tiistai 11. joulukuuta 2018

Saiturin joulu / Tampereen Teatteri 2018

Saiturin joulu / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 7.12. 2012, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Teksti Charles Dickens
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus Marjatta Kuivasto
Puvut Mari Pajula
Koreografia Teija Auvinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Janne Auvinen

Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Tommi Auvinen, Matti Hakulinen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Pyry Smolander, Amelia Auvinen, Valentin Salo ja Niklas Kallio/Väinö Muje

Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) 

 Iki-ihana Dickensin klassikko Saiturin joulu on onneksi palannut aina loppuvuodesta Tampereen Teatterin ohjelmistoon ja siitä on muodostunut toivottavasti monelle jo perinne. Itse muistelin nähneeni esityksen heti ensimmäisenä esitysvuonnaan mutta pienen tarkistuksen jälkeen huomasin, että väärässä oltiin vaihteeksi. Olen nähnyt tämän esityksen viimeksi joulukuussa 2013 ja nyt kun taas aktivoiduin uusintakierrokselle, tuntui siltä että tämähän on aivan erilainen mitä aiemmin! En muuten jostain syystä lämmennyt ihan täysin viisi vuotta sitten, Ilkka Heiskasen showlta tuntui silloin ja missä lie mätti muuten. Vuosien saatossa väki on hiukan vaihtunut, mutta Heiskanen saituri Scroogen roolissa on ja pysyy ja porskuttaa menemään sellaisella vimmalla, että huhhei. Rooli on saanut lisää nyansseja ja muhevaksi marinoitunut - eipä voi muuta kuin ihailla, ottaa rento asento katsomossa ja antaa joulufiiliksen tulla tupaan.

 Ennen esitystä kävin hakemassa kierroksia tunnelmalliselta Joulutorilta, imin itseeni fiilistä ja tuoksuja ja juuri kun olin sanonut ystävälleni, etten aio ostaa yhtikäs mitään, olin minuutti myöhemmin onnellinen virkatun glitterkärpässienen (kuusenkoriste tai ihan mikä vaan hei) omistaja. Joulupukkikin tuli nähtyä, itse asiassa jo toistamiseen. Edellisen kerran näin Joulupukin Turun Kauppahallissa muutama päivä sitten, kiertue näkyy olevan käynnissä. Ehdimme ihailemaan myös Kiven ja pääovien välissä sijaitsevaa jouluikkunaa, jossa oli parin näytelmän pienoismallit nähtävillä.

 Minulla ja ystävälläni oli paikat parvekkeen ensimmäisessä rivissä ja sieltä näki lyhyempikin ihan hyvin, etenkin kurottauduttuaan etunojaan kaidetta vasten. Siellä me sitten kuikuilimme kuin pienet lapset alas näyttämön suuntaan hymy korvissa, itse tosin en hankalahkossa asennossa viihtynyt kovin kauaa, kun aamulla tapahtunut pyörälläkaatuminen alkoi muistuttaa itseään oikeassa polvessani.


 Mistä kertoo Saiturin joulu? No minäpä kerron lyhyesti. Kylmäsydäminen ja itara Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) ei voi sietää joulua eikä toivo kenenkään muunkaan juhlasta nauttivan millään tavalla. "Humpuukia!" narisee ukko nuivasti hyvänjoulun toivotuksiin ja jouluisiin kuorolauleloihin. Mammonaa hän tuntuu rakastavan, ei mitään muuta. Pitkin hampain hän antaa perheelliselle työntekijälleen joulun kunniaksi yhden vapaapäivän. Yllärinä Scroogen vuosia sitten menehtynyt yhtiökumppani Marley ilmestyy kahleitaan kalisuttelevana aaveena paikalle (katosta, huimaaaaa) ja ilmoittaa, että tulevana yönä Scroogelle ilmestyy kolme henkeä tasatunnein - menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden henget. Kannattaisi kuunnella, mitä hengillä on kerrottavanaan. Ehkä Scrooge saisi jonkinlaisen oivalluksen siitä, mikä joulussa ja elämässä yleensä on merkityksellistä, ja vielä olisi mahdollista tehdä muutos, jolla olisi vaikutusta monen ihmisen elämään. Humpuukia moiset puheet, mutta niin vaan henget ilmineeraantuvat paikalle vuorotellen ja saituri joutuu aikamoiseen pyöritykseen. Mahtaneeko Scrooge oppia mitään vai onko liian myöhäistä muuttua ihmisenä?


 En ymmärrä miksi olin ensinäkemäni perusteella muinoin aika nuivalla päällä! Tämähän on kerrassaan lumoava esitys, joka on tulvillaan teatterin ja joulun taikaa! Upeat, monipuoliset lavasteet täynnä kaikenlaisia jippoja, kauniita pukuja ja sielukasta yhteislaulua, ja niin suloinen pikku-Tim. Mystistä savua ja tyhjästä ilmestyviä henkiä ja muita hahmoja... Menneisyyden lyhyenläntä henki (Martti Manninen) alun piipittävine äänineen oli varsin hauska tapaus ja ovelasti toteutettu, ja tämän hengen kanssa Scrooge pääsee/joutuu katselemaan uudestaan omia lapsuus-ja nuoruusaikojaan, jotka nostavat haikeuden pintaan. Joskus hän rakasti muutakin kuin rahaa, mutta sitten tapahtui jotain... Nykyisyyden henki kurvailee valtaisana joulukuusena ja Tulevaisuuden henki on mystinen, pelottavakin hahmo ja tunnelma synkkenee.

 Kuten heti alkuun tuli mainittua, Ilkka Heiskanen on oikein elementissään vanhana kitupiikkinä. Mies narisee ja kähisee selkäranka kiemuralla, suu myrtsinä ja käy välillä lavan reunustalla elehtimässä katsomon suuntaankin. Vähän tuntuu siltä, että kun nykyiset lapsikatsojat tuovat omia lapsiaan joskus vuosien päästä katsomaan perinteistä Saiturin joulua Tampereen Teatteriin, siellä Heiskanen heiluu vieläkin yömyssy päässään. Kun on kerran vauhtiin päästy, häntä ei pidättele mikään!

 Tampereen Joulutori tunnelmallisine valoineen, huumaavine tuoksuineen, herkkuineen ja lahjaideoineen sekä teatteri iltavalaistuksessaan - mieltä herkistävä yhdistelmä! Ja tähän kylkeen vielä Saiturin joulu. Vielä kun olisi edes hitunen lunta.

 Ihanan paljon oli lapsikatsojia! Takuulla ikimuistoinen kokemus tämä, ja vielä pitäisi malttaa odottaa mooooonta päivää itse joulua. Ensi vuonna haluan kyllä nähdä tämän uudestaan ja vielä lähempänä h-hetkeä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella lipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

maanantai 10. joulukuuta 2018

Kaasua, komisario Palmu! / Helsingin Kaupunginteatteri

Kaasua, komisario Palmu! / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 29.11. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Dramatisointi Mika Waltarin romaanista Joel Elstelä
Esitysdramaturgia ja ohjaus Heikki Kujanpää
Sävellys Timo Hietala
Dramaturgi Merja Turunen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen
Peruukit Anu Laaksonen

 Rooleissa : Kari Väänänen, Heikki Ranta, Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Sara Paasikoski, Tuukka Leppänen, Jouko Klemettilä, Vuokko Hovatta, Eero Saarinen, Kari Mattila, Kaisa Torkkel, Kirsi Karlenius ja Kai Lähdesmäki

Orkesteri : Joakim "Jusu" Berghäll/Max Zenger, Mikko "Gunu" Karjalainen/Tomi Nikku, Panu Savolainen/Ilkka Uksila, Jori Huhtala/Juuso Rinta ja Tuomas Timonen/Anssi Tirkkonen

Virta, eloton koiruus, Palmu ja Kokki 

 Lemppari-Palmuni eli "Komisario Palmun erehdys" tuli nähtyä ensimmäistä kertaa väreissä muutama vuosi sitten HKT:n Arena-näyttämöllä ja silloin jo mietiskelin, että tästäköhän alkaa Palmu-sarja teattereissa. Waltarin teosta "Kuka murhasi rouva Skrofin?" en ole lukenut ja lukuisia kertoja teeveestä tullutta Matti Kassilan ohjaamaa elokuvaa en ole kokonaisuudessaan nähnyt koskaan ja arvatkaa miksi? Minulla on ikuiset traumat leffassa saarnaaja Mustapään roolissa nähdystä Risto Mäkelästä, jonka pelkkää ääntä kammoksuin silloin ja kammoksun ja suorastaan inhoan edelleen. Vielä nykyäänkin siirryn toiseen huoneeseen Mustapään hahmon ilmestyessä ruudulle, ja siksipä on jäänyt joitain kohtauksia leffasta näkemättä... Toinen leffasta hiukan positiivisemmassa sävyssä mieleeni jäänyt hahmo on ollut taiteilija Kurt Kuurna, jonka roolissa Pentti Siimes teki suhteellisen herkullisen ja ylitsepääsemättömän tyypittelyn. Vaan annas olla...

 Ennen tätä esitystä kuuluin siihen porukkaan, joka ei ole koskaan onnistunut näkemään Kari Väänästä tositoimissa lavalla (kahvia olen hänelle kerran tarjoillut Hämeenlinnassa eräässä hyväntekeväisyystapahtumassa, jossa herra taisi olla juontohommissa), koska olen teatteriharrastukseni suhteen myöhäisherännäinen. Nyt kun siihen vihdoin tarjoutui tilaisuus, ei yksinkertaisesti voinut olla aktivoitumatta. Pelkästään hänen vuokseen jo kannattaa esitys nähdä, sen verran messevästi hän äksyilee Palmuna ja tallustelee kädet selän takana pitkin suuren näyttämön lavaa. Ja sitten nuoremman polven suosikkini vielä siihen perään yrittämässä pysyä maestron tahdissa - Heikki Ranta etsivä Virtana ja Petrus Kähkönen etsivä Kokin roolissa. Harmi, ettei kummallekaan siunaantunut lauluhommia tähän proggikseen! Olisivat käyneet uudestaan kostealla lounaalla kesken työpäivän, uusinta "Silmät tummat"-kappaleesta tämän kaksikon esittämänä olisi ollut enemmän kuin tervetullut lisä.


 Juonenkulusta ja erinäisten hahmojen motiiveista olin ihan yhtä pihalla kuin leffaakin katsoessani, aina ei ajatuksenkulku mene ihan samoja reittejä työryhmän kanssa ja en osannut katsoa tarinaa "sillä silmällä", että onko siellä nyt miten suuria aukkoja juonessa ja tarinankerronnassa. Pääasia, että viihdyin! Minusta toteutus tarjosi hienoa "vanhanaikaisuutta" ja tyylikkyyttä, ja mustavalkoiset filminpätkät taustalla ja etenkin puvustus (miten komeita herroja ja upeita daameja nähtiinkään) veivät minut arjen ulkopuolelle. Erityisen ja tarkoituksellisen lisämausteen toi liveorkesteri ja varsinkin Jusu Berghäll foley-äänineen. Aina en edes tajunnut, että heeeei nythän tuo kaveri tuolla sivummalla tekee kaasuhanan suhinaa, sanomalehden rapistelua ja pisuaarivisiittiä. Alkupuolella meni valitettavasti ohi eräs epämääräinen töräys, jonka johdosta Palmu käskytti nuorempiaan avaamaan ikkunaa kun ilma on pirun tunkkaista. Kaasua, komisario Palmu?

 Nyt en kokenut puistatuksen hetkiä saarnaaja Mustapään ollessa kehissä, vaikka eipä se Jouko Klemettilän tyypittelemä hahmo mikään iki-ihana ollut vieläkään. Siedettävä kuitenkin! Entäpä sitten boheemi taiteilija Kuurna (Miiko Toiviainen) ja nuoriherra Lankela (Tuukka Leppänen), jotka nautiskelevat yöelämästä aika tavalla? Jestas mikä parivaljakko! Miiko Toiviainen on aiemminkin kunnostautunut herkullisten tyyppien ja kohtauksenvarastajasivuhahmojen esittämisessä, ja tämä eläväinen, äänenkäytöllään kikkaileva ja "tarinankerrontaa elävöittävä" aatelinen on kyllä oivallinen lisä miehen hahmogalleriaan. Onneksemme Kuurnaa laulatti aika usein, sopi se kohtaukseen tahi ei. Elävöitetään hiukan, ja morfiinin ylistyslaulu soi päässäni väliajalle mentäessä.

Kuurnalla lie jotain tärkeää asiaa vaihteeksi 

 Kivasti oli muuten toteutettu kohtaus, jossa liuta herroja seisoi tunnistusrivissä! Pientä kivaa hupia tarjosi myös Virran ja Kokin keskinäinen piikittely ja etenkin Virran sinnikäs pätemisentarve ja innokkuus muistiinpanojen (ja naisten) suhteen.

 Olen unohtanut mainita, mistä koko tarina kertoo! No siitä, kuka mahtoikaan murhata iäkkään rouva Skrofin (Kirsi Karlenius). Rouva löytyy koiransa kera elottomana asunnostaan, kaasuhana auki. Jotain epäilyttävää Palmun mielestä kuviossa on. Kyseessähän on ilmiselvä murha! (Ja tähän torventöräys tai rummunpärinää) Oliko se tytärpuoli Kirsti (Sara Paasikoski) vai saarnaaja Mustapää vai nuoriherra Lankela vaiko sittenkin Kuurna? Vai varatuomari Lanne (Eero Saarinen) vai laulajatar Iiri Salmia (Vuokko Hovatta) vai hovimestari? Onko tarinassa edes hovimestaria, no epäillään varmuuden vuoksi häntäkin.

 Kyllä minä viihdyin mainiosti tämänkin Palmun seurassa! Extraviihtyvyyttä toi se, etten ollut tyypilliseen tapaani esitystä katsomassa yksin. Muutama viikko sitten päätin, että minäpä ryhdyn jatkossa tarjoamaan aveclippumahdollisuuttani jollekin tuntemattomalle, kenties pienituloiselle tai yksinäiselle ihmiselle. Olin meilitse yhteydessä Helsingin seurakuntaan ja sitä kautta löytyi seurakseni Kristiina, jonka tapasin ensimmäistä kertaa teatterin aulassa ennen esitystä. Voi kuulkaa, meillä oli oikein mukava ilta ja rupattelimme kahvittelun lomassa muustakin kuin teatterista. Kristiinakin piti kovasti esityksestä, hänestä oli hienoa nähdä "Vänä" livenä ja livemusiikki + äänitehosteet toivat kivaa extraa. Remontoidun Helsingin Kaupunginteatterin päänäyttämöllä oli hienoa käydä pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää jo vuosia. Onnistunut ilta monin tavoin!

Orkesteri 

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

lauantai 8. joulukuuta 2018

Ihana Neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus / Turun Kaupunginteatteri

Ihana Neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus / Turun Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 16.11. 2018, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Siltanen
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Videosuunnittelu Sanna Malkavaara
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Tobias Zilliacus, Mervi Takatalo, Kimmo Rasila, Kirsi Tarvainen, Ulla Koivuranta, Minna Hämäläinen, Mika Kujala ja Jonas Saari


 Tätä kirjoittaessani on ehtinyt kulua lähes viikko siitä kun esityksen näin, ja jännästi muistikuvat näytelmään liittyen ovat enää kovin häilyviä ja unenkaltaisia tuokiokuvia sieltä sun täältä. Tarkemmin kun ajattelen, yksittäisistä tuokioista ja hetkistä esitys nimenomaan koostuikin!

 Pidin kovasti näytelmän alun runollisesta ja kauniista kielestä, hetkeä aiemmin olin tuntenut rinnassani lämpimän läikähdyksen löydettyäni käsiohjelmasta Fernando Pessoan runon heti kansilehden jälkeen. Opiskelijatar Margit Niininen (Mervi Takatalo) ja maisteri, Åbo Akademin kirjastonjohtaja Allan Törnudd (Tobias Zilliacus) käyvät ensimmäistä keskusteluaan ja liian pitkistä katseista ja kehonkielestä voi havaita, että jotain muutakin on ilmassa kuin sivistynyttä sanojenvaihtoa. Keskustelua seuraa pitkät kävelyretket ja vähitellen nämä kaksi lähentyvät, rakastuvat. Kovasti miellytti se, miten neiti Niininen muisteli ääneen tapahtumien kulkua "Kohtasimme tässä sillalla, sen täytyi tapahtua tässä, ei vaan hän lähestyikin tuolta suunnasta". Niin häilyväisiä ovat muistot, jokaisella oma tulkintansa.

 Tämä on ensisijaisesti rakkaustarina, joka saa ikäviä sävyjä mustamaalaamisen astuttua kuvaa. Ärsyttävän lipevä liikemies Engros (Kimmo Rasila) laittaa huhuja liikkeelle, vaikka mies on itse syyllistynyt johonkin anteeksiantamattomaan näytelmän tapahtumia ennen. Neiti N ei ole uskaltanut kertoa tapahtuneesta kenellekään, sillä nuoren neidon sana arvostetun liikemiehen sanaa vastaan ei paljoa painaisi 20-luvun Turussa. Nykyään olisi jo toisin, #metoo-liikkeen myötä. Alkupuolella Engros töksäyttää vaimonsa kuullen suustaan yllättävänkin alatyylisen sanan ja se todella nousi puheesta esiin alun kauneuden jälkeen. Haluttiinko tällä kenties painottaa, että tämä mies se sanoo ja tekee mitä huvittaa eikä välitä muiden reaktioista ja tunteista, ja katsojallekin muodostuisi heti sellainen kuva, että tämä mies on näytelmän pahis? Mitä vaan voi odottaa, ja paha ansaitseekin palkkansa?

Tämä näytti ja kuulosti upealta! 

 Pientä huumorinpilkettä tarjoaa etenkin naiskaksikko Ida Granlund (Minna Hämäläinen) ja Jenny Saarisalo (Kirsi Tarvainen) leffareissuineen. Ida on paatumaton romantikko ja tuntuu saavan potkua haavemaailmasta, Jenny taas on realisti ja pudottaa kommenteillaan Idan takaisin maan pinnalle. Varsin hauskasti on toteutettu mykkäelokuvakohtaus, jossa sateenvarjot lentelevät ja takaa-ajot seuraavat toistaan dramaattisissa tunnelmissa. Jennyltä on jäänyt kakkulat kotiin ja Ida lukee ystävättärelleen ääneen elokuvan väliotsikoita myös ruotsiksi. Myöhemmin sitten tankataan ruotsin epäsäännöllisiä verbejä ja itsekin huomaan niitä muistelevani. Eipä tarvitse elävissä kuvissakaan niin usein rampata, kun neiti Niinisen naapurissa asuva Ida saa kiinnostavaa seurattaavaa omasta ikkunastaankin ja lisää vielä joukkoon omia tulkintojaan. Muista roolihenkilöistä tykästyin kovasti Jonas Saaren lämmöllä tulkitsemaan oikeuslääkäriin, joka seisoskeli lavan edustalla heti väliajan jälkeen, ja erinäisten oikeustahojen toteutus oli oikein nokkelasti kehitelty myös.

 Näytelmä perustuu tositapahtumiin. Vartiovuorelta löytyy ruumis, ja näin kaikki olisi voinut tapahtua. Mysteeri kiehtoo. Kiitän käsiohjelmaa siitä, miten tuotiin lisäinfoa näytelmän syntyprosessista ja oikeista tapahtumista sekä ajankuvasta, ja esityksen loppupuolella käytiin läpi Allanin ja Margitin myöhempiä vaiheita. Uskomatonta, miten kaiken tapahtuneen jälkeen heidän tarinansa sai vielä uusia käänteitä ja pystyivät jatkamaan yhteiseloaan. Erittäin mielenkiintoista.


 Istuimme seuralaiseni kanssa eturivissä ja se ei kyllä ollut paras paikka. Osa taustalle heijastetuista teksteistä jäi sermien peittoon, ja muutenkin visuaalinen puoli olisi näyttänyt hitusen kauempaa kokonaisuutena varmasti erilaiselta. Tekstin paljous ja pitkä kesto vähän puuduttivat myös, etenkin kun meidän esityksemme vielä venähti vartilla teknisten ongelmien vuoksi. Hyvä esimerkki siitä, että teatterissa kaikki on mahdollista. Katsomiskokemustamme katkos ei kuitenkaan haitannut.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

perjantai 7. joulukuuta 2018

Haastattelussa Milla Kangas ja Lauri Tilkanen

Teatteri Jurkassa pyörii syksyllä 2018 (ja keväällä 2019) Harold Pinterin näytelmä "Rakastaja", jonka rooleissa loistavat Milla Kangas ja Lauri Tilkanen. Minulla oli reilut puoli tuntia aikaa haastatella Millaa ja Lauria takahuoneen puolella esityksen jälkeen, koska oli kiire bussiin - ja niinhän siinä sitten kävi, että juttuhetki hiukan venähti ja bussi lähti lähes samalla sekunnilla saatuani itseni penkkiin istumaan, eli läheltä piti! 

Aluksi tiedoksi, että Kokkolasta kotoisin oleva Milla on syntynyt 1981, Laurin juuret taas sijaitsevat Karinaisissa Varsinais-Suomessa ja hän on syntynyt 1987.

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Mä yritän kovasti harrastaa jääkiekkoa ja kiipeilyä, aikaa on rajallisesti mutta pyrkimys on ainakin kova! Työt kun menee periodimaisesti ja ollaan paljon aikatauluissa kiinni, on hankalaa olla mukana missään säännöllisessä harrastustoiminnassa. Vapaalla tulee vietettyä paljon aikaa perheen parissa.” (Lauri)

”Mullakin on pienet lapset (1v ja 3v), ei ole paljoa vapaa-ajanvietto-ongelmia kyllä. Liikuntaa harrastan mielelläni, ja välillä on kiva päästä itsekin teatteriin katsomaan tärkeitä juttuja. Viimeksi olen nähnyt Kansallisteatterissa Lemminkäisen. Laurin kanssa kävimme katsomassa Tainaronin, siinä oli ohjaajana Essi Rossi, eli sama ohjaaja kuin tässä Rakastajassa.” (Milla)

Missäs vaiheessa teatterikärpänen puraisi? ”Yläastella menin ilmaisukerhon tyyliseen juttuun, silloin ei vielä näyttelijän ammatti käynyt mielessä. Lukioaikoina alkoi sitten tapahtua enemmän – olin mukana silloisen rock-jazzkoulun toiminnassa, jossa tehtiin monta teatterijuttua, laitettiin myös ystävien kanssa muutama proggis pystyyn. Kaupunginteatterissa olin Sound of Musicissa Lieslin roolissa ja se oli ensimmäinen kosketus ammattiteatteriin.” (Milla)

”Mä pääsin 11-vuotiaana Turun Vartiovuoren kesäteatteriin ja sen jälkeen menin harrastajateatteriin (Turun Nuori Teatteri) jossa olin seitsemän vuotta, aina lukion loppuun asti. Kirjoitusten loppuvaiheessa piti alkaa miettiä, että mitähän sitä tekisi. Kyllä lukioaikoina kävi jo mielessäni, että mitäs jos tästä näyttelemisestä tulisikin ammatti. Pääsimme samana vuonna Millan kanssa TeaKiin, vuonna 2006.” (Lauri)

Onko missään vaiheessa ollut mielessä jokin muu ala, suunnitelma B? ”Lukioaikoina mulla oli mielessä kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutten koskaan hakenut minnekään muualle. Esimerkiksi kauppakorkeaan olisin voinut hakea, suvussani on sen alan porukkaa. Siinä vaiheessa mulla ei ollut mitään selkeää ajatusta siitä, mikä musta tulee isona. Nyt voin sanoa, että hyvä että kävi näin ainakin toistaiseksi.” (Lauri)

”Mulla vierähti tovi ennen kuin pääsin TeaKiin. Sitä ennen opiskelin muusikoksi musateatteripuolelta Lahdesta ja pop/jazz-opintojakin. Musiikki on ollut mulla aina vahva vaihtoehto. Kävin mä lukion jälkeen pyrkimässä kääntäjäksikin, en päässyt...” (Milla)

Minä vuonna valmistuit TeaKista? ”Mä valmistuin 2010, pikkuisen aiemmin kuin muut eli neljässä vuodessa. Sain hyväksiluettua muita opintojani tähän yhteyteen.” (Milla)

”Mä valmistuin 2012, olin yhden extravuoden vielä päälle.” (Lauri)

Milla ja Lauri (c) Teatterikärpänen

Mainitse joku oma roolityösi tai koko proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla tärkeä. ”Vaikea kysymys… Kaikki työthän ovat jollain tavalla aina merkittäviä ja tärkeitä itselleni. Voisin vastata tämän Rakastajan, nyt kun tähän on palattu taas kymmenen vuoden jälkeen. Teatterikouluaikoina se oli ensimmäisiä vähän isompia juttuja ja silloin se oli hyvin tärkeä työ meille molemmille ja tähän oli kiva palata nyt.” (Lauri)

”Siinä tuli kyllä onnistumisen kokemuksia, tavoitti ehyen kokonaisuuden silloin. On ollut hienoa päästä tekemään Rakastaja uudestaan. Voisin mainita myös edellisen työni, Aurinkoteatterin Saalistajat. Se oli omassa fyysisyydessään ihana haaste. Viimeisimmät työni ovat molemmat olleet hienoja haasteita, ja täysin toistensa vastakohtia. Ihan parasta!” (Milla)

Mikä on noin yleisesti ottaen haasteellisinta teatterin tekemisessä? ”Kaikki proggikset ovat omanlaisiaan prosesseja, välillä prosessimuotoisessa tekemisessä on haastetta löytää ”se juttu”, kulma tai väite ja oman kokemukseni mukaan aika usein mennään ihan kalkkiviivoille, ensi-iltaviikolle, ennen kuin asiat ratkeavat. Aina ne jollain tavalla kuitenkin ratkeavat!” (Lauri)

”Mun mielestä haastavinta on lähinnä oman pään sietäminen prosessissa. Sieltä tulee kaikenlaista viestiä ja täytyy neuvotella itsensä kanssa, että mikä on tämän jutun kannalta olennaista. Epävarmuuden sietäminen on usein näissä prosesseissa haastavinta, ja sehän tiivistyy aina ensi-iltaa kohti. Miten elää sen kanssa? Miten puhdistaa sitä pois? Miten keskittyä vain työhön ja juuri siihen hetkeen, mitä ollaan juuri nyt tekemässä? Näin vanhemmiten oon kyllä oppinut kestämään tätä paremmin.” (Milla)

Mistä sitten nautit eniten? ”Tuntemattomaan kurottaminen ja yhdessä löytäminen. Itsensä haastaminen fyysisesti ja henkisesti. Parhaimmillaan ihana heittäytyminen.” (Milla)

”Vuorovaikutus vastanäyttelijän ja yleisön kanssa. Vaikka olisi kuinka tarkkaan treenattu, joka esitys on hyvin erilainen ja yleisön energia on erilainen, ja meidän energiamme myös. Rakastaja kestää tunnin, ja siinä aika paljon ollaan kontaktissa ja eletään sitä hetkeä. Se on nautinnollista, jännittävää ja kuumottavaa samaan aikaan.” (Lauri)

kuva Rakastajasta (c) Marko Mäkinen

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”No nytpä kysymyksen pistit! Tulee heti paineita siitä, että pitäisi vastata jotain suurta….” (Milla)

”Oppeja on matkanvarrella saanut paljonkin ja koko ajan niitä tulee lisää, mutta mitään kirkasta ajatusta ei kyllä nyt tule mieleeni...” (Lauri)

”Tämän näytelmän inspiroimana vastaan nyt, että ”kohti toista”! Mulla on tapana jäädä pyörittelemään ja pohtimaan asioita niin näyttämöllä kuin omassa elämässänikin. Menee kohti toista ihmistä – oli se sitten ystävä, parisuhde, työkaveri. Tämmöinen tärkeä ajatus tuli nyt mieleeni.” (Milla)

”No minäkin kyllä nyt kehittelen jotain tähän näytelmään liittyen… ”Päin vaaraa”. Sopii niin näyttelijäntyöhön kuin elämään yleensä. Ei voi tietää ellei mene asiaa kohti. Oon yrittänyt tätä viimevuosina noudattaa. Kohti tuntematonta. Pois omalta mukavuusalueelta. Pelottavissa asioissa on jotain sellaista, joka täytyy vaan kokea ja kohdata. Sen myötä niistä tulee tutumpia.” (Lauri)

”Just näin! Kun miettii tätä Jurkkaakin, niin kymmenen vuotta sitten en olisi pystynyt tulemaan tänne tätä esittämään, tuohon pieneen tilaan.” (Milla)

Mitä on teatterin taika? Voiko sitä selittää, vai murtuuko taika? ”Mulle teatterin taika voi merkitä moniakin asioita, mutta eniten se on energiaa ja vuorovaikutusta, joka on läsnä jokaisessa esityksessä. Hengitämme yhdessä yleisön ja vastanäyttelijöiden kanssa, siinä on jotain maagista.” (Lauri)

”Ei teatterin taika selittämällä mihinkään pakene… Mitenkään tyhjentävästi en osaa tätä selittää, mutta ensimmäisenä mieleeni tulee tihentynyt energia ja läsnäolo. Ihminen on loputtoman mielenkiintoinen esimerkiksi tässä Jurkan tilassa, hän saapuu paikalle ja istuu, ja sitähän voisi katsella loputtomasti.” (Milla)

”Joskus yllättää itsensä näyttämöllä, tekeekin yllättäen jotain tietynlaisen impulssin mukaan. Se on kiintoisaa, ja sellaiseen tilaan pitäisi myös pyrkiä.” (Lauri)

Millainen vastanäyttelijä on Lauri Tilkanen? ”Laurihan on ihan mahtava! Hänellä on hieno intensiivinen läsnäolon taito, jota voisi kai myös karismaksi kutsua. Siihen energiaan on helppo vastata ja lähteä yhdessä tekemään.” (Milla)

”… mulla on halu ratkaista asioita. Anteeksi, huutelen täältä nyt väliin omia kommenttejani, mutta tämä koskee meitä molempia kyllä.” (Lauri)

Entä millainen vastanäyttelijä on Milla Kangas? ”Hänen kanssaan on helppo näytellä, hän on tilanteessa läsnä ja meillä on hyvä kontakti. Muuta ei tavallaan tarvita, kaikki on vastausta toisen impulsseihin. Milla on tarkka ja taitava, ja hänen kanssaan on helppo puhua ja avata tilanteita, väittää vastaankin mutta sekin on osa prosessia.” (Lauri)

Taustalla tallenne TeaKista (c) Marko Mäkinen 

Kerro joku legendaarinen sählinki. ”Taisi olla ”Pohjalla”-näytelmän ennakko, katsomo ei ollut täynnä. Yhdessä kohtauksessa potkaisen tuolia ja se pyörii pitkin lavaa. No, sillä kerralla tuoli jatkoi pyörimistään ja lensi suoraan katsomoon! Samassa näytelmässä lensi tulitikun hehkuva pää suoraan katsojan syliin. Mä jäin katsomaan minne se lentää, sieltä sitten näytettiin katsomosta että kaikki ok. Silloin kymmenen vuotta sitten Rakastajassa kävi kerran niin, että tässä kun kaadetaan viskit päälle niin mä liukastuin ja lensin selälleni. Se näytti itse asiassa aika hyvältä ja näytti siltä, että se kuuluu esitykseen mukaan!” (Lauri)

”Tässä Rakastajan ensi-illassa mulla irtosi korkokengän korko… Harrastajateatteriaikoina Famen loppukiitoksissa kävi kerran niin, että basisti/näyttelijä hyppäsi niin korkealle kiitoksiin tullessaan, että hänen päänsä osui kattorakenteisiin ja siihen putosi lattialle elottomana. Huh, siihen loppui kiitokset ja ambulanssi kutsuttiin paikalle. Hän selvisi kyllä, sai aivotärähdyksen.” (Milla)

Nyt muihin aiheisiin. Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi viihdykkeeksi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Joku hyvä kirja… ja konjakkipullo.” (Lauri)

”Joo, hyvän paksun kirjan mäkin ottaisin. Ja mozzarellapizzaa! ” (Milla)

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”50-luvulle olisi siistiä mennä fiilistelemään.” (Lauri)

”Mä menisin 20-luvun Pariisiin taiteilijaelämää seuraamaan.” (Milla)

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi? ”Se olisi farssi! Niin kuin elämä itse. Tai musta komedia, tunnin kestoltaan. Kompakti, en tykkää pitkistä näytelmistä.” (Lauri)

”Joku kolminäytöksinen juttu. Ilo-tuska ja sitä kolmatta en nyt keksi hah.” (Milla)

Lopuksi Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä, joka osoittautuikin yllättävän haasteelliseksi täsmennettyäni, että ei saa miettiä liikaa eikä tarvitse selittää vastausta sen tarkemmin. Joka välissä nauratti ja paljon. (Laurin vastaukset suluissa)

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus (Kaipaus)
Mistä sanasta pidät vähiten? - Yrjö (Rakkaus)
Mikä sytyttää sinut? - Läsnäolo (Nauru)
Mikä sammuttaa intohimosi? - Analyysi (Agressio)
Suosikkikirosana? - Voi perse (Saatana)
Mitä ääntä rakastat? - Kuovi (Lapsen nauru)
Mitä ääntä inhoat? - Saneeraustyöt (Hammaspora)
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ihmisoikeusjuristi (Kirurgi)
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lääkäri/sairaanhoitaja (Patologi) 
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ihana nähdä sua! (Tervetuloa!)

torstai 6. joulukuuta 2018

Äkkivääriä flamingon sääriä / Teatteri Hevosenkenkä

Äkkivääriä flamingon sääriä / Teatteri Hevosenkenkä, Tusculum

Ensiaamu 4.12. 2018, kesto noin 30min (ei väliaikaa)

Tekstit Laura Ruohonen (Allakka pullakka, Yökyöpelit ja Tippukivitapaus)
Esityksen valmistus Jussi Lankoski ja Eero Ojala
Yhteistuotanto Teatteri Hevosenkenkä ja Suomen Lausujain Liitto

Suositusikä 3-8v

Estradilla : Eero Ojala / Jussi Lankoski (vuorottelevat)

 Kaikenlaisista paikoista sitä saattaa itsensä välillä löytää joko tahtomattaan tai ihan omasta mielenkiinnostaan. Joulukuisena tiistaiaamuna löysin itseni ensin aamuvarhaisella kylmissäni sadetta pitelemästä Niittykummun Teboilin katoksen alta ja hetkeä myöhemmin Teatteri Hevosenkengän pihasta ja uudisrakennus Tusculumista. Nimi kuulosti minusta närästyslääkkeeltä äkkiseltään, mutta oikeasti tarkoittaa rauhalle, taiteelle ja hiljentymiselle tarkoitettua suojaisaa tilaa. Nimi on peräisin antiikin Roomasta ja sopii kyllä mainiosti nykypäivän Espooseenkin. Vesisateessa tallustelun jälkeen oli kuulkaa lähes mieltä herkistävää ja ainakin lämmittävää tepastella sukkasiltaan suojaisassa taiteen pesässä!

Varsin katu-uskottava kokonaisuus, eikö? 

 Ensiaamuun olivat minun ja Herra Lausuntataiteilijoiden lisäksi heränneet päiväkotipiiperoiset virallisine valvojineen ja muutama muu suositusikää hitusen vanhempi henkilö, myös tekstien äiti Laura Ruohonen. Aika nopeasti kävi ainakin minun mielessäni ilmi, että näissä runoissa ja riimeissä ei kyllä yläikärajaa ole. Kukapa ei nauttisi nokkelasta, yllättävästä ja hauskasta sanoilla kikkailusta!

 Esityksessä käytetyt tekstit eivät kokonaisuutena olleet minulle tuttuja muuten, paitsi Tippukivitapauksesta peräisin olevat jutut. Näin keväällä Kansallisteatterissa Tippukivitapauksen, ja se oli kyllä musiikkiteatterielämys parhaimmasta päästä. Niinpä tekikin mieli lähteä vähän lauleskelemaan, kun Eero Ojala alkoi aluksi lapsosilta kysellä, sattuuko kenelläkään olemaan mukana hanskoja tai lapiota ja jos olisi, mitä niillä mahdollisesti tehtäisiin. Kiihtyvällä tahdilla etenevä kysely kirvoitti jo kaikenlaista huutelua ja elehtimistä yleisöstä. Näissä lastenteatteriesityksissä minusta muutenkin on parasta se vilpitön innostuneisuus ja spontaanius joka pienistä katsojista huokuu, jos tekee mieli huudahtaa "Eeeeikä!" tai "Et uskalla!" niin sitten hihkutaan. Sama taas "aikuisten jutuissa" aiheuttaisi (ja on aiheuttanut) ilahtumisen sijaan lähinnä noloja tilanteita. Kuvitelkaapa vaikka Hamlet aloittamassa "ollako vai eikö olla" ja joku huutaisi "No koita nyt jo päättää!" Perin kiusallista olisi se.


 Pinkissä jumpsuitissa ja syystäkin jarrusukissa ämpäreiden seassa kurvaileva Ojala tietää kyllä kikat joilla pidetään yleisö kuin yleisö hyppysissään ja valppaana. Äänenkäyttö ja fyysinen, hallittu pelleily yhdistettynä mehukkaiden tekstien tarjoamaan yllätyksellisyyteen ja hauskoihin käänteisiin on nautinnollista seurattavaa, ja iloinen kiherrys kuuluu sieltä sun täältä. Olen nähnyt käytettävän ämpäreitä rekvisiittana aiemminkin (Musiikkiteatteri NYT ja UIT) ja tässä se taas nähtiin, että vain mielikuvitus on rajana. Aika usein vähemmän on enemmän, ja yksinkertainen mutta ovela on monimutkaisia viritelmiä toimivampi juttu. Kuten esimerkiksi rusinat, ja taisi siellä muutama kuivattu karpalokin olla mukana. Eero lähti hauskasti marjastamaan ja napsi katsojien nenänpäitä ämpäriinsä! Kas, mitähän mahtoi kopsahtaa kevyesti ämpärin pohjalle.. Jotain perin liikuttavaa oli siinä, millainen harras hiljaisuus ja toisaalta pieni kihertely laskeutui huoneeseen marjastuksen aikana, lapset sulkivat silmiään ja kurottivat hivenen eteen päin, josko sattuisi miekkonen ämpäreineen kohdalle. Jännittikin samalla. Jos totta puhutaan, olisi minunkin nenänpäästäni saanut käydä kevyesti nappaamassa. Toiveajattelua.

 Harmitti oikein, kun tekstit eivät olleet minulle juurikaan ennalta tuttuja. Hyvä puoli oli tietysti se, että yhtään ei tiennyt mihin suuntaan jutut lähtisivät ja monta hauskaa käännettä olikin tarjolla. Mieleeni jäi maitopurkkiin pieraisut ja viisi pientä Niemistä ja se, että suusta lipsahtelee kaikenlaista muuta, kun anteeksi pitäisi pyytää. Mainiotahan on tietenkin se, että ainahan voin lainata Ruohosen riimit kirjastosta ja hihitellä itsekseni kotona, nyt kun olen jo kahlannut Roald Dahlin tuotannon läpi lähikirjastoni avustuksella. Saatan jopa esittää isännälle privaatin runoesityksen (ja tämänkin runojutskan innoittamana lausuin kaksi kissa-aiheista runoa ja vieläpä ulkomuistista).


 Mitäpä tähän nyt vielä osaisi lisätä? Puoli tuntia mennä sujahti hujauksessa ja mielelläni olisin kuunnellut ja katsellut enemmänkin, mutta pikkukatsojille tämä oli juuri passeli kesto. Keskittyminen ei herpaantunut (pientä levottomuutta oli ilmassa ajoittain, mutta kenelläpä ei etenkin siihen aikaan aamusta) ja kukaan ei tiettävästi pahoittanut mieltään ja jäänyt tyynyille kieriskelemään. Varsin onnistunut ensiaamu siis! Jos ensikosketus lastenteatteriin ja teatteriin ylipäätään on tämänkaltainen, siinä saattaa teatterikärpänen istahtaa nenulle ja se on jatkossa menoa sitten. Sitten voi keski-ikäisenä muistella, että "taisi olla silloin vuosi 2018, kun olin katsomassa Teatteri Hevosenkengässä lastenrunoesitystä, jossa hassu pinkkipukuinen kaveri popsi rusinoita ja laittoi ämpärin päähänsä ja mutusteli hampaansa. Se se oli mainio esitys!" 

(c) Jussi Lankoski

 Sen haluaisin vielä lisätä, että kyllä on mahtavaa, että meillä on näin rikas ja moneen taipuva suomen kieli! Itsekin tykkään välillä viljellä vähän hassujakin ilmauksia ja makustella sanoilla, ja melkein pitäisi järkätä joku jemmapaikka erityisen vinkeille, liian vähäisessä käytössä oleville sanoille ja niitä sitten aina sopivan hetken tullen ripottelisi mausteeksi mukaan tekstiä elävöittämään. Sanoja kuten kenkku, messevä, mussuttaa, tupsu, näpsä, pomppu, akkuna, huiskis, vipeltää...

 Haa! Äkkivääriä flamingon sääriä nähtävissä Tusculumissa seuraavan kerran keväällä 2019, ja ämpäreiden ja riimien kanssa viuhtomassa siis vuorotellen Eero Ojala ja Jussi Lankoski. Tästä linkistä lisäinfoa esityksistä ja aikatauluista.

(c) Eero Ojala 

Esityskuvat (c) Fanni Lieto ellei muuten mainita

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Teatteri Hevosenkenkä!)

maanantai 3. joulukuuta 2018

Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatteri

Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 9.11. 2018 ja oikeastaan joka esityspäivä, kesto 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tiina Valkama
Valosuunnittelu Mika Randell
Äänisuunnittelu Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen ja Anna Kulju
Näyttämötekniikka Roope Santala, Ilkka Stolt ja Riku Suvitie

Rooleissa : Riitta Salminen, Stefan Karlsson/Markus Ilkka Uolevi, Teemu Aromaa, Severi Saarinen, Miska Kaukonen, Peter Ahlqvist, Iikka Forss ja Ella Lahdenmäki (roolihenkilöksi voisi myös nimetä koko lavastuksen ja eräänkin fiikuksen, joka saa taas kovaa kyytiä tietyssä tilanteessa...)


 Pari vuotta sitten kävin nauramassa Tampereella poskilihakseni kipeiksi tämän samaisen pieleenmenevän näytelmän (ja saman ohjaajan) parissa, ja tässä välissä olikin ehtinyt naurusulakkeeni latautumaan juuri sopivaan kondikseen. Ja miten kävi? Takaraivoani alkoi tykyttää jo alkumetreillä ja katastrofaalista loppuhuipentumaa kohti mentäessä tuntui siltä, että otsalohkoni ja kaikki mahdolliset päänsisäiset onkalot ovat täynnä naurua, joka ei nyt vaan löydä oikeasta lävestä ulos. Tuntui siltä, että pääni räjähtää ihan justiinsa ja naurusulake ei sitä painetta kestänyt, vaan ylikuumeni ja kärvähti vaihteeksi. Vielä seuraavanakin päivänä päässä jyskytti ja niskasta ylöspäin tuntui kovin raskaalta - olin onnistunut hankkimaan itselleni jonkisortin naurutulehduksen! Ja nyt pari päivää esityksen jälkeen kaikki extranauru on muodostanut pienet pussit silmieni alle. Hienoa!

 Oli suunnaton ilo olla paikalla Turun Työväen Teekkareiden Draamaseuran ensi-illassa Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämöllä. Näytelmän ohjaaja Risto (Korhonen?) (Teemu Aromaa) toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja kertoili hiukan aiemmista, vähän surkuhupaisistakin tuotannoista, joissa on ollut resurssipulaa niin näyttelijöiden kuin budjetinkin suhteen. Nyt sitten oltaisiin iskujen iskussa ja kaikki olisi valmista odotettuun ensi-iltaan näytelmästä "Murha Havershamin kartanossa". Saas nähdä miten näyttämömestari Anne (Riitta Salminen), ääni-ja valomies Teuvo (Markus Ilkka Uolevi), itse Risto, Jonde (Severi Saarinen), Henkka (Miska Kaukonen), Masa (Peter Ahlgvist), Roope (Iikka Forss) ja Sanna (Ella Lahdenmäki) selviytyvät. Mitäpä luulisitte?

 Kuten näytelmän nimestä käy ilmi, ihan kaikki mitä kuvitella saattaa (ja kaikki mitä ei edes saata kuvitella ennen kuin se jo tapahtuu) menee niin vituralleen kuin olla ja voi. Muutama esimerkki : äänimies unohtuu ihan muihin puuhiin ja ääniefektit tulevat väärään paikkaan tai ovat muuta kuin pitäisi, näyttelijöiden toimesta rekvisiitat ovat mitä sattuu käteen osumaan, Perkinsillä (Henkka eli Miska) on ongelmia vierasperäisten sanojen ja repliikkiensä muistamisessa ja mikä pahinta/parhainta, lavastus alkaa elää omaa elämäänsä eli toimii silloin kuin ei pitäisi ja toimii ennalta-aavistamattomalla tavalla. Ylläreitä siis riittää monessa muodossa ja täytyy sanoa, että vaikka olen nähnyt saman hässäkän ennenkin, muutama kohtaus naurattaa niin paljon että on pakko kiljahtaa naurusta, kun se ylläri tulee puun takaa. Vaikka tiedän sen tulevan, se naurattaa silti ja siksi. Vähän samalla tavalla kuin teeveestä tuttu Illallinen yhdelle, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja ja joka kerta meinaan pudota penkiltä, kun kana lentää tarjottimelta hevon kuuseen.


 Loppua kohti mentäessä nauraahöröttelin jatkuvalla syötöllä ja ajattelin jo, että nyt ette kyllä enää yhtään lisää tästä kierroksia tai muuten saan sydänkohtauksen. Mitä vielä, etenkin Iikka Forss alkoi mokoma osoittaa sellaista jalkatekniikkaa että alta pois. Iikka myös painiskeli erinäisen rekvisiitan kera varsin mallikkaasti! Teemu Aromaa korotti panoksia myös juuri sopivasti ja seuralaiseni kanssa kovasti hohottelimme nimenomaan tarkastaja Carterin yliampuville elkeille. Naurusulakkeeni alkoi kuumeta siinä vaiheessa viimeistään, kun havaitsin hovimestari Perkinsin touhuavan divaanin kanssa jotain aivan älytöntä sivummalla. Lempparikohtaukseni muuten on eräs "viskinjuontikohtaus", joka ei vaan etene millään...

 Charles Haversham (Severi Saarinen) ei kuolemastaan huolimatta malta olla millään näyttämöltä pois ja kissatappeluakin on luvassa, kun naiset sattuneesta syystä taistelevat samasta roolista. Iloisesti minut yllätti Peter Ahlqvist ja lähinnä Masa (tuplaroolissa), hän kun oli niin vilpittömän ilahtunut aina saadessaan lava-aikaa ja huomiota, silmät oikein sädehtivät ja väliaplodeilta ei voinut välttyä, ei edes itse Masa omalle suoritukselleen. Harmi vain, että näyttelijänä Masa on aika yliampuva eikä sieltä luontevimmasta päästä. Kuka sitten kehtaisi sanoa hänelle, että kannattaisi harkita muita harrastuksia, kun toinen on niin vilpittömän onnellinen lavalla? Yksi miehen ele lähti jo elämään omaa elämäänsä näyttämön ulkopuolella...

Perkins (Miska Kaukonen) miettimässä luultavasti fasaaneja 

 Ihan oikeasti, kaikesta pieleenmenosta huolimatta nyt on ammattilaiset asialla. Ei tämä kohellus muuten onnistuisi mitenkään. Sekunnintarkka ajoitus niin näyttelijöillä kuin näyttämömiehillä on kaiken a ja o - muuten sattuisi Juhaa leukaan (ja muutamaan muuhunkin paikkaan), vaikka sennimistä ei olisi mailla eikä halmeilla. Kiitos siis kuuluu ihan koko työryhmälle!

 Ilahduin seuralaiseni kanssa tästä kaoottisesta ensi-illasta niin paljon, että kuuntelimme laadukasta nokkahuilumusiikkia YouTubesta koko loppuillan. Kuunnelkaa tekin! Mikä äänten harmonia!


 Ai niin, teatterilla on teeman mukaisesti aina asiaankuuluvia leivoksia ja tällä kertaa tietysti tuli nautittua upeaakin upeampi Leivos joka menee pieleen. Nappasin ennen esitystä kuvan siitä. Ah!


Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)