maanantai 10. joulukuuta 2018

Kaasua, komisario Palmu! / Helsingin Kaupunginteatteri

Kaasua, komisario Palmu! / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 29.11. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Dramatisointi Mika Waltarin romaanista Joel Elstelä
Esitysdramaturgia ja ohjaus Heikki Kujanpää
Sävellys Timo Hietala
Dramaturgi Merja Turunen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen
Peruukit Anu Laaksonen

 Rooleissa : Kari Väänänen, Heikki Ranta, Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Sara Paasikoski, Tuukka Leppänen, Jouko Klemettilä, Vuokko Hovatta, Eero Saarinen, Kari Mattila, Kaisa Torkkel, Kirsi Karlenius ja Kai Lähdesmäki

Orkesteri : Joakim "Jusu" Berghäll/Max Zenger, Mikko "Gunu" Karjalainen/Tomi Nikku, Panu Savolainen/Ilkka Uksila, Jori Huhtala/Juuso Rinta ja Tuomas Timonen/Anssi Tirkkonen

Virta, eloton koiruus, Palmu ja Kokki 

 Lemppari-Palmuni eli "Komisario Palmun erehdys" tuli nähtyä ensimmäistä kertaa väreissä muutama vuosi sitten HKT:n Arena-näyttämöllä ja silloin jo mietiskelin, että tästäköhän alkaa Palmu-sarja teattereissa. Waltarin teosta "Kuka murhasi rouva Skrofin?" en ole lukenut ja lukuisia kertoja teeveestä tullutta Matti Kassilan ohjaamaa elokuvaa en ole kokonaisuudessaan nähnyt koskaan ja arvatkaa miksi? Minulla on ikuiset traumat leffassa saarnaaja Mustapään roolissa nähdystä Risto Mäkelästä, jonka pelkkää ääntä kammoksuin silloin ja kammoksun ja suorastaan inhoan edelleen. Vielä nykyäänkin siirryn toiseen huoneeseen Mustapään hahmon ilmestyessä ruudulle, ja siksipä on jäänyt joitain kohtauksia leffasta näkemättä... Toinen leffasta hiukan positiivisemmassa sävyssä mieleeni jäänyt hahmo on ollut taiteilija Kurt Kuurna, jonka roolissa Pentti Siimes teki suhteellisen herkullisen ja ylitsepääsemättömän tyypittelyn. Vaan annas olla...

 Ennen tätä esitystä kuuluin siihen porukkaan, joka ei ole koskaan onnistunut näkemään Kari Väänästä tositoimissa lavalla (kahvia olen hänelle kerran tarjoillut Hämeenlinnassa eräässä hyväntekeväisyystapahtumassa, jossa herra taisi olla juontohommissa), koska olen teatteriharrastukseni suhteen myöhäisherännäinen. Nyt kun siihen vihdoin tarjoutui tilaisuus, ei yksinkertaisesti voinut olla aktivoitumatta. Pelkästään hänen vuokseen jo kannattaa esitys nähdä, sen verran messevästi hän äksyilee Palmuna ja tallustelee kädet selän takana pitkin suuren näyttämön lavaa. Ja sitten nuoremman polven suosikkini vielä siihen perään yrittämässä pysyä maestron tahdissa - Heikki Ranta etsivä Virtana ja Petrus Kähkönen etsivä Kokin roolissa. Harmi, ettei kummallekaan siunaantunut lauluhommia tähän proggikseen! Olisivat käyneet uudestaan kostealla lounaalla kesken työpäivän, uusinta "Silmät tummat"-kappaleesta tämän kaksikon esittämänä olisi ollut enemmän kuin tervetullut lisä.


 Juonenkulusta ja erinäisten hahmojen motiiveista olin ihan yhtä pihalla kuin leffaakin katsoessani, aina ei ajatuksenkulku mene ihan samoja reittejä työryhmän kanssa ja en osannut katsoa tarinaa "sillä silmällä", että onko siellä nyt miten suuria aukkoja juonessa ja tarinankerronnassa. Pääasia, että viihdyin! Minusta toteutus tarjosi hienoa "vanhanaikaisuutta" ja tyylikkyyttä, ja mustavalkoiset filminpätkät taustalla ja etenkin puvustus (miten komeita herroja ja upeita daameja nähtiinkään) veivät minut arjen ulkopuolelle. Erityisen ja tarkoituksellisen lisämausteen toi liveorkesteri ja varsinkin Jusu Berghäll foley-äänineen. Aina en edes tajunnut, että heeeei nythän tuo kaveri tuolla sivummalla tekee kaasuhanan suhinaa, sanomalehden rapistelua ja pisuaarivisiittiä. Alkupuolella meni valitettavasti ohi eräs epämääräinen töräys, jonka johdosta Palmu käskytti nuorempiaan avaamaan ikkunaa kun ilma on pirun tunkkaista. Kaasua, komisario Palmu?

 Nyt en kokenut puistatuksen hetkiä saarnaaja Mustapään ollessa kehissä, vaikka eipä se Jouko Klemettilän tyypittelemä hahmo mikään iki-ihana ollut vieläkään. Siedettävä kuitenkin! Entäpä sitten boheemi taiteilija Kuurna (Miiko Toiviainen) ja nuoriherra Lankela (Tuukka Leppänen), jotka nautiskelevat yöelämästä aika tavalla? Jestas mikä parivaljakko! Miiko Toiviainen on aiemminkin kunnostautunut herkullisten tyyppien ja kohtauksenvarastajasivuhahmojen esittämisessä, ja tämä eläväinen, äänenkäytöllään kikkaileva ja "tarinankerrontaa elävöittävä" aatelinen on kyllä oivallinen lisä miehen hahmogalleriaan. Onneksemme Kuurnaa laulatti aika usein, sopi se kohtaukseen tahi ei. Elävöitetään hiukan, ja morfiinin ylistyslaulu soi päässäni väliajalle mentäessä.

Kuurnalla lie jotain tärkeää asiaa vaihteeksi 

 Kivasti oli muuten toteutettu kohtaus, jossa liuta herroja seisoi tunnistusrivissä! Pientä kivaa hupia tarjosi myös Virran ja Kokin keskinäinen piikittely ja etenkin Virran sinnikäs pätemisentarve ja innokkuus muistiinpanojen (ja naisten) suhteen.

 Olen unohtanut mainita, mistä koko tarina kertoo! No siitä, kuka mahtoikaan murhata iäkkään rouva Skrofin (Kirsi Karlenius). Rouva löytyy koiransa kera elottomana asunnostaan, kaasuhana auki. Jotain epäilyttävää Palmun mielestä kuviossa on. Kyseessähän on ilmiselvä murha! (Ja tähän torventöräys tai rummunpärinää) Oliko se tytärpuoli Kirsti (Sara Paasikoski) vai saarnaaja Mustapää vai nuoriherra Lankela vaiko sittenkin Kuurna? Vai varatuomari Lanne (Eero Saarinen) vai laulajatar Iiri Salmia (Vuokko Hovatta) vai hovimestari? Onko tarinassa edes hovimestaria, no epäillään varmuuden vuoksi häntäkin.

 Kyllä minä viihdyin mainiosti tämänkin Palmun seurassa! Extraviihtyvyyttä toi se, etten ollut tyypilliseen tapaani esitystä katsomassa yksin. Muutama viikko sitten päätin, että minäpä ryhdyn jatkossa tarjoamaan aveclippumahdollisuuttani jollekin tuntemattomalle, kenties pienituloiselle tai yksinäiselle ihmiselle. Olin meilitse yhteydessä Helsingin seurakuntaan ja sitä kautta löytyi seurakseni Kristiina, jonka tapasin ensimmäistä kertaa teatterin aulassa ennen esitystä. Voi kuulkaa, meillä oli oikein mukava ilta ja rupattelimme kahvittelun lomassa muustakin kuin teatterista. Kristiinakin piti kovasti esityksestä, hänestä oli hienoa nähdä "Vänä" livenä ja livemusiikki + äänitehosteet toivat kivaa extraa. Remontoidun Helsingin Kaupunginteatterin päänäyttämöllä oli hienoa käydä pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää jo vuosia. Onnistunut ilta monin tavoin!

Orkesteri 

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

lauantai 8. joulukuuta 2018

Ihana Neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus / Turun Kaupunginteatteri

Ihana Neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus / Turun Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 16.11. 2018, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Siltanen
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Videosuunnittelu Sanna Malkavaara
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Tobias Zilliacus, Mervi Takatalo, Kimmo Rasila, Kirsi Tarvainen, Ulla Koivuranta, Minna Hämäläinen, Mika Kujala ja Jonas Saari


 Tätä kirjoittaessani on ehtinyt kulua lähes viikko siitä kun esityksen näin, ja jännästi muistikuvat näytelmään liittyen ovat enää kovin häilyviä ja unenkaltaisia tuokiokuvia sieltä sun täältä. Tarkemmin kun ajattelen, yksittäisistä tuokioista ja hetkistä esitys nimenomaan koostuikin!

 Pidin kovasti näytelmän alun runollisesta ja kauniista kielestä, hetkeä aiemmin olin tuntenut rinnassani lämpimän läikähdyksen löydettyäni käsiohjelmasta Fernando Pessoan runon heti kansilehden jälkeen. Opiskelijatar Margit Niininen (Mervi Takatalo) ja maisteri, Åbo Akademin kirjastonjohtaja Allan Törnudd (Tobias Zilliacus) käyvät ensimmäistä keskusteluaan ja liian pitkistä katseista ja kehonkielestä voi havaita, että jotain muutakin on ilmassa kuin sivistynyttä sanojenvaihtoa. Keskustelua seuraa pitkät kävelyretket ja vähitellen nämä kaksi lähentyvät, rakastuvat. Kovasti miellytti se, miten neiti Niininen muisteli ääneen tapahtumien kulkua "Kohtasimme tässä sillalla, sen täytyi tapahtua tässä, ei vaan hän lähestyikin tuolta suunnasta". Niin häilyväisiä ovat muistot, jokaisella oma tulkintansa.

 Tämä on ensisijaisesti rakkaustarina, joka saa ikäviä sävyjä mustamaalaamisen astuttua kuvaa. Ärsyttävän lipevä liikemies Engros (Kimmo Rasila) laittaa huhuja liikkeelle, vaikka mies on itse syyllistynyt johonkin anteeksiantamattomaan näytelmän tapahtumia ennen. Neiti N ei ole uskaltanut kertoa tapahtuneesta kenellekään, sillä nuoren neidon sana arvostetun liikemiehen sanaa vastaan ei paljoa painaisi 20-luvun Turussa. Nykyään olisi jo toisin, #metoo-liikkeen myötä. Alkupuolella Engros töksäyttää vaimonsa kuullen suustaan yllättävänkin alatyylisen sanan ja se todella nousi puheesta esiin alun kauneuden jälkeen. Haluttiinko tällä kenties painottaa, että tämä mies se sanoo ja tekee mitä huvittaa eikä välitä muiden reaktioista ja tunteista, ja katsojallekin muodostuisi heti sellainen kuva, että tämä mies on näytelmän pahis? Mitä vaan voi odottaa, ja paha ansaitseekin palkkansa?

Tämä näytti ja kuulosti upealta! 

 Pientä huumorinpilkettä tarjoaa etenkin naiskaksikko Ida Granlund (Minna Hämäläinen) ja Jenny Saarisalo (Kirsi Tarvainen) leffareissuineen. Ida on paatumaton romantikko ja tuntuu saavan potkua haavemaailmasta, Jenny taas on realisti ja pudottaa kommenteillaan Idan takaisin maan pinnalle. Varsin hauskasti on toteutettu mykkäelokuvakohtaus, jossa sateenvarjot lentelevät ja takaa-ajot seuraavat toistaan dramaattisissa tunnelmissa. Jennyltä on jäänyt kakkulat kotiin ja Ida lukee ystävättärelleen ääneen elokuvan väliotsikoita myös ruotsiksi. Myöhemmin sitten tankataan ruotsin epäsäännöllisiä verbejä ja itsekin huomaan niitä muistelevani. Eipä tarvitse elävissä kuvissakaan niin usein rampata, kun neiti Niinisen naapurissa asuva Ida saa kiinnostavaa seurattaavaa omasta ikkunastaankin ja lisää vielä joukkoon omia tulkintojaan. Muista roolihenkilöistä tykästyin kovasti Jonas Saaren lämmöllä tulkitsemaan oikeuslääkäriin, joka seisoskeli lavan edustalla heti väliajan jälkeen, ja erinäisten oikeustahojen toteutus oli oikein nokkelasti kehitelty myös.

 Näytelmä perustuu tositapahtumiin. Vartiovuorelta löytyy ruumis, ja näin kaikki olisi voinut tapahtua. Mysteeri kiehtoo. Kiitän käsiohjelmaa siitä, miten tuotiin lisäinfoa näytelmän syntyprosessista ja oikeista tapahtumista sekä ajankuvasta, ja esityksen loppupuolella käytiin läpi Allanin ja Margitin myöhempiä vaiheita. Uskomatonta, miten kaiken tapahtuneen jälkeen heidän tarinansa sai vielä uusia käänteitä ja pystyivät jatkamaan yhteiseloaan. Erittäin mielenkiintoista.


 Istuimme seuralaiseni kanssa eturivissä ja se ei kyllä ollut paras paikka. Osa taustalle heijastetuista teksteistä jäi sermien peittoon, ja muutenkin visuaalinen puoli olisi näyttänyt hitusen kauempaa kokonaisuutena varmasti erilaiselta. Tekstin paljous ja pitkä kesto vähän puuduttivat myös, etenkin kun meidän esityksemme vielä venähti vartilla teknisten ongelmien vuoksi. Hyvä esimerkki siitä, että teatterissa kaikki on mahdollista. Katsomiskokemustamme katkos ei kuitenkaan haitannut.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

perjantai 7. joulukuuta 2018

Haastattelussa Milla Kangas ja Lauri Tilkanen

Teatteri Jurkassa pyörii syksyllä 2018 (ja keväällä 2019) Harold Pinterin näytelmä "Rakastaja", jonka rooleissa loistavat Milla Kangas ja Lauri Tilkanen. Minulla oli reilut puoli tuntia aikaa haastatella Millaa ja Lauria takahuoneen puolella esityksen jälkeen, koska oli kiire bussiin - ja niinhän siinä sitten kävi, että juttuhetki hiukan venähti ja bussi lähti lähes samalla sekunnilla saatuani itseni penkkiin istumaan, eli läheltä piti! 

Aluksi tiedoksi, että Kokkolasta kotoisin oleva Milla on syntynyt 1981, Laurin juuret taas sijaitsevat Karinaisissa Varsinais-Suomessa ja hän on syntynyt 1987.

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Mä yritän kovasti harrastaa jääkiekkoa ja kiipeilyä, aikaa on rajallisesti mutta pyrkimys on ainakin kova! Työt kun menee periodimaisesti ja ollaan paljon aikatauluissa kiinni, on hankalaa olla mukana missään säännöllisessä harrastustoiminnassa. Vapaalla tulee vietettyä paljon aikaa perheen parissa.” (Lauri)

”Mullakin on pienet lapset (1v ja 3v), ei ole paljoa vapaa-ajanvietto-ongelmia kyllä. Liikuntaa harrastan mielelläni, ja välillä on kiva päästä itsekin teatteriin katsomaan tärkeitä juttuja. Viimeksi olen nähnyt Kansallisteatterissa Lemminkäisen. Laurin kanssa kävimme katsomassa Tainaronin, siinä oli ohjaajana Essi Rossi, eli sama ohjaaja kuin tässä Rakastajassa.” (Milla)

Missäs vaiheessa teatterikärpänen puraisi? ”Yläastella menin ilmaisukerhon tyyliseen juttuun, silloin ei vielä näyttelijän ammatti käynyt mielessä. Lukioaikoina alkoi sitten tapahtua enemmän – olin mukana silloisen rock-jazzkoulun toiminnassa, jossa tehtiin monta teatterijuttua, laitettiin myös ystävien kanssa muutama proggis pystyyn. Kaupunginteatterissa olin Sound of Musicissa Lieslin roolissa ja se oli ensimmäinen kosketus ammattiteatteriin.” (Milla)

”Mä pääsin 11-vuotiaana Turun Vartiovuoren kesäteatteriin ja sen jälkeen menin harrastajateatteriin (Turun Nuori Teatteri) jossa olin seitsemän vuotta, aina lukion loppuun asti. Kirjoitusten loppuvaiheessa piti alkaa miettiä, että mitähän sitä tekisi. Kyllä lukioaikoina kävi jo mielessäni, että mitäs jos tästä näyttelemisestä tulisikin ammatti. Pääsimme samana vuonna Millan kanssa TeaKiin, vuonna 2006.” (Lauri)

Onko missään vaiheessa ollut mielessä jokin muu ala, suunnitelma B? ”Lukioaikoina mulla oli mielessä kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutten koskaan hakenut minnekään muualle. Esimerkiksi kauppakorkeaan olisin voinut hakea, suvussani on sen alan porukkaa. Siinä vaiheessa mulla ei ollut mitään selkeää ajatusta siitä, mikä musta tulee isona. Nyt voin sanoa, että hyvä että kävi näin ainakin toistaiseksi.” (Lauri)

”Mulla vierähti tovi ennen kuin pääsin TeaKiin. Sitä ennen opiskelin muusikoksi musateatteripuolelta Lahdesta ja pop/jazz-opintojakin. Musiikki on ollut mulla aina vahva vaihtoehto. Kävin mä lukion jälkeen pyrkimässä kääntäjäksikin, en päässyt...” (Milla)

Minä vuonna valmistuit TeaKista? ”Mä valmistuin 2010, pikkuisen aiemmin kuin muut eli neljässä vuodessa. Sain hyväksiluettua muita opintojani tähän yhteyteen.” (Milla)

”Mä valmistuin 2012, olin yhden extravuoden vielä päälle.” (Lauri)

Milla ja Lauri (c) Teatterikärpänen

Mainitse joku oma roolityösi tai koko proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla tärkeä. ”Vaikea kysymys… Kaikki työthän ovat jollain tavalla aina merkittäviä ja tärkeitä itselleni. Voisin vastata tämän Rakastajan, nyt kun tähän on palattu taas kymmenen vuoden jälkeen. Teatterikouluaikoina se oli ensimmäisiä vähän isompia juttuja ja silloin se oli hyvin tärkeä työ meille molemmille ja tähän oli kiva palata nyt.” (Lauri)

”Siinä tuli kyllä onnistumisen kokemuksia, tavoitti ehyen kokonaisuuden silloin. On ollut hienoa päästä tekemään Rakastaja uudestaan. Voisin mainita myös edellisen työni, Aurinkoteatterin Saalistajat. Se oli omassa fyysisyydessään ihana haaste. Viimeisimmät työni ovat molemmat olleet hienoja haasteita, ja täysin toistensa vastakohtia. Ihan parasta!” (Milla)

Mikä on noin yleisesti ottaen haasteellisinta teatterin tekemisessä? ”Kaikki proggikset ovat omanlaisiaan prosesseja, välillä prosessimuotoisessa tekemisessä on haastetta löytää ”se juttu”, kulma tai väite ja oman kokemukseni mukaan aika usein mennään ihan kalkkiviivoille, ensi-iltaviikolle, ennen kuin asiat ratkeavat. Aina ne jollain tavalla kuitenkin ratkeavat!” (Lauri)

”Mun mielestä haastavinta on lähinnä oman pään sietäminen prosessissa. Sieltä tulee kaikenlaista viestiä ja täytyy neuvotella itsensä kanssa, että mikä on tämän jutun kannalta olennaista. Epävarmuuden sietäminen on usein näissä prosesseissa haastavinta, ja sehän tiivistyy aina ensi-iltaa kohti. Miten elää sen kanssa? Miten puhdistaa sitä pois? Miten keskittyä vain työhön ja juuri siihen hetkeen, mitä ollaan juuri nyt tekemässä? Näin vanhemmiten oon kyllä oppinut kestämään tätä paremmin.” (Milla)

Mistä sitten nautit eniten? ”Tuntemattomaan kurottaminen ja yhdessä löytäminen. Itsensä haastaminen fyysisesti ja henkisesti. Parhaimmillaan ihana heittäytyminen.” (Milla)

”Vuorovaikutus vastanäyttelijän ja yleisön kanssa. Vaikka olisi kuinka tarkkaan treenattu, joka esitys on hyvin erilainen ja yleisön energia on erilainen, ja meidän energiamme myös. Rakastaja kestää tunnin, ja siinä aika paljon ollaan kontaktissa ja eletään sitä hetkeä. Se on nautinnollista, jännittävää ja kuumottavaa samaan aikaan.” (Lauri)

kuva Rakastajasta (c) Marko Mäkinen

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”No nytpä kysymyksen pistit! Tulee heti paineita siitä, että pitäisi vastata jotain suurta….” (Milla)

”Oppeja on matkanvarrella saanut paljonkin ja koko ajan niitä tulee lisää, mutta mitään kirkasta ajatusta ei kyllä nyt tule mieleeni...” (Lauri)

”Tämän näytelmän inspiroimana vastaan nyt, että ”kohti toista”! Mulla on tapana jäädä pyörittelemään ja pohtimaan asioita niin näyttämöllä kuin omassa elämässänikin. Menee kohti toista ihmistä – oli se sitten ystävä, parisuhde, työkaveri. Tämmöinen tärkeä ajatus tuli nyt mieleeni.” (Milla)

”No minäkin kyllä nyt kehittelen jotain tähän näytelmään liittyen… ”Päin vaaraa”. Sopii niin näyttelijäntyöhön kuin elämään yleensä. Ei voi tietää ellei mene asiaa kohti. Oon yrittänyt tätä viimevuosina noudattaa. Kohti tuntematonta. Pois omalta mukavuusalueelta. Pelottavissa asioissa on jotain sellaista, joka täytyy vaan kokea ja kohdata. Sen myötä niistä tulee tutumpia.” (Lauri)

”Just näin! Kun miettii tätä Jurkkaakin, niin kymmenen vuotta sitten en olisi pystynyt tulemaan tänne tätä esittämään, tuohon pieneen tilaan.” (Milla)

Mitä on teatterin taika? Voiko sitä selittää, vai murtuuko taika? ”Mulle teatterin taika voi merkitä moniakin asioita, mutta eniten se on energiaa ja vuorovaikutusta, joka on läsnä jokaisessa esityksessä. Hengitämme yhdessä yleisön ja vastanäyttelijöiden kanssa, siinä on jotain maagista.” (Lauri)

”Ei teatterin taika selittämällä mihinkään pakene… Mitenkään tyhjentävästi en osaa tätä selittää, mutta ensimmäisenä mieleeni tulee tihentynyt energia ja läsnäolo. Ihminen on loputtoman mielenkiintoinen esimerkiksi tässä Jurkan tilassa, hän saapuu paikalle ja istuu, ja sitähän voisi katsella loputtomasti.” (Milla)

”Joskus yllättää itsensä näyttämöllä, tekeekin yllättäen jotain tietynlaisen impulssin mukaan. Se on kiintoisaa, ja sellaiseen tilaan pitäisi myös pyrkiä.” (Lauri)

Millainen vastanäyttelijä on Lauri Tilkanen? ”Laurihan on ihan mahtava! Hänellä on hieno intensiivinen läsnäolon taito, jota voisi kai myös karismaksi kutsua. Siihen energiaan on helppo vastata ja lähteä yhdessä tekemään.” (Milla)

”… mulla on halu ratkaista asioita. Anteeksi, huutelen täältä nyt väliin omia kommenttejani, mutta tämä koskee meitä molempia kyllä.” (Lauri)

Entä millainen vastanäyttelijä on Milla Kangas? ”Hänen kanssaan on helppo näytellä, hän on tilanteessa läsnä ja meillä on hyvä kontakti. Muuta ei tavallaan tarvita, kaikki on vastausta toisen impulsseihin. Milla on tarkka ja taitava, ja hänen kanssaan on helppo puhua ja avata tilanteita, väittää vastaankin mutta sekin on osa prosessia.” (Lauri)

Taustalla tallenne TeaKista (c) Marko Mäkinen 

Kerro joku legendaarinen sählinki. ”Taisi olla ”Pohjalla”-näytelmän ennakko, katsomo ei ollut täynnä. Yhdessä kohtauksessa potkaisen tuolia ja se pyörii pitkin lavaa. No, sillä kerralla tuoli jatkoi pyörimistään ja lensi suoraan katsomoon! Samassa näytelmässä lensi tulitikun hehkuva pää suoraan katsojan syliin. Mä jäin katsomaan minne se lentää, sieltä sitten näytettiin katsomosta että kaikki ok. Silloin kymmenen vuotta sitten Rakastajassa kävi kerran niin, että tässä kun kaadetaan viskit päälle niin mä liukastuin ja lensin selälleni. Se näytti itse asiassa aika hyvältä ja näytti siltä, että se kuuluu esitykseen mukaan!” (Lauri)

”Tässä Rakastajan ensi-illassa mulla irtosi korkokengän korko… Harrastajateatteriaikoina Famen loppukiitoksissa kävi kerran niin, että basisti/näyttelijä hyppäsi niin korkealle kiitoksiin tullessaan, että hänen päänsä osui kattorakenteisiin ja siihen putosi lattialle elottomana. Huh, siihen loppui kiitokset ja ambulanssi kutsuttiin paikalle. Hän selvisi kyllä, sai aivotärähdyksen.” (Milla)

Nyt muihin aiheisiin. Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi viihdykkeeksi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Joku hyvä kirja… ja konjakkipullo.” (Lauri)

”Joo, hyvän paksun kirjan mäkin ottaisin. Ja mozzarellapizzaa! ” (Milla)

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”50-luvulle olisi siistiä mennä fiilistelemään.” (Lauri)

”Mä menisin 20-luvun Pariisiin taiteilijaelämää seuraamaan.” (Milla)

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi? ”Se olisi farssi! Niin kuin elämä itse. Tai musta komedia, tunnin kestoltaan. Kompakti, en tykkää pitkistä näytelmistä.” (Lauri)

”Joku kolminäytöksinen juttu. Ilo-tuska ja sitä kolmatta en nyt keksi hah.” (Milla)

Lopuksi Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä, joka osoittautuikin yllättävän haasteelliseksi täsmennettyäni, että ei saa miettiä liikaa eikä tarvitse selittää vastausta sen tarkemmin. Joka välissä nauratti ja paljon. (Laurin vastaukset suluissa)

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus (Kaipaus)
Mistä sanasta pidät vähiten? - Yrjö (Rakkaus)
Mikä sytyttää sinut? - Läsnäolo (Nauru)
Mikä sammuttaa intohimosi? - Analyysi (Agressio)
Suosikkikirosana? - Voi perse (Saatana)
Mitä ääntä rakastat? - Kuovi (Lapsen nauru)
Mitä ääntä inhoat? - Saneeraustyöt (Hammaspora)
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ihmisoikeusjuristi (Kirurgi)
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lääkäri/sairaanhoitaja (Patologi) 
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ihana nähdä sua! (Tervetuloa!)

torstai 6. joulukuuta 2018

Äkkivääriä flamingon sääriä / Teatteri Hevosenkenkä

Äkkivääriä flamingon sääriä / Teatteri Hevosenkenkä, Tusculum

Ensiaamu 4.12. 2018, kesto noin 30min (ei väliaikaa)

Tekstit Laura Ruohonen (Allakka pullakka, Yökyöpelit ja Tippukivitapaus)
Esityksen valmistus Jussi Lankoski ja Eero Ojala
Yhteistuotanto Teatteri Hevosenkenkä ja Suomen Lausujain Liitto

Suositusikä 3-8v

Estradilla : Eero Ojala / Jussi Lankoski (vuorottelevat)

 Kaikenlaisista paikoista sitä saattaa itsensä välillä löytää joko tahtomattaan tai ihan omasta mielenkiinnostaan. Joulukuisena tiistaiaamuna löysin itseni ensin aamuvarhaisella kylmissäni sadetta pitelemästä Niittykummun Teboilin katoksen alta ja hetkeä myöhemmin Teatteri Hevosenkengän pihasta ja uudisrakennus Tusculumista. Nimi kuulosti minusta närästyslääkkeeltä äkkiseltään, mutta oikeasti tarkoittaa rauhalle, taiteelle ja hiljentymiselle tarkoitettua suojaisaa tilaa. Nimi on peräisin antiikin Roomasta ja sopii kyllä mainiosti nykypäivän Espooseenkin. Vesisateessa tallustelun jälkeen oli kuulkaa lähes mieltä herkistävää ja ainakin lämmittävää tepastella sukkasiltaan suojaisassa taiteen pesässä!

Varsin katu-uskottava kokonaisuus, eikö? 

 Ensiaamuun olivat minun ja Herra Lausuntataiteilijoiden lisäksi heränneet päiväkotipiiperoiset virallisine valvojineen ja muutama muu suositusikää hitusen vanhempi henkilö, myös tekstien äiti Laura Ruohonen. Aika nopeasti kävi ainakin minun mielessäni ilmi, että näissä runoissa ja riimeissä ei kyllä yläikärajaa ole. Kukapa ei nauttisi nokkelasta, yllättävästä ja hauskasta sanoilla kikkailusta!

 Esityksessä käytetyt tekstit eivät kokonaisuutena olleet minulle tuttuja muuten, paitsi Tippukivitapauksesta peräisin olevat jutut. Näin keväällä Kansallisteatterissa Tippukivitapauksen, ja se oli kyllä musiikkiteatterielämys parhaimmasta päästä. Niinpä tekikin mieli lähteä vähän lauleskelemaan, kun Eero Ojala alkoi aluksi lapsosilta kysellä, sattuuko kenelläkään olemaan mukana hanskoja tai lapiota ja jos olisi, mitä niillä mahdollisesti tehtäisiin. Kiihtyvällä tahdilla etenevä kysely kirvoitti jo kaikenlaista huutelua ja elehtimistä yleisöstä. Näissä lastenteatteriesityksissä minusta muutenkin on parasta se vilpitön innostuneisuus ja spontaanius joka pienistä katsojista huokuu, jos tekee mieli huudahtaa "Eeeeikä!" tai "Et uskalla!" niin sitten hihkutaan. Sama taas "aikuisten jutuissa" aiheuttaisi (ja on aiheuttanut) ilahtumisen sijaan lähinnä noloja tilanteita. Kuvitelkaapa vaikka Hamlet aloittamassa "ollako vai eikö olla" ja joku huutaisi "No koita nyt jo päättää!" Perin kiusallista olisi se.


 Pinkissä jumpsuitissa ja syystäkin jarrusukissa ämpäreiden seassa kurvaileva Ojala tietää kyllä kikat joilla pidetään yleisö kuin yleisö hyppysissään ja valppaana. Äänenkäyttö ja fyysinen, hallittu pelleily yhdistettynä mehukkaiden tekstien tarjoamaan yllätyksellisyyteen ja hauskoihin käänteisiin on nautinnollista seurattavaa, ja iloinen kiherrys kuuluu sieltä sun täältä. Olen nähnyt käytettävän ämpäreitä rekvisiittana aiemminkin (Musiikkiteatteri NYT ja UIT) ja tässä se taas nähtiin, että vain mielikuvitus on rajana. Aika usein vähemmän on enemmän, ja yksinkertainen mutta ovela on monimutkaisia viritelmiä toimivampi juttu. Kuten esimerkiksi rusinat, ja taisi siellä muutama kuivattu karpalokin olla mukana. Eero lähti hauskasti marjastamaan ja napsi katsojien nenänpäitä ämpäriinsä! Kas, mitähän mahtoi kopsahtaa kevyesti ämpärin pohjalle.. Jotain perin liikuttavaa oli siinä, millainen harras hiljaisuus ja toisaalta pieni kihertely laskeutui huoneeseen marjastuksen aikana, lapset sulkivat silmiään ja kurottivat hivenen eteen päin, josko sattuisi miekkonen ämpäreineen kohdalle. Jännittikin samalla. Jos totta puhutaan, olisi minunkin nenänpäästäni saanut käydä kevyesti nappaamassa. Toiveajattelua.

 Harmitti oikein, kun tekstit eivät olleet minulle juurikaan ennalta tuttuja. Hyvä puoli oli tietysti se, että yhtään ei tiennyt mihin suuntaan jutut lähtisivät ja monta hauskaa käännettä olikin tarjolla. Mieleeni jäi maitopurkkiin pieraisut ja viisi pientä Niemistä ja se, että suusta lipsahtelee kaikenlaista muuta, kun anteeksi pitäisi pyytää. Mainiotahan on tietenkin se, että ainahan voin lainata Ruohosen riimit kirjastosta ja hihitellä itsekseni kotona, nyt kun olen jo kahlannut Roald Dahlin tuotannon läpi lähikirjastoni avustuksella. Saatan jopa esittää isännälle privaatin runoesityksen (ja tämänkin runojutskan innoittamana lausuin kaksi kissa-aiheista runoa ja vieläpä ulkomuistista).


 Mitäpä tähän nyt vielä osaisi lisätä? Puoli tuntia mennä sujahti hujauksessa ja mielelläni olisin kuunnellut ja katsellut enemmänkin, mutta pikkukatsojille tämä oli juuri passeli kesto. Keskittyminen ei herpaantunut (pientä levottomuutta oli ilmassa ajoittain, mutta kenelläpä ei etenkin siihen aikaan aamusta) ja kukaan ei tiettävästi pahoittanut mieltään ja jäänyt tyynyille kieriskelemään. Varsin onnistunut ensiaamu siis! Jos ensikosketus lastenteatteriin ja teatteriin ylipäätään on tämänkaltainen, siinä saattaa teatterikärpänen istahtaa nenulle ja se on jatkossa menoa sitten. Sitten voi keski-ikäisenä muistella, että "taisi olla silloin vuosi 2018, kun olin katsomassa Teatteri Hevosenkengässä lastenrunoesitystä, jossa hassu pinkkipukuinen kaveri popsi rusinoita ja laittoi ämpärin päähänsä ja mutusteli hampaansa. Se se oli mainio esitys!" 

(c) Jussi Lankoski

 Sen haluaisin vielä lisätä, että kyllä on mahtavaa, että meillä on näin rikas ja moneen taipuva suomen kieli! Itsekin tykkään välillä viljellä vähän hassujakin ilmauksia ja makustella sanoilla, ja melkein pitäisi järkätä joku jemmapaikka erityisen vinkeille, liian vähäisessä käytössä oleville sanoille ja niitä sitten aina sopivan hetken tullen ripottelisi mausteeksi mukaan tekstiä elävöittämään. Sanoja kuten kenkku, messevä, mussuttaa, tupsu, näpsä, pomppu, akkuna, huiskis, vipeltää...

 Haa! Äkkivääriä flamingon sääriä nähtävissä Tusculumissa seuraavan kerran keväällä 2019, ja ämpäreiden ja riimien kanssa viuhtomassa siis vuorotellen Eero Ojala ja Jussi Lankoski. Tästä linkistä lisäinfoa esityksistä ja aikatauluista.

(c) Eero Ojala 

Esityskuvat (c) Fanni Lieto ellei muuten mainita

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Teatteri Hevosenkenkä!)

maanantai 3. joulukuuta 2018

Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatteri

Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 9.11. 2018 ja oikeastaan joka esityspäivä, kesto 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tiina Valkama
Valosuunnittelu Mika Randell
Äänisuunnittelu Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen ja Anna Kulju
Näyttämötekniikka Roope Santala, Ilkka Stolt ja Riku Suvitie

Rooleissa : Riitta Salminen, Stefan Karlsson/Markus Ilkka Uolevi, Teemu Aromaa, Severi Saarinen, Miska Kaukonen, Peter Ahlqvist, Iikka Forss ja Ella Lahdenmäki (roolihenkilöksi voisi myös nimetä koko lavastuksen ja eräänkin fiikuksen, joka saa taas kovaa kyytiä tietyssä tilanteessa...)


 Pari vuotta sitten kävin nauramassa Tampereella poskilihakseni kipeiksi tämän samaisen pieleenmenevän näytelmän (ja saman ohjaajan) parissa, ja tässä välissä olikin ehtinyt naurusulakkeeni latautumaan juuri sopivaan kondikseen. Ja miten kävi? Takaraivoani alkoi tykyttää jo alkumetreillä ja katastrofaalista loppuhuipentumaa kohti mentäessä tuntui siltä, että otsalohkoni ja kaikki mahdolliset päänsisäiset onkalot ovat täynnä naurua, joka ei nyt vaan löydä oikeasta lävestä ulos. Tuntui siltä, että pääni räjähtää ihan justiinsa ja naurusulake ei sitä painetta kestänyt, vaan ylikuumeni ja kärvähti vaihteeksi. Vielä seuraavanakin päivänä päässä jyskytti ja niskasta ylöspäin tuntui kovin raskaalta - olin onnistunut hankkimaan itselleni jonkisortin naurutulehduksen! Ja nyt pari päivää esityksen jälkeen kaikki extranauru on muodostanut pienet pussit silmieni alle. Hienoa!

 Oli suunnaton ilo olla paikalla Turun Työväen Teekkareiden Draamaseuran ensi-illassa Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämöllä. Näytelmän ohjaaja Risto (Korhonen?) (Teemu Aromaa) toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja kertoili hiukan aiemmista, vähän surkuhupaisistakin tuotannoista, joissa on ollut resurssipulaa niin näyttelijöiden kuin budjetinkin suhteen. Nyt sitten oltaisiin iskujen iskussa ja kaikki olisi valmista odotettuun ensi-iltaan näytelmästä "Murha Havershamin kartanossa". Saas nähdä miten näyttämömestari Anne (Riitta Salminen), ääni-ja valomies Teuvo (Markus Ilkka Uolevi), itse Risto, Jonde (Severi Saarinen), Henkka (Miska Kaukonen), Masa (Peter Ahlgvist), Roope (Iikka Forss) ja Sanna (Ella Lahdenmäki) selviytyvät. Mitäpä luulisitte?

 Kuten näytelmän nimestä käy ilmi, ihan kaikki mitä kuvitella saattaa (ja kaikki mitä ei edes saata kuvitella ennen kuin se jo tapahtuu) menee niin vituralleen kuin olla ja voi. Muutama esimerkki : äänimies unohtuu ihan muihin puuhiin ja ääniefektit tulevat väärään paikkaan tai ovat muuta kuin pitäisi, näyttelijöiden toimesta rekvisiitat ovat mitä sattuu käteen osumaan, Perkinsillä (Henkka eli Miska) on ongelmia vierasperäisten sanojen ja repliikkiensä muistamisessa ja mikä pahinta/parhainta, lavastus alkaa elää omaa elämäänsä eli toimii silloin kuin ei pitäisi ja toimii ennalta-aavistamattomalla tavalla. Ylläreitä siis riittää monessa muodossa ja täytyy sanoa, että vaikka olen nähnyt saman hässäkän ennenkin, muutama kohtaus naurattaa niin paljon että on pakko kiljahtaa naurusta, kun se ylläri tulee puun takaa. Vaikka tiedän sen tulevan, se naurattaa silti ja siksi. Vähän samalla tavalla kuin teeveestä tuttu Illallinen yhdelle, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja ja joka kerta meinaan pudota penkiltä, kun kana lentää tarjottimelta hevon kuuseen.


 Loppua kohti mentäessä nauraahöröttelin jatkuvalla syötöllä ja ajattelin jo, että nyt ette kyllä enää yhtään lisää tästä kierroksia tai muuten saan sydänkohtauksen. Mitä vielä, etenkin Iikka Forss alkoi mokoma osoittaa sellaista jalkatekniikkaa että alta pois. Iikka myös painiskeli erinäisen rekvisiitan kera varsin mallikkaasti! Teemu Aromaa korotti panoksia myös juuri sopivasti ja seuralaiseni kanssa kovasti hohottelimme nimenomaan tarkastaja Carterin yliampuville elkeille. Naurusulakkeeni alkoi kuumeta siinä vaiheessa viimeistään, kun havaitsin hovimestari Perkinsin touhuavan divaanin kanssa jotain aivan älytöntä sivummalla. Lempparikohtaukseni muuten on eräs "viskinjuontikohtaus", joka ei vaan etene millään...

 Charles Haversham (Severi Saarinen) ei kuolemastaan huolimatta malta olla millään näyttämöltä pois ja kissatappeluakin on luvassa, kun naiset sattuneesta syystä taistelevat samasta roolista. Iloisesti minut yllätti Peter Ahlqvist ja lähinnä Masa (tuplaroolissa), hän kun oli niin vilpittömän ilahtunut aina saadessaan lava-aikaa ja huomiota, silmät oikein sädehtivät ja väliaplodeilta ei voinut välttyä, ei edes itse Masa omalle suoritukselleen. Harmi vain, että näyttelijänä Masa on aika yliampuva eikä sieltä luontevimmasta päästä. Kuka sitten kehtaisi sanoa hänelle, että kannattaisi harkita muita harrastuksia, kun toinen on niin vilpittömän onnellinen lavalla? Yksi miehen ele lähti jo elämään omaa elämäänsä näyttämön ulkopuolella...

Perkins (Miska Kaukonen) miettimässä luultavasti fasaaneja 

 Ihan oikeasti, kaikesta pieleenmenosta huolimatta nyt on ammattilaiset asialla. Ei tämä kohellus muuten onnistuisi mitenkään. Sekunnintarkka ajoitus niin näyttelijöillä kuin näyttämömiehillä on kaiken a ja o - muuten sattuisi Juhaa leukaan (ja muutamaan muuhunkin paikkaan), vaikka sennimistä ei olisi mailla eikä halmeilla. Kiitos siis kuuluu ihan koko työryhmälle!

 Ilahduin seuralaiseni kanssa tästä kaoottisesta ensi-illasta niin paljon, että kuuntelimme laadukasta nokkahuilumusiikkia YouTubesta koko loppuillan. Kuunnelkaa tekin! Mikä äänten harmonia!


 Ai niin, teatterilla on teeman mukaisesti aina asiaankuuluvia leivoksia ja tällä kertaa tietysti tuli nautittua upeaakin upeampi Leivos joka menee pieleen. Nappasin ennen esitystä kuvan siitä. Ah!


Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

lauantai 24. marraskuuta 2018

Rakastaja / Teatteri Jurkka

Rakastaja / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 17.11. 2018, kesto n 1h (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Harold Pinter
Suomennos Juha Siltanen
Ohjaus Essi Rossi
Skenografia Aino Koski
Äänisuunnittelu Pauli Riikonen
Valosuunnittelu Saku Kaukiainen

Rooleissa : Milla Kangas ja Lauri Tilkanen (ja mystinen maitomies...)


 Harold Pinter kuuluu niihin näytelmäkirjailijoihin, joiden tekstejä haluaisin nähdä Suomen teattereissa paaaaljon enemmän. Ennen Rakastajaa olin nähnyt Pinteriltä kaksi näytelmää, "Petos" ja "Ruokahissi", joita molempia yhdisti varsin yllättävät käänteet ja intensiivinen ote, jossa hienosti korostui näyttelijäntyö eri vivahteineen. Tiesin ennalta, että aikamoista herkkua on tarjolla, kun Pinterin "Rakastaja" nähtäisiin syyskaudella suosikkiteatterissani (tätä jaksan aina hehkuttaa hamaan loppuun asti) Teatteri Jurkassa - ja kieltämättä vähän jännittikin, että miten kuumottava tunnelma salissa saataisiin aikaan kun aihe on mitä on. Tai mistän minä tiesin aiheesta mitään, näytelmä ei ollut tuttu yhtään ja sepäs olikin passeli juttu se. Jos nimenä on Rakastaja ja lavasteena lähinnä sänky, mietin että kannattaako tällä kerralla parkkeerata suosikkipaikalleni eturiviin vai meneekö linssit huuruun. Tekstissä tuskin käsiteltäisi fiinisti vaikkapa teenjuontia tai työmatkan pituutta, mutta väärässäpä olin...

 Aluksi saamme katsella tovin vanhalta tallenteelta kahden naamioidun henkilön tanssia (myöhemmin selvisi, mistä taltiointi oli peräisin). Yllättäen edessämme onkin oikeasti muuveja vetämässä vielä meille tuntematon pari, liikkeet ovat kuin soidintanssia ja sanaton kutsu tuntemattomaan. Katseet polttavat ja ilma jo sakenee. Naisen silmänisku, yhteinen sopimus ja kuittaus. Game is on. Leikki/peli/jahti?


 Hetkeä myöhemmin Sarah (Milla Kangas) viimeistelee päiväpeiton laskoksia ja tsekkailee, että kaikki on kunnossa Häntä varten. Aviomies Richard (Lauri Tilkanen) on valmistautumassa salkkuineen töihinlähtöön. Keskustelu on varsin avointa. Vaimon rakastaja saapuu jälleen illalla - se tuntuu olevan, ihme kyllä, miehelle ihan okei. Pitää muistaa pysyä poissa ennaltasovitun ajan, viipyä työmatkalla tovin pitempään ettei vaan saavu kotiin kesken kaiken. Heippa rakas, nähdään myöhemmin. Mukavaa iltaa. Mietin, että näilläpä on erikoinen sopimus ja ei kyllä onnistuisi itseltäni. Tai ehkä sittenkin...? Richard poistuu ovesta kadulle ja viileää, raitista ilmaa tuulahtaa ovesta sisään. Tunnelma pysyy kuitenkin varsin sähköisenä, latausta on ilmassa enemmän kuin tarpeeksi. Kattotuuletin hurisee hiljalleen. Valot himmenevät. Jostain kaukaa kuuluu oven kolahdus ja Rakastaja astuu huoneeseen. Sarah´n huulet raottuvat aavistuksen, vilkaisen muita katsojia vaivihkaa ja käy mielessä "olisitpa nähnyt ilmeesi"-ajatus. Mahdankohan itse näyttää samalta? Silmät kiiluen tuijotetaan kohtalaisen raamikasta miestä, jolla muutama otsakiehkura on karannut juuri sopivasti ja paita auki hän lähestyy naista... ja yritetään näyttää siltä, että ei tässä mitään. Teatteriahan tässä vaan katsotaan, ei muuta!


 Jestas tätä kiehtovaa, sensuellia, selvästi vaarallista leikkiä! Tohtiiko edes katsella ja vielä lähietäisyydeltä? Kyllä tohtii ja saa ja pitää katsoa, kun koskettaa ei saa. Enpä ole ennen nähnyt yhtä aistikasta appelsiininsyöntiä, tupakanpolttoa, korttipeliä, mikrofonin pitelyä... Ja sitten myöhemmin ihan oikeasti siemaistaan kupponen teetä. Tallenteellakin on teerituaali käynnissä ja siinä hokaan, että tosiaan, tuohan on TeaKista samasta näytelmästä kymmenen vuoden takaa. Sama työryhmä, välissä vuosia ja etenkin elettyä elämää, tietoa ja kokemusta. Pirun kiehtovaa!

 Erikoinen maitomieskin piipahtaa mestoilla ja Richardkin palailee töistä. Jokin kuvioissa kuitenkin mietityttää ja sitten sen tajuan. Onko teatterissa mikään muu parasta kuin omien korvien välissä kaikuva "HEEEETKINEN mitäs täällä oikein nyt tapahtuu!" Se on koukuttanut ennenkin, jaksaa yhä koukuttaa, pitää hereillä.

 Onhan tämä nyt aikamoinen veto. Hämmentää, yllättää, kiihottaa, kaikkea mahdollista. Tekee olon jopa vähän surulliseksi ja epämukavaksi. Kun odotukset ja toiveet eivät kohtaa... Mitä jää jäljelle? Pelkkiä kuoria, kaikki mehut imetty kuiviin, jaloissani pyörivä ristijätkä. Nopeat syövät hitaat. Syksyn esitykset taitavat kaikki olla loppuunmyytyjä ja lisäesityksissä muutama lippu jäljellä. Vaan josko tulisi lisäesitysten lisäesityksiä ja taas kymmenen vuoden kuluttua päivitetty versio?


 Esityksen jälkeen oli pienoinen yleisökeskustelu, jossa Lauri Tilkanen, Milla Kangas ja ohjaaja Essi Rossi kertoivat esityksen teemoista, yhteisestä historiastaan ja siitä, miksi se piti tehdä uudelleen juuri nyt. Lauri ja Milla ovat kurssikavereita TeaKista, ja siellä tosiaan tuli nuorena ja kokemattomampana sama teksti vedettyä muutaman kerran. Hyvin toimivat kyllä Millan ja Laurin kemiat yhteen, sähköä ja jotain mystistä muutakin oli ilma sakeana. Tämä kuuluu niihin esityksiin, joita ei voi oikein sanoin kuvata. Pitää nähdä ja kokea itse.

 Meikäläinenkin sitten rohkeni "kolmanneksi pyöräksi" vielä yleisökeskustelun jälkeen, teimme nimittäin pienimuotoiseksi tarkoitetun haastattelun, joka lähti vain hivenen käsistä loppumetreillä ja ehdin juuri ja juuri bussiin, johon olin ostanut ennakkoon lipun. Kerrankos sitä Rakastajan tähden bussista myöhästyttäisiin... Pysykää siis kuulolla!

 Teatteri Jurkka ja Pinter ei näemmä petä koskaan! Eläköön!

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

perjantai 23. marraskuuta 2018

Valmiina muistamaan / KOKO Teatteri

Valmiina muistamaan / KOKO Teatteri

Ensi-ilta 16.11. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Taina West ja Eeva Litmanen
Ohjaus Tiina Pirhonen
Musiikki Jussi Tuurna ja Vilma Timonen
Puvut Maiju Hovi
Koreografia Karoliina Kauhanen
Valo-ja äänisuunnittelu  Juha Tuisku

Rooleissa : Eeva Litmanen, Anna-Sofia Tuominen, Pyry Kähkönen, Tatu Siivonen, Karoliina Franck ja Vilma Timonen


 Jos "Valmiina muistamaan" olisi ollut kevätkauden ohjelmistossa, olisi se ehkä jäänyt minulta näkemättä. Keväällä alkoi tulla jo pientä ylitarjontaa ja ähkyä sisällissota/kansalaissota/vapaussota/veljessota -aiheisista teatterijutuista, millä nimellä vuoden 1918 tapahtumia nyt sitten halutaankin muistella. Pääasia on, että muistetaan! Itse kävin katsomassa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka myös nähtävissä nyt Yle Areenassa), Työviksen "Tytöt 1918" ja Tampereen Teatterin "Teatteri taistelussa". Muutakin tarjontaa olisi ollut, mutta valintani kohdistui mainitsemiini kolmeen hyvin erityyliseen esitykseen. Onneksi näyttelijä Eeva Litmasen vaiettuun sukutarinaan pohjautuva "Valmiina muistamaan" tuli ohjelmistoon vasta loppuvuodesta, sillä esitys kiinnosti minua ennakkoon kovasti ja tässä välissä olin ehtinyt nähdä paljon muuta ja toisenlaista, joten pääkopassani oli taas enemmän tilaa tälle kuvastolle. Tärkeää olisi, että tämän aihepiirin esitystarjonta ei loppuisi vuoteen 2018 ja jatkuisi hamaan tulevaisuuteen säännöllisin väliajoin. Jotta emme unohtaisi.

 Esityksen nimikin jo kertoo sen, että aiemmin ei ole oltu valmiita muistamaan ja muistelemaan. Nyt on ollut juuri oikea hetki. Uskallan väittää, että ihan jokaisessa suvussa on omat tapahtumaketjunsa joista on visusti vaiettu ja jotka on haluttu unohtaa. Vaatii rohkeutta tuoda oma historiansa ja omat juurensa kaiken kansan nähtäville ja luettavaksi (Eeva Litmasen sukutarinasta on tänä vuonna julkaistu myös kirja Surun suitsima suku (Like), kirjaa oli myynnissä myös KOKO Teatterissa 25 € hintaan). Vaikka kipeitäkin asioita tulee ilmi, voimme ymmärtää paremmin itseämme. Kuka minä olen, mistä minä tulen, mitä haluan muistettavan menneistä sukupolvista, millaisen muiston itse haluan jättää. Unohtaa ei sovi, mutta voi ymmärtää tehtyjä valintoja, antaa anteeksi, katsoa tulevaan luottavaisesti - huolehtia omalta osaltaan siitä, että sama ei toistuisi.


 KOKO Teatterin katsomossa meillä on harras tunnelma. Kantele soi. Pian lavalle astelee itse Eeva Litmanen, tämä on hänen sukunsa tarina. Olemme kaikki valmiina, aistit auki. Lavalle astelevat myös Eevan isoäiti Anna (Anna-Sofia Tuominen) sekä isoisä Taneli (Pyry Kähkönen). Nuoret ovat kuin suoraan vanhasta Suomi-filmistä, jossa  on ikuinen kesä, neidot sorjia Eloveena-tyttöjä huiveineen ja nuorukaiset riihipaidoissaan salskean komeita - sellaisia, jotka nappaavat tuosta noin syliinsä ja vievät mennessään tanssin pyörteisiin tai kantavat pirttiin kynnyksen yli. Kohta jo pistetäänkin tanssiksi ja siinä menossa matot pöllyävät ja jalat vispaavat siihen tahtiin, että hiki tulee jo katsellessa. Pian on oma tupa ja lapsiakin alkaa siunaantua, nälkäisiä suita.

 Kohtapa ollaankin nykyajassa joulunvietossa ja tarina saa absurdin käänteen, kun Eeva Litmanen (niin, kaikkihan tietävät että hän on Larin Parasken tyttären pojanpojan tytär?) tuo joulunpöydän ääreen tuntemattoman asunnottoman nuorenparin Joosefin ja Marian, joka vielä sattuu olemaan raskaana. Tutulta kuulostaa ja käykin ilmi, että ennenkin on tuntemattomia autettu ja tarjottu niin yöpymispaikkaa kuin lämmintä ruokaakin. Yhteisöllisyyttä, evakkoja nääs. Lahjoja jaellaan ja terästettyä glögiä maistellaan, ja porukka alkaa humaltua (paitsi Maria ja Joosef, jotka ovat jo toisaalla huilaamassa). Tatun (Tatu Siivonen) paketista paljastuu sisällissota-aiheiset pelikortit ja innokkaasti Eevan tytär Karo (Karoliina Franck) ja tämän bestis Vilma (Vilma Timonen) haluavat pelata nimenomaan punaisten puolella. Eipä sitä ennen puolta valittu ja viihdettä revitty siitä, ollaanko punaisten vai valkoisten puolesta "pelaamassa". Tatu on sentään vannoutunut Marski-fani, Mannerheimin kuva komeilee paraatipaikalla joulukuusessakin...


 Näitä joulukamoja roudataan ees ja taas tasaisin väliajoin, ja palataan ajassa taaksepäin takaisin Annan ja Tanelin ei-niin-auvoisaan yhteiseloon. Huutoa ja turhautumista piisaa, ja huomaan keskittymiskykyni vähän herpaantuvan. Suoraan töiden jälkeen aamuvuorosta teatteriinlähtö ei aina ole ihan se järkevin ratkaisu, ja se tuntuu jälleen kostautuvan. Onneksi tarinan lomaan on upotettu myös kaunista musiikkia ja komeaa laulua, ja kappaleiden myötä harhaileva mieleni palautuu jälleen raiteilleen. Toisaalla taas Taneli tärisee punaisten joukoissa ase käsissään, hätä on käsinkosketeltavaa. Piileskelyä, rajan yli hiiviskelyä "pelko persiissä" kiinnijäämisestä, kuulusteluja, helliä katseita ja kosketuksia ja toinen nainen, puukkohippasia, itsensä kovettamista. Joulupöydän ääressäkin käydään taas eikä sielläkään oikein iloluontoista menoa ole, vaikka touhu kyllä naurattaa.


 Lopussa palataan takaisin alun rauhaan ja seesteisyyteen, olo on levollinen ja jotenkin puhdistunut. Kaikki se melskaaminen on takana, on kanteleen vieno sointi ja kauniita sanoja - kuulasta laulua, joka herkistää mielen.

 Kokonaisuudesta en saanut ihan täysin otetta., mutta sekavia aikoja on eletty toki ennenkin... Näin jälkikäteen ajateltuna parasta olivat hetket, joissa ei sanoja tarvittu. Katseet, kosketukset, ikävä ja kaipuu. Anna-Sofia Tuomisen ääni ja läsnäolo. Eeva Litmanen sivummalla tarkkailemassa vakavana, mutta ymmärtävä katse silmissään. Syrjässä, mutta kuitenkin kaiken keskellä. Valmiina muistamaan.

Esityskuvat (c) Heidi Bergström

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KOKO Teatteri!)

Haastattelussa lavastaja/näyttämömies Riku Suvitie

Riku Suvitien tapasin Salon rautatieaseman kahvilassa syyskuun lopulla 2018. Olin haastattelun jälkeen menossa katsomaan Salon Teatteriin Macbethia, jossa on Rikun suunnittelema lavastus. Olin kehitellyt liudan täysin uusia kysymyksiä, sillä en ollut aiemmin haastatellut lavastajaa/näyttämömiestä ja tämä heti herätti uudentyyppisiä haasteita.

Mikä sinun virallinen tittelisi oikein on? ”Eniten tunteja teen Turun Kaupunginteatterissa näyttämömiehenä, mutta lavastaminen määrittelee identiteettiäni vahvemmin. On tullut tehtyä niin paljon kaikenlaista teatteriin liittyvää. Jokin sieltä lavastajan ja näyttämömiehen väliltä. Toivon tulevaisuudessa voivani kutsua itseäni pääasiallisesti lavastajaksi”, pohtii Riku.

Riku Suvitie (c) Mika Nurmi 

Sitten päästiin alkuun. Vuonna 1995 syntynyt Riku on perheen kuopus. ”Alunperin olen kotoisin täältä Salosta. Ihan lapsena asuttiin maalla. Turkuun muutin aloitettuani työt Kaupunginteatterissa.”

Mitä harrastat/teet vapaa-ajallasi? ”Kun tekee kahta-kolmea työtä, ei juuri jää vapaa-aikaa. Kun saan Mollin valmiiksi (Teatteri Kurnuttavan Sammakon ja Turun Kaupunginteatterin yhteistuotantona toteutettu lastennäytelmä ”Molli ja Kumma”, joka oli ensi-illassa lokakuun puolivälissä, tämän haastattelun teon jälkeen), sen jälkeen koitan keskittyä maalaamiseen, joka taas valmistaa minua pääsykokeita kohti. Käytännössä tällä hetkellä hommaa riittää 24/7. Ensin teen työni Kaupunginteatterilla, ja kaikki välit ja illat ja yöt teen freelancer-hommia.”

Jos sinulla olisi runsaammin vapaa-aikaa, mitä tekisit mieluiten? ”Olen nuorena harrastanut tanssia ja soittanut viulua. Tanssi oli minulle todella vapauttavaa, ja tuntuu siltä, että tarvitsisin sitä juuri nyt tietynlaisena ulostulona muuten visuaalisesta mielenmaisemasta. Haluaisin myös lukea enemmän. Asunnossani on odottamassa kasoittain kirjoja, jotka ovat kiireiltä jääneet koskemattomiksi.”

Onko sinulla jotain erityistaitoja/bravuureja? ”Laulan yksin töitä tehdessäni, isoissa tyhjissä saleissa on ihana akustiikka. No, jos pienen bravuurin mainitsen, niin osaan solmia kielelläni kirsikan varren solmuun Twin Peaksin hengessä. Olisi saattanut mennä puoli tuntia hyvää haastatteluaikaa tässä hukkaan, jos olisin ottanut kirsikoita mukaan, hahah.”

Twin Peaks -tunnelmista takaisin asiaan. Mitä haluaisit osata/mistä haluaisit saada vielä lisäoppia? ”Etenkin suunnitteluvaiheesta ja pienoismallien tekemisestä. Viimeaikoina olen tehnyt pienoismalleja aika kiireellä ajan rajallisuuden takia, enkä ole saanut mitään opetusta niiden tekemiseen. Olin hiljattain Lontoossa ja toin sieltä mukanani alan kirjallisuutta. Minulla on valtava pino oppikirjoja pienoismallien rakentamisesta, enkä ole vielä ehtinyt niitä kaikkia pieteetillä lukemaan. Yleensä suunnittelussa ennen piirtämistä aloitan pienoismallista, pääsen siten kolmiuloitteisesti sommittelemaan ja katsomaan mikä toimii ja mikä ei. Se on lempiosuuteni suunnitteluvaiheessa! Kaupunginteatterille tuotuja pienoismalleja käyn usein tauoilla kurkkimassa, tekemässä huomioita kuten: Ahaa, tuon voi tehdä rautalangasta!”

Macbethin pienoismalli (c) Riku Suvitie 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Toiset isovanhempani ovat kuvataiteilijoita, ehkä sieltä olen innostuksen saanut jo nuorella iällä. Molemmat sisarukseni ovat kuvallisesti lahjakkaita ja nuorempana ovat soittaneet jotain, eivät kyllä enää. Koulussahan olin todella surkea puutöissä verrattuna luokkakavereihini enkä kuvaamataidossakaan mikään erikoinen. Sain kyllä kehuja kuviksessa siitä, että minulta löytyi ajatusta, vaikka toteutus ei aina sitten onnistunutkaan. Kaiken olen opetellut kantapään ja virheiden kautta. Se ajatus ja intohimo jaksavat painaa eteenpäin taitojen karttuessa. Musiikkiluokalla olin kuusi vuotta, elin sitä maailmaa nuorena enemmän...”

Mistä sinulla sitten kiinnostus teatteria kohtaan lähti? ”Homma lähti siitä, että olin päättänyt hakea siviilipalvelukseen, ja Salossa oli tasan kaksi siviilipalveluspaikkaa. Toinen niistä oli Salon Teatteri, ja päätin, että haluan sinne. Halusin parantaa mahdollisuuksiani menemällä harrastajanäyttelijäksi saadakseni hieman jalkaa oven väliin. Näyttelinkin vuoden ajan täällä Salon harrastajateattereissa, ehdin tekemään viisi eri prokkista. Lukion musiikkiteatterikurssilla tein ensimmäisen lavastussuunnitelmani yhdessä ohjaaja Arto Lindholmin kanssa.”

Kun aloitin Salon Teatteri ry:ssä siviilipalveluksen, teatteri oli paljon pienempi,ja siellä oli lisäkseni vain yksi vakituinen työntekijä. Sain ja pääsin tekemään kaikenlaista ja myös niin paljon kuin halusin. Pitkiä päiviä innostuneelle nuorelle. Siviilipalveluksen jälkeen tein teatterille vielä yhden lavastuksen ja äänisuunnittelun, minkä jälkeen päädyin sattuman kautta Turun Kaupunginteatterille töihin. Ensimmäinen juttuni siellä oli Naantalissa kesäteatterissa Linnan juhlat. Eipäs kun sitä ennen oli Logomolla Robin Hoodin sydän! Oli pärisyttävä kokemus päästä sinne hommiin. Naantalin Emma Teatteri oli kyllä aika hyvä ”boot camp”, siellä kun on tekniikalla kova kiire ja sai opittua nopean tahdin tehdä. Olen enemmän harjoitus- kuin esityskausi-ihmisiä ja pidän nopeasta temposta takana olevissa hommissa.”

Mitä kaikkea olet nyt sitten teatterissa ehtinyt tekemään? ”Olen näytellyt, lavastanut, äänisuunnitellut ja tehnyt rekvisiittaa. Yhdessä oopperassa olin myös näyttämömiehenä, se oli ihanaa! Logomossa oli Tiina Puumalaisen ohjaama ooppera ”Die Kalewainen in Pochjola”. Kaipaisin oopperaa enemmänkin. Se on oma maailmansa.”

Mitä muuta haluaisit kenties vielä teatterin parissa tehdä? ”Minua kutkuttaa oppia valoista enemmän. Lavastaminen on kuitenkin se, mihin haluan keskittyä. Minulla ei ole suurta kaipuuta päästä tekemään jotain muuta. Kun tekee hyvien tyyppien kanssa, pääsee myös sitä kautta keskustellen ja ideoita heitellen tekemään yhteistyötä eri osa-alueilla. Teatteri on kuitenkin aina monen ammattilaisen yhteinen tuotos eikä yhden kuolemattomuusprojekti.”

Viidakkokirja (c) Riku Suvitie 

Onko sinulla mitään alan opintoja takana? ”Ei ole. Sinne on kuitenkin suunta. Opintoihin siis. Kaiken tähänastisen taitoni olen saanut tekemällä ja oppimalla itse alan kirjallisuudesta. Viime syksyinen Salon Teatterin ”Jekyll & Hyde” oli iso ja kasvukipuja täynnä ollut oppitunti. Siinä opin etenkin itsestäni tosi paljon. Sen ansiosta Macbeth sujui paljon kivuttomammin. Uskon siihen ettei tarvitse olla tehtävän arvoinen sen saadessaan. Olet valmis kun se on saatu päätökseen.”

Totta kai haluan opiskelemaan alaa. Viime keväänä hain ensimmäistä kertaa Aalto-yliopiston lavastuspuolelle. Ulkomailla opiskelu ei vielä kutkuta. Luotan siihen, että täällä olisi juuri minulle laadukkainta opetusta ja resursseja. Täällä tietysti verkostoituu vahvemmin myös tulevaisuuden tekijöiden kanssa. Naantalissa oli toukokuussa ”Love me tinder”-esityksestä samalla viikolla ensi-ilta pääsykokeiden kanssa. Lähdin kuudelta aamulla ajamaan Helsinkiin, olin kahdeksan tuntia pääsykokeissa ja sieltä suoraan Naantaliin pääharjoituksiin. Yöllä takaisin Saloon ja aamukuudelta taas Helsinkiin. Olin sekä pettynyt että huojentunut, että tipuin toisen päivän jälkeen. Ensi keväälle olen järjestänyt vapaampaa aikataulua pääsykokeita varten.”

Pääsykokeissa oli ensin ennakkotehtävät, joiden perusteella valitaan varsinaisiin pääsykokeisiin, jotka kestävät viisi päivää. Toisen päivän jälkeen on ensimmäinen karsinta. Molempina päivinä meillä oli kaksi tehtävää, joissa aikaa kolme-neljä tuntia. Ensimmäisenä päivänä teimme pienissä ryhmissä varjoteatteriesityksen, lisäksi oli maalausta ja savella sekä paperilla muotoilua. Yllätti se, että tehtävä, joka omasta mielestäni meni huonoiten toi minulle parhaat pisteet ja tehtävä, josta olin itsevarma meni päinvastoin. Ja neljä pääsee opiskelemaan. Hakijoita taisi olla nelisenkymmentä, eli sisäänpääsyprosentti on suhteellisen suuri. Pääsykokeissa ymmärsin sen, että seuraavalle keväälle tarvitsen enemmän aikaa ja harjoitusta, ja nyt aion Mollin jälkeen treenata enemmän maalaamista ja piirtämistä, suunnittelua. Nyt lavastuksien tekemisestä on mennyt suurin osa ajasta itse toteutukseen. Iso osa ajasta on ollut asioiden organisointia, talkoiden ja materiaalien järjestämistä ja hankkimista ympäri Etelä-Suomea. Ns. juoksevia asioita. Harrastajateattereissa on kyllä mahtavaa se, että on päässyt tekemään niin monien ihanien ihmisten kanssa töitä!”

Jekyll & Hyde (c) Mika Nurmi 

Onko sinulla mitään muuta alaa, joka mahdollisesti kiinnostaisi? ”Ennen teatterihurahdustani olin aktiivisemmin kiinnostunut yhteiskunnasta ja hainkin valtiotieteelliseen. Olin Euroopan nuorisoparlamentissa järjestämässä tapahtumia. Tämä puoli on sittemmin jäänyt, mutta kyllä identiteettini osana ovat vahvasti ympäristökysymykset ja yhteiskunnalliset asiat. Niitä haluaisin myös käsitellä tietyllä tavalla työssäni. Haluaisin päästä tekemään sekä tilataidetta että piristeenä somistuksia, muutamia ajatuksia olen pyöritellyt pöytäni laatikoihin. Aalto-yliopisto kuulostaa siksi hyvältä, koska koulutusohjelma ei keskity pelkästään teatterin lavalle vaan esittävän taiteen lavastukseen ylipäänsä. No, joskus sitä kiireellisimpinä kausina tietysti toivoisi, että voisi muuttaa Mathildedaliin kahvilanpitäjäksi. Kuka ei välillä kaipaisi sinne?”

No nyt ruvetaan tekemään sitä lavastusta! Mistä lähtee inspiraatio? ”Tätä kysymystä ehkä pelkäsin eniten, koska en yhtään tiedä mitä vastata. Olen alkanut keskittyä tunnelmaan, jonka haluan esitykseen luoda. Sitä kautta mietin, mitkä ovat tarvittavat lähtökohdat näyttämölle ja siitä lähden hiljalleen rakentamaan. Macbethissa korostuu tunnelma, jonka halusin luoda ja se näkyy mielestäni eniten. Samojen teemojen olen huomannut toistuvan muissakin tämän hetken Shakespearen tragedioiden lavastuksissa, ehkä kyse on jostain universaalista asiasta. Kun esityksen maailman saa sisäänsä, on helppo tehdä siellä nopeitakin päätöksiä ja intuitiivisia ratkaisuja.”

Macbeth (c) Mika Nurmi 

Ensin käyn tekstin läpi, ja jos teksti on ennalta tuttu, on ehkä päässäni jo jotain idiksiä. Katson tekstistä tapahtumapaikat, niissä tapahtuvien kohtausten tunnelmat ja tarvittavat käyttöelementit, jos sellaisia on. Macbethissa nousi mieleeni vahvimmin tunnelmina paranoia, kovuus, valta ja kuolemanpelko. Seuraavaksi lähden tekemään kuvaa kolmiulotteisesti ja testailemaan valkoisena, mikä näyttäisi hyvältä. Ensimmäiseen tuotantopalaveriin toin pienoismallin luonnoksen, ja työryhmässä puhuimme siitä, mikä toimii ja mikä ei. Sitten muokataan ja katsotaan uudestaan. Aika paljon harrastajateatterissa mennään myös budjetin ehdoilla ja sillä, mistä materiaaleista rakennetaan. Kaupunginteatterilla olen nähnyt monenlaisia kiinnostavia teknisiä toteutuksia. Helpottaa suunnittelua, jos tietää ennalta, että jokin asia on oikeasti mahdollista itse toteuttaa käytännössäkin.”

Mitä materiaalia pienoismalli on? ”Nyt Macbethissa käytin kapalevyä aika paljon, se on sellainen perusmatsku. Kapalevy on kaksi paperipintaa, joiden välissä on polystyreenivaahtoa. Muuhun voi käyttää käytännössä mitä vain nippusiteistä rautalankaan, mutta jokaiseen toteutukseen löytyy se yksi parhaiten toimiva materiaali. Minulla on tilauksessa kaikenlaista huonekalua ynnä muuta tulostimella tulostettua. Olisi mahtavaa saada 3D-tulostin, tarkat mittakaavassa olevat huonekalut olisi niin yksinkertaista valmistaa sillä itse. Kunhan nyt saadaan seuraava lavastus pulkkaan, pääsee taas testailemaan uusia materiaaleja. Unelma olisi työhuone täynnä useita eri materiaaleja, jotta kaikki olisi lähellä.”

Moneenko kertaan sinun suunnitelmasi ja pienoismallit menevät uusiksi tyyliin ”heitämpä seinään, ei tästä tule yhtikäs mitään”? ”Noooo, kyllä aika usein menee uusiksi etenkin luonnosteluvaiheessa. Se on turhauttavaa ja samalla ihanaa. Macbethin kohdalla kaikki tuntui jotenkin leikiltä, kun kokeili ja teki vaan. Kun kokemusta on tullut lisää, pystyy innostumaan ja leikittelemään keskeneräisellä jutulla. Prosessista on tullut rakkain osa produktioita.”

Millaisella aikataululla näitä hommia tehdään? ”Harrastajateatterikentällä aikataulut vaihtelevat usein riippuen teatterista, koska tuotannon rakenteita on usein vähän. Itse pidän pidemmän aikavälin (vuoden) työstä, jossa on helpompi sovittaa keskustellen suunnittelijoiden työt yhteen sekä ohjaajan näkemykseen. Siten saadaan ehyt kokonaisuus, ja ennaltaehkäistään myöhemmin tulevia ‘yllätyksiä’.”

Nyt tulee vähän hassu kysymys, mutta jääkö työ koskaan kesken? ”Aina se jää. Kiireellisellä aikataululla jää omasta mielestä usein. Macbethissa on paljon asioita, joita haluaisin vielä vähän viilata, mutta aika tyytyväinen olen lopputulokseen. Pitää aina uskaltaa luovuttaa työ eteenpäin, vaikka haluaisi patinoida pintoja maailman ääriin. Keskeneräisyydestä esimerkkinä ”Tulitikkutyttö” Kaarina-teatterissa oli ensimmäinen kunnon lavastukseni ja siellä ensi-iltaa edeltävänä yönä maalasin vielä kaikki pinnat uusiksi. Se kannatti. Mollin ja Kumman kanssa tulen myös jatkamaan työtä ensi-illan jälkeen, koska esitys lähtee kiertämään Suomea.”

Tulitikkutyttö (c) Pirita Linden 

Nämä kysymykset nyt hiukan pomppivat, mutta ei anneta sen häiritä. Mikä on lavastuksen teossa haastavinta? ”Jokaisessa lavastuksessa on aina jotain, mitä en ole tehnyt koskaan aiemmin ja siihen pelottomasti tarttuminen on haastavinta. En ole esimerkiksi koskaan aiemmin maalannut kankaita ennen kuin nyt Mollia tehdessä. Pakostakin tulee virheitä joista oppii tulevia töitä varten."

 "Lavastuksen tekemiseen liittyy paljon osa-alueita – pintakäsittelyä, puutyötä, verhoilua. Pitää osata luopua tietynlaisesta perfektionismista ihan vaan siksi, että ylipäätään pystyy aloittamaan työn! Aiemmin en kestänyt keskeneräisyyttä, ja nyt siitä on oppinut ottamaan kaiken irti. Yksi haastava asia on myös stressin kestäminen. Se on onneksi helpottanut ja osaan jo tunnistaa niitä merkkejä, jolloin tarvitsee rauhoittua ja tehdä jotain muuta. Hyvä ilmapiiri ja kommunikaatio työryhmien sisällä on elintärkeää.”

Mikä sitten on ”helpointa”? ”Ideointivaihe, leikkisä vaihe. Pystyy heittelemään ideoita työryhmän sisällä puolin ja toisin. Se on varmasti kaikille helpointa.”

Ammatilliset esikuvasi? ”Tietysti kaikki ne lavastajat, joita olen saanut tavata! Rakastan jokaisen tyyliä tehdä ja olen saanut onnekseni nähdä monta todella upeaa lavastajaa tekemässä työtään. Voisin listata kaikkien esikuvien nimet. Jani Uljas, Kati Lukka, Teemu Loikas, Teppo Järvinen, Markus Tsokkinen, Es Devlin muutamia mainitakseni. Yksi esikuva siitä, millainen henkilö työympäristössä haluaisin olla, on Janne Vasama. Hänen tapansa olla on ihailtavaa. Seitsemää veljestä oli ihana tehdä Turussa, koska Janne ja Lauri (ohjaaja Maijala) toivat auringon teatterin tekemiseen.”

Entä esikuvia muilta aloilta kenties? ”Ei ole oikein yhtä idolia. Kyllä minä fanitan kaikkia visuaalisia ihmisiä, joita tapaan. Arjessa konkreettisesti jokaista, joka on kaupunginteatterin verstaalla töissä. He ovat ensinnäkin hyviä tyyppejä ja mielettömän taitavia. Olen ihaillut jo kauan Perniöstä kotoisin olevaa kuvataiteilija Sampsa Sarparantaa, hän on tärkeä esikuva ja toivon, että todella monet ihmiset kohtaisivat hänet.”

Millainen on sinun ”normipäiväsi” töissä? ”Jos puhutaan nyt ihan lähipäivistä, niin olen mennyt vähän ennen aamukahdeksaa kaupunginteatterille ja tehnyt parisen tuntia jotain Molliin liittyvää. Harjoitukset ovat alkaneet kymmeneltä, treenataan joko Tarua Sormusten herrasta tai Näytelmää joka menee pieleen. Siellä kahteen asti, välillä tauolla käynyt ehkä kurkkaamassa Mollin puolella. Sitten seuraamaan Mollin harjoituksia viiteen asti ja työstänyt hetken lavasteita kunnes on päänäyttämön iltaharjoitusten aika. Iltaharkkojen jälkeen siivoan jälkeni Mollista ja normipäivä oli siinä. Kesällä päivät kului niin, että ensin olin tekemässä Salossa lavastusta ja illaksi ajoin Naantaliin esitykseen. Kotona olen yleensä kymmenen jälkeen illalla. Aamukasista iltakymmeneen tällä hetkellä, kyllä vaan. Ei sitä pitkään jaksa. Siinä vaiheessa kyllä tuntee väsymyksen, kun saa kommentteja silmäpusseistaan. Pitää löytää tiettyjä päiviä ja kausia, jolloin pystyy rauhoittumaan. Liiallisista tunneista tuleva uupumus ei ole tavoiteltavaa, mutta en halua kuitenkaan peitellä faktoja. Teen tiettyinä kausina paljon töitä pystyäkseni tulevaisuudessa tekemään vähemmän. Lavastajuuden unelmaa tavoitellen.”

Molli ja Kumma (c) Harri Ahola 

Missä jutuissa olet nyt ollut näyttämömiehenä? ”Nyt syyskaudella olen ”Tarussa” ja Näytelmässä joka menee pieleen, joka on marraskuussa ensi-illassa. Keväällä olen mukana eräässä isossa produktiossa, jota ei vielä tässä vaiheessa ole julkistettu. Kevään juttu ja NJMP ovat sellaisia, joissa toivoin olevani mukana, juuri niiden lavastajien takia!”

(Huom. Tässä vaiheessa voi jo paljastaa sen, että kevätkaudella Turussa nähdään Hamlet, ja sen lavastussuunnittelijana on Markus Tsokkinen.)

Podetko sinä muuten ensi-iltajännitystä? ”Joo-o, nyt on helppo vastata tähän kun juuri oli Macbethin ensi-ilta. Olin todella hermostunut siihen asti kunnes pääsi teatterille ja alkoi tulla muuta ärsykettä, ensi-iltayleisöä ja koko ajan on pieni puheensorina ympärillä. Jännityksen taso riippuu kyllä itse jutusta ja siitä, miten varma siitä on. Macbethissä sain rauhan, koska sain oman työni valmiiksi aikaisessa vaiheessa. Jekyllissä & Hydessä taas olin ihan romuna katsomossa, jännitin ja stressasin. Levollisuus tulee yleensä siinä vaiheessa kun esitys alkaa, pystyy nauttimaan näkemästään. Jälkeen päin on ”takki tyhjänä” -olo. Ensi-illan jälkeistä tyhjyyttä omien lavastusteni jälkeen poden myös. Tällä hetkellä tosin en ehdi kokemaan sitä, koska seuraavan lavastuksen ensi-ilta on jo parin viikon päästä!”

Urasi tähtihetki (joku muu kuin tämä haastattelu hahah)? ”Heheh, kyllä niitä tähtihetkiä on ollut jo aika paljon! Sanotaan näin, että urani tähtihetki oli ehdottomasti se, kun lähdin tekemään Macbethin suunnittelua ja se tuntui ihanalta! Olin saavuttanut jonkin pisteen. Tämä on hyvä alku.”

Ja toinen tähtihetki oli se, kun tuurasit kesällä Love me Tinderissä Arttua ”kapselissa” ja tulit mainituksi Teatterikärpäsen jutussa? ”No ehdottomasti sekin, hahah. Heti tuli Artun kanssa kuittailua siitä, kumpi saa enemmän mediahuomiota näillä lyhyillä mieskarkki-lavavisiiteillään. Arttu on kyllä yleensä päässyt hoitamaan tämän lavapuolen.”

Tähän väliin haluan mainita yhden kannustavan kommentin, joka lämmitti ja lämmittää mieltäni edelleen. Nopea pieni kohtaaminen, joka tuntuu merkitykselliseltä. Lauri Maijala huikkasi mulle pienellä käytävällä ”Jäbä on kultaa!” Se oli pieni ja tärkeä hetki.”

Mitenkäs muuten sitten, kun käyt itse teatterissa. Pystytkö katsomaan esitystä ilman, että kiinnität liikaa huomiota lavastusratkaisuihin ja vastaaviin, irrottautumaan töistä? ” Tottakai lavastusratkaisuihin kiinnittää huomioita ja niitä ihailee, mutta en koe sen häiritsevän omaa katsojakokemustani. Hyvästä esityksestä nauttii aina.”

Mitä sinulle merkitsee teatterin taika? ”Teatterin taika on sen katoavaisuudessa. Jos et mene tänään katsomaan esitystä, sitä esitystä ei enää ole. Huomenna se on erilainen. Suomessa esitysten kausi on vielä aika lyhyt ja esitysten päätyttyä se katoaa, ja jäljelle jää oma muistosi ja kokemuksesi juuri siitä hetkestä. Teatteri on sidottuna aikaansa.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Tämän kirjoitan nyt haastattelun jälkeen, mutta kuulin juuri, että Salon Teatterilla oli käynyt siivousfirma pesemässä lattian, ja koko porukka oli Macbethin alkukohtauksessa vetänyt flipat näyttämölle jääneeseen pesuaineeseen. Olisi ollut mahtavaa nähdä se! Kunnon slapstick -hetki!”

Jos saisit vapaat kädet, minkä näytelmän haluaisit lavastaa? ”Haluaisin tehdä jonkun kauhunäytelmän, esimerkiksi ”Mustapukuinen nainen”. ”Pukija”-näytelmän haluaisin tehdä, ja sellaisia juttuja, joita esimerkiksi Ryhmäteatteri on tässä lähiaikoina tehnyt. Muodonmuutos. Yhteiskunnallisia aiheita, uusia tekstejä. Eduskunta III oli mielestäni upea.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin kaikki lukemattomat kirjani ja maalausvälineet ja askarteluvälineet ja pienoismallit, kaikenlaista tilpehööriä. Tarviiko sinne nyt sitten ruokaa?”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Haluaisin mennä Ranskaan ja Pariisiin impressionismin aikaan. Se tyylilaji tuntuu itselle tärkeältä. Tunnelma kohdillaan. Vapaa-ajan vallankumousta ja taiteessa korostetaan tavallisten ihmisten arkea ja elämää Antiikin sankaritarinoiden sijaan ensimmäisiä kertoja.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Toivo
Mistä sanasta pidät vähiten? - Pettymys
Mikä sytyttää sinut? - Ihmisten kohtaaminen
Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämätön asenne
Suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä rakastat? - Puheensorina, joka kuuluu toisesta huoneesta
Mitä ääntä inhoat? - Melua kun koittaa keskittyä. Sirkkelin ja vasaran ääneen herääminen.
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Oopperalaulaja
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Mikään monotoninen työ mihin ei pysty vaikuttaman.
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Vittu mitä säätöö!” Hahhahahahhah! Pääsihän se Kimi Räikkösen kommenttikin tähän mukaan.

Rikulla on myös omat nettisivut, jossa varsin kattava kavalkadi valokuvia eri esityksistä ja niiden lavastuksista. Kannattaa käydä tsekkaamassa! Sivut löytyvät tämän linkin alta. 

Riku esittelee kuvaansa Salon Teatterin lämpiön seinällä...