torstai 17. tammikuuta 2019

Niskavuoren Heta / Teatteri Jurkka

Niskavuoren Heta / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 12.1. 2019, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Hella Wuolijoki
Sovitus Ella Mettänen, Eero Ojala ja Henri Tuulasjärvi
Ohjaus Henri Tuulasjärvi
Esityksen visualisointi Jenni Nylander ja Henri Tuulasjärvi
Valotekniikka Saku Kaukiainen ja Vilho Micklin

Näyttämöllä : Ella Mettänen ja Eero Ojala

 Nyt Teatterikärpästä hemmotellaan - lempparikaksikkoni lemppariteatterissani koko kevään! Työryhmän edellinen proggis Lokki pyöri muinoin Jurkassa myös, onnistuin erinäisistä syistä sen siellä missaamaan, mutta onneksi pääsin näkemään sen Tampereella. Miten raikas ja yllättävä toteutus, ja yhteistyön jatkuminen oli enemmän kuin tervetullut uutinen. Lokki liihottelee teatterikentällä silloin tällöin edelleenkin, ja tarkoitus olisi lähteä kiertelemään tämän Hetankin kanssa. Mikäs sen hienompaa, siten katsomaan pääsee sellainenkin, jolla ei olisi mahdollisuutta reissata pääkaupunkiin.


 Olin valikoinut katsomisajankohdaksi ihan tavallisen vapaapäiväni, tai niinhän sitä alunperin luulin... Edellisyönä olin nukkunut ehkä kolme tuntia, herännyt aamulla aikaisin, unohtanut hanskani kotiin, tehnyt mielenkiintoisen haastattelun, lähtenyt ajatuksissani metrolla väärään suuntaan ties kuinka monta pysäkinväliä, nukahtanut elokuviin ja tappanut aikaa kahviloissa kolme tuntia. Ja ostanut uudet hanskat. Täytyy myöntää, että virkeystaso ei ollut ihan paras mahdollinen saavuttuani Teatteri Jurkkaan ja yritin esittää skarpimpaa mitä todellisuudessa olin. Epäonnistunut tankkaus ja kisakunnon ajoitus täysin pieleen, näin voisi sanoa. Päivän odotetuin hetki kun oli vasta edessä.

 Teatterin taikaa on monenlaista, mutta yksi niistä on se, että esityksen alettua ja Mettänen/Ojala -kombon päästyä vauhtiin ei meikäläisellä ollut enää väsymyksestä tietoakaan, mitä nyt välillä meinasi haukotuttaa, kun Niskavuoren entinen "trenkipoika" Akustikin (Eero Ojala) niin leveästi leukapieliään revitteli tämän tästä. Niskavuoren Hetan tarina oli minulle ennestään tuttu ja pysyin käänteissä hyvin kärryillä, ja luulen että tässä käsittelyssä tarinaa tuntemattomankin on helppo seurata tapahtumien kulkua. Korskea Heta (Ella Mettänen) naitetaan renkipojan kanssa ja yhdessä aletaan rakentaa niin tulevaisuutta kuin Muumäen tilaakin (tässä tapauksessa Mmmuumäki pitää lausua ikään kuin lehmä ammuisi...). Tai yhdessä ja yhdessä, Heta passuuttaa kaikkia minkä ehtii, ylpeys ei anna myöten edes vesilasin ojentamiseen. Vaan mitä mahtaa piillä Akustin mystisessä arkussa..?

Nuori "onnellinen" morsian Heta 

 Hahmoja on melkoinen määrä ja siinäkin tämän version kiehtovuus tiivistyy - Ellalla hahmoja on viisi, Eerolla peräti kymmenen. Salamannopeita leikkauksia hahmosta toiseen, eleitä, liikekieltä, puheen muunnosta. Silkkaa nerokkuutta, millintarkkaa näyttelijäntyötä ja taitavaa puhetekniikkaa - eihän katsojana voi muuta kuin hyristä tyytyväisyydestä! Ja juuri kun on tuudittautunut siihen, että miten perinteisesti tätä kohtausta on käsitelty (tavallaan perinteistä mutta silti ei sinne päinkään) ja Jurkan pieni tila tuntuu suurenevan ja kaikki prameat pytingit metsineen kohoavat silmiemme eteen, tartutaankin näyttämöllä "kännykkään" ja esitellään tiluksia ja perheenjäseniä puhelimen kautta. Salakavalasti astelee nykyaika kehiin.

 Vuosien saatossa ja tiluksien kasvaessa Hetan asukokonaisuudet komistuvat (näppärästi pelkällä yksinkertaisella kankaalla ilmaistaan se, että tässä on emäntien emäntä ja se, joka sanelee kaapin paikan ja manspreading-tyylinen asentokin tuntuu levenevän entisestään) huvittavallakin tavalla, jostain syystä mieleeni tuli Game of Thronesin Cercei valtaistuimellaan, vieressä viinilasin sijaan pääkalloastiallinen sokeripaloja ja sen kanssa pasteeraamista. Ikääntyvää, yhä periksiantamatonta katkeraa Hetaa seuratessani nousee pala kurkkuun ja mietiskelen itsekseni jälleen kerran, miten onnekas olen kun saan kunnian istua tässä näin, eturivissä lähietäisyydeltä moista herkkyyttä ja tarkkuutta ihaillen.


 Hetan lisäksi muita suosikkejani (jos nyt lempilapsien seasta suosikkeja ylipäätään pystyy nimeämään) olivat piskuinen Jaakko-poika (Ojala), jonka puheesta ei oikein saanut selvää sekä juoruileva kaksikko Iita ja Nikkilän emäntä. Herrjee! Akustin touhuilemista ja touhuilemattomuutta seuratessani tuli yllättäen varsin kotoisa olo. Sohvalla raukeana päivän askareiden jälkeen huilaileva isäntä, kankun nosto ja ilmojen päästely, vaimon pieni kiusoittelu ja kutittelu sekä hellä kosketus nenänpäähän. Onkohan meidän olkkarissa joku valvontakamera? Vielä olisi puuttunut, että Akusti olisi sanonut Hetalle "tästä rouwalle kahvia"...

 Heta poistuu, valot himmenevät hiljalleen. Kyynel nousee silmäkulmaani - onnesta, ei haikeudesta. Taas on taiteella tyydytetty olo, ja pieni suuri helmi nähtynä. Onneksi pääsee uudestaankin katsomaan, varasin varmuuden vuoksi muutamaan muuhunkin näytökseen liput. Tietenkin! Nyt luuria kouraan muutkin ja Jurkkaan varausta soittamaan tahi netin kautta ostelemaan, konstit on monet. Lisäinfoa tästä linkistä.


 Rohkenen tunnustaa, että rakastan tätä kaksikkoa - Ellan ja Eeron mutkatonta, keskinäistä luottamusta henkivää tapaa olla yhdessä näyttämöllä. Pitkä yhteistyö näkyy ja tuntuu.

ps. Hauska lisä oli käsiohjelmaan painettu whatsapp-keskusteluotos, jossa arki ja taide kohtaavat.


Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Amor fati / Kansallisteatteri

Amor fati / Kansallisteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta Kiasma-teatterissa syksyllä 2017, Kansallisteatterissa esitykset 15. ja 16.1. 2019

Kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Ohjaus Anna-Mari Karvonen ja Anni Puolakka
Teksti Anna-Mari Karvonen ja Anni Puolakka yhdessä Samuli Niittymäen, Tatu Nenosen ja GQ Magazinen kanssa
Lavastus ja valosuunnittelu Heikki Paasonen
Äänisuunnittelu Tatu Nenonen
Taiteellinen neuvonanto Vironniemen päiväkodin Viskarit

Rooleissa : Samuli Niittymäki, Anni Puolakka, Tatu Nenonen ja Anna-Mari Karvonen

 Saan sähköpostiini viikottain kymmeniä eri tiedotteita ja osa niistä menee täysin ohi. Kiireessä lukaisen otsikon ja sen kummemmin reagoimatta viskaan viestin roskakoriin. Nimi "Amor fati" jäi otsikosta mieleeni joskus 2017, mutta viestin sisältö jäi lukematta. Muutamia kirosanoja tuli päästeltyä viime Teatterikesänkin jälkimainingeissa, onnistuin missaamaan ilmeisesti jotain hyvin pysäyttävää. Lohduttelin itseäni sillä, että kaikkea en mitenkään pysty näkemään ja paljon menee muutenkin ohi ennen kuin älyän tehdä asian eteen jotain, mutta nyt jäi jotenkin kaivelemaan kunnolla. Sydämeni pomppasi kurkkuun kun sattumalta huomasin, että Amor fati olisi mahdollista nähdä Kansallisteatterissa. Tätä en missaisi!

Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen (c) Kansallisgalleria, Petri Virtanen 

Nyt kolme tuntia esityksestäkotiutumisen jälkeen istun koneen ääressä keskellä yötä, vaikka aamulla olisi aikainen herätys. Olo on edelleen jotenkin itkuinen ja havahdun siihen, että tuijotan seinää täysin muissa maailmoissa. Jotain pitäisi kirjoittaa, mutta mitä? Sen tiedän, että liika selittely ja turha analysointi ei tähän kohtaan sovi millään. On haastavaa sanallistaa kokemaansa, kun kädet tärisevät näppäimistöllä ja katse harhailee pitkin seiniä. Vain esityksen nähnyt tietää mitä tarkoitan. Tai sitten ei. Katsomiskokemus on jokaisella oma, yksityinen.

 Mitä oikein näin? Toimittaja (Anni Puolakka) tekee syväluotaavaa haastattelua Brad Pittin (Samuli Niittymäki) kanssa. Kyllä vaan, Brad Pittin. Aluksi siemaillaan matcha-teetä. Näyttämön keskellä on läpinäkyvän pressun alla 200 kg savea. Haastattelun edetessä savimöykkyä kostutetaan, muovataan, leikataan, lytätään, paiskotaan, hyväillään. Savi on painavina laattoina selän päällä, taakkana hartioilla, kynsien alla, pehmeänä onkalona johon upota. Kaiken alku? Ihmisyys?

 Pieniä savipaakkuhahmoja paiskotaan vimmalla keskelle lavaa kiihtyvällä tahdilla, ja jostain syystä mielessäni piipahtaa Studio Julmahuvin klassikkosketsi, jossa askarrellaan sielu muovailuvahasta. Miksei myös savesta... Mukaan kaikki traumat ja pettymykset - ja yllättäen pala nousee kurkkuuni ja joudun pidättelemään itkua useampaan otteeseen. Oloani ei yhtään helpota se havainto, että "Bradin" silmissä on jotain äärimmäisen surumielistä ja koskettavaa, haavoittuvaista. Hän ei pääse lavalla pakoon minnekään, joka suunnasta tuijotetaan (lavaa ympäröi neljä katsomoa).

 Koin suunnatonta hämmennystä ja häkeltymistä, puristavaa ahdistusta ja vapauttavaa helpotusta. Haikeutta. Vertaisin tätä myös samalla näyttämöllä nähtyyn Tabuun, jossa oloni oli enimmäkseen hyvin epämukava katsomossa. Jyskyttävä ääni ja valot - sitten mieletön rauha, hiljaisuus ja pimeys. Valojen sytyttyä olo oli jotenkin pyhä, uudelleensyntynyt. Hengellinen kokemus. Nyt oltiin samankaltaisen äärellä, ehkä jonkun vielä henkilökohtaisemman, alkuvoimaisemman. Hyvä kun muistin hengittää. Koko ajan tiesin kuitenkin olevani vahvasti elossa.

 Olen mykistynyt ja vaikuttunut ja ikuisesti kiitollinen siitä, että näin tämän. Mitään vastaavaa, näin fyysistä, paljasta ja henkilökohtaista en ole koskaan nähnyt, enkä varmaankaan tule näkemään. Tällä hetkellä en edes halua nähdä. Ja mikä parasta, Samuli Niittymäki -fanitukseni on vastajulkistettu ja heti perään näen hänen koko näyttelijyytensä täysin uusin silmin.

Kiitos koko työryhmälle!

(Näin esityksen ilmaisella suhdetoimintalipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

maanantai 14. tammikuuta 2019

Teatterikärpäsen tärpit alkukeväälle 2019

Teatterivuosi 2019 on lähtenyt jo hiljaksiin käyntiin ja ensi-iltoja paukkuu siellä sun täällä. Itse sain ympättyä kalenteriini jo suhteellisen monta kiintoisaa esitystä ja vähän näyttäisi siltä, että jos sama meno jatkuu, lähtee tämä vuosi taas lapasesta jo heti alkuunsa. No, onhan 10v-juhlavuosi! Muistathan muuten osallistua juhlavuoden kilpailuun! Voittaja valitaan kaikkien vastanneiden kesken, ei siis ole oikeita tai vääriä vastauksia. Lisätietoja kilpailusta täältä.

 Linkkaan tähän nyt perinteiseen tapaan muutamia kiintoisia juttuja alkukeväältä, ensi-iltaantulojärjestyksessä (pari on jo ehtinyt olla enskarissa). Monta tervetullutta paluuta on luvassa!

* Lion - The Weird And Magical Abracadabra Circus Show ensi-ilta oli Kansallisteatterissa 10.1. ja kaikki esitykset ovat näköjään jo loppuunmyytyjä mutta eipä hätää, tämän voi nähdä myöhemmin myös Tampereen Työväen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa. Ohjaus Sanna Silvennoinen, musiikki Karl Sinkkonen ja lavalla the One and Only Marc Gassot. (Tämä on tärpeistäni ainut, jonne en ehtinyt lippua varaamaan ajoissa, joten toistaiseksi tätä ei kalenteristani vielä löydy...) EDIT. Lisäesityksiä toukokuun lopulle Kansallisteatteriin tullut myyntiin! Nyt hopi hopi!

Niskavuoren Heta (c) Marko Mäkinen

* Niskavuoren Heta, Teatteri Jurkka. Ensi-ilta oli 12.1. Aaaaaaa, Ella Mettänen ja Eero Ojala, siinä melkoinen kaksikko! Viimeksi pistivät Tsehovin Lokin aikamoiseen käsittelyyn ja nyt on vuorossa Niskavuorta. Ohjaus Henri Tuulasjärvi (ohjasi Lokin myös). Tätä odotan erittäin, erittäin mielenkiinnolla ja vielä lemppariteatterissani!

* Ikitie, Lahden Kaupunginteatteri, ensi-ilta 23.1. Antti Tuurin Ikitien leffaversio pisti todella hiljaiseksi ja saas nähdä, meneekö yhtä rajusti tunteisiin kun kaikki tapahtuu silmien edessä teatterissa... Ohjaus Hanna Kirjavainen, rooleissa mm. Jori Halttunen, Saana Hyvärinen ja Tomi Enbuska.

* Don Quijote, Teatteri Avoimet Ovet, ensi-ilta 24.1. Hurmaavat ja mainiot Red Nose Companyn klovnit Mike ja Zin ovat täällä taas, jihuu! Tällä kertaa pistetään Don Quijote käsittelyyn ja lopputulos yllättää takuuvarmasti. Ohjaus Otso Kautto. Esitys kiertää siellä sun täällä, ja sen voi nähdä myös Kuopion Kaupunginteatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa.

* Comeback - räpätessä roiskuu, Helsingin Kaupunginteatteri, ensi-ilta 30.1. No nyt on erikoista menoa tuloillaan... Suosikkiräppärin paluu! Yhtään ei hajua mitä on luvassa, mutta ainakin näin enneunen, jossa Sauli Suonpää pisti räpäten. Ohjaus Sakari Hokkanen, rooleissa Peter Kanerva, Minna Koskela, Eija Vilpas, Sauli Suonpää ja Janna Räsänen.

Sammakkokuningas (c) Tommi Mattila 


* Sammakkokuningas, Kansallisteatteri, ensi-ilta 13.2. Ohjaus ja käsikirjoitus Pasi Lampela, lavalla Sari Puumalainen sekä Heikki Nousiainen ja Mikko Nousiainen, ensimmäistä kertaa isä ja poika samalla lavalla. Mielenkiintoista!

* Making of Lea, KOM-teatteri, ensi-ilta 15.2. Tässä voi olla kaikki mahdollista ja se jos mikä kiinnostaa. Teksti ja ohjaus Juha Hurme, rooleissa Paavo Kinnunen, Jarkko Lahti, Vilma Melasniemi, Sara Melleri, Juho Milonoff ja Eeva Soivio.

* Hamlet, Turun Kaupunginteatteri, ensi-ilta 15.2. Päätin joskus, että nyt on varmaankin Hamlet-kiintiöni jo täynnä, mutta jos ohjaajana on Paavo Westerberg ja lavastajana Markus Tsokkinen, niin siinä jo pari loistavaa syytä lähteä Turkuun. Lavalla aikamoinen sakki myös, mm. Jussi Nikkilä, Eero Aho, Pia Andersson ja Carl-Kristian Rundman. Pakkohan tämä on nähdä!

* Medusan huone - kuvia vallasta, Q-teatteri, ensi-ilta 21.2. Q-teatteri yllättää aina, ja Tommi Korpela pitkästä aikaa lavalla, joten muita selityksiä ei tarvita... Paitsi että teksti ja ohjaus Saara Turunen ja rooleissa Tommin lisäksi Elina Knihtilä, Katja Küttner, Ylermi Rajamaa ja Aksinja Lommi.

Kuva Harri Hinkka, graafinen suunnittelu Maria Atosuo 

* Spiraali, Tampereen Teatteri, ensi-ilta 21.2. Taikuutta ja lavahypnoosia! Käsikirjoitus ja ohjaus Marika Vapaavuori, rooleissa Ville Majamaa ja Jarno Hyökyvaara sekä iso liuta Tampereen Musiikkiakatemian musiikkiteatteri-ja tanssiopiskelijoita.

 Näiden tärppien lisäksi olen menossa katsomaan Pakolaiset, Rikos ruutupaperilla ja Rakkauskirjeitä (Tampereen Teatteri), Pasi was here (Lahden Kaupunginteatteri), Villiä hurjempi Pohjola (Suomen Komediateatteri) ja Myrsky (Tampereen Työväen Teatteri). Toki täytyy Riihimäen Teatterin Täti ja minä nähdä vielä muutaman kerran ja kolmas kerta Kansallisteatterin Kolmea sisarta kutkuttelee myös. Näin siis alkukeväästä, maaliskuulle uudet tärpit sitten luvassa (jos muistan ja olen vielä tolpillani tämän katselmuksen jälkeen).

 Jos bongaatte minut teatterista, saa tulla juttusille!

Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman / Teatteri Takomo

 Nyt on tullut nähtyä jotain niin häröä ja nerokkaasti vinksahtanutta menoa, ettei paremmasta väliä. En osaa edes kirjoittaa mitään, sillä esityksen jälkeen en osannut kävellä suoraan enkä pukea takkia päälleni, ja olisin varmaan lähtenyt väärään suuntaankin, ellei mukanani olisi ollut tuttua saattajaa. Muutama rivi on kuitenkin ihan pakko kirjoittaa ihan vain siksi, että joskus voi tarkistaa mitä on tullut nähtyä, jos muisti alkaa pätkiä. Luulen kyllä, että tämä esitys ei ihan äkkiä muistoista häivy...


 Näyttelijöillä oli kaikilla polvisuojat ja ihan syystäkin. Yleisölle olisi voitu jakaa myös jotain suojia ties mihin, jos vain olisi tiennyt mihin kohtaa iskuja tulee kovimmin? Varmaankin aivoihin. Itselläni oli esityksen aikana sellainen olo, että halusin tai en, nyt laitetaan meikäläisen aivot taas tehosekoittimeen Robbie Williamsin Feelin tai pikemminkin W.A.S.Pin Animal (Fuck Like A Beastin) soidessa taustalla, tehot täysille ja kun survos on valmis, kansi irti ja koko komeus Takomon seinille. Tai sitten niin, että jokaiseen ruumiinaukkooni on työnnetty dynamiittia ja sytytyslanka kytemään ja sitten hiljalleen homman edetessä BOOOOOM!!!! Ja silti nautin jollakin sairaalla tavalla ihan joka hetkestä, ja olisin voinut katsella koko spektaakkelin heti perään uudestaan. Takanani istunut pariskunta huusi tasaiseen tahtiin "Mitä vittua!!?" huutonaurun säestämänä pitkin esitystä ja olin kuulevinani myös lauseen "Älkää nyt enempää..." kun moderni tanssiteos ihmiskunnan synnystä jatkui ja jatkui kiusallisen pitkään. Moderni tanssiteos, jossa tapettiin ja paneskeltiin kaikilla mahdollisilla konsteilla, yksin ja yhdessä.

Tanssiteos käynnissä

 No juu siis näyttämöllä nähdään niin Mary Shelley luomuksineen ja kirjan henkilöitä useampana kappaleena kuin myös lordi Byron ja Percy Bysshe Shelley, haudanryöstöä, Victor Frankensteinin opintoihin liittyviä projekteja (minivesimeloni saa kyytiä ennennäkemättömällä tavalla), helvetisti juoksua ja kaikenlaista painimista, Olio laulamassa Radioheadia, käynnistyskaapelit, kaalinpään kova kohtalo, miimistä panemista potenssiin kymmenen, body pump -tunnille uteliaana tunkevaa Oliota, kakkosnelosella päin naamaa läiskimistä, saksankieltä ja englantiakin, kun eturivistä bongataan engelsmanni ja hänelle sitten pitää selostaa välillä tapahtumien kulkua, jos ei herra noin muuten ole kärryillä... Ja kun pulssi jo valmiiksi lyö ylikierroksia, lähtee HIM ja Join Me In Death soimaan ja meinaa itku päästä, ja samalla naurattaa.

 Jostain syystä esityksen jälkeen teki mieli kiroilla kovaa ja saksaksi, ehkä vähän hyppiä tai ainakin potkaista joku roskis tai vastaava kumoon, riisua kaikki vaatteet ja juosta ympyrää siinä Takomon edessä sohjossa. Mutta ehei, enhän minä nyt semmoista. Taisin sanoa painokkaasti "HELVETTI!"

 Teatterissa on parasta yllättävyys. Se, kun ei ole aavistustakaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se, kun ehtii ajatella, että "ei kai tuo nyt vaan..." ja sitten omia aatoksiani älyttömämpää tapahtuu ihan siinä silmieni edessä. Se, kun tekee mieli hieroa innostuksesta käsiään yhteen ja hihkua "jes jes jes JES!" Se, kun olo on ihan vinksahtanut ja pöllämystynyt ja hymyilyttää vaan. Se, kun silmät tuntuu pullistuvan päästä niin kuin piirretyissä, koko pää räjähtää ja jäljelle jää vain märkä läntti. Se, kun tekisi mieli katsoa sama veto heti uusiksi. Se, kun ei osaa sanoa mitään järkevää ja kun tarkemmin ajattelee, ei tarvitsekaan.

Käsittääkseni tämä esitys on ensin nähty viime syksynä Ridasjärvellä jossain ladossa?! Onneksi nyt tuli nähtyä Takomossakin, ja vielä sunnuntaina! Täydellinen päätös viikolle ja tammikuun alulle. Tähän aikaan vuodesta ei useinkaan ole tapahtunut mitään sen erikoisempaa, mutta nyt tuli poikkeus.

Edelleen on sanottava se, että Miro Lopperi on hyvää vauhtia nousemassa yhdeksi suosikeistani. Pitäkää silmällä!

Miro Lopperi 

Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman / Teatteri Takomo 13.1. 2019

Kesto 2h 22min (väliaikoineen)

Ohjaus Juho Mantere
Ääni- ja valosuunnittelu Pekka Kiiliäinen
Puvustus Eeva Mantere

Näyttämöllä Annika Hartikka, Tuomas Korkia-Aho, Esa-Matti Smolander ja Miro Lopperi

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Teatteri Takomo!)

Esityskuvat (c) Aleksi Nurminen

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Teatterikärpänen raadiossa

Jehuu, hetki sitten tuli käytyä YLE Hämeenlinnan aamuvieraana höpisemässä teatterista ja bloggaamisesta. Toisesta pätkästä tuli FB-livekuvaa ja kiinnostuneet voivat tsekata tästä, millainen oli meininki. Hauska oli vierailla radiossa!

Linkki FB-liveen löytyy täältä.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Haastattelussa Pia Piltz

Pia Piltzin tapasin marraskuun puolivälissä 2018 varsin tunnelmallisissa merkeissä Kulttuuriravintola Kivessä Tampereella. Kynttilänvalossa istuttiin ja lämpimiä juomia siemailtiin.

Vuonna 1990 syntynyt Pia on horoskoopiltaan kalat. ”Oon kotoisin Helsingistä ja asunut koko ikäni siellä, eri kaupunginosissa tosin. Nyt pari viimeisintä vuotta oon asunut täällä Tampereella. Isäni on paljasjalkainen stadilainen, äitini on kotoisin Tampereelta. Piltz-sukunimeni tulee äitini puolelta, sukuaan asui Karjalassa ja ihan alunperin ovat peräisin Tsekkien alueelta.”

Pia Piltz (c) Harri Hinkka 

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Mä rakastan ruuanlaittoa ja uusien reseptien kokeilemista, se on musta todella terapeuttista ja sopivalla tavalla haastavaa. Bravuureita? Tykkään tehdä erilaisia risottoja ja oon ottanut nyt korvapuustit haltuun. Vapaalla oon lisäksi jollain tavalla musiikin kanssa tekemisissä usein, soittelen pianoa ja laulelen itsekseni kotona. Rakastan musiikin sovittamista, ja kahdessa bändissä laulan (toinen on ”rautalankaa”, 50-ja 60-lukua, ja toinen soul/funk-osastoa). Oon myös mukana Tampereen Taiteellisessa Kuorossa, lasken sen kyllä harrastukseksi, vaikka mukana on paljon kollegoja teattereista. Kuorossaolo on hirveän vapauttavaa, harjoitellaan yhdessä eikä olla kiinni missään tietyssä produktiossa. Kunnianhimoista meininkiä mutta rennolla otteella”, Pia myhäilee.

Mitenkäs muu soittotaito? ”Kitaraa soitan niin, että pystyn säestämään itseäni. Pianoa oon soittanut teatterissakin, täällä Tampereella viimeksi Patriarkassa ja Kansallisteatterissa Pohjalla-näytelmässä.”

Mitkä ovat sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Mun vahvuuteni on yhdessätekeminen ja sen voiman ammentaminen, oon hyvä tarttumaan ideoihin ja jatkamaan muiden ajatuksia. Tarvitsen muita ihmisiä ympärilleni ja yhdessä muiden kanssa oon parhaimmillani. Oon hyvä kuuntelija ja tietyllä tavalla herkkä. ”Erityistaitoinani” voisin mainita laulun, tanssin ja ruotsin kielen.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Varmaankin akrobatia! TeaKissa meillä oli akrobatiaa, mutta jostain syystä mua aina pelotti niillä tunneilla. Oon sen suhteen vähän säikky. Oon kokenut pituuteni tässä ongelmalliseksi – jos tulen alas jostain, tulen rysähtäen ja koen itseni kovin kömpelöksi tämän asian kanssa. Sitä olisi vaan pitänyt tehdä enemmän, jotta olisin tottunut ja oppinut paremmin kehonhallintaa. Tanssin kautta tähän on kyllä tullut jo helpotusta.”

Mikä työsi on tuntunut toistaiseksi isoimmalta haasteelta? ”Tämä viimeisin eli Anna Karenina. Se ei ole mitenkään negatiivisella tavalla tuntunut haastavalta, vaan siten, että ”nyt mä otan tämän ja teen tämän ja tartun kiinni kaikin tavoin”. Tehdään tämä yhdessä. Harjoituskausi oli aikamoinen, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli myös todella antoisaa aikaa. Opin paljon itsestäni. Suhtauduin antaumuksella harjoitteluun ja koko teokseen jo siinä vaiheessa kun sain tietää roolistani, ja siitä lähti käyntiin ajatustyö, joka huipentui ensi-iltaan ja jatkuu edelleen. Henkisesti haastavin ja samalla opettavaisin juttu kyllä.”

Lari Halme ja Pia Piltz/Anna Karenina, Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka 

”Mulla on sellainen olo, että ihan jokaisessa proggiksessa on omat haasteensa ja omat opetuksensa. Kaikista oppii jotain eri tavalla. Cats oli fyysisesti haastava, paljon tanssia. Näytelmä joka menee pieleen oli haastava siinä mielessä, että koen olevani enemmän lyyrinen kuin rytminen näyttelijä. Haluan oppia lisää komedian rytmistä ja ajoituksesta, siitä jäi sellainen komediannälkä.”

Näytelmä joka menee pieleen/Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, isäni on musiikillisesti lahjakas ja on mukana toisessa bändeistänikin.”

Miten sinä sitten aikanaan päädyit teatterin pariin? ”Oon usein miettinyt tätä, että mistä kaikki oikein lähti… Luulen, että iso merkitys oli sillä, että isoäitini oli töissä Svenska Teaternin kansliassa ja usein kun olin hänen luonaan hoidossa tai kyläilemässä muuten, pääsin katselemaan harjoituksia ja kulkemaan siellä vanhan teatterin käytävillä. Siinä on jotain äärettömän taianomaista, vieläkin muistan vaatteiden tuoksun kapeilla käytävillä, sokkeloiset reitit ja teatterin verhot. Harjoituksissakin oli tietynlaista taikaa – ensin harjoittelevat ja sitten ovatkin taas omana itsenään keskustelemassa. Tällä kaikella on ollut iso vaikutus siihen, että pidän teatterissatyöskentelyä jotenkin taianomaisena edelleen. Sitten hakeuduin kaikenlaisiin näytelmäkerhoihin mukaan. Koulussakin meillä oli kerhotoimintaa ja ala-asteella sai hakea mukaan ilmaisutaitokerhoon, jonka lopputulos esitettiin aina Kanneltalolla. Esitystä valmisteltiin pitkään ja olin niissä monena vuonna. Yläasteen kävin Viikin ”Norssissa” ja siellä tehtiin vuosittain musikaali tai näytelmä, jossa olin aina mukana.”

”Sitten pääsin Kallion lukioon ja aluksi ajattelin, että ilman muuta haluan isona näyttelijäksi. Siellä aloin kuitenkin epäillä, että onko sittenkään niin. Tein lukiossa enemmän kursseja musiikkiin ja tanssiin liittyen, koska musta tuntui siltä, että teatteri ja näytteleminen on jotenkin elitististä siellä. En päässyt oikein mukaan porukoihin ja mulla oli sellainen olo, että meno on liian miellyttämisenhaluista ja kilpailuhenkistä. Kyräilevää. Hain seuraavaksi Sibelius-Akatemiaan ja luokanopettajaksi, enkä päässyt kumpaankaan. No, seuraavaksi hain Laajasalon Opistoon näyttelijälinjalle kaikesta huolimatta, pääsin ja olin siellä vuoden. Päätin kokeilla TeaKia sen jälkeen ja pääsin sisään ensiyrittämällä 2010, ja oon kyllä tosi onnellinen, että lopulta hain sinne. Valmistuin 2016, vuoden muuta kurssiani myöhemmin. Yksi ylimääräinen vuosi meni työharjoittelussa täällä Les Misin parissa, en pystynyt samaan aikaan opiskelemaan.”

Les Mis/Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka 

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Jatkuvaa modulaatiota – näyttelijä muutosten keskellä” ja se käsitteli keskeneräisyyden sietämistä, omaa epävarmuutta ja sen hyväksymistä, että koskaan ei tulla valmiiksi.”

Entä mikä oli taiteellinen opinnäytteesi? ”Se oli Riihimäen Teatterin ”Harmony Sisters – Kolmannen valtakunnan sisaret”, Elina Snickerin teksti ja Markku Arokannon sekä Saana Lavasteen ohjaus. Se oli kyllä hieno proggis, oltiin sen kanssa Tampereen Teatterikesässäkin ja tässä Tampereen Teatterin päänäyttämöllä.”

Harmony Sisters/Riihimäen Teatteri (c) Aki Loponen 

Miksi olet näyttelijä? ”Mä rakastan harjoitella, mulle se on tämän ammatin suola. Yhdessä harjoitteleminen, hakeminen ja löytäminen. Miten tämä tarina voitaisiin kertoa. Itse esitys tulee sitten plussana kaiken päälle. Saamme kertoa tarinoita, joilla on isommassa mittakaavassa merkitystä ihmisille. Yhdessä leikkiminen, pohtiminen ja saman asian äärellä oleminen.”

Ovatko nämä asiat muuttuneet siitä kun menit kouluun ja jos ovat, niin millä tavalla? ”Silloin syyt olivat enemmän henkilökohtaisella tasolla. Mun piti jollain tavalla päästä purkamaan, käsittelemään ja ilmaisemaan eri asioita ja näkemyksiä eri roolien kautta. Joku opettaja sanoi silloin, että ”ei voi esittää jotain muuta, jos ei tiedä kuka itse on”. Tuon kysymyksen äärellä oon ollut hyvin pitkään. Tää on ollut jatkuvaa etsimistä sen suhteen, kuka minä itse olen. Oon etsinyt jatkuvasti erilaisia keinoja löytää itsestäni uusia puolia teatterissa. Rooleissa on aina osa minua ja jokainen rooli myös opettaa jotakin minulle.”

Kerro joku tärkeä oppi, jonka olet saanut. Miksei useampikin. ”Ensimmäisen opin oon saanut työn kautta, eli ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä teatteria tai näyttelijäntyötä. On ollut ihanaa huomata, että kaikki metodit, tekniikat ja eri näkemykset puhuvat samasta asiasta eikä mikään sulje toisiaan pois. Avoimuus asioiden suhteen on ollut hyvä oivallus, aina lähdetään alusta. Toinen oppi on toistoihin liittyvä armollisuus itseään kohtaan, esim. Catsiä tulee vedettyä yhteensä 127 kertaa. Ei tarvitse lähteä pusertamaan jotain, mikä ei synny luonnostaan. Paitsi tietenkin sovitut koreografiat.”

Onko sinulla ollut omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mä en oo koskaan ollut mikään varsinainen ”fanittaja”-tyyppi nuorenakaan, mulla ei ollut bändien kuvia seinillä enkä seuraillut ketään tiettyä tyyppiä. Ei mulla nytkään ole yhtä tiettyä esikuvaa, kaikista löytyy ihailtavia ja arvostettavia piirteitä ja ajatuksia. Nyt harjoitellaan Pakolaiset-näytelmää, jonka ohjaa Mikko Roiha ja mukana on mm. Heikki Kinnunen. Siinä pari esimerkkiä, joiden katselusta ja kuuntelusta tulee hyvä mieli. Mikko Roihalla on niin innostunut asenne ja Kinnunen on opettanut mulle tietynlaista juurevuutta. Näyttämölle mennään elämään eikä esittämään. Siinä on jotenkin lähellä sydäntäni oleva lause muutenkin! Me olemme eläviä ihmisiä ja joka päivä erilaisia. Muutenkin tuntuu hyvältä ja kiitolliselta olla tässä teatterissa, hienossa porukassa.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Benedict Cumberbatch! Just katselin netistä ”behind the scenes”-pätkiä, joissa ne filmasi sitä Smaugia Hobitti-leffoihin… Olipa vangitsevaa meininkiä!

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”No, hirveesti vilisee mielessä vaihtoehtoja nyt kun alkaa miettimään, monet jo kuolleita, mutta jos heidätkin lasketaan niin olisi upeeta laulaa Freddie Mercuryn kanssa oikeestaan ihan mitä vaan. Vaikka “Somebody to love.” Tai sitten Ella Fitzgeraldin kanssa jameihin.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Aleksanterin teatterissa, Kansallisteatterissa, Riihimäen Teatterissa ja Tampereen Teatterissa. Vierailtu on useammassakin paikassa, Pohjalla-näytelmän kanssa olimme teatterifestivaaleilla Pietarissa ja Bogotassa.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla merkityksellinen.Les Misérables oli ensimmäinen ammattiteatterityöni (olin Époninen roolissa, vuorotellen Saara Lehtosen kanssa) ja oli upeaa päästä tänne Tampereen Teatteriin. Siitä lähti ajatus, että haluaisin joskus työskennellä täällä ja laulullisesti se oli hieno, iso haaste. Meillä oli tosi kiva porukka ja roolini oli mielenkiintoinen. Pohjalla-näytelmän harjoitusprosessi oli kiintoisa! Harjoituksissa tapahtui käänne, joka muutti koko esityksen luonnetta. Aluksi aloimme tehdä sitä aika orjallisesti näytelmätekstin mukaan sana sanalta ja lause lauseelta. Kerran sitten ohjaaja Janne Reinikainen tuli harjoituksiin, heitti plarin sivuun ja ilmoitti tuoneensa paikalle kaalikeittoainekset ja juotavaa. Improvisoikaas tästä nyt sitten, kesto on mitä on ja käytätte tekstistä mitä käytätte. Aamusta on aloitettava ja lopussa menette nukkumaan. Lisäksi hän luetteli muutamia tapahtumia, joita halusi näyttämöllä nähdä, ja siitä syntyi esityksen muoto. Koko dramaturgia meni jännällä tavalla uusiksi, ja se oli aika tajunnanräjäyttävää. Näytelmässähän ei ollut perinteistä juonikuljetusta, vaan se oli tavallaan tapahtumien vyöry. Piristävä tapa tehdä teatteria.

Pohjalla/Kansallisteatteri (c) Stefan Bremer 

Pohjalla/Kansallisteatteri (c) Stefan Bremer 

Aiemmin oli jo puhetta teatterin taiasta. Voiko sitä selittää? ”Mun mielestäni teatterin taika liittyy jotenkin ainutkertaisuuteen ja yhteiseen aistikokemukseen. Parhaimmillaan teatterikokemus on kokonaisvaltainen elämys. Esitys tavallaan vangitsee sisäänsä! Tila ja aika unohtuu.”

Teatterin taiasta heräsi pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu, jossa liikuskeltiin aika henkilökohtaisella tasolla. Parasta!

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Toisten ihmisten innostuneisuus ja palo tehdä asioita, imen sitä helposti itseeni. Tämä pätee sekä hyvässä että pahassa, mut saa helposti myös synkistymään. Ruokahommissa mua innostaa Masterchef Australia, oon saanut sieltä paljon hyviä vinkkejä!

Podetko esiintymisjännitystä? ”Poden toki, mutta uskoisin että se on aika normaalilla tasolla. Tunne ei ole mitenkään ylitsepääsemätön, mutta kyllä mua jännittää jonkin verran ennen ihan jokaista näytöstä. Jännitys laukeaa kun pääsee lavalle – se on kyllä jännä paikka, koska sitten koen olevani turvassa. Ja toisaalta tietyllä tavalla myös turvaton olo! Turvattomuutta tuntee juuri ennen näyttämölle astumista.”

Onko sinulla jotain ihan omia rutiineja tai ”rituaaleja”, joita toistat ennen esitystä? ”Mä oon semmoinen hetkessäeläjä. Jos mahdollista, mä pyrin käymään näyttämöllä ennen esityksen alkua, ennen kuin yleisö tulee saliin. Yritän saada jonkilaisen fyysisen tuntuman siitä, että tähän mä tuun kohta. Anna Kareninan kohdalla mielelläni oon hetken siinä tilassa, valmistan tavallaan itseni. Mulle toimii hyvin myös se, että menen suoraan keskustelusta, tavallaan puskista keskelle tilannetta. Mulle toimii se, että olen ensin muiden seurassa. Noin muuten en osaa muodostaa itselleni mitään sen kummempia rutiineja/rituaaleja ennen esitystä.”

Kerro joku legendaarinen sählinki. ”No, kesken ”Näytelmä joka menee pieleen” meillä oli kerran palohälytys ja katsojathan eivät millään meinanneet uskoa, että nyt pitäisi oikeasti poistua salista. Siinähän kävi kaikenlaista muutenkin, ihmiset ihan oikeasti unohtivat rekvisiittaa ja unohtivat tulla lavalle. Catsissa mun peruukkini jäi Memoryn aikana Grizabellan ”turkkiin” kiinni (takki, jossa oli peilinpaloja) ja hetken kuluttua Grizabella olisi nousemassa taivaaseen… Mun on pakko saada itseni irti! Kollegat onneksi näkivät tilanteen ja kävivät auttamassa mut irti ennen h-hetkeä. Huh!

Cats ja "se kohtaus"/Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka 

Kerro joku hyvä muisto! ”Lapsena vietin saaristossa osan yhdestä kesästäni hoitoperheessä, Houtskärin saaressa. Perheessä oli kolme lasta ja sieltä on jäänyt ihanat muistot, juostiin vapaina ja käytiin meressä uimassa. Ihanaa saaristolaiselämää. Oon siitä lähtien haaveillut, että pääsisin vielä viettämään kesiäni saaristossa.”

Tulevia roolejasi? ”Tammikuussa 2019 tulee se Pakolaiset ja sitten syksyllä Notre Damen kellonsoittaja, jossa oon ensemblessa ja Esmeraldan understudy. Keväällä jatkuu Anna Karenina ja Sylityksin.”

Sylityksin/Tampereen Teatteri (c) Heikki Järvinen 

Osaatko imitoida ketään? ”En, ja se pitäisi lisätä siihen kohtaan, että minkä taidon haluaisin opetella! Ihailen kovasti ihmisiä, jotka osaavat imitoida ja puhua eri murteilla. Muhun kyllä tarttuu murteet tietyssä määrin. Samalla kurssillani oli porukkaa ympäri Suomea, Kajaanista ja Oulusta ym. ja sieltä tarttui mulle sellainen yleismurre ja omituinen kaiku puheeseen välillä. Imen näköjään ihmisten tunteet ja murteet, heh.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Miks mulle tulee ainostaan mieleeni Ronja Ryövärintytär? Se mä varmaan haluaisin olla sitten. Mä rakastan metsää, siellä sielu lepää. Olin partiossa mukana nuorempana ja rakastin niitä metsäretkiä ja kaikkea!”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä voisin olla joku ajanpysäyttäjä. Voisin laajentaa aikaa? Tai niin, että joku toivoisi, että voi kun tämä hetki kestäisi ikuisuuden ja mä tulisin paikalle ”Zap, olkaapa hyvä!” ja aika pysähtyisi muutamaksi minuutiksi. Olisi kyllä itsellänikin tarvetta tämmöiseen aikalisään silloin tällöin. Voisi ehtiä näkemään ystäviä ja perhettä tai ihan vaan selvittämään päänsä. Oli muuten juuri puhetta tämmöisestä palvelusta kuin Neiti Aika? Että on ollut numero, johon soitetaan ja siellä kerrotaan oikea aika. Mä heti ajattelin, että siellä on oikea henkilö vastaamassa puhelimeen. Tää uudistettu versio ei kertoisi aikaa, vaan pidentäisi sitä. Täytyisi kyllä kehitellä joku kansainvälinen nimi… Spirit of the Time!” Pia nauraa…

… ja sitten kävi niin hassusti, että Neiti Ajanpysäyttäjää olisi oikeastikin heti tarvittu. Loppui nimittäin aika kesken yllättäen ja Pialla tuli kiire Pakolaisten iltaharjoituksiin Tohloppiin. Loput kysymykset olen laittanut menemään sähköpostitse.

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi/evääksi mukaan omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? (Huom. Toisia ihmisiä ei voi ottaa) ”Loputtoman musiikkikirjaston sekä paksun lehtiön ja kyniä. Mulla on aina muistilehtiö mukana johon voi piirrellä ja kirjoittaa ajatuksia.”

Jos voisit aikakoneella matkustaa menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? Et voi kuitenkaan muuttaa historian kulkua. ” Haluaisin varmaan mennä 60-luvulle Motown Recordsin studioon kuuntelemaan The Funk Brothersin äänityksiä. Saan kiksejä funk- ja soul-musiikista ja oon muutenkin vähän tämmönen retro-mielinen ihminen että varmaan siellä 60-70-luvuilla voisin piipahtaa.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kenen toivoisit olevan sinun roolissasi? ”Jaa-a. Esityspaikka vois olla joku hylätty rakennus. Ne on aina kiehtonu mua jotenkin. Ja esittäjiä olis monta jotka kaikki esittäis samaa henkilöä alussa ja sitten jakautuisi aina välillä, se olis varmaan enemmänkin semmoinen performanssi kuin mikään perus draama. Ensemble-teatteri. Tai sitten sitä markkinoitais musikaalina mutta oliskin jotain aivan muuta! Semmonen musiikin ja tanssin yhdistelmä, melko niukasti repliikkejä, tummanpuhuva mutta välillä riistäytyisi ihan käsistä hölmöksi hassutteluksi.”

Onko sinulla jotain mottoa? “Motot vaihtuu mulla aika usein elämäntilanteen mukaan, mutta kestosuosikki taitaa olla ”Asioilla on aina tapana järjestyä, jotenkin.” . Pakko myös mainita että mun parhaalla ystävällä ja mulla oli joskus mottona ”Carpe YOLO” jossa kätevästi yhdistyi kaksi toisiaan sivuavaa mottoa Carpe diem ja You Only Live Once. Haha. Yritän muistuttaa itselleni että pitäisi arvostaa tätä hetkeä enemmän.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : (yritä vastata mahdollisimman nopeasti)

Mistä sanasta pidät eniten? - Pöllämystynyt
Mistä sanasta pidät vähiten? - Huora
Mikä sytyttää sinut? - Kahvi ja ihmiset
Mikä sammuttaa intohimosi? - Viemärin haju ja torakat
Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä rakastat? - Veden ääntä
Mitä ääntä inhoat? - Palohälytintä
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Tilintarkastaja
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Mitäs sitte leikitään?”

Anna Karenina (c) Harri Hinkka 

lauantai 5. tammikuuta 2019

Haastattelussa Samuli Niittymäki

Samuli Niittymäen tapasin joulukuun puolivälissä 2018 théhuoneessa Helsingin Eerikinkadulla. Samuli singahti paikalle kesken musiikkivideon kuvausten (Bobby Oroza) tyylikkäässä asussa ja täydessä maskissa, ja vietimme varsin intensiivisen tunnin. Osa kysymyksistä on laitettu jälkikäteen meilitse, sillä tunti vierähti liian nopeasti ja kuvaukset jatkuivat.

Vuonna 1986 syntynyt Samuli on horoskoopiltaan jousimies. ”Oon syntynyt Helsingissä ja Oulunkylässä kasvanut ensimmäisen vuoteni. Peruskoulun ja lukion oon käynyt Hyrylässä (30 km Helsingistä).”

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Heti kun mulle tarjoutuu parikin tuntia vapaata, mä menen jonnekin saunomaan ja mereen, nyt alkaa olla viileysaste meressä kohdillaan. Mulla on Altaalle ja Kulttuurisaunaan kausikortti. Niissä viihdyn. Urheilen paljon myös – sulkapalloa, uintia... Leffoissa käyn mielelläni. Sinne voi mennä välillä nukkumaankin, jos väsyttää. Niissä on niin hyvät tuolit siihenkin tarkoitukseen”, Samuli naurahtaa.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En. Ala-asteella olin musaluokalla kolmannesta luokasta kuudenteen. Kitaraa yritin ottaa haltuun kaksi vuotta, mutta sitten lopetin. Osaan soittaa Oodi ilolle, mutta siihen se soittotaito sitten jääkin. Eli vastataan uudelleen, että en osaa soittaa.”

Oletko jossain teatterijutussa ”näytellyt soittavasi”? ”En, KOM-teatterin Orkesterissa olin rumpali Timin roolissa, mutta luojan kiitos ei tarvinnut koskea oikeasti rumpuihin, siinä kohtaa olisi kyllä fiktio paljastunut.”

Mikä on ns. salainen paheesi? ”En tiedä miten salainen tämä pahe on (osoittaa pöydällä lojuvaa nuuskapurkkia), kun Kolmen sisaren Soljonyin hahmonkin oon rakentanut tälle ja vedän nuuskaa lavalla. No, ehkä salaisempi pahe liittyy tietynlaiseen itsepetokseen sen suhteen, että olen vegaani, mutta parin kuukauden välein olen mukavahingossa nielaissut yhden suklaapalan.”

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Teatteri, ystävät... Mua koskettaa ja liikuttaa kaikki arkinen toisesta ihmisestä välittäminen, se on ihanaa.”


(c) Ilkka Saastamoinen 

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun ammatilliset vahvuutesi? ”Oon fyysisesti moneen taipuvainen. Seuraava tuntuu jotenkin vaikealta itse sanoa, mutta kyllä mä toivon olevani hyvä kollega ja keskustelukumppani. Vuosina 2012-2015 opiskelin elokuvaleikkausta TaiK:ssa (nyk. Aalto- yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu), ja dramaturginen ymmärrykseni saattaa olla laajakatseisempi kuin monella näyttelijäkollegalla. Huom saattaa. Ja se taas saattaa aiheuttaa pientä tilanviemisongelmaa teatteritreeneissä, kun intohimoni laajenee välillä koskemaan oman roolityöni lisäksi koko esitystä. Tuon jotain lisää koko esitykseen, eli tämä on sekä vahvuus että heikkous samaan aikaan?”

Entä mitkä ovat erityistaitosi? ”Koekuvaushommeleihin ja vastaaviin pitää aina näitä laitella, ja niihin oon vastannut, että oon urheilullinen ja ollut jääkiekkomaalivahtina, ja osaan suht ́hyvin ajaa yksipyöräistä.”

Harrastatko kokkaamista? Mikä on bravuurisi? ”Tosi vähän tulee kokattua. Eniten tulee varmaankin tehtyä tofukasta eli vegaanimunakasta. Jostain tuli nyt mieleeni yksi ”bravuurini”... Ostin kerran tertullisen banaaneita ja uppopaistoin ne kaikki, koska rakastan friteerattuja banaaneita. Tuli lievä yliannostus, enkä oo vuosiin pystynyt syömään niitä.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? Onko joku asia jäänyt kaivelemaan tyyliin ”miksen aikanaan opetellut tarpeeksi”? ”Ekana tuli mieleeni soittotaito, osittain siksi että aiheesta oli tuossa jo vähän puhettakin, eli kyllä mä haluaisin osata soittaa jotain. Jos puhutaan bändimusiikista, mun mielestäni coolein tyyppi koko bändissä on aina rumpali, se on jollain tavalla vastuussa koko hommasta. Välillä miettii, että voisko sitä 32-vuotiaana vielä oppia jonkun täysin uuden taidon edes auttavasti. Ja jos kaivelemaanjääneitä asioita mainitaan, niin totta kai mua on jäänyt ihmetyttämään se, miksen oo NHL:ssä maalivahtina!”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Hmmm, mä ajattelen tän näin, että totta kai voi olla ohjaajia, jotka pistävät koville, mutta kaiken takana on yhteinen suostumus ja näyttelijä voi myös vaikuttaa siihen, kuinka paljon itsestään antaa. Mulla on sellainen olo, että mä oon antanut eniten itsestäni Amor fati -teoksessa, joka tehtiin Kiasma-teatteriin syksyllä 2017. Siinä intiimiyden taso meni hyvin pitkälle ja tuntui henkilökohtaisen rajan ylittämiseltä, astuin kunnolla mukavuusalueeni ulkopuolelle. Toinen esimerkki on Kolme sisarta. Oon aiemissa töissäni tehnyt niin, että aluksi tarkkailen, että mitäs tyylilajia tässä nyt etsitään ja mitä muut tarjoavat, ja viimeisen kahden viikon aikana teen lopullisen oman roolityöni vasta. Kolmen sisaren kohdalla päätin antaa itsestäni 100 % ihan jokaisessa harjoituksessa, ja nyt on ollut todella rento olo mennä esitykseen, koska tiedän, että oon antanut sekä fyysisesti että henkisesti kaikkeni. Ehkä jatkan tällä tiellä!” Samuli summaa.


Amor fati/Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen (c) Kansallisgalleria/Petri Virtanen 

Tähän väliin huomautus, että Amor fatista on Kansallisteatterissa kaksi näytöstä, 15. ja 16. tammikuuta 2019 ja Kolme sisarta jatkaa ohjelmistossa koko kevätkauden ajan.

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole. Luulen, että mutsini on alasta haaveillut ja se on varmaan vaikuttanut omaankin haaveiluuni. Mähän oon ihan duunariperheestä. Faija taas innostui teatterista ja alkoi käydä esityksiä katsomassa 90-luvulla Ryhmäteatterissa ja Q-teatterissa. Faijan kanssa oon jostain yläasteikäisestä käynyt katsomassa esityksiä ja saanut itsekin kipinän ja miettinyt, että tuo voisi olla siistiä.”

Muistatko vielä niitä ensimmäisiä esityksiä, joita olet nuorena nähnyt? ”Joo, yksi oli Antti Hietalan ohjaama Berlin Alexanderplatz Q-teatterissa. Muistan, että katsomot olivat vastakkain ja lavastusasetelma oli catwalk-tyyppinen, paljon teatterisavua ja kaikkea jännää. Mä en keskittynyt hirveästi siihen, mitä kaikkea itse esityksessä yritettiin sanoa tai mikä tämä tarina on. Muistan hyvin sen, miten vahvasti tunsin, että mä haluan myös tuonne teatterisavun keskelle Jani Volasen, Tommi Korpelan ja Saija Lentosen seuraan. Siinä oli jotain todella mystistä kiinnostavuutta.”

Tästäkö se kipinä kunnolla syttyi sitten? ”Mä olin aina ajatellut, että taidealoille ja varsinkin teatterin pariin pääsee vain näyttelijöiden tai teatterialan ihmisten lapset, ei mistään umpimetsästä. Olin yhdessä lukiomusikaalissa äidinkielenopettajani puoliksi pakottamana, hauskaa oli kuitenkin ja siitä oli ehkä kolme esitystä. En silloinkaan ajatellut, että tätä voisi tehdä työkseen. Ajattelin vaan, että tällä saan kuitattua ilmaisutaidonkurssit suoritetuksi. Ennen ylioppilaaksipääsyä en ollut hakemassa vielä mihinkään jatko-opintoihin vaan menossa inttiin, ja tämä samainen äidinkielenopettaja Kirsti Sorkkala kehotti mua hakemaan TeaKiin. Kirsti sanoi, että ”Hae, ethän sä menetä siinä mitään. Kyllä tuolle sun häiriintyneisyydellesi täytyy joku paikka löytyä.” Kirstille oon ikuisesti kiitollinen ja yritän sitä osoittaa hoitamalla liput niihin esityksiin, joissa oon mukana ja infoan aina, että missä tv-jutuissa mua voi nähdä. Ollaan pidetty yhteyksiä vuosien varrella. Ilman häntä en olisi tässäkään sun kanssasi.”

Eläköön Kirsti! Onko sinua koskaan kiinnostanut jokin muu ala? ”Mä oon koko lapsuuteni piirtänyt paljon ja olin siinä ihan hyvä, se on nyt vähän jäänyt. Joku graafinen ala olisi voinut olla mun juttuni, mutta en sitten tutkinut asiaa yleistä hakuopasta pidemmälle. Ajattelin, että käyn intin ensin ja mietin sen aikana suuntaani. Sitten pääsinkin TeaKiin ensiyrittämällä, vuosi oli 2005.”


Farmi/Ryhmäteatteri (c) Ilkka Saastamoinen 

Mikä sinulla oli kirjallisen lopputyön aiheena? ”Sen nimi oli Turo ja muut lopettaneet. Olin ollut Kansallisteatterissa vierailemassa parin vuoden aikana kolmessa-neljässä jutussa, ja siinä oli alalta kuultuja ja oman mielen syövereistä kaivettuja pelkoja tai turhautumista sen suhteen, mikä työssä pännii tai mikä voisi mennä vituiksi. Tekstissäni oli kahdeksan fiktiivistä näyttelijää, jotka olivat eri syistä lopettaneet. Fiktiivinen haastattelu siis oman itseni kanssa. Se varmaan piti kaiketi käydä läpi ja miettiä, haluanko lopettaa tavallaan ennen kuin olin edes aloittanut.”

Oletko nyt jälkeenpäin lukenut ajatuksiasi uusiksi? Moni on sanonut, ettei kehtaa lukea tekstiään. ”En muuten ole, olisikin mielenkiintoista tarttua siihen uudestaan. Veikkaisin, että siellä voi olla kolme kirkasta lausetta joukossa ja muuten aika pakkopullaa. Muistan, että mietin aihetta vuoden ja tarkotukseni oli kirjoittaa intuitiosta työkaluna näyttelijäntyössä, mutta töiden ja kurssien seassa tajusin, että tarkoitus olisi saada tästä itsellekin jotain ja se vaatisi valtavan työmäärän, ja siinä elämänvaiheessa homma veisi liikaa energiaa. Eli vähän rimaa hipoen se omalta osaltani tuli tehdyksi. Taitaa olla niin, että en taida minäkään vielä kehdata siihen tarttua. Ehkä kymmenen vuoden päästä sitten?” toteaa Samuli.

Entä mikä oli taiteellinen lopputyösi? ”Se taisi olla Platonov Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä, Michael Baranin ohjaus. Se oli nelituntinen näytelmä, josta olin lavalla ehkä yhteensä seitsemän minuuttia. Se täytti kuitenkin kriteerit, lopputyössä pitää olla mukana vähintään kolmessa kohtauksessa.”

Oliko sinulla joku ”kumminäyttelijä”? ”Kyllä mä Janne Reinikaista pyysin ja parin ekan vuoden aikana muutaman kerran kävimme kahvilla höpöttelemässä ja hän kävi katsomassa joitakin juttuja. Aloin olla sitten Kansallisessa ja siellä oli vanhempia kollegoita, ja juttelu alkoi mennä luontevammin sitä kautta. Jannen kanssa ollaan tehty yhdessä töitä esimerkiksi Orkesterissa eli yhteytemme on kyllä säilynyt, mutta ”kummius” ... nyt mulla on ihan mahtavia omanikäisiäni ja viisaita intohimoisia nuorempiakin kollegoja, joilta haluaa palautetta ja kommentteja, ja ajatuksia tästä työstä ja elämästä.”


Kolme sisarta/Kansallisteatteri (c) Tuomo Manninen 

Miksi olet näyttelijä? (Spontaanin naurahdusreaktion jälkeen Samuli yrittää etsiä puhelimensa kätköistä 18-vuotiaana TeaKiin kirjoittamaansa kirjettä aiheesta ”Miksi haluan näyttelijäksi”, kirjettä ei tähän hätään löydy.) ”Ekaksi tulee kaikenlaisia kliseitä vaan mieleeni, kuten ”en osaa mitään muuta”. Teatterikoulusta oon saanut teknistä apua, mutta eletty elämäni, lapsuuteni ja nuoruuteni, kaikki tapahtuneet asiat, joita oon saanut ja joutunut käymään läpi, ovat valmistaneet mua hyväksi tähän ammattiin. Yhteisö, joka kattaa kollegat ja koko teatterin, saa mut tuntemaan, että mulla on taas uusi perhe. Se on korvaamatonta, ja nykyään tuntuu jopa hiukan sivutuotteelta se, että joku tulee esitystä katsomaan! Itselläni on narsistinen tarve olla esillä ja saada huomiota - kukaan ei keskeytä mua näytellessä, mutta ihanaa että tälle kaikelle on tullut syvempikin merkitys. Halu saada yhteys työtovereihin.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut tai havainnut itse? ”Hmmm... Kolmen sisaren käsiohjelmaa varten meidän piti ... korjaan ... saimme kirjoittaa esittelysivumme kohdalle tekstin. Mulla oli kaksi vaihtoehtoa, luen sulle nyt painamattoman vaihtoehdon. Ehkä tässä käy ilmi tähän mennessä oppimani asiat myös.”

”Näyttelijä tarvitsee vain sydämen ja tuntosarvet. Hyvä itsetunto kasvattaa sydämelle korvat ja tekee kollegoista vertaisia. Huono itsetunto kysyy päivittäin elämän tarkoitusta haluamatta löytää siihen vastausta. Näytteleminen on minusta asettumista - sovittuun paikkaan näyttämöllä, roolihenkilön, kanssanäyttelijän, ohjaajan ja katsojan asemaan sekä omaan elämään asettumista. Taiteessani asettuminen tarkoittaa velvollisuutta astua häpeään, olla rohkeampi kuin ikinä.
Asettuessa eniten pokkaa vaatii valehdella hyvin kanssanäyttelijöilleen. Pelkän repliikin lausuminen ei vaadi minusta mitään. (Lopuksi lainaus David Mamet ́n kirjasta Tosi ja epätosi) Yleisö näkee vain sen mitä näyttelijä haluaa tehdä toiselle näyttelijälle. Jos puhuja ei halua tehdä mitään toiselle näyttelijälle vaan haluaa vain tulkita tekstiä, yleisö menettää mielenkiintonsa.”

Hiljaisuus. Muistan tuijottaneeni Samulia tämän lukuhetken aikana täysin mykistyneenä.

”Niin. Tavallaan suurin oppi on kuuntelu. Teatteri ei ole mua varten, vaan yhteyttä varten. Taiteilijoiden ja yleisön välillä.”

Hiljaisuus.

Huh. Se oli hienosti sanottu. Ihan tässä vetää hiljaiseksi. ”Kiitos.”

Nyt en yhtään tiedä missä mennään. Hmmm. Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita olet erityisen tarkkaan seurannut tai fanittanut nuorempana? ”Ala-asteella tajusin Jim Carreyta katsellessani, että toi tekee tuota työkseen! Nuija ja tosinuija, hahah. Koko se matka, mitä hän on tehnyt ja missä hän on nyt. Yksi suosikeistani on se, missä hän tulee Golden Globeihin jakamaan pystiä ja puhuu vain siitä, kuinka hän on ”kaksinkertainen Golden Globe-voittaja” ja kun hän menee illalla nukkumaan, hän uneksii siitä että olisi ”kolminkertainen voittaja” ja jos näin joskus kävisi, niin sitten hän olisi ”valmis” ja ”tämä hirvittävä hapuilu vihdoin päättyisi”. ”Ja ehdokkaat ovat…” Kyllä mä häntä seurailen edelleenkin. Kansallisteatterissa sain nähdä Seela Sellan työskentelyä heti ensimmäisessä jutussani. Ihailen hänen lapsenomaisuuttaan, herkkyyttään ja loputonta kiinnostustaan maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan. Kunpa itse ikääntyessäni voisin säilyttää samankaltaisen uteliaisuuden – tai löytää sellaisen joskus, jos mussa ei vielä sitä ole. Lisäksi ihailen Adam Driveria. Mielestäni hän pystyy säilyttämään tietynlaisen leikin, anarkismin ja kapinan tekemisessään. Samaan aikaan toivon, että hän on oikeasti yhteistyökykyinen näyttelijä ohjaajan ja muiden kanssa, ja samaan aikaan tuntuu siltä, että hänellä on koko ajan joku oma meininki päällä eikä voi ikinä tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Senkaltainen yllättävyys on kiinnostavaa.”

Tähän on pakko kertoa, että näin muinoin unta, jossa ovikello soi ja menin avaamaan, ja siellä seisoi Adam Driver pelkissä shortseissa ja sanoi, että ”Tässä mä nyt olen. Ota vaatteesi pois ja käy suihkussa.” Sitten heräsin ja jatkosta ei havaintoja. ”Hahahah. Mahtavaa! Että hän pystyy tuolla tavalla meidän muiden unissakin yllättämään.”


(c) Mitro Härkönen

Jos nyt oikein fantasioidaan asialla, kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos voisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Onpas hankala kysymys. Produktioissakin saattaa mennä niin, että ensin kuvittelee, että tuon kanssa on varmaan siistiä näytellä ja sitten käykin niin, ettei meillä olekaan yhteisiä hetkiä juuri siinä esityksessä, ja hieno yhteys löytyykin jonkun aivan toisen kanssa. Ja tuo on muuten tän ammatin hienoja puolia, kaikenlaisia yllätyksiä tapahtuu. Mä laajennan nyt kysymystäsi. Tykkään käydä katsomassa nykytanssia, koska mulla ei itselläni ole siihen tietenkään koulutusta eikä linssejä, joiden läpi arvioisin näkemääni – voin siis pelkästään nauttia ilman, että mietin nilkan ojennuksia ja tanssin historiaa. Voin tehdä ihan omat johtopäätelmäni kaikesta ja tuntea juuri niin kuin tunnen. Ja se tuntuu olevan teosten sanomakin usein. Mä fanitan tanssijoissa tietynlaista vapautta ja läsnäoloa, enkä ole vielä keksinyt keinoa tuoda sitä fiktiiviseen roolihenkilön esittämiseen. Miten olla samalla oma itsensä ja tehdä sovittu suoritus toki sydämellä, toteuttaen samaa illasta toiseen mutta kuitenkin niin että juuri sillä päivällä ja hetkellä on tilaa olla juuri sellainen kuin on... Anna Mustonen, Saara Norvio ja Hanna Ahti olisivat unelmieni kanssa-”näyttelijät”. Jos voisin jotenkin saada kiinni heidän läsnäolon taiastaan. Se voisi olla maagista!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Siitä ei kyllä varmaan tulisi yhtään mitään, koska henkilökohtainen jumalani on Mike Patton. Hänet tunnetaan Faith No Moren laulajana, mutta rakastan enemmän hänen kaikenlaisia sivuprojektejaan. Häntä olen alkanut fanittaa ja seurailla jo yläasteella, ja hän kuuluu ehdottomasti mukaan sinne esikuvien joukkoon, vaikkei näyttelijä olekaan. Esiintymisen tapa, loputon intohimo tekemiseen. Hän on tehnyt italialaisista iskelmistä versioita, ja hänen Mondo Cane-kokoonpanonsa kanssa vetäisin kappaleen ”Scalinatella”. Luulen, että olisin kyllä vaan hiljaa vieressä ja katselisin. Jos hän vilkaisisi mua silmieni kautta sieluuni, olisi se mun unelmieni täyttymys”, huokaa Samuli.

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa, KOM-teatterissa ja Kiasma-teatterissa, ja tulevana keväänä olen mukana Teatteri Takomossa Katariina Nummisen esityksessä Rakkaus ja toisto. Ensi-ilta 15.3.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla merkittävä. ”Viimeisimmistä töistäni Amor fati on ollut tärkeä. Ennen sitä ajattelin, että kameran edessä näyttelemisen tyyli on läsnäolevaa ja lähempänä itseä, ja teatterissa kaikki tapahtuu roolin ja tekstin kautta, jolloin roolihahmo voi olla karikatyyrimäisempi. Oma dramaturginen työ tulee kirkkaammin esiin, koska siinä on rajummat kulmat. Elokuvassa taas leikkauksen tekevät ohjaaja ja leikkaaja. Amor fatissa lavastus oli sellainen, että neljällä sivulla oli katsojia, eli en tavallaan päässyt pakoon mihinkään esityksen aikana. Päähenkilön uudelleensyntyminen ja yhteyden hakeminen saveen ... jos siinä lähtee yhtään ”näyttelemään” eli puskemaan jotain tunnetta tai yrittää osoittaa yleisölle, että tätä me haluamme sanoa ja siksi esitän olevani näin epätoivoisessa tilassa, tekisi se koko hommasta jotenkin perverssiä ja ahdistavaa katsottavaa. Se kuinka läsnä ja haavoittuvaisena siinä pystyy olemaan, oli uskomattoman luottamuksellisen työilmapiirin ja ympärilläni olevien huikeiden taiteilijoiden ansiota. Sen teoksen kohdalla otin ison askeleen ja se muutti mun näyttelemistäni ja taiteentekemistäni. Toinen tärkeä juttu on elokuva Hyvä poika, joka herätti suuren kiinnostuksen elokuvantekemiseen ja kameran toiselle puolelle, ja sain kipinän elokuvaleikkauslinjalle hakemiseen 2012, eli pari vuotta elokuvan jälkeen. Ohjaaja Zaida Bergrothin avoimuus sen suhteen, että kaikki asiat tuodaan tavallaan tiskiin muttei iljettävällä tavalla – ei kaadeta näyttelijöiden päälle asioita, vaan kerrotaan avoimesti, mitä mistäkin asiasta on mietitty ja mitä yritän tällä kohtauksella sanoa. Se Zaidan loputon kiinnostus ja yhteistyöhalu tuotti sellaisen ilmapiirin, ettei onnistumisella ja lopputuloksella ollut enää väliä, kun tekeminen oli sairaan kivaa.”


Yksi lensi yli käenpesän/Ryhmäteatteri, Samuli ja Minna Suuronen (c) Mitro Härkönen 

Millaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? Mainitse joku esimerkki teoksesta, joka on tehnyt jostain syystä suuren vaikutuksen sinuun. ”Näin Teatteri Jurkassa kuuden tähden esityksen ”Nora”. Vihaan niitä tähtiä. Mutta tälle voisi antaa 1-5-asteikolla kuusi. Monumentaaliset näyttelijät Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen tykittävät esityksessä näyttelijyytensä, taiteilijuutensa, naiseutensa, äitiytensä ja koko ihmisyytensä lainehtimaan lempeän tsunamin lailla ja muistuttavat, että näyttämöllä kaikki on mahdollista. Sinne voi tuoda mitä vain. Ja sitä kautta tulee olo, mistä ei voi koskaan muistuttaa ihmistä liikaa, että myös elämässä kaikki on mahdollista. Kaikki.”

Mitä sinulle merkitsee ”teatterin taika”? Onko se sellainen asia, jonka pystyy sanoin selittämään? Toistuuko se samankaltaisena riippumatta siitä, oletko lavalla vai katsomossa? ”Mä näyttelen, koska tutkiessani ihmistä ja ihmisyyttä roolitöitäni varten - ja siis täysin omista vänkyröistä lähtökohdistani - ilman tietoisia metodeja tai pakotettua filosofiaa, uskon aina, silloin tällöin, löytäväni uusia maadottumisen tapoja olla ihminen ja ihmisiksi itseni ja muiden kanssa. Se on polttoaineeni. Se on teatterin taika. Ja parhaimmillaan näitä tapoja voi oppia katsomosta käsin, kun näyttelijä uskaltaa paljastaa itsensä eikä piiloudu nokkeluutensa ja taitojensa taakse.”

Millaiset asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Ihmisten rohkeus. Ihmisten rohkeus tehdä omia juttujaan. Rohkeus olla omia itsejään. Ihmisten rohkeus pyytää apua.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä ja miten se sinulla ilmenee? ”Pelottaa, että muistanko kaiken, mutta sitten muistutan itseäni, että olen tässä ammatissa paljastamassa itseni ja jos unohdan jotain, niin silloinhan vasta todenteolla paljastunkin! Ja tämän muistutuksen ansiosta saan oksennuksen pysymään alatakahampaitteni korkeudella.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat ennen jokaista esitystä riippumatta siitä mikä esitys on kyseessä? ”Kastelen naamani kylmällä vedellä.”

Oletko taikauskoinen? ”Olen ollut. Opettelen siitä irti. Se on minusta kohdallani usein itsekeskeistä; että täytyy tehdä tämä ja tämä asia, että MINÄ onnistun. En pidä siitä. Ja nyt kun olen luopunut siitä, on muihin keskittymiseni lisääntynyt. Siitä pidän.”

Oletko koskaan nähnyt Kansallisteatterissa kummituksia? Uskotko niiden olemassaoloon? ”En ole nähnyt enkä halua - tuosta voinee päätellä, uskoni laidan…”

Kerro joku legendaarinen sählinki. ”Nää on aina pahoja... Tv-ohjelmien pressissäkin usein kysytään, että kerro joku kommellus kuvauksista, mutta etteks te tajua että kaikki on yhtä kommellusta! Kysymyksen kohdalla menee jotenkin tietynlaiselle selviytymismoodille ja mulla lyö aina täysin tyhjää, jos joku tätä kysyy. Varmaan siksi, että sama moodi tulee sählingin tapahtumishetkellä myös.”

Menikö muuten Sunnuntailounaan alkutunnari yhdellä otolla purkkiin...? ”Ei. Mutta vaatteita ei vaihdettu ottojen välissä.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Olin viime kesänä Berliinissä ystäväni Santtu Karvosen kanssa, ja viisi päivää istuimme kahviloissa yatzya pelaten ja elämästä puhuen. Se nousee nyt todella hyvänä muistona mieleeni. Kullanarvoisia hetkiä. Että sellaisenkin kokemuksen on saanut elää!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Jääkiekkomaalivahtina hoin aina päässäni pysy pystyssä, eli anna hyökkääjän tehdä ratkaisu ensiksi, sekä tuu tarpeeksi vastaan maalilta, jotta kiekolla on mahdollisimman vähän tilaa. Tajusin tässä jokin aika sitten, että se on loistava motto elämään: Koita pysyä jaloillasi, mene tarpeeksi muita ihmisiä vastaan.”

Osaatko imitoida ketään? (Huom. Minun bravuurini on Eero Ritala -imitaatio...) ”En. Yritän imitoida itseäni uteliaana kolmevuotiaana Samulina.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Mun jokaisen roolihenkilöni pohjana on Leijonakuninkaasta tuttu Timon-mangusti, siinä on jotenkin kaikki. Siinä on elämänhalu, huumori ja samaan aikaan mahdoton epätoivo. Millään ei ole mitään väliä, koska mihinkään ei voi vaikuttaa, mutta silti hän on mitä lojaalein ystävä sekä Pumballe että Simballe, ja taistelee jopa hyeenoja vastaan! Timonissa on jotain todella arvostettavaa!”


Tyylikäs yhteiskuva jälleen 


Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi supervoimasi ja sankarihahmosi nimi? ”Toivoisin, että mun supersankarihahmoni voima olisi ensinnäkin se, että se kykenisi tarvittaessa olemaan hiljaa ja kuuntelemaan muita. Muuten se pystyisi pysäyttämään rikolliset todella ärsyttävällä ja kovalla huudolla. Sen nimi olisi HuutOtus.”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Tää on helppo. Mulla on viimeaikoina mennyt eniten rahaa nukkumiseen ja nukahtamisen valmisteluun. Hommasin itselleni 8kg painopeiton ja se on täydellinen! Jos herää, niin vaihtaa vaan asentoa ja nukahtaa uudestaan. Se tutkitusti rentouttaa ja lisää mielihyvähormoneja, ja aamulla kehoon jää rentous kun nousee sängystä ylös. Veri kiertää koko kehossa. Piikkimatto kuuluu samaan sarjaan myös, ja kollegaltani Jussi Vataselta sain synttärilahjaksi jyvätyynyn, jonka lämmitän ja laitan tähän rinnan päälle. Siihen kohtaan pakkautuu kaikki stressi ja tunne päivän aikana. Se rentouttaa mukavasti. Varuiksi ottaisin vielä 3mg melatoniineja pari liuskaa. Niillä pärjäisin.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Jaa jaa... Haluaisin mennä mahdollisimman pitkälle, jotta ymmärtäisi paremmin oman merkityksellisyytensä sen merkityksettömyyden ja pienuutensa kautta tässä koko maailmassa ja sen historiassa. Menisin ihan alkulähteille, ja olisihan se mageeta nähdä joku dinosaurus, ja just sillä hetkellä kun se olisi syömässä mut, mä palaisin turvallisesti takaisin tähän omaan aikaamme. Painopeittoni alle lämpimään.”

Mitä terveisiä lähettäisit nuorelle itsellesi täältä nykyhetkestä? ”Moi. Sä oot hengissä vielä 32-vuotiaana.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin joskus esitys, millainen se olisi ja kenen toivoisit olevan sinun roolissasi? ”Se olisi sanaton kontakti-improvisaatio, mikä kestäisi 6 tuntia. Esityspaikkana Hyrylän jäähalli ja minun eri puolia esittäisivät ystäväni Tommi Eronen, Joonas Heikkinen ja Niina Hosiasluoma.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä on lähellä sinun sydäntäsi? Teatteria ei nyt kyllä lasketa!” (Ja vastaus : Lähellä sydäntäni on erilaiset tarinat, ohikiitävät hetket ja kohtaamiset tuttujen ja tuntemattomien kanssa, lapsenmielisyys, ilo, taide eri muodoissaan.)

Terveisiä katsojille? ”Lainaan John Fruscianten kappaleen lainia. Tämä sopinee varsinkin teatterin penkeillä istuville kullanarvoisille vuorovaikuttajille, katsojille: You don’t throw your life away sitting still. Mutta pitäis tajuta elämässä ylipäänsä vaan istuskella paikallaan enemmän. Ilman älylaitteita!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä, ilman selityksiä :


Mistä sanasta pidät eniten? - Tohtia
Mistä sanasta pidät vähiten? - Mnjääh!
Mikä sytyttää sinut? - Intohimoinen ja innostunut katse toisessa ihmisessä
Mikä sammuttaa intohimosi? - Toisia alentava asenne
Suosikkikirosanasi? - Vittusaatana
Mitä ääntä rakastat? - Fat Boy Slimin biisissä ”Rockafeller Skunkissa” hidastuva ääni, sumutorvea ja moottorisahaa muistuttava konemainen pörinä. Mä saan äärimmäiset kicksit siitä!
Mitä ääntä inhoat? - Tähän liittyy sanat myös ... Pelosta syntyvää toisen ihmisen yläpuolelle asettuvaa ohjeistamista, joka alkaa sanoilla ”sä olet varmaan itsekin miettinyt/ymmärtänyt/huomannut...” Sitä ääntä, jolla tuo rimpsu sanotaan mun on vaikea sietää.
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Tää tuli nyt ihan puskista, mutta jos ei tarvitse selittää niin vastaan taistelusukeltaja.
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Taistelusukeltajana!
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Sä oot Samuli oikeessa. Elämän tarkoitus ON neljä miinus neljä eli nolla, eli elämän tarkoitus onnnnolla.”