perjantai 15. kesäkuuta 2018

Rakkaudella merkitty / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Rakkaudella merkitty / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 14.6. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Ali Ahmaniemi
Koreografia Jani Rasimus
Malagaan-koreografia Daniel Paul
Puvustus Arja Sahno
Kampaus ja maskeeraus Pirjo Laihiala ja Minna Lehtinen
Lavastussuunnittelu Jyrki Seppä
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Sami Ruusukallio, Jimi Hautamäki ja Sampsa Rättäri

Rooleissa : Jari Ahola, Martti Manninen, Heidi Kirves/Karoliina Vanne, Petra Ahola, Ushma Karnani, Harri Penttilä, Olli Herman/Jarno Hyökyvaara, Jani Rasimus, Niina Rajaniemi ja Kia Lehmuskoski

 Vähän yllätyin itsekin huomatessani, että Jari Sillanpään elämästä kertova "Rakkaudella merkitty" nousi minulla kesäteatterisesongin odotetuimmaksi esitykseksi. Tai mikä yllätys se nyt on, jos nimirooliin on saatu niinkin upeat herrat kuin Jari Ahola (vanhempi Jari) ja Martti Manninen (nuorempi Jari), lemppareitani molemmat. Ensi-illasta löysin itseni ihan eturivistä sattumalta...

 Minullahan on aika laaja musiikkimaku ja innostun erityylisestä meiningistä tilanteen mukaan. Lisäksi minulla on ei-niin-salainen Jari Sillanpää-menneisyys, johon sisältyy esimerkiksi "Liekeissä"-coverin kuuntelua autoradiosta siihen malliin, että saimme ylinopeussakot ja siitä lähtien liiallista intoutumista radiosta soivista kappaleista on kutsuttu meillä "siltsutukseksi" ja nykyään sen voi liittää mihin vain, myös Valkeakosken enskariin ajeluksi. Olen myös ollut pari vuotta sitten siltsuttamassa Jari Sillanpäätä Wanaja-festareiden eturivissä, ja varsin legendaarinen on kenties 90-luvun lopulla tehty konserttimatka Tampere-taloon äitini ja hänen työkavereidensa seurassa. Eräs porukkamme nainen sai ensin eräässä ravintolassa tarjottimelta niskaansa maidot, punaviinit ja viinakset ja tuli vielä taustatanssijoiden nykäisemäksi estradille tanssimaan Jarin kanssa Bum Bum Bum -kappaletta ja siihen vahvasti liittynyttä koreografiaa, juomista marinoitu takki päällä lemuten. Jotenkin henk.koht. tärkein muisto ajoittuu jonnekin 90-luvulle myös, kun JS oli konsertoimassa Hämeenlinnassa Hämeenkaaressa. Konsertin jälkeen hän kirjoitti faneilleen pitkään nimmarikortteja pöydän ääressä ja minä jonotin jännittyneenä jonon viimeisenä, sain nimmarini ja samalla ojensin Jarille laatikollisen Enkeli-suklaakonvehteja ja toivotin turvallisia ajokilometrejä keikoille. Muistan Jarin lempeän katseen ja kiitokset. Mukava kohtaaminen oli se, aikoja aikoja sitten. Olen seurannut Jarin uraa hissukseen tangokuninkuudesta lähtien, jotain täysin uniikkia hänessä on ja vähän surullisin mielin seuraillut viimeisimpiä ei-niin-mairittelevia käänteitä hänen urallaan. Ainakin yksi asia on tullut selväksi - kukaan ei ole täydellinen. Kaikilla meillä on omat heikkoutemme ja haasteemme elämässä. Ihmisiä kuitenkin kaikki olemme, niin kaupantädit kuin tangokuninkaatkin.

Jarit Manninen ja Ahola (c) Rami Marjamäki 

 Aika usein tämäntyyliset käsikirjoitukset ovat olleet lajia syntymä-elämä-kuolema ja joka väliin sopivia kappaleita ja tuttuja hahmoja uran varrelta. "Rakkaudella merkitty" on siinä mielessä poikkeuksellinen, että päähenkilö on edelleen keskuudessamme, ja siinäpä on tietynlaista lisähaastetta näyttelijöillekin. Minulla oli ja on vahva luotto Jari Aholaan ja Martti Manniseen jo valmiiksi, mutta kyllähän se tietyllä tavalla kutkuttelee ajatuksia eri tavalla, kun musikaalin päähenkilö ei katselekaan menoa pilvenreunalta. Ruotsissa varttunut ujo poika haaveksii näyttelijyydestä ja haaveet kaatuvat siihen, ettei kukaan häntä kuitenkaan halua katsella. Jarin lisäksi lavalla nähdään äiti (Heidi Kirves), isä (Harri Penttilä), Sari-sisko (Petra Ahola), erinäisiä ihastuksia ja rakkauksia (Olli Herman) ja luottokaksikko (Ushma Karnani ja Heidi Kirves), jotka pitävät kiireisen miehen sekavat langat käsissä keikkamyyntiä ynnä muuta hoitaen. Niin syntyvät salmiakkikossut laivan baarissa ja saamme jännittää vuoden ´95 Tangomarkkinoiden pisteidenlaskua ja sitä, tuleeko 50-v juhliin Olympiastadionille yhtään ketään. Naiseksi pukeudutaan, tullaan julkisesti kaapista ulos ja katsotaan peiliin tarkemmin. Kiintoisaa käsiksessä on etenkin se, että sekä nuori että vanha Jari ovat lavalla useasti samaan aikaan. Vanhempi kommentoi nuoremman tekemisiä ja sanomisia ja toisinpäin, ja mikki vaihtuu lennossa. Laula sinä vuorostasi ja ota lavan eturamppi haltuun.

 Ja voi pojat, kyllähän sitä lauletaan. Sydämeni oli sulaa aina kun etenkin Martti Manninen oli äänessä, hän kun on sellainen unelmavävyn prototyyppi jo luonnostaan muutenkin ja hyvin samanoloinen kuin mitä Siltsu oli nuorempana mallimitoissaan - pukua, nauravaista siloposkea ja kirkasta katsetta. Olen varma, että katsomossa kehrätään ja saattaapa joku joutua ottamaan ylimääräisen nitronkin ja mikä parasta, moni katsoja ei ole aiemmin kuullut koko kaverista mitään. On mahtava tunne, kun näkee jonkun Martin kaltaisen tyypin ihan ensimmäistä kertaa ja pää on heti täynnä kysymyksiä. Kuka TÄMÄ on ja missä hän on tähän asti ollut? Jari Ahola taas tarjoaa hiukan rosoisemman Jarin, on nahkaa ja partaa ja mustia vaatteita - sama kirkas katse kuitenkin, reilusti pilkettä silmissä ja vahva läsnäolo. Tuijottelin tätä kaksikkoa pää kallellani ja varmaan typerä kestohymy naamallani, olihan se melkoista herkkua ja iloa niin silmille kuin korvillekin. Ja sielulle! Toisaalta taas tuijottelin Olli Hermania ja mietin, miten mies voi olla noin kaunis ja katseeni hakeutui usein myös Jani Rasimuksen sekä Kia Lehmuskosken ja Niina Rajaniemen kauniisiin, herkkiin tanssikuvioihin ja liikeratoihin. Osaispa itsekin tanssia.

(c) Rami Marjamäki 

 Kappalevalinnoissa korostui Jarin monipuolisuus - tuli niin tangoa kuin iskelmää, Livin´ la vida loca lanteenvatkauksineen sekä Gangnam Stylea pätkä. Olispa tullut Tähdet, tähdet -ohjelmassa nähty Holy Diver... Päteviä laulajia on porukassa tietysti muitakin, ja kaikki saavat omat hetkensä. Oma suosikkikappaleeni, "Valkeaa unelmaa" tuli isän ja äidin hienona duettona ja roska jos toinenkin meni silmääni. Olen muuten "laulanut" kyseisen kappaleen vuosia sitten lähibaarin karaokessa erään upeaäänisen miehen kanssa, tai lähinnä auoin suutani vieressä. Saimme valtavat aplodit.

(c) Daniel Paul 

 Syvimmin kolahti sitten "Sinä ansaitset kultaa". Eipä aiemmin käynyt mielessä, että sen voisi esittää myös niin, että vanhempi Jari laulaa (loppuneen rakkauden sijaan) nuoremmalle itselleen elämänohjeita siitä, miten jokaisen pitäisi kohdella itseään hyvin nyt ja jatkossa. "Rakas, onnea matkaan". Vaatii aikamoista kanttia sanoa itselleen niin ja katsoa peilistä itseään, kaikki virheet hartioilla ja elämää kuitenkin vielä edessä (ja koko kansa tuijottaa peilistä vastaan vielä). Voi kun osaisikin ihan jokainen aamu sanoa itselleen niin ja katsoa rohkeasti silmiin omaa kuvaansa. Melkein teki mieli halata Heikki Paavilaista tämän neronleimauksen johdosta. Lopuksi kajahti tietysti "Satulinna" ja kaksi Jaria lauloi sitäkin toisilleen käsi kädessä.

 Vaan kuinkas sitten enskarissa kävikään... Väki oli jo valmiiksi hurmoksellisessa tilassa ja sitten tulikin varsinainen pommi ja yllärien ylläri. Täysin lähes kirjaimellisesti puun ja katsomon takaa lavalle ilmestyi mikrofoni kädessä myös THE JARI SILLANPÄÄ ja koko Apianniemi oli räjähtää riemusta ilmaan. Moista huutoa yleisöstä en ole teatterissa aiemmin kuullut! Jari yhtyi Satulinnaan mukaan ja minua itketti kovasti, oikein kovasti. Liikutuksesta ja ilosta ja ylpeydestä - mietin yhä edelleen, että oliko se tottakaan ja olinko minä oikeasti paikalla kun tämä tapahtui ja lauloin siinä mukana.

Kolme Jaria (c) Daniel Paul 

 Valkeakoskella muhii aikamoinen hitti nyt. Janoan päästä uudelleen katsomaan. Minulle tuli varsin kohottunut olo tästä eikä vähiten siksi, että oli jäätävä vähän halailemaan tyyppejä esityksen jälkeen ja ketä meitä siinä nyt pyöri : oli Oksasen Ritvaa, Sorsakosken Topia, Grönin Eikkaa ja Virran Olaa ...

 ps. Lahjoitin muuten nuoremmalle Jarille cd-hyllystäni löytyneen keräilyharvinaisuuden vuodelta 1997 : sydämenmuotoinen Bum Bum Bum cd-single, joka oli maksanut tarrasta päätellen Anttilassa muinoin 39,90 mk.

Esityskuvat (c) Rami Marjamäki ja ensi-iltakuvat Daniel Paul

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Kesäteatteri Valkeakoski!)

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Pokka pitää / KUT, Krapin kesäteatteri

Pokka pitää / KUT, Krapin kesäteatteri

Ensi-ilta 8.6. 2018, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Roy Clarke
Suomennos Joel Elstelä
Ohjaus ja sovitus Kimmo Virtanen
Musiikki Altti Uhlenius
Lavastus ja puvustus Heini Maaranen
Maskeerauksen suunnittelu Maiju Tuovila

Rooleissa : Anna-Leena Sipilä, Sanna Saarijärvi, Miia Nuutila, Kirsi Ylijoki, Seppo Halttunen, Johannes Korpijaakko ja Kalle Tahkolahti


 20v-juhliaan viettävässä KUT:ssa (Keski-Uudenmaan Teatteri) ja tarkalleen Krapin kesäteatterissa pyörähti sitten meikäläisen kesäteatterikausi käyntiin. Edellisestä näkemästäni esityksestä olikin ehtinyt vierähtää jo melkein kuukausi, ja tervetulleen tauon aikana alkoi lähikirjaston ja suoratoistopalvelujen anti houkutella suunnattoman paljon ja olen viihtynyt kotosalla vähän pelottavankin hyvin. Ees sun taas reissaaminen ei ole liiemmin houkutellut, teatterissa on kyllä kiva käydä mutta se reissaaminen on alkanut tökkiä!

 Telkassa pyörii parhaillaankin Pokka pitää -sarjan uusinnat ties monettako kertaa ja uskomatonta mutta totta, olen katsellut kyseistä sarjaa ehkä yhden kokonaisen jakson, jos sitäkään. Joku/jokin siinä on tökkinyt niin, etten ole enempiä seuraamaan hurahtanut. Sen verran on kuitenkin vilkaistu, että suurinpiirtein tiedän mikä on homman nimi. Sarjassahan etenkin omasta mielestään elegantti hienostorouva Hyacinth Bucket (lausutaan fiinisti bukee) aiheuttaa hämmentäviä tilanteita kotona ja puutarhassa ja milloin missäkin, ja käyttäytyy noin muutenkin suhteellisen ärsyttävästi kiekuvaa puhetyyliä myöten. Jes. Herääkin kysymys, miksi ihmeessä halusin sitten kesäteatteriversiota ylipäätään katsomaan... No, jostain se on kesäteatterikausi aloitettava ja kun oli sopivasti vapaata ensi-illan aikaan, niin ei muuta kuin kuski mukaan ja tätä rouvaa ajeluttamaan tuttuun paikkaan.

 Kauhistelin itsekseni vispipuuron värisiä lavasteita ennen esityksen alkua, taitaa olla Hyacinthin lempiväri tuo marjapuuronvärinen hienous. Aikas kauan kesti ennen kuin itse pääjehu (Anna-Leena Sipilä) asteli tyylillä ja ansaituilla aplodeilla näyttämölle. Sitä ennen saimme seurata ohjaaja-Emmetin (Johannes Korpijaakko) tuskailua valmistumaisillaan olevan näytelmän kanssa. Hyacinth ei saisi ilmestyä lähikulmille ollenkaan jotta ohjaajaparan hermot pysyisivät edes jotakuinkin kasassa, mutta turha toivo, totta kai rouva tuppaa itsensä näytelmään mukaan. Roolihenkilöt eivät tosin täysin  mene ihan hänen mieltymystensä mukaisesti...


 Lisäksi mestoilla häärää Emmettin sisko Liz (Miia Nuutila), Hyacinthin sisko Daisy (Sanna Saarijärvi) ja tämän "eroottisesti varsin väkevä" miehensä Onslow (Seppo Halttunen) verkkopaitoineen ja oluttölkkeineen (kummallisista jemmoista niitä kaljoja muuten löytyikin aina), vastaeronnut ujo nuorukainen Milly (Kalle Tahkolahti) ja varsinainen miestennielijä Rose (Kirsi Ylijoki), loppupuolella lavalla kirmaili vielä höppänä sotahullu vanhuskin (Kalle Tahkolahti). Tällä porukalla yritetään sitten saada näytelmää aikaiseksi ja ei mene ihan putkeen, ei.

 Mietin ennalta, jotta miten mahtaa telkkasarja taipua näyttämölle noin yleensä, kun erinäisiä tapahtumia sarjassa on varmaan riittänyt ja laitetaanko kaikki yhteen nippuun pikakelauksella. Tässä nyt selkeästi keskityttiin näytelmäharjoituksiin ja yleiseen säätämiseen seurapiiriasioiden suhteen, ja sitähän minä en sitten tiedä, että onko samankaltaista jaksoa joskus nähty vai oliko tämä ihan erillinen näytelmäkäsikirjoitus tutuilla hahmoilla.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, olin lopputulokseen (ja itseeni myös) hiukan pettynyt. Ne asiat, jotka telkkasarjan jakson nähdessäni ärsyttivät, ärsyttivät vielä enemmän livenä. Saman asian ja saman vitsin toistoa. Minä vaan en ole tämänkaltaisen huumorin ystävä, tai sitten pitkä taukoni oli jo ehtinyt tehdä tehtävänsä. Kotiin jääneet kirjat huutelivat mielessäni... Muiden nauraessa kippurassa minä vain hymähtelin ja huomasin miettiväni ihan muita asioita. Ihastelin Rosen vallattomia kiharoita, Daisyn värikästä tunikaa ja ohjaajan flossausta. Se on kyllä sanottava, että Anna-Leena Sipilä on oivallinen valinta Hyacinthin rooliin! Mikä pettämätön tyyli ja hienostorouvan elkeet, ja hän on kyllä taitava ja ilmeikäs komedienne.

 Ensi-iltayleisö tuntui noin muuten viihtyvän katsomossa mainiosti, eli meikäläinen se tässä on nyt vastarannan kiiski. Toivotan kuitenkin täysiä katsomoita ja aurinkoista säätä Pokka pitää -porukalle, makuasiat kun ovat makuasioita. Toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä ja jotkut verkkopaidan verhoamista olutvatsoista... Niin, ja Krapin alueen miljöö on kyllä kaunis! Mikäs siellä on kesäiltaa viettäessä.

Esityskuvat (c) Kapina Oy

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT ja onnea 20-vuotisen teatteritaipaleen johdosta!)


maanantai 21. toukokuuta 2018

Kesää kohti tauon kera

Viime viikolla näin kevätkauden viimeiset esitykseni ja vähän yllättäen tähän väliin muodostuu ainakin kolmen viikon tauko ilman yhtäkään teatterireissua. Olen vuosia toitottanut aikovani vähentää radikaalistikin reissaamistani ja nyt se näyttää onnistuneen, ainakin kevään osalta. Tuli nimittäin nähtyä "vain" 31 esitystä, kymmenen vähemmän kuin vuosi sitten samaan aikaan (ja liki 30 esitystä vähemmän kuin kaksi vuotta sitten...). Ennätykset paukkuivat kyllä etäisyyden suhteen (ulkomaille suuntautuneita reissuja en laske mukaan), kun maaliskuussa tuli käytyä Rovaniemellä asti katsomassa Myrskyluodon Maijaa.

 Paljon hyvää ja loistavia juttuja tuli kevätkaudella nähtyä, upeimpana Turun Kaupunginteatterin "Taru Sormusten Herrasta", jonka näin pari kertaa. Odotukset olivat korkealla tämän näytelmän suhteen ja ne kyllä ylitettiin. Mitään niin hienoa en tule varmaan ikinä enää näkemään Suomessa, ja se vähän jopa surettaa. Kokonaisuutena täysi kymppi ja mahtava taidonnäyte kaikilta teatterin ammattilaisilta näyttämömiehistä lähtien. Parhaiten jäi koko porukasta mieleeni Miska Kaukosen esittämä Klonkku. Miten voikin samaa hahmoa kohtaan tuntea katsomossa niin monenlaisia tunteita säälistä inhoon ja vähän äidillisiinkin tunteisiin? Klonkun ääni kuuluu päässäni silloin tällöin...

Taru Sormusten Herrasta (c) Otto-Ville Väätäinen, Turun KT 

 Ennalta pelkäsin, että tuleeko keväästä liian 1918-painotteinen, mutta ehei. Eniten aiheeseen liittyvistä näytelmistä kolahti näin jälkikäteen ajateltuna KOM-teatterin Veriruusut. Muista aiheista haluan nostaa esiin muutaman jutun : Hinta (Helsingin Kaupunginteatteri), Sudenmorsian (Teatteri Avoimet Ovet), Siinä näkijä missä tekijä (Teatteri Siperia ja Projektori-ryhmä), Julia ja Romeo (Kansallisteatteri), Syyssonaatti (Espoon Kaupunginteatteri) sekä Vuoden perhe (Teatteri Takomo) olivat kaikki omalla tavallaan hienoja ja miten erilaisista asioista niissä pidinkään.

Siinä näkijä missä tekijä (c) Aki Loponen

 Kevätkauden viimeiset esitykseni näin 19.5. lauantaina, ja onnistuin iskemään ns. kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Päivällä olin osana isoa ryhmää katsomassa Messukeskuksen Amfi-teatterissa ensimmäistä suomenkielistä Mamma Mia! -musikaalia. Olipas muuten melkoisen kokoinen katsomo, ja itse istuin melkein takarivissä R-katsomossa. Ihmeen hyvin sieltäkin kyllä näki, tosin jos olisin ollut ominpäin reissussa, olisin tosin hankkinut lipun hiukan lähempää lavaa... Mutta jösses mikä show! Hyvä fiilis tarttui ja tanssijalkaakin vipatti, kun pukkasi ABBA-hittiä hitin perään. Casting oli vallan onnistunut, etenkin Laura Voutilainen Donnan roolissa oli ilmiömäinen (ja isäehdokaskolmikko lurex-puvuissaan lopun Waterloossa, huh huh mitä silmäkarkkia!).

(c) Brinkhoff/Mögenburg

 Messukeskuksesta siirryin illaksi Kansallisteatterin Omapohjaan, jossa oli ensi-illassa Rikos ja rangaistus. Esityksen varsinainen ensi-ilta oli ollut jo 6.4. Vuorelan koulukodissa Vihdissä, ja Helsinkiä ennen esitys oli vieraillut kaikissa valtion koulukodeissa kevään aikana. Hienoa! En ollut aiemmin nähnyt minkäänlaista versiota tästä enkä lukenut Dostojevskin kirjaakaan (kuuluisi kyllä yleissivistykseen se). Tämän version hienous aukesi vasta vähän viiveellä, välillä täytyykin nukkua yön yli ja oivalluksia herää myöhemminkin. Äkkiseltään mieleeni jäivät minimalistinen lavastus valokuutioineen ja lohdullinen ajatus siitä, että Raskolnikov-nuorukaisella on vielä elämä edessään, toisin kuin tutkinnanjohtaja Petrovitshillä. Myös näyttelijöiden silmät jäivät mieleeni kummittelemaan, miten paljon voikaan ilmaista pelkällä katseella. Käsikirjoitus, ohjaus, lavastus ja puvustus Johanna Freundlich, äänisuunnittelu Petteri Mård, valot Harri Kejonen. Rooleissa Antti Lang (Raskolnikov), Elina Reinikka (Sonja) sekä Matti Onnismaa (Petrovitsh). Äänirooleissa mm. Timo Torikka, Panu Vauhkonen, Elena Spirina ja valtion koulukodin nuoria.

(c) Tuomo Manninen 

 Kesää ja kesäteattereita kohti sitten. Pari varausta on jo tehtynä, mutta vielä ei ole tiedossa minne päin Suomea suuntaan ensimmäisenä.

 Onko Sinulla jo kesäteatterisuunnitelmia? Entä mikä oli kevään näytöksistä kovin juttu omasta mielestäsi? Lukisin mielelläni kommentteja.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Viiru muuttaa / Hämeenlinnan Teatteri

Viiru muuttaa / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 3.5. 2018, kesto noin 45min (ei väliaikaa)

Teksti Sven Nordqvist
Suomennos Tittamari Marttinen
Ohjaus ja sovitus Reija Isosuo
Nuket Taina Maria Savimäki
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu ja päähineet Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Tarpeistonvalmistus Karoliina Käppi

Rooleissa : Raimo Viitanen, Henna-Maija Alitalo ja Taina Maria Savimäki


 Verstas-näyttämöllä on taas melkoista herkkua tarjolla lapsille ja lapsenmielisille. Ennen esitystä oli myös tarjolla yleisölämpiössä mehua ja keksejä, ja se jos mikä on iloinen asia. Nuori seuraneitoni oli ensimmäistä kertaa Verstaan puolella ja sekös vähän jännitti, ja tunnelma oli varsin tiivis siinä sisäänpääsyä odotellessa. Millään ei olisi jaksanut odottaa minuuttiakaan enää. Vihdoin ja viimein ovet aukenivat, ja siellähän jo Pesonen (varsinainen look-a-like Raimo Viitanen) ja Viiru-kissa (Henna-Maija Alitalo) pötköttelivät vuoteissaan. Kiinnitin heti huomioni taidokkaaseen, lämpöä hehkuvaan lavastukseen, joka oli täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja siinä riitti hämmästeltävää niin pienille kuin isommillekin katsojille. Ihmettelin myös valtavankokoisia porkkanoita ja perhosia.


 Viiruhan se sitten ponkaisee pystyyn vieterin lailla aamuvarhaisella ja pomppii sängyssään edestakaisin vähän liiankin pirteänä. Tämäkös ukko Pesosta pännii, kun taas kerran makoisat yöunet keskeytettiin liian aikaisessa vaiheessa. Pesonen latelee kissalleen sellaiset ehdot, että joko pomppiminen loppuu tai sitten on muutettava muualle koko kissanretaleen. Mitä tekee Viiru? Haluaa muuttaa muualle! Vastaus tulee Pesoselle vähän yllärinä, mutta ei auta ei auta. Vanhasta ulkohuussista remontoidaan oloisa uusi majapaikka kissalle, ja siellä saa temmeltää ja loikkia vaikka kuinka aikaisin. Vanhasta ampiaspesästäkin taiteillaan hieno lamppu, ja muutenkin sisustetaan. Viiru on lähellä, mutta kuitenkin niin kovin kaukana. Pesosen elo ja olo onkin aluksi kovin yksinäistä, ja asunto tuntuu niin kovin hiljaiselta. Viiru se pistää uudessa majassaan ranttaliksi, mutta kuinkas mahtaa käydä kun seudulla havaitaan hiippailemassa ovelaakin ovelampi kettu (Taina Maria Savimäki) pahat mielessään...

 Mitä nerokkain asia oli se, että Viirun ja Pesosen touhut uudessa kämpässä kuvattiin nukkien kautta, ja olivat upeat nuket kyllä niin yks yhteen esikuviensa kanssa. Bravo! Nukettamalla pystyttiin kuvaamaan sellaisia liikkeitä, jotka muuten eivät olisi oikein luonnistuneet. Kissa heitteli melkoisia voltteja ja ukko kiipeili sulavasti pitkin seiniä. Hauska idea kerrassaan! Seuraneitoani huvitti kovasti se, kun kaverukset kiersivät huussia ympäri ja Viiru samalla huiski kärpäslätkän kanssa Pesosta peffaan. Aika levotonta oli paikoitellen katsomossa meininki noin muuten, monenlaista älämölöä ja huutelua ja tuntui siltä, että kaikki katsojat eivät oikein jaksaneet keskittyä tapahtumiin. No, lastenteatteriin kuuluu äänekäskin kommentointi asiaan eikä se häirinnyt, mutta jotenkin tunnelma oli paikoin sellainen, että kohta joku ryntää lettuja syömään lavalle katsomosta. Kyllä, esityksessä paistettiin ihan oikea lettunen ja kylläpä alkoikin tehdä lättyjä mieli meikäläiselläkin. 


 Muuten esitys oli jotenkin sympaattisen rauhallinen ja "vanhanaikainen", Pesonenkaan ei puheillaan turhia hötkyillyt. Minulla alkoi ote välillä vähän herpaantumaan ja vauhtia olisin kaivannut ehkä enemmän, mutta varsinaiseen kohderyhmään tämä tuntui uppoavan mainiosti ja se jos mikä on tärkeintä. Huippua, että lapsille tehdään ihan oikeaa teatteria! Lyhyestä kestosta huolimatta on panostettu kunnolla asuihin ja muutenkin kokonaisuuteen. 

 Kevään viimeiset esitykset ovat näillä näppäimillä ja lisäksi taitaa olla muutama koululaisnäytös jäljellä, mutta eipä hätää. Esitykset jatkuvat taas syksymmällä ja tästä linkistä voi tsekkailla päivämääriä, valinnanvaraa vielä on. Kannattaa mennä vaikkapa koko perheen voimin katsomaan, mummut ja papatkin mukaan. Jospa vaikka saisi sitten lettuja ja mansikkahilloa esityksen jälkeen, jos osaa oikein vihjaista...

Esityskuvat (c) Tomi Pietilä

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

***
 Näkemäni esityksen päätteeksi Hämeenlinnan Teatterikerho jakoi puheenjohtajansa Aarne Kaurasen johdolla perinteisen Aku-patsaan, jonka saaja tällä kertaa oli tämänkin näytelmän ohjannut ja monessa muussa teatterihommassa jo neljänä eri vuosikymmenenä työskennellyt Reija Isosuo. Reijan yhdeksi ansioksi luettiin monipuolinen lastenteatteriin panostaminen ja siitä osoituksena mm. tämä hieno näytelmä. Onnea, Reija!

tiistai 15. toukokuuta 2018

Ihmemaa Oz / Kotkan Kaupunginteatteri

Ihmemaa Oz / Kotkan Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 14.4. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti L. Frank Baum
Dramatisointi Anne Rautiainen
Ohjaus Marielle Eklund-Vasama
Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Laulujen sovitus ja toteutus Ari Ismälä
Koreografia Lotta Herranen
Valosuunnittelu Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen

Rooleissa : Miia Maaranen, Kari Kukkonen, Juho Markkanen, Jyri Ojansivu, Lise Holmberg, Ella Mustajärvi, Toni Harjajärvi, Eeva Hautala ja Osku Haavisto


 Vuoden tauon jälkeen paluu Kotkaan! Vapaat viikonloput ovat olleet kortilla ja reissut ovat silloinkin suuntautuneet lähinnä Turkuun, mutta nyt pitkästä aikaa suuntasimme Kotkaan katsomaan Ihmemaa Ozia. Matkalla naureskelimme tienvarsivariksille, joista toinen seisoi paikoillaan lamaantuneena ja tuijotti kaukaisuuteen (kuin täytetty lintu) ja toinen touhusi vieressä niin maan perusteellisesti. Olimme hyvissä ajoin paikalla ja kävimme istuksimassa torilla possoista nauttien ja samalla otimme aurinkokylpyjä. Yllättävästä helteestä johtuen teatterisalissa tuoksahti vahvasti hieltä, mutta se ei esitystä haitannut. Vähän sääliksi kävi peruukeissa ja mm. virkatuissa asuissa huhkivia näyttelijöitä...

 Ihmemaa Oz ei ole minulle kovinkaan tuttu teos. Leffan katselin pari vuotta sitten ihan vaan mielenkiinnosta ja ottaakseni selvää, miksi tästä nyt niin paljon kohkataan siellä sun täällä. En kauheasti lämmennyt elokuvalle jostain syystä. Ainokaisen teatteriversion näin muutama vuosi sitten Tampereen Komediateatterissa ja pidin yllättäen kovasti! Siksipä varmaan Kotkaankin tuli lähdettyä, koska hahmogalleriahan on varsin mainio.


 Orpotyttö Dorothy (Miia Maaranen) kiukuttelee aikansa Em-tädin (Lise Holmberg) ja Henry-sedän (Osku Haavisto) luona ja siinä rissatessa nousee myrsky, joka tempaisee Dorothyn sänkyineen ilmojen halki Kansasista ties minne. Toto-koiraa ei muuten näkynyt missään, ehkä se oli tempautunut edellisen myrskyn yhteydessä jonnekin tuntemattomaan paikkaan? Dorothy löytää itsensä varsin värikylläisestä paikasta, ja sängyn alta pilkottavat punaiset kengät. Vahingossa on tullut liiskattua Idän ilkeä noita, ja siitä riemastuneena sängyn vieressä alkaa lapata mitä kummallisempaa väkeä. Munskottikolmikko (Juho Markkanen, Jyri Ojansivu ja Osku Haavisto) venkoiluineen vei huomioni niin, että unohdin seurata ja kuunnella tarinaa noin muuten... Olipas omituista porukkaa! Töttöröö! Lapsikatsojia hihitytti kovasti ja muitakin toki. Pohjoisen hyvä noita (Lise Holmberg) ohjeistaa, että Dorothyn pitää seurata keltaista polkua ja suunnata Smaragdikaupunkiin, jossa asustaa mahtava Ozin velho, joka auttaisi neitoa pääsemään takaisin Kansasiin. Helppo homma? Kapuloita rattaisiin pistelee sitten Idän ilkeän noidan vielä ilkeämpi sisko, Lännen ilkeä noita (Ella Mustajärvi ja sarjassamme herkullisen hurmaavia pahishahmoja), jolla on apurinaan vielä sangen ärsyttävä variskaksikko (Toni Harjajärvi ja Eeva Hautala). Tuli mieleeni ne menomatkan tienvarsivarikset...

 Matkaa Smaragdikaupunkiin ei Dorothyn tarvitse taitaa ypöyksin, sillä matkalla hän törmää ensin Variksenpelättiin (Kari Kukkonen), joka haluaisi itselleen aivot sekä Peltimetsuriin (Juho Markkanen), joka haluaisi sydämen sekä Pelkurileijonaan (Jyri Ojansivu), joka kaipaisi enemmän rohkeutta. Ozin mahtava velho voisi varmaankin kaikkia auttaa, ja niin matka jatkuu. Hihittelin jatkuvalla syötöllä etenkin tälle kolmikolle. Variksenpelätti haaveili siitä, että pääsisi vihdoinkin derivoimaan ja Peltimetsurilla oli suuri tarve runoilla koko ajan. Kuulimme niin Shakespearea kuin Vexi Salmen tuotantoakin, ja huomioni kiinnittyi myös siihen, että jäykähköstä liikehdinnästään huolimatta peltiukolla oli varsin öljytyt lanteet kuitenkin. Hupaisa oli virkatussa asussaan säpsähtelevä leijona, joka pelkäsi etenkin pupuja yli kaiken.

 Mitenkäs mahtaa käydä? Löytyykö mahtava Ozin velho ja onko tapaamisesta apua, vai ehtiikö pahisnoita kätyreineen ensin? Jännän äärellä ollaan. Valtavat unettavat unikot tuntuivat vaikuttavan katsomoon asti, sillä seuralaiseni meinasi nukahtaa siinä kohtaa. Itse pysyin skarppina koko ajan lähinnä siksi, että hahmot olivat niin verrattomia ja meininki oli muutenkin hiukan överin värikästä ja vähän absurdiakin paikoitellen. Sellaisesta minä tykkään. "Walk this way´n" tahdissa taivallettiin ja olin havaitsevinani otteita Nirvanan "Smells like teen spirit"-kipaleesta myös? Leijonan jalkatyöskentelyä ja peltiukon leveää haara-askelta oli myös ilo seurata. Suosikkihahmokseni nousi kuitenkin huima Lännen ilkeä noita, joka teki myös aikamoisen katoamistempun siinä silmiemme edessä. Ansaittua kohinaa ja kuhinaa alkoi katsomossa sillä hetkellä, supinaa "Mitä oikein tapahtui?!"

Lännen ilkeä noita vauhdissa 

 Olihan tämä nyt mainio jokaiselle jotakin -tyylinen koko perheen juttu. Värikkäistä, muuntautuvaisista lavasteista ja puvuista erityispointseja. Itselläni kävi vielä mielessä, että miksei Euroviisuissa olla nähty koskaan heinähattuja ja kastelukannu päässä olevia peltiukkoja ja puputossuisia leijonia valtavine kutreineen? Hittiainesta. Paluumatkalla ei jostain syystä näkynyt yhtä ainuttakaan tienvarsivarista. Kas nehän vapautettiin ja läksivät varmasti muihin hommiin.

Varikset kaffepaussilla 

 Ihmemaa Ozista on toukokuussa jäljellä enää yksi esitys, mutta syksyllä jatketaan taas! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

tiistai 8. toukokuuta 2018

Haastattelussa Pyry Kähkönen


TeaKin N3-vuosikurssilla opiskelevan Pyry Kähkösen tapasin huhtikuun loppupuolella 2018 Daniel´s Caféssa Helsingissä. Ennen haastattelua olin käynyt katsomassa TeaKissa näytelmää ”Leipäkorin muotoinen tyttö”, jossa Pyry oli mukana.

”Tää on muuten mun ensimmäinen haastatteluni, jännää!” Pyry toteaa heti alkuun. ”Ensimmäinen ja viimeinen”, vitsailen minä hassunhauskasti omasta mielestäni ja tästä onkin hyvä jatkaa sitten rennosti. Ei paineita…

Vuonna 1995 lätkän MM-kisojen jälkihuumassa syntynyt Pyry on horoskoopiltaan kaksonen. ”Oon kotoisin Ruutanasta, Kangasalta. Synnyin Tampereella. Sukuni on kotoisin Ypäjältä lähes kokonaan. Lihasulassa ja Ruutanassa kävin ala-asteen, ja yläasteen sekä lukion kävin Kangasalla. Lukion jälkeen pääsin Lahden Kansanopistoon ja siitä alkoi sitten teatterihommat. Lahdessa asuttiin Kansanopistolla samassa kerroksessa yhden käytävän varrella kaikki. Nyt asun täällä Helsingissä.”

Pyry (c) Teatterikärpänen 

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Kyllä mä silloin tällöin käyn pelaamassa yhdessä höntsyjoukkueessa jalkapalloa, joskus oon pelannut ihan kunnollakin. 16-vuotiaana lopetin, alkoi mennä homma liian vakavaksi ja muut asiat alkoivat kiinnostaa enemmän. Musiikkia tykkään harrastaa, muttei siihenkään ole kauheasti ollut aikaa. Koulu vie oikeastaan kaiken ajan. Kaikenlainen liikunta taitaa olla tällä hetkellä ”se juttu”, innostun milloin mistäkin lajista. Pääosin tosin kuntosalilla, jos jossain. Se on niin helppoa vaan mennä.”

Mitenkäs soittotaito? Olen kuullut huhuja… ”8-vuotiaana aloin soittaa harmonikkaa. Katsoin televisiosta Hopeista ja Kultaista Harmonikkaa ja sanoin äidilleni, että mäkin haluan tuollaisen ja haluan soittaa. Soittotunneilla kävin 17-vuotiaaksi asti, välissä tuli soitettua itsekseni opiskellen pianoakin ja rumpuja. Oon ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa, että vanhempani ostivat mulle kai puolet omista rummuistani, ne kuitenkin maksaa aika tavalla, ja muutenkin ”sponssasivat” musiikkiharrastustani. Kaverini kanssa hakattiin omakotitalon yläkerrassa rumpuja keskiyöhön asti… Kitaraa mä soitan myös. Huuliharppua oon koittanut soittaa myös mutta se on nyt vähän jäänyt, se olisi hieno oppia oikein kunnolla haltsaamaan. Teatterijutuistani oon jokaisessa soittanut tai laulanut, poikkeuksena tämä jonka näit äsken. Ennen lunastin paikkani takanasoittavana muusikkona, nyt pääsin näyttelemäänkin vähän heh. Kyllä livemusiikki teatterissa on hienoa, ymmärrän ihan täysin miksi ihmiset sitä aina mukaan haluaa.”

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? (Pyry tuijottaa pitkään ikkunasta ulos) ”Jaa-a. Ei mitkään asiat, hahah! No, jos mulla olisi enemmän aikaa, kyllä mä panostaisin ystäviini enemmän ja viettäisin heidän kanssaan enemmän aikaa. Voisin perustaa bändinkin ja tekisin kappaleita. Urheilisin hitokseen enemmän ja pelaisin jalkapalloa. Ja kävisin ulkona.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”En ota kaikkia asioita liian vakavasti. Oon käytännönläheinen ja mulla on kai hyvä rytmitaju, muutenkin kuin musiikillisessa mielessä. Näytteleminenhän on myös tavallaan musiikkia.”

Onko sinulla jotain erikoistaitoja/kikkoja? ”Mä oon hyvä tunaroimaan asioita! Se saattaa toimia joskus, varsinkin jos lavalla mokaa, jatko on yleensä hyvin mielenkiintoista. Äskenkin meni jännästi pokka ja pinnan alla kupli vahvasti… Lavan ulkopuolelta kikkoja? Mä teen Vesa-Matti Loiri -imitaatioita silloin tällöin, en tiedä onko se nyt kikka ollenkaan mutta tykkään pelleillä ja matkia ihmisiä. Liippaa tarpeeksi läheltä kuitenkin.”

Entäs ruuanlaittobravuurit ja karaoket? ”Ruuanlaittoa tulee harrastettua aika vähän, arjessa sille ei ikävä kyllä ole mun elämässäni tällä hetkellä tilaa. Äkkiä tulee jotain smoothieta vaan väsättyä. Mutta jos haluan oikein säväyttää, kokkaan intialaista currytahnalla höystettyä tulista kastiketta. Sellaisesta pidän itse ja teen myös muille. Karaokessa tulee kyllä käytyä, viimeksi muutama päivä sitten ensi-illan jälkeen. Kaveriporukalla tulee käytyä, yksin olen muistaakseni ollut kerran laulamassa yhden biisin, se oli hassua. Baddingin biisejä tykkään laulaa, pidän hänen kappaleistaan kovasti muutenkin ja muutkin tuntuvat tykkäävän. Kiva kun mummot taputtaa. ”Valot” on aina ollut ihan lempparibiisini Baddingin tuotannosta, karaokessa lempparini on ”Illan varjoon himmeään”. ”Valot” on liian herkkä kappale karaokeen ja ne karaokeversiot menee aina liian nopeasti.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Tanssi, samalla tulisi tasapaino ja erilainen kehonhallinta käyttöön. Haluaisin, että mulla olisi tosi hyvä tasapaino ja venyvyys. Itsevarmuuden lisäys ei olisi myöskään pahitteeksi.”

Vinttiteatteri/Sitä mihin jäimme (c) Antti Kulmala 

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin teatterijuttusi? ”Kyllä se varmaankin on se ihan ensimmäinen isompi teatterijuttuni, eli Lahden Kansanopiston ”Reviisori”. Päärooli Hlestakov jaettiin kolmeen osaan ja olin yksi niistä, sitä ennen en ollut kauheasti näytellyt. Se oli kyllä paha kakku! Tuntui siltä, että joka esityksessä hävetti ja pelotti ja ahdisti olla lavalla lähes yksin aika lähellä yleisöä vielä, ei ollut oikein mitään niksejä siihen olemiseen. Kyllä se sitten meni! ”Romeo ja Julia”, joka tehtiin vuosi sitten koulun kanssa Takomolle, oli myös vaikea juttu.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Kummitätini on taidevälittäjä, ammatikseen taiteen parissa työskenteleviä ei ole muita. Taiteista on kyllä muuten nautittu ja meillä on aina laulettu ja soitettu paljon. Serkkuni Johanna Mäkeläinen on erittäin loistava, nouseva folk-artisti. Hänellä on erittäin hyviä biisejä, kuunnelkaa ihmeessä! Pieni mainos tähän väliin. Ollessani pieni vanhempani olivat Lihasulan näytelmäpiirissä ja minäkin siellä pyörin pari vuotta. Olivat näytelleet Ypäjän kylän seurojentalolla itsekirjoittamissaan hömppäjutuissa myös. Muutenkin vanhempani ovat olleet siinä suhteessa avoimia, että oon saanut valita ja kokeilla kiinnostuksenkohteitani itse, eikä ole sanottu että ”et sä tuolla tule koskaan työllistymään”…” toteaa Pyry ja haastattelu vähän keskeytyy, kun ikkunan ohitse menee kevään ensimmäinen tyyppi ilman paitaa.

Mitenkäs sinulla sitten teatterikipinä syttyi? ”Kyllä se taisi syttyä siellä Lihasulan näytelmäpiirissä. Hienointa oli nähdä pienenä poikana kaikki lavasteet ja puvut, ja vaikka lavasteet olivat pahvia, tuntui niin uskomattomalta että joku sai leikkiä siellä maailmassa. Takahuone oli mielestäni kaikkein siistein paikka, hiukan jopa taisin fanittaa sitä. Taika ja salaisuus on siellä takahuoneessa läsnä, mutta me emme katsomosta näe sinne. Näytelmäpiiriläiset oli hauskoja tyyppejä ja koko meininki tuntui mukavalta.”

”Yläasteella mä menin ilmaisutaidon kurssille, ensin kyllä luulin sen olevan vaan jotain hihhulointia, itse kun pelasin jalkapalloa. Siskoni kannustamana kuitenkin menin mukaan ja pääsin pelleilemään lavalle. Lukiossa tehtiin abivuonna ABBA-musikaali (ei tosiaan ollut Mamma Mia, koska ei tietenkään saatu oikeuksia eikä sen puoleen kyllä haettukaan) ja silloin mä hain kouluunkin ekan kerran. Varsinainen ”point of no-return” oli sitten Lahdessa, siellä ihmiset olivat kivoja ja kaikki lähtivät juttuihin innolla mukaan. Ei ollut mitään takakenoilua tyyliin ei kiinnosta enkä kehtaa. Siellä tajusin, että tää on mun juttuni. Lahdessa olin 2014-2015. TeaKiin pääsin 2015 keväällä. 2014 hain Nätylle myös, TeaKiin en sinä vuonna hakenut lainkaan koska en ehtinyt tekemään ennakkotehtäviä ajoissa. Nätyllä tipuin heti ekassa vaiheessa ja varmaan ihan syystäkin, en ollut tehnyt teatteria varsinaisesti ollenkaan. Onneksi pääsin sitten Lahteen, siellä opin työnteon ja asialle omistautumisen merkityksen.”

Oliko teillä koulussa ala-asteella sitten näytelmiä joulujuhlissa tai vastaavissa? ”Muistan, että esitettiin ”Päivänsäde ja menninkäinen” ja rehtorimme keksi, että pojat esittävätkin päivänsäteitä ja tytöt menninkäisiä. Oli varsin hauskaa kun pojat painelivat sukkahousut jaloissa sitten, vähän tämmöistä vanhanaikaista huumoria. Silloin lapsena se oli kaikista kyllä hauskaa ja esitys oli hitti. Mä esitin pää-Päivänsädettä. Lihasulan näytelmäpiirin juttujen jälkeen tämä oli mun eka roolini”, muistelee Pyry ja minä muistelen, että Kummelissa oli studioyleisönä kerran Lihasulan Martat mukamas. Tärkeä tieto.

Ja nyt opiskelet kolmannella vuosikurssilla TeaKissa. Onko opiskelu ollut odotustesi mukaista vai onko tullut yllätyksiä vastaan? ”No, mä jotenkin odotin, että täällä revitään sielu kappaleiksi ja susta otetaan kaikki irti. Näin mä kuvittelin silloin Lahdessa ollessani. Kuri on kova ja töitä tehdään kovasti. Odotin, että täällä vaadittaisiin enemmän, mikä tuntuu hölmöltä sanoa näin. Itse pystyy päättämään, haluatko vaatia itseltäsi enemmän. Täällä on ”helppoa” ja turvallista olla, ja välillä voi halutessaan ottaa rennommin jos siltä tuntuu. Teatteria ei mun mielestäni voi opiskella liian ryppyotsaisesti eikä näytteleminen saa olla liiallista puristamista muutenkaan. Oon lopettanut kokonaan liiallisen pumppaamisen ja kohkaamisen ennen esitystä, joskus se on toki tarpeen jos on löysä olo ja tuntuu ettei kiinnosta. Silloin on revittävä itsensä kiinnostumaan asioista. Näytellessä olisi toivottavaa olla kiinnostunut näyttelemisestä. Puristaminen on kuitenkin vaaraksi.”

Kuka on kumminäyttelijäsi? ”Mulla on niitä kaksikin, Jussi Vatanen ja Olavi Uusivirta. Olin kuullut jo aiemmin, että koulussa voi valita itselleen kumminäyttelijän ja se tuntui hienolta ajatukselta jo silloin. Jussi oli mulla ensimmäisenä mielessä, oon kovasti tykännyt hänen töistään telkkarin ja elokuvan puolella, lavalla en ollut häntä nähnyt koskaan. Vaikutti hyvältä tyypiltä, pidin hänen huumoristaan. Olavi Uusivirran musiikkia rakastan, se on mielestäni nerokasta ja Olavi on varsinainen eläin lavalla. Olin sitten Kansallisteatterissa katsomassa jotain esitystä ja hän sattui olemaan samassa näytöksessä, menin esityksen jälkeen juttusille ja kysyin kummikseni spontaanisti. Oon kyllä tosi tyytyväinen tähän tilanteeseen, he ovat niin erilaisia tyyppejä molemmat.”

Vinttiteatteri/Siitä mihin jäimme (c) Antti Kulmala 

Onko sinulla ollut jossain vaiheessa vaihtoehtoa B, eli onko kiinnostanut joku muu ala? ”Lukioaikoina vaihtoehto A oli oikeasti kai vielä musiikki, mutta ajattelin ettei mulla riitä rahkeet, sillä en ollut erityisen hyvä missään soittimessa. Musiikinopettajahommat kiinnosti. Näytteleminen nousi sitten A-vaihtoehdoksi myöhemmin. Äitini aina ehdotti, että voisin hakea luokanopettajaksi tai nuoriso-ohjaajaksi. Ei se mua kai oikeasti koskaan kunnolla kiinnostanut.”

Miksi haluat näyttelijäksi? ”Se on varmaan homma, missä musta voisi olla eniten hyötyä tässä yhteiskunnassa. Siinäpä se.”

Mikä on ollut toistaiseksi tärkein oppi, jonka olet saanut? Voit vastata useammankin. ”Hmmm…Tätä on vähän vaikea selittää sanoin. Kun näyttelee jonkun kanssa (tai on missä tahansa tilanteessa), niin tärkeämpää on keskittyä itse tilanteeseen kuin keskittyä keskittymään. Se on vähän hankalaa. Konkreettinen keino tähän on, että pyrin enemmänkin seuraamaan kuin suoraan katsomaan vastanäyttelijääni tai muuta asiaa johon pitäisi keskittyä. Keskittyy oikeisiin asioihin eikä itseensä.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Johnny Depp! Häntä oon aina ihaillut. Ja Leonardo DiCaprio. Lisäksi yksi tänhetkisistä ihastuksistani on Tom Hardy. Voi että, pelkkiä miehiä tulee nyt vastattua.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit oikein fantasioida asialla? ”Hannu-Pekka Björkmanin kanssa olisi upeaa näytellä!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Jos ihan realistisesti vastaan, niin se olisi varmasti joku kurssikavereistani. Joku, jonka kanssa olen ennenkin laulanut. Mutta jos oikein fantasioidaan ... vastaan kyllä sittenkin vielä saman!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Vinttiteatterissa Turun lähellä Paattisilla ja Lahden Kansanopiston ja TeaKin jutut. Muualla en ole ollut.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Viimesyksyinen TeaKin monologijuttu oli todella tärkeä, mukana tekemässä olivat myös puheen lehtori Malla Kuuranne ja näyttelijäntyön proffa HP Björkman, molemmat todella ”isoja” tyyppejä. Koko ryhmämme onnistui hienosti. Ykkösvuoden pienoisnäytelmä ”Wonderland” oli hieno myös, samoin Lahden ”Reviisori” ja viimesyksyinen TeaKin ”Saatanan teatteri”. Saatanan teatteri oli kyllä kova juttu, onnistuin siinä musiikillisestikin säveltämään kappaleen. Sitä oli kiva esittää ja ihmisten kanssa kunnolla häröillä lavalla.”

Miten selittäisit sanonnan ”teatterin taika”? Mainitsit takahuoneen taian jo aiemmin, mutta onko se jotain muutakin? ”Mun mielestäni se on tietynlaista flirttiä yleisön kanssa. Leffassa on omat juttunsa ja teatterissa omat - ”tää tulis täältä näin”. Kyse on myös mielikuvituksesta. Voidaan kuvitella, että näyttelijä lentää, vaikka hän nostaisi vaan kätensä sivuilleen. Sama juttu voi koskettaa, olla ironinen ja täysin epärealistinen, mutta silti totta. Yhteinen mielikuvittelu katsojan ja esiintyjän välillä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tämmöinen hieno aurinkoinen sää, ihmisten hyväntahtoisuus, hyvät jutut, musiikki ja hyvät biisit, se jos joku on tosissaan (vaikkei olisi edes kovin hyväkään), moikkaavat bussikuskit!”

Perinteinen yhteiskuva ... 

Kärsitkö ramppikuumeesta? ”Aiemmin kärsin paljonkin. Kyllä mulla vieläkin saattaa posket punottaa, mutta joskus tuli ihan pakokauhunomainen tunne ja hengistystä ahdisti. Ei halunnut mennä lavalle ollenkaan. Nykyään pärjään kyllä asian kanssa. Yllättävät harvakseltaankin mukavat kokemukset lavalta ja siellä olemisesta kantoivat aina jaksamaan yrittämään uudestaan vaikka ahdisti. Se tunne kun huomaat, että yleisö nauttii siitä, mitä teet on vaan niin mieletön.”

Onko sinulla omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Tykkään ennen esitystä järjestää kaikki tavarat paikoilleen, siitä tulee sellainen ”kohta mennään”-juttu ja ylimääräiset asiat saa samalla pois mielestä. Ei mulla mitään ihmeempiä rituaaleja ole muita.”

Kerro joku legendaarinen sählinki lavalta. ”Pokka on mennyt kyllä usein ja moneen otteeseen, mutta se nyt ei ole mitään legendaarista.” 

Kerro joku hyvä muisto. ”Lapsuuden kalareissut ystäväni Ollin kanssa. Isän ja perheen kanssa soutelemista...”

Tulevia rooleja? ”Syksyllä olen mukana KokoTeatterissa yhdessä jutussa, marraskuussa ensi-illassa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei varsinaisesti ole, mutta voin sanoa, että kannattaa nauraa ihmisten kanssa, vähän pilke silmäkulmassa.”

Osaatko imitoida ketään, muita kuin Vesku Loiria? ”Kyllä mä tykkään matkia kaikkea ja kaikkia aika paljonkin, mutta Hobitti-leffan Smaug-lohikäärmettä oon yrittänyt imitoida aika pitkään, eli Benedict Cumberbatchia. Oon mielestäni jotenkin onnistunutkin”, kertoilee Pyry ja sitten molemmat esitämme pätkän Smaugia…

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Olisin varmaan Aku Ankka, koska sehän on varsinainen sählääjä! Haluaisin olla Lassista ja Leevistä se Lassi.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Se olisi sähläämässä asioita, mutta hyvän tuurinsa ansiosta saisi asiat hoidettua jotenkin. Tai joku muu hoitaisi sen puolesta hommat. Sympatia-Sakke olisi tyypin nimi.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Oooooo! Mä pyrkisin nauttimaan kaikista sellaisista asioista, jotka me mielletään feminiinisiksi. Nauttisin feminiinisestä kehostani, esim. mahdollisesti ohuimmista ranteistani tai pehmeimmistä muodoistani. Laittaisin pitkiä hameita päälleni ynnä muuta. Luin ”Tanskalainen tyttö”-kirjan ja siinä kuvattiin todella kauniisti se, miten hän laittoi silkkistä hametta päälleen. Voin niin tehdä miehenäkin toki. Mutta jos olisin päivän nainen, sellaista fiilistelisin sen päivän. Ja kävisin potkaisemassa jotain ahdistelijaa munille.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Olisinko siis yksin siellä? Jonkun soittimen ottaisin ja kynän ja paperia. Kuulostaapa hienolta. Tabletin ottaisin, josta katselisin HBO:n ja Netflixin juttuja. Voisin seurata uutisiakin sen kautta. Ruuaksi ottaisin mummun lihapullia, jos ne olisi riistasta tehtyjä. Ja mummun perunoita ja voita. Juotavaksi piimää tai olutta.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan tekisit ja kuinka korkealle? ”Se olisi sellaisella korkeudella, ettei hirveästi sattuisi, jos tippuisi yllättäen. Siellä olisi keinu ainakin.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Huh mitä kysymyksiä sulla! Tästäpä lonkalta heitän, että menisin dinosauruksia katsomaan. Ja varhaisia luolamaalauksia. Eeeeeeei kun mä menisin Amerikkaan alkuperäisväestön henkiä ja bailuja fiilistelemään!”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi? ”Se olisi varmaan aika hauska ja kevyt esitys, kevyttä draamaa. Minua voisi esittää kuka vaan.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä lähden laulutunnille ja sitten illalla menen katsomaan luokkalaisteni esitystä ”Jessikan pentu” TeaKiin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus
Mistä sanasta pidät vähiten? - Raiskaus
Mikä sytyttää sinut? - Rokkenroll!
Mikä sammuttaa intohimosi? - Nipottaminen
Mikä on suosikkikirosanasi? - Paska
Mitä ääntä rakastat? - Klassinen viulu
Mitä ääntä inhoat? - Hammaslääkärin pora
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Merimies
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lakimies
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

maanantai 7. toukokuuta 2018

Vuoden perhe / Teatteri Takomo

Vuoden perhe / Teatteri Takomo

Yhteistuotanto Teatteri Takomo ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu / Dramaturgian koulutusohjelma

Ensi-ilta 25.4. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Aino Pennanen
Ohjaus Riikka Oksanen
Valo-, tila - ja pukusuunnittelu Sofia Palillo
Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen
Maskeerauksen suunnittelu ja toteutus Elina Niskala

Rooleissa : Janna Räsänen, Tuomas Rinta-Panttila, Katja Küttner ja Miiko Toiviainen sekä ääninä nauhalla Riikka Oksanen, Ilkka Tolonen ja Heikki Ranta


 Jännitys tiivistyy. Edessämme on valaistu kuutio, jonka seiniin kahdelle eri puolelle (katsomo on kaksiosainen) heijastetaan pätkä dialogia, jonka tulisimme ilmeisesti jossain vaiheessa kuulemaan. Ei ihan idylliseltä vaikuta. Kuution sisällä säleverhojen takana istuu Vuoden perhe onnellisena hymyilemässä yhteisen ruokailuhetken äärellä. Käypä mielessä, että mitenköhän tämä meriitti on hankittu? Onko jossakin ollut äänestys, ja mitä kuuluu edellisen vuoden voittajille, ja mitä puuhaavat seuraavan vuoden titteliä hamuavat saadakseen "kultaa ja kunniaa"?

 Äänisuunnittelija kertoo, että "tähän kohtaa tulisi sitten linnunlaulua" ja muutenkin äänimaailma aluksi avautuu sanojen kautta. Ruokapöydässäkin käydään keskustelua maailman asioista, tosin perheen isä (Janna Räsänen) määrää aiheen. Keskusteleva ilmapiiri, mutta tietyin rajoituksin. Tytär Lauraa (Katja Küttner) kovasti kiinnostaisi Suomen ympärille rakennettu muuri ja sen takana asuvat ihmiset, mutta tämä aihe ei ole sovelias lainkaan. Isä tuntuu määräävän tahdin muutenkin. Aluksi huvittaa, mutta mitä pitemmälle mennään, sitä enemmän kylmää. Pikku-Petrukselle (Miiko Toiviainen) pilkotaan sapuskat sopiviksi suupaloiksi ja siltikin joku pala on aina "liian ito". Kunnon lässytystä kun sille päälle satutaan, vaikka ihan normaalipuhettakin osataan. Pojan hurmaavalle hymylle ja puheille on helppo heltyä, ja vanhemmat katsovatkin toisiaan rakastavasti ja huokaavat yhteen ääneen "Voooooi". Meidän ihana poikamme.

Äiti ja isä 

 Vaikka lueskelin ennakkoon käsiohjelmaa, en huomannut rooleissa mitään kummallista. Jännästi sitä valmiiksi odotti, että tietysti Tuomas Rinta-Panttila olisi isän roolissa, mutta eihän se aina niin menekään, ja hyvä niin. Miten niin tietysti? Äkkiäkös siihen tottui, että hän hääräileekin äitinä hartaana asettelemassa ruokailuvälineitä oikeille paikoilleen, myötäilee isän puheita ja harrastaa mindfullnessia lautasliinojentaittelun parissa. Sängyssä ollaan seljällään tassut taivasta kohti alistuneen koiran lailla ja hetken hurmion jälkeen uusi päivä koittaa.

 Vahva me-henki on läsnä ja sitä korostetaan hiukan ylikin, isä tarvitsee lettujenpaistolle kunnon yleisön ja kannustuksen. Tämän kuplan ulkopuolelta kuitenkin kaikuu pahaenteisiä uutisia. Naapurissa on erottu ja syitä arvuutellaan illan hiljaisina tunteita, kun lapset ovat nukkumassa (Pikku-Petrus mussuttaa tuttia ja inisee koiranpennun lailla unissaan, Laura käy netissä salaisia keskusteluja Nuoren Radikaalin kanssa). Kun on näitä perhesurmiakin, ja muurin ali on kuulemma väkeä päässyt tunkeutumaan läpi ja lähistöllä ulkovajaan on tunkeuduttu ja pöllitty moottorisaha. Isä hakee sankarin elkein omasta vajastaan moottorisahan ja tuo sen keskelle keittiön pöytää. Meille ei ainakaan tapahdu mitään pahaa. Tytär kyselee liikoja ja "typeriä" ja joutuu kotiarestiin. Poika kiroilee ja öisin valojen sammuttua laittaa tutin takaisin naulaan ja touhuilee omiaan. Idylli alkaa hiljalleen rakoilla, ja taustan äänetkin ovat alkaneet aikoja sitten kuulumaan oikeasti. Linnunlaulut, ovien pamaukset...


 Kuukaudet ja sesongit vaihtuvat, äiti koristelee hartaana moottorisahaa aina sopivan teeman mukaan. Alkupuolen huvittavalta tuntuvat puheet ja elkeet eivät enää juurikaan naurata, tunnelma alkaa muuttua jotenkin painajaismaiseksi ja alkaa miettiä, että noinko tämä Vuoden perhe mahtaa pysyä koossa loppuun asti vai keittääkö jollakulla yli. Joulu on monelle koettelemusten paikka, etenkin jos perinteitä ei osata arvostaa ja kunnioittaa, ja helposti koko juhlan tunnelma on pilalla. Niin nytkin.

 Sisustuslehtimäisistä puitteista ja valkeista väreistä huolimatta ydin on mustaakin mustempi. Säleverhojen välistä kurkkimalla näkee onnea ja seesteistä auvoa ja täydellisen perheen (tosin koira puuttuu), mutta kun vetäistään verhot kunnolla sivuun ja tutustutaan tarkemmin, alkaa monenlaista kuonaa paljastumaan. Osittain ihan normaaliakin käytöstä, kukaanhan ei ole täydellinen. Jossain tikittää pommi, valmiina räjähtämään ja lennättämään kaiken synkän sisällön päin naamaa. Välillä on pakko nauraa kun ei muutakaan voi.

Pikku-Petrus 

 Minusta tämä "Vuoden perhe" oli monessakin mielessä yksi kevätkauden positiivisimmista yllätyksistä ja nerokkaimmista teoksista. Janna Räsäsen kylmä katse, Tuomas Rinta-Panttilan hartaina toistuvat puuhastelut, Katja Küttnerin huolenrypyt otsalla ja uskallus sanoa vastaan sekä Miiko Toiviaisen kaikumaiset huutelut sängystä ja tietyn asian jankkaaminen eri äänenpainoilla... Täydellinen kombinaatio ja menisin uudestaankin katsomaan, jos olisi mahis.

 Ensi-illasta on ehtinyt vierähtää jo lähes kaksi viikkoa ja esityksiä on jäljellä enää pari viikkoa, taitaa olla enää hajalippuja jäljellä (jos niitäkään). Lisäinfoa tästä.

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Takomo!)

perjantai 4. toukokuuta 2018

Tuhansien ämpärien maa / UIT

Tuhansien ämpärien maa / UIT, Peacock-teatteri

Ensi-ilta 3.5. 2018, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Mika Eirtovaara, Tomi Haustola, Helena Hyvärinen, Ilari Johansson, Timo Kärkkäinen, Ville Majamaa, Ville Tiihonen, Jaakko Saariluoma, Markku Salo, Andre Wikström ja Ray Zambino
Ohjaus Jaakko Saariluoma
Koreografia Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö
Musiikin sovitus Timo Kärkkäinen, Antti S. Paavilainen ja Jean S.
Kapellimestari Antti S. Paavilainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Elina Riikonen
Valosuunnittelu Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Maskeerauksen ja kampausten suunnittelu Tiitta Stoor
Rekvisiittori Tanja Harjunen

Lavalla : Erika Vikman, Viivi Pumpanen, Sari Siikander, Jussi Lampi, Leena Uotila, Sami Hokkanen, Sami Hintsanen, Mikael Saari, Ansku Bergström, Katri Mäkinen, Mikko Ahti ja Matti Puro sekä orkesterina Jean S.

Illan tähdet

 Kuulkaa, kun ihminen erittäin lyhyiden yöunien ja stressaavan työaamuvuoron jälkeen joutuu pakon edessä suuntaamaan valokuvaamoon uutta passikuvaa varten (huomasin henkkareitteni vanhentuneen viikko sitten ja matkaan tekisi mieli parin viikon kuluttua) ja ohimennen näkee lopputuloksen, ei paljoa naurata. Onneksi ahdinkoon oli helpotusta luvassa, sillä kuvaamopiipahduksen jälkeen hyppäsin Helsinkiin suuntaavaan bussiin. Pääkaupunkiseudulla satoi vettä vaakatasossa päin naamaa ja saavuimme ulkoisesti kostutettuina Linnanmäelle silti iloisin mielin. Ahdistun kovasta tungoksesta nykyään ja seuralaiseni kanssa seisoimme mielestämme hiukan syrjässä, mutta niin vaan Lenitat ja Dannyt torppasivat jutustelemaan ja kuulumisia vaihtamaan juuri meidän kohdallemme ja ryysis oli melkoinen. Jotenkin sitä tunsi kuuluvansa eliittijoukkoihin, kun katsomoon päästyämme itse Arvi Lind toivotti tuttavallisesti hyvää iltaa. Ihan siinä kävi mielessä, että onko kello jo puoli yhdeksän.

 Vaan eliittijoukkoonhan me kuuluimme! 40-vuotisjuhliaan viettävä Uusi Iloinen Teatteri eli tuttavallisemmin UIT ja etenkin sen ensi-ilta on jo käsite, jossa julkimot mielellään näyttäytyvät parhaimpiinsa tälläytyneinä ja jos saan tässä kohtaa siteerata verbaalisesti lahjakasta seuralaistani, "vahvassa Old Spicen ja tekohammasliiman tuoksussa". Mikäpäs siinä!

 Käsikirjoituspuolesta on tällä kertaa vastannut liuta stand up -koomikoita ja muutama muu omintakeisesta, vähän vinksahtaneesta huumorintajusta tunnettu tyyppi. Osui ja upposi ainakin minun nauruhermooni ja tunsin itseni varsin viihdytetyksi illan aikana (tosin alkutilanne oli niin surkea, että huonommillakin jutuilla olisi oloni saattanut kohentua). Jotenkin sitä UIT-porukkaan onnistutaan löytämään vanhojen ja ei-niin-vanhojen tuttujen lisäksi aina uutta verevää porukkaa, josta tällä kertaa suurimmasta positiivisesta yllätyksestä vastasi Viivi Pumpanen. Mikä monilahjakkuus! Olen aiemmin suhtautunut vahvoin ennakkoluuloin estradihommiin mieliviin ex-misseihin, mutta nyt on vihdoinkin aika lopettaa tämä ja tehdä asennemuutos, kun hyviä esimerkkejä olen jo monta nähnyt.


 Sketseissä ja lauluissa pyörivät niin ilmaiset ämpärit kuin Ähtärin pandat, suomalaisuus ja Maalaisliitto, somen ihmeet ja hääpuheet. Lavalla nähtiin myös Paavo Väyrynen (Sami Hokkanen) liukkaine tanhulanteineen Despaciton tahdissa, Juha Sipilä (Jussi Lampi) ja Hjallis Harkimo (Sami Hintsanen). Odotetusti mukana oli Mikael Saaren pysäyttävä tangoveto (tosin tanssipuolen hoitivat muut, Mikael vastasi laulusta) sekä Jean S.:n oma numero, joka ei tällä kertaa aiheuttanut hillitöntä hysteriaa. Mikit vähän pätkivät ikävästi numeron aikana, mutta hyvällä asenteella äijät kuitenkin jälleen vetelivät kuvioitaan. Vai pitäisikö sittenkin sanoa henkilöt, ei äijät...?

 Illan kovimmat aplodit taisi tempaista ansaitusti Leena Uotila, joka vetäisi uskomattomalla pokalla sellaisen puheen että oksat pois, ja sitä paitsi täyttä asiaa. The Leena Uotila, ehdottomasti. "Puhetta" hieman aiemmin edeltänyt Sari Siikanderin ja Uotilan keskustelu edellisen illan kulusta oli tämän illan helmi ja tarjosi mukavan yllätysmomentin.

 Leenan lisäksi henkilökohtaiseksi suosikikseni nousi Sami Hokkanen, jonka rennon hyväntuulisesta  meiningistä tykkään aivan älyttömän paljon. Jos minulle soittaisi Antti Rokka lehtitarjous mielessään, lankeaisin oitis murreansaan ja ostaisin kaiken mitä tarjolla olisi. Hokkasen tapauksessa voisin lämmetä tanhuamaan Paavonkin kanssa ja mennä Arto Nybergin haastateltavaksi, jos kutsu kävisi. Niin, ja olihan se Mikael Saaren, Sami Hintsasen ja Hokkasen kilpalaulanta biisissä "Mä vedän paremmin kuin sä" aikamoista tykitystä ja illan paras veto. Tästä haluaisin nähdä uusinnan.

 Loppubiisissä vatkattiin keltaisissa asuissa ja aurinkoa ja värejä tässä tarvittiinkin, imin siitä valoa ja energiaa kotiinpaluuta varten, kun vettä tuli edelleen ihan maahan asti ja kännykästäkin loppui akku kesken matkan. Onko ankeampaa kuin viettää tunti ihan vain omissa ajatuksissaan! Kun en edes älynnyt ottaa ilmaista ämpäriä matkaani poislähtiessä.

 Kylläpä teki gutaa taas tämä UIT, onnea ja pitkää ikää 40-vuotiaalle! Viihdykettä kansalle jatkossakin!

Esityskuvat (c) Mirkku Merimaa

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!)

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Ylpeys / Teatteri Jurkka

Ylpeys / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 14.4. 2018, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Pekka Laiho
Ohjaus Pasi Lampela
Valosuunnittelu Saku Kaukiainen

Näyttämöllä : Pekka Laiho


 Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon nyt : Teatteri Jurkka on yksi lemppariteattereistani. Missään muualla ei ole vastaavaa tunnelmaa ja heti ovesta sisään astuttaessa voi aistia, että näiden seinien sisäpuolella on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Usein tunnen oloni epämukavaksi eturivissä, mutta Jurkassa olen istunut aina lähes samassa paikassa eturivissä tarkkailemassa todelliselta lähietäisyydeltä näyttelijöiden ilmeitä, eleitä ja etenkin silmiä.


 Valkealla näyttämöllä on vain tuoli ja pöytä, jonka päällä pieni laatikko täynnä kaikenlaisia papereita. Pian tuolilla istuu Veikko Antero Lajusenniemi, 75-vuotias mies, joka on kärsimässä tuomiota pahoinpitelystä. On tilinpäätöksen aika. Pimeydestä tuijottavat ja jotain koko ajan jotain odottavat kasvot eivät jätä miestä rauhaan (tässä vaiheessa voi todeta, että tämä on 53-vuotisen näyttelijäuran tahkonneen Pekka Laihon viimeinen työ lavalla...) ja hän alkaa kertoa tarinaansa, ihan sieltä lapsuudesta asti. Vuodet merimiehenä, naiset, väkivallanteot, muusikkoajat - kaikki käydään läpi.

 Huomaan, etten osaa mitenkään samaistua 75-vuotiaan miehen elämänvaiheisiin ja samaan hengenvetoon mietin, miksi pitäisi samaistua? Minun elämänkokemukseni ja vaiheeni eivät riittäisi edes lyhyeen monologiin, mutta kuuntelijaksi ja katsojaksi minusta kyllä on. Olen yksi niistä pimeydessä tuijottavista kasvoista, mutta synninpäästöä minulta ei tässä tapauksessa odoteta. Veikko Lajusenniemi käy asioita läpi itselleen löytääkseen syyn, miksi on toiminut niin kuin on toiminut. Mies istuu pääasiassa pienen pöytänsä ääressä, mutta sisäinen levottomuus saa hänet ponkaisemaan pystyyn kerta toisensa jälkeen ja kiertämään huonetta ympäri, uudelleen ja uudelleen. Valot ja varjot seinillä kertovat viitteitä ulkomaailmasta - jossain tuolla kaltereiden takana on vapaus, mutta riittääkö se, jos kaikki kahleet painavat pään sisällä ryhtiä kumaraan. Olisiko joskus mahdollista astua ulos selkä suorana, kaikin tavoin vapaana miehenä?


Miten samat kädet pitelevät hellästi tuoreen vaimon kasvoja tai näppäilevät herkin sormin kitaraa, ja sekunnin sadasosassa puristuvat nyrkkiin ja lyövät. Miten kerrotaan kaihoisasti mustarastaan yllättävästä vierailusta ja äkillisestä, silmittömästä raivonpuuskasta. Miten muistellaan hymy huulilla, tuttu pilke silmäkulmissa mukavia hetkiä menneistä ajoista. Fakta ja fiktio sekoittuvat. Unohdan ajoittain olevani teatterissa. Havahdun, kun ulkoa kuuluu ohiajavien autojen ääniä. Välillä näen edessäni Veikko Lajusenniemen, välillä Pekka Laihon. Samanikäisiä miehiä molemmat, takana elettyä elämää ja uraa enemmän kuin minulla ikää. Viimeiset sanat jäävät kaikuna päähäni.

Kiitos ja hyvästi.

 Teatteri Jurkassa enää neljä esityskertaa jäljellä, lisäinfoa tästä linkistä. Vierailuesityksiä kuitenkin luvassa syksyllä, ainakin Turun Kaupunginteatterissa. Suosittelen, esitys piti kyllä otteessaan alusta loppuun ja jos mielii vielä nähdä Pekka Laihon lavalla tositoimissa, niin lippuja varailemaan siitä heti.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Haastattelussa Markus Ilkka Uolevi


Markus Ilkka Uolevin (eli tuttavallisemmin Miun) tapasin helmikuun loppupuolella 2018 Panimoravintola Koulussa Turussa. Ennen haastattelua olin käynyt katsomassa Turun Kaupunginteatterissa ”Taru Sormusten Herrasta”, jossa Markus on mukana. Sormusten Herra -fiilikset oli kyllä hyvin vahvat esityksen jälkeenkin, kun 195cm Miu ja 155cm haastattelija tallustivat pitkin katuja... 

Boromir ojentaa auttavan kätensä, TSH  (c) Otto-Ville Väätäinen 

 Vuonna 1990 syntynyt Markus on horoskoopiltaan skorpioni. ”Oon kotoisin Turusta. Täällä on sellainen sanonta, että aidoksi turkulaiseksi voi syntyä vain Heidekenin synnytyssairaalassa. Paikka suljettiin 90-luvulla ja oon viimeisiä ”aitoja turkulaisia”. Muulle Suomellehan tää on varmaan tosi positiivinen juttu, hahah! Kuusi vuotta yhteensä tuli asuttua Tampereella teatteriopintojen aikana ja jälkeen, mä en tainnut tosin antaa Tampereelle kunnolla mahdollisuutta koskaan enkä kotiutunut sinne, vaan muutin heti tilaisuuden tullen takaisin Turkuun.”

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Mä harrastan frisbeegolfia ja pelaan ahkerasti videopelejä. Aika paljon tulee luettua erilaista kirjallisuutta. Uusi harrastus astui kuvioihin kuukausi sitten, meille nimittäin tuli koiranpentu taloon ja pennusta on tullut kyllä aika kokonaisvaltainen harrastus.”

Mitenkäs soittotaito? ”Pianoa ja kitaraa osaan jonkinverran soittaa, mutta tunnen kyllä joka kerta piston sydämessäni, jos joku kysyy multa soittotaidosta… On päässyt taito nimittäin vähän ruostumaan tässä. Nuorempana kävin pianotunneilla, mutta sitten teatteri astui mukaan kuvioihin ja halusin keskittyä enemmän siihen. Nykyään se sitten pistää kieltämättä vähän harmittamaan, kun ei ole enää niin suvereenia soittotaitoa mitä joskus on ollut.”

Tässä välissä maistelemme Koulun omaa mustaherukkasiideriä, joka varsin petollisella tavalla maistuu mustaherukkamehulta. Tästä tulee ehkä vielä pitkä ilta…

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Ai että! Perhe ja muut läheiset ovat lähellä sydäntäni, meillä on aika tiivis perheyhteisö ja olemme tekemisissä tosi paljon. Lukioajoista alkaen mulle on myös muodostunut tiivis kaveripiiri, toivottavasti he kaikki pysyvät elämässäni läsnä pitkään. Ensimmäisenä tulivat tietysti nämä mieleen.”

No mitkäs sitten tulivat toisena mieleen? ”Tekisi kyllä mieli vastata, että omat juuret ja turkulaisuus on sydäntäni lähellä! Ja vastasinkin jo, heh. Tykkään asiasta kaikkialla kuuluttaa ja tässä haastattelun alkuvaiheessa vielä mennään yleiskielellä, mutta ootas kun tästä vähän lämpenen niin kohta puhun murteella”, Markus innostuu ja minä taas toppuuttelen ja kerron samalla, etten itse oikein tiedä mistä olen kotoisin. Olen sekoitus vähän kaikkea enkä vahvasti ainakaan hämäläinen.

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvat puolesi, ammatillisessa mielessä? ”Mulla on uskallusta heittäytyä ja uskallan kokeilla rohkeasti eri asioita. Tuntuu siltä, että työssäni todella moni asia menee eteen päin niin, että käyn hakemassa molemmat ääripäät esimerkiksi roolia työstäessäni. Pitää uskaltaa heittäytyä ja tehdä ensin reilusti yli, mennä tietyn rajan yli. Lisäksi mä oon aika vahvasti tekstilähtöinen, syvennyn tarkasti tekstiin ja haen sieltä kaikki merkitykset, välimerkkien tärkeydestä lähtien.”

Jerusalemin tanssi (c) Mira Aaltonen 

Onko sinulla jotain erikoistaitoja tai ”kikkoja”? ”Ei varsinaisesti, mutta mä oon aina valmis kokeilemaan kaikenlaista. Jos joku vaatii multa vaikkapa takaperinvolttia, en mä sitä ajatusta heti tyrmää. Kikkalaatikosta voi sitten ensi-iltaan mennessä löytyä jokin yllätystaito! Tuo on vähän semmoinen alati muuttuva elementti. Jaa onko mulla jotain bilekikkaa? Taas mä tunnen piston sydämessäni! Munhan täytyy selkeästi alkaa kerätä kaikenlaisia erikoisia taitoja, joilla voin sitten hämmästyttää väkeä tilaisuuden tullen. Niillä voi tehdä yllättävänkin vaikutuksen. Hauskuuttaa mä osaan loppuillasta, mutta mitään korttitemppuja tai vastaavia en osaa. Ai niin, kyllä mä sellaisen pitkulaisen ilmapallon osaan niellä. Täynnä ilmaa olevan siis…”

Entäpä bravuuriosasto? Laitatko ruokaa? Käytkö karaokessa? ”Oon nyt alkanut perehtyä riistaruokiin. Oon ollut kasvissyöjä pari vuotta, mutta nyt oon ottanut lihaa takaisin ruokavaliooni. Isoisäni metsästää vielä ahkerasti ja riistaa on ollut tarjolla paljonkin, esimerkiksi kaurista. Oon tehnyt lihakeittoa ja paistia. Bravuurina mulla on myös muutama äärimmäisen hyvä pastaruoka, ja tykkään kokeilla uusia juttuja. Karaokea on laulettu juu, aluksihan se oli ihan hirveetä! Nätyn pääsykokeiden viimeisessä vaiheessahan mukana on myös karaoke, ja sinne sitä vaan oli mentävä ”lauteille”. Mulla oli aiemmin hirveän huono itsetunto laulamisen suhteen, nykyään se on ihan kivaakin ja oma, persoonallinen lauluääni on löytynyt. Karaokebravuurini taitaa tällä hetkellä olla ”Jos rakastat”, Kaj Chydeniuksen kappale. Hectorin vanhemmasta tuotannosta löytyy myös hyviä. Ja Kaurismäen leffasta tuttu ”Paha vaanii”, Marko Haavisto ja Poutahaukat”, kertoilee Markus ja minä kerron jälkimmäiseen biisiin liittyen erään henkilön varsin onnistuneen juhannusmuiston, jota hetki nauretaan porukalla. Ei tästä sen enempää…

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin olla akrobaattisempi. Oon aina vähän kamppaillut pituuteni kanssa, oon 195cm pitkä ja se tuottaa tietyissä asioissa vähän haastetta. Korkealta on pitempi matka tulla nenilleen maahan.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Kyllä se on tämä Taru Sormusten Herrasta. Siinä on niin paljon kaikenlaista – näyttämötaisteluita, iso kokonaisuus, tärkeitä roolihahmoja monta. Oman roolihahmoni, Boromirin, koko kaari pitää saada rakennettua nopeassa ajassa näyttämöllä, aika näytellä hahmoni on lyhyt. Ohjaaja Mikko Koukilla on ollut paljon mietittävää (lavasteet, ääni, yleinen näyttämökuva) ja siinä on ollut toisaalta haastetta, mutta on ollut myös opettavainen kokemus. Ei ole ollut niin vahvaa näyttelijä-ohjaaja -suhdetta, molempien on pitänyt luottaa toinen toisiinsa. Onhan tämä iso juttu koko Suomen mittakaavassa, ja totta kai haluaa onnistua. Tulevia töitäkin ajatellen.”

Sauronin suu, TSH (c) Otto-Ville Väätäinen 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei oikeastaan. Mulle on kylläkin selvinnyt myöhemmin, että äidin äiti on ollut iskelmälaulaja ja 60-luvulla mm. Suosikin keskiaukeamakuvassa. Kulttuuriharrastajia löytyy sitten, tätini näyttelee harrastajateatterissa Mäntsälässä esimerkiksi ja kuvataiteista kiinnostuneita löytyy.”

Missäs vaiheessa sinua sitten teatterikärpänen puraisi? ”Oon aina ollut kova esiintymään ja ulospäinsuuntautunut, oon tykännyt esiintyä ja pienestä pitäen tehnyt omia esityksiä. Aika jännä juttu, tähänkin liittyy nimittäin Kouki – Mikon isän vaimo Elina, joka toimi Luostarivuoren koulussa opettajana ja luokanvalvojanani yläasteella. Hän mulle vihjaisi, että mulla saattaisi olla kiinnostusta näyttämötaiteita kohtaan. Hän vei meitä paljon teatteriin kouluaikoina. Elinan rohkaisemana mä hakeuduin Turun Nuoreen Teatteriin kurssille, jossa tehtiin aluksi teatteriharjoitteita ja lopuksi esitys. Siitä lähti käyntiin vakavastiotettava harrastus. Osallistuin Elinan valmentamana runonlausuntakilpailuunkin. Jo ala-asteella mä olin mukana kaikissa koulun näytelmissä. Ensimmäinen muisto lavallaolemisesta menee ekalle-tokalle luokalle ja joulukuvaelmaan, kukaan luokkamme pojista ei halunnut olla Joosef. Opettaja sanoi, että jos ei vapaaehtoisia ilmoittaudu, sitten järjestetään poikien joukosta arvonta. Minä nostin käden pystyyn, luulin ilmoittautuvani arvontaan mutta opettaja tulkitsi sen ilmoittautumiseksi Joosefin rooliin. Mulla oli nuorempana vahva r-vika, kävin koulussa puheterapeutillakin ja myös yksityisellä tehden erilaisia harjoitteita. Lopulta opin sen vähän vahingossa, kuuntelimme autossa radio-ohjelmaa, jossa piti soittaa studioon ja kertoa laulajan nimi. Vastauksena olisi ollut Ultra Bra. Koulussa olimme tehneet Harry Potter -aiheisia kuunnelmia ja olin kuullut omaa puhettani nauhalta ensimmäistä kertaa, se oli mulle shokki. En voinut soittaa studioon juuri tästä syystä ja sitten harjoittelimme koko automatkan ajan r-kirjainta ja perillä sen sitten osasin sanoa oikeaoppisesti!”

Ollin oppivuodet, Simolin (c) Markku Mäkiranta 

”Turun Nuoressa Teatterissa olisi pitänyt käydä peruskurssi, jotta voisi osallistua varsinaisiin näytelmiin ja mun kurssini oli toisenlainen. Peruskurssia ei joka vuosi järjestetty ja meinasi tulla pieni katkos harrastukseeni. Turussa toimi onneksi myös harrastajateatteri Teatteri Tarmo, joka haki lehti-ilmoituksella esiintyjiä musikaaliin ”Auervaara eli kaunis valhe”, talon omat harrastajat eivät riittäneet tähän suurtuotantoon. Olin 14-vuotias silloin, soitin teatterille ja kävin näyttäytymässä ohjaajalle ja tuottajalle. Parin viikon kuluttua sain kirjeen, jossa kerrottiin, että minut oli valittu mukaan. Kolmisen vuotta olin Tarmon jutuissa mukana (Kolme iloista rosvoa, Vaimoke ja Housut pois) ja siinä vahvistui tunne siitä, että tätä mä haluan jatkossakin tehdä. Seuraavaksi hakeuduin Ylioppilasteatteriin ja Vartiovuoren Kesäteatteriin. Oli selvää, että yo-kirjoitusten jälkeen hakisin TeaKiin ja Nätylle. Ensimmäiset hakukerrat eivät tuottaneet tulosta, harrastin samaan aikaan aktiivisesti teatteria kuitenkin. No, Linnateatteri oli tekemässä Kaarinan Nuorisoteatterin kanssa yhteistyöproduktiota ”My First Time”, Mikko Kouki oli niihin aikoihin Linnateatterin johtajana ja hän oli ohjaamassa tätä juttua myös. Sitä oli määrä esittää Linnateatterissa ja näyttelijät olisivat nuorisoteatterista. Kävi kuitenkin niin, ettei nuorisoteatterista löytynyt tarpeeksi miehiä ja Mikko halusi järjestää koe-esiintymisen, josta tuli Ylioppilasteatterillekin ilmoitus. Pääsin mukaan, ja sitä kautta Linnateatterin kiertävään lastenteatteriproggikseen, jossa oli myös vähän onneakin matkassa. Sitten menin armeijaan, vuonna 2011 pääsin Nätylle ja nyt ollaan tässä! Valmistuin 2016.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Kolmannen kerran tunnen piston sydämessäni… Nimenä oli muistaakseni ”Neljä esseetä kirjoittamatta jääneestä työpäiväkirjasta”, kouluaikoina meitä kehoitettiin ja vähän vaadittiinkin pitämään työpäiväkirjaa, joka on kyllä äärimmäisen hyödyllinen tapa käsitellä opittuja asioita. Nyt ammatissa teen niin, mutta koulussa olin laiska ja oon kyllä pettynyt itseeni sen suhteen. Mulla oli intohimo ja polte kirjoittaa lopputyöni teatterinjohtamisesta, se kiinnostaa mua muutenkin todella paljon, ja nimenomaan siitä näkökulmasta, että näyttelijätaustainen henkilö toimisi johtajana. Kokonaisuus osoittautui kuitenkin liian laajaksi ja aihe karkasi käsistä muutenkin. Löin ns. hanskat tiskiin, aika riensi ja oli pakko kirjoittaa jotain. Penkin allehan se meni. Kirjoitin kolme esseetä, ja niillä en saanut opinnäytettäni läpi. Oli kirjoitettava vielä yksi essee, jota rustasin yhden viikonlopun, ja sen turvin koko homma meni läpi. Huh huh.”

Onko sinulla missään vaiheessa ollut mielessäsi joku muu ala? ”Kun teatterikoulujen ovet eivät heti auenneet, kävi mielessä muitakin vaihtoehtoja ja yksi niistä oli opettajankoulutus. Sitä uraa mä vakaasti harkitsin. Isälläni on kuljetusyritys ja siellä oon ollut töissä ajokortin saatuani. Isäni olisi varmasti toivonut, että olisin jatkanut hänen yritystään, mutta mulle se vaihtoehto olisi ollut se viimeinen oljenkorsi.”

Miksi olet näyttelijä? ”Vastaukset vaihtelee päivästä riippuen… Jotenkin tämä tuntuu luonnolliselta! Oon aina nauttinut tästä ja se on antanut mulle myös todella paljon. Pääsen kertomaan tarinoita, eläytymään erilaisiin roolihahmoihin. Teatteri on sivistänyt ja kasvattanut mua ihmisenä. Koen työni merkityksellisenä ja vastuullisena myös. Mulla on lavalla valta ottaa kantaa erilaisiin asioihin, teatteri on myös poliittinen väline.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Ekana tulee mieleen tilanne TSH:n harjoituskaudelta. Sanoin vastanäyttelijälleni, että ”aion kokeilla tänään tämmöisiä juttuja, ja kohtaus tulee menemään varmaankin eri tavalla kuin edellisellä kerralla”. Vastanäyttelijä sanoi sitten, että ”kuulostaa todella hyvältä ja jos teet noin, se helpottaa minun työtäni kyllä”. Se oli jotenkin silmiäavartava lause. Niinpä! Jos voisinkin aina näytellä niin, että omalla tekemiselläni pystyn helpottamaan vastanäyttelijän työtä! Siinähän on koko perusta yhteistyölle.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joiden työtä erityisesti arvostat tai ihailet? ”Nuorena mä seurasin hyvin tarkkaan Jim Carreyn tekemisiä, itsellenikin aluksi nimenomaan komedia oli vahva väylä ja koen olevani siviilissäkin aika hauska kaveri. Suomessa oon seuraillut Eero Ahoa niin teatterissa kuin leffoissakin, hänen työssään on jotain sellaista, jota toivon tavoittavani itsekin joskus. Häntä arvostan.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Mua kiehtoo ruotsalaiset ja tanskalaiset näyttelijät, Mikael Persbrandt ja Mads Mikkelsen etenkin. Heissä on tietynlaista tunnistettavaa pohjoismaalaisuutta.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Jälleen mennään naapurimaahan! Kyllä mä haluaisin laulaa dueton Bo Kaspers Orkesterin Bo Sundströmin kanssa. Biisillä ei ole väliä, yhteisen fiiliksen tavoittaminen olisi tärkeämpää.”

Kerrataanpa vielä. Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Turun Nuori Teatteri, Seikkailusaari Väskin teatteri, Teatteri Tarmo, Turun Ylioppilasteatteri, Linnateatteri, Vartiovuoren Kesäteatteri, TeaKin ja Nätyn opetusteatterit, teatteriryhmä Kolmas Tila, YLE:n Radioteatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Tampereen Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Kolmannella vuosikurssilla tehtiin taiteellisena kandityönä TeaKissa Susanna Airaksisen ohjaama ja käsikirjoittama ”Kahdeksan askelta pituussuuntaan ja kolme poikittain”. Se oli todella merkityksellinen juttu, kertoi Suomen hankalimmasta vangista Vilho Huovisesta. Jutussa oli kaksi tasoa, joista toisessa käsiteltiin Vilho Huovisen elämää ja toisessa nykyajan vankeinhoitolaitosta. Lisäksi siinä oli herkullisia hahmoja. Pääsi haastamaan itseään kunnolla, kun pääsi rakentamaan uskottavia hahmoja, jotka eivät missään tapauksessa olleet kuitenkaan mitään karikatyyrejä. Linnateatterin ”My First Time” oli myös tärkeä, se oli mun ensimmäinen ammattiteatterijuttuni. Neljän ihmisen monologinäytelmä, porukka hitsautui kyllä hienosti yhteen siinä. Ja tietysti Nätyllä tehty näytelmä vieraalla kielellä. Me tehtiin Jotunin “Tohvelisankarin rouva” mandariinikiinaksi ja käytiin esittämässä se Kiinassa. Se on todella ikimuistoinen juttu!”

Kahdeksan askelta pituussuuntaan ja kolme poikittain (c) Sanni Siira 

Minkälaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Nytpä heitit pahan! Oikeastaan kaikenlainen teatteri on tarpeellista… Toivoisin näkeväni kantaaottavampaa teatteria enemmän. Teatterilla ja näyttelijöillä on mahtava vastuu ja mahdollisuus vaikuttaa ihmisten ajatuksiin, mielikuviin ja tietoisuuteen ympäröivästä maailmasta. Teatterin ei pitäisi pelätä shokeeraamista. Haluaisin, että teatterista häviäisi sellainen ajatus pois, että ihmisten tarvitsisi aina ymmärtää näkemäänsä. Itse en haluaisi koskaan ajatella, että voidaanko me tehdä tästä aiheesta näytelmä. Totta kai me voidaan, ja meidän jopa kuuluu tehdä etenkin silloin, jos tuollaisia kysymyksiä herää!”

Miten sinä selittäisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää? ”On se selitettävissä esimerkiksi siten, että teatteriesityksen jälkeen tapahtuu eräänlainen havahtuminen asioihin. Teatterin taika on myös sitä, että asioita tapahtuu silmiemme edessä ja silti herää ajatuksia tyyliin ”mitä tuolla äsken tapahtui ja miten tuo on mahdollista”. Asioiden muuttuminen todeksi silmien edessä, siinä on myös taikaa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi musiikki ja äänet, kuuntelen ja tarkkailen. Arkipäiväinen elämä inspiroi. Eri taidemuodot myös, aina niistä löytää jotain uutta omaankin tekemiseeni. En tiedä onko tämä klisee, mutta elämä itsessään inspiroi mua! Kun ikää tulee lisää, ymmärtää myös elämän rajallisuuden ja sitä kautta oon oppinut katsomaan asioita vähän eri tavalla.Aisteihin tukeudun myös. Kurssikaverit mulle naureskelikin, kun oon aina koskettelemassa ja hiplaamassa eri pintoja, uteliaana kuin lapsi”, Markus toteaa ja sanojensa vakuudeksi kokeilee, onko ostamassani Taru Sormusten Herrasta -kangaskassissa kohokuviointia.

Podetko ramppikuumetta? ”Poden aina silloin tällöin, varsinkin jos tiedän jonkun tuttuni olevan katsomossa. Silloin jännittää, ikään kuin olisi jotenkin vastuussa tutulleni koko esityksen onnistumisesta. Ensi-illat jännittää myös, onhan se harjoituskauden huipentuma.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja ja rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Nykyään mä pyrin syömään aika hyvin ja pitämään itseni ravittuna. Yhteen aikaan mulle maistui hirveän huonosti ruoka esityspäivinä, mutta se kyllä kostautui esityksen aikana. Tuli heikotus, ja se vaikutti tekemiseen. Ruokailun lomassa mä saatan käydä vähän vuorosanoja ja näytelmän rungon läpi ja puhun itsekseni. Kyllä mä pyrin aina lämmittämään jollain tavalla oman työvälineeni. Tätä Sormusten Herraa ennen meillä on aina yhteinen taisteluharjoitus, ja on kehittynyt omanlainen pukukoppikulttuurikin. Meitä on monta tyyppiä samassa pukuhuoneessa, käydään päivän asiat läpi ja meille on muodostunut ihan oma tapa puhua. Se virittää myös tunnelmaan. Mä pyrin maskipöydän edessä tekemään erilaisia ilmeitä ja eleitä, ja kun niin oon aikani tehnyt, en katso sen jälkeen enää peiliin.”

Tohvelisankarin rouva (c) Markku Mäkiranta 

Kerro joku legendaarinen sählinki. ”Kouluaikana meillä oli Tsehov-kurssi jossa tehtiin Tsehovin näytelmistä kohtauksia ja lopulta ne sitten esitettiin Nätyn “Monttu auki” illassa. Meillä oli Aku Sipolan kanssa kohtaus jossa tarpeistona tuli olla puhelin, ja vaatekappaleita joita sitten sovitan Akun päälle. No, itse iltamassa unohdin kaikki tarpeistot näyttämön taakse ja varmaan joku kymmenen minuuttia näyteltiin lavalla Akun kanssa niin ettei kohtaus edennyt mihinkään. Lopulta oli vaan pakko keskeyttää kohtaus ja todeta että “meiltä puuttuu nyt niin paljon materiaalia täältä näyttämöltä että aloitetaanko alusta?” Yleisö mylvi naurusta kun ne tajusi että he ovat katsoneet kymmenen minuuttia sitä kun kaksi näyttelijää suvereenisti ylläpitää kohtausta jossa ei päästä ollenkaan eteenpäin. Taisi jopa olla niin että äänitekniikka ei tiennyt puhelimen puuttumisesta mitään, ja ajoi jatkuvasti ulos puhelimen pirinää johon mun olisi pitänyt luonnollisesti näyttämöllä vastata. Kun en vastannut niin äänitehoste loppui, meni pari minuuttia ja ääniteknikko yritti uudelleen.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Sillä hetkellä ikävältä tuntuvat asiat, jotka myöhemmin kokee koomisena – niissä on kyllä sitä jotain….” aloittaa Markus ja kertoo pitkähkön tarinan Interrail-reissusta, johon sisältyi vahvaa humalatilaa, ystäväpariskunnan kosintasuunnitelmia, soutelua ja bestmanin puheita.

Tulevia rooleja tai muita töitäsi? ”Kesällä oon Pyynikillä ”Ehtoolehdon sankarit”-jutussa mukana, mysteeriroolissa sillä yhtään en tiedä mitä tuleman pitää. Sormusten Herra pyörii syksylläkin ja Tampereen Teatterin ”Ulkomaalainen” myös. Tulevaisuus on muuten ihan auki. Olisi kiva päästä tekemään joku klassikko, Shakespearea modernilla twistillä tai Tsehovia.”


Ulkomaalainen (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri 

Osaatko imitoida ketään? ”Osaan mä joo, ne tosin tulee sillai vähän vahingossa. En oo koskaan lähtenyt imitoimaan ketään, mutta ykskaks kuulostaakin ihan Vesku Loirilta puhuessaan matalalla äänellä.”

Mikä sarjakuvahahmo tai joku muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Corto Maltese! Siinä on jotain äärimmäisen kiehtovaa.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä olisin Piispamunkkimies! Tää on tätä turkulaista nationalismia, jota vien eteen päin. Berliininmunkkihan ei ole berliininmunkki, vaan se on piispamunkki! Jos näen jossain kauempana Turusta vitriinissä berliininmunkin, kyllä mä pyydän silti piispamunkkia. Tai piispanmunkkia, ihan miten vaan. Siinä on hiljainen n mukana, hah. Mä syön niitä kyllä ihan liikaa. Rahkosen Olli mulle niistä aina vitsailee, oltiin TeaKin kandityössä samassa jutussa ja silloin vedin lounaaksi aina yhden munkin kahvin kanssa. Kyllä mä supersankarina hoitelisin piispiksiä kaikille ja korjailisin vitriineistä tekstit uusiksi. Berliininmunkki jäisi historiaan. Tää juontaa muuten juurensa Turun piispaan, joka tykkäsi niistä munkeista ja sitten niitä alettiin kutsua piispamunkeiksi.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Lähtisin katsomaan, mikä siinä taskuparkkeerauksessa on niin vaikeeta… Siinäpä se päivä menisi. Tää oli kyllä typerä vastaus, mutta en nyt keksi muuta tähän hätään.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”No kyl mä sinne piispiksiä ottasin! Iso vitriinillinen! Pahkasikoja luettavaksi. Ja joku työkalu, jolla hankkiutuisi eroon pihkatapista? Soda Stream-koneen ottaisin sinne, tekisin kuplavettä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan tekisit? ”Sinne pitäisi olla silpattava reitti. Jaa mitä tarkoittaa silpattava? Mennä köyttä pitkin ylöspäin. Etkö oo ennen kuullut? Reitin mökkiin pitäisi olla tavoittelemisen arvoinen, ei liian helppopääsyinen. Mun mielestä puumaja on ennenkaikkea jonkinlainen pakopaikka, siellä voi pohtia syntyjä syviä. Sinne ei tulisi mentyä turhan takia.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Menisin siihen hetkeen, kun piispa ottaa sen ensimmäisen berliininmunkin käsiinsä… hahahah … ”Tässä se on!” Minun munkkini. Sitähän sä kysyit! Onko nää loput sellaisia, mihin voi vastata piispamunkin? 1980-luku kiinnostelisi myös, silloin tuntui tapahtuneen kaikenlaista.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se jotenkin toimisi useammalla eri tasolla ja itsekin voisin olla siinä mukana, viimeisessä kohtauksessa astuisin lavalle. Tai tarinoisi keinutuolissa, avaisi kirjan ja alkaisi kertoa elämästään… Se olisi ehkä monologi.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mun pitäisi käydä vielä kaupassa, jos suinkin ehdin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Snuggle
Mistä sanasta pidät vähiten? - Irstas
Mikä sytyttää sinut? - Itsevarmuus
Mikä sammuttaa intohimosi? - Epämiellyttävät hajut
Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä rakastat? - Kun koira nuuskuttaa nenällään korvan vieressä
Mitä ääntä inhoat? - Kovaääninen kirkuminen
Missä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kilpa-ajaja moottoripyörällä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Viestinviejä, joka kertoo että läheinen on menehtynyt
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hyvin meni! (ja täällä on paljon piispiksiä)

Yhteiskuva Teatterisillalla Turun yössä...