sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Tom of Finland / Turun Kaupunginteatteri

Tom of Finland / Turun Kaupunginteatteri, Logomo

Ensi-illat 27. ja 28.1. 2017, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Tuomas Parkkinen
Sävellys Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos
Ohjaus ja koreografia Reija Wäre
Musiikin sovitus Jussi Vahvaselkä
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen
Projisoinnit Sanna Malkavaara

Rooleissa : Anna Victoria Eriksson, Ville Erola, Jonas Furrer, Marika Huomolin, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Leo Kirjonen, Ulla Koivuranta, Mika Kujala, Jukka Nylund, Olli Rahkonen, Tuukka Raitala, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Jonas Saari, Aleksi Seppänen, Clyde van Loij, Tuure Boelius/Viljami Vahvaselkä ja Alisa Kujala/Lilian Salmi/Lilli Toivanen

Orkesteri : Jussi Vahvaselkä, Katariina Sallinen, Matti Moilanen/Teemu Mastovaara, Juha Keskinen, Ari Kataja, Ville Vihko, Jani Riihimäki, Kimmo Gröhn ja Jusu Heinonen/Samuli Nieminen/Kristian Lakari

 Olen tässä nyt istunut toisen ensi-illan jälkeen useamman tunnin koneen ääressä tyhjää ruutua tuijottaen, saamatta mitään järkevää aikaiseksi. Aluksi tuntui siltä, että Tom of Finlandista on helppo kirjoittaa. Joskus teksti ikään kuin syntyy itsekseen ja sormet liitävät näppäimistöllä, ja näkemäni esityksen maailmaan ja muistoihin on helppo sujahtaa. Minähän en tee mitään muistiinpanoja ja kirjoittaessani palaan takaisin katsomoon. Nyt paluu sinne on jotenkin hankalaa; en saa tunnelmasta kiinni näin kotioloissa millään ... ja kun tarkemmin miettii, vaikeaa se olisikin, sillä sen verran uniikista ja ennennäkemättömästä kokemuksesta Tom of Finlandin kohdalla on kyse.

Touko Laaksonen (Olli Rahkonen) 

 En muista missä, milloin ja miten ensimmäisen kerran törmäsin Tom of Finlandin piiroksiin. Muistikuvissani on mustaa nahkaa, koppalakkia, kiinteitä pakaroita ja muhkeita housunetumuksia. Viiksiä. Luulin, että kuvissa usein näkyvä nahkahousumies on nimenomaan Tom of Finland, ja kaikki muut hahmot sen tyypin eri puolia. Kiehtovaa ja rohkeaa on kynän jälki, upeita raamikkaita uroksia, ajattelin. Luulin, että piirtäjä on joku amerikkalainen mies. Kyllä. Täytenä yllätyksenä tulikin sitten myöhemmin näkemäni dokumentti, jossa kerrottiin miehestä piirrosten takana. Touko Laaksonen! Dokumentin nähtyäni olin erittäin iloinen siitä, että mies olikin suomalainen. Waude! Oman tiensä kulkija ja ylpeä siitä. Miksi hänestä ei kohkata täällä paaljon enemmän?

 No, vierähti useampikin vuosi ja sittenhän se Tom of Finland-hehkutus alkoikin kunnon rytinällä. Pian piirroshahmoja oli lakanoissa, patalapuissa ja postimerkeissä. Ai että oli kiva lähetellä piukoilla pakaroilla varustettuja kortteja valikoiduille vastaanottajille. Tähtihetkiä koettiin Helsingin Taidehallissa viime toukokuussa, kun vietin laatuaikaa itseni ja mielikuvitukseni kanssa hartaasti kuvia tutkien ja ihastellen, uteliaana. Suuren vaikutuksen teki etenkin leikekirjaosasto, jossa oli Toukoa inspiroineita kuvia ja hahmoja vitriinikaupalla. Näyttelystä poistuttuani oli koko maailmaa syleilevä fiilis - miten kaunista ja hienoa juuri näinkään, en mitään rumaa tai likaista, piilossa kaikkien katseilta pidettävää.

Kake (Ville Erola) ja Osmo (Tuukka Raitala) 

 Uutinen Turun Kaupunginteatterin Tom of Finland-musikaalista (ja sitä ennen vielä leffaprojektit, joista ensimmäinen valitettavasti kariutui ja toinen on piakkoin ensi-illassa) sai minut hihkaisemaan riemusta ja putoamaan melkein penkiltä. No nyt on kovaa kamaa tulossa! Mietityttämään jäi se, että miten piirroshahmot herätettäisiin henkiin ja millä tavoin seksuaalisuus tuotaisiin eteemme niin, ettei katsoja tuntisi oloaan vaivautuneeksi. Parasta tietysti olisi, jos katsomoon saisi houkuteltua myös ennakkoluuloista porukkaa, jotka sitten poistuisivat ei-niinkään-uusina-ihmisinä, vaan uusia ajatuksia pää täynnä. Näinkin voi tehdä, näinkin voi elää, rakastaa, olla onnellinen. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa rakastaa. Visioin mielessäni myös pulleita etumusleivoksia sekä käsiohjelman, josta ponnahtaisi silmille ehta Kake (se nahkahousumiehen prototyyppi). Nämä jäivät toteutumatta, mutta en ollut pettynyt kuitenkaan. Unessani näin musikaalin näyttävän loppukohtauksen, jossa valtaisa raskas esirippu putoaisi ja sen takaa paljastuisi silmänkantamattomiin portaita ja kymmeniä, jopa satoja koppalakkisia nahkahousumiehiä tanssimassa synkassa (ja kaiken komeuden keskeltä laskeutui vielä silinterihattuinen Jorma Uotinen...).

 Löpinät sikseen. Vähemmästäkin on varmaan käynyt selville, että odotin musikaalin ensi-iltaa kuin kuuta nousevaa. Perjantaisen ekan ensi-illan tiimoilta kantautui ylistäviä viestejä jo korviini ja matka Hämeenlinnasta Turkuun sujuikin lähinnä käsiä hieroskellen. "Ai että! Kohta se alkaa!" Suureksi riemukseni paikalle oli saapunut yksi todella näyttävästi mustaan nahkaan pukeutunut herra (kuulemma Mr Fetish Finland) ja ilo oli melkoinen, kun hän istuutuikin eteeni.

 Toukon lapsuudesta lähdettiin liikkeelle. Taiten oli toteutettu kiinnostuksen herääminen piirtämistä, salskeita miesvartaloita ja pitkiä saappaita kohtaan. Pian oltiikin jo sodassa (upeasti laskeutui punainen hurme katsomon yli ja näyttämön poikki), sotapoikien kuoroharjoituksissa ja pimeillä kujilla ja puistoissa pitämässä savuketta tietyllä tavalla, vihjeeksi muille. Nautin kovasti merimiesten ja kumppaneiden pukujen istuvuudesta ja ryhdikkyydestä, silkkaa materiaalia Toukon piirroksille.

Annetaanpa oikein isän kädestä... 

 Vapautunut nauru raikasi useampaan otteeseen katsomossa. Tämä ei ole totisesti mitenkään ryppyotsaisesti toteutettu ja asiat sanotaan suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta. Uuden ajan "isojen poikien lauluja" roppakaupalla! Ihanan ronskia puhetta, ja sama vielä englanniksi tekstitettynä. Markus Palin (Mika Kujala) epätoivon vimmalla laulamassa korkealta ja kovaa, että "en ole niitä!" ja sitten jostain syystä pyörimässä miestenvessan kulmilla siveyspoliisina, ja joka välissä muutenkin julistamassa omaa heterouttaan. Toukon (Olli Rahkonen) ei tarvitse julistaa yhtikäs mitään, hän vain on ja antaa kynän puhua, se riittää. Musiikkikappaleiden nimet ovat silkkaa timanttia, vai mitä sanotte esimerksi teoksista "Puistohomojen baletti I-III" sekä "Panen paperilla"? Epuilla oli jo "Tahroja paperilla", mutta tämä oli vielä stydimpää kamaa. Tähän sitten vielä asiaankuuluvat koreografiat, poseeraukset, raamikkaat miehet toistensa tekstiileissä ahnaina kiinni. Ja Toukon kynä piirtää kaiken meidän iloksemme. Eihän tuommoista voi kuin katsella silmät kiiluen.

 Hiukan ennen väliaikaa nähdään kohtaus, joka veti ainakin meikäläiseltä pasmat sekaisin koko väliajaksi ja vähän kotimatkallekin. "Tukkilaiset tulee" sai aivan uuden käsitteen ja vaalea viikinki Pekka (Jonas Saari) lasketteli kavereineen menemään keksit tanassa muuallekin kuin Physique Pictorialin (Kuntoilun kuvalehti, alan miesten makuun, toimitetaan huomaamattomassa ruskeassa kuoressa) kanteen. "Me tulemme taas sinä tyttöni poikani hoi"  pyöri päässäni koko väliajan enkä saanut sanottua yhtään mitään järkevää sen vartin aikana. Eipä kyllä saanut moni muukaan, ottiatuota. Miestenvessassa oli ollut kuulemma oudohko tunnelma. Ja nähtiinpä se Kakekin (Ville Erola) vihdoin ja viimein ennen väliaikaa, mutta kyllä ne tukkipojjaat jäi päälimmäisenä mieleen. Oikein sapetti kun tiedosti sen, että noiden tukkilaisten sekaan ei naisilla olisi niin mitään asiaa. Ihan kateeksi kävi.

 Ensimmäisellä puoliskolla saimme tutustua myös Veliin (Jukka Nylund), joka oli Toukon elämänkumppani liki kolmenkymmenen vuoden ajan. Jotenkin nopsaan tämä yhteiselo tuli kuitattua tässä ja Jukka Nylundia olisin halunnut kuunnella (ja toki myös katsella) hivenen enemmänkin. Velin kuolema tuli vähän puun takaa. Samoin Toukon sisar Kaija (Anna Victoria Eriksson) jäi hivenen outoon valoon minulle, noinko hän nyt sitten jäi vain lehdelle soittelemaan tässä?

Sisko ja sen veli ja Veli 

 Nooh, loppukohtauksessa ei ihan satoja nahkahousumiehiä kiemurrellut, mutta vähempi on enempi. Ei oikein tiennyt minne oli katsellut ja parastahan oli nimenomaan se, että silmäkarkkia riittää, katsoi sitten minne tahansa. Bileet pystyyn!

 Loppuun lyhyt tiivistys : Minulle parasta tässä oli tekemisen riemu ja ilosanoma, joka välittyi viimeiseenkin penkkiriviin asti. Monipuoliset sävellykset ja railakkaat sanat. Olen aina halunnut nähdä miespareja tanssimassa lähekkäin ja laulamassa herkkiä balladeja toisilleen - nyt tuli kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Tomin piirrosten henkíinherääminen isojen projisointien myötä. Tämä oli suuri suomalainen kulttuuriteko ja syystäkin Suomen satavuotisjuhlien aatelia. Andy Warhol. Osmo ja Rauni. Sanoinko jo tukkilaiset? Mitä tapahtui tullissa sermin takana...



Isoin juttu ja eniten kolahtanut pitää hehkuttaa vielä erikseen, joten onnea Turun Kaupunginteatteri siitä, että teillä on joukossanne Olli Rahkosen kaltainen tekijämies, tekijä ja mies! Mikä luontevuus ja koko olemus ja rauha ja läsnäolo ja ääni ja ja ja jne. Olen ihan myyty! Pistäisin hänet ykkösketjuun ihan joka paikkaan ja paalupaikalle ja vaikka minne. Menkää ja todetkaa tämä itse. Olli on täydellinen Touko Laaksosen roolissa, paremmaksi ei voisi enää pistää kukaan. (Toki luotto on vahva leffassa Pekka Strangiinkin, mutta elokuva on ihan toinen juttu se.)

 Musikaalin yleissivistävin osio nähtiin sitten kotona, kun kädet puuskassa muka ei-niin-vaikuttuneena puolet esityksestä vieressä tönöttänyt kuski/aviomieheni intoutui ensin kertomaan, että oli tiennyt aiemmin kyllä Tom of Finland-kuvat, muttei tiennyt yhtään kuka kuvat oli piirtänyt ja oliko tosiaan suomalainen mies ja mikäs hänen nimensä nyt taas sitten olikaan. Samaan hengenvetoon sitten loihe esittelemään hienoja mustia saappaitaan ja lähti ne jalassa ylpeänä kauppaankin tuossa sunnuntaipäivän ratoksi. Ei tuonut sentään Koskenlaskijaa tullessaan.

 Kolminkertainen eläköönhuuto Tom of Finlandille!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Kiinnostaisiko Sinua nähdä Tom of Finland-musikaali Turussa? Olen aloittanut yhteistyön Teatterimatka.fi - sivuston kanssa ja nettisivujensa kautta on helppo valita mieluisa esitys muidenkin kaupunkien tarjonnasta. Käyhän tutustumassa! Tom of Finland - musikaalista lisäinfoa tämän linkin kautta.

lauantai 28. tammikuuta 2017

13. tunti / Teatteri Vapaa Vyöhyke

13. tunti / Teatteri Vapaa Vyöhyke

Ensi-ilta 27.1. 2017, kesto noin 1h 45min (ei väliaikaa)

Konsepti ja käsikirjoitus Lija Fischer, Maija Linturi ja Henna Tanskanen
Ohjaus ja esitysdramaturgia Lija Fischer
Skenografia Sanna Levo
Nukketeatteri Maija Linturi
Valosuunnittelu Lauri Lundahl
Äänisuunnittelu Jussi Österman
Koreografia Leena Harjunpää

Esiintyjät : Aleksi Holkko, Leena Harjunpää, Onni Hämäläinen, Maija Linturi, Ilona Pukkila, Pauliina Palo, Jussi-Pekka Parviainen, Sanna Ristaniemi, Henna Tanskanen, Kai Vaine, Heikki Mahlamäki, Katri Tihilä ja Emma Vanninen

 Sille illalle oli aluksi ihan muita suunnitelmia (teatteriin liittyviä toki nekin), mutta sitten sain kutsun katsomaan immersiivistä teatteria ja samalla koekaniiniksi 13. tunti - esityksen ennakkonäytökseen. Minulla ei ollut mitään hajua ensinnäkään siitä, mitä tarkoittaa "immersiivinen" eikä esityspaikka kartan perusteella soitellut kellojani lainkaan. Oli lähdettävä pienelle tutkimusretkelle vailla mitään tietoa siitä, mitä on luvassa. Aika parhautta, eikö! Sen tiesin, että esityksen aikana saisi liikkua vapaasti tilasta toiseen ja päättää itse siitä, mitä ja miten katsoo (vai katsooko ollenkaan).

 Hyppäsin hyvissä ajoin 9:n ratikkaan ja suunnitelmissani oli jäädä Jämsänkadun pysäkillä pois. Paniikki meinasi iskeä, kun ulkona oli pimeää kuin Mordorissa ja raitiovaunun pysäkkitaulut näyttivät jatkuvalla syötöllä pelkkää Sturenkatua. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä olin! Onneksi kännykän karttahaku pelasti tälläkin kertaa ja onnistuin jäämään kyydistä pois juuri oikealla pysäkillä. Muillekin tämä tiedoksi : Jämsänkadun pysäkiltä alas ja oikealle, ja työmaa-aidan vierustaa esityksen opasteita seuraten. Opasteista oli suuri apu ja ne toimivat ikään kuin henkisenä tukena sille, että olin oikealla suunnalla. Seinällä oli valtava esityksen hieno logo ja sen keskellä ovi, josta rohkeasti astuin sisään. Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Takin sai jättää narikkaan, ja kannattaa muuten jättää kassinsa/laukkunsa/reppunsa sinne myös. Esityksen aikana ne olisivat vain tiellä.



 Porukkaa alkoi kerääntyä lämpiöön enemmänkin. Tunnelma oli kutkuttava tyyliin "mitäköhän tässä on nyt tultu oikein katsomaan". Pöydältä sai valita itselleen kullanvärisen naamion, joka sitten puettaisi kasvojen peitoksi esityksen alettua. Naamioita on eri mallisia (niin kuin kasvojakin), kannattaa kokeilla mallaako. Itse en tietenkään sovittanut sitä ennalta ja se kostautui sitten myöhemmässä vaiheessa. Näin kyllä hyvin eteeni ja sivuille, mutta jalkojani en nähnyt ollenkaan ja muutaman kerran astelin harhaan ja törmäilin oviaukkoihin ja vähän lavasteisiinkin. Loppupuolella myös hikeä pukkasi, niin kuin nyt ei olisi tarpeeksi kuumottavaa ollut muutenkin.

Ennen h-hetkeä meille annettiin vielä muutama ohje. Kuvata ei saisi eikä muutenkaan taltioida mitään, eli kännykät kiinni ja taskuun. Puhua ei saisi, ja parhaiten koko hommasta saisi irti liikumalla yksin (ei siis kaverin kanssa kylki kyljessä paikasta toiseen nyhräten). No, tuota pelkoa ei minulla ollut kun muutenkin olin yksin liikkeellä. Jännästi tuli kuitenkin myöhemmin huomattua, että tiettyjen katsojien kanssa osuin joihinkin huoneisiin aina samaan aikaan.

"Olipa kerran..."

... ja sitten menoksi. Yksi kerrallaan meidät ohjattiin esitystilaan, kahdesta eri suunnasta. Esitystilana toimi lukuisa määrä eri tavoin lavastettuja huoneita, joissa tapahtui ja ei tapahtunut, ihan sen mukaan miten itse osui paikalle. Vinkiksi voi sanoa, että kannattaa rohkeasti istahtaa välillä paikoilleen, sillä minä hetkenä tahansa viereen voi tulla joku, ja sitten alkaakin tapahtumien vyöry. Ensimmäisellä "kierroksella" en tainnut kaikkia esiintyjiä edes nähdä, mokomat kun riensivät paikasta toiseen tai kiersimme vastakkaisiin suuntiin. Puhumattomuus ja naamioiden peittämien kasvojen määrä oli jotenkin kuumottavaa. Kuin olisi liikkunut keskellä Laura Braniganin "Self Control"-videota tai omassa absurdissa unessaan, jossa Punahilkka yrittää saada baarista seuraa itselleen. Kävi ilmi, että ainakin kolmiodraamaa on ilmassa ja jossain on meneillään äreät bileet, paljasta pintaa ja toisiinsa kiihkeinä liimaantuvia ihoja.



Avoin mieli ja uteliaisuus on tässä valttia. Tutki, kosketa, mene rohkeasti lähemmäs. Jos joku katsoo sinua peilin kautta silmiin ja tekee sanattoman ehdotuksen, ota se vastaan. Jos joku nappaa kädestäsi ja haluaa viedä mukanaan, mene. Muutamaan kertaan olin esiintyjän kanssa samassa tilassa kaksin, kokemus oli hyvin intiimi ja tuli sellainen fiilis, että minullapa on nyt salaisuus, jota muut eivät tiedä.

 Kaikenlaista tuli kokeiltua 13. tunnin aikana. Tuli pelattua yksin ja yhdessä, maistettua, siliteltyä, nostettua ja laskettua, kurkistettua, hymyiltyä, tuijotettua, haistettua, juotua, kastettua, nojailtua, ihmeteltyä, etsittyä. Paljon enemmänkin olisi voinut tehdä, olisi voinut olla uteliaampi ja rohkeampi. Tuntui siltä, että jäi paljon havaitsematta ja kokematta, kun jämähti liian pitkäksi ajaksi tiettyyn paikkaan ja tiettyjä hahmoja seuraamaan. Mutta niinhän se menee muutenkin ; minä olen täällä ja jossain toisaalla tapahtuu jotain takuulla kiinnostavampaa. Jatkuvasti sai pähkäillä, että lähteäkö vai jäädä. "Vaan entä jos sillä aikaa...?"



 Lopetus oli vaikuttava. Naamiot riisuttiin ja katseita vaihdettiin. Sanattomuus säilyi. Oli jotenkin puhdistunut olo, takaisin narikalle mennessä oli outoa kuulla jälleen puhetta. Taika oli murtunut.

 Parasta tässä oli unenkaltainen tunnelma ja ennalta-arvaamattomuus sekä katsojan oma kokemus. Jokaiselle itse tila, hahmot ja tapahtumat avautuvat varmaankin eri tavalla. Kummasti kutkuttelisi mennä kokemaan tämä uudestaankin! Erittäin mielenkiintoista. Tämänkaltaiset jutut pitävät kaltaiseni hc-teatterikävijän mielenkiintoa yllä takuulla, kun esitystä ei katsota eikä myöskään esitetä perinteisin keinoin. Erittäin tervetullut konsepti tämä, toivottavasti lisää on luvassa.

 Mukana oli muutama tyyppi, joita olen aiemminkin lavalla nähnyt (Henna Tanskanen, Kai Vaine, Ilona Pukkila, Aleksi Holkko ja Jussi-Pekka Parviainen) ja heidät näki tavallaan uusin silmin. Varmasti palkitsevaa itse esiintyjillekin tämänkaltainen toimintamuoto.

Tästä sisään (kuva napattu teatterin sivulta) 

Jos mielenkiintosi heräsi (ja sehän heräsi!), tsekkaa lisätietoja tästä linkistä. Esityskausi jatkuu helmikuun loppupuolelle.

Esityskuvat (c) Kristiina Männikkö

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos lipusta Teatteri Vapaa Vyöhyke!)

maanantai 23. tammikuuta 2017

Katoava maa / Tampereen Teatteri

Katoava maa / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 19.1. 2017, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Satu Rasila
Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Ella Lahtela

Rooleissa : Esko Roine, Ritva Jalonen, Ella Mettänen ja Antti Tiensuu

Esko Roine ja Ritva Jalonen (c) Mika Hiltunen

 Teatterivuoteni piti alkaa hiukan toisenlaisissa (ei tosin välttämättä sen kevyemmissä) merkeissä, mutta erinäisistä syistä johtuen neljä aiemmin sovittua esitystä peruuntui niin näyttelijän kuin oman sairasteluni vuoksi. Katoava maa -näytelmää minun ei alunperin pitänyt mennä lainkaan katsomaan, aihe tuntui liian raskaalta - etenkin kun olin juuri pari viikkoa aiemmin jättänyt jäähyväiset läheiselle, jonka viimeiset vuodet olivat muistisairauden vuoksi usvan peitossa. Pitkän välimatkan vuoksi tapaamisvälit venähtivät välillä liiankin pitkiksi. Nyt muistan kuitenkin hyvin viimekesäisen (ja viimeiseksi jääneen) tapaamisemme. "Sinua minä en muista aiemmin tavanneenikaan", hän totesi ja silmät sädehtivät samalla ilosta kun huomasi, että nuorinkin poikansa on näemmä mennyt naimisiin. "Minä muistan kyllä sinut", vastasin ja silitin poskea.

 Minulla on iäkkäät vanhemmat eikä tässä itsekään nuoria ja vetreitä enää olla. Tulevasta ei tiedä. Alzheimer voi iskeä puun takaa ihan kenen kohdalle tahansa. Kai siinä oli yksi syy, miksi itseni Katoavan maan ensi-illasta sitten loppujenlopuksi löysin. Katsomo oli jaettu jälleen siten, että muutama penkkirivi sijaitsi näyttämöllä ja mahdollisti tapahtumien seuraamisen todella läheltä. Minä istuin siis myös tuolla "erikoiskatsomossa" ja se kyllä syvensi katsomiskokemusta, sillä se mahdollisti tarkemman havainnoinnin. Käsien vapinan, huolenrypyt otsalla, hellän katseen.

(c) Harri Hinkka 

 Näytelmässä Helena (Ritva Jalonen) on saanut Alzheimer-diagnoosin. Aluksi kuitenkin etsitään urakalla Aarnen (Esko Roine) kadonneita silmälaseja. "Mihinkäs minä ne nyt laitoin?" Kuulostaa varsin tutulta ja harmittomalta muistin pätkimiseltä, jota sattuu itse kullekin joskus. Helena varjelee vanhaa pahvilaatikkoa kalleinpana aarteenaan. Laatikko on täynnä muistoja menneisyydestä, sisällön avulla pidetään kiinni jostain tärkeästä. Tämän tästä lavalle singahtavat myös nuoret Helena ja Aarne (Ella Mettänen ja Antti Tiensuu). Vaikuttaa siltä, että Helena määrää tahdin ja Aarne komppaa perässä minkä ehtii. Iäkkäämmällä pariskunnalla meno tuntuu kovin tasaiselta. Isoimmat särmät ja rosot on hiottu yhteiselon monien vuosien aallokossa. Jokin kuitenkin menneisyydessä tuntuu hiertävän, ja Aarnella on tarve puhua. Miksi nyt, kun toinen ei aina muista edes omaa nimeään?

 Helenan liekki hiipuu hiljalleen, ja sitä on erityisen koskettavaa seurata. Huolestunut ilme kasvoilla, kun ei itse ymmärrä mitä on tekemässä. Aggressiivisuus, härskit puheet, hätääntyminen siitä, että joutuu kotoaan pois tai pahvilaatikko katoaa. Pidin kovasti muistojen vertaamisesta maatuska-nukkeen - kauimmaisin nukke on pienin ja vaikein tavoittaa, samalla kuitenkin vahvin. Sitä ei pysty enää puolittamaan.

Ella Mettänen ja Antti Tiensuu (c) Harri Hinkka 

 Aarne parhaansa mukaan yrittää pitää Helenan rutiineissa ja elämässä kiinni. Puuroaamiainen, kylpy. Erityisen koskettava oli kohtaus, jossa nuori Aarne harjasi vapisevin käsin vanhan Helenan pitkiä hiuksia - samaan aikaan vanha Aarne harjasi nuoren rakkaansa hiuksia. Menneisyys kulkee meissä aina mukana ja vaikkapa tietty radiosta soiva musiikki herättää taas henkiin sen parkettien partaveitsen, joka joskus oli.

 Olin loppupuolella liikuttunut ja myös hivenen hämmentynyt. Minne katosivat värit ja kaikki kaapit yllättäen?

 Minulle tuli hirmuinen tarve päästä äkkiä kotiin esityksen jälkeen. Oli kovin yksinäistä odottaa rautatieasemalla junaa liki 1,5 tuntia, etenkin kun päässä velloi surumielisiä ajatuksia. Taas takana yksi päivä enemmän tätä elettyä elämää, ja toisaalta taas yksi päivä vähemmän jäljellä. Kotiinpäästyäni teki ensimmäisenä mieli kysyä mieheltäni, mitä haluaa minusta muistaa sitten kun minua ei enää ole. En kuitenkaan kysynyt. Aloin sen sijaan pohtia, mitä hänestä haluaisin muistaa. Sitäkään en osannut sanoa ääneen, vielä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

maanantai 9. tammikuuta 2017

Teatterikärpäsen vuoden 2016 kohokohdat

Hei kaikille pitkästä aikaa! Tauko venähti odotettua pidemmäksi, sillä tietokoneeni sippasi joulun jälkeen ja oli liki pari viikkoa huollossa. Viime viikolla oli tarkoitus avata Teatterivuosi 2017 ensimmäisellä reissullakin, mutta esitys olikin peruttu joten sekin siirtyi viikolla. Loppuvuodesta olen julkaissut perinteisesti koosteen kuluneen vuoden parhaista esityksistä. Tällä kertaa listaan kohokohdat velipuolikuutyylisesti "ranskalaisin viivoin" ja liitetään joukkoon muutama kuvakin.

 Eri esityksiä tuli nähtyä 122 (suuntahan oli selkeästi laskeva, edellisenä vuonna 108 ja tarkoitus oli vähentää...) ja siihen päälle muutama tuplaus sekä HKT:n Vampyyrien tanssi yhdeksän kertaa. Lisäksi viime vuonna kävin tiettävästi 21 kertaa elokuvissa, luin yli 50 kirjaa, kävin kuudessa konsertissa ja töissäkin on käyty, vaikkei siltä vaikuttaisi.

 Teatterikärpäsen vuoden 2016 kohokohdat summittaisessa aikajärjestyksessä:

- Vampyyrien tanssi (HKT) ja kaikki siihen liittyvä erikoislaatuinen toiminta #TeamGustavineen, sukkahahmoineen ja pikamaskeineen

Sukkatyypit (kuva HKT:n Instagram) 

- Professori Abronsiusten Timonen/Leppänen erikoiset kirjalöydökset
- Miiko Toiviainen ihan missä tahansa (Vampyyrit, Täpäräteatteri, TeaKin improt, Vartiovuoren Eemeli, 24Hour Plays ja lisäksi törmäämisiä milloin missäkin teatteriesityksessä)
- Mikael Saari (Cats-musikaalikonsertti, UIT sekä Turun Rock of Ages)
- Läski (Teatteri Takomo) ja elämäni henkilökohtaisin blogikirjoitus
- Kultalampi (Hämeenlinnan Teatteri)
- Meriteatterin Tampereen vierailut (Laulu on meren laulu ja Eikä merta enää ole)
- Timo Rissasen taiteilijajuhlat Imatralla ja Kiti Kokkosen ja Titta Jokisen kanssa kirmailu hotellin käytävillä
- Pasi was here (KOM-teatteri)

kuva KOM-teatteri 

- Johannes Holopaisen tapaaminen rakkaan nuoruudenystävän kanssa esityksen jälkeen
- Markus ja Mikko Virtanen (veljekset) samalla lavalla Miehiä ja ihmisiä-näytelmässä (HML  Teatteri)
- Mahdolliset maailmat (Kansallisteatteri)
- Sugar ja Jossain pohjoisessa (Kotkan Kaupunginteatteri) samalla reissulla

Jossain pohjoisessa (kuva Kotkan KT) 

- Grease-musikaali (Valkeakosken Teatteri) ja lauma nuoria kundeja t-paidoissaan
- Punainen viiva (RedNoseClubin vierailu Riihimäellä) ja klovnien halailu esityksen jälkeen
- Ralph Fiennesin lempeä katse ja nimikirjoitus The Master Builderin jälkeen Lontoossa
- Ruokahissi (Jyväskylän Kaupunginteatteri)
- Play rape (Kansallisteatteri) ja Lapualaisooppera (Vanha Ylioppilastalo) samana päivänä
- Toinen katse (Teatteri Siperia)
- Miska Kaukonen pahistelemassa Robin Hoodin Sydämessä (Turun Kaupunginteatteri)

Oula Kitti ja Miska Kaukonen (kuva Turun KT) 

- Hamletinkone (KOM-teatteri)
- Eino Heiskanen minihameessa, kultaisissa speedoissa ja ihan omissa vaatteissaankin (TeaKin Beverly Hills 90210, Kulttuuritalon Rocky Horror Show ja erikoiset tapaamiset)

Gimli ja Aragorn eli minä ja Eino 

- Kurjat (Kaarina-teatteri)
- Jari Ahola Kirkan roolissa (Suomen Kesäteatteri Valkeakoskella)
- Jani Koskisen viikset (katso edellinen)
- Takkutukkakeiju (Teatteri FAQ, Tampere)
- Remote Helsinki
- Niskavuoren Heta (Paimion Kesäteatteri)
- Viiksitohtorin uusi tuleminen Vartiovuoren Eemelissä Mikko Kauppilan muodossa
- Nunnia ja konnia (Samppalinnan Kesäteatteri)
- Maria Lund (katso edellinen, John the Baptist-oratorio ja joulukonsertti)
- Martti Mannisen viikset (Nunnia ja konnia)
- Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa Tampereen Teatterikesässä (Seinäjoen KT:n vierailu)
- Vadelmavenepakolaisen viimeinen näytös (yönäytös) Laajavuoressa (Eurooppa Neljä)
- Työviksen syyskauden avajaiset ja niin paljon tuttuja, että unohdin ottaa kakkua
- Tuukka Huttunen aina ja iankaikkisesti

Minä ja Tuukka (kuva Katri Leikola) 

- Siipirikko (Valtimonteatteri)
- Unto Nuora kuumana rastatukkavampyyrinä ja syksyn Shrekin susihukkana mekossa
- Petrus Kähkönen -fanituksen herääminen
- Komisario Palmun erehdys vihdoinkin väreissä (HKT)
- Iikka Forssin haastattelun hiominen ja julkaisu  
- Pekka Laiho Casanovan roolissa (Kenraali ja Casanova, HKT)
- Ulkomaalainen (Tampereen Teatteri)
- Ville Majamaa aina ja iankaikkisesti
- Saturday Night Fever (Kotkan KT)
- Toni Harjajärven laulama "Musta yö/Tragedy" (katso edellinen)
-  Tapaus Hamlet (Teatteri Harakka ja vierailu Eräs Teatterissa Hämeenlinnassa)
- Vertigo (Lahden Kaupunginteatteri)

Vertigo (kuva Lahden KT)

- Sara ja Erik (Työvis)
- kotimatka Tampereelta Hämeenlinnaan Ilkka Heiskasen kyydissä ja keskustelu variksista
- Meidän luokka (Espoon Teatteri)

Meidän luokka (Espoon KT) 

 - Kasvonsa menettänyt mies (Kanneltalo)
- Timo Välisaaren haastattelu ja Timon tarjoamat ranskalaiset Hesessä
- Orkesteri - The Everlast (Lahden KT)
- Toiverunolaatikko Hämeenlinnan Teatterin aulassa, Jaakko Vaakko Vesirotta ja Saarikosken "Pentti, olen siirtänyt kirjoituskoneen"-runon aiheuttama kollektiivinen hepulikohtaus
- Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka)
- Kalenteritytöt ja Johanna Reilinin taiteilijajuhla (Hämeenlinnan Teatteri)
- Viita 1949:n musiikki (Työvis)
- Kilpakosijat (Työvis)
- Näytelmä joka menee pieleen (Tampereen Teatteri)
- Risto Korhoset (katso edellinen)
- Noitavaino (Teatteri Takomo)
- Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus (Työvis)
- XL (Ylioppilasteatteri) ja Elias Salosen näkeminen vihdoinkin lavalla
- Hamlet (Miniteatteri)
- 24Hour Playsin viimeisen näytelmän haka-tanssi (Q-teatteri)
- iltajuna Tampereelta Hämeenlinnaan teatterin jälkeen ja sitä edeltänyt nettikirjoittelu

 Mikä näistä nyt sitten oli mielestäni paras näytelmä vuonna 2016? Pitkälle alkusyksyyn olin vahvasti sitä mieltä, että paras on ja tulee olemaan Jyväskylän Ruokahissi, mutta sitten tuli Lahden Vertigo ja Espoon Meidän luokka... En osaa päättää, mikä näistä kolmesta olisi ehdoton ykkönen. Nuo kolme saavat siis jakaa ykköstilan. Kaikki olivat t-o-d-e-l-l-a loistavia (Vertigo mahdollista nähdä vielä, muutama esityskerta jäljellä).

 Teemu Palosaaren roolityö Vertigossa teki minuun (ja moneen muuhunkin) suuren vaikutuksen. Hänen kohdallaan jouduin myös vähän pohtimaan, että oliko siinä ainesta Vuoden Paras-tittelin haltijaksi. Oli kyllä, mutta kyllä voiton vei kuitenkin The One and Only Sauli Suonpää Ruokahissistä. Onnea Sauli, suosikki piti johtonsa loppuun asti!

Henri Halkola ja Sauli Suonpää Ruokahissistä (kuva Jyväskylän KT) 


Vuoden Yllättäjäksi haluan nimetä Kaarina-teatterin Kurjat-näytelmän.

 Television puolella on tullut myös nähtyä herkullisia roolitöitä. Niistä haluaisin mainita Maikkarin sarjan Ex-onnelliset, jossa etenkin Mikko Nousiainen, Jarkko Pajunen ja Anna-Leena Sipilä jäivät lähtemättömästi mieleeni. Kohutussa Sorjosessa parhaiten loisti ehdottomasti upea Anu Sinisalo. Kannataa tsekata Kotikatsomossa parhaillaan pyörivä kolmiosainen Rakkaus ja laki, sarjan toinen osa "Vanhempien rakkaus" teki minuun äärimmäisen suuren vaikutuksen. Lukemistani kirjoista mieluisin taisi olla Reidar Palmgrenin "Kirpputori". Löysin Yle Areenasta myös kuunnelmat ja nythän siellä alkoi Komisario Koskisen seikkailujakin, nimiroolissa muuten Tommi Korpela!

 Olin jo aikeissa lopettaa koko bloggaamisen ja teatterissa ramppaamisen, mutta jos nyt sitten vielä tämän vuoden ainakin jatkaisi. Tahti kuitenkin hiljentyy (tällä kerralla ihan oikeasti), työasioissani tapahtuu lähikuukausien aikana isoja muutoksia, jotka jatkuvat koko vuoden ja aion keskittyä niihin kunnolla. Teatteriin en ehdi enkä jaksa niin usein lähteä ja vähän jo mietin, että mitä kaikkea kevään ohjelmistosta pystyisi surutta jättämään kokonaan näkemättä ilman stressiä siitä, että sitten myöhemmin harmittaisi enemmänkin. Kevään tärppilistan jätän tällä kertaa tekemättä kokonaan. Itselleni kevätkauden odotetuimmat esitykset ovat Turun Kaupunginteatterin Tom of Finland-musikaali sekä Työviksen Kissa kuumalla katolla-näytelmä.

 Olisi kiintoisaa kuulla, mitkä esitykset tekivät teihin viime vuonna vaikutuksen, joten rohkeasti kommentoimaan!