sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Näyttelijätär / Hämeenlinnan Teatteri

Näyttelijätär / Hämeenlinnan Teatteri

Ensi-ilta 21.9. 2013, kesto väliaikoineen noin 2 tuntia

Käsikirjoitus Outi Popp

Ohjaus Arja Pessa

Kapellimestari Pedro Hietanen

Näyttelijätär Ritva Oksanen

Taustaa : "Näyttelijätär" on läpileikkaus Ritva Oksasen 50 vuotta kestäneestä urasta, ja siinä nähdään ja kuullaan katkelmia muutamista tunnetuimmista ja rakastetuimmista roolitöistä sekä kappaleita vuosien varrelta. Lavalla Ritvaa säestää hänen luottosäestäjänsä Pedro Hietanen.

Näyttelijätär / kuva Tommi Kantanen, HML:n Teatteri

Plussaa : Pidin esityksen aloituksesta kovasti. Pimeä lava, yllättäen valokeilassa Ritva Oksanen pitkässä, mustassa ihoamyötäilevässä puvussaan. "Kuunnelkaa, kun minä kerron teille." Ja mehän kuunnellaan. Tarina alkaa Teatterikoulusta, jossa piti löytää lumihiutaleen syvin olemus, mistään ei meinannut tulla mittään ja Ritvalle suositeltiin lappuliisan ammattia. Sitkeys kuitenkin palkittiin, "jotain" syttyi ja loppu onkin suomalaista teatterihistoriaa. Asusteiden vaihdolla siirrytään roolihahmosta toiseen. Itselleni tutuin oli hieno, tosin pitkähkö pätkä Pirkko Saision kirjoittamasta Elämänmeno-sarjasta, joka nähtiin ensimmäistä kertaa 70-luvun loppupuolella. Myös katkelmat Hämeenlinnan Teatterissa aikoinaan esitetyistä Marlenesta ja Maria Callasin Mestariluokasta olivat minulle hyvin tuttuja. Mieleeni jäi jo silloin Ritva Oksasen monipuolisuus : toisaalla hän esittää suurta diivaa, toisaalla taas hyvinkin tavallista, tosin koviakokenutta työläisnaista. Kaikkia roolihahmoja yhdistää se, että naiset ovat hyvin vahvaluonteisia eivätkä anna periksi helpolla. Ja sitten saatetaan tempaista kiivastempoinen Iitin Tiltu-kipale siihen väliin vielä. Lauluvalinnoista pidin paljon, loppukliimaksina huikea "Tuli mies", joka nosti ihokarvat pystyyn ja jota olen itsekin antaumuksella rallatellut pikkutyttönä. Juuri siihen kappaleeseen minulla henkilöityy Ritva Oksanen.

Marlene / kuva Tommi Kantanen, HML:n Teatteri

Miinusta : Olisin toivonut kappaleiden ja näytelmäkatkelmien väliin hieman tarinointia ja alustusta, sillä kaikki pätkät eivät olleet minulle tuttuja enkä tohtinut rapistella käsiohjelmankaan kanssa kesken esityksen. Usein jäi hämärän peittoon se, että puhuuko nyt lavalla Ritva itse vai joku hahmo. Ritva Oksanen pysyy aikamoisena mysteerinä edelleen minulle, ja nimenomaan Suurena Taiteilijana. Näyttelijätär, nimi on kyllä nappivalinta. Pieniä muistoja olisi saanut olla enemmänkin, kuten oli esimerkiksi se, miten kerran oli nukahdettu lavalle...En oikein pitänyt siitä, että käsikirjoittaja Popp kävi tämän tästä tuomassa asustetta lavalle ja oli itsekin vaihtanut usein asua tulevan mukaan. Turhaa mielestäni, olisi toiminut paremmin se, että Ritva itse olisi vaikkapa jostain mystisestä arkusta kaivellut rekvisiittaa. Osa kappalevalinnoista ihmetytti myös. Espanjankielinen Syksyn sävel oli aika jännänkuuloinen, mutta olivatko muut kappaleet joskus oikeasti kuuluneet Oksasen repertuaariin? "Mun sydämeni tänne jää" taisi selkeästi viitata nimenomaan näyttämöön? Mikä ettei, sinnehän se omakin sydämeni on jäänyt aikaa sitten.

Muuta : Ensi-ilta oli samalla Ritva Oksasen 50v-taiteilijajuhla ja paikalla nähtiinkin paljon tyylikkäitä herroja ja daameja parhaat päällään. Kulttuurinnälkäisille riitti bongattavaa niin näyttelijöistä, ohjaajista kuin kirjailijoistakin. Paljon tuttuja kasvoja. Ja voi sitä kukkien ja lahjojen määrää! Esitys päättyi juhlapuheisiin ja onnitteluihin näyttämöllä. Itselleni mieleenpainuvin oli Suomen Näyttelijäliiton puheenjohtaja Mikko Hännisen onnittelupuhe, jonka päätteeksi Ritvalle ojennettiin kunniamerkki ja kunniajäsenyys. Mieleeni jäi etenkin se, että näytelmät ja roolityöt eivät koskaan katoa, sillä niillä kirjoitetaan pysyvä muisto ja jälki ihmisten sydämiin. Miten totta! Myös Hämeenlinnan Teatterin näyttelijät toivat oman tervehdyksensä, nähtiinhän Ritva täällä muutama vuosi sitten Niskavuoren Loviisan upeassa roolissa. Juhlat jatkuivat vielä Vanajanlinnassa, jonne en sentään lähtenyt mukaan.

Tästä heräsi sellainen ajatus, että keiden kaikkien taiteilijajuhlissa sitä tulevaisuudessa kenties pääsee olemaan mukana!

Teatterikärpänen antaa Näyttelijättärelle neljä tähteä ****. 

Mikko Hänninen pitää puhetta / kuva Jiri Halttunen
Ritva ja kukkameri / kuva Jiri Halttunen
Kerran vielä Tuli mies! / kuva Jiri Halttunen

lauantai 21. syyskuuta 2013

Haastattelussa Ville Majamaa

Ville Majamaan tapasin toukokuun alkupuolella 2013 Tampereen Teatterin näyttelijälämpiössä, ennen Taide-näytelmän viimeistä esitystä.

Paljasjalkainen tamperelainen Ville on syntynyt 1976 ja horoskooppimerkiltään hän on kalat. ”Muualla en ole varsinaisesti asunut, paitsi vuoden Lahdessa silloin kun olin opiskelemassa Kansanopistossa, ja yhden kesän oon asunut Helsingissä kun tehtiin Paavo Nurmi-oopperaa.”

Mitä harrastat? ”Pyrin harrastamaan sulkapalloa aina kun mahdollista. Kun on pienet lapset (5-ja 7-vuotiaat), niin niiden kanssa aika tarkkaan menee sitten kaikki muu vapaa-aika, mikä töiltä jää. Tykkään myös lukea, kaikenlaista laidasta laitaan. Sarjakuvia mä keräilin pienempänä, Tintit ja Asterixit ja Lucky Luket oli kyllä ihan ylivoimaisia silloin. Niitä pitäiskin nyt taas ruveta keräämään, kun vanhempi poitsu on ykkösellä ja osaa lukea. Se oli ite nyt lainaillut Tinttejä kirjastosta. Ai sulla on vai kaikki Lucky Luket! Wau, oon kyllä kateellinen. Mä muuten muistaakseni kuuluin Roope Ankka-kerhoon, vai mikä Miljonäärikerho se nyt oli!” Ville kertoilee nauraen.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Mä oon iso! Onko se erityistaito? Ei mulla oo varmaan mitään sellaista vahvuutta, joka olis jotenkin ylitse muiden. Koen, että ihan hyvin pärjään siinä duunissa, mitä mä teen ja aika monella osa-alueella. Tokihan aina kaikkee voi kehittää.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Mulla on nyt joku fiksaatio pelleihin ja klovneriaan, se on sellainen alue, jota varmasti jossain vaiheessa tulee kokeiltua. Tuskin tulee kiinnityksellä täällä Tampereen Teatterissa klovneriaesitystä vastaan, eli se olisi sitten näitä juttuja, jotka lähtee ihan omasta ajatuksesta. Oon tossa tietenkin jo vähän pallotellutkin, että pitäiskö sitä lähtee kehittämään jonkun hahmon kautta. Jotenkin mua se klovnin figuuri kiinnostaa. Et mitä se voisi tehdä ja minkälaisia asioita sen kautta voisi käsitellä. Mulla on mielessä sellainen pitemmän ajan kehittely, että jossain vaiheessa luultavasti tuun tekeen jonkun sooloesityksen. Tällä hetkellä se mielikuva siitä on se, että se olisi sellainen sanaton pitempi esitys ja sitä voisi esittää ihan missä vaan. Se myös kiehtoo siinä, että se olisi jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt. Riski ja haaste! Mitähän sitten olisi ammatin ulkopuolelta sellaista, mitä haluaisin osata... Mä haluaisin osata puhua ranskaa, se on mun mielestä maailman kaunein kieli. Sanaakaan en osaa, mutta Pariisissa oon käynyt monta kertaa ja hyvin on pärjätty. Sukeltaminen olisi myös sellaista, mitä oon aina halunnut koittaa, mutten ole itseäni vielä tähän päivään mennessä kurssilta löytänyt.”

Onko suvussasi kenties muita tällä alalla olevia? ”Taiteilijaihmisiä löytyy kyllä äidin puolelta, kuvataiteilijaa ja näin, mutta oon kyllä ainut näyttämötaiteita edustava.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Kitaraa osaan soittaa ihan omaksi ilokseni. Pyrin joskus opettelemaan sitä sillai, että osaisin säestää itteeni. Korvakuulolta oon opetellut ja eihän siitä mitään oo tullut! Rumpuja oon soittanut ihan sillai mättömielessä, sellaista musaa mikä tuntui silloin hyvältä. ´95-´99 meillä taisi olla bändi pystyssä. Silloinhan ei vielä ollut näitä Spotify-juttuja tai näitä sosiaalisen median jakeluverkkoja. Varattiin YO-talo ja järjestettiin keikka, jaettiin flaijereita ja mainoksia on vedetty koko kaupunki täyteen aikoinaan. Sen bändin nimi, jossa mä lauloin, oli nimeltään Swearfish. Englanniks me laulettiin ja suuret oli suunnitelmat, mutta kyllä se maailmanvalloitus tänne Tampereelle jäi. Se touhu loppui just sitten siihen saumaan, että mä aloin innostua teatterista ja muilla kans lähti opiskelut ja ihmisiä muutti eri kaupunkeihin, ja se hajosi sit vaan siihen. Just kun siitä olisi voinut alkaa kehittyä jotakin! Me oltiin niin kauan soitettu yhdessä ja viimeinen tekemämme demo kestää kyllä kuuntelua vielä nykyäänkin. Se oli kyllä tosi nastaa aikaa ja sitä vaan niinku harrastettiin, mutta ihan täysin tosissaan ja totta kai meillä oli suuntana ulkomaat”, muistelee Ville.

Ville näyttelijälämpiössä / kuva Teatterikärpänen 

Missä vaiheessa sitten olet kiinnostunut teatterista? ”En oo sitä pienenä varmaan ääneen koskaan sanonut, mutta kun jälkeenpäin oon asiaa miettinyt, niin oikeestaan mä oon kyllä aina haaveillut tästä työstä. Eka esitys, jonka muistan, oli täällä Tampereen Teatterissa ”Fedja-setä, kissa ja koira”. Kävin sen ala-asteella koululaisryhmän mukana katsomassa, ja millaisen vaikutuksen se teki! Se meni täällä varmaan joskus 80-luvun puolivälissä. Se on se ensimmäinen, mihin mun muistikuvat kiinnittyy ja oli kyllä sellainen fiilis, että tässä on jotain maagista. Koulussa en ollut missään näytelmäkerhoissa ennen kuin vasta ihan yläasteen lopussa. Muistan kyllä ala-asteella esittäneeni jossain joulujuhlissa runon, ja se oli mun eka esiintymiskokemukseni. Lukiossa ei ollut mitään. Toki me sitten himassa pikkuveljen kanssa esitettiin kaikkee...No nyt nää jutut alkoi sitten rönsyillä... Silloin 80-luvulla me oltiin ainoita, joilla oli Betamaxit, kaikilla muilla oli VHS:ät, niin ei voinu vaihdella kenenkään kanssa piirrettyjä ja muita. Mepä oltiinkin siitä onnellisessa asemassa, että faija oli nauhoittanut työnsä puolesta Chaplineja, Marxin veljeksiä, Pätkiksiä, Mutapainin ystäviä, Tabuja, Pulttiboiseja ym. ja kun ei muuta ollut, niin niitä mä kattelin sitten. Sitten veljen kanssa esitettiin Tabu-sketsejä jouluaattoisin tai silloin kun oli vieraita kylässä. Velipuolikuita ja muita, heh. Mun esiintyjäpohja tulee sieltä asti! Nyt on hauska katsoa, kun omat lapset tekee sitä täsmälleen samaa hommaa. Meidän olohuoneessa on mennyt niin Klassikot lavalla kuin Vadelmavenepakolainenkin. Ja sit tietenkin ihan improvisoituja esityksiäkin, jotka kestää puoli tuntia. Ne on tiettyyn pisteeseen asti ihan huvittaviakin”, nauraa Ville, ja jostain kumman syystä haastattelun seuraavat minuutit puhutaan Juppe Puputista ja Kyläkäräjistä.

”Mihis me oikein jäätiin? Niin yläasteaikoina perustettiin sen bändin ohessa sellainen Basement Brothers ry, ja sillä tehtiin sitten myöhemmin niitä keikkoja. Kuten kaikki nuoret teinipojat, joilla vaan kamera sattui oleen, me kuvattiin kaikenmaailman elokuvia, ja siinäkin tätä alaa jotenkin liipattiin. Lukiossa mulla oli vaan sitä bänditoimintaa, ja teatteri tuli sitten vasta armeijan jälkeen. Mä menin työharjoitteluun tonne Teatteri Mukamakselle vähän niinku kattomaan, että millaista se on se pienen teatterin meininki. Sehän on nukketeatteri. Siellä sitten tuli teatterirutiinit tutuksi. Olin siellä sellaiset puoli vuotta, ja sen jälkeen hain ekan kerran Nätylle. Meni ihan päin sanonko mitä ne pääsykokeet, ei mitään hajua mistään ja lähinnä lusmuilin siellä, että ”ai tää on tämmöstä!” Niitä olohuoneperformansseja lukuunottamatta mä olen ollut aika ujo ja hirvee jännittäjä aika vanhaksikin asti, se varmaan on osaltaan ollut jotenkin blokkina siinä. Sehän oli yllättävää, että mä yhtäkkiä suostuin laulamaan bändissä, vaikka tykkäsinkin kyllä laulamisesta. Se kun on kuitenkin se näkyvin osa siinä bändissä ja yllätin itsenikin siinä.”

Mitenkäs sitten ne alan opinnot? ”´97 syksyllä mä menin Tampereen Ylioppilasteatteriin ja ´98 syksyllä lähdin sinne Lahden Kansanopistoon ja siellä meni se vuosi. Se oli kyllä kaikinpuolin huikee se vuosi siellä. ´99 tulin Lahdesta takaisin tänne YT:lle ja sitten olin sellaisella monitaiteellisella ilmaisulinjalla 4kk. Oliskohan se ollut sitten kolmannella hakukerralla kun mä sitten pääsin Nätyyn, ja Teakiin mä hain kolme kertaa myös. Vuonna 2000 pääsin Nätyyn ja valmistuin 2004. Siinä se on kokonaisuudessaan mun koulutushistoria. Se YT:n merkitys on kyllä ihan valtava siinä, että miten teatteria rupesi ymmärtämään. Ei sen jälkeen ollut enää muuta vaihtoehtoa mulla.”

Mikä oli lopputyösi aihe? ”Se oli sellainen näytelmämuotoon kirjoitettu kahdenhengen juttu, jossa kaksi mun ihan vastakkaista roolihahmoani keskustelee näyttelijäntyöstä ja samalla matkustaa junalla Italiaan. Dialogimuotoinen keskustelu siis lähinnä oman itseni kanssa. Toinen oli hahmo Esa Illin lyhytelokuvasta, ihan sellainen perus suomalainen mies, ja toinen oli Strindbergin näytelmästä Tie Damaskoon, jonka Hanno Eskola oli ohjannut. Se oli erittäin fyysistä teatteria ja niistä lähtökohdista nää kaksi sitten keskusteli siitä, että mitä minun mielessäni on näytteleminen ja näyttelijäntyö. Se oli itse asiassa ihan hauskaa, eikä ollenkaan ahdistanut tehdä sitä!”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Pienenä oon jossain vaiheessa sanonut, että musta tulee isona eläinlääkäri, mutta kyllä se on pysynyt silleen hailakkana ajatuksena, että ei mulla mitään intohimoa siihen koskaan ollut. Se on ollut varmaan sellainen aatos, että eläimet on kivoja ja hoitaminen on kivaa.”

Oletko koskaan ollut ns. ”kunniallisissa töissä”? ”Mä oon ollut maalarina ja sit mä oon ollut rekkoja purkamassa ja renkaita lastaamassa rekkoihin. Mä olin aika pitkään sellaisessa varamiespalvelussa silloin kun mä tulin intistä, ja sieltä kyllä tuli aina erinäisiin osoitteisiin keikkaa. Oon tehnyt muuttokeikkaa ja vaikka mitä, siitähän mulle maksettiin juu, heh! Silloin tuli kyllä nähtyä kaikenlaista, ja oonhan mä nuorempana ollut kesätöissä kiinteistöhuoltopuolellakin. Oon mä toimistossakin ollut joskus töissä jonkun pienen ajan, ei ollut mun juttuni”, Ville kertoo.

Ville Reinoineen teatterin kulmilla 

Miksi olet näyttelijä? ”Se varmaan juontaa juurensa siitä, kun ei oikeesti ollut mitään vaihtoehtoa sen jälkeen kun sen ekan kokemuksen sai siitä, että millaista se työ on. Tai eihän se mitään työtä silloin YT:n aikana vielä ollut, mutta sanotaan näin, että rakastuin lajiin silloin. Vaikka sen jälkeen tulikin niitä maalarinhommia ja muita, niin kyllä se selkeetä oli, että ei oo vaihtoehtoa. Kyllä mä edelleenkin nautin joka päivä siitä, että saan lähteä töihin ja näyttämölle.”

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Varmaan sen Nätyltä tulleen koulutuksen mukana on tullut sellainen ajattelutapa, että haastaa itsensä kaikessa, ihan perustekemisessäkin. Mulla se on jotenkin jäänyt sellaiseksi, että yrittää katsoa asioita vähän enemmän vinosta kuin niin, että mikä se olisi se yksinkertaisin ja suorin ratkaisu. Sellainen itseäänhaastavampi ajattelutapa. Se se varmaan on. Kun menin kouluun, niin jonkun verran oli mulla juttuja alla, mutta että siellä sitten ruvettiin nimenomaan työstämään sitä ajattelua ja sitä työkalua. Kyllä ne sellaiset asiat on sieltä jääny päällimmäiseksi ja niiden kautta nykyäänkin ajattelee sitä. Tokihan se on myös rentoutunut se tapa tehdä työtä, enää ei ”jäkitä” välttämättä niin paljon kuin kymmenen vuotta sitten, joka taas sitten tietenkin avaa uusia ovia näyttämöllä ja omassa tekemisessä.”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Kyllä mulle Jack Nicholson on aina ollut ihan ykkönen. Gary Oldman on kans sellainen, jota oon aina arvostanut. Ne on just niitä, jotka tekee työtänsä ja asioitansa jotenkin just silleen ”ei-niin-ilmiselvästi”, asia jota itsekin haluaisi hakea. Niillä on jotenkin se asenne sellainen röyhkeä, että ”minäpä teen näin, sanokaa te muut mitä sanotte.” Suomesta pakkohan sitä on arvostaa Suosaloa, ja Tommi Korpela on ihan huikee. Just viime viikolla katottiin toi ”Skavabölen pojat”, Suosalo oli siinä taas ihan mieletön. Nää kaverit on just niin monipuolisia! Ne tekee draamaa, komediaa, teatteria, telkkaa, leffaa – ja kaikki toimii! Se on sellainen asia, jota on pakko katsoa ylöspäin ja siihen haluisi itsekin pyrkiä.”

Jostain kumman syystä tässä välissä alamme puhua minuuttitolkulla Tampereen Teatterikesästä!?

”Oliks meillä tässä joku kysymys kesken? Ai niin. Jos haluaa miettiä jotain näyttelemisen ulkopuolelta, niin esimerkiksi musiikki merkitsee mulle todella paljon. Jälleen kerran siellä on kans oman tien kulkija, joka ei oo ikinä välittänyt siitä mitä muut ajattelee, vaan on tehnyt ihan omaa juttuaan, eli Tom Waits. Se on sellainen, joka on tosi lähellä mun sydäntäni ja ajattelutapaa. Ketähän muita … no täällä kun on esimerkiksi Kinnusen Heikkiä päässyt lähietäisyydeltä seuraamaan ja päässyt sen kanssa töitä tekemään, niin on se pelkästään jo sen kokemuksen takia huikeeta katsella vierestä! Ja Pekka Laiho myös! Ai niin ja Kari Heiskanen! Sillä miehellä on niin mieletön karisma ja intensiteetti, että! Voi olla vaan kateellinen. Ja vielä kun pääsin ohjaaja-Heiskasen kanssa tekeen Rauta-ajassa töitä. On kyllä siviilissäkin yhtä intensiivinen kaveri. Hieno mies!”Ville hehkuttaa.

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”No Tampereen YT oli ensimmäinen, sitten sieltä sinne Lahteen ja siellä olin Lahden Kaupunginteatterissa yhdessä jutussa, jossa oli mukana neljä opiskelijaa sieltä koulusta. Se oli se mun ensimmäinen ammattiteatterini. Sitten se Paavo Nurmi-ooppera oli Helsingin Kaupunginteatterin alla, vaikkei se siltä kyllä tuntunut kun me oltiin siellä Olympiastadionilla. Sit Teatteri Telakka, sit Tampereen Teatteri. Alivuokralainen meni Rauman Kesäteatterissa, joka taas on Rauman Kaupunginteatterin alla. Siinä ne varmaan onkin … niin ja sit tietysti Pyynikki ja Grus Grus Teatteri. Ja Ikaalisten Kylpylän kesäteatteri, jota ei taida enää ollakaan. Siellä mä olin monta kesää”, Ville luettelee.

Mitkä ovat omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Mä oon kiinnitykselle tullut tänne vuonna 2008 ja eka rooli kiinnityksellä oli näytelmässä ”Juhlat”. Olin neljä vuotta friikkuna siinä välissä kyllä, mutta koko ajan olin periaatteessa täällä töissä. Se ”Juhlat” oli kyllä kokemuksena mahtava, se oli niin hieno teksti ja hyvä ryhmä ja tosi onnistunut esitys, vaikka menikin vaan, aiheensa vuoksi varmastikin, alle 20 kertaa. Se oli kyllä tosi sääli, koska se juttu oli ihan perkeleen hieno. Mulla oli kyllä siinä ihan unelmarooli, harvoin tulee niin isoa haastetta ja monipuolista kakkua tarjolle. Sitten tuo ”Hugo Simbergin siivet”, joka ainakin toistaiseksi nyt kuopattiin viikko sitten. Kuusi vuotta sitä pyöritettiin. Se on sellainen juttu, joka on ollut niin iso osa omaa tekemistä ja sitten sen kautta on päässyt näkemään jopa maailmaakin. Sitten tietenkin tuo ”Hiiriä ja ihmisiä” on ollut yks. Se oli kyllä tavallaan toiverooli, jos niin voi sanoa. Toivoin, että se joskus napsahtaisi kohdalle ja hyvä että napsahti. Se oli kyllä kiitollinen rooli! Sitten oon tehnyt paljon sellaisia tosi tärkeitä juttuja, esimerkiksi ohjaaja Snoopi Sirenin kanssa oon tehnyt tosi paljon töitä. Viimeisin on varmaankin toi Popcorn. Se oli kyllä myös erittäin hyvä esitys ja tykkäsin omasta roolistani siinä. Se oli sellainen vähän pulpfictionmainen juttu kyllä. Snoopin kanssa oon tehnyt varmaan yli kymmenen juttua, se oli samaan aikaan siellä YT:llä kans.”

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”Se on vähän kakspiippuinen juttu, että kun ne neljä vuotta oli freelancerina täällä Tampereella, niin jotenkin mulla oli töitä kyllä ihan hyvin, et pääsin kyllä tekemään, mutta oli hirvee halu kiinnittyä johonkin, kuulua porukkaan. Vaikka täälläkin tunsi ihmiset täältä teatterilta, niin silti oli tavallaan ulkopuolinen olo. Kun kiinnitystä sitten tarjottiin, en kyllä miettinyt yhtään ja oli helppo vastata kyllä. Ei ollut mitään halua muuttaa Tampereelta mihinkään, tää on mun kotikaupunkini kuitenkin ja muutenkin tykkään tästä talosta ja ihmisistä täällä todella paljon. Nyt tietenkin kun on ollut viisi vuotta tässä ja töitä on tosi paljon, niin välillä käy mielessä, että pitäiskö sitä virkavapaata ja tekis jonkun jutun jossain ja ehkä yrittäis kirjoittaa jotain, ja zoomailis vähän asioita matkan päästä. Mutta sitten on aina käynyt niin, että tulee niin hyviä rooleja seuraavalle kaudelle, että vaikeeta olisi jäädä pois ja sanoa että tuota en muuten teekkään. Haasteita ootan aina ja niitä oon toistaiseksi saanutkin!”

Onko sinulla nyt jotain roolihaavetta? ”Onhan noita tollasia klassikkorooleja, joita olisi hienoa päästä tekemään, mutta esimerkiksi Shakespearen kuningasnäytelmiä voisi tehdä sit vasta kun on lisää ikää ja kokemusta. Ne on sellaisia mitä odottaa, ja toivottavasti sitten joskus napsahtaa kohdalleni. En sano mitään tiettyä ääneen, mutta sellainen olisi nasta ajatella, että pääsis tekeen hyviä juttuja hyvien ryhmien kanssa. Hyviä tekstejä, hyviä ohjaajia...” Ville pohdiskelee.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Ohoh! Kyllä se varmaan niin on, että jos lähtis vaikka leffaa tekeen jonkun kanssa, niin kyllä mä Gary Oldmanin kanssa voisin tehdä, tai sitten Robert Downey Jr:n kanssa, sellaista nokkelaa sanailua. Niistä mä diggaan kyllä. Sit jos Suomessa haluisi näyttämölle jonkun kanssa, niin se olisi varmaan Kari Heiskanen tai Leea Klemola.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”Kyllä mä varmaan kuitenkin naislaulajan kanssa lähtisin, turha lähteä Tom Waitsin kanssa kisaileen yhtään. Varmaankin laulaisin Tori Amosin kanssa, ja Tori sais valita biisin.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En oo, vaikka on kesäteattereissa satanut räntää ja yhdeksän esityksen viikko edessä. Kyllähän se välillä ottaa pattiin, mutta en voi sanoa, että olisin koskaan katunut. Sit kun sellainen fiilis tulee, niin pitää ruveta miettimään, että haluunko mä tätä ylipäätään enää tehdä. Kyllä tää sillä tavalla on kutsumusammatti kuitenkin”, summaa Ville.

Mikä on parasta teatterissa? ”Kyllä se on se, että kun on tarpeeksi haastava rooli, jossa kokee onnistuvansa ja sit kun sitä pääsee esittään elävälle yleisölle, joka parhaassa tapauksessa elää mukana siinä esityksessä alusta loppuun, niin se on varmaan se perimmäinen fiilis, joka on sitten esityksen jälkeen, eli on kokenut olevansa osa jotain yleisön kanssa, jotain mikä oikeesti on ainutkertaista ihan joka ilta. Eihän ne esitykset oo koskaan samanlaisia. Sen takia teatteri on elossa tänä päivänä, se kertakaikkiaan on ihmistenvälistä, eikä esimerkiksi katsota yhdessä jotain leffaa screeniltä. Teatterissa on mukana myös aina se vaaramomentti, eli mitä vaan voi tapahtua. Pahimmassa tapauksessa kaikki voi mennä päin helvettiä.”

Entä miinuspuolia? ”Kiinnitettynä se on ilmiselvää, että työajat on ihan hanurista, mutta se on sitä ja se on se työ. Tietenkin harmittaa se, että kun on lapsia, niin niitä näkee aamulla ja sitten pienen pätkän päivällä kun tulevat tarhasta ja koulusta, ja viikonloppuisin niitä näkee sitten iltaisin. Kun illalla esityksen jälkeen pääsee himaan, niin kyllä ne useimmiten on jo nukkumassa. Työaika on se suurin miinus, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Ja sitten on tietenkin tää, joka minunkin kohdalla on tälläkin hetkellä ilmiselvää, että kun ihmisiä kuitenkin ollaan, niin on niin haavoittuvainen. Nytkin mulla on ääni ollut painuksissa jo pari viikkoa, ja kyllä se aika pirun tavalla vaikeuttaa sitä, että millaiseksi oot ensin jonkun roolin rakentanut ja sit joudut tekemään kaiken eri tavalla. Mä en pysty nyt esim. korkeelta puhumaan jossain kohdassa, saatikka laulamaan. Ja sit esityksiä kuitenkin on, kun se peruminen on niin iso kynnys, varsinkin näyttelijöiden puolelta. Nykyään se on kyllä vähän terveemmäksi muuttunut se ajattelu, että mietitään sitä, että seuraavana päivänä se tilanne voi olla vielä pahempi.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Sellainen yleinen tekijä voisi olla vaikkapa intohimo, missä tahansa. Intohimon ja halun näkee päällepäin niin selkeesti. Jos on nähnyt jonkun hienon esityksen, niin kyllä sieltä paistaa läpi se pohjimmainen halu ja tapa tehdä töitä, et sitä mä kyllä arvostan. Sit mikä omassa työssäni inspiroi on hyvä ryhmä, ihmiset, hyvä teksti, noin lähtökohtaisesti. On hyvä aloittaa puhtaalta pöydältä, jos huomaa heti alkuunsa, että nyt on niin hyvät emmeet kasassa, että voi oikeesti syntyä jotain tosi hienoa. Onhan se nastaa silloin lähteä tekemään!”

Podetko ramppikuumetta? ”En mä enää ihan hirveesti, esimerkiksi sitä monologia on nyt niin paljon esitetty, niin jotenkin on tullut tutuksi sen kanssa. Missään vaiheessa sitä ei kuitenkaan kokonaan lopeta, mulle se on ainakin tavallaan käynnistymisen elinehto, et on se tietty juttu olemassa ja askel tuohon suuntaan, niin olen ihmisten edessä esiintymässä. Kyllä siinä tietty poljento pitää olla ennen kuin menee lavalle. Se ei oo enää sellaista pelkoa. En tiedä onko se edes ollut pelkoa missään vaiheessa, ehkä se joskus on ollut sitä ja sen pelon voittamista. Ei voi kuitenkaan enää sanoa, että jännittäisin. Toki sitten joskus on sellaisia tilanteita, että se on nimenomaan se odottaminen, että kohta pääsee! Ei siellä lavalla enää mitään hätää ole, se odottamisen hetki on se pahin. Et mitä mä taas oon tässä tilanteessa ja miksi ihmeessä mä oon taas menossa monen sadan ihmisen eteen. Onhan se silleen ihmisluonnon vastaista vähän!” Ville naurahtaa.

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita huomaat toistavasi ennen esitystä? ”Ei siinä mitään ihmeempiä, yleensä ne ajat on samat, että milloin menee teatterille ja milloin pukuhuoneeseen. On toki tiettyjä juttuja, kuten äänenavaukset ja muut, mutta ei oo mitään shamanistista meininkiä eikä Thalian jumalien palvontaa...”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”En oo nähnyt, mutta uskon vahvasti, että täälläkin on omansa. En oo vaan törmännyt koskaan. Kyllä mä sitten tiedän kun mä törmään, mä oon aika herkkä oikeesti noiden asioiden kanssa. Tossa rekvisiittakopilla se kummitus on pyörinyt joskus. Täällä oli remontti ja en tiedä onko se sitten kadonnut, mutta toi meidän rekvisiitanhoitaja on muutaman kerran jutellut hänen kanssaan. Silloin kun mä opiskelin Nätyllä, niin kun se on työväentalo kuitenkin ja siellä on ollut vaikka minkälaista ruumista pinossa, niin muistan vaan kun joskus tulin ylhäältä ja menin sinne alas ihan ala-aulaan ja kävelin sen pimeän aulan halki ulos, niin siellä oli kyllä ruuhkaa. Siellä siis tuntui oikein, että täällä on nyt kyllä paljon muitakin kuin minä. Se on hurjaa kun sen huomaa.”

Kerro jokin legendaarinen kommellus! ”Niitähän on pirusti kaikenmaailman putoomisia ja muita, vääriä repliikkejä väärissä kohdissa. Heh heh, tää on kyllä pakko kertoa. (nauraa jo valmiiksi) Raumalla kun tehtiin sitä Alivuokralaista ja oli viimeinen esitys...Siinä oli ihan alussa se kohtaus, missä ne lukee sitä lehti-ilmoitusta. Äänimies oli hiukan askarrellut ja leikannut homopornolehdestä kaksi miestä, ja sitten se oli leikannut käsiohjelmasta Roineen Eskon ja Kivisen Mikon päät ja laittanut ne niille pornolehden tyypeille, ja laittanut sen kuvan sitten sen ilmoituksen alapuolelle, joten kun Roineen Esko avasi sen lehden (lavalla oli silloin vain Esko, Mikko ja Ernamon Tuija) niin se tuijotti vaan sitä kuvaa, alkoi tärisemään ja muuttui punaiseksi, eikä päässyt etenemään siitä kohtauksesta mihinkään. Sit sitä kuvaa tuli katsomaan Mikko ja Tuija, ja kesti varmaan pari minuuttia kun ne ei puhuneet mitään. Lopulta Esko näytti sen kuvan yleisölle, että kattokaa nyt!”

Kerro jokin oikein hyvä muisto! ”Sieltä YT:n ajoista asti, ja se Lahti vielä mukaan siihen, on tarttunut noita ihmisiä mukaan...Tuukka Huttunen, Teemu Palosaari, Snoopi Siren perheineen...Se on just aika kompakti porukka meillä, ja me ollaan vietetty juhannuksia yhdessä yli kymmenen vuotta. Ne on kyllä aina hienoja, hyviä muistoja. Kaikilla on lapsia ja kummilapset menee ihan ristiin keskenään, ollaan oltu nyt monta vuotta sellaisessa tietyssä paikassa tuolla Evolla luonnonsuojelualueella, sellaisessa isossa leirikeskuksessa. Ne juhannukset on kyllä olleet sellaisia tosi tärkeitä. Hyvää yhdessäoloa perheen ja rakkaiden ihmisten kanssa.”

Käytkö katsomassa muiden esityksiä ja mikä on viimeisin, joka on jäänyt mieleesi? ”Kyllä mä käyn, jos vaan suinkin on mahdollista. Koskahan mä muuten viimeks oon ollut? Varmaan viimeisin mitä mä täällä oon nähnyt on toi Hamlet, ja kyllähän mä Alatalon Tomista diggasin niin paljon että huh huh!” Ville hehkuttaa.

Tulevia roolejasi? ”Nyt ei oo mitään muuta mitä voisin mainostaa, kun niitä ei oo vielä julkistettu, paitsi se Les Misérablesin Thénardier. Sitä mä odotan kyllä, koska musikaaleja en oo ihan hirveesti tehnyt viime aikoina, tai ylipäätään en oo tehnyt, mutta tykkään kyllä laulaa. Se on kyllä hieno rooli, sen takia mä siihen hainkin. Juu talon sisältä jos halusi mukaan, niin koe-esiintymisen kautta mentiin mekin. Odotan kovasti sitä roolia ja sitä juttua, koska se on niin massiivinen. Saas nähdä mitä tuleman pitää...”

Kiinnostaisiko sinua ohjata tai käsikirjoittaa tulevaisuudessa jotain? ”Ohjaaminen ei kiinnosta, käsikirjoittaminen sen sijaan kyllä. Sen meidän Klassikot lavalla- jutun kirjoittaminen oli kyllä tosi nastaa. Kaksi viikkoa kirjoitettiin ja kaksi viikkoa harjoiteltiin ja se oli sitten siinä. Klassikoille varmaan jossain vaiheessa kirjoitetaan jatkoa...” vihjaisee Ville.

Onko sinulla jotain mottoa? ”Tunteella ja sydämellä. Tai sitten vaihtoehtoisesti sitä saa mitä tulee.”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Jaksakaa käydä teatterissa ja käykää katsomassa ennakkoluulottomasti erilaisia juttuja!”

Osaatko imitoida ketään? ”En mä kyllä ihan oikeesti osaa, haluaisin toki kyllä. Kaikenmaailman perus einogrönejä ja joukoturkkia on tullut imitoitua. Olikohan se se kesä, kun tehtiin Pyynikillä Kalliolle kukkulalle, niin silloin meillä oli tapana imitoida ihmisiä imitoimassa ihmisiä, eli nimenomaan Eino Grön imitoi Jouko Turkkaa, ja sit jos halus vielä vaikeuskertoimen mukaan, niin oli Eino Grön imitoimassa Jouko Turkkaa imitoimassa Spede Pasasta. Silloin siinä on monta tasoa päällekkäin, jolloin se on kyllä aika mielenkiintoista...”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Kyllä mä Batmania oon eniten aina fanittanut, mutta kyllä se Jokeri olis kans niin mielenkiintoinen hahmo, liittyy varmaan siihen mun klovnifiksaatiooni. Kyllä se varmaan Batman on, ellei sano sit sitä kolikon toista puolta, eli Jokeria.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”No eihän siinä oo kyllä kahta sanaa, kyllä kaikki varmaan … Niin mitäs ne muut on valehdellu tässä? Kaikki varmaan bylsis kuitenkin. Ja sit menisin shoppaileen”, Ville nauraa.

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Jos mä karhuna sieltä heräisin, niin hunajaa tietysti. Ei vaan. Kyllä mä ottaisin punaviiniä ja paljon kirjoja. Tietenkin jos saa enemmän kamaa ottaa, niin ottaisin varmaan jotkut musavehkeet ja hyvää musiikkia. Olisko siellä sammalta? Ai niin kai siellä valoakin tarvittais. Kynttilöitä sitten mukaan!”

Jos voisit matkata menneisyyteen aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä toi varmaan on ollut suhteellisen mielenkiintoista toi 60-luvun loppu ja hipit ja Woodstock ja kaikki nää, se olisi ollut kiintoisaa olla kokemassa. Menisin Woodstockiin katselemaan värejä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas
Mistä sanasta pidät vähiten? - Sairas
Mikä sytyttää sinut? - Intohimo
Mikä sammuttaa intohimosi? - Itsekeskeisyys, itseriittoisuus
Suosikkikirosanasi? - Vittu saatana!
Mitä ääntä rakastat? - Ääntä josta kuuluu sielu ja sydän
Mitä ääntä inhoat? - Kivun ääntä
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Rolling Stonesin laulaja
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Patologi
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Wau, kylläpä kesti! Harva ehtii näkeen lapsenlapsenlapsenlapsenlapsensa!

Thénardier vauhdissa ... / kuva Harri Hinkka, TT

Ville siis vuorottelee Thénardierin roolissa Tampereen Teatterin Les Misérables-musikaalissa, kannattaa käydä ehdottomasti tsekkaamassa Herra talossaan!

maanantai 16. syyskuuta 2013

Hämeenlinna / Q-teatteri

Hämeenlinna / Q-teatteri

Kantaesitys 12.9. 2013, kesto 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Jussi Nikkilä

Käsikirjoitus Juha Itkonen

Rooleissa : Hannu Kivioja, Pirjo Lonka, Eero Ritala, Elena Leeve/Saara Kotkaniemi 2.10. alkaen, Lotta Kaihua, Sanna-Kaisa Palo ja Tatu Sinisalo

Taustaa : Kirjailija Juha Itkonen on käsikirjoittanut näytelmän entisestä kotikaupungistaan. Näytelmässä helsinkiläinen tähtireportteri Paula Peltonen (Sanna-Kaisa Palo) saa toimeksiannon lähteä tekemään Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen kunnon syväluotaavaa raporttia Hämeenlinnasta. Kaiken glamourin ja julkkishaastattelujen jälkeen tavallisten ihmisten kohtaaminen tavallisessa arjessa on kauhistus, ja viiltävää analyysiä pikkukaupungin elämästä syntyykin. Suurin osa suomalaisista kun asuu näissä hämeenlinnoissa...

Sanna-Kaisa Palo, Pirjo Lonka ja Lotta Kaihua / kuva Pate Pesonius, Q-teatteri

Plussaa : Roolihahmoissa riittää kirjoa heti alkuun. On Martti Tamminen (Hannu Kivioja), vankilasta vapautunut surumielinen mies, joka yrittää saada epätoivoisesti kontaktia entiseen vaimoonsa ja lapsiinsa. Asiat on aikoinaan sössitty pahemman kerran, ja nyt olisi anteeksipyynnön aika. Kukaan ei kuitenkaan kuuntele, ketään ei kiinnosta. "Lindroosin sotkut" painavat mieltä. Toivo on kuitenkin herännyt, lusimiset on lusittu ja metrilakubisnes kukoistaa nyt. On Martin ex-vaimo Päivi Paukku (Pirjo Lonka), päivittäistavarakaupan hevi-osaston vastaava. Päivi on ollut naistenlehden muuttumisleikissä mukana ja kokee olevansakin muuttunut ihminen ja valmis uuteen rakkauteen. Päivillä on kaksi tytärtä, joista nuorempi Santtu (Lotta Kaihua) on mennyt vapaaehtoisena armeijaan. Santtu on lahjakas, Santusta on vaikka mihin. Vanhempi tytär Kati (Elena Leeve) elää onnellista kotiäidin elämää. On siisti koti, kaksi ihanaa lasta ja kolmas tulossa, on ihana aviomies Jani (Eero Ritala), joka on vieläpä lääkäri ammatiltaan. Kaikki on siis kaikilla hienosti, eletään tavallista onnellista arkea. Haaveita on, tuleva risteily siintää mielessä ja yhteinen reissu Rossoon. Kaiken keskelle saapuu tähtireportteri Peltonen, joka suoltaa tekstiä sanelukoneeseensa sellaisella vimmalla, ettei voi kuin ihmetellä. Rajuhkoa analysointia hän kaupungista tekee, yleisö naurahtelee visioille tuulipukukansasta suhaamassa ostoskärryjen kanssa jättimarketin loputtomilla käytävillä. Vai analysoiko hän sittenkin omia asenteitaan kanssaihmisiä kohtaan? Hissuksiin sieltä takaa alkaa paljastumaan kaikenlaista, ihan jokaiselta. Pettymyksiä niin rakkauteen, elämään, ihan kaikkeen, ennen kaikkea itseensä. Mitä jos pysähdyttäisiin joskus oikeasti ja kuunneltaisi, mitä toisella on sydämellään? Unohdettaisi asenteet, omat pettymykset, katkeruus. Annettaisi anteeksi, niin muille kuin itselleenkin. Tavallinen ihminen ja tavallinen elämä onkin jotain ihan muuta, kun pintaa vähän raapaistaan. Istuttaisi yhdessä vaikka siihen Rosson pöydän ääreen, kun vielä on mahdollista. Näyttelijäntyö on kauttaaltaan hienoa. Mieleeni jäi etenkin kivikasvoinen Lotta Kaihua sekä surullisen hahmon ritari Hannu Kivioja. Hänenkaltaisiaan näkee kaupungilla liikkuessaan päivittäin ja välillä mietinkin, että mikäköhän lienee hänenkin tarinansa. Tämä oli pieni suuri kaunis tarina.

Hannu Kivioja ja Lotta Kaihua / kuva Pate Pesonius, Q-teatteri

Miinusta : Hämeenlinnalainen kun olen, korvaan särähti parikin asiaa itse tekstistä. Huvitti oikein kun huomasin tuohtuvani sille, että eihän Alko ole Prismassa vaan Citymarketissa! Onhan kaupungissa muitakin ravintoloita kuin Rosso! (itse menisin kyllä Popinon pöydän ääreen) Lavastus oli jotenkin liian tummasävyinen, mutta toisaalta, millainen sen sitten olisi pitänyt olla?

Muuta : Yöbussilla kotiin Hämeenlinnaan matkatessani mielessä pyöri kaikenlaista. "Kaikki tulee lähemmäksi, kun näyttämö on pieni". Joskus pitää lähteä vähän kauemmas nähdäkseen lähelle. Näytelmä herätti paljon ajatuksia. Katselen ehkä jatkossa kanssaeläjiäni toisin silmin. Kuuntelen, heitän ennakkoasenteet romukoppaan. Käsiohjelmassa näkyi jopa entinen työpaikkani...

Kirjoittamista rakastava kaupantäti ja teatterikärpänen antaa Hämeenlinnalle neljä tähteä ****.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Les Misérables / Tampereen Teatteri

Les Misérables / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Kaksoisensi-ilta 13. ja 14.9. 2013, kesto noin 3 tuntia (väliaikoineen)

Ohjaus Georg Malvius

Suomennos Jukka Virtanen ja Kristiina Drews

Rooleissa : Tero Harjunniemi, Sören Lillkung, Tomi Metsäketo, Ele Millistfer, Sarah Nedergård, Saara Lehtonen/Pia Piltz, Ville Majamaa/Risto Korhonen, Ritva Jalonen, Niilo Karppinen/Sampo Lintula/Arvid Lundén, Milka Häkkilä/Senni Kurittu/Janette Siniranta, Helmi Hollström/Sanna Isotalo, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Topi Lehtomäki, Filip Ohls, Jonas Saari, Kristian Snellman, Katja Sirkiä, Emmi Kangas, Samuel Harjanne, Lauri Liiv, Samuel Östlund, Aki Haikonen, Kim Willman, Anssi Valikainen ja Mikko Siltala

Ensemble : Erica Askolin, Aki Haikonen, Eeva Hakulinen, Samuel Harjanne, Lauri Liiv, Emmi Kangas, Topi Lehtomäki, Saara Lehtonen, Pia Piltz, Heikki Mäkäräinen, Filip Ohls, Sonja Pajunoja, Arttu Ratinen, Melanie My Rosas, Jonas Saari, Mikko Siltala, Kristian Snellman, Katja Sirkiä, Kim Willman, Anssi Valikainen ja Samuel Östlund

Avustajat : Roope Heikkilä, Samuli Heikura, Tatu Helminen, Samuli Järvinen, Kim Kihlström, Pekka Kääntä, Antti Laukkanen, Jaakko Lampinen, Riku Lempinen, Henri Mäenpää, Arvo Saarinen, Jaakko Sudenniemi, Janne Suoniemi, Miika Suonperä, Antti Tuominen ja Sasu Ylänen

Taustaa : Victor Hugon romaaniin perustuva Les Misérables on yksi maailman katsotuimmista ja rakastetuimmista musikaaleista, ja sitä on vuosien varrella esitetty kymmenissä eri maissa. Tarina sijoittuu 1800-luvun Ranskaan ja siinä on useampikin pääteema. Ensinnäkin entisen vangin, Jean Valjeanin, ja häntä jahtaavan poliisi Javertin kissa ja hiiri-leikki; Cosetten ja Mariuksen rakkaustarina ja lisäksi ylioppilaiden nousu barrikadeille. Suomessa musikaali on viimeksi nähty muutama vuosi sitten Åbo Svenska Teaterissa (Georg Malvius ohjasi myös sen) ja sitä ennen 90-luvun lopussa Helsingin Kaupunginteatterissa.

Enjolras (Samuel Harjanne) / kuva Harri Hinkka, TT

Plussaa : Olin katsomassa pariinkin otteeseen Helsingin vetoa, ja se teki minuun kyllä silloin suuren vaikutuksen sekä musiikillisesti että visuaalisesti. Ja kyllä vaan, sellaista lauluvoimaa on lavalla nytkin, että yksittäisissä sooloissa ja joukkokohtauksissa tuntui kuin olisi klapilla lyöty päähän. Jestas sentään! En ole mikään musikaalien suuri asiantuntija, joten perustan nämä plussani nyt muutamiin yksittäisiin, itseeni vaikuttaneisiin ajatelmiin. Tero Harjunniemen Jean Valjean, huh mikä mies! Mikä ääni ja mikä läsnäolo joka tilanteessa! Taisin nähdä Sören Lillkungin Helsingissä Javertin roolissa aikoinaan ja nyt ensi-illoissa Javertin roolin kiskaisi upeasti understudy Jonas Saari. Huikea nuori mies, ja lempparikohtauksiani olivatkin Javertin ja Jean Valjeanin kilpalaulannat. Javert on tosiaan ottanut elämäntehtäväkseen Jean Valjeanin nappaamisen, ja nyt vasta minulle aukesi se, miksi hän päätyy omaan ratkaisuunsa. Hienosti toteutettu oli se! Saara Lehtonen ja mielettömän upea Éponine, mikä lumoava ääni hänellä onkaan ja se, miten palvoen hän Mariusta aina katseli, vaikka toinen ei ymmärtänyt suoria vihjeitä lainkaan. Jotenkin jäi oikein harmittamaan se Mariuksen rakastuminen Cosetteen, Jean Valjeanin silmäterään. Ville Majamaa ja Ritva Jalonen toivat vauhtia ja koomisuutta Thénardiereinä, olipahan railakasta ja rempseää iloittelua. Aika häijynnäköistä porukkaa kieltämättä, vaikken kaikkia silmienmuljautteluita parvekkeelle nähnytkään. Helsingin vedosta mieleeni jäi kappale "Tyhjät tuolit, tyhjät pöydät", ja tälläkin kertaa laulu toimi todella upeasti. Kas, Mariuksen roolin veti silloin nouseva uusi kyky Tomi Metsäketo. Mitähän seerumia mies mahtaa käyttää, sillä tuntui ettei herra ole muuttunut lainkaan? Kampaus tosin oli erilainen... Ihana reipas Gavroche, jonka roolissa perjantain ensi-illassa hurmasi Niilo Karppinen. Minulle tällä kertaa taisi kuitenkin kolahtaa kapinallisten porukka eniten! Samuel Harjanne oli aivan uskomattoman hyvä Enjolras, häneen henkilöityi nousu barrikadeille ja liehuva lippu. Iso joukko kun laulaa korkealta ja kovaa "Nousee laulu ihmisten", käsi nyrkissä ylhäällä ja ruoto suorana, tulee väistämättä itsellekin sellainen fiilis, että nyt barrikadeille jotain suurta julistamaan, kun tämä kerran on näin mahtavaa ja mahtipontista. Joukossa on voimaa, totta totisesti! Suuri ylpeys rinnassani seurasin myös pienemmissä rooleissa olevia Anssi Valikaista ja Heikki Mäkäräistä, "Teatterikärpäsen tallin väkeä" kun ovat molemmat ja oli suuri ilo nähdä nämä nuoret herrat maailman tunnetuimman musikaalin porukassa mukana. Jeeeee! Ensi-ilta yleisö oli haltioissaan ja bravoota seisten huudettiin, muutenkin Tampereella oli suuren maailman meininkiä, kun teatterin edustalla oli punaista mattoa ja ulkotulia. Miehenikin, joka ei juuri tämäntyyppisistä musikaaleista ole aiemmin perustanut (eikä niitä ole kyllä aiemmin juuri nähnytkään...) totesi esityksen päätyttyä "Olipa huikeeta!"

Jean Valjean ja Cosette  (Tero Harjunniemi ja Sarah Nedergård)

Gavroche (Niilo Karppinen)

Marius ja Éponine (Tomi Metsäketo ja Saara Lehtonen) / kuvat Harri Hinkka, TT

Miinusta : Pakko laittaa tämä alku kysymysmerkin kera, sillä päässäni on nyt jonkinsortin ristiriita tämän asian kanssa. Jotenkin nimittäin tuntui, että lava kävi tälle porukalle liian ahtaaksi? Olisi ehkä vaatinut avaruutta lisää, jottei olisi tullut sitä tunnetta, että kaikki on ympätty liian tiiviisti? Itse olen toitottanut aina sitä, että pieni on kaunista ja vähempi on enempi, mutta nyt lavasteissa ei juurikaan tapahtunut muutoksia ja se jotenkin hämäsi ja häiritsikin. Mietin myös sitä, miten permannolle mahtoi näkyä ylhäällä huutelevat henkilöt. Miksi taulunkehykset lavasteena? Miksi Jean Valjean rahtaa haavoittunutta Mariusta selässään pitkin poikin lavaa, menee yhdestä viemänrinaukosta sisään ja tulee samasta lävestä takaisin? Kävi mielessä, että "mihis minä tämän Mariuksen nyt laittaisin, eeeei tänne eikä tänne". Kohtauksesta muodostui jopa hitusen huvittava, vaikka sen pitäisi olla yksi mieleenpainuvimmista. Jäi kyllä mieleen, mutta väärällä tavalla. Barrikadeille noustessa ihmettelin myös hitaasti kaatuvaa puuta, sitä piti seurata silmä kovana että mites tässä nyt käypi. Väliajalla kuulin uuden termin "pönötysmusikaali", eli useimmitenhan tässä seistään selkä suorana paikoillaan ja lauletaan. Itselleni tärkeäksi on muodostunut myös liike, mutta toisaalta hassultahan se olisi toki näyttänyt, jos vaikkapa Javert ja Jean Valjean olisivat laulun lomassa alkaneet kunnolla pystypainiksi. Selkeästi muuten lauloivat ja sanoista sai hyvin selvän, mutta menin jostain syystä muutaman kerran vilkaisemaan ylhäällä kulkevaa tekstitystä ja hämäsi se, että siellä ei sanat menneetkään ihan yks´yhteen?

Muuta : Näin komeaa laulua en ole aiemmin samassa porukassa kuullut, että jotkut osaakin!! Aion mennä uudestaankin katsomaan ja tällä kertaa permannolta, katsoa miltä sieltä suunnasta kaikki näyttää ja perun siten ehkä puheitani hiukan. Risto Korhonen olisi myös mainiota nähdä Thénardierinä... Siihen asti mennään tällä...

Laulupuolella Les Misille täydet viisi *****, joku asia jäi kokonaisuudessa kaivelemaan ja suurta tunnekuohua ei tullut, joten kokonaisuudelle neljä tähteä ****.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Pojat / Hämeenlinnan Teatteri

Pojat / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 12.9. 2013, kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Sovitus ja ohjaus Snoopi Siren

Sävellys ja sanat Jarkko Martikainen

Koreografia Riia Kivimäki

Rooleissa : Pyry Nikkilä (Jake), Jyri Ojansivu (Immu), Eppu Pastinen (Urkki), Mikko Töyssy (Matti), Lauri Kukkonen (Pate), Lasse Sandberg, Turkka Mastomäki, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Ushma Karnani, Timo Mäkynen, Nelli Ojapalo, Elina Varjomäki, Jemina Pekkonen, Taru Still ja Inka Turtola

Muusikot : Antti Rajala, Kalle Penttilä, Samuli "Teho" Majamäki, Jari Salminen ja Jussi Koskinen

Taustaa : Paavo Rintalan Pojat-romaani ilmestyi vuonna 1958 ja herätti ilmestyessään paljon puhetta puolesta ja vastaan. Teos kertoo oululaisesta poikajoukosta toisen maailmansodan aikoihin, ja sota tuo poikien leikkeihin ja arkeen oman lisämausteensa monessakin muodossa. Tapahtumat sijoittuvat muutaman vuoden aikajaksolle, ja salakavalasti mukaan hiipii synkempiäkin sävyjä. Moni muistaa varmasti Mikko Niskasen ohjaaman Pojat-elokuvan, joka sai ensi-iltansa vuonna 1962. Maineikas Pojat saa nyt Hämeenlinnan teatterin käsissä uuden päivityksen, sillä nämä pojat myös tanssivat ja laulavat. Jarkko Martikainen on tehnyt musiikkinäytelmää varten täysin uusia kappaleita, joista osa kuullaan instumentaaliversiona.

Pojat / kuva Tommi Kantanen, HML:n teatteri

Ennakkovaroitus; nyt tulee tekstiä!

Plussaa : Keväällä näin ensimmäistä kertaa teatterin tulevan syyskauden ohjelmistolehtisen, ja sydämessäni läikähti nähdessäni siellä otsikon Pojat. Kirjan olen lukenut joskus kouluaikoina ja elokuvan olen nähnyt useampaankin otteeseen, ja siitä on muodostunut minulle yksi rakkaimmista elokuvakokemuksistani ikinä. Jokaisella katselukerralla siitä on auennut jotain uutta, ja niinpä odotukset tämän musiikkinäytelmäversion suhteenkin olivat aika korkealla jo kättelyssä. Minulla oli sellainen kutina, että jos tämä aihe tällä tekijäporukalla onnistutaan sössimään, lopetan koko harrastuksen tähän. Ei vaan ... Luottavaisin, vaikkakin jännittynein mielin istahdin katsomoon ensi-illassa.
Heti alkuun voin sanoa, että kaikki ne odotukset, joita minulla näytelmää kohtaan oli, ylitettiin niin että kohina kuului! Tämä on totta totisesti syksyn kovin juttu, napakymppi, niin ohjauksellisesti kuin toteutuksellisesti! Olen aiemmin todennut useampaankin otteeseen, että teatteri on parhaimmillaan silloin, kun se vetoaa monenlaisiin tunteisiin. Nauru on herkässä, ja niin on itkukin. Tämä oli herkkua niin silmille kuin korvillekin. Nerokas lavastus toimi niin kouluna kuin ratapihanakin ilman sen suurimpia kikkailuja, tarjosi samalla piilopaikkoja ja mahdollisuuksia väijyskelyyn ja "rakkauden vaanimiseen". Puvut ja kampaukset, valot ja tehosteet loivat ajankuvaa ja tunnelmaa. Mieleni sopukoihin jäi kuulumaan junanvaunujen kolkko kalke.
Että onkin ohjaaja osannut alkuperäisteoksesta valita myös ne itsellenikin tärkeimmät kohtaukset! Poikajoukon hieno visio sankaruudesta ja pelokkaiden naisten auttaminen, Raksilan taiteellisen tiiatterin hillitön mukaelma Mannerheimin syntymäpäiväjuhlista, Immun värväytyminen vapaaehtoiseksi, kaljakaupat janoisille sotilaille ja muu vaihtotalous, Tuiran poikien kohtalo, Jaken äidin yritykset saada poikansa iloisemmalle mielelle. Parasta kaikessa on kuitenkin kujeileva, sähikäisten lailla sinne sun tänne singahteleva poikaviisikko. Porukka on energiaa ja vauhtia täynnä, paikallaan ei juuri seisoskella, vaan koko ajan on jotain metkua mielessä ja hihitellen siirrytään taas seuraavaan paikkaan kolttosille ja suunnittelemaan sankaritekoja. Naiset ja hameväen ajattelu tosin saa pojatkin hyytymään paikoilleen ja makaroonin lailla levähtämään pitkin piennarta. Jokainen jannu on selkeästi oma yksilönsä, vaikka massan mukana toimitaankin ja yhteen hiileen puhalletaan. Kisataan siitä, kenellä on huonoimmat kengät ja astmalla ylpeillään. Eroja alkaa kuitenkin löytymään, on havaittavissa rauhoittumisen ja ylpistymisenkin merkkejä. Synkkiä aatoksiakin, joita ikään kuin ohimennen väläytellään kavereille muka vitsinä. Kaikkea ei tosin paljasteta edes niille parhaille kamuille, vaikka olisi syytä. Sota tuo poikien viattomiinkin leikkeihin uusia, pelottavia vivahteita. Jännän äärellä ollaan useasti, ja sitten taas juostaan nauraen pois.
Lempparikohtauksikseni muodostui kaksi hyvinkin erilaista tilannetta. Toisessa höynäytetään sotilaspoliisia ja meno on kuin piirretystä (tai Benny Hillistä, ihan miten vaan), peukku ylös sille joka keksi ne pikkuriikkiset nuket! Toisessa taas junanvaunusta tupsahtaa kaikkea muuta kuin janoisia sotilaita, jotka vielä alkavat kertoa laulaen haikeaakin tarinaansa. Tämä oli Martikaisen kappaleista ihan ehdoton suosikkini, kerrassaan nerokas! Mieleeni tuli sanaleikki, jossa rintamalta tullaan ja rintamassa lauletaan. Ja Rintala katsoo ylpeänä ylhäältä teoksensa uutta tulemista. Laulussa oli melkoista voimaa ja tenhoa, iloisesti kerrotaan terveisiä ja "siinä kai se olikin". Aikamoisia ralleja ja hienoja tunnelmapaloja (Messinkilankaa, Immun värväytymislaulu) on Martikaisen kynästä kyllä syntynyt. En ole aiemmin mikään fani ollut, olen kyllä tiennyt miehen omaleimaisen tyylin, joka on tunnistettavissa tässäkin varsinkin muutamassa kappaleessa. Nyt ymmärrän!
Tanssi ja liike on kautta koko esityksen vahvasti läsnä - ja hyvä niin. Hienoa työtä on Riia Kivimäki kyllä tehnyt tämän suhteen. Pidin erityisesti nahistelukohtauksista ja siitä, kun pojat näyttivät mallia hienostelusta. Yleisön mieleen taisi eniten olla vauhdikas laulu "Tikarit, puukot ja pyssyt", ja se jäi vielä päähänikin soimaan.
Entäs sitten ne näyttelijäsuoritukset? En oikein osaa nostaa sieltä ketään ylitse muiden, sillä koko porukka vetää ihan täysillä ja suurella riemulla ja taidolla. Poikajoukko on kokonaisuudessaan mainio, sieltä eniten "samaistuin" ehkä itkuherkkään ja yllytyshulluun Urkkiin (Eppu Pastinen) ja Jakeen (Pyry Nikkilä), joka oli niin läsnä joka tilanteessa ja jonka maanisia piirteitäkin saanut nauru jäi kaivelemaan mieltäni. Sinikka Salminen Tuiran Kaaleppina, Turkka Mastomäen opettaja, Katariina Kuisma-Syrjän Jaken äiti, Ushma Karnanin saksalaisen sotilaan ujosteleva heila, Lasse Sandbergin sotilaspoliisi (ja tutunoloinen vanhempi rouvashenkilö...). Nappisuorituksia kaikki!
Lopussa oli pakko sulkea silmäni hetkeksi, tuntui että joku puristaa lujaa sydäntäni kasaan ja happi loppuu. Teatterista oli lähdettävä mahdollisimman nopeasti ulos, jottei kukaan vaan kysy tai sano mitään. Suorastaan mykistyin pitkäksi aikaa. Päässä pyöri ajatuksia sankaruudesta. Unelmista. Lapsuudesta. Kuralätäköistä ja puihinkiipeilyistä, mutaojasta johon saapas juuttui, lumisodasta, kadonnesta pehmo-oravasta, superpalloista, hyppynaruista ja Apinoiden planeetasta. Jossain päin maailmaa tälläkin hetkellä joku lapsi leikkii puisen pyssyn kanssa, toisille se taas on totisinta totta.



kuvat Tommi Kantanen / HML:n teatteri

Miinusta : Äänentoistossa lieni jonkinlaisia ongelmia? Kuvittelin korvieni olevan lukossa, sillä välillä repliikit ja laulut tuntuivat tulevan jonkun vallin takaa. Vähän myös ehkä hoppuiltiin repliikeissä ja vaihdoissa, mutta ei se liiemmin menoa haitannut.

Muuta : Kiitos vielä murteesta, murrefani kun olen! Murresanoja viljeltiin myös laulunsanoissa, oli mukava lisä niitä sieltä bongailla. Ja musikanttiosastolla itse Teho Majamäki! Olen kyllä äärettömän ylpeä meidän teatterista ja kiitollinen ohjaaja Snoopi Sirenille siitä, että tätä päässään muhitteli. Tämänkaltaiselle musiikkiteatterille on tilausta ja tarvetta. Lisää odotellessa!

Pojat vei sydämeni ja täydet viisi tähteä *****, heilahtivat vieläpä Top 3:een ranking-listallani. Tämä pitää nähdä vielä muutaman kerran. Pojat jatkaa Seitsemännen portaan enkelin viitoittamalla tiellä...

(Niin. Lisäksi on olemassa yksi hyvin henkilökohtainen syy myös, miksi tämä Pojat on kaikissa muodoissaan aina tullut iholle ja ihon alle. Niin henkilökohtainen, että sen tietävät vain harvat ja valitut.)

Jake (Pyry Nikkilä) / kuva Tommi Kantanen, HML:n teatteri

Haastattelussa Peter Franzén

 Sinnikkyys palkitaan. Tähän tapaamiseen yritettiin löytää yhteistä aikaa yli vuoden päivät, mutta missään vaiheessa en menettänyt toivoani. Lopulta tämä saatiin järjestymään parin päivän varoajalla, ja niin Teatterikärpänen siirtyi huhtikuussa 2013 hetkeksi Leffakärpäseksikin ja tapasi Helsingissä Ravintola Primulassa Peter Franzénin. Ravintola sijaitsee Viiskulmassa ja Rööperi-elokuvan alkukohtaus tapahtuu samoilla kulmilla, joten päästiinkin sitten kirjaimellisesti heti kättelyssä asian ytimeen.

Keminmaalta kotoisin oleva Peter on syntynyt 1971 ja horoskooppimerkiltään hän on leijona. Tällä hetkellä hän asuu virallisesti Los Angelesissa.

Mitä harrastat, vai ehditkö harrastamaan yhtään mitään? ”Harrastan elokuvia, elokuvien katselua, joka on tietysti ammattinikin puolesta mulle hyvin läheinen elämäntapa. Sit mä harrastan patikointia, kalastusta ja luonnossa liikkumista. Lisäksi koitan urheilla kolme-neljä kertaa viikossa. Siinähän sitä jo on kaikenlaista... Niin, koitan myös lukea mahdollisimman paljon. Soittelen myös, lähinnä kitaraa ja huuliharppua, pianoakin”, Peter luettelee.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi noin niin kuin ammatillisessa mielessä? ”Jaa-a, puhutaanko nyt mistä ammatista? Mä luulisin, että mun vahva puoleni näyttelijänä on se, että mä uskallan ryhtyä tekemään sellaisia hahmoja, jotka on kaukana musta itsestäni. Elokuvissahan mä olen näytellyt suurimman osan ammatillisesta urastani, se on ollut kiinnostava ja läheinen väline mulle aina. Mulla on ollut niin hyvä tuuri ja hienot tsemppaajat, sellaisia avarakatseisia ihmisiä tuolla elokuvamaailmassa, ja he ovat antaneet mulle ikään kuin mahdollisuuden tehdä rooleja monelta eri kantilta ja käyttää kroppaani monella eri tavalla. Mä luulen, että se on tässä näyttelijämaailmassa mun vahvimpia puoliani. Lisäksi mä oon hyvin yhteistyökykyinen, tykkään ihmisistä ja tykkään kannustaa toisia kannustamaan mua. Se on sellaista vuorovaikutusta, mikä on niin lavalla kuin elokuvissakin sama juttu, eli toinen pistää kohtauksen sisällä rimaa ylemmäs ja ylemmäs, se on hyvä merkki yhteistyöstä. Mä oon aika hyvä pelaamaan sillä tavalla ihmisten kanssa.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata ja onko kaikki opeteltavissa tarvittaessa? ”Voi niitä taitoja olisi varmaan paljonkin. Ne tulee monesti sillä tavalla roolien ja produktioiden kautta, että ”ahaa tuollaistakin on olemassa” ja näyttelijänhän pitää osata tehdä kaikenlaista edes vähän. Aika lailla moni asia on opeteltavissa, mutta jotkut jutut kiinnostaa enemmän ja jotkut taas vähemmän, ja se miten niistä innostuu, niin se on sitten taas ihan eri asia. Kyllä kaikkea ainakin jollain tavalla pystyn handlaamaan, kun on avoimin mielin. Sama myös ihmissuhteissa ja tutustumisessa toiseen, että jos on avoimin mielin, niin pääsee nopeammin kiinni siihen ihmiseen, riippuu tietysti siitä toisestakin. Mutta mikähän nyt olis sellainen mielenkiintoinen juttu, jonka ehdottomasti haluaisin osata tai oppia? En koskaan aattele niin, että ”voi kun mäkin osaisin tehdä noin”, vaan jos mä näen jotain tarpeeksi kiinnostavaa, jota en ole ennen kokeillut, niin sitten mä kokeilen sitä! Mä en halua kilpailla kenenkään kanssa. Näyttelemisessä ei oikein voi sillä tavalla kilpaillakaan, vaikka siinä palkintoja jaetaankin. Ne on vaan tunnustusta hyvin tehdystä työstä. Mut kyllä mä ihailen sellaista hurjapäisyyttä, esim. mulla on muutama kaveri, jotka hyppää sellaisella liitopuvulla ja se on aika huikeeta. Sellaista olis hieno koittaa joskus, mutta en tiedä uskaltaisinko mä. Laskuvarjoa mä haluan kans kokeilla. Se liitopuku olisi kyllä niin extremee!” Peter innostuu.

Milloin olet kiinnostunut näyttelemisestä, ja vaikuttiko siihen joku henkilö tai asia? ”Mä oon aina ollut kiinnostunut esiintymisestä, oikeestaan jo ihan pikkupojasta lähtien, kun oli kaikkia länkkärileikkeja ja sellaista. Ja sithän mä pääsin Kemin Kaupunginteatteriin iltanäyttelijäksi, kun mä olin 12-vuotias, Sound of Musiciin. Laulava Trappin perhe, mulla oli siinä yhden lapsen rooli ja sen koko kauden olin sitten mukana kaupunginteatterissa, ja sieltä se varmaan on lähtenyt. Muistan hyvin elävästi vieläkin sen tunteen, kun keskitalvella merimiespuku päällä siellä laulan ja tekoaurinko lämmittää selkää. Tuntee olevansa jossain ihan muualla niin elämässä, ajassa kuin paikassakin. Sisäinen lämpö ikään kuin syttyy siinä lavalla ja tuntee, että kaikilla muillakin on samanlainen olo ja tahto projisoida jotakin tiettyä tärkeetäkin asiaa sille massalle, joka istuu siellä pimeydessä ja josta näkyy aina pikkuisen muutamia silmäpareja. Sit tää mun kiinnostus jotenkin vaan unohtui vuosien saatossa, ja vasta seuraavan kerran havahduin siihen että tää on mun homma, kun hain teatterikouluun ekan kerran. Olin sit armeijassa ja hain toisen kerran, ja silloin pääsinkin sisään”, muistelee Peter.

Oliko teillä koulussa mitään koulunäytelmiä tai vastaavia, ja olitko niissä koskaan mukana? ”Joo oli meillä, mutta en mä koskaan saanut mitään rooleja sieltä. Ai sä oot esittänyt puuta! Oooooi, oliskohan mullakin jotain...Ai niin, olinhan mä Herodes Tiernapojissa! Mutta koulunäytelmissä mä en päässyt rooleihin, ehkä ne kaikki suosituimmat pojat aina otettiin”, naurahtaa Peter.

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin valmistuit? ”Juu siis Teatterikorkeakoulu ja toisella yrittämällä pääsin sisään. Neljä vuotta kävin koulua ja valmistuin vuonna 1995. Se oli oikein hyvä koulu siihen aikaan ainakin sellaiselle, jolla ei ollut mitään maneereja eikä mitään ymmärrystä siitä, että miten näytellään, miten ollaan lavalla, miten esitetään joku asia, miten tekeydytään joksikin toiseksi. Mulla ei ollut sellaista ”taiteilijuutta”, eli tiettyä ajatusta siitä, että minkälainen taiteilijan pitää olla. Oli se tietenkin rankkaa, kun piti ikään kuin muokata kaikki mennyt mitä on ollut elämässä ja sitten rakentaa se taiteilijaminä.”

Mitä teit sitten siinä Kemin kaupunginteatterin ja Teakin välissä? ”Kävin koulua, harrastin. En ollut missään teatterihommissa siinä välissä. Asuttiin Mäntässä ja kävin siellä lukion. Harrastin valokuvausta ja sellaista, musiikinsoittamista ja hyvin innokkaasti katselin aina elokuvia.”

Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla (tarkoittaen kaikkea kolmea ammattia), eli onko olemassa vaihtoehtoa B? ”No oli mulla joskus jotain opettaja – tai poliisihaaveita, sellaisia ihan perusjuttuja ja sinänsä ihan järkeviä ajatuksia, mutta kyllä mä varmaan jollakin tavalla olisin kiinni jossain muodossa taiteen kanssa. Ehkä mä olisin havahtunut kirjoittamaan aikaisemmin.”

kuva Teatterikärpänen

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä? ”Se on kyllä sitä mitä mä oon ja se on ikään kuin se mun persoonani. Mä tarviin sitä, että saan aina välillä olla joku muu ja saan mennä johonkin muuhun maailmaan ja yrittää rekonstruoida ihmiskohtaloita ja projisoida sitä kautta fyysisesti itsestäni. Se on hyvin vapauttavaa ja voimakkaasti tietyllä tavalla energisoivaa ja ajatuksia herättävää mennä toisenlaisena johonkin tekstiin mukaan ja olla avoimena sillai, että mitä siellä oikein tapahtuu. Luoda sillä tavalla mielikuvia ihmisten silmien edessä.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vaikkapa siitä hetkestä kun astelit ensimmäistä kertaa Teakin ovesta sisään? ”Heh aika pitkä aika ajatella, kun mä oon kuitenkin jo 20 vuotta veivannut näitä juttuja. Alussa mulla ei oikeestaan ollut minkäänlaista mielikuvaa, muuta kuin että se on energistä ja tunteisiinvetoavaa hommaa, kun katsoi itse mitä muut tekee. Oon ollut hyvin avoin vaikutteille nuorempana ja oon edelleenkin, mä koitan pitää tätä avoimuutta yhtenä työni välikappaleena ja työkaluna, ja sitä myötä se on ikään kuin intuition kaitsemista sillä tavalla, etten omasta mielestäni oo kauheesti kyynistynyt, vaan oon pystynyt pitään sen intuitiivisen ajattelun mukana, kaiken loogisen ja muun ajattelun lisäksi. Kyllä sitä tietenkin jokainen rooli ja jokainen produktio tuo lisää näyttelijälle, ja ei se oikeestaan sillä tavalla se ydin oo muuttunut. En oo koskaan nähnyt itteeni sillai laakeriseppele päässä Julius Caesaria esittämässä, vaan oon aina ymmärtänyt sen, että tää on pirun raskasta työtä ja joskus onnistuu ja joskus ei todellakaan onnistu. Tää on sellainen valinta, mikä taiteilijoiden pitää aina tehdä. Jos haluaa olla tällä alalla, niin mun mielestä pitää tiedostaa realistisesti se, että tää tulee välillä olemaan todella raskasta. Mutta on tää niin palkitsevaa, että mä uskon etten voisi mitään palkitsevampaa duunia kokea.”

Onko sinulla olemassa omia esikuvia? ”On tietenkin, ainahan niitä on ollut. Ja niin kuin Teakissakin opetettiin, niin varastaa saa ja sitä kautta luoda omaa yhdistelemällä asioita omaan itteensä, rakentaa niistä oman juttu omien kokemuksiensa kautta. Mutta joo, kyllä mulla ulkolaisista näyttelijöistä esim. Daniel Day-Lewis on sellainen kova juttu aina ollut, samoin Gary Oldman. Suomessa tietenkin on mahtavia näyttelijöitä myös. Suosalon Manu … intensiivisiä, maagisia ihmisiä ei voi olla ihailematta.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ryhmäteatteri on mulle ensimmäinen ammattiteatterikokemus ja tuntuu aina jotenkin kotoisalta ajatella sitä Ryhmistä Pengerkadulla. Se on hieno teatteri ja mahtavia produktioita tekee koko ajan. Siellä olen näytellyt muutamissa esityksissä ja sit meillä oli sellainen oma tuotanto, jolla me vierailtiin Helsingin Kaupunginteatterissa. Sit olen vieraillut tuossa KOM-teatterissa yhdessä musiikkiesityksessä, ja sit oon ollut Santa Barbarassa Kaliforniassa ja New Yorkissa esiintymässä. Siinä ne kuule taitaa olla... Ai niin ja sitten olin Neon-teatterissa yhtenä kesänä tuossa Särkkälinnassa. Siellä oli oikein hauskaa kesämeininkiä meillä.”

Milloin olet ollut viimeksi teatterin lavalla? ”Kolme vuotta sitten Puhdistus-näytelmässä New Yorkissa. Suomessa olen ollut viimeksi lavalla Mika Myllyahon ohjaamassa Waterloo-näytelmässä Ryhmäteatterissa vuonna 1999. On siitä aikaa!”

Onko ihan mahdoton ajatus nähdä sinut vielä joskus Suomessa teatterin lavalla? ”Ei missään nimessä, on jo vähän juteltukin ihmisten kanssa, mutta ei ole oikein sillä tavalla ollut vielä mahdollisuuksia, kun harjoitukset ynnä muut veisi niin paljon aikaa. Kyllähän sitä muutaman kuukauden esitysjaksoja pystyisi tekemään, mutta olisi se kivaa jos joskus pystyisi tulemaan takaisin ja omalla kielellä saisi näytellä teatterissa. Teatterinäytteleminen on kuitenkin mun mielestä se näyttelijän ammattitaidon mittari. Siinä ei pysty ottamaan mitään uusiksi, kyllä. Se on se juttu. Elokuvanteko on eri tavalla vaativaa ja teknistäkin ja välineen kanssa, mutta teatterin tekeminen on sitä mitä näyttelijyys vaatii.”

Peter Viiskulmassa / kuva Teatterikärpänen

Olisiko sinulla jotain roolihaavetta teatterissa? ”Yleensä roolit tekee sillä tavalla, että kun se rooli tulee niin se on se. Mulla ei oo mitään semmoista haavetta. Totta kai olisi hienoa tehdä jotain hyvin klassista, en oo semmoista oikein koskaan tehnyt, kun oon ollut enemmänkin sellaisissa moderneissa näytelmissä. Olisi haastavaa ja mielenkiintoista tehdä jotain sellaista, missä voisi laittaa itsensä kunnolla likoon! Et miten paljon joutuisi muistamaan ja opettelemaan uudestaan tekniikkaa ja kaikkea.”

Oliko leffaura aikoinaan tietoinen valinta? ”Ei niinkään valinta, vaan tietoinen toive. Mua on lapsesta asti kiinnostanut aina hyvin paljon leffat ja kyllä se sellainen iso haave oli. Se meni niin kuin elämässä moni asia menee, eli kun ottaa jonkun tietyn kiintopisteen ja pyrkii sinne, niin jossain vaiheessa sinne pääsee, jos on tarpeeksi halua ja mielenkiintoa ja jaksaa olla yritteliäs. Ja jos todellakin kuuntelee intuitiotaan, mikä on mulle hyvin tärkeä elementti, kuuntelee ja jalostaa niitä ajatuksia, niin se kantaa.”

Onko leffarooleissasi jotain omaa suosikkiasi, vai voiko niitä edes laittaa järjestykseen? ”Mulla on takana monta tärkeää roolia ja myös sellaisia rooleja, jotka oli todella mielenkiintoista tehdä. Ei mulla oo mitään sellaista ehdotonta ykköstä. On ollut monenlaisia rooleja, niin isoja kuin pieniäkin, jotka ovat olleet urani kannalta tärkeitä ja myös ammattitaidollisesti merkittäviä. On tietysti myös sellaisia, joista on jäänyt isompi jälki tuonne tunnemuistiini. ”Rukajärven tie” oli mulle tosi tärkeä, se oli mun ensimmäinen pääroolini ja muutenkin massiivinen elokuva. Sitten myös Pölösen ohjaama ”Emmauksen tiellä” oli ihan älyttömän hauska kokeilu ja siinä oli todella hyvä teksti.”

Tässä välissä muistelemme hetken huvittavaa tapahtumaa muutaman vuoden takaa Lahden Kirjamessuilta, jossa Peter oli haastateltavana ”Tumman veden päällä”-kirjansa johdosta. Minä ja mieheni tapasimme Peterin pikaisesti haastattelun jälkeen käytävällä, minä pyysin nimikirjoitukset kahden dvd:n kanteen ja mieheni kysyi, mitä niille mopokengille tapahtui... (eräs legendaarinen kohtaus Emmauksen tiellä-elokuvasta)

”Ai niin olikin joo, mä muistan tuon! Jaa mitäkö niille mopokengille tapahtui? Toinen niistä saatiin pelastettua. Mopokengät, voi vitsi että siitä tuli hauska kohtaus! Me saatiin improvisoida niiiin paljon siinä, se oli kyllä yksi hauskimpia kokemuksia elokuvapuolella ikinä! Meillä oli juu tarkoitus tehdä se koko elokuva kokonaan yhdellä vedolla, mutta jouduttiin sitten kuitenkin tekemään sitä sillai vähän pätkissä. Hyvin pitkiä ottoja ne kyllä oli, ei siinä paljoa leikkauksia ollut. Se oli kyllä äärettömän hauskaa, siinä niinku teatterin, tv:n ja elokuvan raja hämärtyi täysin. Vaatteet tuli paikanpäältä ja mä olin kai lopettanut just Rölli-leffan kuvaukset ja tulin sieltä suoraan sinne. Joku stuntti oli harjoitellut muiden näyttelijöiden kanssa ja mä katoin kerran miten se menee, ja siitä vaan sitten mukaan. Niin.”

Tätä sitten nauretaan tovi ja muistellaan muita leffan legendaarisia kohtauksia.

”Rööperin rooli oli kyllä mieleenpainuva myös. Ja Puhdistus sillä tavalla, että siinä mentiin niin äärirajoille, lähelle mun omaa kipukynnystäni. Hyvin mielenkiintoinen rooli ja mahtavaa oli olla siinä mukana. New Yorkissa esitin sitä vastapuolta, eli sen Martinin roolin. Puolitoista vuotta meni kaikenkaikkiaan Puhdistuksen parissa. Sanoisin, että tämä tuleva Dome Karukosken ”Leijonasydän” ja siinä päärooli, tulee olemaan kova juttu myös. Se oli erittäin mielenkiintoista tehdä. Ja sitten Simo Halisen ”Kerron sinulle kaiken”. Harjunpää-leffa oli kans kiintoisa.”

Kuka on suosikkinäyttelijäsi ja jos häntä ei olisi ollenkaan, kuka olisi tehnyt kaikki hänen roolinsa? ”Woooou, huh huh! Clint Eastwood on mun suosikkini, mutta kuka olisi voinut tehdä sen roolit? Kenellä voisi olla sellaista samanlaista karismaa? Se on jotenkin niin instituutio se herra kyllä...Nyt täytyy varmaan miettiä siltä kantilta, että kenet mä ohjaajana castaisin Eastwoodin rooleihin. Tässä voi nyt mennä tovi...”

Peter tuijottaa pitkään ikkunasta ulos.

”Tulee kaikenlaisia nimiä mieleen, mutta eheeeei niistä kyllä kukaan pystyisi Clintin saappaisiin hyppäämään. Se on aikamoinen ikoni! Saanko mä jättää tän hautumaan ja vastaan sitten myöhemmin?”

Mikä on paras näkemäsi kotimainen elokuva? ”No huh! Lisää vaikeita. Mitäs kaikkia suomalaisia elokuvia sitä onkaan olemassa... (vastaan oman suosikkini Pojat) Sinne Niskasen suuntaan mullakin ajatukset tässä menee. Onhan se ”Kahdeksan surmanluotia” aika hurja juttu. Nyt täytyy kyllä sanoa, että nyt on hankala vastata.”

Yhtä helppo, eli entä paras näkemäsi ulkolainen elokuva? ”Tääkin on vaikee, kun on niin monenlaista genreä ja laaja skaala. Vastaan tähän nyt ”My left foot”.

Pojat-elokuvasta tulee puheeksi syksyllä ensi-iltansa saava Hämeenlinnan Teatterin Pojat-musiikkinäytelmä. ”Mielenkiintoista. Tuli muuten mieleeni, että yksi parhaista näkemistäni teatteriesityksistä on Q-teatterin Skavabölen pojat, se oli todella hieno. Sitä elokuvaa en ole nähnyt.”

Kerron, että se tulee parin päivän kuluttua Kotikatsomossa. ”Ai tulee vai! Ai niin mutta eihän mulla ole telkkaa. Täytyy varmaan kutsua itsensä kylään jonnekin silloin illalla”, Peter naurahtaa.

Esitän kyläilykutsun, joka otetaan kiittäen vastaan, mutta elokuvan editointihommissa pitää olla maanantaiaamuna, joten Hämeenlinna-visiitti jää sillä kertaa tekemättä.

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En ikinä!”

Mikä on parasta työssäsi näyttelijänä? ”Se on se, että saa katsoa maailmaa monelta kantilta ja pakottaa itsensä ikään kuin ymmärtämään ihmisiä ja eri ajatusmaailmoja ja eri vaiheita elämässä. Mulla on sellainen pohjaton kiinnostus inhimillisiin asioihin ja siihen, mikä koskettaa ihmistä.”

Entä miinuspuolia? ”Ehkä se, että välillä pitää yrittää löytää itsensä uudestaan. Se kuuluu osana tähän hommaan ja se meinaa usein sitä, että lähimmät ihmiset vähän kärsii siitä. Se on se ikävin asia. Ensinnäkin on ihan fyysisestikin poissa kotoa ja ystävien luota, mutta myös mieli, ajatukset ja keskittyneisyys on jossain ihan toisaalla. Häviää tavallaan hetkeksi.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kun ihmiset ovat aktiivisia ja innostuneita siitä mitä tekevät! Ja jos vaikka dialogin sisällä tehdään kohtausta ja mä näen, että se toinen on liekeissä, niin se inspiroi mua ihan valtavasti. Helsinki inspiroi mua, matkustelu, musiikki, ihmiset.”

Entä kirjoittaessa? ”Kyllä mä musiikkia käytän aika paljonkin. Oikeestaan sillä tilalla, missä mä kirjoitan, ei oo merkitystä. Mä voin kirjoittaa vaikka lehdenkulmaan pöydässä, koska muutkin tekee niin. Mutta kun istuu itsevalitsemansa oman pöydän ääressä ja oman maiseman tai näkymän ääressä, niin se on se rutiini mikä kirjoittamisessa tulee. Se inspiroi mua ainakin kovasti. Pystyy keskittymään ja pääsee ikään kuin siihen kirjoittamisen flow-tilaan aika nopeastikin. Se innostaa mua kun mä tiedän, että tää menee näin. Tarina vie kokonaisuudessaan niin pitkälle, että mua harmittaa se, etten mä osaa pukea sitä sanoiksi niin nopeasti. Teksti jalostuu siinä kirjoittaessa. Ajallisesti mulla menee joskus kuusi tuntia, sit saattaa mennä tunti sellaiseen ihmettelyyn ja aikaisempien kappaleitten korjailuun. Ajantaju menee kyllä silloin kun oikein kulkee. Joskus syntyy vain yksi sivu kolmessa tunnissa ja se tuntuu todella nihkeältä.”

Tässä välissä tulee puheeksi, se että minua on kehoitettu kirjoittamaan joskus ”Teatterikärpäsen muistelmat” ja suunnittelin aloittavani kirjoittamisen eläkkeelle päästyäni. ”Loistava idea, sinä kun teet tätä hommaa sydämellä ja varmasti olisi kiintoisaa lukea katsojan näkökulmasta asioista. Kyllä aloitat kirjoittamaan ja heti, mihinkään eläkeikään et kyl odota. Ilman muuta kirjoitat muistelmat, mä tuun sitten sun kirjanjulkkareihin jos vaan suinkin olen maisemissa silloin...”

Kärsitkö elokuvanteossa ”ramppikuumeesta”? ”Kyllä vähän, se kuuluu myös tähän ammattiin, mutta ei se oo koskaan mua sillä tavalla haitannut. Teatterikoulussa meillä oli yks sellainen akrobatianopettaja, joka sanoi aina että ”Mennään vaan ja tehdään!”, se oli avoin ja rohkea mies, avoin kaikelle mitä vaan voi sattua. Tietysti välillä pitää olla hyvin eksakti kuvaustilanteessa, kaikki tunneskaalan vaihtelut, katseen suunta, löytää valo, sanoa tietyllä äänensävyllä ja – painolla. Kun ymmärtää sen tekniikan ja tietää missä mennään, niin sitten sitä mennään vaan. Silloin kun mua jännittää, niin kyllä mua vatsanpohjasta ottaa. Sama tunne kun meni ekaa kertaa sukeltamaan. Muistaa vaan hengittää. Sama neuvo näyttelemisessäkin : muista hengittää koko ajan!”

Pysäyttääkö ihmiset sinua kadulla täällä Helsingissä ja tulevatko juttelemaan, antamaan palautetta jostain elokuvasta tms. ? ”Kyllä joskus, mutta aika rauhassa saan kulkea. Täällä liikkuu niin paljon julkisuudenhenkilöitä ja ihmiset ovat täällä tottuneet siihen. Niin kauan kuin ihmiset ovat asiallisia mua kohtaan, niin mä olen asiallinen heitä kohtaan. Musta on hienoa kuulla, mitä mieltä ihmiset on jostakin jutusta ja siks musta onkin hirveen hienoa kiertää leffojen kanssa Suomen kaupunkeja ja käydä näyttämässä niitä ja puhumassa elokuvista. On mahtavaa kuulla katsojilta, että miten mikäkin asia vaikutti.”

Millainen on Peter Franzénin ”normipäivä”? ”Heh. Herään. Yleensä aamulla, mielelläni vien pojan kouluun, kirjoitan, vastailen meileihin, ohjaajan ominaisuudessa teen jotain leffaan liittyviä juttuja. Yleensä pyrin aika varhaisessa vaiheessa päivää aloittamaan kirjoittamisen, ja se kestää yleensä sitten iltapäivään asti. Sit jos on jotain koekuvauksia, niin menen sinne. Päivät tietysti vaihtelee hirmu paljon, riippuen tietysti siitä, että tehdäänkö jotain elokuvaa ja päivän kulku riippuu sitten siitä. Jos oon näyttelijänä, niin herään aika aikaisin ja oon aikaisin myös maskissa ja valmistaudun muuten leffantekoon.”

Onko kuvauksissa sattunut jotain oikein legendaarista? ”Onhan niitä kaikenlaisia sattunut ja aina niitä muistellaan niiden ihmisten kanssa, jotka ovat olleet niissä tilanteissa mukana. Ne kuuluu niihin muistoihin, jotka on jotenkin niin rakkaita tai älyttömiäkin, et niitä on vähän vaikeaa sillai kertoa kellekään. Tarina lässähtää kerrottaessa. Ja sit jos kertoo, niin otsikoissa lukee ”Franzén oli hukkua”. Vesi on mulle sellainen elementti, jota mä oon aina vähän kammonnut. Tumman veden päällä – elokuvassa vesi tulee olemaan hyvin isossa osassa. Joki on mulle uskonnollinen juttu, ja mulla on hyvin suuri kunnioitus vettä kohtaan. Alitajuisesti kun sitä koko ajan ajattelee, niin välillä ajautuu sellaisiin tilanteisiin, joissa sitten tapahtuu kaikenlaista, hyvää ja huonoa. Rölli-elokuvan kuvauksissa oli aikamoinen läheltä piti – tilanne. Tehtiin sellaista kohtausta, jossa näyttelijät tippuu veteen. Stuntit teki sen tippumisen, ja me muut mentiin stuntkoordinaattorin ja stuntin kanssa kahdella soutuveneellä keskelle sellaista aika syvää suvantoa. Koski pauhasi siinä yhdessä suunnassa. No me oltiin niissä Rölli-kuteissa ja maskeissa, ja Lammen Jussilla oli joku karvalankamattokin päällään. Mulla oli kauheet kynnet ja isot jalat ja kaikki toppaukset joka puolella. Kamerat oli valmiina ja meidän piti mennä veteen. Se toinen vene kaatui ihan niin kuin pitikin ja meidän piti mennä yhtäaikaa, mutta mä jäinkin kiinni siihen veneen hankaimen reikään tai johonkin niistä juuttikangashousuistani. Vene alkoi kallistua ja stuntkoordinaattori meni ekana veteen ”plumps”, vene kääntyi kokonaan ympäri ja mä jäin sinne veneen alle ja housuistani kiinni. Sain just ja just pidettyä pääni vedenpinnan yläpuolella. Ei siinä varmaan mennyt minuuttiakaan maksimissaan. Mä en saanut niillä kynsilläni otetta mistään! Lopulta ne lähti irti ja sain revittyä itteni sieltä. Ohjaaja huutaa ”Tänne päin nyt, mitä ihmettä te kuhnaatte siellä! Tulkaa nyt pois sieltä veneitten läheisyydestä!” Kyllä mulla pääsi siinä muutama kirosana. Lähdin uimaan kohti kameraa, viikset just vedenpinnalla ja silinterihattu päässä. Sain siinä sitten jalkani jonkun kiven päälle, huh huh. Lammen Jussi tulee siellä perässä se vettynyt karvalankamatto päällään, ja painoi kaikkineen varmaan ihan älyttömästi. Muut näytellään kameraan päin ja takaa kuuluu vain kauhee puuskutus ja puhina kun Jussi yrittää pysyä pinnalla. Roolihahmoni sanoo ”Auttakaapas tuo iso poika nyt rannalle!” Tämmösiä juttuja tapahtuu paljon, ja ne legendaarisimmat on aina vähän hurjia. Tiiviillä aikataululla kun tehdään, niin usein sattuu ja tapahtuu”, Peter toteaa lopuksi, ja itse tarinahan on kerrottu villisti elehtien ja nauruntyrskähdysten siivittämänä.

Kerro jokin erityisen hyvä muisto! ”Mulla on erittäin hyvä muisto Kuningasjätkä-leffan loppukaronkasta. Oltiin sellainen hyvin tiivis ryhmä tukkilaisjätkiä ja mä olin päässyt ikään kuin konkarinäyttelijöiden kerhoon, olin heillä vähän niin kuin autokuskina. Ajoin aina autoa kuvauspaikalle ja siinä oli Esko Nikkari, Vesä Mäkelä ja Sulevi Peltola. Tauoilla pelattiin korttia yleensä ja kaikkea. Porukasta oltiin lopussa sitten vain minä ja Sulevi jäljellä. Loppukaronkassa sitten todettiin, että olispa hienoa kun kaikki oltaisi paikalla, kun se olisi jotenkin niin yhdistävä juttu. Silloin aurinko laski sellaisen ison kelomökin taakse ja joku sanoi, että olisi pieni yllätys meille kaikille. Sen mökin savupiippua vasten näkyy joku hahmo, sehän näyttää ihan Nuuskamuikkuselta! Lierihattu päässä ja sitten alkoi kuulua huuliharpunsoittoa. Mäkelän Vesa oli lennätetty sinne karonkkaan, ja se soitti huuliharpulla meille Peltoniemen Hintriikan surumarssin. Se oli kyllä niin koskettava hetki, kaikki oltiin kyyneleet silmissä siellä”, muistelee Peter haikeana ja saa minutkin liikuttumaan.

Miten päädyit ohjaamaan Tumman veden päällä? ”Ajatus tuli aikoinaan Solar Filmsin puolelta ja olin ensin, että ootteko nyt ihan varmoja. Sanoivat, että ”Sun on nyt aika” ja olen kyllä kiitollinen heille tästä mahdollisuudesta. Jatkossa olen kyllä kovinkin kiinnostunut ohjaushommista, mielelläni tekisin tietysti omia juttuja. Mulla on muutamia käsikirjoituksia ja synopsiksia valmiina, ja kaikenlaisia muitakin ideoita. Toivottavasti saan tulevaisuudessa ohjata lisää. Teatteriohjauskin ehkä kiinnostaisi, mutta leffapuolesta mulla on kokemusta sen verran enemmän, että sitä mieluummin.”

Miltä tuntui olla vaihteeksi kameran toisella puolella? ”Hyvältä se tuntui. Kun kyseessä oli oma tarinani ja olen kokenut sen oman elämäni kautta, tiesin mitä siinä pitää olla ja mitä haluan.”

Mitäs tulevia juttujasi on luvassa? ”Pari mielenkiintoista juttua meni multa nyt ohi, joskus on vaan tehtävä valintoja ja nyt menee aika toisen kirjani ja tän Tumman veden päällä – elokuvani kanssa. Dome Karukosken ”Leijonasydän” tulee syksyllä ja 6.9. on ensi-ilta omasta ohjauksestani. Aika monessa mukana sitä ollaan juu ja jotkut sanoo, että vaihtuisi jo naamat, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää. Mulla on nyt pari muutakin ammattia tässä näyttelijäntyöni lisäksi, elokuvanäytteleminen on ollut se mun päätyöni 20 vuotta.”

(Huom! Syyskuussa 2013 : The Gunman - elokuvan kuvaukset ovat juuri päättyneet. Elokuvassa Peter näyttelee yhdessä mm. Sean Pennin ja Javier Bardemin kanssa.)

Onko sinulla mottoa? ”Usko elämään. Ole rohkea tunteissa ja teoissa.”

Joko keksit Clint Eastwoodin tilalle jonkun? ”Ai niin. Sanotaan Gary Cooper, mutta eiiii...”

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi, jos voisit täältä tulevaisuudesta lähettää terveisiä? ”Voisin sanoa, että ala kirjoittaa heti! Ja opettele soittamaan pianoa.”

Mitä haluaisit sanoa yleisölle, kun tässä nyt edustan heitä? ”Kaikille kiitos mielenkiinnosta suomalaista elokuvaa ja teatteria kohtaan. Kiitos myös kannustuksesta, ja kiitos sinulle että sain jakaa tämän hetken ja kokemuksen kanssasi.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi juuri se? ”Ohhoh! Super-Hessu haluisin olla, saisi olla niissä kalsareissa hahhahhah! Onko Mustanaamio supersankari? No sitten mä haluaisin olla se. Hiihtohaalari ja raidalliset kalsarit siihen päälle. Juuri niin, voi jessus sentään! Loistava ajatus! Olisin se siksi, että Mustanaamio tykkää elukoista, asuu lähellä luontoa ja on vähän semmoinen mysteerinen hahmo. Ja vähän niinku oikee ihminen kuitenkin, sillä ei oo supervoimia. Mullakin olisi siis realistiset mahikset heilua tuolla pitkin viidakkoa sellaiset trikoot jalassa.”

Naurua.

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Hah, tulee kyllä kaikkia asioita ekaksi mieleen. Mä viettäisin varmaan mahdollisimman kokonaisvaltaisen päivän naisena.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Voi vitsi, olispa mahtavaa. Tässä on puoli vuotta menty niin vähillä unilla. Ottaisin järjettömän kasan paperia ja lyijykyniä, sellainen määrä ettei ne loppuisi. Viiniä. Sit pakottaisin jonkun tosi hyvän ystävän mukaan, ottaisin Janne Reinikaisen sinne puhumaan politiikkaa. Sit ottaisin perhonsidontavälineet ja opaskirjan ja lamppuöljyä hirveesti, että näkiskin jotain. Kuivalihaa ottaisin, ja hedelmiä. Voisin mä napata sinne vielä kitaran ja saksofoninkin, ja huuliharput. Jannekin vois ottaa sen oman matkakitaransa mukaan, se on muuten järjettömän hyvä kitaristi”, Peter visioi.

Jos voisit palata menneisyyteen aikakoneella, mitä tapahtumia haluaisit nähdä livenä? ”Voi että, tää on just sitä mitä historiasta kiinnostuneena elokuvanteossakin tiettyinä hetkinä pystyy leikkimielisesti ajattelemaan. Haluaisin olla maya-temppelin lähettyvillä suurten juhlien aikaan ja nähdä niitä menoja. Tai kun suomalainen heimo tapaa viikingit. Tai olla katsomassa Waterloon taistelua. Tai kun DaVinci maalaa Mona Lisaa. Venäläisten suurhyökkäyksen haluaisin nähdä. Vähän on suhattu aikakoneella ristiin rastiin nyt! Mennään vielä dinosauruksia katsomaan, olisi hienoa nähdä Tyrannosaurus Rex.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Virta
Mistä sanasta pidät vähiten? - Itsekkyys
Mikä sytyttää sinut? - Ihminen
Mikä sammuttaa intohimosi? - Tää on vaikee. Joko sitä on tai ei. Mä oon intohimoinen ihminen. En tiedä voiko sitä millään sammuttaa. Ihmisten laiskuus!
Suosikkikirosanasi? - Voi kissa!
Mitä ääntä rakastat? - Oman pojan ääntä
Mitä ääntä inhoat? - Lehtipuhaltimen ääntä
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Hävittäjälentäjä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Paparazzi
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ei tartte tulla jos et halua!

Tumman veden päällä – elokuva nähtävillä elokuvateattereissa kautta maan 6.9. 2013 alkaen!

Tumman veden päällä - kirja tilattavissa tämän linkin kautta.

3.9. ilmestynyt Samoilla silmillä - kirja tilattavissa tämän linkin kautta.

Peter Franzén IMDb:ssä.