoja monologeja olohuoneessani yksikseni, se ei ole teatteria. Katsojana mä olen täysin vietävissä ja unohdan sen, että olen itse ammattilainen. Ehkä toisella katsomiskerralla alan kiinnittää huomiota tarkemmin siihen, miten lavalla tehdään ja varastan ehkä ideoita.” 


Tytöt 1918 (c) Kari Sunnari 

 Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Mä inspiroidun aika paljon musiikista. Voin kertoa, että se on osa työtapaani myös. Lukiessani kuuntelen musiikkia ja katson, mihin suuntaan se mua vie ja mitä löytöjä teen. Arjessani yritän kuunnella mahdollisimman paljon musiikkia ja altistua sille. Toinen työtapani on satunnaisuus, jossa arvon itselleni ratkaisuja ja kokeilen sitten niiden toimivuutta. Välillä yllätyn positiivisesti ja välillä mennään ihan metsään. Eli mua inspiroi yllätyksellisyys ja satunnaisuus myös. Taustatarinoiden kehittely on hauskaa, ja katselen ihmisiä välillä ”sillä silmällä”. Se inspiroi myös, jos kävelee suunnittelemattoman reitin tai ajelee bussilla tai vastaavalla jonnekin, missä ei ole aiemmin ollut. Se ruokkii mielikuvitusta mukavasti, kun eteen tulee kaikenlaista yllättävää ja uutta.” 

 Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Jokaiseen esitykseen mulle tulee tietyt rituaalit. En osaa selittää sitä, mitä kaikkea rituaaliksi muodostumiseen vaaditaan, mutta jossain kohtaa aina huomaan, että jaahas tästä on tullut mulle taas rituaali. Tietyt asiat pitää tehdä aina samassa järjestyksessä. Billy Elliotissa oon huomannut sen, että soundcheckin jälkeen menen aina takaisin pukkariin, vaikka ei olisi mitään tarvetta mennä sinne enää. Pyörin siellä yksistäni sitten jostain syystä. Kaikki rituaalit tulevat mukaan aina jotenkin salakavalasti ja niistä on hankala päästä eroon sitten, jos on tottunut tekemään aina saman kaavan mukaan valmistautumisen. Evitan kohdalla lauloin koko materiaalini läpi kahdesti päivässä ennen esitystä, ensin kotona ja sitten teatterilla. Eihän siinä ollut mitään järkeä! Ainahan sitä ei ehtinyt ja heti oli sellainen olo, että tästä ei tule nyt yhtään mitään.”
  
 Kerro joku legendaarinen sählinki. ”Yksi legendaarisimmista on se, että esitystä oli mennyt jo puoli tuntia kun huomattiin, että yksi näyttelijöistä ei ole saapunut töihin ollenkaan ja mun pitäisi seuraavaksi puhua juuri hänen kanssaan lavalla! ”Tekninen häiriö” keskeytti sitten esityksen ja siinä kohdassa näyttelijä oli polkemassa töihin kauhealla kiireellä. En mainitse nyt nimiä enkä esitystä, koska ei ollut yhden ihmisen harteilla tämä tapahtumaketju. Esitystä edeltävä monipolvinen tarkistusketju ei oikein toiminut tässä kohtaa. Näyttelijä kuvitteli, että meillä on iltanäytös ja olikin päiväveto… Niin hirvittävää tilannetta ei ole ikinä tullut näyttämöllä mulle vastaan kyllä, ja toivottavasti ei ikinä enää tulekaan! Täysin inhimillistä kuitenkin. Teatterissa ihan kaikki on mahdollista”, Juhis kauhistelee ja vieläkin menee kuulemma kylmät väreet tätä muistellessa.
   
 Kerro joku hyvä muisto. ”Äitini sanoi ylppärijuhlissani jotenkin niin, että ”Usko vaan unelmiisi, kyllä ne toteutuu!” Koskaan aiemmin hän ei ollut sanallistanut tätä, mutta sen oli kyllä havainnut muussa toiminnassa. Vanhempani mahdollistivat mulle paljon asioita. Se oli mulle todella tärkeä hetki ja erityisen hyvä muisto. Tarkkaa sanamuotoa en muista, mutta muistan hyvin sen, millaisessa mielentilassa otin sanat vastaan. Olin todella otettu. Minuun uskottiin ja minä saan uskoa unelmiini.” 


Yhteiskuva (huom. parta!)  

 Tulevia roolejasi? ”Pyynikin Kesäteatteriin tulee Ola Tuomisen ohjaus ”Nuotin vierestä”, siinä roolihenkilöni insinööri Arto kipuilee vaikean avioliiton ja omien ääneenlausumattomien toiveiden sekä vahvan äidin kanssa kohti omaa kohtaloaan. Ensi-ilta on kesäkuun puolivälissä. Syyskuun alussa on ensi-illassa Työviksessä ”Pikku Vampyyri”, siitä on ollut muutamia koululaisennakoita nyt keväällä jo. Antonin roolissa olen siinä, hän pääsee tutustumaan vampyyriperheeseen. Billy Elliot lämmitetään syksyllä myös, ja lokakuussa vielä ensi-illassa ”Juhannustanssit”. Siitä tulee kyllä hieno juttu! Raflaavaa kamaa luvassa. Kaikenlaista pääsee taas vuoden aikana tekemään – kaivosmaailmaa, karaokea ja vampyyreitä.” 
  
 Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”En tiedä miksi, mutta ensimmäisenä tuli mieleeni Lucky Luke. Länkkärihommat voisi kiinnostaa, eli Tex Willer kävisi myös. Jos joku supersankari pitäisi valita, niin ehdottomasti Wolverine.”
  
 Entäs jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Se olisi Sovittelija. Mulle tulisi puhelu aina silloin, jos olisi meneillään riitatilanne, jossa osapuolet eivät kuuntelisi toisiaan ollenkaan. Yrittäisin sitten saada ratkaisun aikaiseksi, menisin paikalle ja kuuntelisin molemmat osapuolet vuorollaan. Menisin riitatilanteeseen puolueettomana. Sovittelijalla olisi päällään tyköistuva kokonaan siniharmaa puku ja se saapuisi paikalle kraka lepattaen. Muuten väritön hahmo, jonka poistuttua mietittäisiin, että minkäsnäköinen kaveri tässä äsken kävi eikä kukaan osaisi sanoa yhtään mitään. Ei mitään muistikuvaa, mutta hyvä että saatiin tämä asia ratkaistua kaikkia tyydyttävällä tavalla. Kävikö täällä ylipäätään joku? Ja jostain kaikuisi vieno krakan lepatuksen ääni...” 

 Naurua ja paljon.  

 Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin jotain todella puuduttavaa luettavaa, jotta nukahtaisin uudestaan. Oon nykyään sairaan huono keskittymään lukemiseen, oon huomannut että lukutaitoni on huonontunut vuosi vuodelta. Jos ei olisi muuta tarjolla, tulisi ehkä luettua. Ottaisin muutamia sellaisia klassikoita, joita en ole aiemmin lukenut. Alastalon salissa ainakin. Evääksi ottaisin järkyttävän määrän mandariineja ja lisäksi seitania ja ruisleipää. Juomaksi punaviiniä ja seljankukkamehua.”
  
 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään, minne menisit? ”Villiin länteen haluaisin lähteä katsomaan meininkejä, kultakuumeen aikaan. Kävisiköhän tuuri? Yksittäisistä tapahtumista kiinnostaisi Vuorisaarna, oliko se ylipäätään oikea tapahtuma. Paljonko siellä oli porukkaa ja oliko se puhe niin hyvä?” 

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se mahdollisesti olisi? ”Se olisi pienoismusikaali, niitä on tullut itsekin tehtyä ja musiikki on ollut osa elämääni pienestä pitäen. Mukana olisi muutamia näyttelijöitä ja siinä olisi pääosin humoristinen sävy, koska ei mulle ole koskaan mitään kovin vakavaa tapahtunut. Totta kai siinä olisi myös synkempiä sävyjä, niin kuin elämässä yleensä. Mun roolissani olisi Jussi Vatanen. Hän on hyvällä tavalla lungi jätkä. Jussi joutuisi kyllä kasvattamaan sitten parran, koska viihdyn parrassa itse. Tosin Antonille ei oikein parta käy...”
  
 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen kotiin soittamaan bassoa. Meillä on perjantaina treenit Hiskin (Grönstrand) ja Maijun (Saarinen) kanssa.”  

 Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : 

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus 
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Ämpäri 
- Mikä sytyttää sinut? - Satunnaisuus 
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäreiluus, epäoikeudenmukaisuus 
- Suosikkikirosanasi? - PerkeLE! Loppu pitää ns. kohottaa. 
- Mitä ääntä rakastat? - Naurua  
- Mitä ääntä inhoat? - Hanan tippumista  
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ammattiurheilija, lajilla ei niin väliä  
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Isojen lukujen pyörittelijä, kirjanpitäjä tms.  
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa, kylmää olutta löytyy tuolta suunnasta!  

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Mies, joka tiesi liikaa / Eurooppa Neljä, Kievarin Kesäteatteri

Mies, joka tiesi liikaa / Eurooppa Neljä, Kievarin Kesäteatteri, Äänekoski

Ensi-ilta 19.6. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Matti Kuikkaniemi
Lavastus Matti Kuikkaniemi ja Ville Laine
Valot ja äänet Ville-Matti Laine
Puvustus Raija Niiniaho
Koreografia Neija Välilä

Bändi : Toni Lepistö, Kalle Saarelma, Antti Parviainen ja Jaakko Tabell

Rooleissa : Kunto Ojansivu, Satu Säävälä, Erkki Teittinen, Jyri Ojansivu, Paavo Honkimäki, Neija Välilä, Maiju Jokinen, Tiuku Holma ja Sara Pitkänen

(c) Teatterikärpänen 

Mies, joka tiesi liikaa 
eli epätoivoinen yritys tuoda näyttämölle Teatteri Eurooppa Neljän varhaisvuodet 

 Se on juhlan paikka! Jo 30 vuotta on Teatteri Eurooppa Neljä tarjonnut elämyksiä kiertueperinteellä ja vakkarimestoillakin. Katsojia on ollut kutakuinkin pyöristettynä 1,3 miljoonaa. Se on aikamoinen määrä ja eläköönhuutojen arvoinen suoritus. Itse laskeskelin nähneeni teatterilta 11 eri proggista neljässä eri paikassa ja ensimmäisenä niistä "Mistä rakkaus alkaa" vuonna 2007 Laajavuoressa. Lisäksi esityksiä olen nähnyt Sappeella, Kankaan Tehdasteatterissa Jyväskylässä ja nyt viimeksi Äänekoskella Kievarin Kesäteatterissa.


 Olipa kerran ... Herrat Kunto Ojansivu, Heikki Paavilainen ja Jouni Virtanen halusivat perustaa oman teatterin ja vuonna 1988 teatterin kannatusyhdistys perustettiin. Ensimmäinen näytelmä oli Kesäillan valssi ja vuosi oli 1989, paikkana Kolkanniemen pappila, ohjaajana Matti Kuikkaniemi. Juhlavuoden kunniaksi joku sai sitten mahtavan idean, että tuodaanpa varhaisvuodet näyttämölle uusiksi ja kerrotaan, mistä ja miten kaikki sai alkunsa. Hieno idea, joka sitten näemmä lähti rönsyilemään hiukan, muuttui matkalla ja lopputulos lienee tekijöille itselleenkin täysi yllätys ja mysteeri. No, ainakin näytelmän nimen alaviite pitää täydellisesti paikkansa ja käsiohjelman "ohjaajan sanassa" myös on havaittavissa pientä ilkikurista kettuilua lämmöllä siihen suuntaan, että eikö nyt kukaan tajua lopettaa tätä hullutusta. Pisteet siitä, taito on sekin nauraa itselleen.

Paavo Honkimäki tunnelmoi 

 Ei näköjään ole tarvetta lopettaa, eikä ole tarviskaan. Näytelmän aikana todetaan myös muutamaan otteeseen, että pieleen menee jos tästä kokonaisuudesta liikoja yrittää ymmärtää, pääasia että viihtyy ja arjen huolet unohtuvat hetkeksi. Siinä kyllä ollaan oikeassa. Meidänkin näytöksessämme oli pari bussilastillista väkeä hiukan kauempaa eikä siinä mitenkään voi olla mitään väärää, että lähdetään porukalla katsomaan teatteria ja nautitaan kahvit ja pullat. Muistellaan ehkä menneitä, jos esityksessä nähdyt pätkät menneiltä vuosilta tuovat muisteloita mieleen tai muistellaan ihan muuten vaan. Kievarin sisääntuloaulassa oli paljon vanhoja valokuvia teatterin menneistä proggiksista ja hauskahan sieltä oli siloposkisia tuttuja bongailla ja tuumata, että tuo olisi ollut hauska nähdä kyllä.

Mainio kaksikko Ojansivu-Säävälä 

 Juu. Esityksessä yritetään herätellä henkiin alkuvuosien näytelmiä ja osittain onnistutaankin. On Kesäillan valssia, Pekkaa ja Pätkää, Siunattua hulluutta. Henkiin herätetään myös esi-isä (Kunto Ojansivu), jonka vain harvat ja valitut näkevät. On veikeää rollaattorimummoa (Satu Säävälä), on puhuvaa linja-autoa, lehmää, kalsareissa toikkarointia ja Theresa May myös. Ja miimistä ratsastusta ja puhuvia päitä, joista yksi ei meinaa pysyä kasassa millään. Eli varsin kirjavaa menoa. On taattuun Eurooppa Neljän tyyliin monipuolista soittoa ja laulua - hienoa tunnelmointia ja räväkämpääkin menoa. Jalalla pistetään koreasti ja katsomoakin hyödynnetään hienosti. Väki viihtyy, eli tehtävä täytetty!

Bändi 

 Ja mikä parasta, kesän parhaat makkarat löytyivät jälleen E4:n grillistä. Koostumus, maku ja kuumuus täydellinen ja hintakin kohdillaan.

 Eihän näistä muuta voi kuin tykätä! Sympaattista sakkia ja tekemisen meininkiä hyväntuulisella, rennolla otteella. Toivotan pitkää ikää ja turvallisia ajokilometrejä jatkossakin, ja kiitos näistä vuosista ja monista nauruista sekä muistoista.

Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Eurooppa Neljä!)

Vuonna 85 Kuopio Remix / Rauhalahti Teatteri

Vuonna 85 Kuopio Remix / Rauhalahti Teatteri, Kuopio

Ensi-ilta 27.6. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Syrjä ja Riku Suokas
Dramatisointi Ismo Apell ja Antti Heikkinen
Ohjaus Ismo Apell
Lavastus Harri Husso
Tarpeisto ja puvustus Emma Jääskeläinen
Koreografiat Katri Nousiainen ja Laura Leskinen
Äänitekniikka Miikka Räsänen ja Rasmus Raiski

Alabama House Band : Heikki Leppäjärvi (kapellimestari/koskettimet), Kim Miettinen (kitara), Samu Heikkinen (basso) ja Jukka Puolakka (rummut)

Rooleissa : Tuomas Koponen, Iitu Apell, Kalle Pakarinen, Juho Haapoja, Santeri Niskanen, Jamppa Kääriäinen, Harri Husso, Sakari Kuosmanen, Ismo Apell/Matti Sariola, Lauri Qvick, Katri Nousiainen, Marja-Liisa Kuosmanen, Tomi Lipponen, Tiina Hakkarainen ja Laura Leskinen


 Vuosi sitten kesäisellä reissulla Kuopiossa minulta kysyttiin ovelasti, että mitäs olisin mieltä, jos Rauhalahti Teatterissa nähtäisiin seuraavana kesänä Kuopio-versio Työviksessä vuosia pyörineestä ja ennätyksiä tahkonneesta Vuonna 85 -nostalgiatripistä. Vastasin, että tulisin paikalle siinä tapauksessa, että murteellaviäntämistä olisi runsaasti. Tässä sitä nyt sitten taas ollaan, sitä saa mitä tilaa!

 Lähdimme taas aamuvarhaisella Hämeestä Savoa kohti ja ensimmäisenä etappina aiemmilta kesiltä tuttu Hotellilaiva Wuoksi. Satamassa oli samaan aikaan viinifestarit, mutta ne eivät menoa haitanneet. Laivan terassilta oli suora näkymä lavalle ja screenille (mitä nyt pari puuta välissä) ja illalla tuli kuunneltua/katseltua tovi Ellipsiä, halusi tai ei. Laivalta pääsimme yllärinä vuosi sitten teatterille Speden kuuluisalla avoautolla ja tänä vuonna pummasimme kyydin nuorelta Spedeltä. Ei hassumpi tuuri. (Iltasella paluu sitten tapahtui "Maunon" rättisitikan kyydissä, joten näemmä on aina jotain erikoista kyytiä luvassa!)

Savon Sellun äijiä vapaalla 

 Vaikka Tampereella katsojaennätykset paukkuivat (minunkin tutuissani muutama, jotka näkivät Vuonna 85:n eri versioita suhteellisen monta kertaa), silti lienee olemassa väkeä, jotka eivät tiedä koko spektaakkelista yhtikäs mitään. Kasarinostalgia koskettaa kyllä laajempaakin väkeä. Samoja biisejä soitettiin ympäri Suomen ja samat asiat koskettavat ihmisiä edelleen. Rakkaushuolet lähinnä, sydämen asioissa on aina murehdittu ja pulloja korkattu ja isommista kuvioista haaveiltu- eikä mikään tule muuttumaan sen suhteen jatkossakaan. Itse muuten kävin aikoinaan katsomassa esitystä muistaakseni vain kolme kertaa, ja sekin koostui parista eri versiosta. Viimeisestä kerrasta on sen verran aikaa, että autuaasti olin ehtinyt unohtaa muutamat käänteet ja muutenkin oli hyvä, ettei esitys ollut ehtinyt muotoutua liian tutuksi ja rakkaaksi. Siinä on omat kompastuskivensä.

Tommin ja Karoliinan herkkä hetki 

 Mikä ihme on Vuonna 85? Eräänä kesäisenä iltana Tommin (Tuomas Koponen) ja Karoliinan (Iitu Apell) katseet kohtaavat ja edessä on kuuma yhteinen yö. Seuraavana aamuna huumaavaa neitoa ei näy missään, kas kun tämä on lähtenyt ystävättärineen kiertämään Suomen festareita. Tommi siitä sitten koslallaan perään ja arvatkaa vaan löytääkö hän neitoa? Eipä löydä ei. Edessä on karu paluu takaisin duuniin, ei suinkaan Lokomolle vaan tietysti Savon Sellun porukoihin. Sitten on tämä varsin värikäs duunikaveriporukka, joka ei totisesti lasiin sylje vapaa-ajallaan. Yhdessä vietetään hetki jos toinenkin Pallen (Kalle Pakarinen) omistamassa Alabama-ravintolassa, jossa Jyrkiboy (itse Sakari Kuosmanen) pitää ovella jöötä. Pallella on mahtavia uutisia kerrottavanaan rakkausasioihin liittyen. Ohessa sitten seurataan ujonpuoleisen Maunon (Santeri Niskanen) haaveiluja kitarasankaruudesta ja tähteydestä.

 Siinäpä se. Kuka saa kenet? Kuka vei sukset? Potkaiseeko kilju takaisin? Miten käy Hanna Partasen lihisten ja myyjän? Voittaako KuPS? Kuka oli Holmesin John? Pääseekö Mauno kitaroineen parrasvaloihin? Tarina itsessäänhän ei ihmeitä tarjoa, mutta musiikki! Homman juju on nimittäin se, että esityksessä kuullaan kolmisenkymmentä Suomi-rockin klassikkoa kolmikolta Juice Leskinen-Eppu Normaali-Popeda. Klassikon aineksia siis, eivätkä biisit suinkaan soi levyltä vaan ne vedetään livenä vaihtelevalla tyylillä mutta tiukalla rock-asenteella. (Väliajalla ja ennen esitystä soi kajareista Dingo.)

Polttarihiihtelyt Pallen johdolla 

 Rauhalahti Teatterissa on hieno yhteisen tekemisen meininki (ja pääsylipputuloistakin lahjoitetaan 1€/lippu hyväntekeväisyyteen) ja taas on saatu haalittua porukkaan mukaan uusia kykyjä joilla ääntä ja intoa piisaa. Näyttämöllä tuntuu olevan kivaa ja se välittyy myös katsomoon. Karmeita vaatteita ja korneja takatukkaperuukkeja ja pastellisävyjä piisaa yllinkyllin, taattua kasarinostalgiaa siis. Suurta hupia irtoaa viinan kanssa läträämisestä ja mm. polttarihiihtelystä, ja kyllä tässä oma hohtonsa on murrepitoisella jutustelulla. "Mitteepä Mauno?"

 Minulla oli aikanaan muutama selkeä suosikki biiseissä ja kas kummaa, tässäkin samat kappaleet nousivat suosikeikseni. Pimeyden tango, Kellot lyö sekä (joista jälkimmäinen taitaa puuttua biisilistasta?), ja näistä vielä erikseen KuPSin mies Jamppa Kääriäisen vetäisemä Kellot lyö, voi jumalaare sentään! Laulajista Iitu Apell erottui kyllä porukasta, hänellä on kyllä niin uniikki ääni, että. Biiseissä itseoikeutetusti mukana oli tietysti myös Juicen Kuopio tanssii ja soi.

Mauno ja Ruma Ruba Korpela (Juho Haapoja) 

 Sadekaan ei haitannut menoa, kun Mauno villitsi yleisöä loppuvedossaan ja jalka vispasi tahdissa yhdellä jos toisella. Tässä vaiheessa älysin että ai niin, esityksessähän olisin voinut ottaa kuvia, mutta jotenkin ote siinä katsomiskokemuksesta herpaantuu, jos alkaa kesken kaiken kaivella kännykkää laukustaan.

 Kahvilan puolella oli muuten rokkiolutta myynnissä! Ja sellainen huomio vielä, että mieheni mielestä Sakari Kuosmanen näytti hämmentävän paljon Dingon Jontulta peruukissaan. Samaa näköä oli kyllä.

(c) Teatterikärpänen 

 Kannattaa siis suunnata Rauhalahti Teatteriin kuuntelemaan hyvää musaa ja irrottautumaan arjesta, lisäinfoa tästä linkistä. Jos taas liikut Tampereella, kannattaa suunnata museokeskus Vapriikkiin ja Teatterikaupunki-näyttelyyn. Siellä on nimittäin esillä matskua ja muistoja alkuperäiseen "kasivitoseen" liittyen, itse en tosin ole vielä ehtinyt käymään siellä.

Ruba vieraissa 

Esityskuvat (c) Lauri Qvick

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Rauhalahti Teatteri!) 

(c) Teatterikärpänen