perjantai 28. syyskuuta 2018

Teatterikärpänen lukee / Helsingin henget - opas aaveiden pääkaupunkiin

Teatterikärpäsen lukunurkasta syksyinen tervehdys. Mikäs sopisikaan paremmin näihin pimeneviin syysiltoihin kuin Helsingin aaveista kertova kirja! Kummitustarinat ovat viehättäneet ja kiehtoneet minua aina, ja tämän kirjan avulla pääsee halutessaan oikein kartan kera kiertelemään pääkaupungissamme, tietysti mahdollisimman synkkään ajankohtaan jolloin tunnelma on varmasti kohdillaan.


 Kirjassa kerrotaan ensinnäkin hyvin tiivistetysti ensin Helsingin historiasta ja sitten kummitustarinoiden synnystä noin yleisellä tasolla. Kiintoisaa taustatietoa toki, mutta tämä osio vei kirjasta lähestulkoon puolet ja itse jo kovasti odotin, että milloin tässä mahdollisesti mennään ns. asiaan eli varsinaisiin aavetarinoihin. Teksti on kyllä kaunista ja helppolukuista, muutenkin pidin kirjan yleisilmeestä ja "tuntumasta". Sitä oli oikein mukava pidellä käsissään ja hypistellä kantta. Extrapisteitä kannen kartoista ja valokuvista, jotka toivat mukavan tuulahduksen menneiltä ajoilta (kuvat kun eivät olleet ihan sieltä tuoreimmasta päästä, kiitos siitä!).

 Tarkemmin kirjassa tutustutaan pariinkymmeneen henkimaailman olentoon ja luonnollisesti itseäni kiinnosti eniten teattereiden kummittelijat (siksipä tämä kirja täällä lukunurkassa esitelläänkin). Aleksanterin teatterissa majailee levoton sotamies, Svenskanissa sen seitsemän aavetta ja Kansallisteatterissa lukuisia tyyppejä myös. Parhaiten kolahti sitten se tieto, että kuulemma itse Tauno Palo kummittelee Harakan saaren taiteilijatalossa, jossa on aiemmin toiminut puolustusministeriön kemiallinen koelaitos ja jossa Tauno Suuri työuraansa aikoinaan aloitteli! Tämä oli täysin uutta tietoa minulle ja lisämaustetta toi vielä se, että muutama vuosi sitten kävin katsomassa juurikin kyseisessä taiteilijatalossa esitettyä "Tapaus Hamlet"-näytelmää ja tunnelma paikassa oli varsin mystinen, ja mielikuvitukseni lähti sillä reissulla laukalle muutenkin... (lue vaikka tästä). Oliskohan Tauno ollut katsomassa samaa esitystä myös?

 Pari iltaa kului "rattoisissa merkeissä" Helsingin henkien parissa ja ehkäpä aktivoidun vierailemaan muutamassa kirjassa esitellyssa kohteessa, jos uskallan.

 Kirjoittajista : Vanessa Kairulahti on toiminut Helsingin kaupunginmuseon kummitusvastaavana ja Karolina Kouvola on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Helsingin henget - opas aaveiden pääkaupunkiin 

Kirjoittajat Vanessa Kairulahti ja Karolina Kouvola 

128 s 

Kustantaja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

(Sain kirjasta ilmaisen arvostelukappaleen, kiitos SKS!)

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Musta Saara / Kansallisteatteri

Musta Saara / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 12.9. 2018, kesto noin 3h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pirkko Saisio
Ohjaus Laura Jäntti
Musiikki Jussi Tuurna
Musiikin sovitus Jussi Tuurna ja orkesteri
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Morten Reinan
Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti
Saliäänisuunnittelu Sakari Kiiski
Koreografia Janne Marja-aho
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

Rooleissa : Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Jani Karvinen, Erkki Saarela, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi, Linda Hämäläinen, Panu Kangas, Petri Knuuttila, Taru Still, Erik Rehnstrand/Petri Pulkkinen, Risto Apunen ja Sami Saari

Muusikot : Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundström, Sara Puljula ja Tommi Asplund


 Päätin matkalla Helsinkiin, että nyt jos koskaan aion hypätä avoimin mielin Mustan Saaran maailmaan mukaan. Muutamaan otteeseen on käynyt niin, että olen kynsin hampain yrittänyt sitkeästi tehdä jonkinsorttista ajatustyötä kesken esityksen ja ajautunut jonnekin ihan muualle. Ehdin lukaista käsiohjelmaa puoliväliin ja pääsin kärryille niin Mustan Saaran legendasta kuin "oikeistopopulismin tuuheista metsistä". Sitten jo mentiinkin, ja ajauduin kolmituntiseen pyöritykseen, jonka vain väliaika katkaisi. Väliajalla luin käsiohjelman loppuun ja tutustuin romanien historiaan. Olin jo tässä vaiheessa sitä mieltä, että esitys vaatisi useamman katsomiskerran, jotta saisin irti siitä syvällisempää analyysiä.

 Ääriajattelua, liehuvia lippuja, rajat kiinni-meininkiä ja piikkilankoja etenemistä estämässä, paikasta toiseen pakaasejaan raijaavia romaneja ja rantaan huuhtoutuneita lapsia.. Koko Eurooppa on yksi suuri sirkus, jossa tirehtöörinä toimii Janne-Maria Teräväkynä (Juha Muje) ja hänet ajetaan tämän tästä lavalta pois Ulla Tapanisen toimesta. "Siirrys Juha syrjään siitä nyt, seuraavaksi tulee kohtaus numero se ja se". Lisäksi sirkusareenalla nähdään mm. Tanssiva Karhu (Erkki Saarela), komeasti laulava romanilauma, kirves päässä heiluva Pitkä Laiha Sika (Jani Karvinen), Marina Teräväkynä (Katariina Kaitue) ja Odinin Soturit syrjäyttänyt naiskolmikko Pohjolan Valkyriat (Ulla Tapaninen, Sinikka Sokka ja Tiina Weckström). Euroopan yllä leijutaan kuumailmapallolla ja kurvaillaan milloin minkäkinlaisella ajopelillä.


 Jotenkin tämä Musta Saara imaisi maailmaansa ja mukaansa, ja huomasin nauttivani katsomossaolosta suunnattoman paljon! Yhtään ei osannut aavistaa mitä tuleman pitää seuraavaksi, ja sehän on aina hienoa. Yllätyksellisyys säilyi. Nauttimisesta suurin kiitos lienee paikallaan Jussi Tuurnan musiikille ja komeasti kaikuville lauluille. Orkesteri oli korokkeella koko ajan läsnä huhkimassa, ja lyömäsoittimissa suuri suosikkini Sara Puljula, jonka menoa olen ilolla seurannut useammassakin eri proggiksessa. Lisäksi esitys tarjosi huikean upeita näyttämökuvia valoineen ja rönsyileviä pukuja - kunnon silmäkarkkia!

 Yksittäisistä kohtauksista taisi suosikikseni nousta Janne-Marian yllättävä visiitti itsensä Draculan linnaan. Kovin oli seurankipeä Dracula, eikä ovea meinannut löytyä mistään poistumista varten. Pitkin näyttämöä pitkässä hameessaan sulavasti lipuva kreivi (Timo Tuominen) oli aika messevä ilmestys muutenkin. Ja se peilikohtaus, wau!

Draculan kynttilät ja herra itse selin katsomoon

 Draculan lisäksi lempparihahmojani olivat Mircea (Janne Marja-aho) sekä tajuttoman kovan korttipakkabiisin vetäissyt Ulla Tapaninen. Olinkin unohtanut, miten uniikki ääni ja tyyli hänellä on! Tarkalla silmällä seurasin romaniporukoissa heiluneita tuttuja kasvoja (Mikko Kauppila, Ville Mäkinen viiksineen sekä Musiikkiteatterin NYT:n Petri Knuuttila, Linda Hämäläinen ja kutrinsa tummiksi värjännyt Panu Kangas).

Mircea (Janne Marja-aho) 

 Katsomosta poistuin vaikuttunein mielin taas yhtä erikoista teatterikokemusta rikkaampana, pää ihanasti sekaisin ja pyörryksissä. Tosiaan, saisin varmasti enemmän irti uusintakierroksella, mutta siihen ei ajanpuutteen vuoksi taida olla mahdollisuutta.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Marina Teräväkynä vauhdissa 

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Alien / Teatteri Takomo

Alien / Teatteri Takomo

Ensi-ilta 21.9. 2018, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus ja dramaturgia Jukka Ruotsalainen
Lavastus-. video- ja valosuunnittelu Sami Roikola
Puvustus Jukka Ruotsalainen

Näyttämöllä : Joanna Haartti, Joonas Heikkinen, Niina Hosiasluoma ja Olli Riipinen

Takomo-aluksen miehistö

 Takomon jutut ovat aina olleet jollain tavalla hämmentäviä ja yllättäviä, ja useimmiten olen lähtenyt Kamppia kohti käppäilemään silmät pyöreinä päässäni ajatus "Juuri mitään en ymmärtänyt mutta helvetin hyvä!" . Alien kiinnosti jo ennalta kovasti ja esitys löytyi syksyn tärppilistaltanikin. Leffa oli jäänyt kaihertamaan ohjaaja Jukka Ruotsalaisen mieltä vuosikausia sitten, ja lopulta tämä esitys oli suorastaan pakko tehdä, niin kovasti elokuva ja siitä heränneet ajatukset olivat jääneet vaivaamaan. Kiintoisaa tässä muuten on se, etten itse ole koskaan nähnyt Alien-leffaa kokonaisuudessaan, tiedän kyllä suurinpiirtein mistä siinä on kyse ja täytyy myöntää, että vähän jänskätti katsomossa ennen esityksen alkua...

 Hetihän sitä jouduttiin avaruusalus-simulaattoriin! Äänimaailma oli heti kärkeen hyvin voimakas, penkkikin tuntui tärisevän alla ja huikean kutkuttavasti itse Takomo-aluksen sisukset aukenivat taustalla. Tunnelma tiivistyy, ja äkkiäkös yskivät ja kröhivät vastaheränneet miehistön jäsenet laahustavat esiin ja ensimmäiset huutonaurahdukset kajahtavat katsomosta. Itse vielä hymistelin tässä vaiheessa, kun en oikein ollut varma, että meneekö kuviot leffassakin juuri kuvatulla tavalla.

 No, hommiin siitä pientä avaruusmurkinaa nautittuaan väki suuntaa ja jotain outoa on ilmassa. Kissakin on kadoksissa ja tietokoneet ilmoittavat, että nyt ei ole kaikki ihan kohdallaan. Yksi miehistön jäsenistä lähetetään aluksen uumeniin asiaa tutkimaan, ja pian saammekin nähdä kuvaa ns. backstagelta. Siellä ollaan näköjään matkattu aikakoneella julisteista päätellen, Mona Carita soi ja porukka suunnittelee pussailubileitä, joihin yhtä ei kutsutakaan. Siitähän se lähtee ja sisälle on luikerrellut jotain ei-toivottua. Ivallinen nauru raikaa ympärillä.

 Olisipa ollut kiintoisaa olla kärpäsenä katossa seuraamassa harjoituksia ja sitä, mitä kaikkea tajunnanvirtaa on työryhmän kesken palloteltu ja mitä pudotettu varsinaisesta esityksestä pois. Avaruusalustouhujen jälkeen ollaankin tuosta noin keskellä tilannetta, jossa Olli Riipinen sujahtaa keski-ikäisen naisen nahkoihin ja havainnollistaa, miten mahlat lähtevät virtaamaan oikein kunnolla. Joonas Heikkisen tulkitsemaa aviomiestä ei tunnu vähempää kiinnostavan, Niina Hosiasluoma ohjailee tilannetta. Absurdihko meininki kääntyy paikoitellen pohdinnaksi erinäisistä pelkotiloista, torjutuksi tulemisesta, ulkopuolisuuden tunteesta, yksinäisyydestä, unelmien latistamisesta, äärimmäisestä nöyryytyksestä, pimeän pelosta - näitä itse kukin on taatusti kohdannut niin lapsena kuin aikuisenakin.

 Välillä palataan Takomo-aluksen uumeniin ja onhan siinä nyt jotain varsin eeppistä, kun yksi makaa pöydällä "jotain extraa" kasvoillaan ja taustalla soi Mona Caritan "anna kulta anna tulla aivan lähellesi aivan lähellesi...". Lähemmäksi ei oikein äkkiseltään tosiaan pääsekään, kun on imeytynyt toisen naamaan! Tai sitten tyyliin "en tiedä mikä minuun oikein meni", tuttu ajatus silloin kun on toimittu jotenkin äärimmäisellä tavalla ja tähän lauseeseen on kätevä vedota.

Olli on saanut kasvoilleet jotain ylimääräistä 

 Pöydällä lapsuudestani tuttu juoppolintu kumartelee hiljaksiin lasia kohti...

 Fiilikset katsomossa vaihtelevat kuin vuoristoradassa. Paikoitellen naurattaa (mm. Joanna Haartti kertomassa vitsiä, joka jää pahasti kesken...onneksi!) epätodellisen paljon ja välillä iskee mieleen ajatus "ette kai te vaan nyt aio tehdä noin" ja kyllä vaan tekevät. Olli on ikävästi keskeyttänyt hyvän tilanteen ja muut joutuvat tämän takia venymään äärimmäisyyksiin. Kohta ei enää naurata, vaan mieli tekisi puhaltaa pilliin ja keskeyttää alkanut nöyryytys. Lopettakaa jo, tämä ei ole enää hauskaa katsottavaa, ja salissa on yllättäen todella, todella hiljaista.

 Vuorotellen kaikki hakeutuvat milloin mistäkin syystä näyttämön perälle Takomo-aluksen uumeniin, josta savun keskeltä Joku houkuttelee ja vie mennessään mitään kyselemättä. Hetken kuluttua osallistumme kaikki tavalla tai toisella Joanna Haarttin järjestämään kyselyyn siitä, kumpaa annetuista osittain mahdottomantuntuisista vaihtoehdoista pelkäisi enemmän. Mieleeni jää pyörimään hätääntynyt huuto "koulussa opetettiin että noin ei saa tehdä!" ja myöhemmin jostain kaikuva itkuinen, pelonsekainen anteeksipyyntö ja lupaus siitä, ettei enää koskaan tee niin.


 Lopun hiljaisuudessa jään väkisinkin yksin omien ajatusteni ja mielikuvitukseni kanssa, ja alan nähdä lopulta valtavia iilimadon kaltaisia kiilusilmäisiä hahmoja keskellä salia. Vaikka siellä ei ole yhtikäs mitään. Stranger Things -olotila!

 Olihan tämä nyt varsin hämmentävä kokemus jälleen, enkä ole ihan varma ymmärsinkö kaikkea tälläkään kerralla. Siitä viis, tärppilistani pitää kutinsa yhä ja odotukseni täyttyivät! Erityismaininta Sami Roikolalle (jonka taiteellinen opinnäytetyö tämä on), upeaa työtä! Kiinnostelisi nähdä tämä uudestaankin.

 Jotain pirullista luikerteli minunkin sisälleni, nimittäin Mona Caritan korvamato! Kiitos vaan. Kenen idea lieni se biisi..?

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Teatteri Takomo!)

perjantai 21. syyskuuta 2018

Chess på svenska / Svenska Teatern

Chess på svenska / Svenska Teatern, Stora scenen

Suomen kantaesitys 8.9. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Sanoitus Tim Rice
Sävellys Benny Andersson ja Björn Ulvaeus

Näyttämösovitus Lars Rudolfsson
Käsikirjoitus ruotsiksi Lars Rudolfsson, Jan Mark ja Björn Ulvaeus
Musiikin sovitus Benny Andersson ja Anders Eljas
Orkestrointi Anders Eljas
Ohjaus Maria Sid
Kapellimestari Kristian Nyman
Koreografia Carl Knif
Lavastus Erik Salvesen
Pukusuunnittelu Teemu Muurimäki
Äänisuunnittelu Andreas Lönnquist
Valosuunnittelu Tom Kumlin
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Naamiointi ja kampaukset Pirjo Leino

Rooleissa : Alexander Lycke, Johanna Ström. Maria Ylipää, Glenn Edell, Kristofer Möller, Silva Lillrank, Joel Zerpe, Linead Svärd, Elisabeth Hammersboen Rustad, Johan Hwatz, Peter Pihlström, Joonas Asikainen, Daniela Fogelholm, Joel Forsström, Minna Kettunen-Engberg, Leo Kirjonen, Charlotte Mannerstråle, Sofia Mustaniemi, Peter Nyberg, Ksenia Timoshenko, Marika Westerling, Jussi Ziegler ja Vincent Korander/Aron Nyman/Wilmer Nyman/Edward Waselius/Vinzenz Ziegler

 Varoitus! Ei-niin-asiantuntevaa musikaalikirjoittelua luvassa!! Fiilispohjalta!! 


 Ensiksi täytyy kehuskella, että minäkin äänestin Chessin puolesta, kun pari vuotta sitten Svenska Teatern kyseli, minkä musikaalin haluaisin teatterissa tulevaisuudessa nähdä. Tässä sitä nyt ollaan! Ehkä oma ääneni oli se ratkaiseva! Miksi äänestin juuri Chessiä? Siksi, koska muutama tuttavani oli sen puolesta niin paljon jo ennen äänestystäkin kohkannut ja hehkuttanut ja päätin, että minäkin haluan nähdä mistä on kyse. Musikaali on saanut ensiesityksensä vuonna 1986 ja minulla ei ollut siitä harmainta aavistustakaan, tuona vuonna eniten elämääni vaikuttaneita asioita olivat lukioonmeno ja Dingon hajoaminen ja myös suosikkiyhtyeeni Big Countryn keikka Helsingin Jäähallissa.

 Paitsi että olipas! Radiossa soi tämän tästä Murray Headin "One Night in Bangkok" ja lähes aina joku muisti mainita, että biisi on musikaalista Chess, jonka ovat kynäilleet ABBA-hemmot Benny ja Björn. Mietin aina, että miten shakinpeluu ja Bangkokin meno & meininki saadaan yhdistymään ja että kaipa se itse musikaalissa käy ilmi. Osaan muuten biisin edelleen lähes ulkoa kaikkine koukkuineen ja huiluineen.

 Shakinpeluusta ymmärrän ihan yhtä vähän kuin asiantuntevista musikaalikirjoituksistani. Kokemusta kyllä on, 70-luvulta. Isäni opetti minua pelaamaan tasan kerran, ja "shakki ja matti"-sanat lausuttuaan minä tempaisin koko laudan pöydältä ja nappulat lentelivät pitkin olohuonetta. Jotenkin pystyin samaistumaan musikaalissakin Florenceen, joka samalla liikkeellä huitaisi pöydän lähes tyhjäksi kun leikki ei ollutkaan enää kivaa.

Maria Ylipää discossa 

 Asiaan eli asian viereen. Totta kai halusin nähdä "Chess på svenska" på svenska i Svenskan! Maria Ylipää! Ensemblessa takuumieheni Peter Nyberg! Siinäpä ne must see -syyt lähinnä olikin. Jotenkin oli taas sellainen olo, että ihan kuin ulkomailla olisi kun ummikkosuomalaisena huutelin lipunmyynnin mikrofoniin ja joka puolella ympärilläni raikui ja kaikui ruotsi. Otin tietysti tekstityslaitteen (olen ollut tasan kerran aiemmin Svenskanissa, katsomassa Kristina från Duvemålaa, kovassa kuumeessa ja ilman tekstityslaitetta kun en älynnyt sen olemassaoloa, ja mietin koko esityksen laulettiinko siellä nyt kirpuista vai luteista eli ei passaa jumittua epäolennaisuuksiin) ja suuntasin paikalleni toiselle parvelle! Oli muuten loistava paikka! Täydellinen näkyvyys suoraan näyttämölle ja tekstityslaite lepäsi siinä edessäni kaiteen päällä. Ja mikä parasta, kiitos uusien kaksteholasieni pystyin lähes samoilla silmillä seuraamaan sekä näyttämön tapahtumia että tekstitystä. Vieressäni istui yksi pariskunta, mutta muuten parvella oli avaraa ja koskapa en nähnyt permannon katsojia ollenkaan, tuntui useinkin siltä, että minä istun koko teatterissa ylhäisessä yksinäisyydessäni arvovieraana ja koko esitys on vain minulle tehty. Väliaplodit paljastivat sitten, että on siellä muitakin ja lumous särkyi - tosin vain hetkeksi.

Anatolij ja Florence 

 Olin teatterilla hyvissä ajoin ja ehdin onneksi tutustumaan hiukan käsiohjelmaan ja etenkin juoneen. Muuten olisin ehkä pudonnut laudalta. Asiahan on niin, että Italian Meranossa pelataan shakin maailmanmestaruudesta ja vastakkain asettuvat jäyhä neuvostoliittolainen Anatolij (Alexander Lycke) sekä rentumpi amerikkalainen Freddie (Glenn Edell). Kylmä sota on käynnissä ja shakkinappuloiden lisäksi tehdään niin poliittisia kuin romantillisiakin siirtoja. Freddien avustaja ja rakastettu Florence (Maria Ylipää) tuntee sielujen sympatiaa Anatolijin kanssa ja lempi leiskahtaa yli rajojen. Eräänlaista shakinpeluutahan tämä koko elämä on - jatkuvasti seurataan kuka tekee minkäkinlaisen siirron, välillä tulee huteja ja välillä onnistumisia. Anatolij näkee mahdollisuuden loikkaamiseen länteen, mutta KGB on toista mieltä ja saattaapa siinä myös vaimo Svetlanalla (Johanna Ström) olla sananen sanottavanaan. Mitenköhän mahtaa käydä? Ja kuka voittaa mestaruuden?

Freddie (Glenn Edell) 

 Shakkia pelataan, hotellin discossa jorataan ja lauletaan karaokessa pätkä "One Night in Bangkokia" ja ihoni menee ihan kananlihalle, välillä käydään kunnon pukubileissä konsulaatissa ja nähdään myös hienohko tulkinta Romeosta ja Juliasta. Ruumiita syntyy ainakin siinä esityksessä. Siinäpä se. Vähän kuherrellaankin.

 Mutta kuulkaa! Kaiken tämän ohella nähdään ja etenkin kuullaan sitten k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n tykkejä ja monipuolisia biisejä ja laulajia ettei niin mitään rajaa! Inga gränser! Moneen otteeseen oli sellainen fiilis siellä parvella, että olen jotenkin kohottuneessa tilassa ja puoli metriä penkistä ilmassa. Ei ole mitään niin upeaa kuin Alexander Lycke laulamassa "I mitt hjärtas land" tai Maria Ylipää laulamassa ihan mitä tahansa. Unohdin jopa vilkuilla tekstityslaitetta, niin vei mennessään nämä kappaleet ja kuoro-osuudet. En ole missään kuullut niin upeaa, paikoin mahtipontista ja paikoin äärimmäisen herkkää laulamista. Tunnelma välittyi hienosti kielimuurinkin yli, ei siinä laitteita enää tarvittu ja hyvä etten huitaissut koko masiinaa alas katsomoon...

 Kiitos kiehtovien tanssikuvioiden, lavasteiden, valoshown ja joka paikassa tuntuvan rumpubiitin, tunsin paikoitellen olevani mukana jossain 80-luvun musiikkivideossa ja ai että miten mahtavalta se tuntuikaan! Etenkin osui, upposi ja kolahti Domaren eli Tuomari (Silva Lillrank) sekä kunnon asennemuijameininki samannäköisine armeijoineen ja tyköistuvine jakkupukuineen, teki mieli ponkaista ylös ja heiluttaa kättään rytmikkäästi mukana ja laulaa biisiä, jota en ollut ikinä aiemmin edes kuullutkaan. Tuomarin roolissa on kuulemma yhtä poikkeusta lukuunottamatta nähty mies ja Meidän versiossa nyt sitten tarkoituksella nainen. Jes! Juuri näin!

Tuomari(t) jyrää!

 Extramaustetta tarjottiin sitten väliajan päätteeksi kun ilmoitettiin, että sairastapauksen vuoksi Freddien roolissa jatkaakin Glenn Edellin sijaan Johan Hwatz ja voi jessus, meikäläisellä unohtui se alkuperäinen tyyppi kokonaan. Olipas muuten veto! Eipä tällä tasolla varmaan understudyt mitään ns. eilisen teeren poikia olekaan, mutta kuitenkin. Nyt voin leveillä sillä, että minä näin samalla lipulla tupla-Freddien!


 Eihän tässä ole moitteen sanaa. Pienenä kuriositeettina voisin kyllä mainita Molokovin (Kristofer Möller) omalaatuisen avautumisballadin kesken kaiken ja biisin jälkeen "ai niin mullahan oli tässä joku muu juttu kesken". Pakko mainita myös se, että herra Molokov näytti ainakin minun silmiini ihan yhdeltä Downton Abbeyn hovimestareista enkä saanut tätä mielikuvaa sitten millään ilveellä päästäni. Että Mr Molesley on nyt sitten vaihtanut leiriä Neuvostoliiton puolelle... Anteeksi!

 Kaikensorttista lisäinfoa Chess på svenskasta Svenskanin sivuilta tästä linkistä ja suosittelen kuuntelemaan myös mainiota ja nimenomaan asiantuntevaa Musikaalimatkassa-podcastia, jonka Chess-aiheisen jakson kuuntelin matkalla Helsinkiin. Oivallista taustatietoa, josta minunkaltaiselleni musikaalinoviisille on ollut paljon iloa ja hyötyä. Kannattaa tutustua!


 Tack så mycket! Bravo! Voisin mennä uudestaankin, ilman tekstityslaitteita ihan vaan fiilistelemään.

Esityskuvat (c) Cata Portin

(Näin esityksen ilmaisella lehdistölipulla, suurkiitos Svenska Teatern!) 

Pullo cavaa ja aurinkoa / Helsingin Kaupunginteatteri

Pullo cavaa ja aurinkoa / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Ensi-ilta 12.9. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Teksti Helena Anttonen
Ohjaus Milko Lehto
Lavastus Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Sanna Levo
Koreografia Sari Haapamäki
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Lauri Koivisto
Naamioinnin suunnittelu Jaana Nykänen

Rooleissa : Heidi Herala, Jaana Saarinen, Aino Seppo, Eija Vilpas, Maija Lang/Sanna-June Hyde ja Sauli Suonpää


 En tiedä, jotenkin tunnen oloni varsin kiusaantuneeksi ja erittäin ulkopuoliseksi esityksissä, jonne muut saapuvat ystäväporukalla tai ainakin parhaan ystävän kera. Vähän tuntui siltä, että taisin olla paikalla ainoa yksinäinen ja muutenkin koin olevani vahvasti epämukavuusalueellani, ei ole ihan minun genreäni nämä "naiset lähtevät yhdessä reissuun paikkaan x ja mitäs sitten tapahtuukaan"-jutut. Joku jo saattaa siellä ihmetellä, että miksi ihmeessä menin sitten katsomaan Pullo cavaa ja aurinkoa? No, välillä sitä täytyy vartavasten tunkea epämukavuusalueelleen, sillä välillä olen yllättynytkin ja ennakkoluuloni ovat ropisseet.

 Ollaan Algarvessa, arkkitehti Laura (Maija Lang) ja miehensä Carlos (Sauli Suonpää) hiovat vielä viimeistä silausta taloon, jossa minäkin saattaisin viihtyä. Käy ilmi, että boheemi väriläiskä Inka (Heidi Herala) on ostanut asunnon ja kaavaillut siitä ystäväporukalle yhteistä kotia eläkepäivien varalle. Nämä eivät tosin tätä vielä tiedä. Naiset ovat saapuneet paikalle viikon lomalle, tai "taidematkalle" ja tämä on jo kymmenes yhteinen reissu tällä porukalla. Ystävyys on sitä luokkaa, että voidaan lempeästi vähän vitsailla toisten omituisuuksille ja ominaislaaduille. Jokainen on oma persoonansa (miten yllättävää...) ; on räväkkä miestennielijä Vonne (Jaana Saarinen), hiljaisempi ja varautuneempi hissukka Tuulia (Aino Seppo) ja jatkuvasti äänessä oleva Anita (Eija Vilpas). Näihin voi sitten samaistua tai olla samaistumatta, parasta lie silloin jos tunnistaa tyypin "hei toihan on ihan kuin meillä". Porukalla on tiukat säännöt reissujen varalle, rahasta ei puhuta eikä lapsenlapsista ja tästä tietysti lipsutaan heti kättelyssä. Joka välissä juodaan hiukan cavaa ja ties kuinka monta pulloa esityksen aikana laseihin ja pöydälle kumotaan - ainakin kolme pullollista!


 Näytelmän edetessä naisista paljastuu kaikenlaista, muistellaan menneitä taidekursseja ja miehiä ja yhtä sun toista. Yleisö tuntuu suurimmaksi osaksi viihtyvän mainiosti, tämä on tämmöistä harmitonta viihdettä ja muutamat lausahdukset saavat minullakin hymyn huulille, mutta muuten tunnen olevani ihan väärässä paikassa. En löydä samaistumispintaa niin mistään ja muutenkin meno on aika kesyä. Tässähän olisi suuretkin kunnon irrottelun mahdollisuudet, mutta jotenkin himmaillaan eikä esitys lähde kunnolla lentoon missään vaiheessa. Ei edes silloin, kun taulukauppoja hiotaan ja paikalle saapuu viiksekäs pohjoisen mies Oula (Sauli Suonpää). Jossain esityksessä viikset olivat kuulemma pudonneet ja tapaus aiheutti kollektiivisen hepulin niin lavalla kuin katsomossakn. Nyt viikset pysyivät valitettavan tiukasti kiinni.

Oula taulukaupoilla 

 Epämukavuusalueella oltiin ja siellä myös pysyttiin, mutta ympäriltäni kantautuvasta naurunremakasta päätellen muulle poppoolle tämä osui ja upposi. Mikäpäs siinä! Muiden viihtyminen ei ole minulta pois. Suosittelenkin paikalle saapumista avoimin mielin ja ystäväporukan kera. Oivallinen tilaisuus vaikkapa pikkujouluille? Ties vaikka viriäisi idea yhteisestä vanhainkodista jossain eksoottisessa paikassa. Ja "Hopeatussu" nimeksi...

 Arena-näyttämön sisääntuloaulassa soi muuten musiikki niin kovalla, ettei keskustelusta lippukassan kanssa meinannut tulla mitään!

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

maanantai 17. syyskuuta 2018

Täti ja minä / Riihimäen Teatteri

Täti ja minä / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 15.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Morris Panych
Ohjaus Taru Kivinen
Skenografi Jonna Kuittinen
Valo-ja videosuunnittelu sekä projisointi Sami Rauhala
Äänisuunnittelu Kari Paukola
Peruukki-ja maskeeraussuunnittelu Niko Sahlman
Tarpeisto Karita Fallström-Autio ja Jonna Kuittinen
Lavasterakennus Pasi Kyllönen ja Petri Mäkelä

Rooleissa : Eero Ojala ja Katja Peacock


 Olen nähnyt Täti ja minä -näytelmän muutamia vuosia sitten Tampereen Komediateatterissa ja myönnettäköön, että nukahdin kesken esityksen - en tosin tiedä kuinka pitkäksi aikaa. Muistan näytelmästä alun ja lopun, välissä on paljon hämärää. Osittain syynä oli se, että taisin nukkua edellisyönä vain pari tuntia ja päivänäytöksessä se sitten kostautui pahimmalla mahdollisella tavalla. Osittain syytä taisi olla itse esityksessäkin... Ei siitä isompaa muistijälkeä ainakaan jäänyt meikäläiselle. Jollekin toiselle ehkä jäi? Ei voi tietää.

 Ennen esityksen alkua ehdin katsella kaunista lavastusta. Kaksi isoa ikkunaa, joiden takana muu maailma. Tässä pienessä asunnossa sänky, paljon yksityiskohtia, paljon kirjoja, paljon salaperäisiä laatikkoja ja portaat alakertaan. Valot himmenevät, takanani vielä supatetaan. Joku yrittää sammuttaa kännykkäänsä, ja sitten se on menoa. Jo muutaman minuutin kuluttua olen kaikki aistit avoinna ja satavarma siitä, että tämän esityksen aikana en todellakaan tule nukahtamaan.


 Iäkäs nainen (Katja Peacock) pötköttelee sängyllä. Huoneeseen pelmahtaa tuosta noin hermostunein elkein mies nimeltä Kemp (Eero Ojala), joka ilmoittaa tulleensa vuosikymmenten tauon jälkeen nyt sitten visiitille. Vuoteessa huilailevalta tädiltä on tullut sisarenpojalle kirje, jossa on kertonut olevansa kuolemaisillaan. Omatuntoko kolkutellut, kun täti on kirjeen rustannut vai mikä lie? Kemp on irtisanoutunut töistään pankkivirkailijana viettääkseen viime hetket tätinsä luona, mutta reissu venähtää aiottua pitkäkestoisemmaksi, koska tätihän ei ota kuollakseen millään, päinvastoin tuntuu piristyvän! Vuodenajat vaihtuvat, kevät heräilee, linnut laulelevat, lapset pelaavat palloa puistossa, lehdet putoilevat puista, joululaulut kaikuvat jostain - aika kulkee omia ratojaan ja samoin ulkopuolinen maailma. Tässä pienessä huoneessa aika tuntuu pysähtyneen, mutta täti ja sisarenpoika käyttävät sitä täysin eri tavoin.


 Kemp on jatkuvasti häseltävä ja puhetta suoltava vähän omalaatuinenkin höpöttäjä, hermostunut kaikesta mahdollisesta eikä pysy hetkeäkään paikoillaan. No, malttaa sentään ajoittain torkahtaa mutta nekin hetket asentoihin, josta voi kätevästi ponkaista jälleen liikkeelle. Tädin puuhat ovat rauhallisia ja kiireettömiä, puhteet harkittuja aina hiusten harjaamisesta neulontahommiin. Kemp puhuu taukoamatta, kommentoi tekemisiään ja huutelee ohikulkijoille ikkunasta - täti taas reagoi kaikkeen elekielellään ja katseellaan. Monestihan on niin, että yksi katse, ele tai ilme paljastaa enemmän kuin ääneenlausutut sanat. "Penni ajatuksistasi".


 Aluksi Kemp vaikuttaa varsin rasittavalta tyypiltä, ärsyttävyyteen asti. Touhuaminen on myös pirun huvittavaa seurattavaa. Hän kun tuntuu saavan kohtalaisen suurta nautintoa siitä, miten kuvittelee pitävänsä tädilleen herkkää muistopuhetta hautajaisissa tai lällättelee ikkunasta pikkupoikien leikeille ja maalailee uhkakuvia palloleikkien käänteistä. Entä miten toimii hän, kun ovikello soi halloweenina? Puhuessaan hän tulee vähän varkain paljastaneeksi kaikenlaista lapsuudestaan ja elämästään yleensä, kaikkea ei sanota suoraan mutta rivien välistä voi havaita yhtä jos toista. Mies kuorii itseään kuin sipulia, ja täti kuuntelee. Me kuuntelemme. Tulee surumielinen olo. Ei ihme, että tätikin sanojen sijaan pienillä teoilla osoittaa välittävänsä. Asettaa peittoa nukkujan päälle, pyykkinarulle hätäisesti ripustettujen vaatteiden hienovaraista suoristelua, yllätysten piilottelua matkalaukkuun... Minun mieleni tekisi koskettaa Kempiä ensin varovaisesti olalle ja sanoa, että rauhoitu hyvä mies ja hengitä. Kerro lisää, minä kuuntelen. Ja jos ei kavahtaisi tai juoksisi jo karkuun, ehkä uskaltaisin vähän halatakin. Vaan minä istun katsomossa ja seuraan tätä yhdenmiehen hengästyttävää showta, jota voisi jo kutsua monologiksi muttei kuitenkaan, sillä mukaan tarvitaan toinen ihminen reagoimaan ja ihan vaan olemaan läsnä, jotta sanat eivät olisi pelkkää tajunnanvirtaa vailla kohdetta.


 Katja Peacock osoittaa omalla toiminnallaan, että näyttelijäntaide on paljon muutakin kuin sanoja. Tarvitaan vastavoima, jossa toinen antaa tarvittaessa tilaa toiselle loistaa. Kumpikin on alusta loppuun niin läsnä, eri tavoin tosin. Eero Ojala -fanitukseni on suhteellisen tuoretta vielä ja se on poikinut jo keväisen reissun Rovaniemelle, ja nyt on sitten puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa melkoista herkkua luvassa. Sanoisinko täydellistä! Ojala vetäisee aikamoisen performanssin, käyttää taidokkaasti ja monipuolisesti ääntään ja koko kroppaansa - mielessäni kävi useampaankin otteeseen kaikki entisaikojen mestarit aina Chaplinista Buster Keatoniin, ilman puhetta tosin. Jokainen liike ja sana on millintarkkaa työtä - ja silti tuntuu välillä siltä, että nyt improtaan. Miehen menoa on niin suuri nautinto katsella, ettei ole mitään pelkoa siitä, että nukahdan kesken kaiken. Päinvastoin, tunnun olevani enemmän hereillä kuin koskaan aiemmin! Ja kuin varkain huomaan aika usein Kempin sijaan katselevani sängyllä pötköttelevää tätiä, joka ei sano yhtikäs mitään. Vai sanooko ja koska?


 Tässä näytelmässä ihan jokaisella osasella on tarkkaanharkittu paikkansa eikä mukana ole mitään ylimääräistä, ei liioin tarvetta lisätä yhtään mitään. Jokainen koukku seinällä, äänimaailma, hitaasti putoilevat lehdet, vanukaskulho, hiusharja, levysoitin...

 Tänä vuonna teatteri ja taide ylipäätään eri muodoissaan on mullistanut maailmaani enemmän kuin yksikään elämäntaito-opas tai aforismijuliste. Lukemisen ilon löysin uudestaan jo viime vuonna, mutta tänä vuonna yksi ainoa runo on saanut ihmeitä aikaan, yksi visiitti Muumimuseoon on herkistänyt mielen ennenkokemattomalla tavalla, ja tämä yksi teatteriesitys on aluksi lempeän ilkikurinen tönäisy ja lopulta lähes läpsäisy vasten kasvoja (omalla kädellä omiin kasvoihin). Tarpeellinen ja tervetullut herätys siihen, että minä en ole täällä yksin ja on aika ryhtyä pelkistä hyvistä ajatuksista hyviin tekoihin. Omalla toiminnallani voin vaikuttaa suoraan ainakin muutaman ihmisen elämään ja jopa elämänlaatuun. Olen sanonut olevani välillä allerginen kanssaihmisille ja vetänyt epäsosiaalisuuden viittaa ylleni tämän tästä milloin mihinkin asiaan vedoten. Sisäinen kempini siellä mesoaa ja rakentelee muuria ympärilleen, ihan turhaan. Mitä minä oikein olen pelännyt? Sitä etten kelpaa sellaisena kuin olen? Että alkaisinkin yllättäen viihtyä toisten ihmisten seurassa? Välillä on toki hyvä olla ihan omissa oloissaan ja nauttia siitä hyvällä omallatunnolla, mutta välillä on myös hyvä istua seurassa edes hetken. Puhua tai olla puhumatta, pääasia että on läsnä. Kammata hiuksia tai tulla kammatuksi. Kumpikin käy.

 Kehtaako joku jossain vielä sanoa, ettei teatterilla ole mitään merkitystä?

 Riihimäen Teatterin Täti ja minä on silkkaa timanttia ja yksi kaikkienaikojen parhaista näkemistäni teatteriesityksistä. Olen nähnyt yli tuhat esitystä, joten nyt ei painita missään höyhensarjassa. Kärkikahinoissa on muitakin parin näyttelijän juttuja ja olen todennut sen jo aiemmin, että olen pienten produktioiden ystävä. Pienten suurten. Olen toki hullaantunut useinkin näyttävistä lavasteista ja tanssinumeroista sekä veretseisauttavista biiseistä, mutta kaiken pohjana on loistava teksti ja tarina. Ohjaajan visio, ääni-, väri-, ja valomaailma yhdistettynä tyylipuhtaaseen näyttelijäntyöhön, ripaus omaa mielikuvitusta ja lopputulos on kiehtovaa ja koukuttavaa teatterin taikaa. Eipä ihme, että teatterikärpäisyä on tapahtunut ja tulee jatkossakin tapahtumaan.


 Juuri tämän esityksen janoan nähdä useampaan otteeseen. Tule sinäkin, mennään yhdessä! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Aki Loponen / Pictuner Oy

(Näin esityksen kutsuvieraana, KIITOS Riihimäen Teatteri!)

perjantai 14. syyskuuta 2018

Foxfinder ja Book of Mormon / Lontoo

Sarjamme "Teatterikärpänen maailmalla" avausjaksossa käydään pikavisiitillä Lontoossa. Korostan sanaa pikavisiitti, sillä alunperin meinasin tulla heti saman päivän aikana takaisin, mutta en olisi ehtinyt iltalennolle joten oli jäätävä yöksi.

 Varsinainen "syyllinen" tähän reissuun on näyttelijä-muusikko Iwan Rheon, joka kolahti ja kovaa Game of Thronesin pahiksena Ramsay Boltonina. Miten joku voikin olla niin kamala ja samalla kiehtova tyyppi! (R. Bolton siis) GoT:n jälkeen olen seurannut miehen uraa silmä tarkkana ja kun kuulin, että olisi syksyllä Lontoossa pääroolissa, ostin lipun tuosta noin. Sitten ostin lennot ja varasin hotellin, ja sitten laitettiin kädet ristiin ja odoteltiin työvuoroja. Yhden vapaan vaihdolla reissu onnistui, ja nyt se onkin jo takanapäin. Vähän haikea on mieli sen takia, että ensin hirmuinen odotus ja sitten kaikki on nopeasti ohi.

 Foxfinder oli varsinaisessa ensi-illassa eilen 13.9. Ambassadors Theatressa ja ennakkoja pyöri vajaan viikon. Itse näin siis ennakon. Olin saapunut aamulennolla Lontooseen, käynyt piipahtamassa hotellissa, Covent Gardenissa pyörimässä ja istunut kahvilassa aikaa tappamassa. Kävin tietysti hyvissä ajoin tsekkaamassa varsinaisen paikan, jotta teatterin etsimiseen ei kuluisi turhaa aikaa. Kätevästihän tuo löytyikin.


 Näytelmässä aviopari Judith ja Samuel Covey (rooleissa Paul Nicholls ja Heida Reed) odottavat kotiinsa salaperäistä "foxfinderia". Eletään maaseudulla, sato on ollut huono, avioparin pieni poika on kuollut ja on pelko siitä, että maatila suljetaan, koska ovat pahasti jäljessä tavoitteista. Kaikki lienee kettujen syytä, nämä hirmuiset pedot tuntuvat olevan kaiken pahan alku ja juuri. Tähän tarkoitukseen mestoille saapuu nuori William Bloor (Iwan Rheon), valtion virallisesti jo varhain kouluttama "foxfinder". Kyllä täytyy sanoa, että sydämessä läikähti kun mies ensi kerran lavalle astui, on hienoa nähdä suosikkinsa vihdoin ihan oikeasti silmiensä edessä! Bloor kyselee vähän omituisiakin asioita ja merkkailee vihkoonsa tutkimustensa tuloksia. Vähän alkaa olla sellainen kutina, että jotain outoa on ilmassa ja mitä nämä tyypit oikeasti ovat. Kaiken kruunaa pahaenteinen musiikki. Näkyykö niitä kettuja? Sehän on niin ovela peto, että osaa pysytellä piilossa, mutta sen läsnäolon voi aistia... Visiitillä käy myös naapuritilan emäntä Sarah Box (Bryony Hannah) mukanaan kettuaiheista propagandaa. Eipä taida olla kenelläkään ns. puhtaita jauhoja pussissaan...

Kuva (c) Pamela Raith

 Parituntinen näytelmä piti mainiosti otteessaan ja avautui hiljalleen piinaavalla tavalla, ja tunnelma oli paikoin varsin kutkuttava ja hyytävä. Aloin itsekin miettiä, että eipä ole kettuja liiemmin näkynyt minunkaan kotini kulmilla... Näkymätön uhka. Lavastuksen ja valojen hienoudet avautuivat varmasti paremmin hiukan kauempana istuville, itse kun olin kakkosrivissä tarkkailuasemissa.

Kuva (c) Pamela Raith

 Esityksiä tammikuun alkuun, kesto siis pari tuntia. Näytelmän on käsikirjoittanut Dawn King ja ohjannut Rachel O´Riordan.

 Tässä yksi englanninkielinen juttu näytelmästä ensi-illan jälkeen.

 Esityksen päätyttyä riensin jännittynein mielin stage doorille kytikseen, meitä oli muutamia siinä (ehkä parisenkymmentä?). Ja kyllä, Iwan Rheon tuli hymy huulillaan ovesta, oli varsin kiva ja symppis, kirjoitteli nimmareita ja poseerasi yhteiskuvissa. Minäkin sain tähtihetkeni, kun ojensin kassistani tuliaisia kettukarkkien muodossa ja Iwan ilahtui kovasti. Sain tiedusteluja eräältäkin herralta, että oliko pussissa ketun kuivalihaa! Heheh. Perinteinen yhteiskuvakin tietysti otettiin.



 Foxfinderin jälkeen leijuskelin ilmassa pari tuntia ja suuntasin sitten Prince of Wales Theatreen katsomaan musikaali Book of Mormonia, josta olen kuullut niiiiiin paljon ylistystä. Vihdoin pääsin itsekin katsomaan. Paikkani oli suht korkealla lähes piippuhyllyllä, mutta loistava näkyvyys ja kuuluvuus. Musikaalissa mormonikaksikko Elder Price (Dom Simpson) ja Elder Cunningham (J. Michael Finley) laitetaan lähetyshommiin Ugandaan ja menon on sen mukaista. Onko South Park tuttu sarja? Jos on, niin musikaali on syntynyt Trey Parkerin ja Matt Stonen kynästä joten kaikkea mahdollista pistetään halvalla. Räävitöntä, tappohauskaa menoa ja paikoitellen sellainen olo, että sopiiko edes nauraa. Kyllä sopii! Upeita muuveja - etenkin mormoniporukka kun pistää jalalla koreasti, niin kyllä siinä silmä lepää. Kovasti huvitti vaihteeksi Hitler tanssimassa helvettipainajaisessa ja musiikkipitoinen kuvaelma siitä, miten takapuolesta lensi ensin sontaa, sitten verta ja sitten vettä. Eli kyllä, ihan kaikkea on luvassa. Illalla soi vuorotellen päässä "Hello! My name is Elder Price!" ja "Hasa Diga Eebowai". Ihan harmittaa, että meillä ei käy ovikelloa soittelemassa kuin jehovat...


 Hotelli oli mitä oli (ainut toimiva vessa/suihku paria kerrosta ylempänä), mutta yöni nukuin kuin murmeli. Toinen päivä menikin sitten kaupoissa pyöriessä - pääsin rahoistani King´s Crossin asemalla sijaitsevassa Harry Potter -aiheisessa myymälässä, Primarkissa ja Foylesin kirjakaupassa. Piipahdin myös nopeasti British Museumissa, ja sitten suuntasinkin jo lentokentälle.

Semmoinen reissu. Menisköhän talvilomalla uudestaan?

Tässä Iwan miettii, mistä saisi lisää kettukarkkeja... kuva (c) Pamela Raith

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Hair-musikaali / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Hair-musikaali / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti ja laulujen sanat Gerome Ragni ja James Rado
Sävellys Galt MacDermot
Suomennos Markku Salo
Ohjaus Sini Pesonen
Koreografia Kira Riikonen
Kapellimestari Lasse Hirvi/Jari Puhakka
Lavastussuunnittelu ja videosuunnittelu Tinja Salmi
Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Valosuunnittelu Luca Sirviö
Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu Minttu Minkkinen, Suvi Taipale ja Anniina Saari
Äänisuunnittelu Mika Filpus
Lauluvalmennus Juho Eerola

Rooleissa : Joel Mäkinen, Maria Lund, Eino Heiskanen, Pekka Hiltunen, Julia Högnabba, Taina Reponen, Saara Jokiaho, Tytti Vänskä, Henri Halkola, Jukka-Pekka Mikkonen, Aaro Vuotila, Ringa Aflatuni, William Nazareno, Roosa Karhunen, Hannu Rantala, Niko Dahlblom, Ayla Brinkmann, Nora Mutanen, Tiina Heikkinen, Pablo Delaney, Lauri Kalpio, Piia Mannisenmäki ja Hannu Lintukoski

Woof (Eino Heiskanen) on muuten pihkassa Bergeriin 

 Istun kirjoittamassa tätä pelkkä nilkkapituinen puuvillainen kauhtana päälläni ja päässäni soi "Aquarius". Kirjoittamisesta ei meinaa tulla oikein mitään, sillä mieli tekee laittaa Hairin musiikkia soimaan ja heilua aurinkolasit päässä, paljasjaloin, kädet ilmassa musiikin tahdissa vapautuneesti ilman huolta huomisesta. Peace and love! Voitte makustella tätä mielikuvaa hetken, onneksi olkoon vaan.

 Olen nähnyt Hair-musikaalin tasan kerran aikaisemmin, kuusi vuotta sitten Lahden Kaupunginteatterissa marraskuussa räntäsateisen surkean päivän piristyksenä. Siitä versiosta jäi jonkinlainen muistikuva, lähinnä kokonaisuuden energialatauksesta ja Hectorin sääristä. Jyväskylän ensi-ilta oli jo aika pitkällä ja minulla kävi mielessä, että tämä on täysin eri teos vaikka silti sama. Että saadaankin näin erilainen meininki aikaan, ja se jos mikä on teatterin suola.

 Claude (Joel Mäkinen) ilmestyy kirjaimellisestikin paljaana, puhtaana värikylläisen hippiyhteisön pariin, jotenkin vapaana kaikesta. Vietnamin sotaan käy nuorukaisen tie lopussa, yhtä riisuttuna. Siinä välissä tehdään parituntinen trippi ja olen hämmennyksestä sekaisin, hyvällä tavalla. Pössyttelyä, kukkia, liehuvia kutreja ja helmoja, paljasta pintaa, teltan heiluntaa, nurmella avoimesti muhinointia, vedessä lutaamista, hikistä ihoa lähietäisyydeltä, antropologin vierailu ja vilautus, leveitä lahkeita, suudelmia, kaipaavia katseita, koko idyllin romahtaminen, loikkia, aseita, Scarlett ja Rhett, WTC:n palavat tornit televisiossa, helkkarin komeasti laulettuja biisejä.


 Miten tämän kokemuksen osaisi sanallistaa? Ei mitenkään. Tämä pitää kokea itse! Olo oli kuin olisi virtuaalilasit päässä ollut keskellä Woodstockia, melkein haistoi marisätkän tuoksun leijumassa ilmassa. Kokemus kaikille aisteille, kauniita ihmisiä jatkuvassa liikkeessä tai raukeudessa, aseiden pauhua, strobovaloja, hikinen Claude yläkroppa paljaana keekoilemassa metrin päässä kasvoistani...

 Väliajalle mentäessä harmitti se, ettei minulla ollut pitkiä hiuksia (olisi ollut hienoa vähän heilauttaa fledaa) eikä leveitä lahkeita ja kerroin seuralaiselleni, että mieli tekisi ottaa paita & rintsikat pois ja kulkea hiukan vapautuneemmin. Ei tullut lupaa ja hyvä niin ihan kaikille.

 Olipas kokemus, en osaa oikein muuta sanoa! Hienosti veti koko porukka, aiemmista proggiksista tuttuja tyyppejä silmä tottuneesti haki (Eino Heiskanen, Saara Jokiaho, Maria Lund ja jotenkin mystisen elastinen Joel Mäkinen) ja ilo oli bongailla täysin uusiakin tuttavuuksia (erityisesti Pekka Hiltunen Bergerin roolissa ja Ringa Aflatuni sekä Aaro Vuotila jäivät mieleeni). Pidin hirveän paljon liikekielestä, porukka sykki ja liehui yhdessä sekä erikseen, kuin lavan (ja lavan sivut) täyttävä elävä organismi - ja liike loppuu kuin salamaniskusta ja lava tyhjenee yhtä nopeasti. Upea yksityiskohta oli myös moninaiset julisteet katsomon vieressä sekä loppupuolen marssivat varjot strobovaloineen ja savuineen. Vaikuttava näky!

Claude (Joel Mäkinen) keskellä 

 Mieleeni jäi kaivelemaan Clauden jotenkin syyttävä, pistävä katse videolla tukkaa ajellessa. Muutenkin hiukan hämäsi se, että Claude oli jo valmiiksi lyhyttukkainen ja rintakarvaton (lähietäisyydeltä näin, muistatte kai) ja silti mies julisti ylistyslaulua runsaille karvoille ja hiuksille. Mystistä symboliikkaa tässä kyllä. (Edit. Hippeys on muutakin kuin karvoja ja hiuksia, sellaista mitä ei ulospäin näy.) Pitäisi nähdä uudestaan, jotta osaisi bongata paljon muutakin. Aina kun ei oikein tiennyt minne, ketä ja mihin olisi katsellut.

 Rauhaa ja rakkautta ei ole maailmassa koskaan liikaa, edelleenkään.

Sheila (Maria Lund) 

Ihailtavan paljon oli ensi-iltayleisö pukeutunut hippihenkisesti. Pointsit siitä.

ps. Yövyimme Forenom Hostellissa ihan teatterin nurkilla. Olipa kokemus sekin, ja positiivinen! Alkuhämmennyksen jälkeen huone imaisi mukaansa (aivan kuten tämä esityskin) ja uni maistui. Ovikoodin näpelöityämme oven takaa paljastui pikkiriikkinen lattiatila, porras ja sänky. Ei muuta. Sängyn alta/portaan vierestä löytyi vielä jääkaappi ja astioita. Seuraavalla kerralla kaupan kautta ja yhteiskeittiöön kokkaamaan! Yhteisöllisyys on pop sopivassa suhteessa!

Esityskuvat (c) Hanna-Kaisa Hämäläinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatteri!)

lauantai 8. syyskuuta 2018

Sademies / Tampereen Teatteri

Sademies / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 7.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Dan Gordon
Perustuu Barry Morrow´n ja Ronsld Bassin elokuvakäsikirjoitukseen
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Georg Malvius
Lavastus-ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard
Videosuunnittelu Heikki Järvinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Risto Korhonen, Lari Halme, Anna Ackerman, Matti Hakulinen, Petra Heinänen ja Arttu Ratinen

Lari, Risto ja Matti 

 Vuonna 1988 ilmestyi neljä Oscaria voittanut elokuva "Rain Man". Kävin sen katsomassa leffateatterissa ja vaikutuin suuresti. Minulla ei ole juurikaan enää muistikuvia itse elokuvasta, vain hajanaisia muistoja sieltä sun täältä. Onneksi. Kun kuulin, että Tampereen Teatteriin on tulossa teatteriversio, jonka pääosissa Risto Korhonen ja Lari Halme, sydämessäni läikähti. Tiesin, että paljon olisi kiinni veljesparia näyttelevien välisestä kemiasta ja sen suhteen ei olisi mitään hätää. Tiesin myös sen, että Risto Korhonen loistaisi Raymondin roolissa, ja monet näkisivät hänen näyttelijyytensä uusin silmin. Vuonna 1998 Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa pyöri näytelmä "Inishmaanin rampa". Tuohon aikaan en ollut kovin kiinnostunut teatterista (kävin ehkä pari kertaa vuodessa jotain katsomassa), mutta tuon näytelmän nähtyäni jotain koko maailmani mullistavaa tapahtui. Pääroolissa loisti nuori vastavalmistunut Risto Korhonen. Kävin katsomassa näytelmän kuusi kertaa, ja teatterikärpäsyyteni sai alkunsa.

 Tähän pariinkymmeneen vuoteen on mahtunut monenlaista katseltavaa ja olen huumaantunut monestakin näyttelijästä vuorotellen. Ensi-illan jälkeen muistin vahvasti sen, miksi kaikki alkoi juuri Ristosta. Siksi. Ei ole mitään niin vaikuttavaa kuin näyttelijä, joka on saanut minut usein nauramaan vedet silmissä lähes hysterian partaalla ja sitten liikuttumaan kyyneliin yhdellä eleellä, yhdellä sanalla, yhdellä katseella. Uskallan väittää, että aika harvalla on sellainen kyky (mieleeni tulee ensimmäisenä Robin Williams).

 Näytelmä alkaa varsin kaoottisissa tunnelmissa. Näyttää siltä, että Charlie Babbitilla (Lari Halme) on vahvasti menossa autobisnekset persiilleen. Lucy (Petra Heinänen) ja Susan (Anna Ackerman) yrittävät toimistolla pitää lankoja ja puhelimia käsissään, naisten välissä Charlie mesoaa siihen malliin, että itsellänikin alkaa hiljalleen stressitaso nousta. Varsinaista älämölöä ja kirosanojen tulvaa, joka loppuu kuin seinään suru-uutisen vuoksi. Charlien isä on kuollut. Uutinen ei juurikaan miestä hetkauta, hän näyttää kylmettäneen sydämensä täysin ja ainoa asia joka itsekkään paskiaisen mielessä pyörii on se, paljonkohan mahtaa saada perintöä. Hautajaisten jälkeen lakimies Mooneylla (Arttu Ratinen) on isän viimeinen tahto hallussaan, ja siitäkös se riemu repeää. Charlie perisi vain vanhan auton ja palkintoruusut, ei muuta. Peräti 7 miljoonaa dollaria menisi erään säätiön hoidettavaksi, ja seuraavaksi Charlie ja tyttöystävä Susan löytävät itsensä hoitokodista tohtori Bruenerin (Matti Hakulinen) juttusilta. Stressipisteet alkavat jälleen nousta Charliella eikä vähiten siksi, että kuvioihin ilmestyy outo itsekseen höpisevä miekkonen, joka pyörittelee kumilankaa käsissään, vastaa kaikkeen "joo" tai "en mä tiedä" ja tuntuu elävän täysin omassa maailmassaan. Tietyt tv-ohjelmat tiettyyn aikaan, täsmälliset ruokailuhetket ja huoneen tavaroiden järjestys tuntuvat olevan miehelle elintärkeitä. Muuten miehen maailma suistuu radaltaan. Charlieta huvittaa moinen käytös. Että pitääkin tämänsorttisia idiootteja vammaisia eteen sattuakin. (Charlie ajattelee näin ja sanoo sen ääneenkin, itse ajattelen Charliesta samoin. Asennevamma on se pahin vamma.)

Susan (Anna Ackerman) ja Charlie (Lari Halme) 

 Kovasti koskettaa kohtaus, jossa Charlie ja Bruener käyvät tiukkaa keskustelua toisessa huoneessa ja samaan aikaan toisen huoneen hämärässä yksinäinen miekkonen keinuttaa itseään sängyllä hiljalleen. Mies on Raymond, Charlien isoveli. Veli, jonka olemassaolosta ei ole ollut aavistustakaan. Ja hän on tavallaan perinyt 7 miljoonaa, muttei ymmärrä rahan arvosta tuon taivaallista. Charlie muiluttaa velipojan matkaansa, josko reissulla saisi jotenkin keploteltua rahoista puolet itselleen. Susankin jaksaa veljesten matkassa hetken, mutta luovuttaa alkumetreillä Charlien käytöksen vuoksi. Fiksu likka tuo Susan, ja sitä paitsi hän osaa kohdata hienosti ja ennakkoluulottomasti Raymondin.

 Voi, millainen matka siitä kehkeytyykään! Matka vie ensin Los Angelesiin ja Las Vegasiinkin, ja molemmat oppivat koko ajan uutta. Ympäröivässä maailmassa riittää ihmeteltävää Raymondilla ja veljen ainutlaatuiset ominaisuudet tulevat hiljalleen tutuksi Charlielle. Pitää edetä varovaisesti, rakentaa luottamusta, kuin arkaa luonnonihmettä kesyttäen, varoen äkkinäisiä liikkeitä. Opetella katsomaan toista rehellisesti silmiin. Tärkeitä taitoja eikä mitään itsestäänselvyyksiä.

 Aikamoinen kivisydän täytyy olla, jos selviää katsomossa kuivin silmin ja missään ei liikahda. Mikä parasta, juuri kun olet liikuttunut herkästä kohtauksesta kyyneliin, voit samoilla silmillä nauraa vedet silmissä, kun kohtaus saa hassun käänteen. Raymond sutkauttelee veljeltään oppimiaan "viisauksia" sinne sun tänne ja varsin osuvasti. Huumori on myös lämminhenkistä, ei pilkkaavaa. Ei pidä siis pelätä, että tässä vellottaisi pateettisessa suossa, vaan näytelmä on paikoitellen myös pirun hauska! Haikeankaunis pianomusiikki tosin nostattaa kyyneliä silmiin jo valmiiksi muutamaan otteeseen...

Las Vegasissa 

 Ainutlaatuinen matka, eikä pelkästään paikasta A paikkaan B ja sieltä kohtaan C (taustakuvilla hoituu homma kätevästi), vaan matka ihmisyyteen, toisten ihmisten kohtaamiseen, omaan itseensä. Alun raivostuttavan äänekäs ja itsekäs Charlie korottaa ääntään tarpeettoman paljon pitkin matkaakin, mutta ihailtavasti kaikki ei lopussa enää pyörikään oman navan ja oman maailman ympärillä. Hieno roolityö Lari Halmeelta, ja seuratkaa etenkin hienovaraisen pieniä asioita - tapaa katsoa, tapaa koskettaa, olla tarvittaessa hetki hiljaa.

 Raymondin maailma pyörii rutiinien ja tarkkojen rituaalien ympärillä. Toistojen, tuttujen hokemien ja tuttujen ihmisten avulla kaikki on hyvin. Tämä on minun maailmani, tässä on turvallista ja hyvä olla. Hyväksykää se. Hyväksykää minut juuri sellaisena kuin olen. Pientä muutosta tapahtuu Raymondissakin. Meille näkyvät muutokset ovat pienenpieniä, mutta hänelle suurtakin suurempaa. Sisäistä muutosta ei silmin havaita, se pitää tuntea. Olen varma siitä, että katsomosta poistuttaessa monen sisällä oli tapahtunut suuria.

 Risto Korhonen. Ainutlaatuinen näyttelijä ja persoona, ei ole toista samanmoista eikä tule. Seuratkaa hänen sormiaan. Ikään kuin hän näppäilisi näkymätöntä soitinta, höyhenenkevyesti ja kuitenkin varmoin ottein. Seuratkaa taiteilijaa työssään. Hän tietää tasan tarkkaan mitä on tekemässä, aina. Koen olevani etuoikeutettu, että olen saanut seurata hänen otteitaan jo kahdenkymmenen vuoden ajan.

The Risto Korhonen 

 Pieni loppukevennys... Tuumin, että Las Vegasissa nähdyt asut ovat sitä luokkaa, että herra Korhonen varmaan lunastaa asukokonaisuuden itselleen näytösten päätyttyä. Eipä olisi Kiven terassilla moista nähty aiemmin, ei kaiketi edes herran itsensä päällä!

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

maanantai 3. syyskuuta 2018

Kommenttien julkaisuongelmia

Hei kaikki te, jotka olette muutaman kuukauden sisällä kirjoittaneet kommentteja tänne! Olen aiemmin saanut Bloggerilta sähköpostiini ilmoituksen uusista kommenteista ja sitä kautta pystynyt päättämään, onko kyseessä roskaposti vaiko asiallinen kommentti, joka kannattaa julkaista. Olen hiukan ihmetellyt, miksi pitkään aikaan kukaan ei ole kommentoinut mitään ja karmea totuus paljastui äsken...

 Täällähän oli vaikka kuinka monta julkaisematonta kommenttia, joihin minun olisi pitänyt vielä reagoida vastakommentilla. Anteeksi kauheasti kaikille! Nyt kaikki on julki (osa muutaman kuukauden viiveellä....) ja jatkossa olen tarkempi.

terkuin Teatterikärpänen

Sylityksin / Tampereen Teatteri

Sylityksin / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja Jouni Koskinen

Rooleissa : Eeva Hakulinen, Martti Manninen, Pia Piltz, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Kirsimarja Järvinen, Elina Rintala ja Sanele Salo/David Issa

Martti 

 Neljä päivää olen muhitellut päässäni ajatuksia siitä, mitä osaisin kirjoittaa Sylityksin-näytelmästä. En oikein vieläkään tiedä. Haastavalta tuntuu. Ehkä alan vain kirjoittaa ja katsotaan mitä tästä kehittyy.

 Korjataan alkua hieman. Haasteellista ei ole se, mitä näytelmästä kirjoittaisin, vaan miten käsittelen itse aihetta. Lapsettomuus. Miten henkilökohtaisen tekstin kirjoitan? Mihin vedän rajan? Okei, ensin pieni alustus. Olen lähes 48-vuotias vapaaehtoisesti lapseton naimisissa oleva nainen. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, en minkäänlaista. En koe sitä kuitenkaan ongelmaksi, olen oppinut elämään asian kanssa. Minulla ei ole lapsia eikä tule, ja piste. Lapsettomuuteni ja etenkin naimisissaoloni yhdistettynä lapsettomuuteen on ollut monelle muulle sen sijaan ongelma. Nyt iän myötä kyselyt ovat onneksi loppuneet. Voi niitä kiusallisten tilanteiden määriä, kun pyöristynyt ulkomuotoni ei ollutkaan raskauden aiheuttamaa ja vuorotteluvapaalta töihinpalattuani kuulin ihmettelyä siitä, etten näköjään ollutkaan äitiyslomalla.

 Miehelläni on tytär, jonka äiti asuu muualla. Seurustelun alkuvaiheessa tyttö oli 12-vuotias. Hokasin, että tässähän on valmis paketti ja pikkuinen perhe, tämän minä otan. Toisilla treffeillä mieheni totesi, ettei hän halua sitten enempää lapsia. Sopii mulle, ei ongelmaa! Vaan entäpä jos olisikin halunnut? Tilanne voisi olla nyt toisenlainen. Ehkä. Ei voi mitenkään tietää. Joskus mietin, millainen äiti mahtaisin olla. Olisinko parempi ihminen lapsellisena? Yhteiskunnalle ja muutenkin arvokkaampi? Mitä tarinoita olisin iltasaduiksi kertonut? Olisiko minulla ajokortti, jotta voisin kuskata lasta harrastuksiin iltaisin? Kutsuttaisiinko minua enemmän sukulaisperheisiin kylään? Olisinko vähemmän siivousnatsi enkä jaksaisi enää välittää, vaikka joka paikka olisi murusia ja pieniä rasvaisia sormenjälkiä täynnä? Kysymyksiä vailla vastauksia. Ei voi tietää.

Martti ja Mirja 

 Näytelmä siis kertoo lapsettomuudesta ja toisaalta lapsellisuudesta. Martti (Martti Manninen) ja Mirja (Eeva Hakulinen) ovat pitkään yrittäneet lasta, tuloksetta. Heti näytelmän alussa Mirja seisoo tyhjä jätskitikku kädessään lavalla, katse toiveikkaana. Ihan kuin kädessä olisi raskaustesti, mutta kuten todettu, tyhjää täynnä. Samalla lomareissulla on Mirjan paras ystävä Kaisa (Pia Piltz) tavannut hurmaavan gentlemannin Teemun (Ville Majamaa), jonka kanssa on hurjan kivaa yhdessä ihan vaan kaksin. Paluulennolla Teemusta paljastuu uusia puolia, kun koneessa on hiukan turbulenssia (niin kuin elämässäkin välillä) ja takana vieraat penskat huutavat ja potkivat selkänojiin. Käy ilmi, että Kaisa ja Teemu eivät voi sietää lapsia. No, Teemulla menee tilanteessa "hiukan" kuppi nurin ja Ville Majamaa saa täysin ansaitut väliaplodit.

Lentokoneessa on tunnelma kohdillaan 

 Tilanne Martilla ja Mirjalla alkaa käydä epätoivoiseksi eikä tunnelmaa helpota yhtään se, että lapsettomuushoitoklinikan lääkäri (Elina Rintala) on viimeisillään raskaana. Mirja kokee koko elämänsä täysin arvottomaksi ilman lasta, Martilla on sentään jooga. Hmph. Onhan heillä toisensa? Rakkaus? Toisen tuki vaikeassa tilanteessa? Ei hyvältä näytä. Lapsettomuus repii ja raastaa, kumpikin sanoo toisilleen asioita, joita ei oikeasti tarkoita. Vai tarkoittaako sittenkin?

Elisa Piispanen ja Elina Rintala 

 Luin jostain arvostelusta, että näytelmässä nähdään epämiellyttäviä ihmisiä. Yksi kuvaili roolihahmoaan julmaksi. Minä näin ihmisiä kaikkine heikkouksineen ja epätäydellisyyksineen, herkän aiheen edessä kenestä tahansa paljastuu epämiellyttäviä puolia. Miellyttävä ihminen on mukava kohdata tosielämässä, mutta lavalla miellyttävyys on mielestäni lähes synonyymi tylsyydelle. Meissä kaikissa on se varjopuoli, joka silloin tällöin, oikeissa tai väärissä olosuhteissa, pompsahtaa esiin. Se on inhimillistä ja samalla kiinnostavaa, ei pelkkä miellyttävyys!

 Näytelmässä nähdään myös umpiväsynyt yksinhuoltaja (Elisa Piispanen), joka kaikkeen kyllästyneenä paiskoo kauppakasseja pitkin seiniä ja raijaa helvetin rumaa kolmipyöräistä paikasta toiseen. Lapsi itkee eikä sille kelpaa mikään. Äiti puhuu lapselleen ääni kireänä korostetun kohteliaasti, vaikka mieli varmaan tekisi riepotella lastakin pitkin seiniä runsaiden kirosanojen siivittämänä. Hänellä on kuitenkin voimaa skarpata ja näyttää, että jaksan kyllä yksin. Ei tartte auttaa, vaikka koko olemus huutaa apua ja edes pientä lepohetkeä.

 Mitenkäs sitten käy, kun Kaisa huomaakin olevansa raskaana? Eihän tässä näin pitänyt käydä! Miten käy ystävyydelle? Miten Mirja ottaa tämän uutisen? Yllättäen huomaan samaistuvani sairaalan siivoojaan Almaan (Kirsimarja Järvinen), ja sitten hän sanookin jotain, josta en ole samaa mieltä. Se siitä sitten. En löydä samaistumispintaa mistään. Alunperinhän muuten mietin, että onkos tämä näytelmä minulle sovelias ollenkaan, kun lapsettomuus ei ole minulle mikään kipupiste ja arka aihe. Taisi kääntyä niin, että enemmän minua kiinnostikin se, miten juuri nämä ihmiset tilanteistaan selviävät kuin se, mikä heidät tähän tilanteeseen on ajanut. Odottamattomia käänteitä, joita ei voi ennustaa etukäteen ja joiden kohdalla itse toimisi kenties toisin. Kenties.

Siivooja-Alma 

 Kaisan synnytyksen aikakin koittaa ja ilokaasua taitaa holahtaa katsomoonkin, sen verran absurdeja käänteitä tilanne saa ja hervoton nauru raikaa katsomossa. Teemu saa kunnian näyttää mistä insinöörit on tehty. Välillä vakavoidutaan ja kyllä muutaman kerran roskiakin menee silmiin. Monenlaisia, vähän ennalta-arvattuja ja yllättäviäkin käänteitä on luvassa.

 Lopuksi jotenkin jäi mieleeni päällimmäisenä tunteena itse esityksestä toivo ja elämän jatkuminen, vaikka katossa roikkuvat pehmoeläinmobilet loivatkin mieltä kaihertavia varjoja seinille.

 Yöunet kylläkin meni, sillä mietin kovasti sitä, miksi minulla ei ole lapsia. Miksi. En tiedä. Ehkä jossain syvällä on pelko. Pelko siitä, etten osaa, jaksa, pysty. Että jotain ikävää tapahtuu. Että teen virheen. "Mitäs minä sanoin!" kaikuu päässä. Lause, jota inhoan yli kaiken.

 Kuulkaa. Lapsettomuudessa minua surettaa eniten se, että vanhempani eivät ole saaneet kokea isovanhemmuuden iloja. Ja se, että olen ainoa lapsi ja minun jälkeeni ei jää mitään. Muistaako kukaan, että minäkin olin täällä joskus? Ehkä siksi olen perustanut tämän bloginkin, jotta minusta jäisi edes jonkinlainen jälki. Tämä lienee minun "lapseni". Suurella rakkaudella kasvatettu.

 Kiitokset työryhmälle ajatuksiaherättävästä näytelmästä. Pohdinta jatkukoon.

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

The Nether / Tampereen Työväen Teatteri

The Nether / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Suomen kantaesitys 31.8. 2018, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jennifer Haley (paikalla myös ensi-illassa!)
Suomennos ja ohjaus Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Sonja Halla-aho ja Juha-Matti Koskela

 Minulla oli pohjana pari vapaapäivää Tampereella. Edellisiltana olin ollut Tampereen Teatterin Sylityksin-näytelmän ensi-illassa, yöpynyt ystäväni luona, nukkunut vähän liiankin pitkään, liikuttunut kyyneliin Muumimuseossa, käynyt pizzalla ja tarponut tihkusateessa Työvikseen The Netherin ensi-iltaan. Oli jotenkin uuvahtanut olo, mutta yritin parhaani mukaan skarpata, sillä jotenkin oli sellainen kutina, että nyt pitäisi pysyä hereillä ja "kuulolla".

Jari Ahola ja Suvi-Sini Peltola 

 Näytelmä sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, ei-niin-kauas kuin ehkä toivoisi. Ei ole olemassa enää Internetiä vaan seuraava aste, The Nether, jossa suurin osa kanssakäymisestä ja kaikenlaisesta toiminnasta tapahtuu. Puut ja kasvit ovat kaukaista menneisyyttä, suurta luxusta taitaa olla silloin, jos pääsee kävelemään nurmikolla paljasjaloin. Surullista. The Netherissä kuka tahansa voi olla mitä tahansa, millainen tahansa ja tehdä juuri niitä asioita, joista on aina haaveillut tai fantasioinut. Kiehtova ajatus, ja heti lähti aatokseni liitelemään muihin sfääreihin. Liikemies Simsin (Jari Ahola) ylläpitämästä The Netheristä löytyy myös Kätkö, jossa Vierailija voi toteuttaa pimeämpää puoltaan ja tehdä asioita, jotka "offline-maailmassa" olisivat moraalisesti väärin tai muuten arvelluttavia. Kätköön voi palata halutessaan aina uudelleen ja uudelleen, ja väkihän palaa. Niin koukuttavaa se on. Osa haluaa muuttaa sinne kokonaan. Viittaukset pelimaailmaan (joka on itselleni täysin vieras asia) irrottavat yksittäisiä naurunhörähdyksiä katsomosta sieltä sun täältä. Tietäjät tietää...

 Alkuvaiheessa mielessäni käy, että tämähän on vähän kuin Westworld-sarjan serkku tai sopisi myös Black Mirror-sarjan hyytäväksi jaksoksi. Mitä pitemmälle näytelmässä mennään, sitä kylmäävämpää on kyyti. Sims on poliisikuulusteluissa, tiukkoja kysymyksiä esittämässä on rikosylikomisario Morris (Suvi-Sini Peltola). Sims väistelee minkä ehtii. Se mikä tapahtuu virtuaalimaailmassa tapahtuu vain virtuaalimaailmassa eikä siitä ole kenellekään mitään haittaa. Lisäksi massia virtaa kivasti taskut täyteen, joten mikäpäs siinä. Kuulustelu tapahtuu kirkkaasti valaistussa kuutiossa. Välillä kuulusteltavana Simsin sijasta on myös eleetön, jotenkin surumielinen vanhempi herra Doyle (Pentti Helin). Mitä tekemistä hänellä on Kätkön kanssa? Kuka on Papa?

Pentti Helin ja Suvi-Sini Peltola 

 Kuin tyhjästä näyttämölle syntyy Kätkö, kiehtovasti valoilla kuin kirkkaasta pölystä. Nukkemaisen siro ja hurmaava pikkutyttö Iris (Sonja Halla-aho) hypähtelee lapsekkaasti pitkin näyttämöä helmat hulmuten, keimailee viehkosti Papalle. Minua alkaa puistattaa hellistä kosketuksista, hymyistä ja lempeistä katseista huolimatta - ja juuri siksi. Pian jo saapuukin uusi Vierailija, nuorukainen nimeltään Woodnut (Juha-Matti Koskela), ensikertalainen. On aika Iriksen astua ns. hommiin.

Juha-Matti Koskela ja Sonja Halla-aho 

 Hui olkoon! Mietin, että haluanko katsella tätä ja vastaankin, että haluan. Tämähän on vain teatteria. Olo on paikoitellen epämiellyttävä. Pirullista on, koukussa ollaan. Välillä putoan kärryiltä, seuraavalla kierroksella ollaan taas tukevammin kyydissä vaikka suunta on selkeästi sinne, jonne en haluaisi mennä. Pimeälle puolelle. Omissa ajatuksissakin käy melkoinen kuhina. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Fiilistä ei helpota yhtään se, millaisen keskustelun saimme alkuun väliajalla. Entä jos nyt elämme jossain virtuaalimaailmassa ja Tuolla Jossain joku manipuloi ajatuksiani ja liikkeitäni? Ovatko tunteenikin toisen, minulle tuntemattoman hallussa? Entä jos?

 Näytelmän visuaalinen puoli on lumoavaa. Tosin hitaasti esiinpyörivä valokuutio kera tietyntyyppisen musiikin tuo mieleeni ihan ensimmäisenä sen, että kas nyt on alkamassa uudistettu Ajankohtainen kakkonen tai Poliisi-tv:n päivitetty versio. Morris tuijottaisi tiukalla ilmeellä suoraan kameraan ja sanoisi kylmän viileästi "Hyvää iltaa". Ajatus huvittaa, ja siihen huvittavuus sitten jääkin (tosin heitto kirveestä ja parisuhteesta naurattaa hiukan) .

Kohtaaminen Kätkössä 

 Simsin loppupuolella lavan etureunassa kuultu repliikki saa aikaan tunteen, että lävitseni puhaltaa jääkylmä tuuli. Apua! Yöunethan siinä menivät pohdiskellessa. Kerran aiemminkin olen nähnyt Jari Aholalta sellaisen roolisuorituksen, että vielä loppukiitoksissa roolihahmon nähdessäni purin hampaita yhteen ja puristin käsiäni nyrkkiin kun suututti niin paljon. Nyt hiukan pelotti, mutta onneksi loppukiitoksissa näin Jarin, en herra Simsiä.

 The Nether on juuri niitä näytelmiä, jotka pistävät oman aivotoiminnan ja mielikuvituksen laukalle. Osittain hyvä asia, osittain huono. Näinhän myös paljon kauneutta ja herkkyyttä! Onko se väärin?

 Toivoisin, että tämän löytäisivät myös nuoremmat katsojat (suositus tosin yli 16-vuotiaille ja syystäkin). Hyvä keskustelunaihe, jolla saa aivot mukavasti solmuun, kiitos vaan...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari, TTT

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Työvis!)