maanantai 15. lokakuuta 2018

Nora / Teatteri Jurkka

Nora / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 8.9. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Suunnittelu työryhmä
Ohjaus Alma Lehmuskallio
Teksti Marie Kajava, Henrik Ibsen ja työryhmä
Dramaturgia Marie Kajava ja Alma Lehmuskallio
Äänisuunnittelu ja musiikki Viljami Lehtonen
Skenografia Veera-Maija Murtola
Valot Viljami Lehtonen, Veera-Maija Murtola ja Saku Kaukiainen

 Elokuun puolivälissä käväisin Noran harjoituksia seuraamassa (tai kuvittelin meneväni harjoituksia seuraamaan, mutta päädyinkin tarkkailemaan sivullisena työryhmän varsin avointa ja ilmeisen hedelmällistä keskustelua juuri päättyneiden harjoitusten annista, keskeneräisyydestä ja mahdollisista muutoskohdista). Sain raapusteltua muistivihkooni muutamia hajanaisia ajatuksia ja yksittäisiä sanoja, joita en osannut yhdistää oikein mihinkään eikä niistä tainnut olla loppupeleissä suurtakaan hyötyä. Näin ainakin ajattelin, ja viskasin muistilappuni roskikseen kotona. Lopputulos olisi minulle edelleen suuri mysteeri. Mietin, että palautuisivatko irtosanat mieleeni myöhemmin, esityksen nähtyäni? Kokisinko oivalluksia? Tulisiko sellainen ahaaelämysfiilis, että "No TÄTÄ se tarkoitti!" Mikä parasta, sanat palautuivat ja saivat vielä matkalla ympärilleen lihaa ja ääntä - ihmisen pelkkien sanojen takana.


 Aluksi on hiljaista. Kuuluu vain kenkien narinaa, kun Norat saapuvat näyttämölle. Jurkassa nimihenkilöitä on kaksi - kaksi hillittyä, tismalleen samoin pukeutunutta naista hiukset ojennuksessa nutturalla. Marenkia syödään sievästi murustellen. Aviomies Torvaldin ääni jyrisee jostain kaukaa - "olet ennenkaikkea vaimo ja äiti". Nora haluaa olla ihminen. Ja pian etsitäänkin maton alta kaikenlaista aina haaveista seksuaalisuuteen ja murustetaan marengit voimalla pitkin lattioita. Ibsenin maailmasta siirrytään sujuvasti Hollywood-elokuvan uusintafilmatisointiin (Rosanna Kemppi hyppää Leonardo DiCaprion saappaisiin), alkukantaiseen painiin ja hillittömään tilitykseen verenperinnöstä. "Minussa virtaa legendojen veri!" tilittää Kreeta Salminen lapsuudenystävälleen, joka ei tunnu tajuavan millään. Lienee selvää, että tässä vaiheessa eivät nutturat ole enää niin ojennuksessa ja hiki virtaa. Kunnon heittäytymistä, ja näen molemmat näyttelijät täysin uudenlaisessa valossa. Arkaluonteisten puheiden henkilökohtaisuus saa sydämen sykkyrälle ja pystyn samaistumaan moneen kipukohtaan, vaikken äiti olekaan.




 Ibsenin Nukkekodissa Nora jättää perheensä. Tässäkin lähdetään, ja samaan aikaan kuuluu sattumalta ulkoa ohiajavan auton ääni. Taksiinko menivät? Oven sulkeutumiseen ei kaikki kuitenkaan pääty, vaan jatkoa seuraa. Rytmikäs, askel askeleelta kierroksia saava tanssi tempaa mukaansa täysin ja siinä jotenkin konkretisoituu koko homma. Uskallus, rohkeus, vapaus, onnellisuus.

Ehdin varsinaista esitystä katsomaan reilu kuukausi ensi-illan jälkeen (kuukaudessa esitys ehtii jo marinoitumaan hyvin) ja kuulkaa, nautin joka hetkestä! Olin mielettömän ilahtunut ja vaikuttunut siitä, miten timanttinen parituntinen Jurkassa taas nähdään ja niin kliseiseltä kuin se tuntuukin, minulla oli jotenkin rohkeampi ja voimaantunut olo esityksestä poistuessani. Jännä kyllä, mutta päässäni alkoi soida Kaija Koo, tunsin käveleväni reippaammin ja pystypäisemmin. "... sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvi lupaa keneltäkään - joten anna mennä!" Ihan jokaisella meistä on takuulla pää täynnä kaikenlaisia rajoitteita ja odotuksia, joko toisten tai itsensä rakentelemia ja ehkä siellä on muutama palikka väärässä asennossa ja koko viritelmä on lähtenyt kallistumaan väärään suuntaan. Ei muuta kuin yhdellä huitaisulla kasaan ja sitten rakentamaan uudestaan? Niinkin voi ja saa tehdä. Palapelinkin voi purkaa ja koota aina uudelleen ja uudelleen. Mutta ehkä paras oivallukseni Noran tiimoilta : elämä itse on kuin värityskirja. Voit itse valita mitä värejä käytät, mutta voit myös valita mitä kohtia värität. Kenenkään ei tarvitse pysyä valmiiksipainettujen viivojen sisällä - anna mennä vaan rohkeasti. Sinä päätät!


 Kotimatkalla mietin, että minulla taitaa olla meneillään kaikkienaikojen teatterivuosi. Niin monta loistavaa esitystä olen tänä vuonna nähnyt. Olen karsinut roimalla kädellä ja panostanut määrän sijaan laatuun. Kiitos Noran koko työryhmälle, tämä oli upea kokemus ja parhaiden joukossa!

 Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

torstai 11. lokakuuta 2018

Teatterikärpänen lukee / Ilu - Ilkka Heiskanen esittää

Kaikenlaista kivaa tämä teatterikärpäsyys ihmiselle teettääkin! Minulla oli nimittäin suuri ilo ja kunnia osallistua suuresti fanittamani ja arvostamani näyttelijä Ilkka Heiskasen elämäkertakirjan julkkareihin 3. lokakuuta, ja siellä sitä vaan meikäläinen istui muina Talleina samoissa kekkereissä mm. Vesa Vierikon, Matti Onnismaan, Ria Katajan, Kari Väänäsen, Tapio Liinojan ja Jouni Hynysen kanssa. Meno varmasti yltyi iltaa kohti, mutta minä poistuin paikalta hyvissä ajoin sillä - yllätys yllätys - olin varannut illaksi Herra Puntilaan lipun.


 Hiukan virallisempi osuus oli päivällä Malaga Barissa Jätkäsaaressa, ja aluksi juhlakalu Heiskanen tempaisi taustaorkesteri Aleksi Aromaan ja Antti Parangon säestämänä biisin "Euroopan syrjäkylät". Hämeenlinnan Teatteri oli muutenkin hyvin edustettuna, sillä seuraavaksi Mikko Töyssy tunnelmoi My Wayn espanjaksi, ja se jos mikä oli samettia kaikkien korville. Väliin sitten pieni haastattelutuokio. Tuomas Marjamäki jututti niin Ilkkaa kuin toimittaja-kirjailija Liisa Talvitietä (joka myös sattuu olemaan Ilkan veljen vaimo) kirjan syntyprosessista ja muutama humoristinen anekdoottikin tuli kerrottua "ohimennen". Liikaa ei kuitenkaan paljastettu, vaan kehotettiin lukemaan itse teos, joita olikin lämpimäisinä vino pino sivupöydällä. Siinä vaiheessa jo malttamattomana hieroskelin käsiäni yhteen ja odotin hetkeä, milloin minä saan kirjan hyppysiini. Virallisen osuuden päätteeksi duo Paranko-Aromaa vielä esitti "Desperadon", ja seuraavaksi alkoikin yleinen häilääminen ja omistuskirjoitusjonoon asettautuminen.

Liisa ja Ilkka kuuntelevat Mikko Töyssyn laulua (c) Teatterikärpänen 

Kotimatkalla teatterin jälkeen aloin heti lukemaan kirjaa ja aika pitkälle pääsinkin. Runsaat valokuvat siivittivät sujuvaa tarinointia. Joskus on tökkinyt se, miten joissakin elämäkerroissa pompitaan ajasta toiseen ja siinä menee pieni lukija aivan sekaisin päästään. Tällä kertaa sitä pelkoa ei ollut, sillä tarina eteni mukavasti kronologisessa järjestyksessä ja muutenkin tekstiä oli kiva lukea. Ilkan ääni nimittäin kuului paikoitellen päässäni, ja tuli semmoinen tunne, että hän kertoo juuri minulle elämästään. Tulisipa vielä äänikirja tästä, jossa herra itse lukijana! Ilkka Heiskanen tarinoi!

 Vaikka kotiuduin reissultani aika myöhään, oli silti vielä luettava kirja loppuun ennen nukkumaanmenoa. En siis malttanut laskea kirjaa käsistäni lainkaan! Olen lukenut aika paljon näyttelijöiden elämäkertoja ja usein on harmittanut se, että olen ollut myöhäisherännäinen ja useampi kirjoissa mainittu teatteriesitys on jäänyt näkemättä. Nyt olin yhtä hymyä, sillä kirjassa mainittiin monta minullekin "tuttua juttua" - niin teatterista kuin leffapuolelta. Kaikenlaista legendaarista kuviota ja muuta tarinaa joukkoon mahtuu myös, Ilkkahan on tunnettu moottoriturpa ja tarinaniskijä parhaasta päästä. Muutama vuosi sitten itsekin jututin Ilkkaa blogiini (olin juuri muutamaa päivää aiemmin nähnyt hänet Sibeliuksena Hämeenlinnan Teatterissa ja menettänyt sydämeni täysin, hiukan jännitti muuten soittaa tapaamisesta!) ja pikkuisen lähti jutut lentoon jo siinä vaiheessa. Kirjassakin on mukana muistelo Vaasasta, jossa vastanäyttelijällä juuttui ruoto hampaiden väliin. Kaikenlaista. On oltu mm. vaihto-oppilaana Jenkeissä, rodeoklovnina, Teatterikoulussa Turkan aikaan, vetäisty lopputyönä monologi "Ilkka Heiskanen esittää", viinan kanssa läträtty, tavattu tuleva vaimo ja tultu suurperheen isäksi. Elämää! Varsinaisia suuria yllätyksiä kirja ei minulle tarjonnut, se toki syvensi minun kokemustani karismaattisesta, hurmaavasta herrasta ja taiteilijasta nimeltään Ilkka Heiskanen. Olen entistä ylpeämpi siitä, että minullakin on ollut ilo tutustua häneen muutakin kuin katsomon suunnasta. Kerran pääsin muuten ihan privaattikyydillä Tampereelta kotiovelle, kun viimeinen juna meni justiinsa ja olisin jäänyt sille reissulle. Matkalla puhuimme lähinnä variksista ja ehkä vähän teatteristakin.

 Näytelmä-ja leffakuvien lisäksi kirjassa on upeita Harri Hinkan ottamia kuvia tyylikkäästä herrasta ja lopussa listaus eri roolitöistä. Oli mukava bongailla sieltä kaikkea tyyliin "Haa, tuonkin olen nähnyt!" Teatterimuisteloita ja anekdootteja olisin toivonut olevan mukana vielä enemmän, mutta kyllä tämäkin minun tiedonjanoni sammutti. Kyllä Ilu on kirjansa ansainnut, vaikka sitä aluksi epäilikin.

 Pakko kertoa lopuksi yksi hauska muisto Ilkkaan liittyen... Reilu vuosi sitten oli Hämeenlinnan Teatterin yleisölämpiössä pieni runoilta, jossa teatterinjohtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Ilkka Heiskanen sekä Juha Haanperä esittivät yleisön ennaltatoivomia runoja luontoteemaan liittyen. Kirsi-Kaisalla meni senat vähän sakaisin ja hän esitteli tulevan runon seuraavalla tavalla : "... ja sitten Ilkka Heiskanen lausuu Saarikosken runon "Pentti, olen siirtänyt kirjoituskoneen" ... " pieni tauko "... anteeksi, siis Pentti Saarikosken runon "Olen siirtänyt kirjoituskoneen". Eipä tarvittu kuin yksi katse ja kaikki repesivät nauramaan. Ilkka yritti lausua runoa, Kirsi-Kaisa puri huulta ja yritti pitää pokkaansa samalla lattiaan katsellen, minä istuin eturivissä ja purin huulta myös sillä nauratti aivan älyttömästi, ja yritin olla katsomatta silmiin ketään. Kyllä siitä sitten lopulta selvittiin!

Kansalaiset, lukekaa tämä kirja! Ja käykää teatterissa! 

Itseäni lämmittää piiitkään saamani omistuskirjoitus ja pieni piirretty varis. Kiitos Ilu!

Ilu - Ilkka Heiskanen esittää 

Kirjoittanut Liisa Talvitie (Apu-lehden toimittaja, kirjoittanut aiemmin kirjat mm. Sinikka Sokasta sekä Asko Sarkolasta)

Kustantaja Docendo 

200 s 

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Haastattelussa Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen


Tapasin Rosanna Kempin ja Kreeta Salmisen elokuun puolivälissä 2018 Teatteri Jurkan takahuoneessa Nora-näytelmän harjoitusten jälkeen. Aikataulun tiukkuuden vuoksi tehtiin hiukan lyhyempi haastattelu.

Molemmat ovat syntyneet Helsingissä, Rosanna vuonna 1985 ja Kreeta 1984. ”Mä oon käynyt vuoden koulua Ylöjärvellä Voionmaan Opistossa, silloin asuin kylläkin Tampereella. Lisäksi oon asunut Joensuussa vuoden, olin teatterissa kiinnityksellä siellä heti valmistumiseni jälkeen”, kertoo Rosanna.

”Mä oon ollut Turun Kaupunginteatterissa vierailemassa heti valmistumisen jälkeen, mutta muualla kuin Helsingissä en ole kyllä asunut”, kertoo puolestaan Kreeta.

”Ai niin hei, oonhan mä asunut myös Tapiolassa!” lisää Rosanna naurahtaen.

Mitä teette vapaa-ajalla? Onko sitä ylipäätään…? ”No, mä lenkkeilen ja katselen tv-sarjoja. Siinäpä se.” (Rosanna)

Nykyään on sosiaalista toimintaa lähinnä, ennen uin tosi paljon. Olin ihan koukussa siihen opittuani tekniikan kunnolla. Jos ja kun mulla on ihan omaa aikaa, mä haluan kyllä nähdä ystäviäni. Toisaalta yksinolokin on mulle tosi tärkeetä, kaipaan sitä yhtä paljon kuin ystävien näkemistä.” (Kreeta)

Ammatilliset vahvuudet? Nyt saa kehua itseään. Tai voitte myös kehua toisianne, jos tuntuu helpommalta! Kreeta katsoo vastapäätä istuvaa Rosannaa pitkään ja hymyilee. ”Rosalla on mun mielestäni tosi ihana läsnäolo, hän on aina läsnä hetkessä. Hänestä huokuu rauha ja usko, maadoittuminen, ja sitä on ihana katsoa. Hän on myös tosi hauska! En ole häntä varsinaisesti komedioissa koskaan nähnyt ja pienenä yllärinä tuli täällä harjoituksissa se, miten hauska hän on. Sun pitäis hei päästä tekemään kunnon komediaa joskus!”

Nora / Rosanna ja Kreeta (c) Marko Mäkinen 

Hei mahtavaa! Kreetassa on upeaa se, että hän pääsee jotenkin aina ”syvälle” siihen mitä tekee. Se ei jää pintaan. Sä annat aina kaikkesi.”

”Kiitti! Tää oli kiva kysymys kun tässä vastakkain istutaan ja toisiamme katsellaan. Me kun tunnetaan vielä niin pitkältä ajalta toisemme”, myhäilee Kreeta.

Enpä ole tuommoista aiemmin noin kysynytkään! Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata tai mikä on jäänyt vähän puolitiehen kaivelemaan? ”Laulaminen! Oon mä siinä toki kehittynyt kun vertaa siihen millainen surkimus joskus oon ollut. Olin meidän kurssin ainut tyttö, joka ei osannut laulaa ollenkaan. Oma epävarmuuteni oli tietysti siinä yksi tekijä, en uskonut itseeni. Harmittaa vähän se, että koulussa otin sen porukan ”huonon laulajan” roolin vaan, kun oikeasti olisin voinut tehdä sen viisi vuotta töitä laulamisen eteen! Mullahan on tosi vahva tanssitausta ja jos olisin vähän skarpannut laulamisen kanssa, olisin voinut hakea musikaaleihin ja vastaaviin. Koskaanhan ei ole liian myöhäistä...” tuumaa Kreeta.

Entä Rosanna? ”Mulla on sellainen tunne, että vasta nyt opettelen ottamaan oikealla tavalla rennommin. Ehkä nyt on sen aika. Olisin voinut osata ottaa jotenkin kevyemmin jo joskus aiemmin.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin paikka, noin ammatillisessa mielessä? ”Oulun Kaupunginteatterin ”My Fair Lady”, jossa oon ollut pääroolissa, laulamisen suhteen. En ollut koskaan laulanut sen tyylistä matskua.” (Rosanna)

My Fair Lady / Oulun KT (c) Jussi Tuokkola 

Mulla taas on kaksi juttua ja molemmat erilaisia… Helsingin Kaupunginteatterin ”Järki ja tunteet” oli mulle todella haastava. Kun mua pyydettiin mukaan, olin ensin ihan varma siitä että olisin Mariannen roolissa, mutta kun kuulin kuka olisi myös mukana (Sara Melleri), tiesin heti että en olisi Marianne. Roolini oli haastava siinä mielessä, että Elinorilla oli ihan samanlaiset tunteet kuin Mariannellakin, ne vaan piti pitää sisällään. Miten saisi yhtä isot kierrokset niin, että ne jotenkin näkyisivät vaikka eivät päälle näykään. Kyllä se rooli mulle sitten jossain vaiheessa aukesi. Toinen haastava juttu oli ”Pop Slut” ja siinä haastavuus liittyi siihen, että se oli meille hyvin rakas ja tärkeä yhteinen projekti, ja halusimme tehdä siitä hyvän esityksen. Käsikirjoitus ja ohjaus oli Saran ja aihe oli hänelle hyvin tärkeä. Kaikki antoi kaikkensa, ja lopputuloksessa se kyllä myös näkyi.” (Kreeta)

Järki ja tunteet / HKT (c) Charlotte Estman-Wennström

Tähän väliin rohkenen sanoa, että itse luulin jutun olevan ruotsinkielinen ”pop slut” ja mietin, että mistäköhän tämäkin kertoo…

Milloin teatterikärpänen puraisi kunnolla? ”Äitini kertoi, että oon sanonut 10-vuotiaana, että musta tulee näyttelijä. 11-vuotiaana oon saanut ensimmäisen kerran palkkaa näyttelemisestä. Teatterikärpänen taisi siis puraista jo aiemmin, koulussa tein ala-asteella omia esityksiä kaveriporukan kanssa.” (Rosanna)

”Mekin tehtiin lapsena kaikenlaisia juttuja, mutta mulle etenkin tanssi oli hyvin rakas harrastus ja oli itsestäänselvää, että musta tulee tanssija. Näin jälkikäteen ajateltuna taisi olla niin, että näytteleminen ei ollut mikään vaihtoehto silloin enkä halunnut edes miettiä koko asiaa, vaikka se on taustalla siellä ollut koko ajan oikeasti. Näyttelijäpuolen pääsykokeissa mulle valkeni, että haluankin mieluummin näyttelijäksi kuin tanssijaksi. Olin samana vuonna hakenut tanssipuolen lisäksi myös näyttelijäpuolelle ja pudonnut viimeisessä vaiheessa. Muistan sen mahtavan fiiliksen viimeisestä vaiheesta, olin Ylermi Rajamaan parina ja Susanna Kuparinen ohjasi meitä. Siinä heräsi tunne, että just tätä mä haluan tehdä. Seuraavana vuonna pääsin sitten sisään.” (Kreeta)

Onko missään vaiheessa ollut jotain aivan muunlaista uravaihtoehtoa mielessä? ”Oon kovasti yrittänyt keksiä jotain. Ei ole tullut mitään sellaista, jota haluaisin yhtä paljon tehdä.” (Rosanna)

En kaipaa mitään muuta. Haluaisin vain näytellä, mutta tämä freelancerin arki on välillä pakottanut miettimään sellaista vaihtoehtoa, josko pitäisikin ryhtyä johonkin muuhun. Onneksi asiat ovat tähän mennessä aina ratkenneet jotenkin päin hyvin ja on ollut tärkeää tajuta, että voi myös itse ainakin jollakin tasolla vaikuttaa omaan työllistymiseensä. ” (Kreeta)

TeaKiin pääsitte 2005 ja valmistuitte 2010. Mikä oli kirjallisen lopputyön aiheena? ”Mä kirjoitin tavallaan oman teatterin perustamisesta. Aihe liippasi itsenäisen tien löytämistä ja tietynlaista riippumattomuuden toivetta.” (Rosanna)

”Mun lopputyön nimi oli ”Kuningatarponi”, ja taisi siinä olla joku alaotsikkokin. Se oli kyllä aika diippeilyä ja oli jatko-osa kandityölleni. Tutkin sitä, mitä näyttelijän päässä tapahtuu näyttämöllä ja mitä kaikkea muuta näytellessä ehtii käydä mielessä. Mikä liittyy itse näyttämöllä tapahtuvaan toimintaan ja roolihenkilön ajatteluun, ja mikä on taas henkilökohtaista Kreetan pohdintaa siitä tilanteesta. Esimerkiksi nyt joku yskäisi katsomossa, mutta silti pystyn pitämään suuntani ja fokukseni itse näytelmän tilanteessa. Entä putoanko joskus liikaa siviilipohdintaan päänsisäisesti ja kertooko se taas siitä, että en ole näyttelijänä tilanteessa tarpeeksi läsnä. Kyllä sitä tuli oltua todella epävarma ja itsetunnoltaan huono kouluvuosina. Onneksi on päästy eteenpäin tuosta.” (Kreeta)

Nyt tulee “helppo” kysymys. Miksi näyttelijä? Miksi teatteri? ”Mulle on ollut pienestä asti koukuttavaa se, että ihmiset kokoontuu yhteen ja kaikki tapahtuu siinä hetkessä. Koen teatterin sellaisena paikkana, jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja jokaisen panos on tärkeä. Lapsuudessani teatteri oli eräänlainen pakopaikka ujoudelle. Siksi olen näyttelijä.” (Rosanna)

Teatterin keinoin voi vaikuttaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Välillä tänä päivänä sen asian kanssa joutuu kipuilemaan ehkä enemmän kuin ennen, mutta uskon ja haluan uskoa vaikutusmahdollisuuksiini aina. En muuten voisi tehdä tätä ammattia. Olin vuonna 2012 UIT:ssä mukana enkä ollut tehnyt senkaltaista tyylilajia aiemmin, ja lopussa pari naista aplodeeraa ihan fiiliksissä kyyneleet silmissä ja mä tajusin, että kyllä tällä voi vaikuttaa! Kuulostaa kliseiseltä, mutta pienistä asioista tulee suuria, kun joku pääsee rentoutumaan teatterin pariin ja kokee tunteita. Toivon, että tämän meidänkin Noran jälkeen joku saa sen kokemuksen, että noinkin voi ajatella tai tehdä. Teatteri antaa paikan mahdollisuudelle. Itselleni näyttämö on turvapaikka ja näytellessäni olen täysin turvassa. Se edustaa mulle samaan aikaan vapautta ja turvaa. Näyttelemisen kautta voin hengittää.” (Kreeta)

Nora-juliste (c) Teatterikärpänen 

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Mulla on sellainen ajatus, että ilman vastanäyttelijää ei ole mitään. Kaikki tarpeellinen, kaikki kauneus on vastanäyttelijässä ja heijastuu hänen kauttaan. Kun on kontaktissa ja läsnä toisen kanssa, kaikki tulee hirveän orgaanisesti eikä tavallaan tarvitse tehdä mitään muuta kuin antautua sille tilanteelle ja hengittää.” (Kreeta)

”Mulle tulee ekana mieleen yksi opetustilanne New Yorkista ja nyt kun oikein aloin miettiä, en tiedä johtuuko mieleenjääminen siitä, että opettaja oli mielettömän hyvä ja intohimoinen opetuksessaan, vai siitä hänen sanomastaan. Maadottuneisuus, hetki kerrallaan. Kaikki on käsillä juuri siinä hetkessä eikä kiirehditä kohti seuraavaa.” (Rosanna)

Onko omia ns. esikuvia, joita olette erityisesti seuranneet tai arvostatte? ”Mulla ei ole mitään selkeää yhtä tiettyä, oon aina ihaillut hyvää näyttelijäntyötä ja se vaihtelee.” (Rosanna)

”Mä ihailen suunnattomasti Seela Sellaa. Tässähän ihan herkistyy. Hän on mieletön persoona ja näyttelijä, ja hänellä on suuri, lämmin sydän.” (Kreeta liikuttuu)

Jos saisi oikein fantasioida asialla, kuka olisi unelmien vastanäyttelijäsi? ”Mä vastaan Ingrid Bergman! Cate Blanchett ja Kate Winslet myös, heitä oon fanittanut pikkutytöstä ja heissä on tietynlaista eläimellistä voimaa. Mahtavaa energiaa! Onhan niitä paljon muitakin, tässä vain muutama naisesimerkki. Kesällä näyttelin Johannes Holopaisen kanssa, ja siinä oli kyllä myös ihan mieletön vastanäyttelijä!” (Kreeta)

”Mä vastaan Kreeta Salminen! Kaikki hyvät käy, sellaiset joilta voi oppia jotain uutta!” (Rosanna)

Missä eri teattereissa olette näytelleet? ”Q-Teatterissa, Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Koko Teatterissa ja nyt Teatteri Jurkassa. Oon haaveillut pääseväni tänne Jurkkaan kauan! Niin ja se UIT.” (Kreeta)

Luulosairas / Kansallisteatteri (c) Tuomo Manninen 

Mullahan on melkein noi samat paitsi ei Q-Teatteria, Turkua eikä UIT:ia, ja lisäksi Oulun Kaupunginteatteri ja Kotkan Kaupunginteatteri. Linnateatterissa oon ollut improkeikalla Riskiryhmän kanssa. Joensuun Kaupunginteatteri, ja Lähiöteatteri lapsena.” (Rosanna)

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi tärkeä. ”Mulle on ollut tosi tärkeä juttu HKT:n ”Kaksi maailmaa”, vuosi valmistumiseni jälkeen. Iso ja tärkeä työ.” (Rosanna)

”Mulle tärkeä juttu on ollut Ryhmäteatterin ”Ronja Ryövärintytär”, tiedän että annoin kaiken mihin sillä hetkellä kykenin siinä roolissa. Meillä oli lisäksi ihana porukka, paljon kurssikavereitani. Toinen monella tavalla tärkeä juttu on ollut kesällä kuvattu tv-sarja Kaikki synnit.” (Kreeta)

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan KT (c) Tommi Mattila 

Kerro joku legendaarinen sählinki, joka on sattunut lavalla sinulle tai kanssanäyttelijällesi. ”Näyttämöllä oli vaatteita ja mulla oli päässäni pitkä peruukki, ja ohimennessäni hiukseni jotenkin pyörittyivät yhden takin napin ympärille! Näyttelin varmaan puolet kohtauksesta siten, että yritin saada samalla itseäni irti siitä takista. Vastanäyttelijäni katsoo mua ja kääntää kasvojaan pois yleisöstä, kun naurattaa niin paljon. Pääsin mä lopulta irti, mutta kauan se kesti!” (Rosanna)

”Kehtaako tätä edes kertoa… Oli yksi tanssikohtaus, ja tanssipartnerillani ja mulla oli molemmilla ihan hirveä krapula. Meillä oli viimeinen esitys ja edellinen ilta oli mennyt vähän pitkäksi. Yritin pidätellä oksennusta tanssikohtauksen aikana ja kun pääsi näyttämöltä pois, niin… Nooooh, UIT:n kanssa vierailtiin Alahärmän Powerparkissa ja Sari Siikanderin kanssa pudottiin tosi pahasti, ei meinattu päästä etenemään millään ja naurusta ei meinannut tulla loppua. Onhan noita putoamisia tapahtunut aiemminkin, mutta tämä oli pahin. Onneksi yleisöä nauratti myös.” (Kreeta)

Jos ihmiset menisivät syksyisin talviunille ja heräisivät keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin kirjoja, niitä mulla ei oo nykyisin aikaa lukea! Kaakaota ja pullaa!” (Rosanna)

”Ruuaksi ottaisin ainakin pastaa, pestoa ja fetaa – mun lempimättöni! Kauhea kulhollinen! Ottaisin myös jotain hyvää musaa ja punaviiniä.” (Kreeta)

Jos voisi aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne matkaisitte? ”Mä haluaisin nähdä dinosauruksia, ja sitten haluaisin mennä 1800-luvun lopulle tarkkailemaan naisten asemaa, kärpäsenä kattoon jonkun perheen kotiin, kun olemme nyt juuri tutkineet paljon sitä aikakautta Noran takia.” (Kreeta)

”Mäkin haluaisin nähdä dinoja! Se taitaa olla aika monella. Metsästäjä-keräilijä -meininki kiinnostaisi myös.” (Rosanna)

Oma Nora-kuvani haastattelutilanteessa... (c) Teatterikärpänen 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : (Kreetan vastaus suluissa)

Mistä sanasta pidät eniten? - Sievä (Pumpuli)
Mistä sanasta pidät vähiten? - Kikkeli (Rasismi)
Mikä sytyttää sinut? - Energia (Katse)
Mikä sammuttaa intohimosi? - Yrittäminen (Liiallinen päällepuskeminen)
Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu (Vittu)
Mitä ääntä rakastat? - Tuulta (Lapsen juttelua)
Mitä ääntä inhoat? - Kirkumista (Hädän ääntä)
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Tutkimusmatkailija (Aivokirurgi)
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puhelinmyyjä (Sotilas)
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kaikki on ihan hyvin (Tee mitä haluat, bileet pystyyn!)

tiistai 9. lokakuuta 2018

Muuttomies ja Ensimmäinen koti / Lelumuseo Hevosenkenkä

Eipä ole kovinkaan monta asiaa, jonka vuoksi vapaapäivänä heräisin aamulla puoli kuudelta, jotta ehtisin yhdeksäksi Espooseen. Pelkästään yhden lyhyen esityksen vuoksi en välttämättä olisi näinkin kaukaa jaksanut vaivautua, mutta nyt saisi kaksi kärpästä yhdellä täsmäiskulla, eli peräti kaksi esitystä samalle aamulle nippuun. Lastenteatteria olen käynyt paljonkin katsomassa, mutta nyt panokset kovenisivat : vauva- ja taaperoteatteria olisi luvassa! Oli myös kiintoisaa nähdä omin silmin Helsingin aamuruuhka. Ihmeen sujuvasti kaikki meni, ja bussikin oli Kampissa aikataulun mukaisesti. Siitä hyppy metroon ja Tapiolaan, ja Näyttelykeskus WeeGeessä olin jo yhdeksältä. Esityspaikka sijaitsee Lelumuseo Hevosenkengässä ja tutkailin siinä mielenkiintoista lelunäyttelyä, samalla kun seurailin Eero Ojalan valmistautumista päivän esityksiin.


 Värikkäät tyynyt lattialla odottivat pikkuisia katsojia ja vanhempiaan. Itse istuin tuolilla kuin virallisena valvojana vähän kauempana, mutta riittävän lähellä kuitenkin. Ensimmäinen esitys oli taaperoikäisille suunnattu Muuttomies, jonka aluksi huiluasoitteleva miekkonen tasapainoili taidokkaasti valtavan maapallon päällä. Tämä oli jo yhdelle pikkuiselle liikaa ja hän päätti kirmata lattialta muualle, ja toinen pillahti itkuun. Eipä haittaa yhtään, pieni hälinä ja melskaus vähän niin kuin kuului asiaan, ja lasten ehdoilla mennään. Suurin osa katsojista malttoi seurata Nomadi-hahmon touhuja silmät pyöreinä ja suu hämmästyksestä auki, niin intensiivisiä katseita en olekaan aiemmin nähnyt. Nonsense-kieltä höpöttelevä Nomadi tutustutti meidän erilaisiin asuinpaikkoihin ja niiden asukkeihin. Oli vuoroin kuumat oltavat kamelilla ja sitten viileämpää nallekarhulla, pöllö liiteli korkealla ja värikkäät kalat asustelivat meressä. Näin meitä on täällä samalla pallolla väkeä moneen lähtöön. Suurta ihastusta ja riemua sai aikaan saippuakuplat ja suihkepullo, ja ilmapalloissa riitti hypisteltävää vielä esityksen jälkeenkin. Hymy huulillani seurasin niin taaperoiden reaktioita kuin itse esitystäkin, tunnelma oli oikein leppoisa ja mukava. Ja lopuksi oli vielä mehutarjoilua! Nalle kainalossa pompottelin ilmapallon kanssa minäkin, ja lapsoset kirmailivat riemuiten pitkin näyttelytilaa. Olipa kivaa! Hiukan huvitti se, että katsojien poistuessa pari äitiä kiitti minuakin. Värikäs kettumekko päälläni näytin varmaan siltä, että kuulun henkilökuntaan...

Muuttomies kurkistelee :) 

(Muuttomies-taaperoteatteri, ensi-ilta 31.3. 2017, kesto noin 25min. Ohjaus, esityksellinen konsepti ja puvustus Eero Ojala / tasapainopallon maalaus Fanni Lieto / tarpeisto ja rekvisiitta Hanna Jussila, Fanni Lieto ja Eero Ojala / musiikin sävellys ja sovitus Eero Ojala / näyttämöllä Eero Ojala)

 Muutaman tunnin kuluttua oli sitten luvassa vauvateatteria eli vielä nuorempia katsojia. Perustila pysyi värikylläisine tyynyineen ja Luxor-telkkareineen samana, rekvisiitta vähän muuttui. Pienissä roudaushommissa oltiin siis esitysten välissä. Vauvateatteriesityksen nimi on Ensimmäinen koti, ja siinä tutustutaan kodin eri tiloihin. Vähän mietiskelin ennalta, että noinkohan vauvelit jaksavat keskittyä esityksen seuraamiseen, mutta väärässä olin! Meno oli huomattavasti rauhaisampaa ja jestas miten intensiivisesti piiperot esitystä seurasivat. Yksi rohkeampi pikkuherra otti hiukan lähituntumaakin niin lavasteisiin kuin rekvisiittaan. Voisipa tuosta noin mennä "aikuisten esityksissä" yhtä reippaasti suoraan lavalle lähikontaktiin hypistelemään milloin mitäkin ilman pelkoa siitä, että lentää samantien vahtimestarien toimesta pihalle. Etenkin pikkujoulukautena olen kyllä nähnyt innokkaita lavallepyrkijöitä, valitettavasti. Ihanaa, että jossain saa täysin vapaasti mennä ihan lähelle, jos siltä tuntuupi! Eteisen kautta (kumpparit sanoivat suih-suih, hihih) mentiin sujuvasti keittiöön ja siellä varoilteltiin kuumasta uunista. Viiksekäs patakinnas sai tietysti minulta pisteet. Ruokailuhetki oli varsin hauskasti toteutettu kaikkine banskuineen ja rypäleineen. Mietin vieläkin sitä, miten Eero sai sen plop-äänen aikaan rypäleitä popsiessaan. Tassuja tiskattiin ja pyykkikorit pomppivat ilmaan, ja kakkavaippaa laitettiin roskiin. Tästä sain valitettavasti pienen korvamadon, josta näemmä pääsin jo eroon mutta joka nyt palautui kirjoitushommissa. Saippuakuplia ja suihkepulloa oli tietysti myös. Suihkepullo, tuo katseenvangitsija nro 1! Olkkarin matolla rehattiin ja sitten relattiin makkarin puolella uniharson alla. Teki mieli nukahtaa siihen patjalle itsekin, niin oli seesteinen ja rentouttava tunnelma siellä unimajassa. Miksei tämmöistä ole aikuisille, kysyn vaan? Lopuksi oli tietysti mehutarjoilu, jee!

Kitalelen soittelua 

(Ensimmäinen koti -vauvateatteri, ensi-ilta 27.3. 2017, kesto noin 25min. Käsikirjoitus ja ohjaus Eero Ojala / Lavastus Outi Herrainsilta ja Eero Ojala / Puvustus ja muu skenografia Eero Ojala / "Ovilaatikon" rakennus ja maalaus Veijo Lindell ja Eero Ojala / Hallaharson ompelu Fanni Lieto / laulut Olkkarin matto (sanat Eero Ojala, sävellys ja sovitus Eero Ojala ja Leena Aronen) ja Pieni pienen pesässä (san, säv, sov Eero Ojala) / näyttämöllä Eero Ojala)

 Itse olin siis ulkopuolisena tarkkailijana lähinnä, mutta kyllä minua nämä pienet teatterihetket viehättivät myös kovasti. Kohderyhmäänsä tuntuivat uppoavan vallan mainiosti. Odotin vähän levottomampaa menoa yleisössä, mutta kun esitys vie mennessään ja naulitsee katseen, se naulitsee ja silloin ei muuta häilätä eikä potkiskella. Tämän olen huomannut itsekin ja tämän havainnon tein eritoten nyt.

Muuttomiehen Nalle tuli syliin :) 

 Molemmat esitykset on vielä mahdollista nähdä moneen otteeseen Espoossa. Lokakuisina maanantaina Lelumuseo Hevosenkengässä (lisätietoa tästä linkistä) ja marraskuussa valikoituina päivinä Tusculum Hevosenkengässä (lisätietoa tästä linkistä) . Esitykset ovat myös mahdollista tilata visiteeraamaan!

Kaikki kuvat omiani, eli (c) Teatterikärpänen

(Näin esitykset virallisena valvojana eli ilmaislipulla, kiitos Hevosenkenkä ja Eero Ojala!)

Eero keskittyy, kohta mennään...

maanantai 8. lokakuuta 2018

Teatterikärpäsen tärpit loppuvuodelle 2018

Tein tuossa elokuun loppupuolella pienimuotoisen tärppilistan elo-syyskuussa ensi-iltaan tulevista esityksistä, ja lupasin tehdä uuden listan loppuvuodelle, jos muistan. Näyttää vahvasti siltä, että muistin! Muutama esitys tärppilistaltani on vielä näkemättä, mutta voin jo tässä vaiheessa sanoa, että hyvin ovat suosikkini pitäneet. Listan ulkopuolelta ei juuri ole "mustia hevosia" mukaan noussut kuvioitani sotkemaan. Kolme esitystä haluan erityisesti nostaa : Riihimäen Teatterin Täti ja minä, Salon Teatterin Macbeth ja Teatteri Takomon Alien. Siinä kova kolmikko, jolla pärjää jo pitkälle.

 Seuraavaksi sitten tärppinä muutamia nostoja loppuvuoden ohjemistosta. Näistä olen ehtinyt näkemään vasta yhden, muutama on jo ensi-illassa ollut. Tuttuun tapaan listaan esitykset ensi-iltaantulojärjestyksessä, ja kylkeen muutama sana siitä, miksi juuri tämä esitys kiinnostaa.

* Hiljaista musiikkia, Lahden Kaupunginteatteri, ensi-ilta oli 3.10. Ohjaus Jarno Kuosa, rooleissa Teemu Palosaari, Saana Hyvärinen, Mikko Pörhölä ja Liisa Vuori. "Tyylikäs herkkupala hyvää draamaa arvostavalle". Sopii siis minulle oikein mainiosti.

* Puhallus, Lahden Kaupunginteatteri, ensi-ilta oli 6.10. Ohjaus Tommi Kainulainen, rooleissa mm. Tomi Enbuska, Tapani Kalliomäki, Jari-Pekka Rautiainen, Aki Raiskio ja Timo Välisaari. Pari vuotta sitten Kainulainen & kumppanit räjäytti tajuntani Vertigolla, nyt isketään kulttimaineessa olevan rikosleffan teatteriversion pariin. Olin ensi-illassa katsomassa ja kyllä nautin! Näppärä lavastus, ovela juoni, tyylikkäitä herroja ja daameja.

* 9 hyvää syytä elää, Ryhmäteatteri, ensi-ilta 10.10. Ohjaus Kaisa-Liisa Logren, rooleissa mm. Ella Mettänen, Santtu Karvonen ja Pihla Penttinen. "Pienten tilanteiden draama, jonka henkilöt ovat ulospäin vähäpätöistä väkeä, mutta sisältä suuria ihmisiä." Kuulostaa taas ihan minun jutultani tämä!

* Billy Elliot, Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta 18.10. Ohjaus Samuel Harjanne, rooleissa Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä Billy Elliotin roolissa ja lisäksi mm. Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri ja Jussi-Pekka Parviainen. Pikkukaupungin poika haluaa tanssia eikä nyrkkeillä, ja tätä tarinaa olen tätä ennen käynyt itkemässä niin Lontoossa kuin Helsingissäkin. Uskomaton kasvutarina, ja keväällä tuli esittelytilaisuudessa jo kyynelehdittyä, kun pojat vuorollaan esittäytyivät ja lauloivat.

* Anna Karenina, Tampereen Teatteri, ensi-ilta 25.10. Ohjaus Marika Vapaavuori, rooleissa mm. Pia Piltz, Marc Gassot, Pihla Pohjolainen, Turkka Mastomäki, Lari Halme ja Ville Majamaa. Ajai tässä on niiiin monta suosikkiani mukana, että! Anna Kareninasta en ole koskaan nähnyt minkäänlaista versiota, joten mielenkiinnolla odotan. Tällä näytelmällä on kyllä syksyn upeimmat julistekuvat!

Pia Piltz (Anna Karenina) (c) Harri Hinkka 

* Tästä asti aikaa, Seinäjoen Kaupunginteatteri, ensi-ilta 26.10. Ohjaus Christian Lindroos, rooleissa mm. Reeta Vestman, Olli Rahkonen ja Maria Pere. Kolmas nainen -bändin musiikin siivittämä rakkaustarina on jo valmiiksi lähellä sydäntäni, koskapa olen ollut nykyisen aviomieheni kanssa ensitreffeillä kyseisen bändin keikalla... Toki suurena houkuttimena myös kaksikko Olli Rahkonen ja Reeta Vestman.

* Kylä, Teatteri Siperia (Työviksen Kellariteatterissa), ensi-ilta 27.10. Näyttämöllä Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Juha Junttu. "Absurdi komedia autioituvasta maaseudusta, yhtenäiskulttuurin murenemisesta ja mahdottomista haaveista." Teatteri Siperian porukalta voi odottaa ihan mitä tahansa, joten mielenkiinnolla tätä katsomaan.

* Näytelmä joka menee pieleen, Turun Kaupunginteatteri, ensi-ilta 9.11. Ohjaus Mika Eirtovaara, rooleissa Peter Ahlqvist, Teemu Aromaa, Iikka Forss, Stefan Karlsson, Miska Kaukonen, Ella Lahdenmäki, Severi Saarinen ja Riitta Salminen. Kävin jo nauramassa itseni tärviölle tämän näytelmän kanssa Tampereella pari vuotta sitten, ja tällä porukalla ei varmasti mene yhtään sen paremmin putkeen. Pelkäänpä, että naurusulake kärähtää heti ensimetreillä!

* Kissani Jugoslavia, Kansallisteatteri, ensi-ilta 16.11. Ohjaus Johanna Freundlich, rooleissa Toni Harjajärvi, Petri Liski, Sari Puumalainen ja Ville Tiihonen. Tätä näytelmää odotan loppusyksystä ehkäpä kaikkein eniten. Luin hiljattain Pajtim Statovcin samannimisen kirjan, johon esitys perustuu ja huh huh. Jotenkin oli sellainen kutina, että tämän lippukauppa käy kuumana ja ostin heti lipun joulukuulle ja kas, kaikki esitykset ovat jo tässä vaiheessa loppuunmyytyjä...

Toni Harjajärvi (c) Tommi Mattila 

* Rakastaja, Teatteri Jurkka, ensi-ilta 17.11. Ohjaus Essi Rossi, rooleissa Lauri Tilkanen ja Milla Kangas. Harold Pinteriä Teatteri Jurkassa. Täydellistä!

* Kolme sisarta, Kansallisteatteri, ensi-ilta 21.11. Ohjaus Paavo Westerberg, rooleissa Elena Leeve, Marja Salo, Emmi Parviainen, Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Esko Salminen, Tuomas Tulikorpi, Olavi Uusivirta ja JUSSI VATANEN! Jes! Näen Vatasen ensimmäistä kertaa näyttämöllä (toki olen nähnyt kerran aiemminkin, mutta siitä on toooodella kauan aikaa). Tsehovin klassikko, Paavo Westerberg, unelmaporukka ja Markus Tsokkisen lavastus. Odotan kovasti!

* Kaasua, komisario Palmu!, Helsingin Kaupunginteatteri, ensi-ilta 29.11. Ohjaus Heikki Kujanpää, rooleissa mm. Kari Väänänen, Petrus Kähkönen, Heikki Ranta, Tuukka Leppänen, Vuokko Hovatta ja Miiko Toiviainen. Ai että, tätä odotan kovasti myös. Eniten kiinnostaa Miiko Toiviainen taiteilija Kuurnan roolissa, saattapi tulla melkoista hahmoa nimittäin...

 Näistä viittä olen varmasti menossa katsomaan (ja yksi tosiaan jo nähty), kyllä harmittaa jos yksikin jäisi näkemättä! Ei muuta kuin tsekkailemaan, löytyisikö joukosta juuri Sinun suosikkisi.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Puhallus / Lahden Kaupunginteatteri

Puhallus / Lahden Kaupunginteatteri, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 6.10. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus David Rogers
Perustuu David Wardin elokuvakäsikirjoitukseen "The Sting"
Ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Ulla-Maija Peltola
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo

Rooleissa : Lumikki Väinämö, Mari Naumala, Tomi Enbuska, Tapani Kalliomäki, Jori Halttunen, Timo Välisaari, Jari-Pekka Rautiainen, Laura Huhtamaa, Raisa Vattulainen, Aki Raiskio, Marko Nurmi, Jarmo Keskevaari, Mikko Jurkka, Anna-Sofia Tuominen, Henri Tuominen, Roosa Vilén, Aarre Reijula ja Martti Peippo

Edessä Aki Raiskio, takana Tomi Enbuska ja Tapani Kalliomäki 

 Elokuva Puhallus (The Sting, eikä muuten mitään tekemistä erään Gordon Sumnerin kanssa) kahmi aikoinaan 70-luvulla Oscareita roppakaupalla ja meikäläisen tietämys on jälleen sitä luokkaa, että melkein hävettää. Sen tiesin ennakkoon, että leffan pääosissa ovat herrat Paul Newman ja Robert Redford ja että jonkinsorttista vehkeilyä on ilmassa. Ei siis mitään hajua siitä, mitä leffassa tapahtuu. Ohjaaja Kainulaisen hyppysissä syntyi pari vuotta sitten (myös Lahdessa) Vertigo, joka oli niin upea, että melkein meni jalat alta. Jo valmiiksi oli vahva luotto siihen, että tämäkin on varmasti hieno - ja eikun katsomaan!

 Sopiva ragtime-henkinen musiikki vei meidät passelisti tunnelmaan katsomossa ja sitten alkoikin jo tapahtua. Rahasalkku vaihtaa omistajaa, ja salaperäinen nainen (Lumikki Väinämö) lupaa kertoa nuorelle toimittajalle (Mari Naumala) kaikkienaikojen puhalluksesta jokaisen käänteen.

 Olipa kerran 30-luvulla pikkurikollisporukka, joka kikkaili masseja ohikulkijoilta. Pieniä summia, mutta sitten haaviin jääkin vähän isompi summa rahaa hyväuskoisen juoksupojan höynäytyshomman onnistuttua. Vaan eivätpä pojat tiedä, että mafiarahoista on kyse ja ruumiitakin syntyy perintähommissa. Olin muuten aika pihalla aluksi kun yritin itsepintaisesti päästä perille siitä, mitä porukkaa kukakin on. Sitten alkaa tapahtua, kun nuoriherra Johnny Hooker (Tomi Enbuska, joka kuulosti ainakin ensi-illassa hämäävän paljon Sami Hokkaselta) lähtee Chicagoon, tuohon Ameriikan Lahteen, tavatakseen kuuluisan huijarin, Henry Gondorffin (Tapani Kalliomäki). Siinä olisi juuri oikea mies näihin filurihommiin, ja hänen suosiollisella avustuksellaan haaviin saattaisi uida kunnon saalis. Tähtäimessä on rahamies Doyle Lonnegan (Aki Raiskio) ja äkkiä on todella paljon tyylikkäitä miehiä (toki elegantteja daameja myös) ja tyylikkäitä viiksiä lavalla. Pakko hyristä tyytyväisenä.


 Lavastushan on varsin nerokas! Olemme ensin nuhruisilla, hämärillä sivukujilla ja valot sekä äänet tuovat lähelle junan. Melkein penkki tärisee. Sitten ollaankin junanvaunussa pokeria pelaamassa. Pyörivä pöytä vielä! Tämä pokerikohtaus on kyllä yksi suosikeistani tästä näytelmästä, ja siinä etenkin Gondorff on oikein elementissään. Upea oli myös Mikko Jurkan otsatukka tässä. Kohtauksen aikana useampaan otteeseen vilkuilimme mieheni kanssa toisiamme huvittuneina, meillä kun on tapana järjestää hurjia Kimble- ja yatzy-turnajaisia kotona keittiön pöydän ääressä ja koitin viestittää hänelle, että "Älä edes yritä vastaavaa kotona!" Näin jo sieluni silmin hänet napsuttelemassa sormiaan ja muuten keekoilemassa Gondorffin tyyliin, ja se nauru. Se nauru, kuulkaas! Käykääpä itse toteamassa että tarttuva on, ja kokeilkaa sitten perässä.

Gordorff elementissään pokeripöydässä 

 Pokerinpeluussa oli meininkiä ja huijauksen makua oikein kunnolla, mutta tämä oli vasta alkua. Vieläkin isompi vedätys oli vielä tuloillaan, ja siinäkin lavastus osoitti nerokkuutensa, kun ankea metallilieriö muuntautui tuosta noin "lennättimeksi", jossa lyötiin vetoa hevosista. Olin onnellinen siitä, etten ollut koskaan nähnyt elokuvaa. Siten kaikki pysyi yllätyksellisenä loppuun asti.

 Tässä jos missä oli tekemisen meininkiä! Seinistä kimpoilevia luoteja (olisipa kuulunut vielä "tiu-diuu"-ääni), yllättäviä käänteitä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, komeita pukuja. Mainitsinko jo viikset? Musta kyy -sarjassa hoettiin lausetta "I have a cunning plan" ja tässä totisesti oli ovela suunnitelma jos toinenkin! Kuka vedätti ja ketä? Nautintohan tätä oli seurata.


 Pian ilmestyy kirja "Huijauksen anatomia" (Pete Poskiparta ja Jose Ahonen kirjoittajina) ja aion lainata sen kirjastosta. Katsotaan sitten! Napsuttelen sormiani täällä jo valmiiksi tekijämiehen elkein.

 Mielenkiinnolla odotan, mihin klassikkoleffaan ohjaaja Kainulainen seuraavaksi iskee!

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

perjantai 5. lokakuuta 2018

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti / Helsingin Kaupunginteatteri

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 20.9. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Bertolt Brecht ja Hella Wuolijoki
Suomennos Elvi Sinervo
Ohjaus Kari Heiskanen
Sävellys Arttu Takalo
Koreografia Johanna Elovaara
Lavastus Markku Hakuri
Puvut Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset Maija Sillanpää

Rooleissa : Pertti Sveholm, Anna-Riikka Rajanen, Antti Peltola, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Kari Mattila, Helena Haaranen, Leenamari Unho, Kaisa Torkkel, Sanna Saarijärvi, Kirsi Karlenius, Unto Nuora, Juha Jokela, Mikko Paloniemi, Eero Saarinen, Kai Lähdesmäki, Laura Alajääski, Raili Raitala, Jyrki Kasper ja muusikkona Arttu Takalo/Mongo Aaltonen


 Mitäköhän tästä nyt sanoisi... Olin heilunut koko päivän pitkin Helsinkiä ja taistellut risan sateenvarjoni kanssa jatkuvaa vesisadetta vastaan ja kun viimein pääsin Kaupunginteatterille, alkoi jo vähän väsy painamaan. Oli ihanaa vihdoinkin istua lämpimässä paikallaan ja se sitten hiukan kostautui, eli en jaksanut ihan täysillä keskittyä itse esitykseen. Jotain nyt kuitenkin jäi mieleeni, muutama sananen lienee siis paikallaan.

 Herra Puntila (Pertti Sveholm pääsee roolissa irrottelemaan kunnolla) on humalassa joviaali kaveri, naistenmies ja rehti työnantaja, mutta auta armias kun pää selviää niin johan on ilkeä ihminen! Kaikki kännissä tehdyt lupaukset sun muut ovat painuneet unholaan, ja mies kohtelee ihan kaikkia ala-arvoisesti. Ikävää vallankäyttöä! Tätä teutarointia saamme seurata sen 2,5h ja muu porukka melskaa ympärillä minkä ehtii. Ainoa rauhaksiin kulkeva taitaa olla Puntilan autonkuljettaja Matti (Antti Peltola), joka joutuu/ajautuu erinäisiin tilanteisiin isännän ailahdusten mukaan ja käyttää vähän tilaisuuksia hyväkseenkin mm. Puntilan Eeva-tyttären (varsin pirtsakka ja upeaääninen Anna-Riikka Rajanen) suhteen.

Eeva ja Matti 

 Tavoistani poiketen olin ennakkoon lukenut muutamia arvosteluja ja odotin todella absurdia ja överiä menoa. Kierroksia olisi voinut olla vielä enemmän ja sitä, että olisi mennyt liikkeen ynnä muun osalta vielä enemmän ronskisti yli. Pidin siitä, että näyttämö oli auki, ei ollut selkeitä rajoja ja kaikki takaseinätkin näkyvissä, näyttämömiehiä myöten. Suorastaan rakastin naisten värikylläisiä mekkoja ja erilaisia kuoseja. Jotain outoa viehätystä oli myös liikekielessä. Tuli siinä ala-ja yläasteen liikuntatunnitkin mieleeni, kun porukka veti synkassa pitkiä loikkia ja väliin tanssia hyppelehti Unto Nuoran johdolla. Erikseen pitää mainita lähetystösihteeri Eino Silakan (Antti Timonen) tanssahtelu.

Lähetystösihteeri näyttää mallia 

 Hämeenlinnalaisena voin lopusta todeta, että kannattaa nykyajan puntiloiden ja mattien jatkossakin rakentaa Hattelmalanharjunsa ihan sinne kotosalle. Ei ole nimittäin mitenkään häävit maisemat sieltä nykyään...

 Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos HKT!)


keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Arjen yksinäiset / Ofelia-ryhmä, Puoli-Q

Arjen yksinäiset / Ofelia-ryhmä, vierailu Puoli-Q-näyttämöllä Helsingissä

Ensi-ilta marraskuussa 2017 Hämeenlinnan Taidekasarmilla, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Työryhmä
Ohjaus Ria Kataja
Valosuunnittelu Veikko Pulli
Äänisuunnittelu Esko Paavola
Liikekonsultti Panu Varstala

Rooleissa : Marjo Maula, Miikka J. Anttila ja Neea Viitamäki

 Arjen yksinäisistä oli vuosi sitten Hämeenlinnan Taidekasarmilla useampikin esitys enkä koskaan päässyt paikalle töiden vuoksi. Kuulin paljon ylistävää palautetta ja harmitti, että puhutteleva esitys meni minulta ohi. Vähän mietitytti kyllä erikoisen runsas sukkahousujen käyttö markkinoinnissa... Lisäksi esitys on vieraillut mm. Porvoossa ja Jyväskylän Harrastajateatterikesässä, ja nyt lokakuun alussa Arjen yksinäiset vierailee Puoli-Q:n tiloissa 2.-6.10. 2018. Jotenkin huvitti, että piti ihan "isolle kirkolle" lähteä katsomaan esitystä, joka olisi ollut mahdollista nähdä kymmeneen eri otteeseen kotikulmilla!

Marjo Maula, Miikka J. Anttila ja Neea Viitamäki 

 Puoli-Q:ssa olen visiteerannut pari kertaa aiemminkin katsomassa Q-teatterin nuorten esityksiä, ja niistä on jäänyt kyllä mukavat muistot. Vesisateessa kävely paikalle ei kauheasti napannut, mutta onneksi perillä oli lämmin vastaanotto ja tarjolla oli lämmintä glögiä ja torttua. Sukkahousujakin oli tarjolla ja niiden kanssa sai kuvauttaa itseään, itse vedin sukkisten haaraosan päähäni ja lopusta väkersin Marco Hietala -tyylisen parran. Partakuvat poistin kännykästäni aika nopeasti...

 Täytyy sanoa, että alkupuoliskolla olin varsin hämmentyneessä ja yllättyneensekaisessa mielentilassa. Meno näyttämöllä oli paikoin aika makaaberia, absurdia ja unenkaltaista, tilanteesta ja tunnelmasta toiseen heittäytymistä ja erilaista liikettä. Rohkeaa. Mukana niin Hamletin Ofeliat kuin Marilyn Monroet, jolle ihmiset kävivät vuorotellen hartaina kertomassa muistojaan. Huomasin viihtyväni kuin varkain etenkin siksi, että näyttelijät uskalsivat olla jotenkin niin auki ja läsnä, vereslihalla. Esityksen punainen lanka meni kyllä suloisesti ohi tajuntani varsinkin alussa, ja pieni Twin Peaks-viittaus tuntui osuvan. Hyppäsin kuitenkin rohkeasti mukaan virran vietäväksi.

 Väliajan jälkeen saimme tarkemmin tutustua keski-ikäiseen yksinäiseen Ossianiin (Neea Viitamäki), joka lähti Tinder-treffeille itsensä Sirkka Sarin (Miikka J. Anttila) kanssa (Sirkka Sarihan on entisaikojen legendaarinen näyttelijätär, jonka kohtalona oli pudota Aulangolla savupiippuun). Avustajana, kannustajana ja "puhemiehenä" tällä reissulla toimi kreikkalaisen taruston hahmo Baubo (Marjo Maula), jota suoraan ja rehellisesti voisi sanoa myös puhuvaksi pilluksi. Asu oli aikamoinen, siitä propsit!

 Yllättävä käänne tapahtui vielä loppupuolella, kun kaikki tulivat näyttämön etuosaan ja heittivät roolihahmot syrjään hetkeksi. Rehellistä, avointa, henkilökohtaista ja rohkeaa puhetta rooleista ja hyväksynnästä. Minulla meni vähän roskia silmiin tässä, mutta sain hienosti pidettyä itseni kasassa, vaikkei ollut edes tarvis.

 Arjen yksinäiset jätti kyllä jännän, erikoisen olon. Vähän surumielisen ja haikeankin, ja vesisateen jatkumisesta huolimatta kävelin hymyssä suin takaisin Kamppiin. Kotimatkalla havahduin moneen otteeseen siihen, että tuijotin ajatuksissani ikkunasta ulos tietämättä yhtään missä mennään. Vaikuttavan teatteriesityksen merkki on se!

 Kiitos Ofelia-ryhmä! Arjen yksinäiset jätti jäljen. Seuraavaa proggista mielenkiinnolla odotellen...

Lisätietoja Ofelia-ryhmän nettisivuilta.

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Ofelia-ryhmä!)

tiistai 2. lokakuuta 2018

Macbeth / Salon Teatteri

Macbeth / Salon Teatteri

Ensi-ilta 28.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos William Shakespeare
Suomennos Matti Rossi
Sovitus ja ohjaus Pauliina Salonius
Lavastus Riku Suvitie
Pukusuunnittelu Taija Jokilehto
Valosuunnittelu Timo A. Aalto
Musiikki- ja äänisuunnittelu Marcus Lindén
Naamioinnin suunnittelu Taija Jokilehto
Valo- ja videokuvaus Mika Nurmi

Rooleissa : Pasi Nikula, Merita Seppälä, Sari Koskela, Anne-Maija Gilbert, Johanna Saarinen, Juhani Suomi, Sanni Suvila-Nuutinen, Anni Salomaa, Kimmo Lehto, Tristan Kulmala, Susanna Mäntylä, Jerry Sarlin, Esa Lehtinen, Gerhard Gilbert, Selja Isojunno, Mikko Polojärvi ja Armi-koira

Macbeth (Pasi Nikula) 

Toinen kerta toden sanoo? Ensivisiittini Salon Teatteriin tapahtui melko tarkalleen vuosi sitten, kun kävin räjäyttämässä tajuntani Jekyllin & Hyden parissa ja vielä uusintareissullakin. Silloin jo jäi sellainen fiilis, että kyllä Salossa osataan ja ehdottomasti tulen toistekin. Ensikosketukseni Shakespearen Macbethiin ei sitten mennyt ihan niin putkeen. Keväällä 2017 kävin Kansallisteatterissa turhautumassa ja kyllästymässä, olin nukahtaa ensimmäisen puoliskon aikana ja väliajalla oli hilkulla, etten lähtenyt kesken pois. En ymmärtänyt esityksestä juuri mitään ja kun turhautuminen iskee, silloin ei enää haluakaan ymmärtää. Käsiohjelmasta luin vasta jälkikäteen mistä näytelmässä ylipäätään on kyse, suurin osa teemoista kun jäi hämärän peittoon. Vähän tuumailin silloin, että ei taida meikäläinen olla Shakespearen klassikoiden ystävä ja jatkossa mietin tarkemmin, mitä menen katsomaan. Ja kas, syksyllä 2018 istun jännittynein mielin Salon Teatterissa Macbethin alkua odottamassa! Haastavillekin teoksille kannattaa siis antaa uusi mahdollisuus.

 Aulan seinillä on verihyhmäisiä tauluja. Kävi mielessä, että juuri tässä kohtaa vuosi sitten tajuntani räjähti ja siitä jäi näemmä näin näkyvät jäljet! Katsomoon astelemme näyttämön poikki. On se kyllä jännä tunne olla hetki itsekin lavalla, ja oloni on muutaman askeleen verran kovin harras. Kuin kirkkoon astuisi. Pyhään tilaan. Tässä tapahtuu kohta suuria ja on astuttava varoen, ettei ohimennessään riko mitään. Vasta katsomossa pystyn rentoutumaan kunnolla, ja hämmästyn heti. Odotin näkeväni kierreportaat ylös ja muuten avoimen tilan mutta ei, lavastajavelho Riku Suvitie on pistänyt koko tilan uusiksi! Nerokasta!


 Yksi syy siihen, että olen aikanaan hurahtanut teatteriin on se, että minulla on katsomossa turvallinen, lämmin olo. Kuin kotonaan olisi, ja enemmänkin kuin kotona. Olen paikassa, jossa ihan kaikki on mahdollista ja voi tapahtua mitä tahansa. Itse olen kuitenkin turvassa, kuin lämpöisessä pesässä tai ilmassa leijuskelemassa, sopivan välimatkan päässä tapahtumista - en niiden keskipisteessä. Annan esimerkin : aiemmin syyskuussa kävin katsomassa Riihimäen Teatterin näytelmää "Täti ja minä" ja näyttämölle oli saatu aikaan sellainen tunnelma, että melkein teki mieli hypätä itsekin mukaan ja ottaa lähempää kontaktia näyttelijöihin. Toisin on Salossa. Hetken saamme tunnelmoida alussa ja katsella projisointina yksinäisen miehen harhailua lumisessa maisemassa. Mitä mies etsii? Seuraavaksi ovet aukeavat ja voimakas musiikki vyöryy päälle ja yli, valot vilkkuvat ja miehiä miekkoineen ryntää suoraan kohti. Olo on kuin Jon Snowlla Game of Thronesin kutoskauden päätösjaksossa. "Antaa tulla vaan, minä en peräänny!" Yhtäkkiä minulla ei olekaan turvallinen olo, ja silti mikään maailmassa ei saisi minua lähtemään pois. Mikä ihana tunne! Nauliinnun penkkiin kiinni ja pulssini kohoaa. Antaa tulla, olen valmis!

 Juoniselostusta tästä ei tule tekemälläkään, sillä kaikissa käänteissä en edelleenkään pysynyt kärryillä. Ei ole niinkään oleellista se, mitä tapahtui vaan MIKSI. Ensimmäistä kertaa ymmärsin sen. Macbeth (Pasi Nikula) tapaa reissullaan kolme mystistä sisarta, jotka kertovat ennustuksen. Tämän mukaan sitten toimitaan ja ruumiita syntyy enemmän kuin on tarvis. Vallan - ja verenhimo sokaisee niin Macbethin kuin vaimonsa Lady Macbethin (Merita Seppälä) ja siinä vaiheessa kun tekojen seuraukset alkavat kolkutella omaatuntoa, on jo myöhäistä. Kun epätoivon vimmalla yrität pestä verta käsistäsi ja se ei vaan lähde... huh. Välillä katsellaan projisointeina päähenkilöiden epätoivoista tempoilua sinällään kauniissa maisemissa, mutta kun oma mielenmaisema on synkkääkin synkempi, ollaan eksyksissä ja syvällä ihmismielen pimeimmissä loukoissa, joista ei noin vain palatakaan ja ajaudutaan yhä syvemmälle.


 En mielelläni vertaile eri näytelmiä keskenään, mutta niiden aiheuttamia tunnelmia kyllä. Vuosi sitten Jekyll & Hydessa päälläni oli sattumalta sama villatakki kuin nytkin ja tunnelma katsomossa oli niin kuuma, että mieleni teki riisua takki pois heti väliajan tultua. Poskiani kuumotti ja käteni hikosivat, siis ihan fyysisiä reaktioita. Macbethissa minun oli kylmä koko alkupuoliskon, käteni olivat viileät ja hyinen viima puhalsi näyttämöltä suoraan sieluuni jatkuvalla syötöllä. Mielenkiintoista, mutta toisaalta vähän pelottavaakin.

 Aidosti hyytäviin tunnelmiin päästään näyttämölläkin. Kun Banquon (Kimmo Lehto) verinen haamu sisälmykset ulkona ilmestyy istumaan pöydän päähän ja lähtee astelemaan yleisöä kohti pitkin pöytää, tekisi mieleni huutaa. Kun pimeästä kolosta yllättäen kurkkaa kasvoiltaan kalmanharmaa Macbeth, silmissään hullunkiilto, tekisi mieleni huutaa. Kun seinät lähtevät yllättäen liikkeelle ja tila pienenee pienenemistään, tekisi mieleni huutaa. Huomaan pariin otteeseen hypeltäväni sormustani Macbethin hermostuneella tavalla ja varmaan yritin pestä käsiäni takkini helmoihin, koska Lady Macbethkin teki niin. Kyllä, eläydyn välillä vähän liikaa tapahtumiin.

Lady Macbeth (Merita Seppälä) 

 Pääpari on veretseisauttavan upea, ei oikein löydy edes sanoja. Molempien roolihahmojen tulkinta suorastaan naulitsee katseen ja melkein unohdan hengittää. Moista tarkkuutta on ilo seurata ja haluan kiittää vielä sitä, miten etenkin Macbeth replojaan pudottelee juuri sopivan kylmäävällä tavalla, mutta äärimmäisen selkeästi artikuloiden. Lady Macbeth, miten herkkä ja samalla niiiin kylmä. Eipä sovi väheksyä muidenkaan roolisuorituksia, saumatonta yhteistyötä on aina suuri nautinto seurata.

Fleance, Banquon poika (Tristan Kulmala) ja Banquo (Kimmo Lehto) 

 Ihan oma lukunsa on sitten näytelmän lavastus ja valo- sekä äänimaailma. En ole vastaavanlaiseen pyöritykseen aikoihin joutunutkaan. Yleensä sitä kiinnittää huomionsa erinäisiin roolisuorituksiin ja ne jäävät mieleeni, mutta tässä seurasin valojen "leikkiä" eri kohteissa silmä tarkkana ja äänimaailma suorastaan pakotti pysymään koko ajan skarppina ja hereillä. Ja tosiaan, että voikin sama tila olla niin totaalisen erilainen! Mielikuvitukseni lähti hieman laukalle kun mietin, minne kaikkialle lukuisat oviaukot johtavat ja mitä kaikkea sieltä esiin saattaisi ilmestyä. Punaisen valon hehkuessa yhdenkin syvennyksen takana tietää heti, että tuolla jossain tapahtuu jotain kamalaa, väärää. Mitään ei näytetä, mutta silti sen tietää ja tuntee. Paras lavastus jättää katsojalle salaisuuden, jota halutessaan pääsee raottamaan. Kaikki ei ole näkyvillä, on myös "jotain muuta". Teatterin taikaa parhaimmillaan. Sama valojen kanssa. Niillä korostetaan jotain, minkä halutaan olla näkyvissä, mutta pimeydessä lymyää jotain, joka odottaa omaa hetkeään... Eikä millään meinaa uskoa edelleenkään, että osa tapahtumista sijoittuu yleisölämpiöön, jossa hetkeä aiemmin nautin omenapiirakkaa. Käsittämätöntä ja todella nerokasta. Itse teatterisalihan ei ole suuri, mutta yllättäen näiden samojen seinien sisälle mahtuu koko maailma.


 Loppukohtauksen aikana huomasin liikuttuvani. Jaa miksi? No siksi, että minä istun tässä ja saan katsoa ja kokea jotain näin mielettömän vaikuttavaa. Katsomosta poistuttuani seisoin jälleen sen saman hurmeisen taulun edessä täysin mykistyneenä, silmät pyöreinä ja sain sanottua vain yhden sanan : "Jumalauta!" Parhaat esitykset aiheuttavat sen fiiliksen, että sanat juuttuvat jonnekin ja ainoa ajatus on, että mitä minä oikein äsken näin. MITÄ MINÄ OIKEIN ÄSKEN NÄIN! Kävin sentään hämmentyneenä halaamassa ohjaaja Pauliina Saloniusta ja sain soperrettua kiitokset.

 Menin seuraavana päivänä aamuvuoroon töihin. Yöllä heräsin suhteellisen paniikissa tasan puoli kolmelta nähtyäni unen, jossa Macbethin irtileikattu pää leijui edessäni ilmassa ja halusi itsepintaisesti kertoa minulle jotain. Kiva kiva. Unessa tupsahdin tyhjään tilaan milloin mistäkin oviaukosta, savun ja värivalojen keskeltä ja kehittelin mielessäni hienoja lauseita ja ajatuksia, joilla Macbethia tässä blogissani kuvaisin. Valitettavasti en muista niistä mitään enää, joten näillä mennään. Töissä pari ensimmäistä tuntia meni aika sumuisissa tunnelmissa...


 Kiitos Salon Teatteri siitä, että palautitte uskoni Shakespearen klassikoihin ja vahvistitte mielipidettäni siitä, että parasta teatteria tehdään ihan muualla kuin suurten kaupunkien suurissa teattereissa. Kunnianhimoista, eikä mennä siitä mistä aita on matalin vaan rynnitään voimalla ja taidolla läpi. Kiinnostuitko? Lisäinfoa Salon Teatterin nettisivuilta.

ps. Ennen esitystä haastattelin Riku Suvitietä ja myöhemmin luvassa mielenkiintoista juttua mm. siitä, miten lavastus syntyy. Muutenkin kannattaa pistää nimi mieleen, mitä kaikkea nuori mies vielä ehtiikään tehdä!

Esityskuvat (c) Mika Nurmi

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!)