Jaahas ihmiset, on perinteisen vuosikatsauksen aika. Vuosi hurahti taas varsin nopeasti ja piti sisällään varsin laadukasta teatteria jälleen. Viime vuonna uhosin vähentäväni reissaamista ja kyllä, tällä kertaa jopa onnistuinkin siinä! Tänä vuonna tuli nimittäin käytyä katsomassa "vain" 96 eri juttua, kun viime vuonna luku oli 97. Radikaali muutos on siis tapahtunut... Itse asiassa luku olisi tasan sata, jollen olisi väsymyksen vuoksi jättänyt menemättä yhtenä lokakuisena torstaina Tampereelle (oli tarkoitus nähdä kolme esitystä saman päivän aikana silloin) ja jollei yhtä esitystä olisi tuntia ennen h-hetkeä peruttu sairastapauksen vuoksi (peruuntui pariinkin otteeseen, jos tarkkoja ollaan). Todellinen luku on kuitenkin reippasti yli sata, sillä muutaman esityksen näin pari kertaa ja heinä-elokuussa tuli asuttua Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa Orkesterin parissa.
Vuoden Paras Näytelmä-titteli on helppo nimetä tälläkin kertaa, ja tämän kunnian saa Kansallisteatterin Vanja-eno, jota katsellessa olin kolme tuntia suuren tunnekuohun vallassa. Kovasti mieleeni olivat myös Humiseva harju (Hämeenlinnan Teatteri), Ihmisellinen mies (Työvis), Karkkipäivä (Porin Teatteri), Seili (Turun Kaupunginteatteri), Ihmisen osa (Tampereen Teatteri), Kaspar Hauser (Q-teatteri), Supernaiivi (Ryhmäteatteri) sekä Järki ja tunteet (Helsingin Kaupunginteatteri, ja "sattuneesta syystä" näin tämän kolme kertaa vuoden aikana).
Vuoden Näyttelijä-tittelin on saanut aiempina vuosina Eero Aho ja Tomi Alatalo. Tänäkin vuonna nähtiin yksittäisiä loistosuorituksia roppakaupalla, mutta haluan antaa tittelin tänä vuonna henkilölle, jonka menoa ja meininkiä olen seurannut jo useamman vuoden ajan "sillä silmällä" (jo kauan ennen tätä blogiakin) ja hänen perässään on reissattu normaalia enemmän useammallakin paikkakunnalla. Tänä vuonna onnistuin näkemään häntä tositoimissa monta kertaa, ja ihan kuin mies olisi löytänyt itsestään jonkin uuden vaihteen!? Mene ja tiedä, mutta erityisen hienolla otteella hän veti etenkin roolinsa Jyväskylän Kaupunginteatterin näytelmissä Tarpeettomia ihmisiä, Lainahöyhenissä sekä Kauppamatkustajan kuolema. Vuoden Näyttelijä on siis Joni Leponiemi. Onnea!
Joni Zazana Lainahöyhenissä (c) Jiri Halttunen
Vuoden Yllättäjä-tittelin haluan antaa pariinkin osoitteeseen. Hauhon Kesäteatterin Anna Liisa osoitti, että kesäteatterin ei aina tarvitse olla kepeää ja hauskaa ollakseen viihdyttävää. Viileästä säästä huolimatta ensi-illassa Anna Liisa paineli oikeasti järveen ja se jos mikä jäi takuulla katsojien mieleen! Yllätysmomentteja koettiin myös Q-teatterin katsomossa marraskuussa pornomiimin parissa, ja ikinä ei oo pelottanut ja jännittänyt ja kihelmöittänyt samaan aikaan niin paljon kuin silloin, kun Marc Gassot lähti yleisön sekaan etsimään sopivaa uhria. Heh, Dark Side of The Mime oli muutenkin yksi vuoden kohokohdistani (vaikken sinne autoajelulle joutunutkaan/päässytkään...).
Erikoismainintoja jakelen vielä esityksistä Juoksuhaudantielle, The Outsiderille, FrankensteininHirviön nukketeatteriversiolle, Keijukaisneuvos Koolle ja The 24 Hour Playsille. Toivon näkeväni vastaavia erikoisuuksia ja spesiaalitapauksia tulevanakin vuonna.
Kaikesta en kuitenkaan tykännyt, ja mieleni teki lähteä yllättävän monestakin esityksestä väliajalla pois. Houdini jäi kuitenkin ainoana kesken (olin yksin liikkeellä ja kukaan ei vieressä toppuutellut, että "katsotaan nyt loppuun kuitenkin"). Osa näistä parani toisella puoliskolla, osa ei. Piinaavia hetkiä katsomossa koettiin seuraavissa jutuissa : Kerjäläinen ja jänis (Työvis), Irwin - Ikuinen kapinallinen (vierailu HML:n Teatterissa), Matti ja Teppo - The Turku Brothers (Samppalinnan Kesäteatteri) sekä Onnennumerot (Hämeenlinnan Teatteri).
Lopuksi voin todeta, että ensi vuonna joudun tietyistä syistä hiukan karsimaan menoistani ja kaikkea haluamaani en varmaankaan pysty näkemään. Työvuorojen mukaan mennään hyvin vahvasti ja jos aikataulut ei osu kohdalleen, niin sille ei vaan voi mitään. Olen henkisesti valmistautunut tähän jo nyt... Vuoden 2015 ensimmäinen reissuni suuntautuu Helsinkiin ja siellä HKT:n Vanja-eno. Tammikuussa myös luvassa ainakin The Fabulous Bäckström Brothersia, Syrjähyppy-kulissikierrosta, Peppi Pitkätossua ja Einsteinin rikosta. Helsingissä siis rampataan useasti näköjään.
Teatterikärpänen toivottaa kaikille lukijoilleen oikein hyvää uutta vuotta!
ps. haastatteluja on vielä muutama julkaisematta. Sen jälkeen alan tehdä uusia :)
Tapahtuman tuottivat Q-teatteri, Teatterikorkeakoulu ja Teatteri Takomo
21.12. 2014, kesto noin 2h (ei väliaikaa, sillä se peruttiin viime hetkillä...)
Alunperin Yhdysvalloissa Philip Naudén ja Tina Fallonin toimesta kehitetty "The 24 Hour Plays" nähtiin nyt ensimmäistä kertaa Helsingissä. Suomessa tätä on aiemmin esitetty Porissa Rakastajat-teatterissa Lainsuojattomat-teatterifestivaalien yhteydessä (ainakin kesällä ´13). Toivottavasti tästä tulisi jokavuotinen tapaus, sen verran raikasta ja railakasta meininkiä nähtiin Q-teatterissa sunnuntai-illan ratoksi!
Miten homma sitten toimii? Mukana on siis kuusi käsikirjoittajaa, kuusi ohjaajaa ja liuta näyttelijöitä. Lauantai-iltana klo 21 kello lähtee käyntiin. Käsikirjoittajat saavat jonkinsortin aiheen (ilmeisesti sanomalehtien aukeamista?), valitsevat näyttelijät ja sitten kirjoittamaan pitkin yötä. Syntyneille teoksille arvotaan ohjaajat ja sitten TeaKin tiloihin harjoittelemaan. Sunnuntaina klo 19 yleisö saapuu sisään ja edeltävien tuntien aikana valmistuneet näytelmät esitetään yleisölle. Jokainen näytelmä on kestoltaan tuollaiset 10min ja lavasteiden/rekvisiitan ym. vaihdoksien vuoksi näytelmien välillä aikaa kuluu tietysti. Klo 21 mennessä kaiken pitäisi olla siis ohi... Vaan kuinkas kävikään!?
Bussini saapui Kamppiin hyvissä ajoin ja olin taas vähän liiankin ajoissa paikalla. Kävellessäni hekumoin lasillisesta lämmintä glögiä, mutta sitäpä ei ollutkaan tarjolla. Otin sitten lämmikkeeksi valkoviiniä, mikä olikin erittäin harvinainen tempaus. Minä kun en yleensä viineihin koske eikä maistu oikein muutenkaan, nyt vuoden viimeisen teatteriesityksen kunniaksi yllätin itseni sitten. Paikalle alkoi valumaan väkeä hissuksiin ja pian aulan täytti iloinen ja jännittynyt puheensorina, kenelläkään kun ei ollut aavistustakaan, millaista menoa kohta tultaisiin näkemään. Ei itse tekijäryhmilläkään... Sain myös todistaa pientä episodia, jonka lopputulos jäi mietityttämään. Yleisön edustajana paikalle saapunut Santeri Kinnunen oli löytänyt jostain huulipunapuikon ja ottanut tehtäväkseen etsiä sille oikea omistaja. Santeri kiersi huulipuna käsissään naisen luota toiselle. Jäi vähän vaivaamaan, että miten sille lopulta kävi...
Lopulta odottelu palkittiin ja pääsimme saliin istumaan. Tuotantoryhmästä Akse Pettersson ja Antti Hietala toivottivat kaikki lämpimästi tervetulleiksi ja näimme lyhyen videon h-hetkeä edeltäneistä tunneista. Ja sitten itse näytelmiin. Näimme siis kuusi näytelmää (kiitos käsiohjelman, ei tarvinnut kirjoitella mitään ylös), jotka kaikki olivat luonteeltaan hyvin erilaisia. Oli hyvin absurdia menoa, vakavaa pohdintaa, hassunhauskaa, nokkelaa sanailua, oopperaa... Nämä nähtiin :
1. Apoteoosi (Pasin muistolle)
- käsikirjoitus Veikko Nuutinen
- ohjaus Linda Wallgren
- rooleissa Minna Puolanto, Eeva Soivio ja Pyry Äikää
- Pasin muistotilaisuudessa lapsuudentoveri muistelee maailman parasta teatterikokemustaan, jossa hän esitti päiväkodissa käärmeenlumoojaa ja Pasi oli käärme, joka vihreät sukkahousut päässään nousisi korista. Muisteltiin myös päiväkotiaikaista hupia, jossa piti vilauttaa etu-ja takapuolta niin ettei kukaan ehdi huomaamaan. Mieleen jäi vilauttelun lisäksi varsinkin aikuista Pasia esittänyt Minna Puolanto, joka meni retein elkein iskemään yleisön joukosta kahta naista. Ja renkso tintsori!
2. Makea syyllisyys
- käsikirjoitus Marko Järvikallas
- ohjaus Susanna Kuparinen
- rooleissa Elina Hietala, Juha-Pekka Mikkola ja Susanna Mikkonen
- pari nuorta hytisee kylmissään asunnon edessä ja odottavat naista, joka asuu heidän äitinsä asunnossa. Äiti on kuollut ja nainen hiukan viiniinmenevä. Putosin tässä vähän kärryiltä, mutta mieleen jäi Juha-Pekka Mikkolan repliikkien alut, kun aina oltiin oltu milloin missäkin maankolkassa. Lopuksihan kolmikko kieri matolla paidatta ja lähmivät toisiaan suklaakakulla...
3. Taivas ja maa yhtä aikaa
- käsikirjoitus Ari-Pekka Lahti
- ohjaus Riko Saatsi
- rooleissa Pelle Heikkilä, Nina Palmgren ja Helena Ryti
- nuori säveltäjänalku on kirjoittanut oopperan ja siihen aarian, johon haaveilee Karita Mattilaa laulajaksi. Kas kummaa, Janne Mäkinen (tuleva uusi Sibelius) törmää baaritiskillä verevään ja valloittavaan oopperadiiva Mattilaan ja yksi asia johtaa toiseen. Jannen avopuoliso pauhaa ja mököttää kotona tekemättömiä kotitöitä ja Janne senkun yrittää tehdä unelmastaan totta, ja joutuu siinä sivussa kahden tulen väliin. Mieleen jäi etenkin Helena Ryti viettelijänä ja Pelle Heikkilä Jannena nöyränä ryömimässä huppu päässään avopuolisonsa edessä.
4. Ihmisiä suviyössä
- käsikirjoitus Jari Juutinen
- ohjaus Piia Peltola
- rooleissa Teijo Eloranta, Tarja Heinula ja Vilma Melasniemi
- tämä se oli absurdismin huippu... oopperaversio siitä, mitä tapahtuu juhannuksena satunnaisella mökillä Suomessa! Pariskunnan mökille saapuu Henna (Vilma Melasniemi) mukana mm. bataatti pussissa ja käy ilmi, että Henna on miehen salainen rakastaja. Grilli ei ota syttyäkseen ja makkarat jäivät kylmiksi. "Hällä väliä, syödään kylmänä!" laulaa kolmikko. Pokkahan siinä meni kaikilla ja yleisö suorastaan ulvoi naurusta.
5. Pussycat
- käsikirjoitus Marie Kajava
- ohjaus Juha Jokela
- rooleissa Leena Rapola, Paul Olin, Lotta Kaihua ja Oona Airola
- merenrantatalossa asuu malliperhe, vanhemmat ja kaksi lasta. Suuresta ikkunasta huomataan, että rantaan on ajautunut jotain. Onko se tolppa, ihminen vai hylje? Isä toivoo, että se huuhtoutuisi naapurin puolelle, jottei sitä tarvitsisi mennä itse tarkemmin tutkimaan. Perheen poikaa (Lotta Kaihua) tuntuu outo hahmo kiehtovan ja hän menee ottamaan siitä tarkemmin selvää. Mieleeni jäi ideaaliperheen "ei kai vaan meillä"-tyylinen jutustelu ja tyttären naseva repliikki maailmasta ja voileivästä. Hassu lause, joka valitettavasti kotomatkalla unohtui.
6. Tekis mieli itkee, en tiedä miks
- käsikirjoitus Saara Turunen
- ohjaus Anne Nimell
- rooleissa Eero Ritala, Tapio Liinoja, Mona Kortelampi ja Minerva Kautto
- käsikirjoittaja (Ritala) tuskailee tämän projektin kanssa, kokee olevansa vahvasti kilpailuhenkinen ja haluaa olla kaikessa paras. Tutustutaan muuhun työryhmään tarkemmin. Minerva kehuu, miten kaunis nimi hänellä onkaan, kun taas Monan nimi tuo mieleen maalaisserkun ensimmäisenä. Nimihän se on, joka ohjaajalle jää näyttelijästä ensimmäisenä mieleen. Bataatti pääsee estradille tälläkin kertaa, ja soda stream-pullo. Mieleen jää Tapio Liinojan lakoniset kommentit ja toive siitä, että tässä näytelmässä olisi jokin pornografinen aspekti ja sitten katse Minervaan.
24 minuuttia ennen iltayhdeksää koko homma on ohi! Huh huh! Olipahan tämä kerrassaan mainio ja ainutlaatuinen kokemus ja kiintoisa talletus minunkin teatterikokemuspankkiini. Tuli nähtyä monta uutta tyyppiä, joita en ole aiemmin tositoimissa nähnyt. Mikään kilpailuhan tämä ei ollut, mutta itseäni miellytti eniten tarina säveltäjästä taivaan ja maan välissä, ja se sukkahousukäärme-esitys.
Kiitos koko porukalle, teitte ison työn! Toivottavasti tämänkaltaista nähdään jatkossakin.
Tämä oli Teatterikärpäsen viimeinen teatterireissu vuonna 2014. Kiitos kaikille lukijoilleni tästä vuodesta. Joulun jälkeen on luvassa vielä perinteinen kooste vuoden parhaista jutuista ja erikoismaininnoista, ja tammikuu alkaa HKT:n Vanja-enolla. Palattiin siis vielä Kinnusen Santeriin...
Matti Nurmisen tapasin hänen kotonaan Hämeenlinnassa toukokuussa
2014. Pintaraapaisu Matin pitkästä urasta...
Vuonna 1942
syntynyt Matti on horoskoopiltaan leijona. ”Olen Lempäälästä
kotoisin, mutta kaarihan menee niin, että me ollaan evakkoja, ei
tosin karjalaisia. Isäni on ihan umpihämäläinen ja äitini on
Etelä-Pohjanmaalta, mutta Lempäälään sijoituttiin sodan tultua.
Evakkoon lähdettiin Ihantalasta. Minä sitten synnyin sodan aikana.
Hämeenlinnassa olen asunut kohta neljäkymmentä vuotta. Olen asunut
myös Helsingissä, Jyväskylässä ja Vaasassa.”
Mitä harrastat?
”Harrastan lukemista etenkin, nuorempana tuli tietysti urheiltua
(jääkiekkoa, pesäpalloa, jalkapalloa). Mä olen kirjallisuutta
harrastanut koko ikäni ja tehnyt kirjaesittelyjä radiolle, eli
työkin on liittynyt kirjallisuuteen jollain tavalla. Sitten kun tuli
tietokoneet, niin osa ajastani on siirtynyt taisteluksi tietokoneita
vastaan, jotta oppisin ymmärtämään miten ne toimii. Tietokone on
kirjan tilalla jo vähän, olen vasta nyt löytänyt
kirjallisuudenkin uudestaan.”
Löytyykö
suvustasi muita teatterialalla olevia? Ӏitini vanhin veli
näytteli aikanaan hyvin paljon. Silloin Inhan työväentalolla oli
näyttämö ja hän sai näytellä kyllä isoja rooleja. Mulla on
valokuviakin niistä ajoista. Siellä pienessä Ähtärin sivukylässä
oli tämmöistä toimintaa, yhteisö oli sellainen!”
Mitä sanoisit
ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Nuorena mulla oli
hyvin vahva äänen käyttö. Teatterikoulussa musta tuli
puheopettajien lemmikki yhdessä vaiheessa, koska mä sain heiltä
kaikilta hyvän opin ja lopulta antoivat mulle ihan tunnustusta.
Kyllä mä tein paljon töitäkin sen eteen. Meillä oli ulkolaisia
puheopettajia ja toimin ns. mallioppilaana heillä, eli tein aina
eteen ensin. Mähän olin sitten myöhemmin puheopettajana ja
lausunnanopettajana eri opistoissa just sen takia, että mulle oli
erilaiset puhekoulut hyvin tuttuja. Niilo Kuukka oli Suomessa se,
joka kehitti ihan oman metodinsa ja hän opetti meitä paljonkin.
Omaperäinen opettaja, ansiokas ja arvostettu. Kuuluin
Teatterikoulussa niihin, jotka sai erikseen lauluopetusta. Sitä sai
vain ne joilla katsottiin olevan mahdollisuuksia päästä
laulamisella johonkin. Musta olisi voinut tulla laulaja, jollen
olisi niihin aikoihin tupakoinut niin paljon. No, olenhan mä sitten
joutunut laulamaan kahdessa isossa jutussa, Forumissa ja
Viulunsoittajassa.”
Mikä olisi
sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä se on soittotaito,
mun olisi pitänyt jaksaa paneutua siihen. Oon aina kadehtinut
ihmisiä, jotka voi istua pianon ääreen ja tuosta noin tunnelmoida.
Olisi tietysti hienoa osata maalatakin, mutta musiikki on vähän
jäänyt kaivelemaan.”
Milloin olet
kiinnostunut näyttelemisestä/teatterista? ”Kyllä se alkoi hyvin
varhaisessa vaiheessa. Kansakoulussa jo näyttelin yhdessä jutussa,
joka oli hyvin suosittu. Muistan siitä sen, että pojat piti siinä
jonkinlaista kuria tytöille ja mut puettiin mummoksi, joka tuli
maalta ja mulle oltiin kauheen kohteliaita. Oppikoulussa näyttelin
sadussa kettua ja mulla oli niin hyviä ilmeitä, että kaikki nauroi
vedet silmissä jo harjoitusvaiheessa ja aattelin, että tämä se
vasta on hienoa! Itse esityksessä mulla olikin sitten naamari ja
olin hyvin pettynyt, koska kaikki ne ilmeet meni hukkaan kun naama ei
näkynyt yhtään. Lapsena mä olin tosiaan hyvin vilkas ja oli
opettajia, jotka huomasi sen ja tavallaan ruokkivat sitä. Lempäälän
Nuorisoseurassa mä harjoituksia seuratessani innostuin
näyttelemisestä enemmän, siellä oli ammattiohjaajiakin. Luulen
kuitenkin, että suurin sysäys tuli siten, että koulussa piti pitää
esitelmä ja olin unohtanut kokonaan, että on mun esitelmävuoroni.
Vaihtoehtona oli lausua runo ja mulla oli päässäni Aleksis Kiven
”Ikävyys”-runosta kolme säkeistöä, ja mä pamautin ne
esitelmän tilalla. Opettaja pisti mut sitten Teinikunnan
kulttuurikilpailuihin esiintymään tämän myötä ja sain siellä
toisen palkinnon. Sanotaan näin, että palo näyttelemiseen alkoi
kytemään koulun näytelmissä ja Nuorisoseurassa, jossa taitavat
ohjaajat näyttivät hyvin eteen, miten pitää tehdä ja sitten
tapahtui tämä yksittäinen suuri onnistuminen opettajan suotuisalla
avustuksella, ja siinä mun tulevaisuudensuunnitelmani saivat
lopullisen niitin. Ainahan esimerkiksi naapurit olivat sanoneet, että
Matista pitäisi tulla näyttelijä, en tiedä miksi. En osannut
ajatella koko asiaa silloin. Ammatinvalinnanohjaaja oli aikoinaan
sitä mieltä, etten tule ikinä pääsemään teatteriin, kun
kerroin haaveistani. Ja minä olin sitä mieltä, että tuon lausuman
perusteella varsinkin aion sen tehdä! Myöhemmin pääsin sitten
Tampereen Teatteriin avustajaksi. Tosin musta piti tulla myös
rakennusmestari, olin ollut harjoittelijana TVH:lla, mutta teatteri
oli se juttu, mihin varsinaisesti tähtäsin”, Matti kertoilee.
”Tampereen
Teatterissa tutustuin moniin näyttelijöihin, jotka opettivat ja
preppasivat mua ja suosittelivatkin eteen päin. Nuoren ihmisen
tielle osui sattumankin kautta montakin hienoa persoonaa, joiden
seuraan lyöttäydyin ja jotka innostuivat siitä, että huomasivat
mun olevan tosissani ja halusivat siksi auttaa.
”Kun menin
ensimmäistä kertaa pyrkimään Teatterikouluun, mulle oli tullut
armeijan palvelukseenastumismääräys ja olisin saanut toki
lykkäystä kouluajaksi. Vilho Ilmari oli silloin koulun rehtorina ja
hän sanoi, että ”Herra Nurminen, minusta tuntuu, että jos Te
joudutte menemään heti koulun päätyttyä armeijaan ja vasta
sitten ammattiin, niin Teistä tulee helposti entinen näyttelijä.”
Myöhemmin kuulin, että olin tavallaan päässyt kouluun
ensimmäisellä kerralla, mutta armeijan vuoksi päättivät, että
ottavat minut sisään vasta toisella kerralla, jos satun pyrkimään
uudestaan. Armeijan jälkeen olin ensin töissä hetken aikaa
muualla, sitten pyrin Teatterikouluun uudestaan ja pääsin sisään.
Tämä oli vuonna 1963, ja kouluhan toimi silloin Kansallisteatterin
vintillä ja kesti kolme vuotta.”
”Samassa ryhmässä
meitä oli kymmenkunta ja mehän oltiin melkoinen porukka : mm. Esko
Roine, Vesa-Matti Loiri, Martti Palo, Kirsti Wallasvaara, Marjukka
Halttunen, Seppo Heinola, Marja-Leena Kouki, Maarita Mäkelä.
Jokainen ryhmästäni on saanut tehdä isoja töitä omalla
tahollaan. Hyvin ansiokas kurssi!”
Viisikymmentä
vuotta sitten, huh! Onko tässä matkanvarrella käynyt missään
vaiheessa mielessä, että tekisit jotain muuta? ”On vähän hassua
ajatella mitään muuta, koska aikansa tehtyäänhän sitä ei osaa
mitään muuta. Jossain vaiheessa ajattelin, että ryhtyisin
ohjaajaksi, mutta... Oonhan mä opettanut paljon ja myös
ohjannutkin, ihan Teatterikoulusta saakka. Ensin aloitin Lempäälässä
ja nyt viimeisimpänä täällä Hämeenlinnassa, Hauholla etenkin.
Olihan mulla tietysti suuria haaveita kirjailijanurasta; näytelmiä,
romaaneja, runoja... Vieläkin se haave vähän kytee tuolla jossain.
Ei sitä koskaan tiedä...”, Matti myhäilee arvoituksellisesti.
Tuliko vastaus jo
tuossa äsken...Miksi olet näyttelijä? ”Pohjimmiltaan se on ollut
hyväksynnän ja huomion hakemista. . Mä olisin halunnut olla
kovanaama, mutta musta ei ollut siihen! Kaikki kaverini pärjäsivät
mua paremmin fyysisesti, mä taas olin enemmänkin ”sanamies”. Se
oli mun tieni päteä ja mun piti olla koko ajan hauska. Koulussa
lensin ulos luokasta monesti kun löin vitsiksi asian kuin asian,
niin vaan oli tehtävä jotta sain ihmiset nauramaan! Itsevarmuutta
olen saanut vasta paljon myöhemmin. Peitin ujouttani hölmöilemällä,
jännitin uusia ihmisiä ja punastuin herkästi.”
Miten ajatuksesi
itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella?
”Kyllähän ne ovat muuttuneet paljonkin. Nuorena halusi kokea
jotain suurta ja ajattelin, että tässä ollaan koko ajan suurten
tunteiden äärellä enkä tekniikasta ajatellut mitään.
Eläytyminen oli hyvin tärkeätä ja sitä hain itsestäni paljon.
Fiksujen teatterialan ihmisten kanssa keskustellessa löytyi koko
ajan uusia asioita. Mulla on ollut aina valtava kunnioitus vanhempia
näyttelijöitä kohtaan.. Ja sitä varmuutta, jolla he suhtautuvat
asioihin! Mä kätkeydyin hyvin pitkään sen taakse, että mulla on
hyvä ääni ja olen komea! Kyllä! ”Hyvänen aika, eikö tämä
riitä! Maailmahan on minun! Mitä muuta te tahdotte?” (Matti ottaa
poseerausilmeen ja julistaa jylhällä äänellään) Herranen aika
sentään, mä olin täynnä charmia. Hehehheh! Olin vähän kyllä
pateettisuuteen taipuvainen, ääni vei sinne suuntaan. Radiossa
tehtiin äänellä ja erilaisia asioita. Jyväskylän Teatterissa
kaikki muuttui ykskaks, kun Pentti Kotkaniemi ohjasi ”Kuin
rasvattu”-nimistä näytelmää ja mä menin päärooliin vähän
sitä kautta, että pääroolin esittäjä ei ollutkaan oikeanlainen
tyyppi. No, mä menin sitten rooliin ja meillä meni ”Bonan”
kanssa sukset ristiin yhdessä kohdassa. Tuli vääntöä siitä,
miten rooli pitäisi tehdä ja korotin vähän ääntäni. ”Juuri
noin se pitää tehdä!”sanoi Bona. Ja kriitikko kirjoitti lehteen,
että ”Nurminen on auennut” ! Ajattele, tämmöinen riita
tarvittiin, jotta mä luovuin ulkokuorestani ja suojakuoresta, jonka
taakse olin saanut mennä. Ulkoinen turhamaisuus siis jylläsi. Tuon
jälkeen alkoi tietynlainen kasvaminen, ja mun oli helppo tehdä
ohjaajien kanssa ja myös heitä vastaan töitä. Kun oltiin samalla
aaltopituudella, musta sai irti hirveen paljon hyviä asioita.
Jyväskylästä alkoi hyvä vaihe, ja se sai jatkua täällä
Hämeenlinnassa, koska olin sopivanoloinen henkilö Raija Paalasen
vastapeluriksi, ja sain heti hyviä rooleja.”
Matti poseeraa (c) Teatterikärpänen
Mikä on ollut
tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja keneltä/mistä se
on tullut? ”Voi, niitä viisaita ihmisiä on ollut niin paljon...
Emmi Jurkka on opettanut mulle sellaisen asian, että tragedia on
komediaa. Eli pateettisuus on täysin väärä lähtökohta tehdä
vakavaa juttua, ihminen jolla on surua tai murhetta saa tehdä mitä
vaan tunneryöppynsä keskellä. Ohjaaja Hannu Matti Tyhtilä
markkinoi saman asian myöhemmin vastatunteena. On ollut hyvin monta
ihmistä, jotka ovat antaneet mulle helmen ja oivalluksen, että
noinhan se menee. Toiset ovat antaneet tehdä täysin vapaasti
asioita, toiset kannustaneet kovasti, toiset ostaneet kaikki
mielettömätkin ideani. Jokainen näistä on ollut ihan yhtä
tärkeätä näyttelijälle. Mutta Tyhtilän kanssa ”Viimeisiä
kiusauksia” tehdessä taisi syntyä se ajatus, että voi tehdä
mitä vaan ja mitään ei voi tehdä väärin, jos sen uskoo todeksi.
Tuo ajatus avasi vielä uuden tien, ja työtilanteissa jonkun toisen
kautta olen oppinut paljon muutakin. Aina olen kantanut mukanani myös
Matti Aron hienoa lausetta hänen kuultuaan, että saan tehdä
Strindbergin ”Isän” roolin. ”Se on niin hyvä rooli, että
sinäkään et sitä pysty pilaamaan!” Tuon koitan aina muistaa! Ja
se riita Bonan kanssa sopii tähän joukkoon myös”, naurahtaa
Matti.
Onko sinulla ollut
omia ammatillisia ”esikuvia”? ”Ei sillä tavalla, mutta kyllä
mä esimerkiksi Salmisen Eskon nostan määrätyllä lailla
korkealle. Nuorena ihailin suunnattoman paljon Ossi Kostiaa. Ihailu
on kyllä hassu sana. Nykynuorethan on valtavan taitavia
moniosaajia, liikkuvat hyvin ja heillä on kaikenlaisia
erikoistaitojakin. Ainut asia mikä erottaa nykynäyttelijän ja
”vanhan polven näyttelijän”, on puheilmaisu. Puhetekniikkaan
ja äänenkäyttöön on tullut aitouden kustannuksella jonkin verran
mukaan huolimattomuutta. Ennen pyrittiin jalostamaan jokaiselle niin
hyvä ääni kuin mahdollista, vankentamaan sointivärejä ja muuta.
Luulen, että nykyään ei kiinnitetä tähän asiaan niin paljon
huomiota kuin ennen.”
Jos saisit valita
maailmasta ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä?
”Kyllä mulla on englantilaisissa sarjoissa ja elokuvissa montakin
suosikkinäyttelijää, mutta en ole koskaan ajatellut heitä siinä
mielessä, että haluaisin näytellä jonkun kanssa. Äkkiseltään
en saa kenenkään nimiä edes päähäni... Vastaan Sophia Loren,
hän kuului mun nuoruuteeni.”
Entä kenen kanssa
haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Jos
osaisin laulaa, haluaisin laulaa vaimoni Arjan kanssa dueton. Mutta
kun en pysy nuotissa, niin mua jännittäisi ihan kauheasti hänen
kanssaan laulaminen. Heittäydyn nyt kappalevalinnassa
korkealentoiseksi ja vastaan, että Eino Leinoa sen olla pitää!”
Missä eri
teattereissa olet näytellyt? ”Varsinaisesti ammatissa olen
näytellyt Teatteri Jurkassa, Radioteatterissa, Jyväskylän
Kaupunginteatterissa, Vaasan Kaupunginteatterissa ja Hämeenlinnan
Kaupunginteatterissa. Pyynikin Kesäteatterissa, Tampereen
Komediateatterissa, Mikkelin Kesäteatterissa ja Maalaiskomedioita
näyteltiin sekä Oulussa että Joensuussa. Ai niin, ja Hämeenlinnan
Kesäteatterissa olin mukana mm. Olviretkessä.”
Mainitse muutama
itsellesi tärkeä roolityö. ”Kyllä ne tänne Hämeenlinnaan
sijoittuu... Strindbergin ”Isä”; Marius, Fanny ja César-trilogia
ja siinä Césarin rooli; ehdottomasti ”Veijari Jones”, johon
sain lopettaa. Nautin myös aikanaan siitä, että sain näytellä
”Papin perheessä” pastori Valtaria. Oon saanut tehdä niin
paljon hyviä ja isoja rooleja. Tietyllä lailla tuo Veijari Jones
jäi kyllä mieleeni, koska Snoopi Siren oli ohjaajana niin
erikoinen. Ideoita pursusi hänestä niin valtavasti ja yritin pysyä
mukana. Pidin siitä näytelmästä hyvin paljon, se oli niin
monimuotoinen. Ja sitten se päärooli huoltoasemanpitäjänä ”Kuin
rasvattu”-näytelmässä Jyväskylässä (se mistä riideltiin
Bonan kanssa), siitä aukesi uusi meininki ja se on sillä tavalla
ollut mulle henkilökohtaisesti tärkeä rooli. ”Viimeinen
vuode”-näytelmän IT-miljonääri oli myös uskomattoman hieno
rooli tehdä. Kuikkaniemen Mattihan ohjasi sen.”
Miten määrittelisit
sanaparin ”teatterin taika”? Millaisessa tilanteessa se sinulle
ilmenee? ”Se teatterin lumo/taika löytyy nimenomaan
vuorovaikutuksesta ja siitä, että ihminen tulee teatteriin aina
uudestaan ja uudestaan, koska on saanut sieltä mukaansa jotain. Jos
mukaansa ei saa mitään, hän ei palaa takaisin. Nykyään
vaikuttaa vähän siltä, että taikaa on siinä, että otetaan joku
tähti vierailemaan ja ihmiset näkee hänet livenä. Se ei tuo
taikaa teatteriin. Vuorovaikutuksesta se löytyy! Ja työryhmän
hyvästä fiiliksestä lavalla, se tuntuu katsomossakin asti.”
Mitkä asiat
inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi erityisesti se, kun menemme vaimon
kanssa yhdessä erilaisiin tilaisuuksiin ja tapaamme siellä tuttuja,
mukavia ihmisiä. Molemminpuolisen ilon kokeminen näissä
tilaisuuksissa on se suola, joka saa tuntemaan että kyllä elämä
on kivaa! Vaikkakin näissä tilaisuuksissa monta kertaa aletaan heti
puhua sairauksista, mutta ensimmäinen vaihe on se, että kylläpäs
on kiva nähdä! Heh!”
Podetko/poditko
ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Kyllä mä jännitin ja
jännitän edelleen. Aina kun mä nykyäänkin menen yksin
esiintymään jonnekin, niin edellisenä yönä nukun erittäin
huonosti, vaikka juttu olisi sellainen, jota olen esittänyt ties
kuinka monta kertaa. ”Viulunsoittaja katolla”-musikaalia ennen
olin ollut pitkään poissa näyttämöltä ja Tevjen rooli vaati
ihan oman keskittymisensä. Piti saada oma rauha ja tehdä kaikki
rituaalit, jotta oli varma siitä miten sen kuuluu mennä.
Ramppikuumetta siis poden ja pitääkin potea. Emmi Jurkka aina
sanoi, että teatteriin pitää tulla vähintään tuntia ennen.
Ensin aistitaan teatterin henkeä tilassa, sitten istutaan peilin
ääreen, katsotaan itseä ja todetaan, että ”tuossa tuo nyt on ja
kohta se on joku toinen” ja muuntumisprosessi rooliin vaatii tietyn
ajan myös. Emmi oli tästä aina hyvin tarkka.”
Millaisia ovat
olleet omat valmistautumisrituaalisi? ”Ne muotoutuu aina
harjoitusten aikana ja vaihtelevat. Omana juttuna mulla on aina ollut
sellainen pieni näyttämörukoushetki.”
Kerro joku
legendaarinen kommellus. ”Täällähän Marius, Fanny ja
César-näytelmässä oli se kuuluisa korttipelikohtaus, jossa Ekosen
Harri tippui jokaikinen kerta. Me tehtiin se Viitasen Raimon kanssa
aina niin, että Harri tippuu taatusti. Samassa produktiossa oli
toinen kohtaus, jossa Harri oli kuolemaisillaan ja kaikki oltiin
siinä sängyn vierellä ja nypittiin sen rintakarvoja. Heheh!
Kaikenlaisia konsteja oli. ”Kunnon komediassa” oli myös kohtaus,
jossa kaikki näyttämöllä ja yleisössä naurettiin. En meinannut
millään päästä siitä kohtauksesta eteen päin. Joku huusi
privaatisti vielä ”Hyvä Nurminen!” Pienessä Kauhukaupassa
esitin sitä kasvia ja vävypoika pelasi siihen aikaan vielä
kiekkoa, olin selin yleisöön ja kuulokkeet päässä kuuntelin
pelejä, ja käsimerkein näytin aina pelitilanteita. Sitten oli se
näytelmä ”Tyttö, joka halusi naida kalkkunan”. Voi jestas,
Risto Korhonen on sellainen, että kun sille tarjoaa jotain, se
lisäsi mukaan omiaan ja mun oli lisättävä taas, en voinut antaa
Ristolle periksi. Viitasen Leena alkoi jo melkein itkeä, kun sitä
nauratti lavalla niin kauheasti. Korhoselle ei kannata antaa siimaa
yhtään, se on aivan mahdoton tapaus! Jyväskylässä tapahtui myös
kaikenlaista. Yhdessä näytelmässä eräs roolihenkilö oli juuri
tapettu ja makasi ruumiina lattialla, ja näyttelijä siinä
vahingossa pieraisi. Hieno rouvashenkilö sanoo repliikkinsä
seuraavaksi ”Hänet pitää siirtää, ettei hän ala haista”. Ai
kauheeta, meidän muiden piti seistä siinä ruumiin vieressä, mutta
nauratti niin paljon että oltiin kaikki kontillamme ja ruumis
itsekin hytkyy siinä naurusta. Kauhee tilanne!” Matti nauraa
hysteerisenä.
Tässä välissä
pidimme pienen kahvipaussin, jonka aikana Matti kertoi paljon
muitakin juttuja. Olisi pitänyt olla nauhuri päällä silloinkin!
Jatketaanpa. Kerro
joku oikein hyvä muisto. ”Parhaat muistot liittyy kyllä
Viulunsoittajaan. Jännitin laulamista ihan hirveästi ja etenkin
Leponiemen Jonin kannustus oli huikeaa. Arvostin hänen
musikaalisuuttaan todella. Se lämmitti mieltä todella paljon, ja
ennen esitystä meille muodostui yksi rituaali, joka vaikutti
esityksen sujuvuuteen todella paljon ja pidin sitä hyvin tärkeänä.
Peltosen Liisalta sain kohtaustemme sisällä myös valtaisaa lämpöä,
minähän isänä lähetin hänet pois. Se lämpö kantoi todella
pitkälle, autoimme toisiamme. Viulunsoittajaa oli muutenkin ihanaa
tehdä, mulla oli ainakin sellainen tunne, että kanssanäyttelijät
olivat erityisen iloisia siitä, että minäkin sain olla mukana.
Kaikkien kanssa yhteisissä kohtauksissa oli todella hyvä olla.”
Tulevia projekteja?
(huom. tämä siis tehty toukokuussa 2014) ”Ensiksi ohjaan syksyllä
Lempäälään komedian ”Vaimoni on toista maata”, joulukuussa on
teatterissa taas ”Puheevuoro kaatuneilla” ennen
itsenäisyyspäivää.” (huom. Helmikuussa 2015 tulee Hämeenlinnan
Teatterissa ensi-iltaan näytelmä ”Sibelius – Kohtalonyhteydet”
ja siinä Matilla on Mannerheimin rooli.)
Teatterille
tehtyjen ”omien juttujen” lisäksi olet toiminut juontajanakin ja
taikatemppujen parissa myös? ”Lapsille olen tehnyt taikatemppuja
ja teatterilla tein aina vappushowssa niitä. Nyt oon tehnyt UNICEFin
merkeissä ja tarhoille on käyty tekemässä. Sehän on ollut mulle
enemmänkin harrastus ja syntyi aikanaan Lastentapahtumasta. Lapset
kun eivät jaksaneet kuunnella satuja niin pitkään, joten me teimme
taikatemppuja sinne väliin. Jäin siihen koukkuun ja aion kyllä
jatkaa sitä harrastusta. Mullahan on nyt myös sellainen Löydä
äänesi-projekti käynnissä. Teen taikatemppuja ja samalla kerron
kaiken oleellisen ilmaisutaidosta, mitä tarvitaan
esiintymistaitoon.”
Onko sinulla jotain
mottoa? ”Onni on iloa, joka ei tuota surua muille. Muunlainen onni
on itsekkyyttä”. Tämä on yhdestä elokuvasta ja se on syöpynyt
mun mieleeni. Hienosti sanottu, eikö?
Mitä haluaisit
sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Tämä
maailma kun on nyt tällainen, on kauhean vaikeaa antaa sellaista
neuvoa joka varmasti kantaa... Tärkeintä olisi olla itselleen
rehellinen. Kysyä, että olenko minä todella tätä mieltä?”
Osaatko imitoida
ketään? ”Aikanaan radiossa imitoin Heikki Kahilaa. Yrjö
Jyrinkoskea imitoin myös usein, hän oli Suomen kuuluisin ääni.
Varsinaisesti en ole harrastanut imitointia, ihan huomaamattani olen
joskus saattanut moista harjoittaa ”sopivassa mielentilassa”.”
Mikä fiktiivinen
hahmo haluaisit olla ja miksi juuri se? ”Haluaisin olla Peter Pan
Mikä Mikä-maassa. Haluaisin säilyttää tämän lapsenmieleni
ikuisesti.”
Jos saisit viettää
päivän naisena, mitä tekisit? ”Se riippuu tietysti vähän
siitä, että minkä ikäisenä naisena aamuun heräisin, heh. Näillä
vuosilla lähtisin Stockmannille juomaan leivoskahvit. Nuorempana
menisin ja iskisin itselleni nuoren komean rakastajan.”
Jos ihminen menisi
syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä viihdykettä
ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin
kesken kaiken? ”Onko siellä valoa? Ottaisin karttapallon, ei
muuta. Paitsi juustotarjottimen ja makeahkoa punaviiniä.”
Jos rakentaisit
puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Kaukoputken! Patonkia
ja punaviiniä. Ja juustoja.”
Jos voisit palata
aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon,
minne matkaisit? ”Mä menisin ehdottomasti Aurinkokuninkaan hoviin
Ranskaan. Aamuiset lääkärintoimet kiinnostaa etenkin.”
Mitä aiot tehdä
seuraavaksi? ”Mä vien sut kotiin.”
Bernard Pivot´n
kymmenen kysymystä :
- Mistä sanasta
pidät eniten? - Lämpö
- Mistä sanasta
pidät vähiten? - Kylmä
- Mikä sytyttää
sinut? - Ystävät
- Mikä sammuttaa
intohimosi? - Kovuus
-
Suosikkikirosanasi? - Jumalauta
- Mitä ääntä
rakastat? - Linnunlaulu
- Mitä ääntä
inhoat? - Kollin mouruamista
- Mitä muuta kuin
omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Sisäministeri
- Missä ammatissa
et haluaisi olla? - Presidentti
- Jos Taivas on
olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan
porteille? - Kiva!
Ensi-ilta 10.12. 2014, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)
Ohjaus ja suomennos Arto af Hällström
Rooleissa : Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Marc Gassot sekä Zoran Atanasov
Näin loppuvuodesta on ollut havaittavissa pientä kohmeisuutta Teatterikärpäsen lennossa, eli siis turnauskestävyys ei oikein ole enää huipussaan. Kolmituntisia spektaakkeleita ei onneksi enää ollut luvassa, vaan Kansallisteatterissa oli tarjolla pienoinen kompakti herkkupala vielä tässä vaiheessa vuotta. Reilu tunti ilman väliaikaa, sopii oikein hyvin (eikä ole pelkoa siitä, että haluaa lähteä väliajalla kotiin kun väliaikaa ei edes ole...).
Harold Pinterin Petos (Betrayal) on saanut ensi-iltansa vuonna 1978 the National Theatressa Lontoossa. Nokkelasti voi jo nimestä päätellä, mistä näytelmässä on kyse. Ainahan ei nimi kerro ihan kaikkea. Emma (Maria Kuusiluoma) ja Robert (Petri Liski) ovat aviopari. Jerry (Marc Gassot) on Robertin paras ystävä ja hänellä on ollut Emman kanssa sutinaa jo useamman vuoden ajan. Yhteinen vuokra-asuntokin on hankittu, jotta siellä voisi salaisia hetkiä yhdessä viettää. Näytelmä lähtee liikkeelle siitä, että Emma ja Jerry tapaavat suhteen jo päätyttyä. Väkinäistä on jutustelu, kuulumiset kysellään ja tehdään vähän tikusta asiaa. Kuitenkin yksi yllättävä sana tai kosketus herättää vanhat hyvät ajat (niinkö?) mieleen. Selviää, että Robert tietää salasuhteesta. Ja katsoja on koukussa viimeistään siinä vaiheessa, kun tapahtumat eivät etenekään tästä suoraan kronologisessa järjestyksessä, vaan lyhyen "mitä seuraavaksi tapahtuu"-visiitin jälkeen koko vyyhtiä lähdetäänkin punomaan takaperoisessa järjestyksessä. Perin ovelaa, Pinter!
Emma ja Jerry tapaavat pitkästä aikaa / (c) Stefan Bremer
Valot himmenevät hetkeksi, pahaenteinen kalahdus kuuluu ja jälleen ollaan eri tilassa, eri vuodessa, eri dialogissa. Näyttämöllä nähdään kerrallaan joko Emma ja Robert, Jerry ja Emma tai Robert ja Jerry, koko kolmikko pariin otteeseen. Juttua piisaa. Rivien välistä voi katsoja Willensaunan intiimissä tilassa helposti huomata, että paljon jää myös sanomatta ihmisten välillä. Eleet ja etenkin katseet paljastavat paljon enemmän kuin sanat. Mieleeni jäi etenkin Emman jäätävä katse saatuaan kuulla, ettei pääse mukaan Jerryn ja Robertin squash-iltamiin. Mustasukkaisuutta ilmassa miesten lujasta ystävyydestä!
Pojat eivät ottaneet Emmaa mukaan leikkeihinsä (c) Stefan Bremer
Käsiohjelmassa on mainittu mainio Pinterin sitaatti muistista : "Menneisyys on se, mitä muistamme, kuvittelemme muistavamme, uskottelemme itsellemme muistavamme, tai teeskentelemme muistavamme." Juuri näin! Tämä ajatus tuli näytelmän edetessä hyvinkin kiehtovalla tavalla ilmi. Yksi muistelee lämmöllä tiettyä tapahtumaa vuodesta toiseen, "En unohda sitä koskaan!" ja kuitenkin samantein käy ilmi, että ei se ihan niin mennytkään. Muutenkin ollaan olettamusten ja luulon varassa. Katkeria hetkiä saamme todistaa etenkin salaisessa pesässä, jota toinen osapuoli kutsuu kodiksi ja toiselle koti on jotain ihan muuta. Käy jo mielessä, että tämä suhde ei tätä menoa kyllä pitkään kestä. Entäs ne muut osapuolet? Jerryn vaimo? Onko hän ihan puhdas pulmunen? Ainakin Jerry on vakaasti sitä mieltä. Entäs itse Robert? Supliikkimiehellä luulisi salaseuraa piisaavan...
Ensimmäistä kertaa ihana "70-luvun ruskea" väriloisto vaatetuksessa ei aiheuttanut minussa puistatusreaktiota! Puvustaja Auli Turtiaiselle kiitos siitä. Vähemmänmukavia muistoja liittyy minulla etenkin ruskeaan vakosamettiin. Jännää oli se, miten samalla tavalla kolmikko olikaan puettu ja pituutensakin puolesta kaikki olivat kuin samasta muotista. Oliko tähän kätkettynä joku syvällisempikin pointti? En tiedä, mutta minulla kävi samankaltaisuudesta mielessä ohimennen se, että toista katsoessaan näkee myös itsensä ja tekemisiään ja puheitaan peilaa vastapelurin kautta. Kiehtova ajatus noin muutenkin.
Robert ja Jerry (c) Stefan Bremer
Saumatonta yhteispeliähän Petos jokatapauksessa on, siitä näyttelijöille iso kiitos ja ohjaajalle tietenkin myös. Jokainen tauko tietää paikkansa, jokainen liike ja paljonpuhuva katse tai naurahdus. Katsojana on kiitollinen olo ja reilu tunti hurahti kuin siivillä. Seuralaiseni totesi tyytyväisenä esityksen jälkeen "hyvää pertsaa", eli perusmeininkiä. Ei turhia kikkailuja, ovela teksti, loistavat näyttelijät.
Petos saa vahvat neljä tähteä ****.
Kiinnitin huomioni myös siihen, että lähes koko ajan oltiin drinkkilasi kädessä. Onhan lasi kädessä fiinimpää turista small talkia. Hassu ajatus, mutta pyörittelin päässäni myös sitä, että jos kaikki olisi tapahtunut tuntien eikä vuosien sisällä, sillä juomamäärällä olisi väki ollut aika tuiterissa! Robertkin kietaisi pullollisen valkkaria ravintolassa prosciutton äärellä. Ja takaperoisessa järjestyksessä olisi siis käynyt niin, että aluksi ollaan pirunmoisessa hutikassa ja mietitään mitä on tullut tehdyksi, ja siitä sitten hiljaksiin palataan ajassa taaksepäin ja lopulta ollaan täysin selvänä, ja sillä hetkellä salarakkaus leimahtaa! Jokaisen on helppo laskeskella, että rakastuneena ei ihan järkevästi kukaan toimi ja teot ja puheet on sellaisia, jotka sitten saattaa myöhemmin kaduttaa. Ikään kuin humalassa oltaisiin. Eli pointtinsa oli tässäkin ajatelmassani, ainakin uskottelen itselleni niin...
ps. Samaan aikaan esitettiin Pienellä näyttämöllä Pohjalla-näytelmää. Melkoista jyminää sieltä kantautui jossain vaiheessa, samaan aikaan tosin Emma ilmoitti tulevansa yläkerrasta muiden seuraan ja töminä alkoi. Mietin, että kylläpäs näiden kodissa on paljon rappusia!
Heipä hei. Pari viikkoa olenkin viettänyt tässä blogin suhteen hiljaiseloa, työrintamalla on ollut sen verran haipakkaa, etten ole juuri koneen ääressä ehtinyt istuskelemaan ja kirjoittamaan. Kulttuuririennoissa on tullut kuitenkin käytyä, ja niistä lyhyt kooste luvassa än yy tee NYT.
Viime viikon torstaina vietimme kulttuuribloggaajien jo perinteeksi muodostuneita pikkujouluja ensimmäistä kertaa, kokoontumisajot suoritimme Kulttuuriravintola Kivessä Tampereen Teatterin kupeessa. Illan emäntänä toimi Tampereen Teatterin tiedottaja Sanna. Mukana olivat lisäkseni Katri (blogi Paljon melua teatterista), Eija (Taivaannapa), Siiri (Some Superfluous Opinions), Simo (Kulttuurikarppaaja) sekä Laura (One Night in Theatre). Ja olihan meillä ihan äärettömän hauskaa! Keskustelimme tietysti teatterista, mutta paljon oli puhetta myös sääristä (miesten). Aluksi ruokailimme ja siinä vaiheessa tuli jo havaittua, että joillakin vesilinja petti heti alkuunsa ja yksi meistä oli äärimmäisen helppo puhua ympäri. Otin muuten etanoita ruuaksi. Illan kruunasi Tero Harjunniemi Unplugged-konsertti, jossa kuultiin tunnelmallisia kappaleita elävästä elämästä. Jos nimi kuulostaa tutulta, kerron vielä että Terohan oli Tampereen Teatterin Les Misin Jean Valjeanin roolissa, ja esim. ensi syksynä hänet voi bongata tietyissä esityksissä Oopperan kummituksessa Raoulin roolissa. Terolla on kyllä upea ääni, jota mielellään kuuntelee eikä mies itsekään ole hassumman näköinen... Keikan päätteeksi mies tuli meitäkin jututtamaan ja yhteiskuvasta ei voinut kukaan kieltäytyä. Kyllä meidän kelpasi.
Teron enkelit :) / kuvan nappasi Sanna
Maanantaina minut "pakotettiin" katsomaan Helsingin Kaupunginteatteriin "Huijarin muistiinpanojen" viimeistä näytöstä. Muuten meinasi mennä koko esitys ohi, mutta koska ilta sopi aikatauluihini, lähdin Helsinkiin. Koska esitykset jo päättyivät, en kirjoita nyt perinteistä arviota kyseisestä näytelmästä. Oli kyllä todella hillintöntä menoa lavalla ja yleisökin lämpeni mukavasti. Kaikki vetivät roolinsa niin överiksi, että moista en ole vähään aikaan nähnyt. Kansallisen Vanja-enossa kastuin vedestä, nyt meinasin eturivissä saada käsirasvat ja oreganot päälleni. Kari Heiskasen ohjaus, Pekka Strang mielistelemässä itsensä piireihin, Riitta Havukaisen ilmeet ja yllättävä ooppera-aaria, Sauli Suonpään esittämä pikahahmo rastafarina, Taneli Mäkelän harvinaisen sitkeä pizza ... siinä osa herkkupaloista. Meno oli niin totaalisen absurdia välillä, ei voinut muuta kuin pelätä naurusulakkeen kärvähdystä. Neljä tähteä napsahti Huijarin muistiinpanoille ****.
(c) Tapio Vanhatalo
Ja sitten se Houdini. Täytyy sanoa, että se päivä ei muutenkaan ollut onnistunut, sillä ihan kaikki meni pieleen heti aamusta alkaen. Siitä huolimatta lähdin suurin odotuksin kohti Helsinkiä, sillä kahlekuningas Houdinihan on kiehtova hahmo, jonka kuvioista saisi varmasti kiintoisaa aikaiseksi. Esitystä oli kulunut noin kymmenen minuuttia kun päätin, että lähden väliajalla kotiin, jos tämä ei tästä yhtään parane. Ei parantunut ei, ja niin tein harvinaislaatuisen vedon ja lähdin kesken kaiken kotiin. Ei harmita yhtään! Leo Honkosesta pidin, samoin muutamista koreografisista kikoista ja bändikin soitti mallikkaasti. Muusta en sitten pitänyt yhtään, eli ei todellakaan ollut minun makuuni tämä juttu. Muutenkin haluan unohtaa koko päivän ja pyyhkiä muististani kaikki siihen liittyvät, joten ei tuosta sen enempää...
Teatterivuosi 2014 alkaa olla lopuillaan. Vielä olisi luvassa Klassikot lavalla redux (Tampereen Teatteri), Petos (Kansallisteatteri) sekä 24 Hour Plays (Q-teatteri). Taidan myös piipahtaa Hämeenlinnan Keskustalon Joulupuodissa katsomassa Hämeen Kuninkaallisen Nukketeatterin versiota Saiturin joulusta. Näin tuon näytelmän nukkeversion myös vuosi sitten, ja mukavaa että esittävät sitä tänäkin vuonna.
Mutta sitä ennen vuorossa Verkatehtaalla konsertti Rajaton Joulu. Rajattoman riveissä mukana laulaa myös Jukka Nylund, jota olen haastatellut tänne blogiinkin. Mielenkiintoista!
Maaseudun tulevaisuus / Kansallisteatterin Suuri näyttämö
Kantaesitys 26.11. 2014, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus Leea ja Klaus Klemola
Ohjaus Leea Klemola
Rooleissa : Miko Kivinen, Sari Puumalainen, Klaus Klemola, Pirjo Määttä, Olli Ikonen, Ville Haapasalo, Heikki Pitkänen, Karin Pacius, Mari Turunen, Isla Mustanoja, Anna Miettinen, Reetta Karhu, Juha Varis ja Jukka Puotila
On sanottava, että olen tähän asti vähän vierastanut Leea Klemolan teoksia. Tämä oli siis ensikosketus hänen tuotantoonsa ja olisi saattanut ehkä jäädä kokonaan näkemättä, ellen olisi kuullut Ville Haapasalon kutsua. Ensi-illassa oli suuren kulttuurijuhlan tuntua ja "hyvää pöhinää", liekö osasyynä ennakkonäytösten nostattama kohu siitä, että väkeä oli tuohtuneena poistunut katsomosta kesken esityksen "liiallisen kiroilun, alastomuuden ja jatkuvan panemisen" vuoksi. Hyvältä siis vaikuttaa ja minun mielenkiintoni kohosi heti lisää! Katsomoon mennessämme rivin päässä oli heinäpaaleja ja vesiallas, josta seuralaiseni totesi "saas nähdä tuleeko joku vehkeitään huljuttelemaan tuohon!". Pettymys olikin suuri, kun altaan äärellä pesaistiin vain käsiä tai käytiin juomassa ja hakemassa vettä sammutustöitä varten. Ja sammutustöihinkin siksi, että lammas kännipäissään tumppasi tupakan itseensä ja vähän kärvähti. Muutenkin odotin jatkuvaa roisia ja groteskia menoa, mutta vähän petyin siinäkin suhteessa.
Entäs muuten sitten? Jari "Maksimi" Kuorikoski (Klaus Klemola) on entinen ruotsinlaivan rumpali ja nykyinen lampuri. Kortteeria pidetään vanhassa kirkossa, jonka lattian läpi on humahtanut puolittain traktori. Kirkon kryptassa pidetään virkkauskerhoa, jota vetää läänintaiteilija Timo Saastamoinen (Olli Ikonen). Taiteilijan on itse vähän hankala pitää virkkuuvehkeitä käsissään, sillä toinen käsi on paketissa ja mies muutenkin ruhjeilla. Kiitos tästä kuuluu väkivaltaiselle ja viinaanmenevälle suomenhevonen MyDream Diablolle (Ville Haapasalo), jonka saapuminen ei jää keneltäkään takuulla huomaamatta. Ovesta tullaan sisään melkoisella ryskeellä. Juu ja onhan siellä myös puoliksi palanut lammas Hattara (Sari Puumalainen), siveellisyyssyistä lammashousut (tai henkselihousut) jalassa kulkeva koiruus Bertil (Miko Kivinen), jatkuvasti tiineenä oleva Malviina-vuohi (Mari Turunen) sekä pissisheppakolmikko Kainuun Prikaati, Kettutyttö ja Toijala. Virkkauskerhon toimintaan tulee mukaan heti alussa myös kaupantäti Anneli (Pirjo Määttä), jonka jalat ei aina toimi ja kädenkin kanssa on puutumisongelmia. Tähän hahmoon muuten jostain syystä käsi-ja jalkaongelmaisena kaupantätinä samaistuin, ja vielä kun tuppaa silmukatkin karkaamaan meikäläiseltä samalla tavalla... Seuraavaksi tunnen varmaankin vetoa hämähäkinseittejä kohtaan.
Virkkuupiiri koolla (c) Tuomo Manninen
Ei ainakaan voi sanoa laulun malliin, että "kyllä maalla on mukavaa". Melkoista kärvistelyä eläinten ja ihmisten yhteiselo on, jatkuvaa nahistelua ja viinan kanssa läträämistä. Maanviljelijä Petrin (Heikki Pitkänen) eläimet ovat menneet lakkoon, teurastuskielto on päällä jo pitkään ja ruokapula alkaa uhkaamaan. Ainoa pelastus olisi, että eläimet saisivat päähänsä itsemurha-aatoksia ja siten syötävää riittäisi edes joksikin aikaa. Hattara odottaa kuolemaa, mutta löytääkin vähän puleerattuna lisävirtaa panomiespässi Oxford Downin (Juha Varis) vierailusta. Netin uutisvirrasta tätä kirjoittaessani muuten silmiini osui juttu Lopelta : "Rambo on champion-pässi, joka on tuotu Hollannista tänne spermantuottajaksi ja se tekee hommansa kolmessa sekunnissa." Revi siitä, Oxford Down! Sun hommasi kesti paljon kauemmin...
Olisipa ollut mielenkiintoista olla teatterikärpäsenä katossa, kun Klemolat ovat tätä yhdessä käsikirjoittaneet! Melkoista tajunnanvirtaa ja absurdia menoa on, ja välillä tuntuu siltä, että on siinä muutama silmukka kyllä karannut. Välillä putosin myskihärkien vetämiltä kärryiltä totaalisesti, mutta roikuin kyllä sinnikäästi mukana ihan loppuun asti. Voisi todeta, että minun sieluni oli tämän reissun jälkeen jotain puoliksikärvähtäneen lampaan ja lettipäisen pikkutytön välimaastosta. Mielenkiinnolla myös odotan, mitä arvovaltaiset kriitikot tästä saavat irti. Teoksessa on kaiken kohkauksen keskellä mukana sanomaakin ja kritiikkiä moneen suuntaan. Terveyskeskukset, eläinten inhimillistäminen, tuontantoeläimet ja niiden kohtelu ym. ym. Vuohi kyllästyy jatkuvasti paksuna olemiseen ja vetäisee Atrian takin päälleen, vaikkakin sanoi suuntaavansa Islantiin. Ehkä siellä maailma olisi valmiimpi siihen, mitä hän sisältään synnyttää, ehkä ei. Maanviljelijä Petrillä oli muuten jännää niskavuorimeininkiä ilmaisussaan, ja miten Malviina-neitiä muutkin puhuttelivat. Malviina on nyt hyvä ja tekee niin kuin käsketään.
Petri ja Malviina etualalla (c) Tuomo Manninen
Kaikkea ei muuten aina tarvitse ymmärtääkään, sillä liika yrittäminen vie ison palan varsinaisesta kokemuksesta pois. Monessakin kohtaa olin pihalla kuin kuoppaanpudonnut traktori, mutta mitä väliä! Virkkauskerhon menoa oli hauska seurata, samoin voimaeläimen kutsurituaaleja. Harras jouluateria menee monella varmaan överiksi... Hulluinta meno taisi olla siinä vaiheessa, kun MyDream Diablo ja Maksimi seilasivat katonrajassa Dallasin teeman tahdissa ja yrittivät löytää MyDreamin kadonnutta sielua, joka löytyikin sitten lettipäisen mahdottomannimisen pikkutytön muodossa koikkelehtimasta jalka ämpärissä.
Visuaalisen puolen kikkailuista pidin ihan älyttömän paljon. En edes aluksi tunnistanut kärvähtänyttä Hattaraa Sari Puumalaiseksi, Malviina-vuohen sorkat olivat äärettömän hienot ja kryptan esiinnousu oli niin ovelasti toteutettu, että "paluumatkalla" tuntui jännästi siltä, että katsomo olisi kohonnut ylöspäin eikä päinvastoin. Ehdoton suosikkini oli kuitenkin upea voimaeläin/henkiolento/keiju/kuollut hevonen Jarmo "Jaska" Asserdahl (Jukka Puotila), joka näytti erittäin hyvältä koko komeudessaan. Murteen viäntäminen siinä vaiheessa oli pelkkää plussaa. Tuomas Lampisen puvustukselle siis ehdoton erikoismaininta.
Väliajalle mentäessä fiilikseni oli korkealla. Loppupuoliskolla koko paketti jollain tavalla jämähti junnaamaan paikoilleen ja tuntui todella piiiitkääästytttääväääältääää. Siinä vaiheessa olisi voinut tehdä vaikka ketjusilmukkaa, jos olisi tullut virkkuuvehkeet mukaan. Viimeinen puolituntinen humahti kuitenkin hetkessä. Siinä meni meikäläiseltä Klemola-neitsyys että heilahti! Ihmetellä täytyy, miksi väki on lähtenyt kesken kaiken pois katsomosta. Mehän olemme henkiolentoja museoviraston säilyttämillä tuoleilla, ja se jos mikä on suuri kunnia.
En ole oikein varma vieläkään, että tykkäsinkö tästä paljon vaiko vähemmän paljon, joten annan tähtiä mystisesti ***(*). Hevoskuiskaaja Kari Vepsälle myös iso plussa, olisi vielä laulanut jotain estradille saapuessaan. Spesiaalimaininta myös Klaus Klemolan virkatusta kokohaalarista! Kateellisena sitä katselin ja vastaavanlaisesta asusta haaveksin.
Jeminan monta elämää / Helsingin Kaupunginteatterin Studio Elsa
Ensi-ilta 22.11. 2012, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)
Koreografia, konsepti, esitys Jyrki Karttunen
Ohjaus Heidi Räsänen
Sävellys, äänisuunnittelu, esitys Tuomas Fränti
Alkuperäinen tuotanto Karttunen Kollektiv yhteistyössä Zodiak - Uuden tanssin keskuksen kanssa
"Jeminan monta elämää" palkittiin Vuoden 2012 teatteritekona ja palkintoperusteissa mainitaan mm. seuraavaa : "Jemina päivittää tanssin, teatterin, stand upin ja performanssin parhaita perinteitä". Yleisön pyynnöstä esitys on tehnyt paluun (muutamankin kerran) ja vihdoin minäkin pääsin astumaan sisään Jeminan maailmaan!
(c) Marko Mäkinen
Katsomo oli jaettu kolmeen osaan, ja itse pääsin istumaan hienolle valtaistuimen kaltaiselle tuolille lavan sivustalle. Enpä ole aikoihin istunut niin mukavassa tuolissa! Siitä pystyi sivusilmällä hyvin seurailemaan isomman katsomon ilmeitä ja sitä miten hienosti yleisö eli mukana tässä spektaakkelissa.
Tämä kuului kyllä sarjaan "kriitikkolasit kotiin", sillä heti alusta alkaen tuntui mahdottomalta ajatukselta kirjoittaa tästä jotenkin arvostelevaan sävyyn. Osansa lieni varmaan mukavasti upottavalla tuolillakin, jossa oli helppo istua ja nauttia näkemästään ja kokemastaan. Kestohymy naamallani katselin Jeminan menoa lavalla. Mieleeni tuli äitini muinoin saama syntymäpäiväkortti, jonka kannessa oli piirretty hieno leidi pinkin puuhkansa kanssa ja päällä teksti "Mikä charmi, mikä maku, mikä ulkonäkö ... ja mikä ikä!"
Jeminan mukana käydään mm. uimahallissa ujostelemassa, Meryl Streepinä Hiljaisilla silloilla ja saadaan yleisökin mukaan tanssikuvioihin. Rintaliivirotaatio jäi etenkin mieleeni! Ei voi muuta kuin ihailla Jyrki Karttusen heittäytymiskykyä, muuntautuvaisuutta ja karismaa. Noin valloittavaa keimailua ja pepunpyöritystä ei ole aikoihin nähty missään.
(c) Marko Mäkinen
Väliaikaa ei ole ollenkaan, mutta pieni hengähdystauko suodaan ja viiden minuutin ajaksi laitetaan munakello soimaan. Istuinten selkänojiin on ripusteltu erinäisiä käsilaukkuja, joiden sisältöä saa tutkailla ja kas, sieltähän löytyy erinäisiä makeisia! Pistetään siis suut makiaksi ja laukut kiertävät katsojalta toiselle. Jotenkin katsomossa on sellainen jännän "yhteisöllinen" fiilis, turha pönötys on pois ja namijako saa juttelemaan tuntemattomalle vierustoverillekin. Kellon soitua viimeiset namit rapistellaan taskuihin ja esitys jatkuu...
Kaupunginteatterin syyskauden avajaisissa viime vuonna näin pienen otteen Jeminan menosta, ja se lumosi täysin. Nyt seurasin samaa kohtausta lähietäisyydeltä. Hahmo seisoo jakkaralla, valospotti nuolee lähes alastonta kehoa ja huh ne liikkeet ja etenkin käsien liikeradat. Hyvä kun muistin hengittää, niin hienoa katsottavaa ja sitä olisin seurannut vaikka kuinka pitkään. Muutenkin minusta alkaa hyvää vauhtia tulla tanssiteatterin suuri ystävä, ja se ei tunnu lainkaan hassummalta!
Jemina jatkaa seikkailujaan vielä ainakin tammikuussa, lisää tämän linkin kautta! Suosittelen paikkavarausta tälle lennolle, sen verran hyvät kyydit hän tarjoaa...
Jeminalle vahvat neljä tähteä ****.
ps. Odotukseni palkittiin ja tarkat silmäni taisivat havaita katsomossa ainakin pari erikoisen tyylikästä leidiä, joiden rohkeutta jaksan aina ihailla.
Kredit / Helsingin Kaupunginteatteri, Lilla Teatern
Ensi-ilta 16.10. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)
Käsikirjoitus Jordi Galceran
Käännös ruotsiksi Jens Nordenhök
Ohjaus Raila Leppäkoski
Rooleissa Pekka Strang ja Sampo Sarkola
Jälleen kerran löysin itseni Lilla Teaternista ruotsinkielisen näytelmän ääreltä. Tästähän alkaa tulla jo tapa. Kuten viimeksikin, lähetin muutaman tekstiviestin på svenska tutuilleni päästäkseni oikeaan tunnelmaan, ja sitten ei muuta kuin menoksi.
Koko parituntinen tapahtuu aika perinteiseen tapaan kalustetussa pankinjohtajan huoneessa (tosin eipä niissä paljoa ole tullut vierailtua, jotta osaisin sanoa onko siellä oikeasti noin tylsää ja kliinisen näköistä). Herra Anton Wigrén (Sampo Sarkola) on tullut hakemaan lainaa mihin lie tarkoitukseen, hätä on kuitenkin suuri. Pankinjohtaja (Pekka Strang) ei lainaa kuitenkaan suo, sillä hakijalla ei näytä olevan minkäänlaisia vakuuksia. Pelkkä sana ei riitä eikä intuitiokaan tunnu auttavan. Anton huomaa ohimennen pankinjohtajan työpöydällä kuvan tämän vaimosta ja lapsista, ja panokset kovenevat. Hän ilmoittaa, että ellei rahoja heru, hän aikoo ... hmmm ... nusaista tämän vaimoa. Viettely kävisi helposti, koska hänellä olisi siihen kykyjä ja lopulta nainen oikein kerjäisi sitä, jättäisi miehensä ja tämä joutuisi muuttamaan johonkin hevon kuuseen vähemmänarvostetulle asuntoalueelle.
Anton och direktören (c) Charlotte Estman-Wennström
Tästäpä lähteekin sitten käyntiin sellainen tapahtumaketju, että oksat pois! Samassa huoneessa pysytään koko ajan, välillä ollaan puhelimitse yhteydessä pariinkin henkilöön. Lainaneuvottelut lähtevät niin sanotusti hyvällä tavalla lapasesta, ja Anton ja pankinjohtaja (jonka nimeä ei kai mainittu missään vaiheessa) vuorottelevat siitä, kuka on milloinkin tilanteen herrana.
Täytyy myöntää, että ihan kaikkea sanottua en taaskaan ymmärtänyt, mutta nyt en jäänyt miettimään yksittäisiä sanoja tai lauseita, vaan seurasin kokonaisuutta ja pysyinkin hyvin kärryillä. Tuli myös opittua uusia sanoja, esimerkiksi jos sattuisin joskus pelaamaan korttia suomenruotsalaisen kanssa, voisin hämmentää tilannetta "huija"-verbin sijasta "mörka"-verbillä... Gallimathias!? Suuresti tuntui yleisöä huvittavan maininta myös siitä, että Anton "ei ole mikään Casanova tai Don Juan, mutta hän on suomenruotsalainen ja se jos mikä vetoaa naisiin". Ymmärrän! Itseäni huvitti syventävät opinnot liittyen naisten kanssa kommunikointiin. Katse silmiin, nimen sanominen ääneen, käsistä kiinni - pitäisi toimia hankalammassakin tapauksessa! Sopii yrittää...
(c) Charlotte Estman-Wennström
Paljon oli puhetta rahasta ja siitä, että kaikki ei ole mitattavissa euroilla eikä muillakaan valuutoilla. Viihteellisen meiningin takana piili siis syvempääkin pohdintaa rahan mahdista ja siitä, mitä kaikkea vaakakuppiin voi laittaa.
Tykkään kovasti katsella hienoja lavastuksia ja kauniita pukuja, mutta Kredit on loistoesimerkki siitä, millainen merkitys on tekstillä ja näyttelijöillä, ja ilman niitä jäljelle jää pelkkää höttöä. Niitäkin on nähty. Tässä tapauksessa molemmat olivat huippuluokkaa. Galceranin ovelan "Pudotuspelin" olin nähnyt Tampereen Teatterissa muutama vuosi sitten ja tämä oli samantyylinen matka ihmismielen kummallisuuksiin, vahvoin huumorimaustein. Tämä oli myös näyte siitä, millaista ilotulitusta on luvassa silloin, kun lavalla on vain kaksi näyttelijää ja kumpikin heittää jatkuvalla syötöllä lisää bensaa liekkeihin. Pekan ja Sampon kemiat toimivat täydellisesti ja katsojana sellaista menoa on mahtavaa seurata. Melkoinen parivaljakko tosiaan.
Mielenkiintoista tässä on vielä sekin, että tammikuussa Lillanissa ensi-illassa on komedia "Lainavaimo", joka on suomenkielinen versio tästä. Samat näyttelijätkin, mutta roolit toisinpäin. Hienoa!
Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö
Ensi-ilta 19.11. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Dramatisointi Emily Brontën romaanin pohjalta Lija Fischer
Ohjaus Maiju Sallas
Koreografia Jens Walentinsson
Musiikin sävellys ja sovitus Antti Paranko
Rooleissa : Liisa Peltonen, Jerry Mikkelinen, Markus Virtanen, Maiju-Riina Huttunen, Sami Hokkanen (2015 Turkka Mastomäki), Johanna Reilin, Reidar Palmgren, Sinikka Salminen (2015 Lotta Huitti), Jens Walentinsson ja Aleksi Aromaa
Alunperin piti kirjoittaa teksti heti näytöksestä kotiin päästyäni, mutta olin sen verran muissa sfääreissä, että päätin sulatella hiukan ajatuksiani ja nukkua ensin yön yli. Virhe! Klo 5 aamulla havahduin levottomaan oloon, sillä olin nähnyt unessani jonkun kulkevan valkoisessa yöpaidassa kynttelikkö käsissään tutunoloista melodiaa hyräillen. Oli siis noustava ylös kirjoitushommiin.
Heti alkuun on todettava, että esiripun sulkeuduttua lyhyt matka narikoille oli outoa kulkea. Tuntui kuin olisin leijunut ilmassa enkä oikein tajunnut mitä ihmiset minulle puhuivat. Samanlainen olo oli pari kuukautta sitten Kansallisteatterin Vanja-enon ensi-illan jälkeen, olin ikään kuin teatterin lumouksen ympäröimänä ja se tunne on mahtava, kuin huumetta. Mitä oikein tapahtui, missä minä taas oikein kävin?
Humiseva harju on todistettavasti rankattu maailman parhaimmaksi rakkaustarinaksi, eikä ihme. Cathy ja Heathcliff tuntevat sielujen sympatiaa jo lapsina, varttuvat ja rakastuvat. Cathy kuitenkin menee naimisiin Rastaslaakson kartanon Edgarin kanssa paremman elämän toivossa. Vuosikausia myöhemmin vaurastunut Heathcliff palaa takaisin ja Cathyllä menee pasmat totaalisesti sekaisin. Mies on jotenkin muuttunut, mutta silmät ja kädet ovat samat kuin ennenkin. Pitäisi tehdä valinta, joko Edgar tai Heathcliff. Molempia ei voi saada. Cathy ei pysty tekemään ratkaisua, vaan riutuu, sairastuu ja kuolee. Hän leijuu kuitenkin aaveena etsien tietään kotiin, Humisevaan harjuun. Kaikki ei kuitenkaan pääty tähän, vaan seuraava sukupolvi astuu kuvioihin mukaan ja tismalleen sama meininki jatkuu. Saako kukaan koskaan sitä, mitä eniten janoaa ja kaipaa?
Heathcliff, Cathy ja Edgar (c) Tommi Kantanen
En ole lukenut Brontën alkuperäisteosta (elokuvan olen toki joskus nähnyt) enkä ole pateettisten rakkausdraamojen vannoutunut ystävä. Mieli voi kuitenkin muuttua tuosta noin. Onhan se nyt raastavaa, kun tempoillaan ja juostaan kahden vaiheilla kädet ojossa ja pitkät hiukset hulmuten. Moista menoa ei tuolla tuulisilla kaduilla tosielämässä näe. Rakkaudessa pettyneet ja rypeneet lukittautuvat neljän seinän sisälle ja vetävät peittoa korville, syöden suklaata sydänsuruihin. Valitsi miten tahansa, aina on joku joka joutuu pettymään. Teatterissa kaikki on toisin. Näyttämöllä on samaan aikaan toisiaan kiihkeästi syleilevä pari, sydämenlyönnit voi kuulla ja tuntea, ja taustalla surumielinen hahmo, joka näkee kaiken tämän ja tuntee suurta tuskaa. Hyvä kun muistin hengittää!
Pidin äärettömän paljon eläväisistä kasvoista, tuikkivista ja palavista silmistä, hulmuavista helmoista ja hiuksista. Sanojen, lauseiden ja eleiden toistosta yli sukupolvien. "Nyt. Nyt. Nyt!" Tuulen viuhunasta, ikkunaluukkujen paukkeesta. Kynttilöistä. Keijutoffeesta ja maailman katsomisesta sadun silmin. Lämmöstä ja lemmestä. Lempeästä ja vähän hassustakin huumorista, jota väläyteltiin tämän tästä kaiken kurjuudenkin keskellä. Tansseista ja tanssin liikekielestä ilmaisussa. Lattialuukusta, jonne eri tyyleillä kiepsahdettiin ja tultiin pudotetuksi. Jättikokoisesta isähahmosta. Lumisateesta ja höyhenistä tyynyn sisällä. Erityisen paljon pidin musiikista. Kunnon tunnelmointia juuri oikealla tavalla ja hetkellä. Ja se Kate Bushin kappaleen suomennos, hieno! (suomennos Maiju-Riina Huttunen)
Olihan tässä sellaisiakin hetkiä, jolloin putosin kärryiltä. Esimerkkinä Heathcliffit, Haretonit ja Hindleyt menivät niminä tämän tästä sekaisin, Onneksi näyttelijät omalla väkevällä roolityöllään nostivat minut takaisin mukaan. Koko porukkahan vetää roolinsa sellaisella palolla, jota harvemmin näkee. Koin suuria ylpeyden hetkiä monta kertaa, kotikentällä kun ollaan. Erityisesti mieleeni jäivät ärsyttävän ilkeä Hindley (Sami Hokkanen), rauhaa huokuva kertoja ja taloudenhoitaja Nelly (Johanna Reilin) ja hyväsydäminen Edgar (Reidar Palmgren). Korostan kuitenkin sitä, että kaikki tekivät todella hienoa työtä, jota oli suuri ilo ja kunnia seurata.
Maiju-Riina Huttunen ja Liisa Peltonen (c) Tommi Kantanen
Erikseen on kuitenkin mainittava se, että koskaan aiemmin en ole katsomossa kyyneleitä vuodattanut silkasta onnesta ja jälleennäkemisen riemusta. Musiikki maalasi taustoja (taisi olla piano?) ja upea, ihana Liisa Peltonen Cathynä julisti tunnemyrskyään keskellä näyttämöä. Olen kaivannut häntä takaisin tositoimiin niin paljon ja olin suorastaan pakahtua siitä onnentunteesta, jota tuolla maagisella hetkellä koin.
Saattoihan tässä olla kaikenlaista viilattavaakin vielä, mutta kriitikkolasit jäi tällä kertaa tyystin kotiin ja suorastaan antauduin tunteiden ja tarinan vietäväksi. Kirjoittakoot muut niistä, koska minä en ole kriitikko.
Humiseva harju saa täydet viisi tähteä *****. Haluan uudelleen katsomaan!
Marc Gassot´n
tapasin marraskuun puolivälissä 2014 kahvilassa Helsingin Kampissa.
Vuonna 1971
syntynyt Marc on horoskoopiltaan kauris. ”Mä olen kotoisin Savosta
ja Ranskasta, YT:llähän mut nimettiin ”Gallian kalakukoksi”. Mä
asuin 6-vuotiaaksi Pariisissa ja sen jälkeen Siilinjärvellä. Oon
syntynyt Suomessa, olin kolmen kuukauden ikäinen kun muutettiin
Ranskaan ja ranska on ensimmäinen kieli, jota olen oppinut puhumaan.
Lapsuudenkotinani pidän siis Pariisia, mutta kaikki ns. tärkeät
vuodet olen ollut Savossa. Sieltä muutin pois 1995. Lahdessa asuin
vuodet ´95-´96, opiskelin Lahden Kansanopistossa silloin. Muuten
olen asunut Helsingissä, paitsi että vuodet 2004-2006 asuin taas
Pariisissa opiskellessani Jacques Lecoqin teatterikoulussa”,
kertoilee Marc vaiheistaan.
Mitä harrastat?
”Salibandya, tai sählyähän se oikeasti on. Meillä on joukkue
nimeltään ”Apollon Orvot”. Ennen oli Töölössä Apollon
koulu, jossa me käytiin aina pelaamassa lauantaiaamuisin. Keskusta
sitten osti koulun, ja meidän piti muuttaa pois sieltä ja nimi
juontaa juurensa tästä. Samalla jengillä ollaan pelattu vuodesta
1997, porukassa on paljon alan ihmisiä ja toki muitakin. Me ollaan
herrasmiessählyporukka! Olenko hurahtanut frisbeegolfiin? En, siihen
mä olen liian kärsimätön ja lisäksi mulle pitää tulla
urheilusta kunnon hiki. Jalkapalloa pelaan myös, just kävin
pelaamassa ekan ikämiesfutispelini. Heh, kuulostaa oudolta, kyllä.
Näin se aika kulkee! Haluaisinhan mä harrastaa paljon muutakin,
mutta kun on kolme lasta, niin jo tuon yhden sählyvuoron ja yhden
futisvuoron pitäminen viikossa vaatii työtä. Viime keväänä mä
otin laulutunteja, mutta aika mahdotonta hommaa se on kun on treenit
ja esitykset.”
Osaatko soittaa
jotain soitinta? ”En oikeastaan. Osaan vähän rämpyttää
kitarasta sointuja ja pianoa osaan pimputtaa, mutta mun repertuaarini
ei ole kehittynyt yhtään sitten vuoden ´98. Mulla on edelleenkin
samat biisit ohjelmistossa, heh.”
Mitä sanoisit
ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Varmaankin fyysisyys
ja liikkuminen, ja tietenkin miimi. Yleensä mä tykkään saada
tekstistä otteen fyysisesti ja mielelläni teen fyysisiä hahmoja.
Itse ainakin koen sen niin, ja lisäksi esiintyjän röyhkeys. Musta
on mukavaa ottaa suoraa kontaktia yleisöön ja katsoa, että miten
pitkälle sitä rajaa voi tökkiä. Se mua kiinnostaa tosi paljon.
Dark Side of the Mimen lähtökohtakin oli se, että miten röyhkeä
voi esityksessä olla niin, että yleisö tuntee olonsa silti
turvalliseksi ja viihdytetyksi. Kaiken pointtihan on se, että tämä
on leikkiä. Mä tykkään siitä, että teatteri on leikkiä ja
miten niitä leikin sääntöjä pystyy venyttämään. Mulle
tärkeintä on kuitenkin se, että ihmiset lähtee sieltä pois
hyvällä mielellä. Juttuhan on puhtaasti komediallinen. Multa on
kysytty, että miksi siinä ei leikitellä enemmän
sukupuolirooleilla. Musta se ei ole sen esityksen tarkoitus, vaan
tarkoitus on viihdyttää. Sen tarkoitus ei ole olla
vallankumouksellinen esitys, joka muuttaisi ihmisten tavan ajatella
seksuaalisista rooleista tai omasta seksuaalisuudestaan, vaan tuolla
kuvastolla leikitellään niin, että ihmisillä on hauskaa. Aika
laveasti vastasin muuten nyt kysymykseesi!”
Mikä olisi
sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mulla on lukihäiriö ja
musta olisi hienoa pystyä lukemaan tekstiä prima vistana, eli niin
että joku antaa mulle tekstin ja mä pystyn lukemaan sen hienosti ja
niin, että se kuulostaa ajatellulta. Nyt kun mä luen tekstiä, mä
joudun keskittymään ihan älyttömän paljon siihen, että mä luen
tekstin oikein. Tajuan sen tekstin vasta sitten jälkeen päin. Se
olisi hieno taito”, Marc haaveksii.
Vähän hämärä kuva ja poliisitkin paikalla (c) Teatterikärpänen
Löytyykö
suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla
olevia? ”Mun isoäitini oli tanssijana Lidossa, Bluebell
Girls-ryhmässä. Hän tanssi 30-luvulla siellä. Siellä on jalka
noussut ja rinnat heiluneet. Mun tätini oli myös showtanssija, hän
tanssi Las Vegasissa. Sitten henkilö nimeltä Philibert Gassot oli
Molièren ryhmässä mukana ja tehnyt siinä Tartuffen roolin. Me ei
tosin tiedetä, että kuuluuko hän samaan Gassot´n sukuhaaraan
meidän kanssa. Mä tein Teatteri Takomolle Raajarikko-nimisen jutun
ja liitin hänet siihen mukaan, ikään kuin hän olisi samaa sukua.
Isoäitinikin puhui hänestä usein.”
Milloin olet
kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä? ”Kuopion
Musiikkilukiossa, jonne tehtiin muutamia tuotantoja yhteistyönä
Kuopion Kaupunginteatterin kanssa. Suurin juttu taisi olla ”Polttavan
auringon sydän”, joka oli yhteismusikaali. Sit mulla oli ystäviä,
jotka haki TeaKiin. Mä ajattelin, että musta ei ole siihen enkä
uskaltanut ensin hakea. En muista tarkkaan vuotta jolloin hain ekan
kerran. Otin kuitenkin riskin ja tipuin heti ekassa vaiheessa. Sitten
menikin monta vuotta, etten hakenut sinne lainkaan. 1995 hain
uudestaan ja pääsin silloin viimeiseen vaiheeseen. Annoin itselleni
kaksi vuotta aikaa päästä Teatterikouluun, ja menin tästä syystä
ensin Lahden Kansanopistoon. Hain taas uudestaan ja tipuin
kakkosvaiheessa. Sitten menin Ylioppilasteatteriin mukaan ja ´97
hain taas ja pääsin, eli tavoitteeni toteutui. Aika ennen Lahtea
oli tyhjäkäyntiä, mä kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1991 ja tein
kaikenlaisia hanttihommia. Olin mukana Kuopion Ylioppilasteatterissa
myös, tosin olin vain yhdessä jutussa mukana (Equus – hevonen).
Onneksi Suomessa pystyy olemaan tyhjäkäynnilläkin, että pystyy
hakemaan sitä mitä haluaa tehdä. Sun ei tarvitse 15-vuotiaana
tietää, että mitä haluat tehdä isona. On mahdollisuus etsiä ja
hakea omaa kutsumustaan. Lahti vahvisti mun kutsumustani ja YT. Juha
Hurme oli YT:llä silloin taiteellisena johtajana ja aika uskomaton
meininkihän siellä oli. YT:lle pääseminen tuntui silloin
isommalta jutulta kuin TeaKiin pääseminen! Sain tehdä Juhan kanssa
juttuja ja sitten Esa Kirkkopelto teki ”Kostamus”-nimisen jutun,
ja yhteisöllisyys sen Kostamuksen ympärillä oli sellaista, mitä
en ollut koskaan aiemmin kokenut. Enkä oo muuten kokenut sen
jälkeenkään, hienoa kun 30 ihmistä on sen saman jutun puolella
ihan täysin.”
”Nuorempana mä
ajattelin, että mun ystävät on paljon lahjakkaampia kuin minä ja
mulla meni aika kauan, että sain kasattua itsetuntoa sen verran,
että aloin uskomaan omiinkin kykyihini.”
Mikä sinulla oli
kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Minä itse. Kirjoitin
teatterikouluaikaiset päiväkirjani auki ja lisäksi haastattelin
ihmisiä, että miten paljon olin muuttunut teatterikouluaikana ja
millä tavalla. Otsikko oli ”Minä, minä, minä eli Mielistelijän
päiväkirjat”. Aikamoista kipuiluahan se oli, en ole pystynyt
lukemaan sitä sen jälkeen. Ajatus siitä, miksi halusin kirjoittaa
päiväkirjani auki oli se, että halusin jotenkin paljastaa omaa
sisäistä ajatteluani. Sitähän aina yrittää olla jotenkin
fiksumpi kuin mitä on, ja näyttelijän työssä pitää uskaltaa
kysyä niitä tyhmiäkin kysymyksiä. Aina sitä haluaa olla hyvä ja
tunnollinen näyttelijä ja kun joku asia alkaa tökkimään tai
mietityttämään, pitäisi rohkeasti nostaa käsi pystyyn. Mä koin
tässä ristiriitaa siitä, millaisen kuvan mä haluan antaa
itsestäni ja mitä se mun oikea sisäinen ajatteluni on. Halusin
tavallaan rikkoa sitä ajattelua itselleni, että mä oon vaan
tämmöinen.”
Entä taiteellinen
lopputyösi? ”Se oli Vera Kiiskisen ohjaama ”Hengittämättä ja
nauramatta”, josta tuli leffakin sitten myöhemmin. Me tehtiin se
Ateneumiin, ja sain näytellä kyllä hienojen näyttelijöiden
kanssa. Liisa Mustonen, Robin Svartström, Matti Onnismaa, Heli
Sutela ja minä.”
Muut mahdolliset
opinnot? ”No se Jacques Lecoqin koulu. Musta tuntuu siltä, että
teatterikouluaikani meni itsetutkiskelussa ja multa meni aika paljon
opetuksesta ohi. Ranskassa olin vasta kypsä ottamaan vastaan
näyttelijäntyönoppia. TeaK oli mulle tavallaan esikoulu ja Lecoqin
koulu oli mulle ”pääkoulu”.”
Mitä muuta
tekisit, jos et olisi tällä alalla? Onko olemassa muita
vaihtoehtoja? ”Täähän vaihtelee viikottain, heh! Mä aina
ihailen ihmisiä, joille näytteleminen on helppoa. Tarkoitan siinä
suhteessa, että niille ei tule päähän kysymyksiä, että olenko
mä nyt oikeassa ammatissa ja olenko riittävä. Jokainen proggis on
aina uusi juttu ja jokaisessa proggiksessa näyttelijäntyö pitää
löytää aina uudestaan. Et miten kemiat lähtee kohtaamaan juuri
sen työryhmän kanssa ja löytyykö yhteinen luottamus. Asiahan on
niin, et me näytellään, ja tässä välissä syntyy se juttu. Se
on välillä tosi pienistä asioista kiinni, et miten se homma lähtee
toimimaan. Ne samat kysymykset tulee kuitenkin joka kerta vastaan ja
keskellä prosessia tulee välillä mieleen, että joku muu tekisi
tämän jutun paljon paremmin kuin minä. Se on vaan vaihe, jonka
läpi on kuljettava! Noh, Dark Sidessa sitä vaihetta ei ole tullut,
koska kaikki se materiaali luotiin yhdessä ohjaaja Akse Petterssonin kanssa. Itse luotua kamaa on helpompi kantaa kuin toisen kirjoittamaa tekstiä. Jaahas, heh! Kysymyshän
taisi olla, että mitä tekisin jos en olisi tällä alalla...
Toimittajan ammatista mä haaveilin joskus lukioikäisenä, mutta en
tiedä olisinko mä hyvä toimittaja. Minusta olisi kiinnostavaa
tietää asioista.”
Miksi olet
näyttelijä? ”Hyvin pitkälti siksi, että mulla on halu tulla
näkyväksi. Olen kaivannut ulkopuolista kehua ja teatterikoulu
mahdollisti myös omaan itseensä tutustumisen, se oli vähän
pakkokin. En mä vieläkään täysin tiedä kuka mä oon. Ja saan
leikkiä ammatikseni mukavien ihmisten kanssa! Se on hienoa, ja siitä
saa vielä palkkaakin. Hyvin jos käy, niin ihmiset vielä tykkääkin
siitä”, Marc myhäilee.
Miten ajatuksesi
näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet vuosien varrella, vai ovatko?
Onko ollut jonkinlaisia visioita aluksi? ”On ollut visio, ja se on
ollut ihan väärä! Työ on muuttunut yksinkertaisemmaksi ja
lähemmäksi itseäni. Silloin kun aloitin teatterin tekemisen, niin
YT:llä oli olemassa vielä sitä ”jälkiturkkalaisuutta”. Tapa
tehdä oli todella fyysistä ja liikunnallista. Silloin sitä enemmän
katsoi ympärilleen ja mietti, että ”ahaa, tämmöinen meininki
pitää olla”, vaikka ihan ei täysin tajunnutkaan mitä kaikkea
siinä haettiin. Yritti matkia muita. Omaa henkilökohtaista
kontaktia ei löytynyt. Se on löytynyt vasta tässä ihan viime
vuosina, omien vahvuuksien kautta. Näin vanhempana uskaltaa luottaa
myös siihen, että okei, näin mä ajattelen ja musta tämä on
hauskaa ja jos muut ei tykkää, niin ei voi mitään. Aiemmin olin
vähän liian arka. Lapsenakaan en ollut innostunut näyttelemisestä
juuri siksi, että mussa on ollut ujo puoli. Tykkäsin olla ihmisten
seurassa ja tykkäsin tarkkailla muita, mutta en ollut ensimmäisenä
käsi pystyssä tai sukujuhlissa nousemassa pöydälle laulamaan tai
runoa lausumaan. En ollut sillä tavalla ekstrovertti. Ikääntymisen
myötä omassa kehossa viihtyminen on lisääntynyt ja samalla
tavalla näyttelijäntyöni on myös helpottunut. Silloin tekee
näyttelijäntyötä omalta pohjalta eikä niin, että pyrkisi
vastaamaan muiden ihmisten ennakkokäsityksiin tai oletuksiin minusta
itsestäni. Alkuvaiheessa lähdin vähän liian paljon miettimään
sitä, että mitä muut ihmiset haluaa musta. Silloin työni
tavallaan rakentui väärälle pohjalle, kuvitelma itsestäni oli
väärä. Musta tuntuu, että nyt mä näyttelen koko ajan paremmin
ja paremmin ja näyttelijäntyöni on helpottunut, kiitos vuosien.”
Mikä on ollut
tärkein oppi, minkä olet urallasi saanut ja keneltä/mistä se on
tullut? ”Tärkein oppi on tullut kollegoiltani, kun on saanut tehdä
itseäni kokeneempien näyttelijöiden kanssa. Heidän hyväksyntänsä
ja neuvonsa on olleet parasta oppia.”
Onko sinulla
tietynlaisia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet
ammatillisessa mielessä?
”Hannu Kivioja on
ollut jo alusta lähtien, hänellä on niin omanlainen, hieno ja
sielukas tapa näytellä. Martti Suosalo on teknisesti todella
taitava. Ensimmäinen näyttelijä, joka teki muhun vaikutuksen, on
Jukka Keinonen. 80-luvun lopulla hän näytteli ”Isoisän
talossa”-jutussa, se kertoi pojasta, joka on mielisairaalassa. Se
on eka näytelmä, joka teki muhun vaikutuksen. Et okei, teatteri voi
olla tämmöistä! Elin hyvin voimakkaasti mukana siinä
esityksessä.”
Jos saisit
maailmasta valita kenet tahansa vastanäyttelijäksesi, kuka olisi
tämä onnekas? ”Vastaan tähän Matti Onnismaa. Matti on hyvä
ystäväni ja ensimmäisiä näyttelijäntyön mentoreitani, yksi
tärkeimmistä. Tehtiin sitä ”Hengittämättä ja nauramatta”
vuonna 2001 ja olin just valmistumassa koulusta silloin. Matilla oli
siinä vaiheessa jo pitkä ja hieno ura takana. Se tapa, miten Matti
otti mut vastaan ja millainen hän on ihmisenä, on jotain
ainutlaatuista. Tälläkin alalla on ihmisiä, joilla on ihan
järjetön ego ja se on aika sietämätöntä, ja Matti
edusti/edustaa hyvää esimerkkiä ja ihmisyyttä näyttelijäntyön
ulkopuolellakin.”
Kenen kanssa
haluaisit laulaa dueton ja minkä kappaleen esittäisitte? ”Haluaisin
laulaa Marilyn Monroen kanssa kappaleen ”Always look on the bright
side of life”.”
Missä eri
teattereissa olet näytellyt? ”Turun Kaupunginteatteri, Teatteri
Takomo, Espoon Kaupunginteatteri ja Kansallisteatteri ihan pian.
Lisäksi olen näytellyt produktiokohtaisissa jutuissa monessakin
paikassa.”
Mainitse muutama
itsellesi tärkeä roolityö tai työryhmä. ”No, se Hengittämättä
ja nauramatta-työryhmä jo aiemmin mainituista syistä, ja Takomon
Raajarikko. Sehän oli tavallaan tarina Gassot´n suvun miehistä. Mä
lähdin liikkeelle isoisoisästäni Anatole Gassot´sta 1860-luvulta
ja mun poikanihan oli myös mukana esityksessä. Siinä käsiteltiin
sukumme vaiheita ja millaiset suhteet isillä ja pojilla on ollut
toisiinsa. Omien juurien aukaisu ja putsaus. Lisäksi Espoon
Kaupunginteatterin ”Sodankieltäjä”. Esityksen työryhmä oli
mahtava ja siinä oli uskomattoman tärkeä sisältö, jonka takana
seison edelleen.”
Mistä sitten Dark
Side of the Mime sai alkunsa? ”Se sai alkunsa ihan vitsistä.
Rupesin Ranskassa miimikoulussa hauskuuttamaan koulukavereitani
pornomiimeillä. Meillä oli useanakin päivänä viikossa
miimiopetusta ja liikkeen analyysiä, ja aloin sit vaan tekemään
niitä, koska musta tuntui hauskalta ajatukselta tehdä pornoa
miimisesti. Se kutkutti mun nauruhermojani ja muistakin se oli
hauskaa. Homma vähän niin kuin eli mukana ja aloin tehdä
synttärikeikkaa, polttareita ym. Teatteri Takomossa oli sitten
kerran ”Ikävä tunnelma”-niminen klubi ja siellä esitin sit sen
kohtauksen, jossa kiipeän ikkunasta sisään ja niin edelleen. Akse
näki sen ja tuli mulle myöhemmin Kansallisteatterin Lavaklubilla
juttelemaan, että tehdäänkö juttu tuosta. Se tuntui heti hyvältä
idealta, koska olin hakenut tuollaista ja olin sitä yksin
pyöritellyt ja mulla oli sellainen olo, että tarvitsen kaverin
mukaan päästäkseni eteen päin. Tää oli vuonna 2012 ja juttua
alettiin tehdä keväällä 2014. Sehän tehtiin aika nopealla
aikataululla eli kuukaudessa. Mulla oli valmiita kohtausrunkoja
mielessä ja intensiivinen kuukausi vietettiin. Karl Sinkkonen tuli
vielä mukaan, hän oli säveltämässä Raajarikkoonkin musiikkia.
Huhtikuun 1. aloitettiin ja saman kuun lopussa oli ensi-ilta. Sehän
on tässä esittämisen myötä sit kehittynyt vielä eteen päin, ja
se on hyvä asia. 13 esitystä oli huhtikuussa ja se on kuitenkin
suht lyhyt aika.”
Tuota noin, onko
sieltä koskaan lähtenyt joku kesken kaiken pois? ”No, on sieltä
kerran lähtenyt yksi pappa pois ja sekin lähti sen takia, että oli
lehdestä lukenut ja ymmärtänyt jutun niin, että siinä olisi
oikeata pornoa. Se oli kauhean pettynyt! Ensin lähti pappa ja rouva
lähti sitten perään, mä vähän katsoin että mitäs nyt
tapahtuu. Lähdin niiden perään ja ikään kuin tein ääniä, että
tapoin ne ovelle. Lipunmyyjältä kuulin sit myöhemmin, että rouva
oli sanonut papalle ”Tää on p a n t o m i i m i e s i t y s !”
Pappa oli sanonut lipunmyyjälle, että eihän tässä edes kiroiltu
ja missä se porno oli. Pappa ei päässyt oikein kyytiin mukaan,
heheh...”
Kukaan ei ole siis
pahoittanut ilmeisesti mieltään tämän johdosta? ”Ei, siksi me
laitettiinkin se K-18 siihen mukaan - ei niinkään sen takia, ettei
paikalle saisi tulla sen nuoremmat, mutta lähinnä siksi että se
toimii ihmisille lukuohjeena, jotta tietävät että voi olla
rankempaa kamaa. Kaikki jotka on tulleet paikalle, ovat olleet
valmiita leikkiin. Mun korviini ei ole ainakaan kantautunut
sellaista, että joku olisi pahoittanut mielensä. Heheh, tässä
miimihommassahan on parasta se, että mun likainen mielikuvitukseni
yhdistyy katsojan likaisen mielikuvituksen kanssa. Kaikessa
teatterissahan tapahtuu se, että katsoja täydentää oman kuvansa
kaikesta siitä mitä näyttämöllä tapahtuu, mutta tässä se
yhteistyö on vielä voimakkaampaa. Katsojan pitää olla
intensiivisesti mukana, koska mähän piirrän vain pisteitä sinne
ja sulla on tilaa kuvitella sinne ihan mitä haluat. Toki pienellä
ohjeistuksellani... Jollain tavalla se rinnastuu taikuuteen, sä luot
tyhjästä iluusion.”
Tästä sitä
riittääkin puhetta ja teen yhden ehdotukseni mahdollista jatko-osaa varten...
”Mä kyllä itse
tykkään sellaisesta huumorista, jossa koetellaan hyvän maun
rajoja. Oli hauska lähteä kokeilemaan, että miten muut tämän
ottaa. ”Ok, tämmöinen mielikuvitus mulla ja Aksella on, kuka
lähtee mukaan?” Jokuhan kysyi, että mikä pointti tässä oikein
on. Akse vastasi mielestäni hyvin, että ”ethän sä kysy
kauhuleffoistakaan, että mikä pointti tässä nyt on!” Tää on
viihdettä, joka tökkii tiettyjä rajoja. Kauhuleffoissa ihmiset
haluaa turvallisesti pelätä ja tässä pyrittiin vähän siihen
samaan. Se, että kuka tahansa voi joutua mukaan näyttämölle,
virittää yleisön myös hyvin yhteen. Kaikkien myötätunto on sen
puolella, kenet mä mukaani nappaan. Siinähän ei ole tarkoitus
nolata toista ja mähän sitä tarinaa liidaan, eli hän ei joudu
tekemään ratkaisuja. Hän reagoi ja tulee tarinan mukana. Tökitään
rajaa mutta hellästi.”
Tähän tyyliin :
Mitä sinulle
merkitsee ”teatterin taika”, millaisessa tilanteessa se ilmenee?
”Mä oon katsomassa teatteria, mutta esitys ja illuusio vie mut
pois sieltä missä oon. Mä elän mukana siinä paikassa. Sama kuin
leffassakin – unohtaa sen missä on. On niin voimakkaasti sen
tarinan imemänä mukana niissä tarinoissa ja tilanteissa. Tekijänä
taika tulee siitä, että tunnet ihmisten mukanaolon ja että ne
seuraavat mukana. Komedioissa se on helpompaa, kun tulee naurua ja
vastaavaa. Tuntee yleisön intensiteetin ja siihen katsomosta
tulevaan energiaan pystyy ikään kuin nojaamaan.”
Mitkä asiat
inspiroi sinua? ”Ne voi tulla niin yllättävistä lähteistä
kyllä. Ihmiset ylipäätään inspiroi mua. Hmmm, tähän ei pysty
vastaamaan mitenkään täsmällisesti, koska inspiraation lähteethän
voi olla missä tahansa. Teatterissa mua inspiroi hyvä
näyttelijäntyö ja hyvä teksti. Elämässä inspiraation lähteet
vähän vaihtelee, se riippuu vähän siitä mikä kela on käynnissa.
Aina on joku prosessi käynnissä ja sen kautta näkee juttuja ja
hakee vaikutteita.”
Podetko
ramppikuumetta? ”Poden kyllä. Jännityksen määrä riippuu vähän
jutusta, mutta aina kun ylittää sen rajan kulissin ja näyttämön
välillä, niin se on aina tietynlainen hyppy tuntemattomaan.
Aikaisemmin se oli paljon kahlitsevampaa ja jännitin ihan
helvetisti, jopa niin paljon että esitys on mennyt pieleen. Nykyään
se menee pois kun on mentävä lavalle, ja on keskityttävä siihen
mitä siellä teen. Nykyään jännittämistä ei pidä enää
negatiivisena asiana, aiemmin syyllistin itseäni siitä, että miksi
mä jännitän. Juuri sen takia koko homma sai ihan käsittämättömiä
mittasuhteita, kun soimasi niin paljon itseään jännittämisen
vuoksi. Nyt sen osaa ajatella niin, että virittäydyn tähän
tilanteeseen ja se ei ole huono asia, vaan mä olen keskittynyt ja
tämä on mulle tärkeää.”
Kun illalla on
esitys, onko se heti mielessä aamulla kun heräät? ”Sillon se
kyllä on, jos teet esitystä joka ei toimi. Silloin tämä muuttuu
tosi paskaksi ammatiksi. Ihmiset on kuitenkin ostaneet lipun ja sun
pitää yrittää nostaa sitä esitystä niin hyvin kuin mahdollista
vaikka tiedätkin, että se ei toimi. Silloin tää on tosi raskasta.
Tää on maailman ihanin ammatti silloin, kun saat näytellä
sellaista juttua, jossa kaikki toimii sujuvasti ja siinä ei ole
kuoppia. Voit vain surffata sen esityksen läpi niin, että aina on
hyvä aalto alla. Huonossa esityksessä on vain pakko hakea jostain
se boosti ja työryhmän kesken on saatava se homma toimimaan niillä
edellytyksillä, joihin on mahdollista vaikuttaa. Huonon esityksen
kohdalla heti aamusta ahdistaa kun tietää, että illalla pitää
mennä tekemään jotain sellaista, joka ei ole valmista eikä
välttämättä koskaan tule valmiiksi. Sellaistakin on ollut.”
Onko sinulla jotain
omia rutiineja tai rituaaleja liittyen esityksiin tai esitystä
edeltäviin hetkiin? ”Ne vähän vaihtelee. Jotkut esitykset ei
vaadi niin hirvittävää viritystä, mutta kun mä esimerkiksi tein
sitä Raajarikkoa, niin kävin aina juoksemassa ennen esitystä. Dark
Sidessa teen ihan pientä lämmittelyä ja venyttelyä, tietenkin
maskin laitto on oma rituaalinsa. Kyllä mä myös höpöttelen
itsekseni ja hengittelen, tutkailen mikä fiilis on kropassa. Eli
rituaalit vaihtelee suhteessa esitykseen.”
Kerro joku
kommellus..? ”Eipä oikeastaan mitään sen suurempaa ole
tapahtunut, perus repliikkien unohtelemista ja semmoista. Yksi tulee
mieleeni. Tehtiin Raivokabareeta Espoon Kaupunginteatteriin. Yhdessä
kappaleessa hyppäsin yhden säkeistön niin, etten tajunnut sitä
ollenkaan ja hyppäsin suoraan kertosäkeeseen. Sanna-Kaisa Palo tuli
sanomaan esityksen jälkeen, että ”jaahas, teit sitten silleen!”
ja mä olin ihan pihalla eikä mulla ollut mitään käsitystä
siitä, mitä muka tapahtui. Mulla on pieni adhd ja jos en oo ihan
täysin fokusoitunut, niin saatan harhautua miettimään jotain
täysin muuta kesken näyttelemisen. Lopputulos voi olla sitten
tuollainen. Tuntuu hassulta, että miten noin voi käydä kolmensadan
ihmisen edessä. Vaivut omiin ajatuksiin kesken näyttelemisen! Se on
mahdollista”, naurahtaa Marc.
Käytkö
seuraamassa muiden teattereiden tarjontaa ja kuinka aktiivisesti?
”Käyn niin aktiivisesti kuin suinkin pystyn. Viimeksi kävin
katsomassa Q-teatterin ”Ihanat ihmiset”, se oli tosi hieno. Magee
teksti ja ihmiset näyttelee siinä helvetin hyvin. Mä haltioidun
hyvästä, vaivattomasta näyttelijäntyöstä. Ihailen taitoa, oli
se sitten millaista tahansa (fyysistä, laulua, näyttelemistä). Se
on myös yksi tuon aiemminpuhutun illuusion suola, on hienoa ”kellua”
toisen ihmisen taidossa. Ja aika paljon mä menen tiettyjen
suositusten mukaan ja sit jos tulee jotain ”omaan alaan liittyvää”,
kuten fyysistä tai miimiä, niin niitä mä pyrin katsomaan. Niitä
vaan harvemmin Suomessa näkee, mutta esimerkiksi Edinburghissa pyrin
just ahmimaan kaikki tuollaiset. Klovniesitykset kiinnostaa myös.”
Tulevia roolejasi
tai muita töitäsi? ”Joulukuun 10. tulee Kansallisteatterissa
ensi-iltaan Harold Pinterin ”Petos”. Keväällä ruvetaan
tekemään KokoTeatteriin Okko Leon tekstiä ”Maailma luottaa
meihin”, Kaisa-Liisa Logrén ohjaa. Huhtikuussa on ensi-ilta.
Tammikuussa menen opettamaan Nätylle miimiä
nelosvuosikurssilaisille.”
Haluaisitko
tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain? Olet ohjannutkin?
”Kyllä vaan, ohjasin yhden komedian Aleksanterin teatteriin vuonna
2013, sen nimi oli ”Tervetuloa!”. Haluaisin ohjata lisääkin
tulevaisuudessa. Kääntäminen mua kiinnostaa, mutta
käsikirjoittamisen lahjaa mulle ei valitettavasti ole suotu.”
Onko sinulla jotain
mottoa? ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.
(A.Hellaakoski)”
Mitä muuta
mahdollisesti haluaisit itsestäsi kertoa? ”Ei tule nyt mitään
mieleen.”
Osaatko imitoida
ketään? ”En. Mä olen tosi huono kertomaan vitsejä tai sketsejä.
Aina vannotan itselleni, että älä nyt lähde kertomaan mitään
kun ei siitä kuitenkaan mitään tule, ja aina jään kiinni.
Puolivälissä tarinaa jo tajuan, lähinnä muiden ihmisten ilmeistä,
että kannattaa lopettaa tähän. Sketsien selittäminen sanallisesti
– suuri virhe! Tää on muuten sellainen juttu, jonka haluan
erikseen mainita itsestäni, heh!”
Mikä
sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”No Tintti, se oli mun
lapsuuteni sankari. Mulla on kaikki Tintti-sarjakuvat sekä ranskaksi
että suomeksi. Tintti se pääsi seikkailemaan niin monissa maissa,
sieltä ehkä juontaa juurensa mun lehtimiehen/journalistin
haaveenikin.”
Jos saisit viettää
päivän naisena, mitä tekisit? ”Harrastaisin seksiä, heti
aamutoimien jälkeen pyrkisin etsimään itselleni sopivan partnerin
koko loppupäiväksi.”
Jos ihminen menisi
syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan
talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken
kaiken? ”Villasukat pitäisi olla. Kirjoja ottaisin. Nyt kun on
lapsia, on niin vaikeeta löytää itselleen aikaa lukea muuta kuin
työhön sillä hetkellä liittyvää. Lapsena mulle oli kirjat tosi
tärkeitä. Mä asuin pienessä kylässä isovanhempieni ja äitini
kanssa, ja mulla ei ollut sisaruksia joten vapaa-aikaa riitti.
Siilinjärven kirjasto osoittautui mulle hyvin tärkeäksi paikaksi.
Talvipesään ottaisin paljon erilaisia kirjoja mukaan. Evääksi
ottaisin pistaasipähkinöitä, kuorista rakentaisin himmeleitä.
Juomaksi inkivääriolutta, sitä Crabbie´s Ginger Beeriä! Siinä
on vähän prosenttejakin.”
Jos rakentaisit
puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Köyden, jotta pääsisin
alas sieltä. Nuolipyssyn ottaisin, jotta voisin metsästää
riistaa.”
Jos voisit
aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai
ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Olisi kiintoisaa olla samassa
avaruuskapselissa mukana Neil Armstrongin ja poikain kanssa. Et miten
tapahtui se ensimmäinen kuukävely ja pitääkö se edes
paikkaansa.”
Mitä aiot tehdä
seuraavaksi? ”Menen kotiin laittamaan ruokaa lapsille.”
Bernard Pivot´n
kymmenen kysymystä :
- Mistä sanasta
pidät eniten? - Perkele
- Mistä sanasta
pidät vähiten? - Ei
- Mikä sytyttää
sinut? - Energia
- Mikä sammuttaa
intohimosi? - Torjunta
-
Suosikkikirosanasi? - Perkele
- Mitä ääntä
rakastat? - Lapsen naurua
- Mitä ääntä
inhoat? - Lapsen itkua (ja Nokian ringtunea!)
- Mitä muuta kuin
omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Palomies
- Missä ammatissa
et haluaisi olla? - Tuulivoimaloiden korjaaja (mulla on
korkeanpaikankammo)
- Jos Taivas on
olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan
porteille? - Tervetuloa!
ps. Dark Side of the Mime Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.11.-22.11. 2014