lauantai 21. syyskuuta 2013

Haastattelussa Ville Majamaa

Ville Majamaan tapasin toukokuun alkupuolella 2013 Tampereen Teatterin näyttelijälämpiössä, ennen Taide-näytelmän viimeistä esitystä.

Paljasjalkainen tamperelainen Ville on syntynyt 1976 ja horoskooppimerkiltään hän on kalat. ”Muualla en ole varsinaisesti asunut, paitsi vuoden Lahdessa silloin kun olin opiskelemassa Kansanopistossa, ja yhden kesän oon asunut Helsingissä kun tehtiin Paavo Nurmi-oopperaa.”

Mitä harrastat? ”Pyrin harrastamaan sulkapalloa aina kun mahdollista. Kun on pienet lapset (5-ja 7-vuotiaat), niin niiden kanssa aika tarkkaan menee sitten kaikki muu vapaa-aika, mikä töiltä jää. Tykkään myös lukea, kaikenlaista laidasta laitaan. Sarjakuvia mä keräilin pienempänä, Tintit ja Asterixit ja Lucky Luket oli kyllä ihan ylivoimaisia silloin. Niitä pitäiskin nyt taas ruveta keräämään, kun vanhempi poitsu on ykkösellä ja osaa lukea. Se oli ite nyt lainaillut Tinttejä kirjastosta. Ai sulla on vai kaikki Lucky Luket! Wau, oon kyllä kateellinen. Mä muuten muistaakseni kuuluin Roope Ankka-kerhoon, vai mikä Miljonäärikerho se nyt oli!” Ville kertoilee nauraen.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Mä oon iso! Onko se erityistaito? Ei mulla oo varmaan mitään sellaista vahvuutta, joka olis jotenkin ylitse muiden. Koen, että ihan hyvin pärjään siinä duunissa, mitä mä teen ja aika monella osa-alueella. Tokihan aina kaikkee voi kehittää.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Mulla on nyt joku fiksaatio pelleihin ja klovneriaan, se on sellainen alue, jota varmasti jossain vaiheessa tulee kokeiltua. Tuskin tulee kiinnityksellä täällä Tampereen Teatterissa klovneriaesitystä vastaan, eli se olisi sitten näitä juttuja, jotka lähtee ihan omasta ajatuksesta. Oon tossa tietenkin jo vähän pallotellutkin, että pitäiskö sitä lähtee kehittämään jonkun hahmon kautta. Jotenkin mua se klovnin figuuri kiinnostaa. Et mitä se voisi tehdä ja minkälaisia asioita sen kautta voisi käsitellä. Mulla on mielessä sellainen pitemmän ajan kehittely, että jossain vaiheessa luultavasti tuun tekeen jonkun sooloesityksen. Tällä hetkellä se mielikuva siitä on se, että se olisi sellainen sanaton pitempi esitys ja sitä voisi esittää ihan missä vaan. Se myös kiehtoo siinä, että se olisi jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt. Riski ja haaste! Mitähän sitten olisi ammatin ulkopuolelta sellaista, mitä haluaisin osata... Mä haluaisin osata puhua ranskaa, se on mun mielestä maailman kaunein kieli. Sanaakaan en osaa, mutta Pariisissa oon käynyt monta kertaa ja hyvin on pärjätty. Sukeltaminen olisi myös sellaista, mitä oon aina halunnut koittaa, mutten ole itseäni vielä tähän päivään mennessä kurssilta löytänyt.”

Onko suvussasi kenties muita tällä alalla olevia? ”Taiteilijaihmisiä löytyy kyllä äidin puolelta, kuvataiteilijaa ja näin, mutta oon kyllä ainut näyttämötaiteita edustava.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Kitaraa osaan soittaa ihan omaksi ilokseni. Pyrin joskus opettelemaan sitä sillai, että osaisin säestää itteeni. Korvakuulolta oon opetellut ja eihän siitä mitään oo tullut! Rumpuja oon soittanut ihan sillai mättömielessä, sellaista musaa mikä tuntui silloin hyvältä. ´95-´99 meillä taisi olla bändi pystyssä. Silloinhan ei vielä ollut näitä Spotify-juttuja tai näitä sosiaalisen median jakeluverkkoja. Varattiin YO-talo ja järjestettiin keikka, jaettiin flaijereita ja mainoksia on vedetty koko kaupunki täyteen aikoinaan. Sen bändin nimi, jossa mä lauloin, oli nimeltään Swearfish. Englanniks me laulettiin ja suuret oli suunnitelmat, mutta kyllä se maailmanvalloitus tänne Tampereelle jäi. Se touhu loppui just sitten siihen saumaan, että mä aloin innostua teatterista ja muilla kans lähti opiskelut ja ihmisiä muutti eri kaupunkeihin, ja se hajosi sit vaan siihen. Just kun siitä olisi voinut alkaa kehittyä jotakin! Me oltiin niin kauan soitettu yhdessä ja viimeinen tekemämme demo kestää kyllä kuuntelua vielä nykyäänkin. Se oli kyllä tosi nastaa aikaa ja sitä vaan niinku harrastettiin, mutta ihan täysin tosissaan ja totta kai meillä oli suuntana ulkomaat”, muistelee Ville.

Ville näyttelijälämpiössä / kuva Teatterikärpänen 

Missä vaiheessa sitten olet kiinnostunut teatterista? ”En oo sitä pienenä varmaan ääneen koskaan sanonut, mutta kun jälkeenpäin oon asiaa miettinyt, niin oikeestaan mä oon kyllä aina haaveillut tästä työstä. Eka esitys, jonka muistan, oli täällä Tampereen Teatterissa ”Fedja-setä, kissa ja koira”. Kävin sen ala-asteella koululaisryhmän mukana katsomassa, ja millaisen vaikutuksen se teki! Se meni täällä varmaan joskus 80-luvun puolivälissä. Se on se ensimmäinen, mihin mun muistikuvat kiinnittyy ja oli kyllä sellainen fiilis, että tässä on jotain maagista. Koulussa en ollut missään näytelmäkerhoissa ennen kuin vasta ihan yläasteen lopussa. Muistan kyllä ala-asteella esittäneeni jossain joulujuhlissa runon, ja se oli mun eka esiintymiskokemukseni. Lukiossa ei ollut mitään. Toki me sitten himassa pikkuveljen kanssa esitettiin kaikkee...No nyt nää jutut alkoi sitten rönsyillä... Silloin 80-luvulla me oltiin ainoita, joilla oli Betamaxit, kaikilla muilla oli VHS:ät, niin ei voinu vaihdella kenenkään kanssa piirrettyjä ja muita. Mepä oltiinkin siitä onnellisessa asemassa, että faija oli nauhoittanut työnsä puolesta Chaplineja, Marxin veljeksiä, Pätkiksiä, Mutapainin ystäviä, Tabuja, Pulttiboiseja ym. ja kun ei muuta ollut, niin niitä mä kattelin sitten. Sitten veljen kanssa esitettiin Tabu-sketsejä jouluaattoisin tai silloin kun oli vieraita kylässä. Velipuolikuita ja muita, heh. Mun esiintyjäpohja tulee sieltä asti! Nyt on hauska katsoa, kun omat lapset tekee sitä täsmälleen samaa hommaa. Meidän olohuoneessa on mennyt niin Klassikot lavalla kuin Vadelmavenepakolainenkin. Ja sit tietenkin ihan improvisoituja esityksiäkin, jotka kestää puoli tuntia. Ne on tiettyyn pisteeseen asti ihan huvittaviakin”, nauraa Ville, ja jostain kumman syystä haastattelun seuraavat minuutit puhutaan Juppe Puputista ja Kyläkäräjistä.

”Mihis me oikein jäätiin? Niin yläasteaikoina perustettiin sen bändin ohessa sellainen Basement Brothers ry, ja sillä tehtiin sitten myöhemmin niitä keikkoja. Kuten kaikki nuoret teinipojat, joilla vaan kamera sattui oleen, me kuvattiin kaikenmaailman elokuvia, ja siinäkin tätä alaa jotenkin liipattiin. Lukiossa mulla oli vaan sitä bänditoimintaa, ja teatteri tuli sitten vasta armeijan jälkeen. Mä menin työharjoitteluun tonne Teatteri Mukamakselle vähän niinku kattomaan, että millaista se on se pienen teatterin meininki. Sehän on nukketeatteri. Siellä sitten tuli teatterirutiinit tutuksi. Olin siellä sellaiset puoli vuotta, ja sen jälkeen hain ekan kerran Nätylle. Meni ihan päin sanonko mitä ne pääsykokeet, ei mitään hajua mistään ja lähinnä lusmuilin siellä, että ”ai tää on tämmöstä!” Niitä olohuoneperformansseja lukuunottamatta mä olen ollut aika ujo ja hirvee jännittäjä aika vanhaksikin asti, se varmaan on osaltaan ollut jotenkin blokkina siinä. Sehän oli yllättävää, että mä yhtäkkiä suostuin laulamaan bändissä, vaikka tykkäsinkin kyllä laulamisesta. Se kun on kuitenkin se näkyvin osa siinä bändissä ja yllätin itsenikin siinä.”

Mitenkäs sitten ne alan opinnot? ”´97 syksyllä mä menin Tampereen Ylioppilasteatteriin ja ´98 syksyllä lähdin sinne Lahden Kansanopistoon ja siellä meni se vuosi. Se oli kyllä kaikinpuolin huikee se vuosi siellä. ´99 tulin Lahdesta takaisin tänne YT:lle ja sitten olin sellaisella monitaiteellisella ilmaisulinjalla 4kk. Oliskohan se ollut sitten kolmannella hakukerralla kun mä sitten pääsin Nätyyn, ja Teakiin mä hain kolme kertaa myös. Vuonna 2000 pääsin Nätyyn ja valmistuin 2004. Siinä se on kokonaisuudessaan mun koulutushistoria. Se YT:n merkitys on kyllä ihan valtava siinä, että miten teatteria rupesi ymmärtämään. Ei sen jälkeen ollut enää muuta vaihtoehtoa mulla.”

Mikä oli lopputyösi aihe? ”Se oli sellainen näytelmämuotoon kirjoitettu kahdenhengen juttu, jossa kaksi mun ihan vastakkaista roolihahmoani keskustelee näyttelijäntyöstä ja samalla matkustaa junalla Italiaan. Dialogimuotoinen keskustelu siis lähinnä oman itseni kanssa. Toinen oli hahmo Esa Illin lyhytelokuvasta, ihan sellainen perus suomalainen mies, ja toinen oli Strindbergin näytelmästä Tie Damaskoon, jonka Hanno Eskola oli ohjannut. Se oli erittäin fyysistä teatteria ja niistä lähtökohdista nää kaksi sitten keskusteli siitä, että mitä minun mielessäni on näytteleminen ja näyttelijäntyö. Se oli itse asiassa ihan hauskaa, eikä ollenkaan ahdistanut tehdä sitä!”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Pienenä oon jossain vaiheessa sanonut, että musta tulee isona eläinlääkäri, mutta kyllä se on pysynyt silleen hailakkana ajatuksena, että ei mulla mitään intohimoa siihen koskaan ollut. Se on ollut varmaan sellainen aatos, että eläimet on kivoja ja hoitaminen on kivaa.”

Oletko koskaan ollut ns. ”kunniallisissa töissä”? ”Mä oon ollut maalarina ja sit mä oon ollut rekkoja purkamassa ja renkaita lastaamassa rekkoihin. Mä olin aika pitkään sellaisessa varamiespalvelussa silloin kun mä tulin intistä, ja sieltä kyllä tuli aina erinäisiin osoitteisiin keikkaa. Oon tehnyt muuttokeikkaa ja vaikka mitä, siitähän mulle maksettiin juu, heh! Silloin tuli kyllä nähtyä kaikenlaista, ja oonhan mä nuorempana ollut kesätöissä kiinteistöhuoltopuolellakin. Oon mä toimistossakin ollut joskus töissä jonkun pienen ajan, ei ollut mun juttuni”, Ville kertoo.

Ville Reinoineen teatterin kulmilla 

Miksi olet näyttelijä? ”Se varmaan juontaa juurensa siitä, kun ei oikeesti ollut mitään vaihtoehtoa sen jälkeen kun sen ekan kokemuksen sai siitä, että millaista se työ on. Tai eihän se mitään työtä silloin YT:n aikana vielä ollut, mutta sanotaan näin, että rakastuin lajiin silloin. Vaikka sen jälkeen tulikin niitä maalarinhommia ja muita, niin kyllä se selkeetä oli, että ei oo vaihtoehtoa. Kyllä mä edelleenkin nautin joka päivä siitä, että saan lähteä töihin ja näyttämölle.”

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Varmaan sen Nätyltä tulleen koulutuksen mukana on tullut sellainen ajattelutapa, että haastaa itsensä kaikessa, ihan perustekemisessäkin. Mulla se on jotenkin jäänyt sellaiseksi, että yrittää katsoa asioita vähän enemmän vinosta kuin niin, että mikä se olisi se yksinkertaisin ja suorin ratkaisu. Sellainen itseäänhaastavampi ajattelutapa. Se se varmaan on. Kun menin kouluun, niin jonkun verran oli mulla juttuja alla, mutta että siellä sitten ruvettiin nimenomaan työstämään sitä ajattelua ja sitä työkalua. Kyllä ne sellaiset asiat on sieltä jääny päällimmäiseksi ja niiden kautta nykyäänkin ajattelee sitä. Tokihan se on myös rentoutunut se tapa tehdä työtä, enää ei ”jäkitä” välttämättä niin paljon kuin kymmenen vuotta sitten, joka taas sitten tietenkin avaa uusia ovia näyttämöllä ja omassa tekemisessä.”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Kyllä mulle Jack Nicholson on aina ollut ihan ykkönen. Gary Oldman on kans sellainen, jota oon aina arvostanut. Ne on just niitä, jotka tekee työtänsä ja asioitansa jotenkin just silleen ”ei-niin-ilmiselvästi”, asia jota itsekin haluaisi hakea. Niillä on jotenkin se asenne sellainen röyhkeä, että ”minäpä teen näin, sanokaa te muut mitä sanotte.” Suomesta pakkohan sitä on arvostaa Suosaloa, ja Tommi Korpela on ihan huikee. Just viime viikolla katottiin toi ”Skavabölen pojat”, Suosalo oli siinä taas ihan mieletön. Nää kaverit on just niin monipuolisia! Ne tekee draamaa, komediaa, teatteria, telkkaa, leffaa – ja kaikki toimii! Se on sellainen asia, jota on pakko katsoa ylöspäin ja siihen haluisi itsekin pyrkiä.”

Jostain kumman syystä tässä välissä alamme puhua minuuttitolkulla Tampereen Teatterikesästä!?

”Oliks meillä tässä joku kysymys kesken? Ai niin. Jos haluaa miettiä jotain näyttelemisen ulkopuolelta, niin esimerkiksi musiikki merkitsee mulle todella paljon. Jälleen kerran siellä on kans oman tien kulkija, joka ei oo ikinä välittänyt siitä mitä muut ajattelee, vaan on tehnyt ihan omaa juttuaan, eli Tom Waits. Se on sellainen, joka on tosi lähellä mun sydäntäni ja ajattelutapaa. Ketähän muita … no täällä kun on esimerkiksi Kinnusen Heikkiä päässyt lähietäisyydeltä seuraamaan ja päässyt sen kanssa töitä tekemään, niin on se pelkästään jo sen kokemuksen takia huikeeta katsella vierestä! Ja Pekka Laiho myös! Ai niin ja Kari Heiskanen! Sillä miehellä on niin mieletön karisma ja intensiteetti, että! Voi olla vaan kateellinen. Ja vielä kun pääsin ohjaaja-Heiskasen kanssa tekeen Rauta-ajassa töitä. On kyllä siviilissäkin yhtä intensiivinen kaveri. Hieno mies!”Ville hehkuttaa.

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”No Tampereen YT oli ensimmäinen, sitten sieltä sinne Lahteen ja siellä olin Lahden Kaupunginteatterissa yhdessä jutussa, jossa oli mukana neljä opiskelijaa sieltä koulusta. Se oli se mun ensimmäinen ammattiteatterini. Sitten se Paavo Nurmi-ooppera oli Helsingin Kaupunginteatterin alla, vaikkei se siltä kyllä tuntunut kun me oltiin siellä Olympiastadionilla. Sit Teatteri Telakka, sit Tampereen Teatteri. Alivuokralainen meni Rauman Kesäteatterissa, joka taas on Rauman Kaupunginteatterin alla. Siinä ne varmaan onkin … niin ja sit tietysti Pyynikki ja Grus Grus Teatteri. Ja Ikaalisten Kylpylän kesäteatteri, jota ei taida enää ollakaan. Siellä mä olin monta kesää”, Ville luettelee.

Mitkä ovat omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Mä oon kiinnitykselle tullut tänne vuonna 2008 ja eka rooli kiinnityksellä oli näytelmässä ”Juhlat”. Olin neljä vuotta friikkuna siinä välissä kyllä, mutta koko ajan olin periaatteessa täällä töissä. Se ”Juhlat” oli kyllä kokemuksena mahtava, se oli niin hieno teksti ja hyvä ryhmä ja tosi onnistunut esitys, vaikka menikin vaan, aiheensa vuoksi varmastikin, alle 20 kertaa. Se oli kyllä tosi sääli, koska se juttu oli ihan perkeleen hieno. Mulla oli kyllä siinä ihan unelmarooli, harvoin tulee niin isoa haastetta ja monipuolista kakkua tarjolle. Sitten tuo ”Hugo Simbergin siivet”, joka ainakin toistaiseksi nyt kuopattiin viikko sitten. Kuusi vuotta sitä pyöritettiin. Se on sellainen juttu, joka on ollut niin iso osa omaa tekemistä ja sitten sen kautta on päässyt näkemään jopa maailmaakin. Sitten tietenkin tuo ”Hiiriä ja ihmisiä” on ollut yks. Se oli kyllä tavallaan toiverooli, jos niin voi sanoa. Toivoin, että se joskus napsahtaisi kohdalle ja hyvä että napsahti. Se oli kyllä kiitollinen rooli! Sitten oon tehnyt paljon sellaisia tosi tärkeitä juttuja, esimerkiksi ohjaaja Snoopi Sirenin kanssa oon tehnyt tosi paljon töitä. Viimeisin on varmaankin toi Popcorn. Se oli kyllä myös erittäin hyvä esitys ja tykkäsin omasta roolistani siinä. Se oli sellainen vähän pulpfictionmainen juttu kyllä. Snoopin kanssa oon tehnyt varmaan yli kymmenen juttua, se oli samaan aikaan siellä YT:llä kans.”

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”Se on vähän kakspiippuinen juttu, että kun ne neljä vuotta oli freelancerina täällä Tampereella, niin jotenkin mulla oli töitä kyllä ihan hyvin, et pääsin kyllä tekemään, mutta oli hirvee halu kiinnittyä johonkin, kuulua porukkaan. Vaikka täälläkin tunsi ihmiset täältä teatterilta, niin silti oli tavallaan ulkopuolinen olo. Kun kiinnitystä sitten tarjottiin, en kyllä miettinyt yhtään ja oli helppo vastata kyllä. Ei ollut mitään halua muuttaa Tampereelta mihinkään, tää on mun kotikaupunkini kuitenkin ja muutenkin tykkään tästä talosta ja ihmisistä täällä todella paljon. Nyt tietenkin kun on ollut viisi vuotta tässä ja töitä on tosi paljon, niin välillä käy mielessä, että pitäiskö sitä virkavapaata ja tekis jonkun jutun jossain ja ehkä yrittäis kirjoittaa jotain, ja zoomailis vähän asioita matkan päästä. Mutta sitten on aina käynyt niin, että tulee niin hyviä rooleja seuraavalle kaudelle, että vaikeeta olisi jäädä pois ja sanoa että tuota en muuten teekkään. Haasteita ootan aina ja niitä oon toistaiseksi saanutkin!”

Onko sinulla nyt jotain roolihaavetta? ”Onhan noita tollasia klassikkorooleja, joita olisi hienoa päästä tekemään, mutta esimerkiksi Shakespearen kuningasnäytelmiä voisi tehdä sit vasta kun on lisää ikää ja kokemusta. Ne on sellaisia mitä odottaa, ja toivottavasti sitten joskus napsahtaa kohdalleni. En sano mitään tiettyä ääneen, mutta sellainen olisi nasta ajatella, että pääsis tekeen hyviä juttuja hyvien ryhmien kanssa. Hyviä tekstejä, hyviä ohjaajia...” Ville pohdiskelee.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Ohoh! Kyllä se varmaan niin on, että jos lähtis vaikka leffaa tekeen jonkun kanssa, niin kyllä mä Gary Oldmanin kanssa voisin tehdä, tai sitten Robert Downey Jr:n kanssa, sellaista nokkelaa sanailua. Niistä mä diggaan kyllä. Sit jos Suomessa haluisi näyttämölle jonkun kanssa, niin se olisi varmaan Kari Heiskanen tai Leea Klemola.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”Kyllä mä varmaan kuitenkin naislaulajan kanssa lähtisin, turha lähteä Tom Waitsin kanssa kisaileen yhtään. Varmaankin laulaisin Tori Amosin kanssa, ja Tori sais valita biisin.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En oo, vaikka on kesäteattereissa satanut räntää ja yhdeksän esityksen viikko edessä. Kyllähän se välillä ottaa pattiin, mutta en voi sanoa, että olisin koskaan katunut. Sit kun sellainen fiilis tulee, niin pitää ruveta miettimään, että haluunko mä tätä ylipäätään enää tehdä. Kyllä tää sillä tavalla on kutsumusammatti kuitenkin”, summaa Ville.

Mikä on parasta teatterissa? ”Kyllä se on se, että kun on tarpeeksi haastava rooli, jossa kokee onnistuvansa ja sit kun sitä pääsee esittään elävälle yleisölle, joka parhaassa tapauksessa elää mukana siinä esityksessä alusta loppuun, niin se on varmaan se perimmäinen fiilis, joka on sitten esityksen jälkeen, eli on kokenut olevansa osa jotain yleisön kanssa, jotain mikä oikeesti on ainutkertaista ihan joka ilta. Eihän ne esitykset oo koskaan samanlaisia. Sen takia teatteri on elossa tänä päivänä, se kertakaikkiaan on ihmistenvälistä, eikä esimerkiksi katsota yhdessä jotain leffaa screeniltä. Teatterissa on mukana myös aina se vaaramomentti, eli mitä vaan voi tapahtua. Pahimmassa tapauksessa kaikki voi mennä päin helvettiä.”

Entä miinuspuolia? ”Kiinnitettynä se on ilmiselvää, että työajat on ihan hanurista, mutta se on sitä ja se on se työ. Tietenkin harmittaa se, että kun on lapsia, niin niitä näkee aamulla ja sitten pienen pätkän päivällä kun tulevat tarhasta ja koulusta, ja viikonloppuisin niitä näkee sitten iltaisin. Kun illalla esityksen jälkeen pääsee himaan, niin kyllä ne useimmiten on jo nukkumassa. Työaika on se suurin miinus, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Ja sitten on tietenkin tää, joka minunkin kohdalla on tälläkin hetkellä ilmiselvää, että kun ihmisiä kuitenkin ollaan, niin on niin haavoittuvainen. Nytkin mulla on ääni ollut painuksissa jo pari viikkoa, ja kyllä se aika pirun tavalla vaikeuttaa sitä, että millaiseksi oot ensin jonkun roolin rakentanut ja sit joudut tekemään kaiken eri tavalla. Mä en pysty nyt esim. korkeelta puhumaan jossain kohdassa, saatikka laulamaan. Ja sit esityksiä kuitenkin on, kun se peruminen on niin iso kynnys, varsinkin näyttelijöiden puolelta. Nykyään se on kyllä vähän terveemmäksi muuttunut se ajattelu, että mietitään sitä, että seuraavana päivänä se tilanne voi olla vielä pahempi.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Sellainen yleinen tekijä voisi olla vaikkapa intohimo, missä tahansa. Intohimon ja halun näkee päällepäin niin selkeesti. Jos on nähnyt jonkun hienon esityksen, niin kyllä sieltä paistaa läpi se pohjimmainen halu ja tapa tehdä töitä, et sitä mä kyllä arvostan. Sit mikä omassa työssäni inspiroi on hyvä ryhmä, ihmiset, hyvä teksti, noin lähtökohtaisesti. On hyvä aloittaa puhtaalta pöydältä, jos huomaa heti alkuunsa, että nyt on niin hyvät emmeet kasassa, että voi oikeesti syntyä jotain tosi hienoa. Onhan se nastaa silloin lähteä tekemään!”

Podetko ramppikuumetta? ”En mä enää ihan hirveesti, esimerkiksi sitä monologia on nyt niin paljon esitetty, niin jotenkin on tullut tutuksi sen kanssa. Missään vaiheessa sitä ei kuitenkaan kokonaan lopeta, mulle se on ainakin tavallaan käynnistymisen elinehto, et on se tietty juttu olemassa ja askel tuohon suuntaan, niin olen ihmisten edessä esiintymässä. Kyllä siinä tietty poljento pitää olla ennen kuin menee lavalle. Se ei oo enää sellaista pelkoa. En tiedä onko se edes ollut pelkoa missään vaiheessa, ehkä se joskus on ollut sitä ja sen pelon voittamista. Ei voi kuitenkaan enää sanoa, että jännittäisin. Toki sitten joskus on sellaisia tilanteita, että se on nimenomaan se odottaminen, että kohta pääsee! Ei siellä lavalla enää mitään hätää ole, se odottamisen hetki on se pahin. Et mitä mä taas oon tässä tilanteessa ja miksi ihmeessä mä oon taas menossa monen sadan ihmisen eteen. Onhan se silleen ihmisluonnon vastaista vähän!” Ville naurahtaa.

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita huomaat toistavasi ennen esitystä? ”Ei siinä mitään ihmeempiä, yleensä ne ajat on samat, että milloin menee teatterille ja milloin pukuhuoneeseen. On toki tiettyjä juttuja, kuten äänenavaukset ja muut, mutta ei oo mitään shamanistista meininkiä eikä Thalian jumalien palvontaa...”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”En oo nähnyt, mutta uskon vahvasti, että täälläkin on omansa. En oo vaan törmännyt koskaan. Kyllä mä sitten tiedän kun mä törmään, mä oon aika herkkä oikeesti noiden asioiden kanssa. Tossa rekvisiittakopilla se kummitus on pyörinyt joskus. Täällä oli remontti ja en tiedä onko se sitten kadonnut, mutta toi meidän rekvisiitanhoitaja on muutaman kerran jutellut hänen kanssaan. Silloin kun mä opiskelin Nätyllä, niin kun se on työväentalo kuitenkin ja siellä on ollut vaikka minkälaista ruumista pinossa, niin muistan vaan kun joskus tulin ylhäältä ja menin sinne alas ihan ala-aulaan ja kävelin sen pimeän aulan halki ulos, niin siellä oli kyllä ruuhkaa. Siellä siis tuntui oikein, että täällä on nyt kyllä paljon muitakin kuin minä. Se on hurjaa kun sen huomaa.”

Kerro jokin legendaarinen kommellus! ”Niitähän on pirusti kaikenmaailman putoomisia ja muita, vääriä repliikkejä väärissä kohdissa. Heh heh, tää on kyllä pakko kertoa. (nauraa jo valmiiksi) Raumalla kun tehtiin sitä Alivuokralaista ja oli viimeinen esitys...Siinä oli ihan alussa se kohtaus, missä ne lukee sitä lehti-ilmoitusta. Äänimies oli hiukan askarrellut ja leikannut homopornolehdestä kaksi miestä, ja sitten se oli leikannut käsiohjelmasta Roineen Eskon ja Kivisen Mikon päät ja laittanut ne niille pornolehden tyypeille, ja laittanut sen kuvan sitten sen ilmoituksen alapuolelle, joten kun Roineen Esko avasi sen lehden (lavalla oli silloin vain Esko, Mikko ja Ernamon Tuija) niin se tuijotti vaan sitä kuvaa, alkoi tärisemään ja muuttui punaiseksi, eikä päässyt etenemään siitä kohtauksesta mihinkään. Sit sitä kuvaa tuli katsomaan Mikko ja Tuija, ja kesti varmaan pari minuuttia kun ne ei puhuneet mitään. Lopulta Esko näytti sen kuvan yleisölle, että kattokaa nyt!”

Kerro jokin oikein hyvä muisto! ”Sieltä YT:n ajoista asti, ja se Lahti vielä mukaan siihen, on tarttunut noita ihmisiä mukaan...Tuukka Huttunen, Teemu Palosaari, Snoopi Siren perheineen...Se on just aika kompakti porukka meillä, ja me ollaan vietetty juhannuksia yhdessä yli kymmenen vuotta. Ne on kyllä aina hienoja, hyviä muistoja. Kaikilla on lapsia ja kummilapset menee ihan ristiin keskenään, ollaan oltu nyt monta vuotta sellaisessa tietyssä paikassa tuolla Evolla luonnonsuojelualueella, sellaisessa isossa leirikeskuksessa. Ne juhannukset on kyllä olleet sellaisia tosi tärkeitä. Hyvää yhdessäoloa perheen ja rakkaiden ihmisten kanssa.”

Käytkö katsomassa muiden esityksiä ja mikä on viimeisin, joka on jäänyt mieleesi? ”Kyllä mä käyn, jos vaan suinkin on mahdollista. Koskahan mä muuten viimeks oon ollut? Varmaan viimeisin mitä mä täällä oon nähnyt on toi Hamlet, ja kyllähän mä Alatalon Tomista diggasin niin paljon että huh huh!” Ville hehkuttaa.

Tulevia roolejasi? ”Nyt ei oo mitään muuta mitä voisin mainostaa, kun niitä ei oo vielä julkistettu, paitsi se Les Misérablesin Thénardier. Sitä mä odotan kyllä, koska musikaaleja en oo ihan hirveesti tehnyt viime aikoina, tai ylipäätään en oo tehnyt, mutta tykkään kyllä laulaa. Se on kyllä hieno rooli, sen takia mä siihen hainkin. Juu talon sisältä jos halusi mukaan, niin koe-esiintymisen kautta mentiin mekin. Odotan kovasti sitä roolia ja sitä juttua, koska se on niin massiivinen. Saas nähdä mitä tuleman pitää...”

Kiinnostaisiko sinua ohjata tai käsikirjoittaa tulevaisuudessa jotain? ”Ohjaaminen ei kiinnosta, käsikirjoittaminen sen sijaan kyllä. Sen meidän Klassikot lavalla- jutun kirjoittaminen oli kyllä tosi nastaa. Kaksi viikkoa kirjoitettiin ja kaksi viikkoa harjoiteltiin ja se oli sitten siinä. Klassikoille varmaan jossain vaiheessa kirjoitetaan jatkoa...” vihjaisee Ville.

Onko sinulla jotain mottoa? ”Tunteella ja sydämellä. Tai sitten vaihtoehtoisesti sitä saa mitä tulee.”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Jaksakaa käydä teatterissa ja käykää katsomassa ennakkoluulottomasti erilaisia juttuja!”

Osaatko imitoida ketään? ”En mä kyllä ihan oikeesti osaa, haluaisin toki kyllä. Kaikenmaailman perus einogrönejä ja joukoturkkia on tullut imitoitua. Olikohan se se kesä, kun tehtiin Pyynikillä Kalliolle kukkulalle, niin silloin meillä oli tapana imitoida ihmisiä imitoimassa ihmisiä, eli nimenomaan Eino Grön imitoi Jouko Turkkaa, ja sit jos halus vielä vaikeuskertoimen mukaan, niin oli Eino Grön imitoimassa Jouko Turkkaa imitoimassa Spede Pasasta. Silloin siinä on monta tasoa päällekkäin, jolloin se on kyllä aika mielenkiintoista...”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Kyllä mä Batmania oon eniten aina fanittanut, mutta kyllä se Jokeri olis kans niin mielenkiintoinen hahmo, liittyy varmaan siihen mun klovnifiksaatiooni. Kyllä se varmaan Batman on, ellei sano sit sitä kolikon toista puolta, eli Jokeria.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”No eihän siinä oo kyllä kahta sanaa, kyllä kaikki varmaan … Niin mitäs ne muut on valehdellu tässä? Kaikki varmaan bylsis kuitenkin. Ja sit menisin shoppaileen”, Ville nauraa.

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Jos mä karhuna sieltä heräisin, niin hunajaa tietysti. Ei vaan. Kyllä mä ottaisin punaviiniä ja paljon kirjoja. Tietenkin jos saa enemmän kamaa ottaa, niin ottaisin varmaan jotkut musavehkeet ja hyvää musiikkia. Olisko siellä sammalta? Ai niin kai siellä valoakin tarvittais. Kynttilöitä sitten mukaan!”

Jos voisit matkata menneisyyteen aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä toi varmaan on ollut suhteellisen mielenkiintoista toi 60-luvun loppu ja hipit ja Woodstock ja kaikki nää, se olisi ollut kiintoisaa olla kokemassa. Menisin Woodstockiin katselemaan värejä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas
Mistä sanasta pidät vähiten? - Sairas
Mikä sytyttää sinut? - Intohimo
Mikä sammuttaa intohimosi? - Itsekeskeisyys, itseriittoisuus
Suosikkikirosanasi? - Vittu saatana!
Mitä ääntä rakastat? - Ääntä josta kuuluu sielu ja sydän
Mitä ääntä inhoat? - Kivun ääntä
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Rolling Stonesin laulaja
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Patologi
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Wau, kylläpä kesti! Harva ehtii näkeen lapsenlapsenlapsenlapsenlapsensa!

Thénardier vauhdissa ... / kuva Harri Hinkka, TT

Ville siis vuorottelee Thénardierin roolissa Tampereen Teatterin Les Misérables-musikaalissa, kannattaa käydä ehdottomasti tsekkaamassa Herra talossaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).