maanantai 18. syyskuuta 2017

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company, Aleksanterin teatteri

Ensi-ilta 17.9. 2017, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Tarina H.C. Andersen
Ohjaus, dramatisointi ja taiteellinen suunnittelu Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama
Valosuunnittelu Kalle Paasonen (Aleksanterin teatteri) tai vaihtuva kiertuevalomies
Pukukonsultti Arja Könönen/Play it Again Sam
Musiikki Abba, Avicii, Beatles, Elvis, Queen ja Sia (muutokset mahdollisia)

Lavalla : Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)

Keisarillinen Mike ja Zin (c) Tero Ahonen 

 Olen ollut jo useamman vuoden täysin hullaantunut Red Nose Companyn punanenäklovnien, Miken ja Zinin, sympaattisen karisman edessä. Mikä pettämätön meininki! Miken ja Zinin käsittelyssä Juoksuhaudantie ja Punainen viiva saivat täysin uutta muotoa ja ehdin jo riemastua siitä, että seuraavaksi tartuttaisiin H.C. Andersenin satuklassikkoon Keisarin uudet vaatteet. Mutta voi, esityksiä näin aluksi vain muutama ja nekin sellaisina päivinä, ettei olisi mitään mahdollisuuksia päästä katsomaan. Vai olisiko sittenkin... Pienellä fixauksella kävi sitten niin, että meikälikka oli sunnuntain ratoksi ensin neljä tuntia aamuvuorossa töissä, siitä hyppäsi bussiin ja matkasi Helsinkiin ensi-iltaan, ja esityksen jälkeen bussilla takaisin kotokulmille ja illaksi uudelleen töihin. Kaikenlaista hoopoa sitä on teatterikärpäsyys teettänyt aiemminkin, tämä oli kyllä ensimmäinen kerta tämänkaltaisiin järjestelyihin.

 Pääkaupunki suorastaan hehkui syksyisessä auringonpaisteessa ja oli kyllä erittäin mieluisaa tehdä niin hienossa säässä pieni kävelylenkki Kampista Aleksanterin teatteriin. Olin ensimmäisten joukossa paikalla ja yritin lukea narikoiden luona Vaarallista juhannusta e-kirjana, mutta alkoi sitä ensi-iltaväkeä sitten lappaamaan siihen malliin, että keskittyminen lukemiseen herpaantui. Lapsikatsojia oli ilahduttavan paljon - lapsillehan tämä esitys on lähinnä suunnattukin, mutta Miken ja Zinin tuntien, saattaapa siellä olla mukana aikuiskatsojienkin hoksottimia ilahduttavaa materiaalia... Vessa tuntui olevan kova sana lähes kaikille ja joku pienokainen luuli, että salin ovien luona väki jonottaa nimenomaan vessaan. "Onpas täällä iso vessa!" kaikui riemukkaasti aulassa.

 Itse salissa oli varsin jännittynyt ilmapiiri, kun ei taaskaan yhtään tiennyt, mitä oikein olisi luvassa. Kiemurtelusta päätellen pientä levottomuuttakin oli ilmassa. Punaisen verhon takaa Mike ja Zin singahtivat lavalle ja valehtelusta kertovalla biisillä heti paalupaikalle. Herrat esittäytyivät ja Mike kertoi esityksen keston olevan tunnin verran "tai sinne päin, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu" ja katsomosta kuulunut välitön naurunpyrskähdys heti viivästytti kestoa muutamalla sekunnilla. Valaistiin myös hiukan Aleksanterin teatterin keisarillista historiaa, mikäs onkaan parempi paikka ensi-illalle!

Vaatturiveijarit (c) Ukko-Pekka Jaakkola 

 No, tarvitaan ensin kaksi veijaria, joista toiselle löytyi veijarillinen asento ja olemus aika nopsaan, toiselle taas ei syntynyt valmista ihan niin äkkiä. Veijarit esittäytyivät Maukaksi ja Henkaksi. Olipa kerran siis keisari, joka oli varsin perso hienoille vaatteille ja hän vaihtoi asukokonaisuuksia useaan kertaan päivässä ja esitteli kaikelle kansalle pukujaan hienon fanfaarin säestämänä. Pääsimme tapaamaan myös keisarillisen fanfaarinsoittelijan (ja myöhemmin myös keisarillisen varpaidenkaivelijan sekä tietysti keisarillisen synnyttävän kaniinin...). Maukka ja Henkka kehittelevät kunnon vedätyksen ja kutoa louskuttavat näkymättömän kankaan, jonka sitten suurella rahalla myyvät keisarilliseen käyttöön. Tai hetkinen! Kangashan ei suinkaan ollut näkymätöntä. Sitä eivät kylläkään tyhmät ja epäpätevät tyypit pystyneet näkemään. "Kyllä jotain näkyy" totesi nelosrivin kaljupäinen mieskin, kun yleisöltä kysyttiin, mitä näkyy vai näkyykö mitään.

 Ongelmia syntyi sitten siinä vaiheessa, kun lavalle tarvittiin itse keisari keekoilemaan, ja näyttelijöitä oli vain kaksi. Ovelasti löytyi konsti, millä Mike pääsi ikään kuin vaivihkaa sujahtamaan keisarilliseen rooliinsa ja hienoa hattua kantamaan. Hatun kanssa tuli myöhemmin vähän kuminauhaperäisiä ongelmia ja tuohtunut vanhempi kansanedustaja joutui aika kauan puhisemaan samassa asennossa lavalla ennen potkujaan. Tämä oli osoitus siitä, että teatterissa kaikki on tässä ja juuri nyt, mitä vaan voi sattua ja kesto venyä yllättävistäkin syistä.


 No, saatiinpa ympättyä mukaan vähän länsimetroakin, sinistä tulevaisuutta ja vaihtoehtoisia totuuksia. Paikoitellen kuului lasten iloinen kikerrys eniten ja välillä taas aikuisten hörötys oivalluksista. Mike ja Zin tarjoilevat jokaiselle jotakin maailmaa ja sen menoa ihmetellessään. Yleisökin pääsi osallistumaan - välillä piti aukoa suuta hämmästyksestä, välillä soitella ilmarumpuja ja laitettiinpa kangaspakkakin kiertämään. Jokainen sai leikata kankaasta sopivan palan ja laittaa taskuun (harmikseni huomasin kotona kangaspalani hukkuneen kotomatkan aikana, voi jehna!).

 Väliin musisoitiin kitaralla ja melodikalla (vai mikä lie), yleisö komppasi tahdissa mukana. Niinhän se on, että paras vedätys on niin hyvin huijattu, että siihen jo itsekin uskoo. Huipennuksena keisari pasteerasi uusissa vaatteissaan pitkin lavaa ja kyllä siinä suut loksahti auki ilman erillistä käskyäkin. Vaan kuten sanottu, lasten suusta totuuden kuulee ... niin tälläkin kertaa. Hupaisaa oli myös se, että keisarin ilmoittaessa "Minä olen teidän keisarinne!" kuului yleisöstä kirkkaalla lapsenäänellä vastapallo "Etkä ole!" Minusta näissä lastenteatteriesityksissä parhautta on katsomosta kuuluvat kommentit. Aika legendaarisia sutkauksia olen saanut kuulla vuosien saatossa, uskokaa pois.

 Miten kävi huijariveijarikaksikolle Maukka ja Henkka? Jatkavat mokomat bisneksiään muualla.

 Esityksen lopussa punanenät riisuttiin ja kummasti niihin on tottunut, sillä molemmat näyttelijät näyttivät jotenkin alastomilta ilman niitä!? Hiukan myöhemmin olisi saanut mennä fanikuvaankin ja pierutyynyä testaamaan, mutta minun oli kiirehdittävä bussiin ja siinä rytäkässä se kallisarvoinen kankaanpalakin varmaan hukkui. Jos näette jossain välillä Aleksanterin teatteri-Kamppi, lähettäkää allekirjoittaneelle.

 Red Nose Companyn kalenterista voi tsekata esityspäiviä ja jos on vielä näkemättä Juoksuhaudantie tai Punainen viiva, suosittelen lämmöllä tutustumaan niihinkin.

 (Näin esityksen kutsuvieraana, vaikkakin olin jo ennen kutsua ehtinyt ostaa itse lipun.)

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kikka Fan Club / Teatteri Jurkka

Kikka Fan Club / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 9.9. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja dramaturgia Laura Gustafsson
Sävellys ja äänimaailma Tuomas Hautala
Ohjaus Sini Pesonen
Valosuunnittelu ja videot Ina Niemelä
Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Lavastus Tellervo Syrjäkari ja Ina Niemelä

Esiintyjä Pia Andersson

Äänirooleissa Mikko Roiha, Riku Nieminen, Annika Poijärvi, Jarkko Lahti, Joel Mäkinen, Rosanna Kemppi ja Pola Ivanka

 Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun sosiaalisen median puolella kävimme innostunutta keskustelua mahdollisesta Kikka-aiheisesta musikaalista. Taisi olla Riihimäen Teatteri yhtenä osapuolena keskustelussa ja muistan sen, että ilmoitin saapuvani ehdottomasti paikalle, jos jossain Kikka-musikaali nähtäisiin. Muistan sen fiiliksen : miten posketon ja samalla niin nerokas idea! Kyllä sitten leuka meinasi loksahtaa rintaan, kun katselin Teatteri Jurkan syksyn ohjelmistokuvausta. No nyt alkaa tapahtua!


 Itselläni on parikin muistoa Kikkaan liittyen, ja esityksen aikana nousi esiin muutama sellainenkin muisto, jota en olisi halunnut mieleeni palauttaa. Tarkkaa vuotta en muista, mutta 90-luvun alussa (tai 80-luvun lopussa?) olin Aitoon Kirkastusjuhlilla ja Kikka-huuma oli parhaimmillaan/pahimmillaan. Itse olin parikymppinen. Ylälavalle oli ahtautunut melkoinen määrä porukkaa ennen Kikan esiintymistä, tungos oli ihan käsittämätön ja happi meinasi loppua. Hirvittävän mylvinnän säestämänä Kikka saapui savunpeittämälle lavalle, taustanauha lähti pyörimään ja Kikka hihkaisi mikrofoni kädessään "Ensimmäisen biisin nimi on ... KIIHKEÄT TUULET ... ooooooh!" ja siitä se hulabaloo vasta alkoikin. Pari rohkaisevaa nauttinutta nuorukaista ryntäsi välittömästi lavalle ja minä meinasin lyhyenä jäädä jalkoihin muutenkin. Ajattelin, että jätkät yrittää varmaan käydä Kikan ryntäisiin kiinni tai muuten kouria mutta ei, kundit alkoivatkin tanssimaan Kikan ympärillä villisti. Mietin, että "Wau mikä meininki!" Kikka sinnikkäästi lauloi biisiä ja vispasi tuttuun tyyliinsä käsiään sinne sun tänne. Hämärä mielikuvani on, että järjestysmiehet olisivat aika nopeasti poistaneet tanssikaksikon lavalta. Muuta en keikasta muista. Jäinkö edes katsomaan kuin alun? Ehkä lähdin samantien pois, olihan Kikka nyt nähty.

 Toinen hauska muistoni liittyy karaokeen. Edesmenneessä legendaarisessa Hälläpyörä-nimisessä hämeenlinnalaisravintolassa oli karaokeilta ja joku heppu päätti vetäistä "Sukkula Venukseen"-hitin. Mikä look oli miehellä! Kokoparta ja marjapuuron värinen puku, ja mikä koreografia oli hänellä. Muutamallakin taisi lentää oluet nenästä sitä performanssia katsellessa, aplodit olivat kuitenkin valtaisat. Näin jälkikäteen ajateltuna on pakko ihailla miehen rohkeaa omaa tyyliä. Silloin se meni naureskeluksi. Vähän niin kuin Kikankin kanssa meni. Muiden joukossa naureskelin, mutta salaa itsekseni ihailin.

 Teatteri Jurkan piskuinen teatterisali on puettu pastellisävyihin. Pia Andersson saapuu eteemme ja kertoo, että lapsena oli tapana esittää jotain niin, että toinen katsoo ja toinen esittää, ja nyt leikkisimme samaa leikkiä. Sovittu! Kiihkeät tuulet-intro alkaa soida. Että pitikin juuri se. Pia tempaisee aamutakin päältään ja alta paljastuu tiukka toppi ja shortsit. "Tahdon sut heti syliin mun tai muuten kiihkoon mä tähän pakahdun" laulaa Kikka/Pia, silminnähden nauttii esiintymisestä ja tanssimisesta ja välillä pyöräyttää silmiään kikkamaiseen tyyliin. Peruukki päähän vielä ja look on valmis. Minulla nousee yllättäen pala kurkkuun. Tapahtui välitön flash back 90-luvulle ja opiskelija-aikaiseen solukämppään. Olin yksin kotona, Kikka ja Kiihkeät tuulet soi c-kasetilta ja minä tanssin ja laulan biisin mukana, keimailen peilin edessä ja koitan asetella kulahtanutta t-paitaani jotenkin niin, että edes toinen olkapää paljastuisi. On jotenkin vapautunut tunnelma ja sellainen olo, että tällä tyylillä kun tanssisin yökerhossa oikeasti, voisi joku minut huomatakin. Mutta ei, tanssikuviot ja villi meno jäivät omien seinien sisälle. Ei minulla riittänyt kanttia, ei rohkeutta. Ei silloin eikä nytkään. Istuskelin aina melkein siellä perimmäisessä nurkassa ja vähän kateellisena katselin, miten toiset nauttivat tanssimisesta discopallon alla huomion keskipisteenä. Ja näinhän se on edelleenkin : on niitä jotka hakeutuvat valoon (välillä se polttaa, jos menee liian lähelle) ja meitä, jotka istuvat hämärässä katsomassa muita. Ja se on okei.

 Esityksessä pääsemme Kikka Fan Clubin kokoontumiseen (ja oikeastaan siinähän me itsekin alusta alkaen olemme) ääninauhan myötä ja samalla Kikka jakaa kaikille kullanvärisiä I love Kikka-tarroja, jota sitten hypellän ja pitelen kuin kalleinta aarrettani. Kikan puheet ovat osittain suoria sitaatteja eri haastatteluista. Koko ajan joutuu puolustelemaan sitä, miksi näyttää miltä näyttää. Täysin käsittämätön keskustelu käydään Ylen Sabatti-ohjelmassa vuodelta 1990, ja keskustelu esitetään kokonaisuudessaan nukkehahmojen avulla laulaen. Taustalla pyörii aito tallenne. Keskustelemassa ovat Kikan lisäksi Irwin sekä Pasi Kaunisto, ja haastattelijoina Tapani Ripatti sekä Anu Panula. Sammakoita suusta pääsee yhdeltä jos toiseltakin, välillä naurattaa mutta suurimmaksi osaksi otsa menee kurttuun ja niin näyttää menevän itse Kikallakin tv-ruudussa. Ei noin voi sanoa toiselle, eihän? Suututtaa ja surettaa. Tulee epätodellinen olo. Ja elettiin vielä aikaa ennen nettiä ja nimimerkkien takaa huutelijoita.


 "Sukkula Venukseen"-kappaleen tematiikkaa avataan myös varsin seikkaperäisesti (mielestäni ehkä vähän liiankin tarkkaan) ennen väliaikaa. Toisella puoliskolla saamme tavata tyyliään hiukan muuttaneen Kikan, joka käy dialogia Pola Ivankan kanssa. Liikutun. Loppukliimaksina kuulemma työryhmän tekemän kappaleen Kikalle, "Anna mennä".

 27 vuotta sitten naureskelin muiden mukana Kikan tyylille ja tanssikuvioille. Nyt nauru on muuntunut hyväksyväksi hymyksi ja salainen fanitus reiluksi ihailuksi. Ilman Kikan kaltaisia räiskyviä valopilkkuja meillä hämärässä viihtyvillä menninkäisillä olisi paljon pimeämpi tie kulkea.

 Esityksen jälkeen järjestettiin vielä mielenkiintoinen keskustelu, jossa paikalla oli pukusuunnittelijaa lukuunottamatta koko työryhmä ja yleisö sai kysellä kaikenlaista. Saimme kuulla mm. esityksen synnystä ja siitä, miksi tämä esitys tehtiin vasta nyt. Onneksi tehtiin, ja Teatteri Jurkka on paikkana ihan täydellinen. Mielenkiintoisia keskusteluja on luvassa jatkossakin, lisäinfoa Jurkan sivuilta. Loppuvuosi näyttää olevan loppuunmyyty, mutta tammikuun lisäesitykset napsahtivat juuri myyntiin ja voin sanoa, että nyt jos koskaan kannattaa olla nopea.

 Kiitos koko työryhmälle silmiäavartavasta Kikka Fan Clubista ja Kikalle sinne pilven reunalle vilkutus ja kiitos, ja anteeksi että nauroin.

 Kamppiin hämärissä tallustellessani kävi ykskaks mielessäni, että tekisipä joku Johanna Tukiaisesta samankaltaisen esityksen...

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

tiistai 12. syyskuuta 2017

Mestari ja Margarita / Kansallisteatteri

Mestari ja Margarita / Kansallisteatterin Willensauna

Ensi-ilta 6.9. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Mihail Bulgakov
Ohjaus ja dramatisointi Anne Rautiainen
Suomennos Ulla-Liisa Heino
Koreografia Sonya Lindfors
Lavastus, nuket ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori
Dramaturgi Ewa Buchwald
Valo-ja videosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu Jani Peltola
Naamioinnin suunnittelu Krista Karppinen

Rooleissa : Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis

 Kansallisteatterin syyskauden ohjelmistosta nimi "Mestari ja Margarita" ei soitellut kellojani aluksi lainkaan, mutta tarkemman tutkailun myötä kävi ilmi, että sama Mihail Bulgakovin teos tunnetaan myös nimellä "Saatana saapuu Moskovaan" ja siinä vaiheessa meikäläinen innostui. Useammaltakin taholta on minulle suositeltu luettavaksi kyseistä klassikkoa, joka vielä ei ole käsiini tarttunut. Teatteriversion näkeminen on jo pitkään kuulunut haavelistalleni, ja pelkän nimen näkeminen aiheutti samanlaisen reaktion kuin muinoin "Faust", jonka onnistuin näkemään Teatteri Jurkassa. Yhtään ei ole hajuakaan mistä koko juttu kertoo, mutta nähtävä on ja niin pian kuin suinkin mahdollista.

Begemot, Woland ja Hella 

 Onnekseni olin vapaalla ensi-iltapäivänä, ja niin pääsin katsomaan heti ensimmäisten joukossa. Kävellessäni Kampista kohti Willensaunaa oli rautatieaseman ympäristö täynnä poliisi-ja paloautoja ja ihmisiä käännytettiin asemarakennuksen ovilta pois. Mitä on tapahtunut? Jotenkin se sopi tunnelmaan - Saatana saapuu Moskovaan ja näköjään Helsinki välietappina. Myöhemmin sitten selvisi, että kaiken hässäkän syynä oli asemarakennuksen kellaritiloissa sattunut tulipalo, vaan kuka/mikä sen aiheutti...?

 Tässä vaiheessa täytyy todeta, että minulla oli välittömästi ensi-illan jälkeen hirvittävän hienoja ajatuksia pää täynnä (ainakin omasta mielestäni...), mutta en niitä mihinkään ehtinyt ylös kirjoittamaan ja sänky kutsui aamuvuorolaista, ja nyt kirjoittaessa ensi-illasta on ehtinyt kulua liki viikko, enkä mitenkään saa enää otetta senhetkisistä tunnelmistani. Pintaraapaisuksi siis jää tämä. 

 Herrat runoilija Ivan Bezdomnyi (Juhani Laitala) ja kustantaja Mihail Berlioz (Ilja Peltonen) istuvat muina miehinä penkillä illanhämyssä, kun yllättäen "puskista" heidän juttusilleen lyöttäytyy kovin kalpeakasvoinen, tyylikäs ja korostetun kohteliaskäytöksinen mystinen mösjöö Woland (Marc Gassot). Heti päästään small talkin ytimeen; jutellaan Pontius Pilatuksesta ja uskosta. Herra Woland ennustaa, että Berlioz tulee kuolemaan menettämällä päänsä ja toinen päätyy mielisairaalaan. Väkinäistä naurua. Miehet alkavat hiukan epäröidä ulkomaalaiselta vaikuttavan hepun puheita, hänkö muka on ollut itse paikalla Pontius Pilatuksen aikoihin? Minä ajattelen, että lähtekääpä nyt hissuksiin koteihinne ja jättäkää herra Wolandin jutut omaan arvoonsa, ei hyvältä näytä tämä meininki.

 Selvähän se, että herra Woland on itse Saatana, joka on seurueineen saapunut Moskovaan. Monsieur Gassot´n kapeat kasvonpiirteet kera pirullisen tuijotuksen ovat omiaan tähän "leikkiin", ja meikäläistä viedään kuin hypnoosissa. Ajoittain unohdin ihan täysin, mitä kaikkea muuta lavalla tapahtuu. Ensin on täysi pimeys, sitten savua ja valon syttyessä kukas muukaan kuin Saatana on valokeilassa tuijottamassa ja alhaisesti nauramassa. Minä ajattelin, että tällä menolla lähtee kyllä yöunet hamaan loppuun asti - ja samalla jo mietin, että lähteköön vaan. Jos M. Gassot ne vie, vieköön! Asiaa ei auttanut sekään, että Berliozilta totisesti irtosi pää raitiovaunuonnettomuudessa (sangen näyttävä oli yliajo kyllä, istuin hiukan syrjässä enkä paikaltani kunnolla hokannut mistä on kyse) ja Bezdomnyi joutui kuin joutuikin mielisairaalaan. Ja kas, siellä jo Woland on ovelasti vetänyt päälleen valkoisen takin mustan sijaan, hieroskelee hanskakäsiään yhteen ja toteaa sarkastisesti "Ei hätää, täällä sinä olet turvassa!" ja tasan tarkkaan ei olla. Ihanan kamalan nautittavaa!


 Kirjassa Wolandilla on mukanaan suurempi sekalainen seurue, tässä välittömässä läheisyydessä kiehnäävät pirullisen naurun omaava vampyyrinainen Hella (Maria Kuusiluoma) sekä omalaatuinen kissa Begemot (Juha Varis). Tuntuu, että kolmikko katoaa pimeyteen jatkuvasti ja putkahtaa esiin milloin mistäkin. Valoilla ja varjoilla on iso merkitys, ja pienehkö Willensauna tarjoaa yllätyksiä toisensa perään, liukuhihnasta ja pylväiköstä lähtien. Tunnelma on hyvin intensiivinen koko ajan.

 Mistä sitten nimi "Mestari ja Margarita"? Mielisairaalaan jouduttuaan Bezdomnyi saa seinänaapurikseen miehen (Ilja Peltonen), joka oitis kiinnostuu Pontius Pilatus-aiheisista puheista. Hän kun on ollut kirjoittamassa kirjaa samasta aiheesta ja Saatanalla on sormensa pelissä tässäkin. Myös hauras rakkaustarina nousee hiljalleen valoon, viehättävä Margarita (Annika Poijärvi) sivelee erikoista voidetta iholleen ja liitelee yli öisen Moskovan, ja lupautuu infernaalisiin tanssiaisiin rakastettunsa vuoksi. "Feeling Good" on aikamoinen tunnelmankohottaja!

Mestari ja Margarita 

 Esitys on sekoitus Saatanan ja seurueensa vehkeilyjä, puhetta uskosta, ja sitten yllättäen nouseekin runollisen kauniisti toteutetuksi rakkaustarinaksi. Myönnän olleeni useampaan otteeseen aika pihalla, mutta se ei vaikuttavuutta haitannut. Vaatisi ehdottomasti uusintakatselmuksen, ja paremmalta paikalta, jotta näkisi kaikki yksityiskohdatkin tarkemmin. Wolandin silmiin en kyllä haluaisi yhtään sen lähempää tuijotella, vaan ehkä sittenkin... ?

 Niin, tässä käytetään myös paljon nukkeja. Muutamat sivuhenkilöt toteutetaan herkullisesti nukettaen ja jotain äärimmäisen maagista siinä on, miten nuket heräävät eloon ja unohtaa täysin, että raajoja liikuttamassa on vieressä ihminen. Ja kyllä, kyyneleet valuivat pitkin poskiani Margaritan ilmoittaessa, että haluaisi rakkaansa takaisin. Mestari muotoutuu osa kerrallaan silmiemme edessä, pala palalta. Teatterin taikaa parhaimmillaan. Onneksi Saatana ei esiintynyt nukkemuodossa missään vaiheessa, olisin varmasti saanut sydänkohtauksen...


 Muistan vieläkin sen tunnelman, joka oli Anne Rautiaisen ja Janne Siltavuoren edellisessä yhteistyössä, Perhosia askelten alla, jonka näin Omapohjassa muutama vuosi sitten. Istuin pala kurkussa koko esityksen ajan, runollisen kaunista ja lumoavaa oli sekin.

 Tämä PITÄÄ nähdä uudestaan (lippukauppa tosin käy tässäkin aika kuumana), jos pysyisi ajatuksetkin paremmin kasassa uusinnassa. Isoja teemoja, jotka menivät ohi koska Saatana sekoitti pasmat. Sitä ennen aion ottaa haltuun alkuperäisteoksen kirjan muodossa. Teatterissa on hienoa sekin, että mielenkiinto herää myös muita taidealoja kohtaan. Ja toisinpäin.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)


maanantai 11. syyskuuta 2017

Hevisaurus - Mikä minusta tulee isona? / Suomen Komediateatteri

Hevisaurus - Mikä minusta tulee isona? / Suomen Komediateatteri, Peacock-teatteri

Ensi-ilta 7.9. 2017, kesto reilun tunnin (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Kiti Kokkonen ja Olavi Tikka
Ohjaus ja koreografia Jari Saarelainen
Musiikki Pasi Heikkilä/Nina Laurenne
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Lavastus Kiti Kokkonen/Janne Teivainen/Tahti Karjalainen
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo/Hevisaurukset Outi Höylä
3D-projisointi Anna Serita

Näyttämöllä : Herra Hevisaurus (Olavi Tikka), Komppi Momppi (Ville Siuruainen, rummut), Milli Pilli (Hanna Risku, kosketinsoittimet), Riffi Raffi (Kimmo Nissinen, kitara), Muffi Puffi (Vesa Kuhlman, basso), Purppura Louhikäärme (Jennie Storbacka) sekä Laura Allonen, Karoliina Kauhanen, Taneli Läykki, Dareia Qvintus-Laiho ja Tommi Kotkamaa

Erikoinen luokkakuva

 Niin sitä luuli, että Peacockin koviin penkkeihin ei tarvitse pitkään aikaan ahteriaan iskeä (viimeksi toukokuussa), mutta sittenpä iskikin Hevisauriiden ensi-ilta ja sinnehän piti päästä. Matkaan napattiin juuri koulunsa aloittanut kummityttöni, isosiskonsa ja molempien veijareiden äiti. Menomatkalla oli kohtalaisen levotonta meininkiä niin etu-kuin takapenkilläkin. Yksi ilmoitti, että hänestä tulee isona kokki ja sitten opiskelimme kaikki kyseenalaisia englanninkielisiä ilmauksia. Kaikkea sitä koulussa nykyään oppii... Ilmoille nousi myös tärkeä kysymys siitä, että ei kai tämäkin esitys ole ulkoilmassa? Aiemmin kesällä olimme käyneet samalla porukalla Aulangolla Miniteatterin Pekka Töpöhäntää katsomassa ja siitä tietysti jäi mieleen se ajatus, jotta kaikki teatteritoiminta tapahtuu ulkosalla.

 Koko Hevisaurus-homma ei ole minulle millään tavalla tuttua. Kerran meni kyllä pasmat sekaisin Sea Lifessa, kun siellä haita ja rauskuja ihaillessani ykskaks käytävällä tuli vastaan muutama Hevisaurus ja nakkasivat käteeni nimmareilla varustetun kortin. Valokuvaankin olisi "universumin tykeimpien liskojen" kanssa voinut mennä, mutta minähän en kehdannut. Jaksoin sitten kyllä hehkuttaa kaikille, että "arvatkaas keiden nimmarit minulla on".

 Peacockin yleisölämpiössä oli selkeästi jännitystä ja levottomuutta ilmassa useammassakin pöytäkunnassa. Puoli tuntia ennen esityksen alkua nousi jo huoli siitä, että ei kai vaan kukaan mene meidän paikoille istumaan, kun me vielä kykimme täällä eväsleipien kanssa pöydässä. Sain moneen kertaan vakuuttaa, että kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on. Varsinainen riemu ratkesikin sitten siitä, kun vihdoin pääsimme paikoillemme ja ovi laitettiin kiinni. "Mitäs kautta täältä NYT sitten pääsee pois?" Ulkoilmateatterissa lienee siis puolensa...

 Tapahtumat lähtivät käyntiin Ukuli-pöllön koulusta, jossa oppitunnin aiheena oli "Mikä minusta tulee isona?" Hevisaurusten lisäksi luokalla näytti olevan niin kärpästä, leppäkerttua kuin apinaakin, ja tietysti yksi louhikäärme. Selväksi kävi se, että kaikista voi tulla isona ihan mitä vaan, ja tästä tulikin mieleeni, että kummityttöni ilmoitti jo hyvin nuorena, että hänestä tulee isona supertähti. Sitä odotellessa!


 Jotenkin minulla meni sitten ohi se, miten joku saurus huomasi ihmepähkinänsä kadonneen, ja uutta pähkinää lähdettiin sitten yhteistuumin etsimään maailman eri kolkista. Etsintähommien välissä repäistiin sitten tanakkaa hevimeininkiä kehiin ja kuultiin tarinaa mm. popcornipullista! Mitkä asut! Värikylläinen maailma ja lumoavat projisoinnit olivat kovasti mieleeni, mutta kyllä ilma ja tunnelma kummasti sähköistyi musiikkinumeroiden myötä. Arvovaltainen ensi-iltayleisökin villiintyi taputtamaan joka välissä.

 Tutuksi tulivat erilaiset kulkupelit, kun bussilla ajeltiin Kuopijoon ja sieltä junalla Helsinkiin, jossa jääkarhukolmikko tanssi Pähkinänsärkijä-balettia. "Ihania!" huokaili kummityttöni jääkarhuille. Eipä löytynyt ihmepähkinää balettitanssijoidenkaan joukosta, ja sitten jo suunnattiinkin Brasiliaan. Tässä vaiheessa tiukasti sambaava kukko (Taneli Läykki) varasti huomiomme täydellisesti, ja myöhemmin kuultiinkin, että "se tanssiva kana oli kyllä parasta!" Käväistiinpä sitten hevikopterilla avaruudessakin ja ajelehdittiin merillä, ja lopulta päädyttiin tietysti Kiinaan. Miten upeat paperilyhtyarmadat lavan valtasivatkaan! Katsomossa hämmästeltiin ihastuksesta. Kiinasta matkattiin tietysti takaisin kotikulmille. Löytyikös tällä reissulla sitä ihmepähkinää? Miettikääpäs sitä.


 Mainio oli muuten viritelmä pähkinän idättimestä ja kiinalainen ihmepähkinä itsekin, molemmat olivat piirrustuskilpailun satoa ja voittajatyöt saimme nähdä lavalla. Monenlaista vekotinta ja härpäkettä oli idättimessä kyllä, ja sen parissa hääräilevillä professoreilla oli varsin rouhea meno.

 Jotenkin se jäi mieleeni, että sitkeästi vaan kun suuntaa eteen päin eikä jää paikoilleen murehtimaan, voi tulla yllätysonnistumisia eteen ja samalla saa tutustua erilaisiin mukaviin tyyppeihin, kun pitää silmät auki ja heittää ennakkoluulot romukoppaan. Ja että isona tosiaan minustakin voi tulla ihan mitä vaan! Minustakin tuli Teatterikärpänen ihan tuosta noin vaan!

 Viimeisen biisin aikana meno yltyi yleisössä villiksi ja muutama intoutui tanssimaankin. Lavalla nähtiin pienimuotoinen mosh pit, jossa villejä kierroksia hakivat Hevisaurusten lisäksi myös ohjaaja-koreografi Jari Saarelainen sekä käsikirjoittaja Kiti Kokkonen. Ihan teki itsekin mieli mennä pomppimaan pari kierrosta.

 Näissä lapsille suunnatuissa jutuissa on ihan eri tunnelmansa. Näissä ei pönötetä ja huutelu on myös suotavaa. Yksikin kailotti pähkinäasiaan iloisesti, jotta "Minullakin on pähkinäallergia!" ja toinen taas kyseli, että mahtaako tämä kestää vielä kuinkakin kauan ja jokaisen biisin jälkeen vielä erikseen "Nytkö se loppui?" Varmasti riitti seuraavana päivänä päiväkodeissa ja kouluissa kerrottavaa RÄYH!-huutojen kera.

Universumin tykeimmät liskot  (c) Matti Rajala 

 Paluumatkamme oli täynnä infernaalisia kaistanvaihdoksia, edelleen kyseenalaisia englanninkielisiä ilmauksia tyyliin "You is an idiot! No, you ARE an idiot!" ja keskustelua siitä, että pöllöllä ja sillä valkoisella kanalla oli parhaat tanssimuuvit.

 Esityksiä on lokakuun loppuun asti ja mukavaa oli se, että kesto on vain reilun tunnin, joten pääkaupunkiseudun ulkopuoleltakin olimme kerrankin ihmisten aikoihin kotona ja arvovaltaiset ensi-iltavieraat hyytyivät takapenkille vasta loppumetreillä. Hauska reissu, hauska ja värikylläinen esitys! Lisätietoja tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Vilja Harala

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Komediateatteri!)

lauantai 9. syyskuuta 2017

Cats / Tampereen Teatteri

Cats / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Musiikki Andrew Lloyd Webber
Teksti T.S. Eliot
Suomennos Jukka Virtanen
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Risto Korhonen, Jaakko Mölsä, Jukka Wennström, Elina Rintala, Mikko Nuopponen, Raisa Kekarainen, Katra Solopuro, Suvi Salospohja, Sonja Pajunoja, Ritva Jalonen/Irina Milan, Helena Rängman, Pia Piltz, Pyry Smolander, Aki Haikonen, Wilhelm Blomberg, Martti Manninen, Aleksi Seppänen, Heikki Mäkäräinen, Heikki Järvinen, Ville Mäkinen, Lari Halme, Ulriikka Pohjanheimo, Maria Påhls, Tero Harjunniemi, Elisa Piispanen, Matti Hakulinen ja Hanna Mönkäre


 Karkeasti arvioiden väki voidaan jakaa koira-ja kissaihmisiin. Minulla on ollut yksi koira ja lukuisia määriä erilaisia jyrsijöitä, joten lasken itseni enemmänkin jyrsijäpuolelle. Kissoille olen allerginen ja joudun ottamaan allergialääkettä reippaasti aina lähes kaikkien kyläreissujeni yhteydessä, sillä liki kaikilla läheisimmillä ystävilläni on tai on ollut kissoja joka lähtöön. Kyllä mokomat kissanretaleet ovat sen hokanneet, että tuo naikkonen ei meistä juuri piittaa, sillä ovat tunkeneet karvaista hanuriaan suoraan naamaani tai muuten vaan karvanneet housunpunttini polvista alaspäin ihan vaan kiusallaan. Mokomat naukumaijat ja -petterit! Persoonia on ollut joka lähtöön, ja mieleenpainuvimpana ehkäpä mustavalkoinen Mölli, joka kyläilyn yhteydessä karkasi likipitäen aina rappukäytävään, suostui nätisti syliin ja jolle piti puolivälissä paluumatkalla näyttää ikkunasta maisemat. Auta armias jos tämän unohti, rimpuili kissa sylistä takaisin yläkerroksiin tai sitten yritti tassullaan huitaista silmät päästäni. Semmoinen kissa oli Mölli. Näitä tarinoita olisi enemmänkin, mutta jätetään toiseen kertaan.

 Päätin hiukan hullutella Cats-mausikaalin ensi-illan yhteydessä ja maalasin ruskealla kajalilla itselleni tumman nenänpään ja muutamat viikset. Näytin enemmän myyrältä kuin kissalta. No, ainahan joukkoihin pitää soluttautua yksi myyrä... jos kerran rottakin! Lähdimme kotoa hyvissä ajoin, mutta katinkontit, tällä kertaa se ei auttanut. Ei, isäntä ei tällä kertaa kääntynyt väärästä liittymästä, vaan liikenneonnettomuuden vuoksi moottoritie Tampereen suuntaan oli loppupäässä totaalisen tukossa. Kello kävi ja vähän jo meinasi hiki tulla. Juutuimme myös halvatun ratikkatyömaalle ja lopulta sain liput kouraani aulassa klo 18.55. Jännitystä elämään saa näemmä muutenkin kuin lottoamalla.

Rotta tekee tuttavuutta kissojen kanssa 

 Kuten sanottu, tähän Tampereen Teatterin Cats-mjausikaaliin on solutettu mukaan Rotta, Risto Korhosen olenkin jo aiemmin kissana nähnyt ja myös jäniksen roolissa. Ristosta on niin moneksi. Koko hommeli jopa alkaa sillä, että "olipa kerran rotta, joka halusi olla kissa..." ja saimme aluksi seurata siimahännän yöpuullevalmistautumista. Kaikki tuleva tapahtuukin sitten Rotan unessa ja fantasiamaailmassa! Mauahtava oivallus tämä! Seuraavan reilun parituntisen aikana melkoinen lauma kissoja esittäytyy, ja totisesti ovat uniikkeja persoonallisuuksia kaikki. Ei ole koiraa karvoihin katsomista, mutta kissoja kannattaa katsella oikein tarkemmalla silmällä, oli allergiaa tahi ei. Mitä asuja ja hienoja yksityiskohtia!

 Heti ensimmäinen numero on hengästyttävää katsottavaa ja seurattavaa. Aikamoista joraamista ihan koko sakilta (eipä ollut ketään kissaa taaempana lavasteiden päällä pötköttelemässä tai "kissanviulua soittelemassa" miettien "minua ei tuo tanssiminen nyt muuten tällä kertaa huvita"), ja onkohan kukaan koskaan laskenut, montako kertaa sana "jellikki" tässä miusikaalissa muuten mainitaan? Jellikki? Kyllä, kun jellikkikuu nousee, kaikki jellikkikissat venyttelevät itsensä esiin kuka mistäkin ja siitä se jellikkimeininki vasta alkaakin. Myöhemmin tuli mainituksi myös "pollikki", se taisi liittyä enemmänkin koiriin. Jellikkivaihde jäi meikäläiselle päälle ja yö meni jellikkiunia nähdessä. Aamulla oli silmät turvoksissa. Kissat!

 Kissoja on totisesti joka lähtöön ja kaikki tanssivat, laulavat ja kirmailevat karvat pöllyten. "On tallella tanssienergiaa"-lause ilahdutti minua suuresti, sillä harvoin saan kuulla nimeni mainittuna lavalla ja vielä miausikaalissa! Osa kissoista kiemurtelee tankotanssijoinakin herraskissojen klubilla ja saamme ihailla myös näyttäviä ilma-akrobaatteja. Ja kyllä, pitäähän sen Rotankin päästä kohtauksiin mukaan. Pieni jyrsijämme nähdäänkin niin junan veturina (höyry vain nousi päästä), kehätuomarina koirien matsissa kuin tarjoilijanakin.

 Ihan kaikki kisut ovat ihastuttavia ja taitavia, ja voisin tässä luetella uudestaan kaikki nimet. Parhaiten jäi mieleeni Demis Roussosta (kuka muistaa?) ja Hagridia muistuttava Vanha Deuteronomi (Matti Hakulinen), joka saapui näyttävästi paikalle kissa-autolla. Kissabussi jääköön odottamaan Totoro-musikaaliin. Tämä Vanha ja Viisas Iso D (sallittakoon nyt tämä ilmaus, sillä nimihän on hankala kirjoittaa) on kissojen johtaja, ja hän saa kunnian julistaa yhden kissoista seuraavalle levelille. Tämän suurimman kunnian saa räjähtäneenoloinen, elämää nähnyt Grizabella (ensi-illassa Ritva Jalonen, roolissa vuorottelee myös Irina Milan), joka riipaisevan kauniisti saa kunnian tulkita Muiston (Memory, ehkäpä yksi maailman tunnetuimmista kappaleista). Ritva Jalonen nimenomaan tulkitsee kappaleen, ja katsomossa pyyhiskellään silmäkulmia ihan syystäkin.

Iso D saapuu 

 Erityisesti mieleeni olivat myös Runtunranttu (Lari Halme), jonka nahkahousuhabituksesta olisi mikä tahansa tukkahevibändin solisti enemmän kuin ylpeä ja Teatterikissa Gus (Tero Harjunniemi), jolla tarinaa riitti monenmoisista rooleistaan. Upeasti oli valaistu tässä kohtauksessa muuten näyttämön yläpuolella komeilevat kolmetoista nimitaulua! Muisteluhommat lähtivät hiukan tassuista ja kohta lavalla seilasikin itse Murr-Roope kera Lady Kylkiluun (Helena Rängman) ja lipsahdettiin oopperan puolelle. Komiaahan se oli, ei voi muuta sanoa! Mr Mistofelin (Aleksi Seppänen) esittely läväytti estradille täyslaidallisen teatterin taikaa, ja Demeter (Katra Solopuro) pyöritteli valoilla ryyditettyjä renkaita siihen malliin, että ei voinut muuta kuin huuli pyöreänä katsella ja ihmetellä. Ja entäs muuten ne pimeässä kiiluvat kissansilmät, jotka yllättäen saliin ilmestyivät... Maagista!

Runtunranttu ja fanijoukot 

 Odotin näkeväni näyttävän, energisen shown ja ne odotukset kyllä täyttyivät viimeiseen karvaan asti. Tampereen Cats on huippulaadukas toteutukseltaan ja täynnä hauskoja yksityiskohtia, joista kaikkia en edes bongannut kun oli niin paljon ihmeteltävää ja ihasteltavaa. Kiitos kuuluu ihan kaikille.

 Kyllä minä taidan sittenkin olla myös kissaihminen. Kovin kärkkäästi jäin muina myyrinä hengailemaan saliin esityksen päätteeksi, josko pääsisi vähän silittämään muutamaa kisua. Taktiikka onnistui ja sain ilokseni sylitellä kolmea komeaa kollia, joiden asujen kosteusasteet selkeästi vaihtelivat. Pukuja on kuulemma kahdet, sillä pyykkäämistä riittää. Ei ihme, sillä hikihän tuli jo katsellessa!

 Kotiinpäästyämme esitin keittiössä ihan omaksi ilokseni pikaversion Catsista. Siihen sisältyi hiukan näyttäviä muuveja, muutamakin jellikkimaininta ja luettelo tuntemistani kissoista. Pertsa, Mölli, Kippura, Dommikkiiii, Ansa ja Tauno, Otto-poika, Laatikainen, Hippis, Tirde, Iitu, Tollo-kissa, Lissu eli Pippurrrrikissa, Siiri Angerkoski ja mitä näitä nyt olikaan.

Jellimaari, Demeter ja Tuijalleriina 

 Tähän loppuun lainaus Juliet Jonesin Sydämen Kissat-kipaleesta : "ja kissat toivottaa nyt hyvää yötä, älä turhaan pikkupäätäs vaivaa..." Pakko korjata sen verran, että nyt kannattaa vaivata, sillä lippukauppa on käynyt kuumana jo reilusti ennen ensi-iltaa ja kiirettä saa pitää, jos mielii tämän hommelin nähdä! Liput on loppu ennen kuin ehtii kissaa sanoa.

 * Purrrrrrrrrnauskis, suosittelen kurrrrnaasti * 

Esityskuvat (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos TT!)

perjantai 1. syyskuuta 2017

The Artist / Helsingin Juhlaviikot

The Artist / Helsingin Juhlaviikot, Ateneum-sali

Ensi-ilta 31.8. 2017, kesto noin 1 tunti (ei väliaikaa)

Tuotanto Circo Aereo, Ateneum-sali ja Helsingin Juhlaviikot

The Artist Thom Monckton
Ohjaus Sanna Silvennoinen
Valosuunnittelu Juho Rahijärvi
Musiikki Tuomas Norvio, Atte Kantonen ja Mikko Perkola
Äänisuunnittelu Tuomas Norvio ja Atte Kantonen
Pukusuunnittelu Kati Mantere
Lavastus Kati Mantere, Eveliina Hämäläinen ja Juho Rahijärvi
Maalaukset Thom Monckton
Kuvataiteen konsultointi Eveliina Hämäläinen


 Muutama vuosi sitten tuli Hämeenlinnan Teatterissa nähtyä pariinkin otteeseen Thom Moncktonin virtuoottisesti vetäisemä The Pianist, jossa hiukan hajamielisen professorin oloinen hömelö pianotaituri aikoi esittää meille jotakin, mutta touhusi tunnin siinä kaikkea muuta ennen kuin pääsi lähellekään soittohommia. Nauroin vedet silmissä niiiin paljon ja olin pudota tuolilta useampaan otteeseen, niin pähkähullua ja mielettömän taidokasta meno oli. Samainen Monckton tuli nähtyä myös Kallo Collectiven riveissä valtaisana perhosentoukkana Caterpillars-esityksessä, joka sekin lähti hitusen käsistä.

 Helsingin Juhlaviikoilla on joka vuosi ollut paljon kiinnostavaa katsottavaa, mutta olen joutunut skippaamaan lähes kaiken aina, sillä minulla ei ole ollut juuri mahdollisuuksia rampata Helsingissä monena peräkkäisenä päivänä. Onnekseni satuin huomaamaan, että Juhlaviikoilla saisi ensi-iltansa Moncktonin uusin tempaus The Artist, ja sitä oli sitten päästävä katsomaan keinolla millä hyvänsä.

 Kuten arvata saattaa, tässä innokkaalla taiteilijalla on inspiraatiota roppakaupalla, mutta pienet ja vähän suuremmatkin vastoinkäymiset vähän hankaloittavat taiteellisten suunnitelmien toteuttamista. Tällä kertaa mieleeni ei tullut hajamielinen proffa, vaan verraton sekoitus Mr Beania, jotakin liskomaista taipuisaa otusta ja piirroshahmoa. Monckton on kyllä fyysisen teatterin mestari ja hallitsee kroppansa täydellisesti. Miten helpolta ja sattumanvaraiselta kaikki toilailu näyttääkin, mutta silti vaatiin millin-ja sekunnintarkkaa ajoitusta onnistuakseen. Muuten sattuisi kovasti kunnon ryminän kanssa.

Kohta kyllä sattuu...

 Luovuutta on uhmaamassa katosta hiljalleen tippuva vesi, liian korkealla sijaitsevat työkalut, temppuilevat kehykset ja kankaat ja nitojatkin, huonosti käyttäytyvät tikkaat ja jopa hedelmäkulho sisältöineen. Eipä tältä artistilta ainakaan mielikuvitusta puutu, sen verran lähti touhut laukalle esimerkiksi banaanien kanssa kikkaillessa. (Taidan ottaa samat kikat käyttöön seuraavan kerran töissä hedelmätiskiä täytellessäni!) Luomisvimmaa ei auta myöskään hihittelevä yleisö.

 "On kuin maalin kuivumista seuraisi" sanotaan silloin, kun on oikein pitkäveteistä ja aika ei kulu sitten millään. Tässä tapauksessa ei kyllä pitkästy tahi tylsisty, vaikka maalaushommiin ei tunnuta pääsevän alkuun lainkaan. Thom Moncton on äärimmäisen ilmeikäs ja joka suuntaan taipuvainen kaveri, ei voi muuta kuin hämmästellä ihmiskropan venymiskykyä ja voimaa. Mutta kun maalausvaiheeseen vihdoin ja viimein päästään, on yllätys melkoinen ... ja lopputulos hämmästyttää. Ei mikään turha kaveri tämä artisti!

 Menkää nyt ihmeessä katsomaan, jos tämäkaltainen fyysinen, sanaton teatteri kiinnostaa! Juhlaviikoilla vielä pari esitystä (taitaa olla loppuunmyytyjä), mutta esitys jatkaa Ateneum-salissa vielä syyskuun puoliväliin (aikataulut tästä linkistä) ja syyskuussa esitys vierailee myös Turussa. Lisäinfoa Circo Aereon sivuilta tästä.

Esityskuvat (c) Sanna Breilin

Huojuva talo / Tampereen Teatteri

Huojuva talo / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Kantaesitys 31.8. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Maria Jotuni
Ohjaus ja dramatisointi Antti Mikkola
Valo-ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Äänisuunnittelu Simo Savisaari ja Antti Mikkola
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Aliisa Pulkkinen ja Markku Thure


 Kaunis se oli päältä, koristeineen kaikkineen. Kuin pieni taideteos. Yksi oikeaan paikkaan syvälle osunut isku, ja koko komeus mureni pieniksi palasiksi, joissa silti maistui makeus. Makeus, joka tarttui lopulta kitalakeen kiinni ja alkoi äklöttää.

 Kerroin juuri koreasta väliaikaleivoksesta, joka oli toki kaunis päältä, mutta... Kaunista oli aluksi myös Eeron (Arttu Ratinen) ja Lean (Anna-Maija Tuokko) parisuhde. Ensikohtaaminen tapahtuu discossa tanssiparketilla joraillessa. Eeroon on kohdistanut tutkansa myös Aulikki (Mari Turunen), mutta viime hetkillä Lea omistajan elkein rientää väliin tyyliin "mä näin tämän ensin" ja se on menoa sitten. Tähän hetkeen Eero mielellään varmaankin palaisi ja valitsisi toisin (tosin mies ei mitään valintaa naisten välillä ehtinyt edes tekemään, kun Lea teki valinnan hänen puolestaan ripustautumalla kylkeen ja hukuttamalla tämän ylisanoihin). Tokihan se kenen tahansa itsetuntoa hivelee kun kaunis, seksikäs ja kaikintavoin hurmaava ihminen kohdistaa kaiken huomionsa! Varmasti Eero mielessään kuuluttaa kaikelle kansalle "Katsokaapa millaisen saaliin MINÄ onnistuin saamaan. Minä, ihan tavallinen mies!" , ääneen hän ei moista katso aiheelliseksi kailottaa, vaatimaton ja hiljainen luonne kun on. Rakkaus ja sen tarve saa ihmeitä aikaan, ja tekee myös sokeaksi.

Eero ja Lea kohtaavat 

 Jos Eero olisi päättänyt tehdä toisenlaisen valinnan, juuri tätä näytelmää ei olisi nähty. Toinen eero olisi tullut bongatuksi ennemmin tai myöhemmin. Tälläkin hetkellä jossain näyttää siltä, että elämä on täydellistä ja kulissit kunnossa, rahaa näyttää olevan ja toiset kadehtivat täydellistä paria, perhettä, liittoa. Jossain mies nostaa häpeästä kädet kasvoilleen, pyytää jälleen kerran anteeksi käytöstään, uskoo ja luottaa rakkauden muuttavan kaiken. Me katsomossa ulkopuolisisina tarkkailijoina (ja samalla kuin suuressa terapiaistunnossa terapeutti Ville Majamaan rauhoittavan äänen ja epäuskoisenkin katseen alla) seuraamme hiljaisina tapahtumien vyörymistä. Mieli tekisi huutaa "Lähde pois vielä kun voit!", mutta ei tästä niin vain lähdetä, kun on lapsetkin ja rakastaa, kaikesta tapahtuneesta huolimatta.

 Eero purkaa tapahtumien vyyhtiä terapeutin luona. Käydään läpi suhdetta jo edesmenneeseen isään sekä äitiin ja veljeen. Taustan projisoinneissa kerta toisensa jälkeen Lean kauniit mutta tunteettoman kylmät kasvot pirstoutuvat sadoiksi palasiksi. Silmät tuijottavat palasista, niitä ei pääse pakoon mihinkään. Eero on käynyt läpi perhehelvetin väkivaltaisen ja manipuloivan puolison otteessa. Välillä katsomossakin on tehtävä pienoisia väistöliikkeitä ja ainakin painauduttava tiiviimmin selkänojaa vasten, ainakin minä huomasin tekeväni niin, kun käsi kohoaa ja Lea ryntää päälle jyrän lailla. Miten äärimmäisen nöyryyttävää oli katsoa sitä, millä tavoin Lea käänsi kaiken Eeron syyksi, käski laskemaan housut nilkkoihin ja vei miehisyyden viimeisetkin rippeet. Naurahteluja kuului paikoitellen sieltä sun täältä, niin käsittämättömiä asioita lavalla tapahtuu, niin absurdeja lauseita paukautetaan päin naamaa. Menee niin sanotusti överiksi. Voi kuulkaa jos tietäisitte. Jo kuopatun blogini nimi oli aikoinaan "Elämä on yhtä teatteria". Päätelkää itse. Ei paljoa naurattanut.


 Väliajalla olin kuulevinani sanan "sääli" ja otaksuin sen suuntautuneen Eeroa kohti. Minä olin lähinnä surullinen ja etenkin siksi, että olin tunnistanut itseni molemmista päähenkilöistä. Mieleeni jäi kaihertamaan parikin ajatusta näytelmän alkupuolelta ja taisivat olla Eeron isän lausumia molemmat. Jotta voisi katsoa tulevaisuuteen, pitää katsoa ensin menneisyyteen (tai jotain sinne päin) ja se, että jokaisen ihmisen sisällä on monta ihmistä. Toiset saavat meidän parhaat puolemme esiin, toiset taas ne huonot puolet, jotka vielä korostuvat ja paisuvat hallitsemattomiin.

 Näytelmän jälkeen aulassa takkejaan haki hiljaista porukkaa. Osa ei saanut sanotuksi muuta kuin "huh huh", osa vain tuijotti sanattomana takaisin silmät pyöreinä. Kirjoitin parilla lauseella kotimatkan aikana sosiaaliseen mediaan ja sain kommentin, jossa tiedusteltiin sitä, onko näytelmä liiankin rankka ja saako siitä painajaisia. Rankka on, ja siitä huolimatta ja nimenomaan siksi tämä pitää uskaltaa kohdata.

 Kiitos Antti Mikkola, että käänsit Huojuvan talon perustukset ja roolit toisinpäin. Iso kiitos Arttu Ratiselle koskettavasta roolityöstä (mies on lavalla lähes koko näytelmän ajan, siitä pointsit myös) ja Anna-Maija Tuokko... tosiaankin huh huh! Olen vaikuttunut.

 Näytelmässä olisi aihetta syvenpäänkin tarkasteluun, mutta juuri nyt en siihen pysty. Kovin helposti ihminen alkaa kaivelemaan yhtymäkohtia omasta elämästään ja nyt en halua enkä jaksa. En enää, taaksekatsomisvaihe on jo käyty läpi.


Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Myrskyluodon Maija / Helsingin Kaupunginteatteri

Myrskyluodon Maija / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri Näyttämö

Kantaesitys 24.8. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus Kari Rentola
Dramatisointi Seppo Parkkinen Anni Blomqvistin teosten pohjalta
Musiikki Lasse Mårtenson
Laulujen sanat Maija Vilkkumaa
Musiikin sovitus Arttu Takalo
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski
Naamiointi Milja Mensonen, Tuula Kuittinen ja Anu Laaksonen

Rooleissa : Laura Alajääski, Eero Saarinen, Leenamari Unho, Marjut Toivanen, Matti Rasila, Tiina Peltonen, Anna-Maija Jalkanen, Sami Paasila, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi, Aaro Wichmann, Kari Mattila, Antti Timonen, Jukka Nylund, Raili Raitala, Mikko Vihma, Kai Lähdesmäki, Juha Jokela, Helmi Hänninen/Lotta Pesonen/Aada Punakivi, Jenni Haapanen/Ella Niinistö/Elsa Tapani, Anton Hietalahti/Kaapo Kallio/Kasperi Virta, Henrik Björklund/Luca Elshout/Pablo Ounaskari, Ohto Heiskanen/Kaspian Kallio/Miska Sagulin, Helena Haaranen, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Kirsi Karlenius, Aksinja Lommi, Misa Lommi, Heidi Naakka, Unto Nuora, Emilia Nyman, Inka Tiitinen ja Kaisa Torkkel

HKT:n avajaisissa nappaamani kuva Maijasta 

 Syksyn merkit olivat jo ilmassa kävellessämme pitkin Töölönlahden rantaa kohti vastaremontoitua Helsingin Kaupunginteatteria. Mukava tunne oli se. Ei enää suhaamista ratikalla Peacockiin! Vaikka siellä oma tunnelmansa olikin ja mukavia muistoja kertyi enemmän kuin tarvis, epämukavia istuimia ja lämpiön ahtautta en totisesti jäänyt kaipaamaan. Kotoisaa oloa ei paluu "päätaloon" minulle kylläkään nostattanut, sillä en tunne enää oikein missään sitä tunnetta, että olisin kotona "juuri tässä teatterissa". Kunhan saan itseni katsomoon ja valot himmenevät - kotoisa tunne tulee siitä hetkestä, olin sitten missä tahansa.

 Alunperin teatteriseuranani piti olla äitini, mutta hänpä valitsi toisin ja lähti isän kanssa katsomaan Luontoiltaa Hauholle! Paikkuuhommiin lähti sitten mieheni, tuo suuri musikaalien ystävä... Meille oli varattuna nelosrivin paikat, mutta lippukassan Siru teki meille ehdotuksen, josta emme voineet hyvien perustelujen vuoksi kieltäytyä. Taaempaa näkisi kokonaisuuden kuulemma paremmin, ja niin lopulta löysimme itsemme riviltä 11. Muutos oli passeli, tosin vertailukohdettahan ei nyt jäänyt.

 Myrskyluodon Maijan tarina oli minulle tuttu tv-sarjasta sekä Jyväskylän Kaupunginteatterin versiona, jossa musiikki oli Matti Puurtisen käsialaa. Nyt ensimmäistä kertaa musikaalissa kuultavat Lasse Mårtensonin unohtumattomat sävelet olivat tulleet tutuksi tv-sarjan tunnarista ja siitä, että yläasteella luokallani ollut Katri osasi musiikinopen riemuksi soittaa upeasti pianolla samaisen tunnusmelodian, ja joutuikin/pääsikin sitten joka välissä ja juhlissa soittamaan. Kun suuren näyttämön valtava esirippu alkoi nousta ja tuttuakin tutumpi kappale jylhänä kohota, suurehko liikutuksen aalto pyyhkäisi ylitseni ja tippa linssissä oltiin heti kättelyssä, ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Musiikin voima, se on ihmeellinen.

Maija (Laura Alajääski) ja Janne (Aaro Wichmann) 

 Elellään 1800-luvun Ahvenanmaalla. Maija Loviisa Mickelintytär (Laura Alajääski) naitetaan vähän yllättäen Janne Eerikinpojan kanssa (Aaro Wichmann). Kosioreissun kohteeksi luullaan ensin Maijan vanhempaa sisarta Annaa (Anna-Maija Jalkanen), mutta Jannepa haluaa Maijan. Neitokaisen sydän on lämmennyt Magnukselle (Jyrki Kasper) ja nyt pitäisi ykskaks rakastaa täysin vierasta miestä. Janne on hyvä, työteliäs mies ja vaikuttaa lempeältä ja turvalliselta. Onkin sydäntäriipaisevaa katseltavaa, miten hän yrittää tarttua nuorikkoaan hellästi kädestä tai suukottaa, mutta Maijapa väistelee arasti ja välttelee hellyydenosoituksia. Hiljalleen rakkaus kuitenkin voittaa ja kiemurtelut vaihtuvat helliin katseisiin ja ujoihin vilkutuksiin - ja ainaiseen pelkoon ja odotukseen siitä, palaako siippa reissuiltaan. Tai menevätkö pellavapäiset lapsoset leikeissään liian pitkälle. Myrskyluodolla olot ovat karut ja meri ei armoa tunne. Luonto ottaa kyllä omansa, halusimme tai emme. Maija kiipeää Högbergille kaukaisuuteen tähyilemään ja antaa tunteen purkautua lauluna. Katsomossa pyyhiskellään roskia silmistä.

"Eikä oo kauniimpaa..."

 Odotetusti Laura Alajääski on Maijan roolissa sielukkaan upea ja ilmeikkäät kasvot kuvastavat koko tunneskaalaa. Minulle tämän musikaalin huippukohta nähtiin silloin, kun Maija istui yksin näyttämön etureunassa laulamassa. Muutoin näyttämö oli tyhjä ja vaikkei olisi ollutkaan, minä näin vain Maijan. Musiikki ja laulu täyttivät koko salin, eikä siinä muuta olisi tarvittukaan. Täydellinen hetki.

 Janne jäi minulle roolihenkilönä valitettavan etäiseksi hahmoksi. Maijan selviytymis-ja kasvutarinahan tämä onkin, ja puoliso taisi kyllä olla suurimmaksi osaksi jossain toisaalla. Aaro Wichmannin komeaa ääntä olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin, samoin Jukka Nylundia ja Raili Raitalaa kalastajapariskuntana.

 Mikko Vihma -faneille tiedoksi se, että Millangårdin isännällä ääntä piisaa kyllä.

 Enpä sitten olisi odottanut sitä, että suutari Pellen singahtaminen parissa kohtauksessa lavalle elämöimään sähköistäisi koko tunnelman. Antti Timonen vetäisee ikään kuin näytösluontoisesti sellaisen hahmon, että vieressäni pilkkinyt miehenikin havahtui ja leuka nousi rinnasta. Timonen astelee rehvakkaasti estradille ja mielessäni käy välittömästi, että jaahas, tekijämies on tässä ja nytpä kääräistään hihat ja aletaan kunnolla hommiin. Kolomella kopeekalla olisi saanut tämä tyyppi tehdä meikälikalle kenkäpareja enemmänkin, ja kertoa susista ja vaikka mistä hurjakkeista. Ansaitut väliaplodit Antille (ja loppukiitoksissakin yleisö hänet palkitsi). Kovasti mieleeni oli myös Sami Paasila Maijan Jan-veljen roolissa. Hänen lauluaan ja liikekieltään olisin katsellut ja kuunnellut mielelläni enemmänkin, vaan katsojapa ei voi päättää lavan tapahtumista...

Suutarilla meinaa lähteä juttu käsistä... 

 Väkeähän lavalla piisaa paikoitellen enemmänkin niin kirkkoväkenä, saaristolaisina, mystisinä haltioina kuin meren vaahtopäinäkin. Välillä oli vaikeuksia tunnistaa kulloinkin äänessä olevia henkilöitä ja juuri kun bongasi oikean tyypin, olikin jo joku toinen äänessä. Sekaisin tunnuin menevän myös Maijan ja Jannen lasten lukumäärässä... Vaaleakutrisista, siniasuisista luonnon hengistä tuli osittain mieleeni ylikasvaneet Vaahteramäen Eemelit. Minkäs ihminen näille mielleyhtymilleen voi! Tulipa minulle mieleeni Hyvät, pahat ja rumat -elokuvakin Vallborgin hautajaissaattokohtauksesta. Kuulinko kastanjetit?


 Jyrki Karttunen on koreografina tehnyt hienoa työtä. Kaikkia oivalluksia ei ehtinyt kunnolla edes havaitsemaankaan. Se valtava sammakkokin, heheh! Pidin hurjan paljon siitä, miten Maijaa "kirkotettiin" ja kansa kulki hitaasti notkahdellen ees ja taas, ja miten myöhemmin näyttämön alta nousi joukko tummanpuhuvaa porukkaa Maijan tielle. Siinä velipoika taisi pitää Mikael-poikaa kädestä kiinni. Taustalla Marras (Mikko Paloniemi) tanssii jonkinlaista voitontanssia? (Ja joku muuten otti tässä kohtaa katsomossa valokuvan, salamavalo räpsähti. Murrrr!) Pidin Marras-hahmosta kovasti. Miten hän sivummalla tarkkaili ja aprikoi, ketä lähtisi matkaansa houkuttelemaan seuraavaksi ja odotellessaan voi pistää vaikka piipunpoltteluksi. Hänellä kyllä on aikaa...

 Eeva Kontu orkestereineen ansaitsee myös erikoismaininnan. En ole mikään alan asiantuntija joten ei siitä sen tarkemmin, mutta musiikki täytti sieluni juuri niin kuin odotinkin, ja vei tunnelmasta toiseen. Maija Vilkkumaalle myös pisteet oivasta sanoitustyöstä.

 Lavastuksesta olin ehtinyt ja erehtynyt taas lukemaan mussutusta. Saariston talot tulivat ja menivät menojaan. En mitään hirmuisen näyttävää ja tajunnanräjäyttävää näyttämötekniikan hyödyntämistä vielä osannut odottaa (sen aika tulee vielä, olen siitä varma), tässä Maijassa minun mielestäni mennään musiikki edellä, enkä oikein osaa ajatella, millainen lavastusratkaisu tässä olisi kuulunut sitten olla - niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Mutta ne eestaas jatkuvalla syötöllä hilautuvat harsopilvet (ihan kirjaimellisestikin), hohhoijakkaa. Kauas pilvet karkaavat ja olisi voinut tässäkin tapauksessa kadota kyllä. Hyytävä viima olisi voinut puhaltaa ne välillä sivummallekin. Valoissa tuntui korostuvan sinisyys, kah vesillä kun ollaan.


 Oolannin sota oli mielestäni täysin turha kohtaus, ja kesällä tahkottujen parinkin Seitsemän veljeksen lukukinkereiden jälkeen aakkosten tavaaminen ei oikein enää jaksanut napata. Joulunaika näyttää olevan tulipaloherkkää sesonkia. Yllättäen alkoi myös tehdä riisipuuroa mieli. Muutamissa tärkeissä kohtauksissa kiirehdittiin liiaksi ja uutiset vain paukautettiin päin naamaa. Katsoja ei ehtinyt juuri odottamaan, että ei kai vaan mitään ikävää ole sattunut nyt.

 Olipa muuten hauskasti toteutetut silakoiden perässä sukeltelevat lokit! Yhdenkin lokin touhuja seurailin niin tiiviisti, että unohdin kokonaan lavan muut tapahtumat. Nimismiehellekin yksi mokoma aiheutti pienen yllärin. Samoin Maijan kirkottamisessa käytetty valtaisa valkoinen harsokangas, joka suorastaan heräsi eloon silmiemme edessä.

 Armoa ei antanut Meri (ja tässä tapauksessa tarkoituksella isolla kirjoitettuna), vaan sinnikäs on Maija, eikä anna vastoinkäymisten suistaa Högbergiltä alas. Meillä kaikilla on oma högbergimme, minne kiivetä miettimään syntyjä syviä. Oma kaljaasimme, jonka kannella katsella pystypäin kohti tulevaisuutta. Myrskyluodon Maija on ansiokas avaus. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

ps. Erityiskiitos varsin informatiivisesta käsiohjelmasta. Oli mielenkiintoista lukea niin Anni Blomqvistin vaiheista kuin elämästä Ahvenanmaalla, työryhmän esittelystä ja mietteistäkin.

pss. Soiko illalla päässäni Myrskyluodon Maijan tunnari? Ei, vaan Rasputin. Älkää edes kysykö miksi.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo, HKT

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

torstai 24. elokuuta 2017

Teatterikärpäsen syksyn tärpit 2017

"Syksy jo saa - minä en", runoili luokkatoverini muinoin ... vai liekö urbaanilegendaa? Joka tapauksessa tällä sekunnilla tätä kirjoittaessa alkaa Myrskyluodon Maijan ensi-ilta remontin jälkeen avatussa Helsingin Kaupunginteatterissa, ja minä istun tässä koneen ääressä yöpaitasillani. En ollut aikonutkaan ensi-iltaan suunnata tällä kertaa. Ihan lähiaikoina löydän itseni kyllä HKT:n Suuren Näyttämön katsomosta, joten enemmänkin kuin suunnitelmissa kyseinen Maija on. Suunnitelmissani on paljon muutakin (Tampereen Teatterin Cats, Työviksen Viulunsoittaja katolla, Lahden Elvikset ja Pohjantähdet...) Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että tasan viikon kuluttua työkuvioissani tapahtuu pienoinen muutos. Aiemmin olen päässyt vuosikaudet vähän liiankin helposti katsomaan juuri silloin kun haluan ja kalenterini on ollut menoja täynnä kuukausitolkulla. Kaikki vapaa-ja aamuvuorotoiveeni ovat menneet heittämällä läpi, ja työt on hoidettu tavallaan rientojen mukaan. Kohta mennään niin, että ensin työ, sitten huvi ... ja pahimmassa tapauksessa (tämän kulttuuriharrastukseni kannalta siis) ei löydy millään sopivaa ajankohtaa tietyn esityksen näkemiseen tai hiukan kauemmas suuntautuvan reissun toteuttamiseen. Pahoin pelkään, että moni kiintoisa esitys jää syksyltä näkemättä kokonaan mutta hei, kaikkea ei voi saada!

 Katsoin aiheelliseksi tehdä pienen tärppilistan kiintoisista jutuista (osaa niistä olen jo varmasti menossa katsomaan, osa odottaa sopivaa hetkeä) ja ihan tarkoituksella olen jättänyt listasta pois isojen kaupunkien isot musikaaliproduktiot yhtä poikkeusta lukuunottamatta). Olen vuosien saatossa huomannut sen, että olen enemmänkin pienten näyttämöiden ja pienempien teattereiden ystävä. Aika usein pieni onkin suurta ja minulla on sellainen kutina, että tästä porukasta löytyy syksyn yllättäjä/kovin juttu. Esitykset ovat ensi-iltaantulojärjestyksessä ja mukana pari huomiota siitä, miksi juuri tämä on tärpeissä mukana.

- Arvoituksellisia muunnelmia, ensi-ilta HKT:n Studio Pasilassa 30.8. Viiden teatterin yhteistuotanto, joka nähdään usealla paikkakunnalla. Lavalla kaksi näyttelijää, jotka eivät enempiä esittelyjä kaipaa, eli Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen.

- Huojuva talo, Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö, ensi-ilta 31.8. Maria Jotunin klassikko, jossa tällä kertaa sukupuoliroolit toisinpäin - vaimo hakkaa miestään. Ohjaus ja dramatisointi Antti Mikkola, päärooleissa Anna-Maija Tuokko ja Arttu Ratinen. Ja syksyn komein julistekuva!

(c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri 

- Mestari ja Margarita, Kansallisteatterin Willensauna, ensi-ilta 6.9. Saatana saapuu Moskovaan ja meikäläinen katsomoon. Kiehtovaa nähdä lopputulos, kun fyysinen ja visuaalinen teatteri sekä nukketeatteri yhdistyvät. Mukana mm. Marc Gassot, yksi lemppareistani.

- Kikka Fan Club, Teatteri Jurkka, ensi-ilta 9.9. No nyt! Somessa oli joskus vitsailua siitä, että vain Kikka-musikaali puuttuu ohjelmistosta. Ei puutu kohta, tosin tämä ei ole musikaali eikä sen puoleen mikään vitsikään, vaan kunnianosoitus naisartistin uralle ja elämälle. Käsikirjoitus Laura Gustafsson, ohjaus Sini Pesonen, estradilla Pia Andersson.

- Pesärikko, ensi-ilta Berliinissä 14.9. Kahdeksan teatterin yhteistuotantona syntynyt teos, Orvokki Aution klassikosta dramatisoinut ja ohjannut Mikko Roiha. Mukana näyttelijöitä viidestä eri teatterista (Kotka, Jyväskylä, Turku, Riihimäki/Minimi, Kouvola) ja esitys nähdään usealla paikkakunnalla. Itse suuntaan Riihimäelle.

- Naisia hermoromahduksen partaalla, Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö, ensi-ilta 14.9. Suomen kantaesitys musikaalista, joka perustuu Pedro Almodovarin samannimiseen kulttimainetta nauttivaan elokuvaan. Ohjaus Maiju Sallas, rooleissa Hämeenlinnan Teatterin laadukas porukka ja vierailijoina mm. Petja Lähde.

- Pojat, Savonlinnan Teatteri, ensi-ilta 15.9. Paavo Rintalan romaanista dramatisoinut Snoopi Siren, ohjaus Taava Hakala, musiikki Jarkko Martikainen. Tämä musiikkipitoinen näytelmä pyöri muutama vuosi sitten Hämeenlinnan Teatterissa (Snoopi Sirenin ohjaus) ja suorastaan rakastin sitä, kävin useammankin kerran katsomassa. Kappaleet soivat välillä vieläkin päässäni!

- Viimeinen laiva, Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö, ensi-ilta 15.9. Ah, näin tämän musikaalin konserttiversion telkasta muutama vuosi sitten ja ihastuin ikihyviksi. Sävel ja sanat Sting, tarvitseeko muuta sanoa? No, rooleissa mm. Olli Rahkonen, Mikael Saari, Anna Victoria Eriksson, Jonas Saari... (Turussa kiinnostaa kovasti myös myöhemmin ensi-illassa oleva Lauri Maijalan ohjaama Seitsemän veljestä, kyllä yhdet veljekset vielä pystyy katsomaan tänä vuonna...)

- Keisarin uudet vaatteet, Aleksanterin teatteri, ensi-ilta 17.9. Red Nose Companyn iki-ihanat punanenäklovnit Mike ja Zin pistävät takuulla uuteen kuosiin klassikkosadun. Pakko nähdä! Toistaiseksi vain kolme esitystä!

- Jekyll & Hyde, Salon Teatteri, ensi-ilta 6.10. Tämä se saa sukat pyörimään jaloissa jo valmiiksi. Vähän kauhunsekaisin tuntein tässä odottelen, millainen hämäräveikko Peter Nybergistä nimiroolissa kuoriutuukaan. Juliste vaikuttaa ainakin lupaavalta...


- Nummisuutarit, Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämö, esitykset 10.10. Oletko nähnyt Nummisuutarit? Jaa olet. No, oletko nähnyt Nummisuutarit vain kahden näyttelijän voimin esitettynä? Jaa et. Nyt sitten kannattaa suunnata Verstaalle! Aikamoista herkkua luvassa. Näin tämän Jokioisilla muutama kesä sitten, ja onpahan muuten menoa ja meininkiä! Lavalla Mika Juusela ja Antti Kemppainen.

- Eva W, Musiikkiteatteri Kapsäkki, ensi-ilta 12.10. Musiikkinäytelmä perustuu nyrkkeilijä Eva Wahlströmin elämään. Nimiroolissa upea Eriikka Väliahde.

 Varsinaisena jokerina mainittakoon vielä Kajaanin Harrastajateatterissa 27.10. ensi-iltansa saava musikaali Beowulf & Grendel, "musikaali Simasalin verisistä tapahtumista". Käsikirjoitus ja ohjaus Elias Keränen, sävellys Samuli Kivelä, sanoitus Heikki Mäkäräinen. Jos hyvin käy, saatan löytää itseni ensimmäistä kertaa Kajaanista...

 Voi voi. Ihan liikaa on kaikenlaista kiinnostavaa taas tänäkin syksynä! Loppuvuodesta vielä ensi-illassa ainakin HKT:n Suomen hauskin mies ja Aikuisten joulukalenteri sekä Ryhmäteatterin Muodonmuutos. Ja kokonaan jäi mainitsematta parisenkymmentä kiintoisaa juttua niin Espoossa, Kotkassa, Kuopiossa, Jyväskylässä, Helsingissä kuin Tampereellakin. Aika näyttää mitä kaikkea ehtii (ja jaksaa) nähdä!

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Haastattelussa Elias Keränen

 Elias Keräsen tapasin elokuun puolivälissä 2017 ravintola Rytmissä Helsingissä.

Vuonna 1989 syntynyt Elias on horoskooppimerkiltään härkä. ”Mä oon Kajaanista kotoisin, ja oon käynyt ala-ja yläasteet sekä lukiot siellä. Lukion jälkeen kävin vielä armeijan Kainuun Prikaatissa. Ennen TeaKia vietin välivuotta myös Kajaanissa ja olin vanhalla ala-asteellani apuopettajana ja iltaisin Kajaanin Kaupunginteatterissakin. Helsingissä oon asunut nyt seitsemän vuotta. Muutama vuosi sitten vierailin Oulun Kaupunginteatterissa, mutta en virallisesti muuttanut Ouluun, vaan mulla oli silloinkin asunto täällä.”

Mitä harrastat? ”Jalkapalloa mä pelasin tosi pitkään. Isoveljeni oli innokas jalkapalloilija ja sitä kautta mäkin sitten innostuin. Se on ollut mulle hirveän tärkeä laji. Yläasteella mä sitten innostuin teatterista ja jalkapallonpeluut jäi, jouduin lopettamaan joukkueessakin. Jouduin tekemään valinnan, ja teatteri voitti. Silloin tosin en tiennyt, että teatterista voisi tulla mulle ammattikin. Pidin sitä vain hyvänä harrastuksena. Viimeiset pari vuotta oon harrastanut kiipeilyä, nautin siitä tosi paljon.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Rumpuja oon tykännyt aina paukuttaa, mutta en ole siinä hirveän hyvä, varsinkaan enää koska en oo soittanut pitkään aikaan. Mulla oli omat rummutkin yhdessä vaiheessa. Kitaralla osaan soittaa kaikki muut soinnut paitsi f-sointua. Kyllä mä silti pidän itseäni aika rytmitajuisena kaverina.”

Oletko soittanut missään teatteriesityksessä tai näytellyt soittavasi? ”Nytpä täytyy oikein miettiä… Oon mä parissa TeaKin proggiksessa soittanut rumpuja. Tässä Ryhmäteatterin Seitsemässä veljeksessähän mä soitan kattilaa, mutta lasketaanko sitä?”

Elias Keränen (c) Samuli Härkönen 

Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Hyvä kysymys! Iso kysymys. Totta kai sydäntäni lähellä on perhe, perhesuhteet, ystävät ja avopuolisoni. Mä pidän itseäni aika kultturellina kaverina ja jos pitäisi vastata jokin spesifimpi asia, vastaan taiteen. Oon pienestä pitäen katsonut paljon elokuvia ja yleensä löydän elokuvista tietynlaista totuutta, jota en muualta maailmasta löydä. Teatteri on tietysti lähellä sydäntäni myös. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nautin käynneistä taidemuseoissa. Tykkään esimerkiksi Kiasmasta tosi paljon, se on kiinnostava paikka”, hehkuttaa Elias ja keskustelemme hetken Museokortista, jonka Elias haluaa ehdottomasti hankkia kuultuaan, että sillä pääsee lähes kaikkiin museoihin ilmaiseksi voimassaolovuoden aikana.

”Kesä on myös lähellä sydäntäni! Se teki nyt paluun. Elokuu on nykyään paras kuukausi!”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun ammatilliset vahvuutesi? ”Mä oon aika huono itseni kehumisessa, mutta oon kuullut, että mulla on aika orgaaninen suhde näyttämöön. Mä en tiedä mitä se oikeastaan edes tarkoittaa, hahah. Mulla on aika luonteva tapa olla näyttämöllä. Hmmm, mä en ihan tarkkaan varmaan edes ymmärrä mitä se tarkoittaa, mutta tavallaan sitten taas ymmärrän! Multa löytyy myös improvisaatiotaitoa ja tilannetajua. Mä myös usein ymmärrän heti lennosta, mitä pitää seuraavaksi tehdä. Saman asian toistaminen saattaa sitten vuorostaan olla vaikeampaa…”

Onko sinulle jotain erityistaitoja tai ns. bilekikkoja, joita harrastat kun ilta on tietyssä kulminaatiopisteessä? ”Hahah, mä en oo semmoinen, että alkaisin ykskaks heitellä kärrynpyöriä (kuten Miro Lopperi tai Riku Nieminen saattaisi tehdä). Jos oon bileissä, mä alan kertoa huonoja vitsejä ja vien niitä niin pitkälle, että edes joku nauraisi. Siinä mun kikkani! Ei mulla oo tosiaankaan sellaista, että ”katsokaapa tätä” ja seisoisin yhdellä kädellä jossain”, Elias nauraa.

Mites kokkailubravuurit tai karaoket…? ”Lapsuudessani äiti laittoi aina ruokaa ja oma ruuanlaittoni jäi tosi vähäiseksi, mutta sitten kun muutin omilleni tajusin, että nythän sitä pitäisi opetella jotain kokkaamaan. Tyttöystäväni kautta on tullut nyt se, että oon alkanut opetella ruuanlaittoa ja jopa oppinut nauttimaankin siitä. Aikoinaan mun bravuurini oli ’sörsseli’, jossa oli makaroonia ja jauhelihaa sekaisin. Klassikko! Nyt en oo enää moneen vuoteen syönyt lihaa, oon tehnyt sörsselistä nyhtökauraversion. Ajai! Oon myös etevä paistamaan kananmunia aamuisin. Se nyt ei tosin kovin vaikea taito ole.”

Entäs se karaoke? ”Tiedätkö, mä vihaan karaokessa laulamista! Se ei oo koskaan ollut mun juttuni. Mulla on kauheasti sellaisia kavereita, jotka tykkää laulaa karaokessa. Kerran vedin ihan vitsillä Cheekin ’Sokka irti’ kovassa humalassa, ja väki sitten innostui, että laula Elias uudestaan Sokka irti. En oo jaksanut. Kerran sitten en ollut niin hyvässä humalatilassa eikä meininki muutenkaan ollut hyvä, ja mulle laitettiin se tulemaan salaa ja mua ärsytti todella paljon! Ei ollut ollenkaan hauskaa ja lopetin laulamisen kesken ja heitin mikin pois. Kyllä mä tykkään laulamisesta vaikkapa teatterissa, mutta karaoke on ollut mulle aina vähän semmoinen korni juttu. On toisaalta hauska katsoa kun joku kaveri laulaa, mutta itse koen sen oudoksi.”

(c) Tanja Ahola 

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Oon sitä mieltä, että kaikkihan on tarpeentullen opeteltavissa. Olisi kuitenkin kiva osata soittaa pianoa tai kitaraa, oppia soittaminen ihan oikeasti. Ne olisi varmasti ihan opeteltavissakin. Soittotaidolla voisi myös viihdyttää itseänsä sateisina päivinä, kun ei ole mitään tekemistä.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin juttusi näyttämöllä? ”Koen sen niin, ettei vastaan ole tullut yhtäkään helppoa juttua sen jälkeen kun aloitin TeaKissa. Oon alkanut suhtautua alaan sen verran tosissani, eli oli rooli miten iso tai pieni, aina on ollut käynnissä jonkinlainen prosessi ja pientä turhautumistakin on ollut läsnä. Mielestäni tämä Seitsemän veljestä on mennyt todella hienosti eteen päin ja se on ollut tosi hieno juttu, mutta kyllä siinä on ollut haastettakin. Seitsemän veljestä on iso juttu, ja vielä Ryhmäteatterin juhlavuosikin, joten paineita on ollut. Nyt Eeron rooli on mulla ollut pinnalla pitkään, joten vastaisin sen. Oon turhautunut paljon enemmän paljon pienemmistä asioista ja proggiksista. Syksyllä 2015 tehtiin TeaKista valmistumisen jälkeen yhden moskovalaisen ohjaajan kanssa proggista Taideyliopiston tiloihin, mukana oli lisäkseni Miila Virtanen, Ella Lahdenmäki ja Pyry Äikää. Esitys kesti puolisen tuntia, ja mä tulin ihan vasta esityksen lopussa aseen kanssa lavalle. Se oli tosi haastava proggis! Tekemisen taso oli jotenkin erilaista eikä oikein tiennyt mitä tekee. Asia jää aivan ihmeelliseen tilaan aina silloin, jos ei tiedä mitä tekee. Seitsemässä veljeksessä on koko ajan tiennyt mitä tekee, tarina on tuttu, mutta siitä huolimatta kaikki asiat eivät ole löytyneet helposti ja on saanut tehdä kunnolla töitä sen eteen.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Siskoni toimii suomenkielen opettajana ja asuu Romaniassa, hän on opiskellut suomen kieltä ja teatterintutkimusta, ja valmistunut aikoinaan teatterintutkimuslaitokselta. Tällä hetkellä hän on tekemässä väitöskirjaa siitä, millä erilaisilla luovilla tavoilla suomea voisi opettaa ulkomaalaisille. Siskoni on siis lähimpänä tätä alaa, ja hän on joskus teatteria harrastanutkin. Oon sitä joskus miettinyt, että mistä ihmeestä tämä minun teatterikipinäni oikein syttyi. Setäni oli kuulemma sellainen tyyppi, josta olisi voinut tulla näyttelijä. En häntä koskaan tavannut, sillä hän kuoli ennen syntymääni.”

No mistä se sinun kipinäsi sitten syttyi? ”Pienenä oon kuulemma sanonut, että haluaisin olla näyttelijä. Itse en tuollaista kylläkään muista sanoneeni. Tykkäsin katsella teeveestä sarjoja ja elokuvia paljon. Taisin ajautua tähän hommaan. Olin kutosluokalla ja äitini vihjaisi, että mun kannattaisi myös tehdä jotain, kun kaikki kaverinikin olivat menneet kesätöihin. Äitini oli nähnyt ilmoituksen, jossa haettiin mitä tahansa väkeä kesäteatteriin. Näytelmänä olisi Ronja Ryövärintytär. Äiti laittoi mut siskoni kanssa paikalle, en olisi muuten halunnut mennä sinne. Koe-esiintymisissä olinkin sitten innostunut kunnolla ja suorastaan heittäytynyt esittämään, ja sain Birkin roolin! Siitä kaikki tavallaan lähti ja innostuin koko hommasta tosi paljon. Muut harrastukset jäi heti vähemmälle ja aloin viettää aikaani kesäteatterilla enemmän. Vuosi oli 2002. Silloinkaan mä en koskaan ajatellut, että haluaisin olla näyttelijä. Harrastuksena se oli kivaa. Lukion jälkeenkään mä en tiennyt, haluanko näyttelijäksi vaiko en.”

”Tuon kesän jälkeen olin muitakin kesiä siellä ja lopulta päädyin tekemään ympärivuotistakin toimintaa Kajaanin Harrastajateatterin Generaattorilla. Sitten Kristian Smeds tuli Kajaanin Kaupunginteatteriin ja päädyin katsomaan näytelmää ’Woyzeck’, ja se herätti mussa ajatuksen siitä, mitä kaikkea teatteri voikaan olla. Aiemmin mulla ei ollut oikein minkäänlaista käsitystä siitä, mitä teatteri tarkalleen on. Tämähän voi olla täyttä tykitystä!”

”Varmaankin armeija-aikoihin mulla heräsi ajatus siitä, että haen TeaKiin. Kyllä mä sitä olin miettinyt ja moni oli sanonut, että mun kannattaisi hakea sinne. Niemisen Rikun, joka on Kajaanista kotoisin myös, olin tuntenut koko ikäni ja kun hän pääsi TeaKiin, hän sanoi että mun kannattaisi ehdottomasti hakea. Olin niihin aikoihin menossa vasta lukioon enkä ottanut Rikun puheita tosissani. Mulla oli ihan riittävän isoja haasteita edessä jo lukiossakin, en ollut koskaan mikään kovin hyvä koulussa enkä oikein edes tiennyt, mitä haluaisin tehdä. Lukiossa varmaankin heräsi ajatus, mitä haluan oikein elämässäni tehdä. Halusin katsoa tämän teatterikortinkin, hain TeaKiin, pääsin ja homma oli sitä myöten selvä.”

”Vuosi oli 2010. Pääsin TeaKiin heti ensimmäisellä yrittämällä. Armeijasta hain Nätylle, mutta olin niihin aikoihin niin tiiviisti armeijassa kiinni, etten pystynyt tekemään asioita kunnolla eikä siinä oikein ollut mitään järkeäkään silloin. TeaKista mä valmistuin 2015. Voisi sanoa, että mä vaan ajauduin tähän hommaan!”

Seitsemästä veljeksestä (c) Tanja Ahola 

Palataan vielä ajassa taaksepäin. Olitko ala-asteella missään koulunäytelmissä tai vastaavissa mukana? ”Taisin mä olla juontajatonttuna joulunäytelmässä. Ihan hauska kokemus, mutta ei se mitään paloa mussa herättänyt. Lopussa oli joku laulukohtaus ja muistan olleeni eturivissä laulamassa, ja isäni käveli naamani eteen valokuvaa ottamaan hahah.”

Mikä sinulla oli kirjallisen lopputyön aiheena? ”Siinä oli kaksi isoa teemaa. Toinen oli suorittaminen ja toinen oli se, että miten paljon mä nautin esimerkiksi tahattomasti väärintehdyistä asioista teatterista ja miksi ne mua kiinnostaa niin paljon. Vuonna 2003 olin juuri aloittanut teatteriharrastukseni ja äitini vei mut katsomaan Tervolan Kesäteatteria. Hän on itsekin Tervolasta, Meri-Lapista kotoisin. Esitys oli tosi huonosti tehty eikä siinä ollut oikein mitään järkeä. No, tietenkin niinkin pienen pitäjän teatterimeininkejä pitäisi kannattaa… Mä istuin eturivissä ja edes siihen ei kunnolla kuulunut, mitä lavalla puhuttiin. Kemijoki virtasi takana noin sadan metrin päässä, ja tuli kohtaus, jossa tyypit sanoivat lähtevänsä kalastamaan. Lähtivät sitten kävelemään onkivapojensa kanssa ja mä mietin, että ei kai ne nyt mene tuonne kauas! Ja meni ne! Lavalla ei tapahtunut yhtään mitään sillä aikaa. Olin yläasteikäinen enkä juuri tajunnut teatterista, mutta ajattelin silloin, että eihän tätä nyt näin voi ratkaista! Mua on jälkeenpäin huvittanut nimenomaan se, että siinähän oli jotain niin totaalisen yllättävää, ja sellaista harvemmin näkee. Teattereissa oon nähnyt tavallaan oikeita ratkaisuja, mutta ne eivät ole yllättäneet mua samalla tavalla kuin ns. väärintehdyt ratkaisut. Välillä tulee eteen juttuja, joiden kohdalla saa miettiä, onko ohjaaja lyönyt itseään puulla päähän ratkaisuja tehdessään, ja sellaisista nautin todella paljon. Samoihin aikoihin näin sitten Smedsin juttuja Kajaanin Kaupunginteatterissa ja siellä näin aivan eri tavalla tehtyjä ratkaisuja, älyttömiäkin mutta nerokkaalla tavalla. Tästä kirjoitin lopputyössäni; yllätyksellisyydestä teatterissa ja taiteessa ylipäätään. Toinen teema oli suorittaminen. Mua ärsytti se ja koin, että suoritin tosi paljon teatterikouluaikoinani ja miten se tappoi tavallaan näyttelemisen ja luovuuden täysin. Mieluummin vaan päästää irti.”

”Veljesten kanssa ollaan tosi paljon puhuttu Ryhmiksessä harjoituskaudella ja esitysten välissä, ja Santtu Karvonen on sanonut, että jos esityksen aikana ’niiaa’, päästää vaan irti eikä välitä. Se on minusta hyvä neuvo. Ei pidä lähteä suorittamaan.”

Mikäs oli sitten taiteellinen lopputyösi? ”Tein sen pitkässä improssa, Tiina Pirhosen vetämänä. Näin pitkän impron jo vuosia sitten ja päätin heti, että tuossa haluan tehdä taiteellisen lopputyöni. Tosi moni halusi tehdä omansa monologissa. Lopputyöni tarkastajina olivat Minttu Mustakallio ja Seppo Kumpulainen, he kävivät katsomassa muutamaankin otteeseen pitkiä improjamme.”

Onko sinulla käynyt mielessäsi jokin ’vaihtoehto B’, eli jos et olisi näyttelijä, niin…? ”Ohjaamista mä oon aina halunnut kokeilla. Itse asiassa kohta mä pääsenkin ensimmäistä kertaa virallisesti ohjaamaan, kerron siitä kohta lisää. Mä pidän itseäni jollain tavalla sekatyöläisenä, voisin tehdä ihan mitä vaan. Ei se ole mitenkään kiveenlyöty asia, että olisin pelkästään näyttelijä. Sanoin jo, että oon jotenkin ajautunut tähän hommaan ja vaikka kovasti nautinkin tästä, mä samalla mietin, että ei tämä voi olla pelkästään tässä. Mä haluaisin tehdä jotain muutakin, vielä kun keksisin mitä. Taiteen piiriin se homma tulisi jotenkin kuulumaan… Pienenä mä muistan haaveilleeni arkkitehdin ammatista, mutta olin niin huono matematiikassa, että se haave kariutui siihen ja hautasin unelmani.”

Miksi olet näyttelijä? Helppo kysymys tähän väliin. ”Tää on kyllä paha… Niin kauan kuin mä koen, että mulla on jotain annettavaa ja pystyn antamaan jotain uutta, niin kauan mä voin tehdä tätä. Siinä vaiheessa kun mulla ei ole enää mitään tarjottavaa, en haluaisi enää tehdä tätä hommaa. Mä en oo ehkä aina pitänyt näyttelijän ammattia niin isossa arvossa kuin pitäisi. Vasta TeaKin jälkeen oon alkanut enemmän ja enemmän arvostamaan, oon ehkä vähätellyt itseäni ja koko alaa. Aina kun joku on kysynyt, mitä mä teen työkseni, mulla on jostain ihmeen syystä ollut vaikeuksia vastata rehellisesti. En tiedä miksi. Mä oon näyttelijä siksi, että tällä hetkellä koen, että mulla on annettavaa tälle työlle ja koko alalla. Mulla ei ole mitään ’traagista nuoruudenkokemusta’ takanani ja aina kun mä menen lavalle, koen sen olevan ikään kuin täytettyä elämää ja lavalla unohtuu Eliaksen ongelmat. En tiedä, oliko tää vähän kliseinen vastaus jo, mutta tämä on mulle henkireikä myös”, Elias pohdiskelee.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut ja mistä tai keneltä se on tullut? ”Se Santun sanoma ”Päästä irti!” oli kyllä hyvä oppi! Heiskasen Kari oli niin tiukka ohjaaja ja häneltä tuli myös monenlaista ohjetta. Kari sanoi mulle, että mun pitää opetella teksti etukäteen. Oon kyllä niin huono plarin kanssa lavalla. TeaKissa tuli tietysti paljonkin oppeja, nyt vaan ei enää oikein muista, että mitkä ovat mun omia ajatuksiani ja mitkä sieltä saatuja oppeja. Jokaisesta jutustahan oppii aina jotain uutta.”

Elias nappasi itsestään selfien vol 1 

Onko sinulla omia ns. ’esikuvia’, joiden uraa olet seuraillut tai joita erityisesti arvostat? ”Kajaanin Kaupunginteatterissa ihailin Kari Suhosta, häntä ihailin nuorempana. Mä oon suomalaisista näyttelijöistä tykännyt aina Taisto Reimaluodosta tosi paljon, Hannu-Pekka Björkmanista, Elina Knihtilästä… Ulkomaalaisista Dustin Hoffmanit, Al Pacinot, Robert De Nirot, Gene Hackmanit, Jack Nicholsonit…voisin katsella heidän elokuviaan loputtomiin. Jussi Jurkka! Siinä oli jyrkkä ja hieno näyttelijä! Pentti Siimes! Suomessa on kyllä tosi paljon kovia tekijöitä. On ollut hienoa päästä Santtu Karvosenkin kanssa näyttelemään, ja muidenkin veljesten. Näyttelisin heidän kanssaan ihan milloin tahansa uudestaan. Mahtavia tyyppejä kaikki!”

Kuka olisi ’unelmiesi vastanäyttelijä’, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa ja oikein fantasioida asialla? ”Tom Hanksin kanssa voisin kyllä näytellä, tuntuu kyllä vähän kaukaiselta idealta tämä. Chaplinin kanssakin voisin näytellä, jäisin kyllä aika pahasti jalkoihin… Elina Knihtilää arvostan tosi paljon. Ja Glenn Close on mahtava! On mulla nyt vaihtoehtoja. Mulle käy kyllä ihan kaikki. Oon päässyt tänä vuonna näyttelemään niin hienojen tyyppien kanssa. Risto Kaskilahden kanssa olin yhdessä lyhytelokuvassa ja se oli paras viikko, mitä oon tänä vuonna viettänyt. Kenet mä näistä nyt valitsen? Valitsen Riston!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Nyt on paha. Voitko antaa mulle jonkun esimerkin hyvästä duettobiisistä? Jaa et vai! Mitä ihmiset on tähän vastanneet? Vaikka mitä! Vitsi että niillä on hyvä mielikuvitus. Oon nähnyt sellaisen jutun, missä huone on täynnä rumpuja ja mä haluaisin soittaa rumpudueton Phil Collinsin kanssa! Se voisi olla myös rumpuduetto Risto Kaskilahden tai Taisto Reimaluodon kanssa, hahah!” Elias intoilee.

Nyt tulee vähän helpompi. Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Hirveän monessa en ole ollut, eli Ryhmäteatterissa pariinkin otteeseen (toinen oli Peter Pan), Oulun Kaupunginteatterissa oon tehnyt työharjoittelun (siinäkin Ronja Ryövärintyttäressä), Kajaanin Kaupunginteatterissa ja Kajaanin Harrastajateatterissa. Mua on pyydetty ’maakuntiin’ näyttelemään muutamaankin otteeseen, mutten ole muiden juttujeni takia voinut lähteä.”

Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla tärkeä roolityö tai proggis. ”Ehdottomasti tämä Seitsemän veljestä on siistein juttu, mitä oon päässyt tekemään. Eeron roolin oon tehnyt aiemminkin, Ylen Radioteatterissa olin ’Wenla Männistössä’ Eppu Jukolan roolissa. Eero on mulle rakas ja tärkeä tyyppi muutenkin. Tykkään tästä roolista ja koko jutusta ja kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa oon saanut kesän touhuta.”

Millaista teatteria haluaisit nähdä Suomessa enemmän? ”Haluaisin nähdä sitä yllättävyyttä enemmän. Haluan nähdä heittäytymistä ja sellaista ’klapilla päähän’-meininkiä. Se ei tarkoita sitä, että pitäisi olla tyhmää tai perseilyä tai hölmöilyä. Esimerkkejä? Moskovassa näin pari vuotta sitten ihan kreisiä teatteria. Don Quijote on parhaimpia näkemiäni teatteriesityksiä, ja siinä oli pitkä mies, jota esitettiin niin, että toinen oli toisen harteilla. Siellä mennä rymisteltiin ja tapeltiin, esitys kesti reilun tunnin. Siinä ei puhuttu missään vaiheessa mitään. Se oli kuin iso taikatemppu koko juttu, ja visuaalisesti todella komea. Aivan älytön! Sellaista mä haluaisin nähdä. Suomessa on ollut Kumpulan Metsäteatterissa hyviä juttuja. Pari vuotta sitten oli se ’Sibelius, vampyyrintappaja’ ja se oli tosi levotonta, ajatuksen kanssa tehtyä meininkiä, ja nautin siitä todella paljon.”

Miten sinä selittäisit sanonnan ’teatterin taika’, vai voiko sitä edes selittää? ”Vitsit, sulla on hienoja isoja kysymyksiä! Jokaisella ihmisellä on varmaan oma asia, joka tekee siitä taianomaisen. Mulle teatterin taika on sitä, että jotain mun sisällä muuttuu. Teatteri pystyy koskettamaan. Ja taas mä palaan siihen Tervolan Kesäteatteriin. Siinä oli jotain niin taianomaista – siinä, että mitä vaan voi tapahtua. Teatteri ei saisi koskaan unohtaa sitä, että yleisö on läsnä. Teatterissa on myös hienoa se, että joka kerta esitys vedetään uudestaan ja aina ne samat asiat toimii. Silti kyseessä on aina eri esitys.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mä inspiroidun kyllä helposti ja mä oon siinä mielessä kohtalokas tyyppi, että kun inspiroituu ja haaveilee, päätyy lopulta tekemään oikeita asioita. Mä inspiroidun ihmisistä ja tekijöistä tosi paljon, enkä pelkästään elokuvista tai teatterista, vaan ihan tavallisistakin ihmisistä. Taide inspiroi myös enkä aina osaa edes pukea sanoiksi, että miksi ja miten. Ne vaan kolahtaa jollakin hassulla tavalla, ja sisälleni jää teoksesta ikään kuin kaiku.”

Podetko ramppikuumetta? ”Kyllä, mä meinaan oksentaa ennen esitystä. Mä jännitän kyllä paljon. Kerran oon oksentanut Seitsemän veljeksen aikanakin… takahuoneessa tosin. Olo parani heti ja menin sitten vaan lavalle. On se kyllä jännä juttu, jännitys laukeaa heti kun pääsee lavalle. Oon kuullut, että Messiäkin oksettaa ja uskonkin, että taitavia tyyppejä jännittää tosi paljon.”

Onko sinulla omia rutiineja tai hassujakin rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Mä tykkään tulla teatterille tosi aikaisin ja laittaa kaikki tavarat paikoilleen. Ei mulla oo mitään sen isompaa. Tsekkaan, että kaikki tarpeellinen on paikoillaan, kerron tyhmiä vitsejä ja Miro Lopperin kanssa käymme kiipeilemässä Suomenlinnan kivillä. Ollaan vielä kokeiltu niin, että jos emme osu tiettyihin kiviin, esitys menee huonosti, ja ollaan uskottu ihan täysin siihen. Yleensä se on pitänyt paikkansa. Tiettyyn kiveen pitää koskea! Mitään hassuja eväsrutiineja mulla ei ole, oon muutenkin aika huono syömään ennen esitystä ja tauolla. Mä syön pelkkiä pähkinöitä vaan väliajallakin. Eino Heiskasella on outo kahvirituaali…”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Kerron pari tuoreempaa Seitsemästä veljeksestä. Mä oon välillä sekoillut sanoissani ja osaan kyllä nauraa itselleni. Kerran kävi niin, että Eeron opettaessa muita veljeksiä karttakeppi hajosi täysin, mutta se sopi juttuun mukaan hyvin. Simeoni tuli delirium-tilassaan Hämeenlinnan reissusta ja siinähän todetaan, että näköjään oot oppinut reissullasi lukemaankin ja Simeonille annetaan Aapinen kouraan, että luehan nyt siitä. Vaan Aapinenpa ei ollutkaan paikalla ja minuutin ajan väki sähelsi vaan menemään ja mä olin humalassa siellä taaempana, ja mua nauratti ihan aidosti se koko tilanne. Kaikki olivat niin varpaillaan eivätkä tienneet mitä tehdä. Oon niin vahingoniloinen, että jos tuollaista pääsee käymään, mua naurattaa tosi paljon. Jotain tekstiä piti saada käsiin, jotta vitsi tulisi läpi siitä, ettei Simeoni osaa lukea yhtään mitään. Miro Lopperi otti sitten takkinsa, että lue tuosta. ”En osaa en osaa!” huutaa Simeoni. Se oli minusta niin tyhmä ratkaisu, mutta hillittömän hauska kuitenkin.”

”Vuonna 2007 mä tein Pinokkiota kesäteatterissa ja mulla oli ihan kauhea kusihätä kesken esityksen. Täysi katsomo oli. Muiden oli tarkoitus juosta lavalle ja Pinokkion piti juosta sitten perässä vähän myöhässä. Muut juoksi edellä ja mä pissasin rauhassa teatterin eteen kun ajattelin, että kyllä ehdin. Joku jo huuteli että ”Elias sun pitää juosta”, mutta en mä mitään voi juosta kun oon täällä kusemassa teatterin eteen hahahah! Ei voinut mitään, se oli vaan tehtävä.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Tää kesä on ollut kyllä yksi iso ihana muisto. Mä tykkään matkustamisestakin tosi paljon. Oltiin Romaniassa tänä keväänä siskoni luona, se oli ihana reissu. Ajettiin vanhaan kylpyläkaupunkiin, joka oli Neuvostoliiton aikaan perustettu ja nykyään se oli ihan raunioina ja tyhjänä koko kaupunki. Siellä pääsin ensimmäistä kertaa ulos kiipeilemään kallioille. Oli se kyllä outoa – mä en ollut ikinä aiemmin nähnyt kaupunkia, joka oli niin ruma ja kaunis samaan aikaan. Siellä oli sellaisia mineraalilämpöaltaitakin, jotka haisi jännälle, lämpimälle kananmunalle. Tunnelma oli jotenkin jännä. Juotiin olutta. Tavallaan olin ’en missään’.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Ryhmiksen homma päättyy elokuun loppuun ja kuten jo mainitsin, tulen syksyllä ohjaamaan! Kajaanin Harrastajateatteri täyttää 15v ja lähdetään tekemään musikaalia sinne, ’Beowulf & Grendel’. Meillä on 20-henkinen porukka siellä, tuottajaa löytyy ja Mäkäräisen Heikki on musikaalivastaavana, Samuli Kivelä säveltäjänä ja mä ohjaan sen. 27.10. on ensi-ilta meillä, ja nyt alkaa kunnon sohinat olemaan päällä. Tämän haastattelun jälkeen menen fiksailemaan biisejä. Kuvaushommia on ehkä luvassa myös, mutta niistä en voi oikein tässä vaiheessa puhua enempää. Teatteriproggiksia ei ole muita tiedossa kuitenkaan.”

”Haluan vielä lisätä siihen inspiraatio-kohtaan asiaa! Tässä ’Beowulf & Grendel’-jutussahan on kauhumaisia elementtejä ja mua on aina inspiroinut mysteerit, yliluonnolliset asiat ja kauhu. Joskus nuorempana olin ihan kickseissä Edgar Allan Poen jutuista. Jotenkin mua hämmentää se, että oon 28-vuotias enkä oikein vieläkään pysty katsomaan kauhuleffoja kunnolla. Siinä on jotain tosi kiehtovaa, samalla tavallahan se vetoaa tunteisiin. Normaalisti leffoja katsellessani mietin, että mitenköhän tuo ja tuo on oikein tehty, mutta kauhuelokuvien kohdalla en mieti mitään, oon niin tiukassa otteessa jotenkin. Vähän naiivilla ja lapsellisella tavalla kauhujutut ja yliluonnolliset ilmiöt inspiroi mua.”

Kysytäänpäs nyt tämäkin kun kohdalle sattui, eli mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Sanoisin, että rauhoitu ja ole läsnä. Ei tarvitse koko ajan paahtaa niin täysillä. Rauhoittumisen kanssa mulla on paljon oppimista vieläkin, mutta eiköhän se tästä iän myötä muutu, kun alkaa olla enemmän sinut itsensä kanssa.”

Osaatko imitoida ketään? ”No en! Mä oon hyvä imitoimaan huonosti! Siitä on vitsailtukin koko kesä tyyliin ”Elias, imitoi jotain tyyppiä” ja mä sitten imitoin sillä samalla äänellä eri ihmisiä.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla, tai joku muu fiktiivinen hahmo? ”Haluaisin olla Lassin ja Leevin Lassi, sehän on aivan huikean mahtava hahmo. Lassi ja Leevi on mun lempisarjakuvani kautta aikojen.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Wau! Mä voisin huutaa kovalla äänellä. Jos joku olisi ryöstämässä pankkia, mä huutaisin niin kauan, että se sanoisi ”Ok, mä lopetan tän kunhan oot hiljaa!” Mun supervoimani olisi järkyttävän kova ja nasaali ääneni, ja nimeni olisi Kauhee-Elias. Mulla olisi viitta ja kommandopipo päässä ja kaikki katsoisi, että tuossa menee nyt se Kauhee-Elias. Sillä olisi niin kova ääni, ettei siinä olisi mitään järkeä.”

Kauhee-Elias virittelee kaiketi huutoaan... 

Jos viettäisit päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä voisin keksiä paljon törkyisempiäkin juttuja, mutta kyllä mä lähtisin kävelemään ulos ja katsoisin, miten ihmiset reagoi vai reagoiko mitenkään. Mä haluaisin mennä baariin kokeilemaan, että onko miehet niin sikoja, että tulevat puristelemaan perseestä ja niin edelleen.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Voisko ottaa matkapuhelimen? Ruokaa mä tietysti ottaisin – äidin lohikeittoa paljon ja vettä. Ja yksi olut saattaisi maistua. Pekka Heikkisen ruisleipää ja juustoa. Aivan mahtavaa! Ottaisin mä sen matkapuhelimenkin ja somettaisin omasta pesästäni. Jonkun hyvän kirjan voisi myös ottaa. Kirjaa lukiessa uni tulee nopeasti, kännykän kanssa voin touhuta vaikka aamukuuteen. Hyvä tyyny ja hyvä peitto pitäisi myös olla.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja miten korkealle? ”Sen pitäisi olla oikein kliseinen maja. Ensinnäkin sen pitäisi olla tosi korkealla, joten ei kannattaisi tippua sieltä ja siellä pitäisi olla paljon sarjakuvia ja vanhoja Playboy-lehtiä. Niiiin kliseinen kuin olla ja voi!”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai katsomaan turvallisesti tiettyä tapahtumaa, minne menisit? ”Dinosauruksia olisi kiinnostava nähdä ja haluaisin nähdä, miten ne kuoli. Tuliko se meteoriitti vai mikä. Onko oudosti ajateltu, että haluaisi nähdä jonkun katastrofin? Olisi kiintoisaa nähdä, miten rutto lähti leviämään. Hirveä ajatus! Oon tosi pahoillani. Jotenkin mua myös nyt naurattaa tämä vastaus.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi ehdottomasti absurdi komedia, hyvin outoa huumoria ja ihmeellisiä tilanteita. Se olisi teatteriesitys ja Elias Kerästä esittäisi tosi moni eri ihminen. Nuoria, vanhoja, naisia, miehiä, tyttöjä, poikia… se muuttuisi aina vähän erilaiseksi. Se olisi vähän samantyylinen kuin Bob Dylanista tehty leffa, jota en tosin ole nähnyt mutta kuullut siitä olen.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden Samuli Kivelän ja Heikki Mäkäräisen kanssa palaveeraamaan musiikista tulevassa musikaalissamme. Oon nyt vartin myöhässä, mutta ei se niin vakavaa ole.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Paatos
Mistä sanasta pidät vähiten? - Ärsyttävä
Mikä sytyttää sinut? - Tulinen ruoka
Mikä sammuttaa intohimosi? - Löysäily
Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu tai perkele. En osaa päättää kumpi. Vittu! Perkele! Eikun vittu!
Mitä ääntä rakastat? - Naurua
Mitä ääntä inhoat? - Tekonaurua
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Puuseppä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Levyseppähitsaaja
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - High five!