torstai 27. marraskuuta 2014

Maaseudun tulevaisuus / Kansallisteatteri

Maaseudun tulevaisuus / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 26.11. 2014, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Leea ja Klaus Klemola

Ohjaus Leea Klemola

Rooleissa : Miko Kivinen, Sari Puumalainen, Klaus Klemola, Pirjo Määttä, Olli Ikonen, Ville Haapasalo, Heikki Pitkänen, Karin Pacius, Mari Turunen, Isla Mustanoja, Anna Miettinen, Reetta Karhu, Juha Varis ja Jukka Puotila

 On sanottava, että olen tähän asti vähän vierastanut Leea Klemolan teoksia. Tämä oli siis ensikosketus hänen tuotantoonsa ja olisi saattanut ehkä jäädä kokonaan näkemättä, ellen olisi kuullut Ville Haapasalon kutsua. Ensi-illassa oli suuren kulttuurijuhlan tuntua ja "hyvää pöhinää", liekö osasyynä ennakkonäytösten nostattama kohu siitä, että väkeä oli tuohtuneena poistunut katsomosta kesken esityksen "liiallisen kiroilun, alastomuuden ja jatkuvan panemisen" vuoksi. Hyvältä siis vaikuttaa ja minun mielenkiintoni kohosi heti lisää! Katsomoon mennessämme rivin päässä oli heinäpaaleja ja vesiallas, josta seuralaiseni totesi "saas nähdä tuleeko joku vehkeitään huljuttelemaan tuohon!". Pettymys olikin suuri, kun altaan äärellä pesaistiin vain käsiä tai käytiin juomassa ja hakemassa vettä sammutustöitä varten. Ja sammutustöihinkin siksi, että lammas kännipäissään tumppasi tupakan itseensä ja vähän kärvähti. Muutenkin odotin jatkuvaa roisia ja groteskia menoa, mutta vähän petyin siinäkin suhteessa.

 Entäs muuten sitten? Jari "Maksimi" Kuorikoski (Klaus Klemola) on entinen ruotsinlaivan rumpali ja nykyinen lampuri. Kortteeria pidetään vanhassa kirkossa, jonka lattian läpi on humahtanut puolittain traktori. Kirkon kryptassa pidetään virkkauskerhoa, jota vetää läänintaiteilija Timo Saastamoinen (Olli Ikonen). Taiteilijan on itse vähän hankala pitää virkkuuvehkeitä käsissään, sillä toinen käsi on paketissa ja mies muutenkin ruhjeilla. Kiitos tästä kuuluu väkivaltaiselle ja viinaanmenevälle suomenhevonen MyDream Diablolle (Ville Haapasalo), jonka saapuminen ei jää keneltäkään takuulla huomaamatta. Ovesta tullaan sisään melkoisella ryskeellä. Juu ja onhan siellä myös puoliksi palanut lammas Hattara (Sari Puumalainen), siveellisyyssyistä lammashousut (tai henkselihousut) jalassa kulkeva koiruus Bertil (Miko Kivinen), jatkuvasti tiineenä oleva Malviina-vuohi (Mari Turunen) sekä pissisheppakolmikko Kainuun Prikaati, Kettutyttö ja Toijala. Virkkauskerhon toimintaan tulee mukaan heti alussa myös kaupantäti Anneli (Pirjo Määttä), jonka jalat ei aina toimi ja kädenkin kanssa on puutumisongelmia. Tähän hahmoon muuten jostain syystä käsi-ja jalkaongelmaisena kaupantätinä samaistuin, ja vielä kun tuppaa silmukatkin karkaamaan meikäläiseltä samalla tavalla... Seuraavaksi tunnen varmaankin vetoa hämähäkinseittejä kohtaan.

Virkkuupiiri koolla (c) Tuomo Manninen

 Ei ainakaan voi sanoa laulun malliin, että "kyllä maalla on mukavaa". Melkoista kärvistelyä eläinten ja ihmisten yhteiselo on, jatkuvaa nahistelua ja viinan kanssa läträämistä. Maanviljelijä Petrin (Heikki Pitkänen) eläimet ovat menneet lakkoon, teurastuskielto on päällä jo pitkään ja ruokapula alkaa uhkaamaan. Ainoa pelastus olisi, että eläimet saisivat päähänsä itsemurha-aatoksia ja siten syötävää riittäisi edes joksikin aikaa. Hattara odottaa kuolemaa, mutta löytääkin vähän puleerattuna lisävirtaa panomiespässi Oxford Downin (Juha Varis) vierailusta. Netin uutisvirrasta tätä kirjoittaessani muuten silmiini osui juttu Lopelta : "Rambo on champion-pässi, joka on tuotu Hollannista tänne spermantuottajaksi ja se tekee hommansa kolmessa sekunnissa." Revi siitä, Oxford Down! Sun hommasi kesti paljon kauemmin...

 Olisipa ollut mielenkiintoista olla teatterikärpäsenä katossa, kun Klemolat ovat tätä yhdessä käsikirjoittaneet! Melkoista tajunnanvirtaa ja absurdia menoa on, ja välillä tuntuu siltä, että on siinä muutama silmukka kyllä karannut. Välillä putosin myskihärkien vetämiltä kärryiltä totaalisesti, mutta roikuin kyllä sinnikäästi mukana ihan loppuun asti. Voisi todeta, että minun sieluni oli tämän reissun jälkeen jotain puoliksikärvähtäneen lampaan ja lettipäisen pikkutytön välimaastosta. Mielenkiinnolla myös odotan, mitä arvovaltaiset kriitikot tästä saavat irti. Teoksessa on kaiken kohkauksen keskellä mukana sanomaakin ja kritiikkiä moneen suuntaan. Terveyskeskukset, eläinten inhimillistäminen, tuontantoeläimet ja niiden kohtelu ym. ym. Vuohi kyllästyy jatkuvasti paksuna olemiseen ja vetäisee Atrian takin päälleen, vaikkakin sanoi suuntaavansa Islantiin. Ehkä siellä maailma olisi valmiimpi siihen, mitä hän sisältään synnyttää, ehkä ei. Maanviljelijä Petrillä oli muuten jännää niskavuorimeininkiä ilmaisussaan, ja miten Malviina-neitiä muutkin puhuttelivat. Malviina on nyt hyvä ja tekee niin kuin käsketään.

Petri ja Malviina etualalla (c) Tuomo Manninen

 Kaikkea ei muuten aina tarvitse ymmärtääkään, sillä liika yrittäminen vie ison palan varsinaisesta kokemuksesta pois. Monessakin kohtaa olin pihalla kuin kuoppaanpudonnut traktori, mutta mitä väliä! Virkkauskerhon menoa oli hauska seurata, samoin voimaeläimen kutsurituaaleja. Harras jouluateria menee monella varmaan överiksi... Hulluinta meno taisi olla siinä vaiheessa, kun MyDream Diablo ja Maksimi seilasivat katonrajassa Dallasin teeman tahdissa ja yrittivät löytää MyDreamin kadonnutta sielua, joka löytyikin sitten lettipäisen mahdottomannimisen pikkutytön muodossa koikkelehtimasta jalka ämpärissä.

 Visuaalisen puolen kikkailuista pidin ihan älyttömän paljon. En edes aluksi tunnistanut kärvähtänyttä Hattaraa Sari Puumalaiseksi, Malviina-vuohen sorkat olivat äärettömän hienot ja kryptan esiinnousu oli niin ovelasti toteutettu, että "paluumatkalla" tuntui jännästi siltä, että katsomo olisi kohonnut ylöspäin eikä päinvastoin. Ehdoton suosikkini oli kuitenkin upea voimaeläin/henkiolento/keiju/kuollut hevonen Jarmo "Jaska" Asserdahl (Jukka Puotila), joka näytti erittäin hyvältä koko komeudessaan. Murteen viäntäminen siinä vaiheessa oli pelkkää plussaa. Tuomas Lampisen puvustukselle siis ehdoton erikoismaininta.

 Väliajalle mentäessä fiilikseni oli korkealla. Loppupuoliskolla koko paketti jollain tavalla jämähti junnaamaan paikoilleen ja tuntui todella piiiitkääästytttääväääältääää. Siinä vaiheessa olisi voinut tehdä vaikka ketjusilmukkaa, jos olisi tullut virkkuuvehkeet mukaan. Viimeinen puolituntinen humahti kuitenkin hetkessä. Siinä meni meikäläiseltä Klemola-neitsyys että heilahti! Ihmetellä täytyy, miksi väki on lähtenyt kesken kaiken pois katsomosta. Mehän olemme henkiolentoja museoviraston säilyttämillä tuoleilla, ja se jos mikä on suuri kunnia.

 En ole oikein varma vieläkään, että tykkäsinkö tästä paljon vaiko vähemmän paljon, joten annan tähtiä mystisesti ***(*). Hevoskuiskaaja Kari Vepsälle myös iso plussa, olisi vielä laulanut jotain estradille saapuessaan. Spesiaalimaininta myös Klaus Klemolan virkatusta kokohaalarista! Kateellisena sitä katselin ja vastaavanlaisesta asusta haaveksin.

(näin esityksen pressilipulla)

MyDream Diablo koko komeudessaan

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Jeminan monta elämää / Helsingin Kaupunginteatteri

Jeminan monta elämää / Helsingin Kaupunginteatterin Studio Elsa

Ensi-ilta 22.11. 2012, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Koreografia, konsepti, esitys Jyrki Karttunen

Ohjaus Heidi Räsänen

Sävellys, äänisuunnittelu, esitys Tuomas Fränti

Alkuperäinen tuotanto Karttunen Kollektiv yhteistyössä Zodiak - Uuden tanssin keskuksen kanssa

 "Jeminan monta elämää" palkittiin Vuoden 2012 teatteritekona ja palkintoperusteissa mainitaan mm. seuraavaa : "Jemina päivittää tanssin, teatterin, stand upin ja performanssin parhaita perinteitä". Yleisön pyynnöstä esitys on tehnyt paluun (muutamankin kerran) ja vihdoin minäkin pääsin astumaan sisään Jeminan maailmaan!

(c) Marko Mäkinen

 Katsomo oli jaettu kolmeen osaan, ja itse pääsin istumaan hienolle valtaistuimen kaltaiselle tuolille lavan sivustalle. Enpä ole aikoihin istunut niin mukavassa tuolissa! Siitä pystyi sivusilmällä hyvin seurailemaan isomman katsomon ilmeitä ja sitä miten hienosti yleisö eli mukana tässä spektaakkelissa.

 Tämä kuului kyllä sarjaan "kriitikkolasit kotiin", sillä heti alusta alkaen tuntui mahdottomalta ajatukselta kirjoittaa tästä jotenkin arvostelevaan sävyyn. Osansa lieni varmaan mukavasti upottavalla tuolillakin, jossa oli helppo istua ja nauttia näkemästään ja kokemastaan. Kestohymy naamallani katselin Jeminan menoa lavalla. Mieleeni tuli äitini muinoin saama syntymäpäiväkortti, jonka kannessa oli piirretty hieno leidi pinkin puuhkansa kanssa ja päällä teksti "Mikä charmi, mikä maku, mikä ulkonäkö ... ja mikä ikä!"

 Jeminan mukana käydään mm. uimahallissa ujostelemassa, Meryl Streepinä Hiljaisilla silloilla ja saadaan yleisökin mukaan tanssikuvioihin. Rintaliivirotaatio jäi etenkin mieleeni! Ei voi muuta kuin ihailla Jyrki Karttusen heittäytymiskykyä, muuntautuvaisuutta ja karismaa. Noin valloittavaa keimailua ja pepunpyöritystä ei ole aikoihin nähty missään.

(c) Marko Mäkinen

 Väliaikaa ei ole ollenkaan, mutta pieni hengähdystauko suodaan ja viiden minuutin ajaksi laitetaan munakello soimaan. Istuinten selkänojiin on ripusteltu erinäisiä käsilaukkuja, joiden sisältöä saa tutkailla ja kas, sieltähän löytyy erinäisiä makeisia! Pistetään siis suut makiaksi ja laukut kiertävät katsojalta toiselle. Jotenkin katsomossa on sellainen jännän "yhteisöllinen" fiilis, turha pönötys on pois ja namijako saa juttelemaan tuntemattomalle vierustoverillekin. Kellon soitua viimeiset namit rapistellaan taskuihin ja esitys jatkuu...

 Kaupunginteatterin syyskauden avajaisissa viime vuonna näin pienen otteen Jeminan menosta, ja se lumosi täysin. Nyt seurasin samaa kohtausta lähietäisyydeltä. Hahmo seisoo jakkaralla, valospotti nuolee lähes alastonta kehoa ja huh ne liikkeet ja etenkin käsien liikeradat. Hyvä kun muistin hengittää, niin hienoa katsottavaa ja sitä olisin seurannut vaikka kuinka pitkään. Muutenkin minusta alkaa hyvää vauhtia tulla tanssiteatterin suuri ystävä, ja se ei tunnu lainkaan hassummalta!

 Jemina jatkaa seikkailujaan vielä ainakin tammikuussa, lisää tämän linkin kautta! Suosittelen paikkavarausta tälle lennolle, sen verran hyvät kyydit hän tarjoaa...

Jeminalle vahvat neljä tähteä ****.

ps. Odotukseni palkittiin ja tarkat silmäni taisivat havaita katsomossa ainakin pari erikoisen tyylikästä leidiä, joiden rohkeutta jaksan aina ihailla.

Kredit / Helsingin Kaupunginteatteri, Lilla Teatern

Kredit / Helsingin Kaupunginteatteri, Lilla Teatern

Ensi-ilta 16.10. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jordi Galceran

Käännös ruotsiksi Jens Nordenhök

Ohjaus Raila Leppäkoski

Rooleissa Pekka Strang ja Sampo Sarkola

 Jälleen kerran löysin itseni Lilla Teaternista ruotsinkielisen näytelmän ääreltä. Tästähän alkaa tulla jo tapa. Kuten viimeksikin, lähetin muutaman tekstiviestin på svenska tutuilleni päästäkseni oikeaan tunnelmaan, ja sitten ei muuta kuin menoksi.

 Koko parituntinen tapahtuu aika perinteiseen tapaan kalustetussa pankinjohtajan huoneessa (tosin eipä niissä paljoa ole tullut vierailtua, jotta osaisin sanoa onko siellä oikeasti noin tylsää ja kliinisen näköistä). Herra Anton Wigrén (Sampo Sarkola) on tullut hakemaan lainaa mihin lie tarkoitukseen, hätä on kuitenkin suuri. Pankinjohtaja (Pekka Strang) ei lainaa kuitenkaan suo, sillä hakijalla ei näytä olevan minkäänlaisia vakuuksia. Pelkkä sana ei riitä eikä intuitiokaan tunnu auttavan. Anton huomaa ohimennen pankinjohtajan työpöydällä kuvan tämän vaimosta ja lapsista, ja panokset kovenevat. Hän ilmoittaa, että ellei rahoja heru, hän aikoo ... hmmm ... nusaista tämän vaimoa. Viettely kävisi helposti, koska hänellä olisi siihen kykyjä ja lopulta nainen oikein kerjäisi sitä, jättäisi miehensä ja tämä joutuisi muuttamaan johonkin hevon kuuseen vähemmänarvostetulle asuntoalueelle.

Anton och direktören (c) Charlotte Estman-Wennström

 Tästäpä lähteekin sitten käyntiin sellainen tapahtumaketju, että oksat pois! Samassa huoneessa pysytään koko ajan, välillä ollaan puhelimitse yhteydessä pariinkin henkilöön. Lainaneuvottelut lähtevät niin sanotusti hyvällä tavalla lapasesta, ja Anton ja pankinjohtaja (jonka nimeä ei kai mainittu missään vaiheessa) vuorottelevat siitä, kuka on milloinkin tilanteen herrana.

 Täytyy myöntää, että ihan kaikkea sanottua en taaskaan ymmärtänyt, mutta nyt en jäänyt miettimään yksittäisiä sanoja tai lauseita, vaan seurasin kokonaisuutta ja pysyinkin hyvin kärryillä. Tuli myös opittua uusia sanoja, esimerkiksi jos sattuisin joskus pelaamaan korttia suomenruotsalaisen kanssa, voisin hämmentää tilannetta "huija"-verbin sijasta "mörka"-verbillä... Gallimathias!? Suuresti tuntui yleisöä huvittavan maininta myös siitä, että Anton "ei ole mikään Casanova tai Don Juan, mutta hän on suomenruotsalainen ja se jos mikä vetoaa naisiin". Ymmärrän! Itseäni huvitti syventävät opinnot liittyen naisten kanssa kommunikointiin. Katse silmiin, nimen sanominen ääneen, käsistä kiinni - pitäisi toimia hankalammassakin tapauksessa! Sopii yrittää...

(c) Charlotte Estman-Wennström

 Paljon oli puhetta rahasta ja siitä, että kaikki ei ole mitattavissa euroilla eikä muillakaan valuutoilla. Viihteellisen meiningin takana piili siis syvempääkin pohdintaa rahan mahdista ja siitä, mitä kaikkea vaakakuppiin voi laittaa.

Tykkään kovasti katsella hienoja lavastuksia ja kauniita pukuja, mutta Kredit on loistoesimerkki siitä, millainen merkitys on tekstillä ja näyttelijöillä, ja ilman niitä jäljelle jää pelkkää höttöä. Niitäkin on nähty. Tässä tapauksessa molemmat olivat huippuluokkaa. Galceranin ovelan "Pudotuspelin" olin nähnyt Tampereen Teatterissa muutama vuosi sitten ja tämä oli samantyylinen matka ihmismielen kummallisuuksiin, vahvoin huumorimaustein. Tämä oli myös näyte siitä, millaista ilotulitusta on luvassa silloin, kun lavalla on vain kaksi näyttelijää ja kumpikin heittää jatkuvalla syötöllä lisää bensaa liekkeihin. Pekan ja Sampon kemiat toimivat täydellisesti ja katsojana sellaista menoa on mahtavaa seurata. Melkoinen parivaljakko tosiaan.

 Mielenkiintoista tässä on vielä sekin, että tammikuussa Lillanissa ensi-illassa on komedia "Lainavaimo", joka on suomenkielinen versio tästä. Samat näyttelijätkin, mutta roolit toisinpäin. Hienoa!

Kredit saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen specialbiljetillä)

torstai 20. marraskuuta 2014

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatteri

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 19.11. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Dramatisointi Emily Brontën romaanin pohjalta Lija Fischer

Ohjaus Maiju Sallas

Koreografia Jens Walentinsson

Musiikin sävellys ja sovitus Antti Paranko

Rooleissa : Liisa Peltonen, Jerry Mikkelinen, Markus Virtanen, Maiju-Riina Huttunen, Sami Hokkanen (2015 Turkka Mastomäki), Johanna Reilin, Reidar Palmgren, Sinikka Salminen (2015 Lotta Huitti), Jens Walentinsson ja Aleksi Aromaa

 Alunperin piti kirjoittaa teksti heti näytöksestä kotiin päästyäni, mutta olin sen verran muissa sfääreissä, että päätin sulatella hiukan ajatuksiani ja nukkua ensin yön yli. Virhe! Klo 5 aamulla havahduin levottomaan oloon, sillä olin nähnyt unessani jonkun kulkevan valkoisessa yöpaidassa kynttelikkö käsissään tutunoloista melodiaa hyräillen. Oli siis noustava ylös kirjoitushommiin.

 Heti alkuun on todettava, että esiripun sulkeuduttua lyhyt matka narikoille oli outoa kulkea. Tuntui kuin olisin leijunut ilmassa enkä oikein tajunnut mitä ihmiset minulle puhuivat. Samanlainen olo oli pari kuukautta sitten Kansallisteatterin Vanja-enon ensi-illan jälkeen, olin ikään kuin teatterin lumouksen ympäröimänä ja se tunne on mahtava, kuin huumetta. Mitä oikein tapahtui, missä minä taas oikein kävin?

 Humiseva harju on todistettavasti rankattu maailman parhaimmaksi rakkaustarinaksi, eikä ihme. Cathy ja Heathcliff tuntevat sielujen sympatiaa jo lapsina, varttuvat ja rakastuvat. Cathy kuitenkin menee naimisiin Rastaslaakson kartanon Edgarin kanssa paremman elämän toivossa. Vuosikausia myöhemmin vaurastunut Heathcliff palaa takaisin ja Cathyllä menee pasmat totaalisesti sekaisin. Mies on jotenkin muuttunut, mutta silmät ja kädet ovat samat kuin ennenkin. Pitäisi tehdä valinta, joko Edgar tai Heathcliff. Molempia ei voi saada. Cathy ei pysty tekemään ratkaisua, vaan riutuu, sairastuu ja kuolee. Hän leijuu kuitenkin aaveena etsien tietään kotiin, Humisevaan harjuun. Kaikki ei kuitenkaan pääty tähän, vaan seuraava sukupolvi astuu kuvioihin mukaan ja tismalleen sama meininki jatkuu. Saako kukaan koskaan sitä, mitä eniten janoaa ja kaipaa?

Heathcliff, Cathy ja Edgar (c) Tommi Kantanen

 En ole lukenut Brontën alkuperäisteosta (elokuvan olen toki joskus nähnyt) enkä ole pateettisten rakkausdraamojen vannoutunut ystävä. Mieli voi kuitenkin muuttua tuosta noin. Onhan se nyt raastavaa, kun tempoillaan ja juostaan kahden vaiheilla kädet ojossa ja pitkät hiukset hulmuten. Moista menoa ei tuolla tuulisilla kaduilla tosielämässä näe. Rakkaudessa pettyneet ja rypeneet lukittautuvat neljän seinän sisälle ja vetävät peittoa korville, syöden suklaata sydänsuruihin. Valitsi miten tahansa, aina on joku joka joutuu pettymään. Teatterissa kaikki on toisin. Näyttämöllä on samaan aikaan toisiaan kiihkeästi syleilevä pari, sydämenlyönnit voi kuulla ja tuntea, ja taustalla surumielinen hahmo, joka näkee kaiken tämän ja tuntee suurta tuskaa. Hyvä kun muistin hengittää!

 Pidin äärettömän paljon eläväisistä kasvoista, tuikkivista ja palavista silmistä, hulmuavista helmoista ja hiuksista. Sanojen, lauseiden ja eleiden toistosta yli sukupolvien. "Nyt. Nyt. Nyt!" Tuulen viuhunasta, ikkunaluukkujen paukkeesta. Kynttilöistä. Keijutoffeesta ja maailman katsomisesta sadun silmin. Lämmöstä ja lemmestä. Lempeästä ja vähän hassustakin huumorista, jota väläyteltiin tämän tästä kaiken kurjuudenkin keskellä. Tansseista ja tanssin liikekielestä ilmaisussa. Lattialuukusta, jonne eri tyyleillä kiepsahdettiin ja tultiin pudotetuksi. Jättikokoisesta isähahmosta. Lumisateesta ja höyhenistä tyynyn sisällä. Erityisen paljon pidin musiikista. Kunnon tunnelmointia juuri oikealla tavalla ja hetkellä. Ja se Kate Bushin kappaleen suomennos, hieno! (suomennos Maiju-Riina Huttunen)

 Olihan tässä sellaisiakin hetkiä, jolloin putosin kärryiltä. Esimerkkinä Heathcliffit, Haretonit ja Hindleyt menivät niminä tämän tästä sekaisin, Onneksi näyttelijät omalla väkevällä roolityöllään nostivat minut takaisin mukaan. Koko porukkahan vetää roolinsa sellaisella palolla, jota harvemmin näkee. Koin suuria ylpeyden hetkiä monta kertaa, kotikentällä kun ollaan. Erityisesti mieleeni jäivät ärsyttävän ilkeä Hindley (Sami Hokkanen), rauhaa huokuva kertoja ja taloudenhoitaja Nelly (Johanna Reilin) ja hyväsydäminen Edgar (Reidar Palmgren). Korostan kuitenkin sitä, että kaikki tekivät todella hienoa työtä, jota oli suuri ilo ja kunnia seurata.

Maiju-Riina Huttunen ja Liisa Peltonen (c) Tommi Kantanen

  Erikseen on kuitenkin mainittava se, että koskaan aiemmin en ole katsomossa kyyneleitä vuodattanut silkasta onnesta ja jälleennäkemisen riemusta. Musiikki maalasi taustoja (taisi olla piano?) ja upea, ihana Liisa Peltonen Cathynä julisti tunnemyrskyään keskellä näyttämöä. Olen kaivannut häntä takaisin tositoimiin niin paljon ja olin suorastaan pakahtua siitä onnentunteesta, jota tuolla maagisella hetkellä koin.

 Saattoihan tässä olla kaikenlaista viilattavaakin vielä, mutta kriitikkolasit jäi tällä kertaa tyystin kotiin ja suorastaan antauduin tunteiden ja tarinan vietäväksi. Kirjoittakoot muut niistä, koska minä en ole kriitikko.

Humiseva harju saa täydet viisi tähteä *****. Haluan uudelleen katsomaan!

(näin esityksen kutsuvieraana)

tiistai 18. marraskuuta 2014

Haastattelussa Marc Gassot

 Marc Gassot´n tapasin marraskuun puolivälissä 2014 kahvilassa Helsingin Kampissa.

Vuonna 1971 syntynyt Marc on horoskoopiltaan kauris. ”Mä olen kotoisin Savosta ja Ranskasta, YT:llähän mut nimettiin ”Gallian kalakukoksi”. Mä asuin 6-vuotiaaksi Pariisissa ja sen jälkeen Siilinjärvellä. Oon syntynyt Suomessa, olin kolmen kuukauden ikäinen kun muutettiin Ranskaan ja ranska on ensimmäinen kieli, jota olen oppinut puhumaan. Lapsuudenkotinani pidän siis Pariisia, mutta kaikki ns. tärkeät vuodet olen ollut Savossa. Sieltä muutin pois 1995. Lahdessa asuin vuodet ´95-´96, opiskelin Lahden Kansanopistossa silloin. Muuten olen asunut Helsingissä, paitsi että vuodet 2004-2006 asuin taas Pariisissa opiskellessani Jacques Lecoqin teatterikoulussa”, kertoilee Marc vaiheistaan.

Mitä harrastat? ”Salibandya, tai sählyähän se oikeasti on. Meillä on joukkue nimeltään ”Apollon Orvot”. Ennen oli Töölössä Apollon koulu, jossa me käytiin aina pelaamassa lauantaiaamuisin. Keskusta sitten osti koulun, ja meidän piti muuttaa pois sieltä ja nimi juontaa juurensa tästä. Samalla jengillä ollaan pelattu vuodesta 1997, porukassa on paljon alan ihmisiä ja toki muitakin. Me ollaan herrasmiessählyporukka! Olenko hurahtanut frisbeegolfiin? En, siihen mä olen liian kärsimätön ja lisäksi mulle pitää tulla urheilusta kunnon hiki. Jalkapalloa pelaan myös, just kävin pelaamassa ekan ikämiesfutispelini. Heh, kuulostaa oudolta, kyllä. Näin se aika kulkee! Haluaisinhan mä harrastaa paljon muutakin, mutta kun on kolme lasta, niin jo tuon yhden sählyvuoron ja yhden futisvuoron pitäminen viikossa vaatii työtä. Viime keväänä mä otin laulutunteja, mutta aika mahdotonta hommaa se on kun on treenit ja esitykset.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En oikeastaan. Osaan vähän rämpyttää kitarasta sointuja ja pianoa osaan pimputtaa, mutta mun repertuaarini ei ole kehittynyt yhtään sitten vuoden ´98. Mulla on edelleenkin samat biisit ohjelmistossa, heh.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Varmaankin fyysisyys ja liikkuminen, ja tietenkin miimi. Yleensä mä tykkään saada tekstistä otteen fyysisesti ja mielelläni teen fyysisiä hahmoja. Itse ainakin koen sen niin, ja lisäksi esiintyjän röyhkeys. Musta on mukavaa ottaa suoraa kontaktia yleisöön ja katsoa, että miten pitkälle sitä rajaa voi tökkiä. Se mua kiinnostaa tosi paljon. Dark Side of the Mimen lähtökohtakin oli se, että miten röyhkeä voi esityksessä olla niin, että yleisö tuntee olonsa silti turvalliseksi ja viihdytetyksi. Kaiken pointtihan on se, että tämä on leikkiä. Mä tykkään siitä, että teatteri on leikkiä ja miten niitä leikin sääntöjä pystyy venyttämään. Mulle tärkeintä on kuitenkin se, että ihmiset lähtee sieltä pois hyvällä mielellä. Juttuhan on puhtaasti komediallinen. Multa on kysytty, että miksi siinä ei leikitellä enemmän sukupuolirooleilla. Musta se ei ole sen esityksen tarkoitus, vaan tarkoitus on viihdyttää. Sen tarkoitus ei ole olla vallankumouksellinen esitys, joka muuttaisi ihmisten tavan ajatella seksuaalisista rooleista tai omasta seksuaalisuudestaan, vaan tuolla kuvastolla leikitellään niin, että ihmisillä on hauskaa. Aika laveasti vastasin muuten nyt kysymykseesi!”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mulla on lukihäiriö ja musta olisi hienoa pystyä lukemaan tekstiä prima vistana, eli niin että joku antaa mulle tekstin ja mä pystyn lukemaan sen hienosti ja niin, että se kuulostaa ajatellulta. Nyt kun mä luen tekstiä, mä joudun keskittymään ihan älyttömän paljon siihen, että mä luen tekstin oikein. Tajuan sen tekstin vasta sitten jälkeen päin. Se olisi hieno taito”, Marc haaveksii.

Vähän hämärä kuva ja poliisitkin paikalla (c) Teatterikärpänen

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Mun isoäitini oli tanssijana Lidossa, Bluebell Girls-ryhmässä. Hän tanssi 30-luvulla siellä. Siellä on jalka noussut ja rinnat heiluneet. Mun tätini oli myös showtanssija, hän tanssi Las Vegasissa. Sitten henkilö nimeltä Philibert Gassot oli Molièren ryhmässä mukana ja tehnyt siinä Tartuffen roolin. Me ei tosin tiedetä, että kuuluuko hän samaan Gassot´n sukuhaaraan meidän kanssa. Mä tein Teatteri Takomolle Raajarikko-nimisen jutun ja liitin hänet siihen mukaan, ikään kuin hän olisi samaa sukua. Isoäitinikin puhui hänestä usein.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä? ”Kuopion Musiikkilukiossa, jonne tehtiin muutamia tuotantoja yhteistyönä Kuopion Kaupunginteatterin kanssa. Suurin juttu taisi olla ”Polttavan auringon sydän”, joka oli yhteismusikaali. Sit mulla oli ystäviä, jotka haki TeaKiin. Mä ajattelin, että musta ei ole siihen enkä uskaltanut ensin hakea. En muista tarkkaan vuotta jolloin hain ekan kerran. Otin kuitenkin riskin ja tipuin heti ekassa vaiheessa. Sitten menikin monta vuotta, etten hakenut sinne lainkaan. 1995 hain uudestaan ja pääsin silloin viimeiseen vaiheeseen. Annoin itselleni kaksi vuotta aikaa päästä Teatterikouluun, ja menin tästä syystä ensin Lahden Kansanopistoon. Hain taas uudestaan ja tipuin kakkosvaiheessa. Sitten menin Ylioppilasteatteriin mukaan ja ´97 hain taas ja pääsin, eli tavoitteeni toteutui. Aika ennen Lahtea oli tyhjäkäyntiä, mä kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1991 ja tein kaikenlaisia hanttihommia. Olin mukana Kuopion Ylioppilasteatterissa myös, tosin olin vain yhdessä jutussa mukana (Equus – hevonen). Onneksi Suomessa pystyy olemaan tyhjäkäynnilläkin, että pystyy hakemaan sitä mitä haluaa tehdä. Sun ei tarvitse 15-vuotiaana tietää, että mitä haluat tehdä isona. On mahdollisuus etsiä ja hakea omaa kutsumustaan. Lahti vahvisti mun kutsumustani ja YT. Juha Hurme oli YT:llä silloin taiteellisena johtajana ja aika uskomaton meininkihän siellä oli. YT:lle pääseminen tuntui silloin isommalta jutulta kuin TeaKiin pääseminen! Sain tehdä Juhan kanssa juttuja ja sitten Esa Kirkkopelto teki ”Kostamus”-nimisen jutun, ja yhteisöllisyys sen Kostamuksen ympärillä oli sellaista, mitä en ollut koskaan aiemmin kokenut. Enkä oo muuten kokenut sen jälkeenkään, hienoa kun 30 ihmistä on sen saman jutun puolella ihan täysin.”

”Nuorempana mä ajattelin, että mun ystävät on paljon lahjakkaampia kuin minä ja mulla meni aika kauan, että sain kasattua itsetuntoa sen verran, että aloin uskomaan omiinkin kykyihini.”

Mikä sinulla oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Minä itse. Kirjoitin teatterikouluaikaiset päiväkirjani auki ja lisäksi haastattelin ihmisiä, että miten paljon olin muuttunut teatterikouluaikana ja millä tavalla. Otsikko oli ”Minä, minä, minä eli Mielistelijän päiväkirjat”. Aikamoista kipuiluahan se oli, en ole pystynyt lukemaan sitä sen jälkeen. Ajatus siitä, miksi halusin kirjoittaa päiväkirjani auki oli se, että halusin jotenkin paljastaa omaa sisäistä ajatteluani. Sitähän aina yrittää olla jotenkin fiksumpi kuin mitä on, ja näyttelijän työssä pitää uskaltaa kysyä niitä tyhmiäkin kysymyksiä. Aina sitä haluaa olla hyvä ja tunnollinen näyttelijä ja kun joku asia alkaa tökkimään tai mietityttämään, pitäisi rohkeasti nostaa käsi pystyyn. Mä koin tässä ristiriitaa siitä, millaisen kuvan mä haluan antaa itsestäni ja mitä se mun oikea sisäinen ajatteluni on. Halusin tavallaan rikkoa sitä ajattelua itselleni, että mä oon vaan tämmöinen.”

Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli Vera Kiiskisen ohjaama ”Hengittämättä ja nauramatta”, josta tuli leffakin sitten myöhemmin. Me tehtiin se Ateneumiin, ja sain näytellä kyllä hienojen näyttelijöiden kanssa. Liisa Mustonen, Robin Svartström, Matti Onnismaa, Heli Sutela ja minä.”

Muut mahdolliset opinnot? ”No se Jacques Lecoqin koulu. Musta tuntuu siltä, että teatterikouluaikani meni itsetutkiskelussa ja multa meni aika paljon opetuksesta ohi. Ranskassa olin vasta kypsä ottamaan vastaan näyttelijäntyönoppia. TeaK oli mulle tavallaan esikoulu ja Lecoqin koulu oli mulle ”pääkoulu”.”

Mitä muuta tekisit, jos et olisi tällä alalla? Onko olemassa muita vaihtoehtoja? ”Täähän vaihtelee viikottain, heh! Mä aina ihailen ihmisiä, joille näytteleminen on helppoa. Tarkoitan siinä suhteessa, että niille ei tule päähän kysymyksiä, että olenko mä nyt oikeassa ammatissa ja olenko riittävä. Jokainen proggis on aina uusi juttu ja jokaisessa proggiksessa näyttelijäntyö pitää löytää aina uudestaan. Et miten kemiat lähtee kohtaamaan juuri sen työryhmän kanssa ja löytyykö yhteinen luottamus. Asiahan on niin, et me näytellään, ja tässä välissä syntyy se juttu. Se on välillä tosi pienistä asioista kiinni, et miten se homma lähtee toimimaan. Ne samat kysymykset tulee kuitenkin joka kerta vastaan ja keskellä prosessia tulee välillä mieleen, että joku muu tekisi tämän jutun paljon paremmin kuin minä. Se on vaan vaihe, jonka läpi on kuljettava! Noh, Dark Sidessa sitä vaihetta ei ole tullut, koska kaikki se materiaali luotiin yhdessä ohjaaja Akse Petterssonin kanssa. Itse luotua kamaa on helpompi kantaa kuin toisen kirjoittamaa tekstiä.  Jaahas, heh! Kysymyshän taisi olla, että mitä tekisin jos en olisi tällä alalla... Toimittajan ammatista mä haaveilin joskus lukioikäisenä, mutta en tiedä olisinko mä hyvä toimittaja. Minusta olisi kiinnostavaa tietää asioista.”

Miksi olet näyttelijä? ”Hyvin pitkälti siksi, että mulla on halu tulla näkyväksi. Olen kaivannut ulkopuolista kehua ja teatterikoulu mahdollisti myös omaan itseensä tutustumisen, se oli vähän pakkokin. En mä vieläkään täysin tiedä kuka mä oon. Ja saan leikkiä ammatikseni mukavien ihmisten kanssa! Se on hienoa, ja siitä saa vielä palkkaakin. Hyvin jos käy, niin ihmiset vielä tykkääkin siitä”, Marc myhäilee.

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet vuosien varrella, vai ovatko? Onko ollut jonkinlaisia visioita aluksi? ”On ollut visio, ja se on ollut ihan väärä! Työ on muuttunut yksinkertaisemmaksi ja lähemmäksi itseäni. Silloin kun aloitin teatterin tekemisen, niin YT:llä oli olemassa vielä sitä ”jälkiturkkalaisuutta”. Tapa tehdä oli todella fyysistä ja liikunnallista. Silloin sitä enemmän katsoi ympärilleen ja mietti, että ”ahaa, tämmöinen meininki pitää olla”, vaikka ihan ei täysin tajunnutkaan mitä kaikkea siinä haettiin. Yritti matkia muita. Omaa henkilökohtaista kontaktia ei löytynyt. Se on löytynyt vasta tässä ihan viime vuosina, omien vahvuuksien kautta. Näin vanhempana uskaltaa luottaa myös siihen, että okei, näin mä ajattelen ja musta tämä on hauskaa ja jos muut ei tykkää, niin ei voi mitään. Aiemmin olin vähän liian arka. Lapsenakaan en ollut innostunut näyttelemisestä juuri siksi, että mussa on ollut ujo puoli. Tykkäsin olla ihmisten seurassa ja tykkäsin tarkkailla muita, mutta en ollut ensimmäisenä käsi pystyssä tai sukujuhlissa nousemassa pöydälle laulamaan tai runoa lausumaan. En ollut sillä tavalla ekstrovertti. Ikääntymisen myötä omassa kehossa viihtyminen on lisääntynyt ja samalla tavalla näyttelijäntyöni on myös helpottunut. Silloin tekee näyttelijäntyötä omalta pohjalta eikä niin, että pyrkisi vastaamaan muiden ihmisten ennakkokäsityksiin tai oletuksiin minusta itsestäni. Alkuvaiheessa lähdin vähän liian paljon miettimään sitä, että mitä muut ihmiset haluaa musta. Silloin työni tavallaan rakentui väärälle pohjalle, kuvitelma itsestäni oli väärä. Musta tuntuu, että nyt mä näyttelen koko ajan paremmin ja paremmin ja näyttelijäntyöni on helpottunut, kiitos vuosien.”

Mikä on ollut tärkein oppi, minkä olet urallasi saanut ja keneltä/mistä se on tullut? ”Tärkein oppi on tullut kollegoiltani, kun on saanut tehdä itseäni kokeneempien näyttelijöiden kanssa. Heidän hyväksyntänsä ja neuvonsa on olleet parasta oppia.”

Onko sinulla tietynlaisia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet ammatillisessa mielessä?
”Hannu Kivioja on ollut jo alusta lähtien, hänellä on niin omanlainen, hieno ja sielukas tapa näytellä. Martti Suosalo on teknisesti todella taitava. Ensimmäinen näyttelijä, joka teki muhun vaikutuksen, on Jukka Keinonen. 80-luvun lopulla hän näytteli ”Isoisän talossa”-jutussa, se kertoi pojasta, joka on mielisairaalassa. Se on eka näytelmä, joka teki muhun vaikutuksen. Et okei, teatteri voi olla tämmöistä! Elin hyvin voimakkaasti mukana siinä esityksessä.”

Jos saisit maailmasta valita kenet tahansa vastanäyttelijäksesi, kuka olisi tämä onnekas? ”Vastaan tähän Matti Onnismaa. Matti on hyvä ystäväni ja ensimmäisiä näyttelijäntyön mentoreitani, yksi tärkeimmistä. Tehtiin sitä ”Hengittämättä ja nauramatta” vuonna 2001 ja olin just valmistumassa koulusta silloin. Matilla oli siinä vaiheessa jo pitkä ja hieno ura takana. Se tapa, miten Matti otti mut vastaan ja millainen hän on ihmisenä, on jotain ainutlaatuista. Tälläkin alalla on ihmisiä, joilla on ihan järjetön ego ja se on aika sietämätöntä, ja Matti edusti/edustaa hyvää esimerkkiä ja ihmisyyttä näyttelijäntyön ulkopuolellakin.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja minkä kappaleen esittäisitte? ”Haluaisin laulaa Marilyn Monroen kanssa kappaleen ”Always look on the bright side of life”.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Turun Kaupunginteatteri, Teatteri Takomo, Espoon Kaupunginteatteri ja Kansallisteatteri ihan pian. Lisäksi olen näytellyt produktiokohtaisissa jutuissa monessakin paikassa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai työryhmä. ”No, se Hengittämättä ja nauramatta-työryhmä jo aiemmin mainituista syistä, ja Takomon Raajarikko. Sehän oli tavallaan tarina Gassot´n suvun miehistä. Mä lähdin liikkeelle isoisoisästäni Anatole Gassot´sta 1860-luvulta ja mun poikanihan oli myös mukana esityksessä. Siinä käsiteltiin sukumme vaiheita ja millaiset suhteet isillä ja pojilla on ollut toisiinsa. Omien juurien aukaisu ja putsaus. Lisäksi Espoon Kaupunginteatterin ”Sodankieltäjä”. Esityksen työryhmä oli mahtava ja siinä oli uskomattoman tärkeä sisältö, jonka takana seison edelleen.”

Mistä sitten Dark Side of the Mime sai alkunsa? ”Se sai alkunsa ihan vitsistä. Rupesin Ranskassa miimikoulussa hauskuuttamaan koulukavereitani pornomiimeillä. Meillä oli useanakin päivänä viikossa miimiopetusta ja liikkeen analyysiä, ja aloin sit vaan tekemään niitä, koska musta tuntui hauskalta ajatukselta tehdä pornoa miimisesti. Se kutkutti mun nauruhermojani ja muistakin se oli hauskaa. Homma vähän niin kuin eli mukana ja aloin tehdä synttärikeikkaa, polttareita ym. Teatteri Takomossa oli sitten kerran ”Ikävä tunnelma”-niminen klubi ja siellä esitin sit sen kohtauksen, jossa kiipeän ikkunasta sisään ja niin edelleen. Akse näki sen ja tuli mulle myöhemmin Kansallisteatterin Lavaklubilla juttelemaan, että tehdäänkö juttu tuosta. Se tuntui heti hyvältä idealta, koska olin hakenut tuollaista ja olin sitä yksin pyöritellyt ja mulla oli sellainen olo, että tarvitsen kaverin mukaan päästäkseni eteen päin. Tää oli vuonna 2012 ja juttua alettiin tehdä keväällä 2014. Sehän tehtiin aika nopealla aikataululla eli kuukaudessa. Mulla oli valmiita kohtausrunkoja mielessä ja intensiivinen kuukausi vietettiin. Karl Sinkkonen tuli vielä mukaan, hän oli säveltämässä Raajarikkoonkin musiikkia. Huhtikuun 1. aloitettiin ja saman kuun lopussa oli ensi-ilta. Sehän on tässä esittämisen myötä sit kehittynyt vielä eteen päin, ja se on hyvä asia. 13 esitystä oli huhtikuussa ja se on kuitenkin suht lyhyt aika.”

Tuota noin, onko sieltä koskaan lähtenyt joku kesken kaiken pois? ”No, on sieltä kerran lähtenyt yksi pappa pois ja sekin lähti sen takia, että oli lehdestä lukenut ja ymmärtänyt jutun niin, että siinä olisi oikeata pornoa. Se oli kauhean pettynyt! Ensin lähti pappa ja rouva lähti sitten perään, mä vähän katsoin että mitäs nyt tapahtuu. Lähdin niiden perään ja ikään kuin tein ääniä, että tapoin ne ovelle. Lipunmyyjältä kuulin sit myöhemmin, että rouva oli sanonut papalle ”Tää on p a n t o m i i m i e s i t y s !” Pappa oli sanonut lipunmyyjälle, että eihän tässä edes kiroiltu ja missä se porno oli. Pappa ei päässyt oikein kyytiin mukaan, heheh...”

Kukaan ei ole siis pahoittanut ilmeisesti mieltään tämän johdosta? ”Ei, siksi me laitettiinkin se K-18 siihen mukaan - ei niinkään sen takia, ettei paikalle saisi tulla sen nuoremmat, mutta lähinnä siksi että se toimii ihmisille lukuohjeena, jotta tietävät että voi olla rankempaa kamaa. Kaikki jotka on tulleet paikalle, ovat olleet valmiita leikkiin. Mun korviini ei ole ainakaan kantautunut sellaista, että joku olisi pahoittanut mielensä. Heheh, tässä miimihommassahan on parasta se, että mun likainen mielikuvitukseni yhdistyy katsojan likaisen mielikuvituksen kanssa. Kaikessa teatterissahan tapahtuu se, että katsoja täydentää oman kuvansa kaikesta siitä mitä näyttämöllä tapahtuu, mutta tässä se yhteistyö on vielä voimakkaampaa. Katsojan pitää olla intensiivisesti mukana, koska mähän piirrän vain pisteitä sinne ja sulla on tilaa kuvitella sinne ihan mitä haluat. Toki pienellä ohjeistuksellani... Jollain tavalla se rinnastuu taikuuteen, sä luot tyhjästä iluusion.”

Tästä sitä riittääkin puhetta ja teen yhden ehdotukseni mahdollista jatko-osaa varten...

”Mä kyllä itse tykkään sellaisesta huumorista, jossa koetellaan hyvän maun rajoja. Oli hauska lähteä kokeilemaan, että miten muut tämän ottaa. ”Ok, tämmöinen mielikuvitus mulla ja Aksella on, kuka lähtee mukaan?” Jokuhan kysyi, että mikä pointti tässä oikein on. Akse vastasi mielestäni hyvin, että ”ethän sä kysy kauhuleffoistakaan, että mikä pointti tässä nyt on!” Tää on viihdettä, joka tökkii tiettyjä rajoja. Kauhuleffoissa ihmiset haluaa turvallisesti pelätä ja tässä pyrittiin vähän siihen samaan. Se, että kuka tahansa voi joutua mukaan näyttämölle, virittää yleisön myös hyvin yhteen. Kaikkien myötätunto on sen puolella, kenet mä mukaani nappaan. Siinähän ei ole tarkoitus nolata toista ja mähän sitä tarinaa liidaan, eli hän ei joudu tekemään ratkaisuja. Hän reagoi ja tulee tarinan mukana. Tökitään rajaa mutta hellästi.”

 Tähän tyyliin : 



Mitä sinulle merkitsee ”teatterin taika”, millaisessa tilanteessa se ilmenee? ”Mä oon katsomassa teatteria, mutta esitys ja illuusio vie mut pois sieltä missä oon. Mä elän mukana siinä paikassa. Sama kuin leffassakin – unohtaa sen missä on. On niin voimakkaasti sen tarinan imemänä mukana niissä tarinoissa ja tilanteissa. Tekijänä taika tulee siitä, että tunnet ihmisten mukanaolon ja että ne seuraavat mukana. Komedioissa se on helpompaa, kun tulee naurua ja vastaavaa. Tuntee yleisön intensiteetin ja siihen katsomosta tulevaan energiaan pystyy ikään kuin nojaamaan.”

Mitkä asiat inspiroi sinua? ”Ne voi tulla niin yllättävistä lähteistä kyllä. Ihmiset ylipäätään inspiroi mua. Hmmm, tähän ei pysty vastaamaan mitenkään täsmällisesti, koska inspiraation lähteethän voi olla missä tahansa. Teatterissa mua inspiroi hyvä näyttelijäntyö ja hyvä teksti. Elämässä inspiraation lähteet vähän vaihtelee, se riippuu vähän siitä mikä kela on käynnissa. Aina on joku prosessi käynnissä ja sen kautta näkee juttuja ja hakee vaikutteita.”

Podetko ramppikuumetta? ”Poden kyllä. Jännityksen määrä riippuu vähän jutusta, mutta aina kun ylittää sen rajan kulissin ja näyttämön välillä, niin se on aina tietynlainen hyppy tuntemattomaan. Aikaisemmin se oli paljon kahlitsevampaa ja jännitin ihan helvetisti, jopa niin paljon että esitys on mennyt pieleen. Nykyään se menee pois kun on mentävä lavalle, ja on keskityttävä siihen mitä siellä teen. Nykyään jännittämistä ei pidä enää negatiivisena asiana, aiemmin syyllistin itseäni siitä, että miksi mä jännitän. Juuri sen takia koko homma sai ihan käsittämättömiä mittasuhteita, kun soimasi niin paljon itseään jännittämisen vuoksi. Nyt sen osaa ajatella niin, että virittäydyn tähän tilanteeseen ja se ei ole huono asia, vaan mä olen keskittynyt ja tämä on mulle tärkeää.”

Kun illalla on esitys, onko se heti mielessä aamulla kun heräät? ”Sillon se kyllä on, jos teet esitystä joka ei toimi. Silloin tämä muuttuu tosi paskaksi ammatiksi. Ihmiset on kuitenkin ostaneet lipun ja sun pitää yrittää nostaa sitä esitystä niin hyvin kuin mahdollista vaikka tiedätkin, että se ei toimi. Silloin tää on tosi raskasta. Tää on maailman ihanin ammatti silloin, kun saat näytellä sellaista juttua, jossa kaikki toimii sujuvasti ja siinä ei ole kuoppia. Voit vain surffata sen esityksen läpi niin, että aina on hyvä aalto alla. Huonossa esityksessä on vain pakko hakea jostain se boosti ja työryhmän kesken on saatava se homma toimimaan niillä edellytyksillä, joihin on mahdollista vaikuttaa. Huonon esityksen kohdalla heti aamusta ahdistaa kun tietää, että illalla pitää mennä tekemään jotain sellaista, joka ei ole valmista eikä välttämättä koskaan tule valmiiksi. Sellaistakin on ollut.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja liittyen esityksiin tai esitystä edeltäviin hetkiin? ”Ne vähän vaihtelee. Jotkut esitykset ei vaadi niin hirvittävää viritystä, mutta kun mä esimerkiksi tein sitä Raajarikkoa, niin kävin aina juoksemassa ennen esitystä. Dark Sidessa teen ihan pientä lämmittelyä ja venyttelyä, tietenkin maskin laitto on oma rituaalinsa. Kyllä mä myös höpöttelen itsekseni ja hengittelen, tutkailen mikä fiilis on kropassa. Eli rituaalit vaihtelee suhteessa esitykseen.”

Kerro joku kommellus..? ”Eipä oikeastaan mitään sen suurempaa ole tapahtunut, perus repliikkien unohtelemista ja semmoista. Yksi tulee mieleeni. Tehtiin Raivokabareeta Espoon Kaupunginteatteriin. Yhdessä kappaleessa hyppäsin yhden säkeistön niin, etten tajunnut sitä ollenkaan ja hyppäsin suoraan kertosäkeeseen. Sanna-Kaisa Palo tuli sanomaan esityksen jälkeen, että ”jaahas, teit sitten silleen!” ja mä olin ihan pihalla eikä mulla ollut mitään käsitystä siitä, mitä muka tapahtui. Mulla on pieni adhd ja jos en oo ihan täysin fokusoitunut, niin saatan harhautua miettimään jotain täysin muuta kesken näyttelemisen. Lopputulos voi olla sitten tuollainen. Tuntuu hassulta, että miten noin voi käydä kolmensadan ihmisen edessä. Vaivut omiin ajatuksiin kesken näyttelemisen! Se on mahdollista”, naurahtaa Marc.

Käytkö seuraamassa muiden teattereiden tarjontaa ja kuinka aktiivisesti? ”Käyn niin aktiivisesti kuin suinkin pystyn. Viimeksi kävin katsomassa Q-teatterin ”Ihanat ihmiset”, se oli tosi hieno. Magee teksti ja ihmiset näyttelee siinä helvetin hyvin. Mä haltioidun hyvästä, vaivattomasta näyttelijäntyöstä. Ihailen taitoa, oli se sitten millaista tahansa (fyysistä, laulua, näyttelemistä). Se on myös yksi tuon aiemminpuhutun illuusion suola, on hienoa ”kellua” toisen ihmisen taidossa. Ja aika paljon mä menen tiettyjen suositusten mukaan ja sit jos tulee jotain ”omaan alaan liittyvää”, kuten fyysistä tai miimiä, niin niitä mä pyrin katsomaan. Niitä vaan harvemmin Suomessa näkee, mutta esimerkiksi Edinburghissa pyrin just ahmimaan kaikki tuollaiset. Klovniesitykset kiinnostaa myös.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Joulukuun 10. tulee Kansallisteatterissa ensi-iltaan Harold Pinterin ”Petos”. Keväällä ruvetaan tekemään KokoTeatteriin Okko Leon tekstiä ”Maailma luottaa meihin”, Kaisa-Liisa Logrén ohjaa. Huhtikuussa on ensi-ilta. Tammikuussa menen opettamaan Nätylle miimiä nelosvuosikurssilaisille.”

Haluaisitko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain? Olet ohjannutkin? ”Kyllä vaan, ohjasin yhden komedian Aleksanterin teatteriin vuonna 2013, sen nimi oli ”Tervetuloa!”. Haluaisin ohjata lisääkin tulevaisuudessa. Kääntäminen mua kiinnostaa, mutta käsikirjoittamisen lahjaa mulle ei valitettavasti ole suotu.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki. (A.Hellaakoski)”

Mitä muuta mahdollisesti haluaisit itsestäsi kertoa? ”Ei tule nyt mitään mieleen.”

Osaatko imitoida ketään? ”En. Mä olen tosi huono kertomaan vitsejä tai sketsejä. Aina vannotan itselleni, että älä nyt lähde kertomaan mitään kun ei siitä kuitenkaan mitään tule, ja aina jään kiinni. Puolivälissä tarinaa jo tajuan, lähinnä muiden ihmisten ilmeistä, että kannattaa lopettaa tähän. Sketsien selittäminen sanallisesti – suuri virhe! Tää on muuten sellainen juttu, jonka haluan erikseen mainita itsestäni, heh!”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”No Tintti, se oli mun lapsuuteni sankari. Mulla on kaikki Tintti-sarjakuvat sekä ranskaksi että suomeksi. Tintti se pääsi seikkailemaan niin monissa maissa, sieltä ehkä juontaa juurensa mun lehtimiehen/journalistin haaveenikin.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Harrastaisin seksiä, heti aamutoimien jälkeen pyrkisin etsimään itselleni sopivan partnerin koko loppupäiväksi.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Villasukat pitäisi olla. Kirjoja ottaisin. Nyt kun on lapsia, on niin vaikeeta löytää itselleen aikaa lukea muuta kuin työhön sillä hetkellä liittyvää. Lapsena mulle oli kirjat tosi tärkeitä. Mä asuin pienessä kylässä isovanhempieni ja äitini kanssa, ja mulla ei ollut sisaruksia joten vapaa-aikaa riitti. Siilinjärven kirjasto osoittautui mulle hyvin tärkeäksi paikaksi. Talvipesään ottaisin paljon erilaisia kirjoja mukaan. Evääksi ottaisin pistaasipähkinöitä, kuorista rakentaisin himmeleitä. Juomaksi inkivääriolutta, sitä Crabbie´s Ginger Beeriä! Siinä on vähän prosenttejakin.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Köyden, jotta pääsisin alas sieltä. Nuolipyssyn ottaisin, jotta voisin metsästää riistaa.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Olisi kiintoisaa olla samassa avaruuskapselissa mukana Neil Armstrongin ja poikain kanssa. Et miten tapahtui se ensimmäinen kuukävely ja pitääkö se edes paikkaansa.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen kotiin laittamaan ruokaa lapsille.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Perkele
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei
- Mikä sytyttää sinut? - Energia
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Torjunta
- Suosikkikirosanasi? - Perkele
- Mitä ääntä rakastat? - Lapsen naurua
- Mitä ääntä inhoat? - Lapsen itkua (ja Nokian ringtunea!)
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Palomies
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Tuulivoimaloiden korjaaja (mulla on korkeanpaikankammo)
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

ps. Dark Side of the Mime Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.11.-22.11. 2014

maanantai 17. marraskuuta 2014

Katsastus / Lahden Kaupunginteatteri

Katsastus / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 31.10. 2014, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Heikki Kujanpää

Rooleissa : Tapio Aarre-Ahtio, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Loponen, Timo Välisaari, Hiski Grönstrand. Aki Raiskio, Teemu Palosaari, Eeva-Kirsti Komulainen, Minna Kivelä, Maiju Saarinen, Jori Halttunen, Aarre Reijula, Helmi Jokinen ja Taru Still

 Joni Skiftesvikin kirjoittama Katsastus on monelle tuttu Matti Ijäksen ohjaamasta kulttimainetta nauttivasta samannimisestä elokuvasta, joka sai ensi-iltansa vuonna 1988. Lieneekö montaakaan jätkäporukan illanistujaista, jossa ei olisi jonkun onnekkaasti tallentamaa VHS-kasettia pyöritelty, repliikkejä ulkoa opeteltu ja lähdetty sitten nakkikojulle uhoamaan. Ainakin haaveiden tasolla. Itsekin tuon leffan olen useammankin kerran nähnyt ja aika lähtemättömän vaikutuksen se teki heti ensikatselulla. Tältä pohjalta olikin sitten vähän "vaarallista" lähteä teatteriversiota katsomaan, koska päässä on olemassa taas vaihteeksi vertailukohde ja pettymisen vaara on huomattavan suuri. Yritin nollata päätäni taas ja aloittaa ns. puhtaalta pöydältä.

 Lyhykäisesti kerrottuna tarinan juoni on se, että Viltteri (Jari-Pekka Rautiainen) on menossa Mallun kanssa (Liisa Loponen) naimisiin, ja Mallulla on "paino etuakselilla" eli synnytyksen aika koittaa millä hetkellä hyvänsä. Viltterillä on kuitenkin isompiakin huolia, sillä rakas Hillman (auto, kyllä) pitäisi saada katsastettua ja Ruotsin puolella. Tämä perustarina pohjautuu Skiftesvikin kolmeen novelliin, ja niiden pohjalta elokuvakin aikoinaan syntyi. Teatteriversioon hän on kirjoittanut tapahtumia lisää ja taustoittanut henkilöhahmojen maailmaa, varsinaisten tapahtumien jälkeenkin. Varsin onnistunut ratkaisu tämä, sillä alkuperäistä juttua kopioimalla olisi menty metsään ja rytisten.

Mieluummin ilman kuin Hillman (c) Lauri Rotko

 Näyttämöllä vanhempi Viltteri (Tapio Aarre-Ahtio) kertoo hurjasta nuoruudestaan ja kulkee tapahtumissa mukana nuoren itsensä rinnalla. Varmasti käy vanhemmalla äijällä montakin kertaa mielessä eräskin kuuluisa toteamus "Aika velikultia!" Mukana häärää nelikymppinen Öövini (Hiski Grönstrand), joka elää ikuista nuoruuttaan sekä Mallun veli Junnu (Timo Välisaari), jota vähän koulutetaan miesten tavoille niin naisteniskennässä kuin muussakin tärkeässä toiminnassa. Tuleva nuorikko Mallu ei ole todellakaan mikään hissukka, vaan sanavalmis säpäkkä mimmi, jolla on taito kietoa mies kuin mies pikkusormensa ympärille. 

 Lavalla on myös bändi ja musiikki soi tämän tästä. Aikalaiset saavat siis samaan hintaan kunnon nostalgiatripin omaankin nuoruuteensa vaatetuksineen kaikkineen. Pukusuunnittelusta vastanneelle Sari Salmelalle siis iso plussa! Noh, alku lähtee vähän nihkeästi käyntiin Irwinin ensisinglen "En kerro kuinka jouduin naimisiin" sävelin, mutta viimeistään häissä alkaa vauhti kiihtyä. Väliajalla päässäni soi taukoamatta "Maruzella", ja tästä saa kiitoksen Teemu Palosaari, joka vetäisee kyseisen hitin häissä. "Näin ken laulaa" aloittaa pappi, ja papilla lähtee juhlinnat lapasesta hauskalla tavalla. Jossain vaiheessa mietin, että onko tämä musiikin mukanaolo ihan tarpeellista ja eikö pelkkä tarina tarinana riittäisi, mutta sitten saamme kuulla ja nähdä mainion version Baddingin kappaleesta "Moottoreiden sinfonia" Junnun ja kalenterityttöjen vetäisemänä. Jo unohtunut helmi, ja hienoa että se oli mukana tässä!

Rimpiläinen heitti ensimmäisen kiven (c) Lauri Rotko

 Katsastus ei olisi Katsastus ilman tuttuja sutkauksia, joita leffan nähneet varmasti odottavat. Niitä vain pitää olla mukana ja onneksi niitä kuullaan myös sopivassa mittasuhteessa. Halipatsuipat, mökäöljyt, Jaakko Malakiakset, Rimpiläiset... Katsomo hyrisee tyytyväisenä. "Tulihan se sieltä, heheh!" 

 Näyttelijäntyö on melkoisen tasaista ja varmaa, sivurooleissa päästään irroittelemaan ehkäpä parhaiten. Minna Kivelä etenkin hymyilyttää.  Hauska yksittäinen keksintö oli automatka Ruåtsista Suomen puolelle, kun maisemat vilistivät silmissä. Kokonaisuutena näytelmä on kuitenkin melkoisen epätasainen. Välillä on aika tahmeaa menoa, välillä villiä myllytystä ja puntit lepattaen mennään. Pidin kyllä siitä, että hahmojen taustoja ja tunnelmia raotettiin enemmän. Varsinkin Mallun pohdinnat äitiydestä sopivat hyvin mukaan. Tyylilaji oli hitusen kadoksissa ainakin itselläni ja se toi vähän ristiriitaisen olon. Ei oikein osattu myöskään päättää, että millä tavoin lopetetaan. Sopivia kohtauksia oli montakin.

 Taiteilin pitkään kolmen ja neljän tähden välillä ja vaaka kallistui kolmosen puolelle ***. Ihan jees Katsastus-reissu siis (plussaa myös henkilökunnan asianmukaisesta vaatetuksesta, näitä saisi olla enemmänkin) eli "pikku vikoja, heleppo korjata!" Hauskaa oli nähdä myös kunnon äijäporukoita katsomossa, ja sehän ei ole muuta kuin positiivista. 

Ruotsalaista vittuilua katsastuskonttorissa (c) Lauri Rotko

 ps. Pakko kertoa omakohtainen Rimpiläis-kokemukseni 80-luvun lopulta... Lukiossa pari poikaa päätti pitää esitelmän Vesa Vierikosta ja kesken esitelmän näyttivät kuuluisan nakkikojutappelukohtauksen elokuvasta. Seuraavana päivänä opettajan kysyessä poissaolijoiden nimiä joku huusi takapulpetista "Rimpiläinen" ja niin oli Mauri Antero koko viikon kipeänä. Myöhemmin luokanvalvojamme huomasi tämän suuren vilpin ja tuohtuneena määräsi koko luokallemme rimpiläiskiellon, eli sitä nimeä ei saisi enää mainita. Olipahan sitten pokassa pitämistä, kun myöhemmin uskonnonopettaja heijasti piispa Olavi Rimpiläisen kuvan taululle ja kysyi, kuka mahtaa olla kuvassa. Ei noussut yksikään käsi, ei. 

(näin esityksen pressilipulla)

perjantai 14. marraskuuta 2014

Romeo ja Julia / Seinäjoen Kaupunginteatteri

Romeo ja Julia / Seinäjoen Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 25.10. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Suomennos Lauri Sipari

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Rooleissa : Topi Kohonen, Anna Ackerman, Liisu Aurasmaa, Jani Johansson, Jelena Jokelin-Muilu, Maria Pere, Heikki Vainionpää, Mia Vuorela, Esa Ahonen, Mari Pöytälaakso, Jukka Puronlahti ja Sari Jokelin

 Torstaiaamuna seisoin Hämeenlinnan rautatieasemalla klo 7 ja mietin, että miksi ihmeessä lähden Seinäjoelle teatteriin ja vielä tähän aikaan aamusta (esitys oli alkamassa klo 12) ! Kymmenen tuntia tämän jälkeen olin takaisin Hämeenlinnassa taas yhtä kokemusta ja elämystä rikkaampana. Siksi.

 Oli minulla tietysti muutama hyväksihavaittu syy lähteä juuri tätä versiota katsomaan. Ensimmäinen niistä on Antti Mikkola, jonka ohjaukset ovat aina tarjonneet hienoja yllätyksiä. Heti esityksen alussa tulee selväksi, että ihan perinteisin keinoin ei Veronaan lähdetä. Itse Shakespeare tulee pitämään alkujuontoa sukkahousuissaan, mutta nuorisojoukko muiluttaa miehen hyvin nopeasti mopoautolla lavalta pois. Näyttämölle myös heijastetaan video, jossa paikalliset nuoret kertovat omia ajatuksiaan siitä, mitä on rakkaus ja millaista on rakastaa. Esityksen varhaisen alkamisajan syynä on se, että katsomossa istuu monta koululaisryhmää. Videon aikana kuuluu tirskuntaa muutaman kerran. Joku on ilmeisesti heittänyt noloa läppää tallenteella. Aikuiskatsojan näkökulmasta puheet ovat ihanan naiiveja, mutta rehellisiä ja aitoja.

 Tapahtumapaikkana on Verona, uusi ja hieno asuntomessualue Seinäjoella. Tietysti. Asunnot ovat valkoisia tiilitaloja toisensa perään, tämä käy lavastuksestakin heti ilmi. Montaguet (Esa Ahonen ja Mari Pöytälaakso) ovat lähdössä etelän maille viettämään laatuaikaa keskenään, sieltä sitten skypen kautta kysellään Romeo-pojan (Topi Kohonen) kuulumisia. Siparin suomennos ja nykykieli kulkevat nerokkaasti käsi kädessä. Romeoon ei tahdo saada millään yhteyttä, pojalla on siis akku loppu tai muuten seilaa katvealueella. MS-tautia sairastava Mercutio (Jani Johansson) kulkee epävarmasti keppien kanssa, mutta se ei tunnu menoa haittaavan. Benvolio (Liisu Aurasmaa) on erittäin uskottava angstinen hupparijäbä. Shakespearen aikaan miehet näyttelivät kaikki naisroolitkin, nykyään tämänkin voi heittää ympäri vakuuttavasti. Rokkipappi Lorenzo (Jukka Puronlahti) on wannabe-rockstarba, joka etsii kadonnutta sieluaan nuorisopappina ja siinä sivussa ylläpitää erinäisiä viljelmiä nuorisonkin käytettäväksi. Pelkästään näillä ainesosilla olin jo tyytyväinen näkemääni ja olin vakuuttunut siitä, että reissu kauemmaksi kannatti.

 Capuletien valtaisan autokaupan avajaisissa Romeon ja Julian (Anna Ackerman) katseet kohtaavat ensimmäistä kertaa ja se on menoa sitten. Tilanteesta pitää tietysti napata selfiet. Anna Ackermanin Juliasta tuli väistämättä mieleeni Kylie Minogue "Where the wild roses grow"-videolla, samanlaista viatonta ja eteeristä kauneutta. Eipä käynyt neidolle hyvin siinä videossakaan. Älypuhelimiin pitää tallentaa kaikki onnenhetket välittömästi ja jakaa samantein muillekin. Eipä olisi Romeo ja Julia mitään ilman legendaarista parvekekohtausta. Julia kiemurtelee kuulokkeet korvillaan Romeon kurvatessa paikalle. Rakkauden valoja vannotaan vaikka sitten mopoauton katolle polvistuen.

(c) Jukka Kontkanen

 Kuuluisan rakkaustarinan lisäksi tämä versio nostaa esiin myös vanhempien toimintaa. Montaguen ja Capuletin riidan alkulähde tulee esiin. Rouva Capulet (Mia Vuorela) kertoo raastavasti äitiytensä alkuvaiheen ongelmista, joilla on kauaskantoisia seurauksia. Isä taas pitää tyttärelleen puheen, ja tähän varsin "hedelmälliseen keskusteluun" tuntuu ainakin itse olevan kovin tyytyväinen. Nuorisolta kukaan ei kysy mitään. Asiat päätetään toisten puolesta ja loppujen lopuksi vanhemmilla ei ole mitään käryä siitä, mitä lapsoset puuhaavat.

Mercutio ja Tybalt ottavat yhteen (c) Jukka Kontkanen

 Seinäjoen Romeo ja Julia on täynnä helmiä. Etenkin Tiiti Hynnisen valo-ja videosuunnittelu on jälleen rautaa. Hidastettu tappelukohtaus, Shakespearen paluu näyttämölle Julian vuodetta työntäen, Sanna Majanlahden huikea ammattitaito (pikapaikkauksella imettäjän roolissa sairastuneen Sari Jokelinin tilalla), Topi Kohosen selkeä äänenkäyttö, lumisade. Katsomossa pamahti kännykkäkin soimaan kesken esityksen ja ensimmäistä kertaa elämässäni se ei häirinnyt tippaakaan. Nykyaika tuli silmille konkreettisesti loppukohtauksessakin.

 Olisi mielenkiintoista kuulla, millä lailla teinivoittoinen yleisö tämän otti ja millaista keskustelua se myöhemmin aiheutti. Nuoriin neitoihin iätön rakkaustarina tuntui ainakin uponneen narikassa nähdyistä valuneista ripsareista päätellen. Rautatieasemalle kävellessäni liikennevaloissa minut ohitti parikin mopoautoa ja mielessä kävi, että paikalliset roomeot siinä kurvaavat kylille tyttöjä hurmaamaan. Oi nuoruus!

 Romeo ja Julia saa neljä tähteä **** ja paljon extraplussaa.

ps. viisi vuotta sitten näin Riihimäen Nuorisoteatterissa myös version tästä. Romeon roolissa hurmasi eräskin Topi Kohonen, ja tämä oli toinen syy miksi tämän version halusin ehdottomasti nähdä.

 Näytelmän juliste on niin upea, että laitetaan sekin vielä tähän!



Haastattelussa Snoopi Siren

 Snoopi Sirenin tapasin syyskuun loppupuolella 2013 (kyllä, yli vuosi sitten) Ravintola Birgerissä Hämeenlinnassa. Juttuhetki ”hiukan venähti” ja kesti liki 3,5 tuntia, joten haastattelun purkamisessakin on vierähtänyt tunti jos toinenkin.

”Olen Hämeenlinnasta kotoisin, eli olen paluumuuttaja. Vanhempieni erottua muutin 5-vuotiaana täältä pois (en tietenkään yksin) ja paluun tein vuonna 2002, jolloin aloitin teatterinjohtajana Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa. Aika kauan olin siis pois. Asustan tällä hetkellä Sairiossa ja lapsuuteni vietin myös siellä. On kylläkin ihan sattumaa, että asun parinsadan metrin päässä lapsuudenkodistani.”

 Mitä harrastat? ”Mulla on itse asiassa aika paljonkin harrastuksia. Mulla on vene ja se vie kyllä kesäisin suhteellisen paljon aikaa, ja saa kyllä viedäkin. Se on mulle ihan ykköstapa rentoutua kunnolla. Lisäksi mä harrastan vaeltamista – joka kevät/kesä/syksy käyn tekemässä vaellusreissun tai pari Lapissa. Sitten mä harrastan valokuvausta, sitä olen harrastanut tosi kauan ja mulle se on intohimo. Sitten on muutamia juttuja, joiden rajapinta on aika häilyvä siihen nähden, että onko se harrastus vai työ, ja näitä on esimerkiksi musiikki, elokuvat ja lukeminen. Jännä kyllä, mä en enää osaa kuunnella musiikkia ilman että miettisin, että taipuisikohan tää johonkin suuntaan ja olisikohan tällä käyttöä. Rockfestarit on ainut paikka, missä siitä pääsee irti, koska elävän musiikin diggaaminen on ihan eri juttu. Kyllä mun tärkeimmät harrastukseni liittyy luontoon ja rauhoittumiseen, irtaantumiseen tietokoneesta ja ihmisistä ja vähän kaikesta. Tällä hetkellä mulla on  mieletön mökkihaave päällä. Dramatisoin tällä hetkellä yhtä juttua, jota alan keväällä ohjaamaan ja olisi hienoa eristäytyä kirjoittamaan johonkin mökille, katsella syksyn tulemista ja kalastaa. Vähän niin kuin erakoitua, se on jonkinlainen selittämätön tarve nyt”, Snoopi fiilistelee ja keskustelemme hetken mökkielämästä ja kalastuksesta. ”Ja hei, raviurheilu meinasi unohtua ihan täysin! Se on mulle myös henkireikä. Hevonen on upea ja voimakas, energinen eläin. Jos pitäisi sanoa omasta tekemisestäni jotain tunnusmerkkejä, niin mun esitykseni on aina hirveen energisiä. Niissä on paljon liikettä ja toimintaa, en itse jaksa lainkaan kuunnella pelkkiä puhuvia päitä näyttämöllä. Sitä paitsi mulla on ylimääräinen kuudes lannenikama, ihan kuin hevosella. Mies hevosena. ”

 Puhutaanpa vielä harrastuksistasi hiukan. Mitkä ovat suosikkielokuviasi? ”No, tää on aika haasteellinen kysymys ihmiselle, jolla on kotonaan yli 6000 elokuvaa... Yksi elokuva on kuitenkin ylitse muiden ollut aina ja se on ”Seitsemän samuraita”. Muut suosikit mulla vaihtelee aina viikottain. Top 10-listalle mahtuu Kurosawaa, Felliniä, Kubrickia... Mustavalkoelokuvat on etenkin mun suosikkejani, niissä on jokin jännä etäännyttävä tekijä ja ne vievät aikaan, jota ei enää ole. Hyvä tarina vetoaa tietysti aina, siis sama kuin teatterissakin. Tulisi kyllä mieletön lista, jos tässä nyt alkaisin kunnolla perkaamaan näitä, sillä hyviä elokuviahan on todella paljon.”

 Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Osaan kyllä. Mulla on ollut elämäni varrella erinäisiä bändejä ja varmasti oon tehnyt satoja biisejä niiden kanssa. Mulla oli aikoinaan vähän semmoinen ”Prince- syndrooma” eli halusin osata soittaa kaikkea mahdollista! Mä osaan soittaa kitaraa, bassoa, rumpuja, mandoliinia, koskettimia, sämplereitä, poikkihuiluja ym. mutta missään en ole virtuoosi. Itse asiassa olen hyvin keskinkertainen muusikko. Mua on virtuositeettiä enemmän kiinnostanut aina säveltäminen ja sovittaminen, ja sitä tekisin vieläkin, jos aika vaan riittäisi. Kyllä mä silloin tällöin teatteriinkin sävellän instrumentaalimusiikkia. Kun lapset tulivat kuvioihin mukaan, ei aika enää riittänyt kaikkeen. Viimeksi mulla oli Tampereella pari bändiä, joista toisessa soitin rumpuja ja toisessa lauloin ja soitin kitaraa. Se on ajanvalintakysymys. Oon niin utelias ja kaikkea pitää kokeilla ja testata!”

 Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Musiikki on mulla kyllä oikeasti vahva. Oon soittamisen lisäksi toiminut dj:nä, miksannut bändejä, tuottanut levyjä ja tehnyt valoja. Teknisellä puolella mua on vaikea selättää, esimerkiksi jos valosuunnittelija sanoo, että joku valo on hankala, niin mä näen heti onko kyse oikeasta ongelmasta vai pelkästään laiskuudesta, siitä, että pitäisi kivuta ylös ja suunnata heittimiä. Ja esimerkiksi äänisuunnittelijoiden kanssa mä pystyn puhumaan samaa teknistä kieltä, koska tunnen ne ohjelmat itsekin. Toinen vahvuuteni liittyy sitten kuvalliseen näkemykseen ohjaamisessa. Koska valokuvaan, hallitsen kultaisen leikkauksen, sommittelun ja syvätarkkuusajattelun vähintäänkin kohtuullisesti näyttämöllä. Käytän myös paljon ellipsejä ja limittäisiä rakenteita. No, jos ihan totta puhutaan, mähän teen yleensä leffaa näyttämölle ja olisin aika pulassa ilman vastaliikettä ja montaasileikkausten mestareiden kuten Pudovkinin ja Eisensteinin leikkausluetteloita. Tää menee kohta luennoksi... Mulla on tietyt elementit, joita ohjauksessani usein käytän ja vastaliike on niistä varmaankin tärkein. Nyt tää vastaus karkaa sun kysymyksestäsi. Vastataan nyt lyhyesti näin, että mä pystyn nopeasti ratkaisemaan asioita ja tekemään aika isoja päätöksiä ja tarpeen vaatiessa muuttamaan aika suuriakin rakenteita. Se ei ehkä ole erikoisosaamista, ehkä enemmänkin tietynlainen luonteenpiirre. Mulla on nopea mielikuvitus enkä mä hirveästi jaksa jäädä filosofoimaan juttuja. Tekemällä ne aina ratkeaa. Mä luotan enemmänkin kokonaisuuden tekniseen hallintaan eli ammattitaitoon ja se sitten yhdistetään spontaaniuteen, mielikuvitukseen ja sitten annetaan mennä! Välillä mennään vaistolla niin lujaa, ettei ehdi laittaa mitään sosiaalisia filttereitä väliin ja siinähän väkisin syntyy hyvää”, naurahtaa Snoopi.

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata piirtää. Oon luultavasti Hämeenlinnan kolmanneksi huonoin piirtäjä. Mä kadehdin arkkitehtejä, jotka pystyy piirtämään vaikka mitä ja hahmottamaan isoja, matemaattisia ja kolmiulotteisia asioita. En vaan osaa! Ihan opeteltavissa olevia taitoja on sitten kielet. Vuosi sitten aloin opiskella omaksi ilokseni ranskaa. Kielellinen ajattelu ja kielet ylipäätään avartaa maailmaa ja ajattelutapaa. Maailma on ihmeellinen paikka ja olisi todella kiehtovaa osata eri kieliä. Joskus harmittaa, etten aikanaan opiskellut esimerkiksi espanjaa tai italiaa. Olisi nimittäin todella kiinnostavaa mennä ohjaamaankin vieraalla kielellä johonkin ihan eri kulttuuriin. Mahdollisuudet aukeaisivat työnkin kannalta ihan eri tavalla! Toinen osaamisalue olisi sitten se, että mulla ei ole ajokorttia enkä mä ymmärrä autoista enkä moottoreista yhtikäs mitään. Mutta mulla on vene. Jos se veneen moottori hajoaisi joskus tuolla ulapalla, mä haluaisin osata korjata sen. Ai miksikö mulla ei ole ajokorttia? Muinoin sain valita, että ajokortti vaiko sähkökitara ja mä valitsin sähkökitaran. Toinen syy on se, että oon aina asunut kaupungin keskustassa. Sit multa taitaa puuttua miehen autogeeni.”

Kesämies Snoopi

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla työskenteleviä? ”Valitettavasti löytyy. Mun tarinani on klassinen ja aika tylsä. Mun vanhempani erosivat ollessani 5-vuotias ja äitini meni naimisiin näyttelijän kanssa. Äiti oli entinen kenkämyyjä ja ensin iltanäyttelijä, joka sai sitten kiinnityksen, eli mä olen elänyt koko ikäni teatterissa. Siskoni ja minä ollaan oltu ihan pienestä pitäen näyttämöllä ja muutamissa elokuvissakin. Oma suhteeni teatteriin ei lähtökohtaisesti ole mitenkään maagista, koska olen nähnyt kulissientakaista maailmaa hyvin varhain. Teininä mä päätin, että teen ihan mitä tahansa mutta teatterialalle en mene, koska tää on ihan mielenvikaisten ihmisten puuhaa. Kesäteatteriin mennään vain siksi, että maksetaan asuntolainoja; työajat on ihan järjettömät ja nää ihmiset on koko ajan ihan rikki ja ne ei oo ikinä kotona! Vaatteet haisi koko ajan tupakalle, lämpiöiden seinät oli keltaiset ja likaiset, kaiken kaikkiaan tunkkainen vaikutelma. Siellä oli ihan oma tunnelmansa ja mulle se kaikki näyttäytyi jotenkin jopa vähän säälittävänä, surkuhupaisana maailmana. 15-vuotiaana sanoin äidille yhdessä kesäteatteriproggiksessa, että tämän jälkeen ette saa mua enää mukaan. Sen jälkeen mä lähdinkin musahommiin, tein metsurinhommia ja olin kirjastossakin kolme vuotta töissä. 24-vuotiaana palasin vasta teatterin pariin, eli aika kauan pyörin ihan muissa meiningeissä.”

 Oliko lapsuudessasi kaikki kaveritkin teatteripiireistä? ”Osa oli ja osa ei, oli joko teatteri-tai urheilupuolelta, ehkä enemmän kuitenkin urheilupuolelta.  Lapsena harrastin itsekin useampaakin eri urheilulajia. Jalkapallo oli tietenkin rakkain. Itse en oo hirveesti mitään semmoista ”teatterin taikaa” kokenut lapsena, sen oon kokenut sitten vasta myöhemmällä iällä, kun olen alkanut ohjata ja sitä kautta huomannut, että mihin kaikkeen on mahdollista päästä esityksellä.”

  ”Lapsena mä näin Kuopiossa toisella tai kolmannella luokalla ollessani näytelmän ”Yksi lensi yli käenpesän”, ja se teki muhun äärettömän suuren vaikutuksen. Mä en ihan täysin ymmärtänyt sitä, eikä tuon ikäinen voikaan ymmärtää, mutta kyllä sen kontekstin ymmärsi, että tässä on nyt ihmisiä joilla on ongelmia ja tämä on suljettu yhteisö. Jo lapsen vaistolla mä tajusin myös sen, että tässä näytellään ihan hemmetin hyvin. Se teki muhun suuren vaikutuksen, että joku osasi näytellä hullua niin hyvin! Tunsin sen teatterin näyttelijät oikeasti ja tiesin, ettei ne oikeesti kovinkaan hulluja oo, ne vedättää mua. Silloin ekan kerran koin teatterillisen oivalluksen, että tää on se näyttelemisen juttu! Huijataan ihmisiä. Lapsena näin muutenkin valtavan määrän näytelmiä ja olisi epäkohteliasta mainita niistä jotain tiettyjä, mutta tuon Käenpesän voin surutta mainita, koska se on ensimmäinen jonka muistan niin elävästi. Haluaisin muuten ohjata sen joskus itsekin.”

 Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”En mitään! Suomessa ei ole montaa ohjaajaa, jotka on alalla mutta eivät ole käyneet mitään kouluja, ja mä olen yksi niistä harvinaisuuksista. Mä uskon itse kisälliperinteeseen ja oon imenyt oppia ja vaikutteita kaikkialta missä olen ollut. Pienenä, kun näki teatterisissa kaikenlaista, niin jotenkin niitä pisti vaan muistiin. Itse ensin harrastuspohjalta aloin Tampereen Ylioppilasteatterissa tekemään ja opettelemaan tätä hommaa, ja sitten olin muutamilla ohjaajilla apulaisohjaajana. Olin myös lukenut kaiken mahdollisen käännetyn kirjallisuuden teatterista ja elokuvasta jo ennen tuota. Henkilökohtaiseksi raamatukseni nousi Marcel Martinin Elokuvan kieli. Ahmin muutenkin tietoa, opettelin tekniikoita ja teorioita Kandinskin väriopista Robert Cohenin Näyttelemisen mahtiin ja kyselin tyhmiä kysymyksiä alan ihmisiltä. Ammatillisen sinettini sain sitten siinä, että tein kaksi vuotta Kalle Holmbergin kanssa töitä ja se oli tavallaan viimeinen silta ammattilaisuuteen. Olin Kallen apulaisohjaajana vuonna 2000 Paavo Nurmi- oopperassa, joka on varmaan suurin teos mitä on Suomessa ikinä tehty. Siinä pääsi isoihin rattaisiin mukaan. Sitä ennen olin kylläkin ohjannut jo varmaan parikymmentä esitystä ja olin tehnyt Tampereen Ylioppilasteatterille sellaisia juttuja, joissa oli 40 näyttelijää lavalla. Kalle oli kuullut, että mä osaan liikuttaa isoja joukkoja ja hänellä oli mulle käyttöä. Häntä mä pidän henkisenä oppi- isänäni ja häneltä opin mm. vastaliikkeen merkityksen. Nautin niistä kahdesta vuodesta suunnattomasti. Kaikki kristallisoitui Kallen tapaan ajatella; se on niin isoa, jäsenneltyä ja kirkasta. Kalle oli musta kuin ydinvoimala, valtava määrä energiaa.”

 ”Niin, siis Tampereen Ylioppilasteatterille mä menin vuonna 1993. Ilmoitin, etten oo ohjannut mitään, mutta oon kova jamppa ja voisin alkaa ohjata. Ohjasin sitten muutamia juttuja ja muutaman vuoden päästä olinkin jo YT:n taiteellinen vastaava. Mulla oli selkeät visiot. Niihin aikoihin siellä ei ollut mitään pääsykokeita, siellä tultiin ja mentiin ja juotiin pussikaljaa ja se tekeminen oli musta aika päämäärätöntä. Toin sinne sellaisen ajattelun, että tänne ei tuosta noin vain tulla, tänne pitää oikeasti haluta ja pyrkiä, ja että pidetään pääsykokeet. Mukaan valitaan niitä, jotka oikeasti haluaa alalle tai on todella vakavissaan harrastamisen kanssa. Se alkoi tuottaa välittömästi tulosta ja esitysten taso nousi kertaheitolla. Sinne tuli todella lahjakkaita ihmisiä ja sain olla heitä valitsemassa viisi vuotta. Ville Majamaa on yksi heistä, Tuukka Huttunen, Marika Heiskanen, Mikko Rantaniva, varmaan kolmekymmentä heistä on nykyään teatterialan ammattilaisia. Sieltä mun urani alkoi. Vuorotellen Sarianne Paasosen kanssa ohjasin todella paljon YT:lle ja sana kiiri, ja harrastajafestareilta alkoi tippua meille kummallekin palkintoja ja pian mulle soiteltiin ammattiteattereista, että tulisinko ohjaamaan heillekin. Kaiken olen oppinut kantapään kautta, tekemällä.”

 Mitä tekisit jos et olisi tällä alalla, eli onko olemassa vaihtoehtoa B? ”On kyllä. Jokaisen ensi-illan jälkeen tulee aina tietynlaiset vieroitusoireet proggiksesta ja tulee sellainen hetkellinen olo, että haluaisi tehdä jotain muuta. Mä olisin mielelläni dokumenttivalokuvaaja tai muotovalokuvaaja, photoshoppaukset mua ei kiinnosta eli mä en jaksa lähteä käsittelemään mitään kuvaa. Työni voisi liittyä myös luontoon, voisin olla vaikkapa vaellusopas. Se olisi tosi mielekästä duunia.”

 Miksi olet ohjaaja (etkä esimerkiksi näyttelijä)? ”Ohjaamisessa toteutuu ja yhdistyy kaikki ne asiat, joita itse rakastan. Mainitsinkin niitä tuossa jo, eli valokuvaus, kuvataide, musiikki, näytteleminen ja käsikirjoittaminen. Ohjaajan näkökulmasta pääsee toteuttamaan parhaimmillaan niitä kaikkia. Ohjaaminen tuntuu omalta. Oon mä näytellytkin ja tykkään siitäkin, mutta jotenkin siinä muodossa mä en halua olla enää esillä. Se homma jääköön niille, jotka nauttivat siitä ja hallitsevat sen minua paremmin. Mä itse nautin esiintymisestä enemmän tuolla musiikin puolella ja bänditouhuissa. Mutta ei mulla ei ole palavaa tarvetta esiintyä. Enemmän mua kiinnostaa hallita isoja kokonaisuuksia, delegoida ihmisiä, tehdä päätöksiä, ohjaaja on kuitenkin aina työnjohtaja. Ohjaaminen on itselleni luontevaa ja koen, että oon löytänyt siitä myös aika hyvän väylän sanoa sanottavani. Kenties oma ääneni kuuluu sillä tavoin kaikista selkeimmin.”

 Miten ajatuksesi teatterista ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Aika paljon ja kaikilla mahdollisilla tasoilla – sekä käytännön että idealismin ja sosiaalisuuden tasoilla ja muuttuneet aika moneen kertaan. Tää kysymys itsessään on jo kahden tunnin keskustelun aihe. Kaikista oleellisinta on se, että tämä on ryhmätyötä. Kukaan ei ole tässä lajissa mitään ilman toista ihmistä, ja mulle se on tärkeä asia ja se on noussut hyvin oleelliseksi tekijäksi. Toinen mulle tärkeä asia on se, että tehdään humanistista taidetta humanistisin keinoin. Mä haluan itse olla esikuva, eli en ikinä nöyryytä ihmisiä. Olen aikoinaan ohjatessani sanonut useastikin pahasti ja laukonut jotain hyvin harkitsematonta toiselle – mikä kaikki liittyi omaan epävarmuuteen -   siis tehnyt omat virheeni, mutta en kyllä ole harrastanut sitä enää vuosikausiin. Mun mielestä teatteri ei vaadi sitä. Ihmisiä ei tarvitse nöyryyttää eikä kyykyttää, ja asioita voi lähestyä positiivisesti. Mä haluan lähtökohtaisesti antaa ihmisille energiaa enkä viedä sitä. En voi sietää vampyrismiä, ihmisiä, jotka imevät muista kaiken energian. Tämä pätee koko työyhteisöön. Kohtelen kaikkia tasavertaisesti, koska kaikki tekevät hemmetin hyvää ja tärkeää työtä.”

 ”Aikanaan oli lähellä, etten itsekin lähtenyt sille vaaralliselle tielle, että teatteri on vain elitististä ja intelligenttien taidetta, jossa hifistellään asioilla, istutaan fiinisti ja teeskennellään älykästä. Mä en jaksa enää semmoista teeskentelyä yhtään! Myönnän olevani allerginen tekotaiteelle, koska olen itsekin muutaman kerran siihen sortunut, heh.  YT:n vuosina tein pari esitystä, joista en itsekään ymmärtänyt yhtään missä mennään. Mulla oli vaan jokin vääristynyt mielikuva, että näin tämä nyt kuuluu tehdä näin ja tämä jos mikä on nyt taidetta. Paskaa se oli. No, onneksi sentään intohimoista paskaa. Tämän lajin hienous on kuitenkin se, että on niin erilaisia tekijöitä ja ääniä. Maijalan Lauri provosoi haastatteluissa, että teatterin pitää olla aina poliittista. Ei helvetti  Jos kaikki olisi poliittista, koko laji muuttuisi puuduttavaksi. En mä musiikissakaan kuuntele pelkkää punkkia, siis vaan yhtä genreä, kaikenlainen kiinnostaa, aidosti. On upeaa, että meillä on hyvin erilaisia näyttelijöitä ja ohjaajia, onneksi. Musta se on suuri rikkaus koko alalle.”

 ”Pakko vielä lisätä tuohon kysymykseesi, että miten ajatukseni ovat muuttuneet. Mä näen itse sen merkittävänä voimavarana, että oon tietyllä tavalla hyvin lapsenmielinen ja sitä kautta toivonkin, että ajatukseni muuttuvat vielä moneen kertaan. Eihän tässä mitään ole vielä lukittu! Mä oon nyt tietyn ikäinen ja voin ihan hyvin ohjata vielä kymmeniä vuosia. Ajatukseni ehtii heittää häränpyllyä vielä moneen kertaan. Koko laji on niin moniulotteinen, ettei tietenkään ole olemassa vain tiettyä tapaa tehdä, nähdä tai kokea. Mua vähän säälittää ne teatterintekijät, jotka jämähtävät johonkin muotoon, kahlitsevat itsensä. Tietysti mullakin on tiettyjä tekniikoita joita suosin, mutta mitään tiettyä tapaa tai tyyliä tai koulukuntaa mulla ei ole. Olen valmis hylkäämään kaiken koska tahansa. Vuoden päästä voin löytää vaikkapa jonkun valokuvauskirjan, joka mullistaa mun maailmani taas uudestaan. Haluaisin löytää uuden Jan Saudekin joka vuosi.”

 Tässä välissä seurasi puolisen tuntia vapaata keskustelua teatterista yleensä ja haastattelutilanne lähti ns. käsistä...

 Takaisin ruotuun. Kysytäänpäs tämmöinen... Jos sinulla olisi käytössäsi huomattava summa rahaa 
teatterintekemiseen, minkä teoksen ohjaisit? ”Seitsemän samuraita, ehdottomasti. Se on mun ykköshaaveeni. Kerran ehdotin sitä Riku Suokkaalle ja sanoin, että ”Riku, nyt on kuningasidea! Seitsemän samuraita! TTT,  suuri näyttämö.” Riku katsoi mua pitkään ja sanoi ”Snoopi”, eikä sanonut mitään muuta. Heh, se katsoi mua kuin jotain märkää puudelia. Se on kyllä niin massiivinen juttu, koska siihen tarvitaan ainakin kolmekymmentä miestä, jotta sen voisi tehdä uskottavasti. Haluaisin tehdä sen vielä niin, että siinä olisi kung-fu´a, karatea, taistelulajeja ja ilmassalentämistä. Toinen minkä haluaisin ohjata on Tim Burtonin ”Nightmare Before Christmas”, nerokas teos. Sen musiikillinen maailma on suorastaan ilmiömäinen! On niitä paljon muitakin. Mun työskentelytapani on semmoinen. Mulla on vähintään kymmenen, mieluiten kaksikymmentä, ideaa takataskussani koko ajan. Nää kaksi on niin massiivisia juttuja, että niitä ei kukaan tee tuosta noin ja jos tekee, niin ei pysty ideaa pöllimään. Muitakin haaveita on, mutta niitä en mainitse ääneen”, visioi Snoopi.

 No, millaisen miehityksen laittaisit Seitsemän samuraita-spektaakkeliisi? ”Kyllä mä sen verran härski olen, että Mikko Rantaniva olisi yksi heistä, olisi samalla viivalla sitten ihan ketä tahansa, korostan, ihan ketä tahansa. Meillä on Mikon kanssa mieletön yhteys ja ollaan niin paljon tehty yhdessä. En mä kyllä ihan soitellen sotaan lähtisi, eli en tee töitä kenenkään kusipään kanssa, vaikka kyseessä olisi miten iso stara tahansa. Oon kohtuullisen allerginen diivailulle ja mulle on ihan sama millainen se cv on, jos itse ihminen on ikävä. Persoona ratkaisee. Pari kuukautta on pitkä aika tehdä töitä hankalan ihmisen kanssa. Sitoutunut, kaikesta innostuva näyttelijä on korvaamaton. Mutta jos oikein nyt herkutellaan ajatuksella, niin Michelle Pfeiffer voisi tulla yhdeksi Kissanaisen puvussaan. Nuori Elisabeth Taylor ja nuori Paul Newman... Mikko Rantaniva, Ville Majamaa, Tuukka Huttunen, Teemu Palosaari, Risto Korhonen... Brad Pitt voi soitella, katotaan mahtuuko mukaan, ehkä johonkin pieneen tehtävään, jos nyt näin leikitellään ajatuksella.”

 Heh, entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Mä laulaisin Kate Bushin kanssa kappaleen ”Don´t Give Up”. Se on hieno balladi. Tekisin yhtä hienon videon siihen kuin on video Peter Gabrielin kanssa, paitsi että meillä olisi Katen kanssa yksi yhteinen puku, jonka sisällä olisimme lähekkäin. Hyvin lähekkäin”

 Nämä kysymykset nyt menee puolelta toiselle, mutta mitä kaikkea olet teatterin saralla tehnyt? ”Ihan kaikkea mahdollista. Ylioppilasteatteri jo piti sisällään kaiken ihan siivoamisesta lähtien. En tiedä hommaa, jota en olisi teatterissa tehnyt, jopa jotain hyvin tuhmaa olen lavalla tehnyt. Mutta yleisöä ei ollut sitä todistamassa.”

 Montako eri juttua olet ohjannut? ”Mä en ole laskenut, mutta 50 on varmaan aika liki. Pitäisi varmaan jossain vaiheessa laskea ne.”

 Monessako eri teatterissa olet ohjannut? ”Aika monessa. Hämeenlinnassa, Tampereella (Telakalla, Ahaa Teatterissa, Komediateatterissa, Työviksellä, Tampereen Teatterissa), Oulussa, Mikkelissä, Lahdessa, Linnateatterissa Turussa, pari eri kesäteatteria... Oon varmaan unohtanutkin jotain.” (huom. lisäys marraskuu 2014 : lisäksi ainakin Pori ja Kotka)

 Mitä sanoisit omasta mielestäsi tärkeimmiksi ohjaustöiksesi, vai pystyykö niitä laittamaan järjestykseen? ”Ei niitä kyllä pysty laittamaan, sillä minusta se olisi loukkaus tekijöitäkin kohtaan. Jotkut kokee rakkaammaksi kuin muut, mutta en osaa arvottaa niitä keskenään. Se mikä on työn alla, on yleensä se tärkein. Ne on rakkaimpia, joista tulee sellaista palautetta, että esitys on koskettanut. Se on mulle tärkeää. Mä en tee esityksiä itselleni, en enää, yt-vuosien jälkeen, vaan katsojia varten. Mä käyn läpi aina kolme tärkeää perusasiaa ohjatessani : mitä, miksi ja kenelle. Ohjaajan ensimmäinen tehtävä on määrittää tyylilaji ja päälause.”

 Millaisessa tilanteessa sinulle ilmenee ”teatterin taika”? ”Mä sanon tän ensinnäkin katsojana. Mulla
häviää täysin ajan-, paikan- ja ulottuvuuksien taju. Mä olen lumoutuneena jossain neljännessä ulottuvuudessa ja sitten tajuaa vasta jälkeenpäin, että nyt tapahtui jotain merkittävää. Sitä voi alkaa sitten yksityiskohtaisemmin purkamaan myöhemmin, että mistä se kaikki johtui. Tekijänä taas se taika tapahtuu silloin, kun koko sen pitkän prosessin aikana tapahtuu jotain odottamatonta.  Todistat sen, että joku näyttelijä, jonka kanssa teet matkaa, katoaa hetkeksi oman itsensä ulko – tai yläpuolelle ja hän tekee vaistollaan ja rohkeudellaan jotain käsittämätöntä. Itse tiedän missä mennään ja mitä hänen pitäisi tehdä, ja sitten tapahtuukin jotain vielä enemmän. Jotain jopa hallitsematonta. Se on mykistävää, kun joku löytää itsestään kutosvaihteen, jota kukaan ei tiennyt olevan olemassakaan. Joskus taas teatterin taika syntyy puhtaasta tekniikasta. Minä sytyn näyttelijöistä, joilla on kova tekniikka. He ovat kuin taikurit, he hallitsevat tilanteen, manipuloivat ja vedättävät meitä. Minusta upeaa tulla huijatuksi.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi eniten ihmiset, ja niin sen on pakko ollakin, koska muuten mä en ymmärrä, että mitä mä tekisin tässä duunissa. Työntekotilanteessa mua inspiroi ennakkoluulottomat, lapsenmieliset ja huumorintajuiset ihmiset, jotka ovat valmiita haastamaan itsensä. Se vaatii rohkeutta ja uteliaisuutta. Se on kaksisuuntainen tie; jos mä saan jonkun innostumaan, niin sekin saa mut innostumaan. Ohjaajan ja näyttelijän vuorovaikutus toimii parhaimmillaan niin.”

 Jännittääkö sinua ohjaajana ensi-illat? ”Mua jännittää enemmän silloin kun paikalle tulee ensimmäinen yleisö, ei ensi-ilta läheskään niin paljon. Mulla on ollut oma rytmitys siihen, että mä olen pyrkinyt saamaan ohjauksen vähintäänkin 90 % valmiiksi jo ensimmäiseen valmistavaan, eli tosi varhaisessa vaiheessa yritän saada sen esityksen tiettyyn muotoon. Siinä vaiheessa tiedän, että millä keinoilla ja asioilla se viedään loppuun, ja ne on aika pieniä asioita loppujenlopuksi. Jossain vaiheessa näyttelijöille pitää antaa tila rakentaa sielu esitykseen ja luoda oma tulkinta. Mä haluan jossain vaiheessa rauhoittaa sen tilanteen heille. ”Nyt ottakaa vastuu ja viekää maaliin.” Ei aikuiset ihmiset tarvitse kaitsemista loppuun saakka, kyse on enemmänkin yhteisen asian maaliin viemisestä.”
 
 Kerro joku oikein legendaarinen kommellus. ”Rakastan näitä tarinoita ja oon miettinyt joskus, että niistä pitäisi koota oma kirjansa. Mulla on näitä paljon takataskussa. Tää tapahtui Ylioppilasteatterissa Macbethissa. Mikko Rantanivahan on ihmisten naurattaja ja se takahuoneessa nauratti tyttöjä ja sitten Mikko luuli, että tulee näyttämölle myöhässä. Näyttämöllä on kolme naista ja Mikko juoksee täysillä lavalle niin kuin olisi tulossa näytelmän finaalin taistelukohtaukseen miekka tanassa huutaen. Sitten se tajuaakin, että on tullut lavalle 10min liian aikaisin, katsahtaa ympärilleen ja lähtee pakittaen ja samalla huutaen paikalta pois. Kaikki lavalla olevat naiset putoaa ihan täysin, joku taisi kääntää yleisölle selkänsä kun ei pystynyt käsittelemään sitä tilannetta lainkaan. Tää on piirtynyt mun päähäni kyllä melkoisena kuvana. Toinenkin juttu tulee heti mieleen. Aikoinaan ohjasin näytelmän ”Saatana saapuu Moskovaan” ja Janne Kallioniemen esittämällä Pontius Pilatuksella on hirveitä päänsärkykohtauksia kautta koko nelituntisen näytelmän. Esitystä on mennyt alle 10min ja Pontius Pilatus sanoo, että ”Päätäni särkee. Pitäisiköhän minun ottaa myrkkyä.” Yleisöstä nousee mies ylös ja sanoo ”Ottakaa koko porukka!” ja kävelee ovesta ulos. Hän oli päissään kylläkin, mutta se jäi mieleen”, Snoopi hihittää.

 Tulevia töitäsi? (huom. nämä siis keväällä 2014) ”Ensin tulee ensi-iltaan Työviksessä ”Kerjäläinen ja jänis” ja sen jälkeen menen ohjaamaan ”Karkkipäivän” Porin Teatteriin.” (huom. Lisäys : Marraskuun 15. pvä tulee Kotkan Kaupunginteatterissa ensi-iltaan ”Romeo ja Julia 2” ja huhtikuussa 2015 ”Ystävät hämärän jälkeen”. Tällä hetkellä Snoopi toimii myös teatterinjohtajana Kotkassa.)

 Onko sinulla jotain mottoa? ”Jake LaMotto, kuuluisa nyrkkeilijä. Heh. Mä en oo mikään aforismi- ihminen.”

  Mistä haaveilet? ”Kesämökistä! Isommasta veneestä. Hyvästä terveydestä. Siitä, että mun lapsillani tulisi olemaan kaikki elämässä hyvin. Siitä, että saan tehdä tätä työtä jota rakastan.”

 Mitä muuta haluaisit kertoa itsestä... ? ”No sen, että Trivial Pursuitissa mut kannattaa ottaa joukkueeseen mukaan, sillä mulla päässäni paljon turhaa ja tarpeetonta triviaa elokuvista, kirjallisuudesta ja vanhemmasta musasta, erityisesti progesta, heh. Toinen mainitsemisen arvoinen asia on raviurheilu, josta tulikin jo puhetta. Omistan perseen parista lämminverisestä ravurista. Miksei teattereilla voisi olla yhteistä ravihevosta, joku Hamlet tai Thalian Tomppeli, joka tienaisi rahaa yhteiseen hyvään tai hyväntekeväisyyteen? Pitäisikö laittaa kimppa pystyyn?”

 Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Yhtenä juhannuksena me keksittiin näitä itse ja mä en oo nyt ihan varma, mutta tää oli osittain mun ja osittain vaimoni ja Marika Heiskasen kehittämä hahmo ”Moisturizer” – kosteuttaja, joka työskentelee siellä missä on kuivaa, heh. Sit mä kehittelin yksityisetsivä Snoopi Sirenin, joka asuu Hämeenlinnassa rintamamiestalossa ja sillä ei oo oikein keikkaa, kun eihän täällä koskaan tapahdu mitään ihmeitä tai rikoksia.  Se etsisi Vanajasta kadonneita polkupyöriä ja tutkisi korkeintaan ankeita avioerorikoksia. Siis antisankari. Tai sitten ItseIronic-hahmo, joka toisi iloa ihmisten tylsään arkeen!”

 Jos saisit viettää päivän naisena, miten viettäisit sen päivän? ”Mä koskettelisin itseäni. Kyllä mä oikeasti haluaisin tietää, että miltä tuntuu synnyttää. On se takuulla niin uniikki kokemus. Mutta jos tosiaan olisi vain yksi päivä naisena, niin kyllä mä haluaisin tietää miltä tuntuu kiertää koko päivä kenkäkauppoja, koska mä en ymmärrä sitä shoppailukulttuuria ollenkaan. Ja toi synnytys kyllä kiehtoo mua prosessina, et mitä kaikkea kehossa tapahtuu. Jos olisi niin, että aamulla huomaisi olevansa raskaana ja sitten keskiyöllä synnyttäisi. Puolenpäivän aikaan tulisi kaikkia outoja mielihaluja, pitäisi ostaa hillosipuleita ja itkeä ilman syytä. Yhtä tunnemyrskyä! Mut vierestä katsoneena totean, että synnytys sattuu ihan saatanasti, että ehkä mä vaan sittenkin vaan shoppailisin ja hiplaisin itseäni.”

 Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta että heräätkin kesken kaiken? ”Kyllä mä läppärin ottaisin, koska sinne mahtuu niin paljon kaikenlaista. Valehtelisin, jos sanoisin ottavani pelkät kynsisakset. Hyvän tyynyn ottaisin mukaan, se on ihan ehdoton juttu! Eväspuoleksi pitäisi olla jatkuvat kalamarkkinat, hobittien pitämät. Ja vähän poronkäristystäkin.”

 Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Mä oon niin huono rakentaja, että sehän sortuisi välittömästi heti ekassa syysmyrskyssä. Ottaisin sinne sellaisen sumopuvun, joita näkee tuolla festareilla. Ei ainakaan sattuisi niin paljon kun mä putoan sieltä sortuvasta majasta. Kiikarit pitää olla myös, eihän koko majaideassa oo muuten mitään järkeä jos ei saa vaklata ihmisiä. Sen yksityisetsivä Snoopi Sirenin toimisto olisi siellä! Just niin!”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä menisin Roomaan, silloin kun oli Caesarit ja vastaavat. Sivistystä, väkivaltaa ja karnevalismia. Groteski ja järjetön ja kiehtova aikakausi. Haluaisin nähdä kunnon bakkanaalit ja dekadenssin.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion kävellä kotiin.”

Snoopi lähdössä kotiin... Loistava kuva by Teatterikärpänen

 Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Velka
- Mikä sytyttää sinut? - Vesi
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Ahdasmielisyys
- Suosikkikirosanasi? - Perkele
- Mitä ääntä rakastat? - Veden ääntä
- Mitä ääntä inhoat? - Herätyskelloa
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Valokuvaus
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Liukuhihnalla jossain suuressa tehtaassa
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Vihdoinkin pääsen itse tästä lomille!